Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Mielikuvitusleikki tekee materiasta aineetonta...

Uudestisyntynyt Santeri on tässä vielä
teini-ikäinen, mutta tarkkasilmäinen
voi havaita, etteivät hänen
elämäntapansa ole välttämättä
olleet aivan terveellisiä...

... ja siksi muovilelustakin voi tulla enemmän kuin muovia; jotakin, mikä voi jopa syntyä uudelleen, ja uudelleen...

Minun mielessäni elelee lukuisia mielikuvitushahmoja, joista ajoittain kirjoitan mielikuvitustarinoita. Osa jää mieleltäni unohduksiin tietokoneen muistiin, osa saattaa elellä jopa vanhanaikaisella ”korpulla”, osa pelkästään paperilla, vihkosessa, jota täytin kuivamustekynällä raapustetuin keppikirjaimin muistaakseni joskus kymmenvuotiaana. Sitä ennen mielikuvitushahmot, joista kirjoitin, taisivat olla lähinnä susia ja koiria, jotka ymmärsivät toistensa puhetta. Teini-ikää lähestyessäni aloin ilmeisesti jo paremmin sietää ihmishahmojenkin välisen kommunikaation kuvausta ja kiintymyssuhteista kirjoittamista, ja väsäsin joitakin ihmistarinoita. Minulla ei pahemmin ollut omia nukkeja, joitten kanssa olisin voinut vetäytyä omiin maailmoihini, mutta leikin persoonallisilla hahmoilla pääni sisällä…

Yksi mielikuvitukseni luomista hahmoista on ollut olemassa erilaisina versioina jo vuosikausia. Siitä tuli ensin nukkehahmo ja sitten tyyppi, joka olevinaan kirjoitti itsestään romaanin pituisen tarinan. Löysin kyseisen nukkehahmon persoonan ”idun” SPR:n kirpparilta. Hahmon pää oli ensinnäkin kiinni hölmönmuotoisessa muovisessa vartalossa, jolla oli oranssi, kovasta muovista valettu hupparintapainen, jota ei voinut edes riisua nukelta pois. Mutta pää oli erilainen, nuorekkaampi versio actionnukkesarjasta, jonka edustajia oli jo kertynyt pari tarjoushintaista kloonia mielikuvituksemme ilmaisuvälineiksi.

Tuo muovinen mielikuvituspersoonan ”itu” lähti kirpparilta mukaan muutamalla eurolla, ja olin jo sen nähdessäni päättänyt, että teen siitä leikkihahmon, jonka nimeksi tulee Santeri. Teini-iässä olin nimittänyt Santeriksi vaatekomerossa asuvaa mörköä, jonka avulla hillitsin pikkusisarusteni tutkimushalua kaappiani kohtaan, ja joka puhui suuni kautta kähisevän karhealla ja matalalla äänellä. (En enää muista, miksi nimitin mörköä nimenomaan Santeriksi, mutta olen pahoillani siitä, että pelottelin pikkusisaruksiani moisella olennolla… Tosin, ehkeivät he oikeasti uskoneet mihinkään mörköön, joka saattaisi purra tai tehdä jotain muuta kamalaa? Tai siihen pikkuluurankoon, jonka väitin myös olevan siellä kaapissa…)

No, olin siis päättänyt antaa kehittyvälle nukkehahmolle nimeksi Santeri, kenties tuon sisaruksiini liittyvän lämpimän muiston takia. Löysin samalla kirpparireissulla myös monot nuorimmaiselle jälkikasvulleni. Kun katsoin kotona niitten sisälle, niissä luki keppikirjaimilla aiemman omistajan nimi: ”SANTERI”. Siitä tuli aika mystinen olo, ja nimivalinta sinetöityi.

Koska en halunnut Santeri-hahmon jäävän sen alkuperäiseen vartaloon, irrotin pään ja käsittelin sitä erikseen. Veistin sitä mieleisekseni; kuten, pienensin suhteettoman isoa leukaa ja muotoilin suuta ja kulmakaaria vähemmän tylyiksi. Hioin veistojäljet sileiksi ja maalasin kasvonpiirteitä uusiksi. Veistin pois myös muovista valetun tukan ja liimasin tilalle luonnollisemman oloisia hiuksia. Santerista tuli sympaattisen näköinen nuorimies, tai, oikeastaan tyyppi oli vasta pää, joka tarvitsi hieman normaalimman vartalon kuin suhteettomasti pullistelevan muovihupparisen ja paksureitisen machoversion. Muuan jalkapalloilijatyyppi sai luopua taipuisasta kropastaan ja mennä päineen johonkin tönkkövartaloon. Santeri sen sijaan sai jalkapalloilijan kevytrakenteisemman ja hieman realistisemman kropan. Santeri-nukke oli syntynyt; tai, Santeri-niminen hahmo oli syntynyt ja alkoi elää mielikuvitusmaailmassa, niin leikeissä kuin mieleni sisällä.

Santerin sukunimi vaihteli leikkien ja tarinoitten mukaan. ”Junttiluuserin päiväkirjassa” hänen sukunimensä oli Harakka, ja hänen isänsä oli juoppo ja äiti lähtenyt muualle. Leikeissä hänen sukunimensä oli välillä Lehtinen, ja hänen isänsä oli vuorikiipeilijä, joka päätyi zen-munkiksi Himalajalle, ja äiti oli lähtenyt Kanadaan. Naapurin kiltti juoppo huolehti vanhempiensa hylkäämästä nuoresta miehestä miten pystyi. Toisinaan Santerilla oli myös punkkarimainen isoveli (samanlaisesta päästä veistetty), joka suojeli häntä, kun häntä esimerkiksi kiusattiin koulussa. Santeri oli taitava puutöissä, ymmärsi aika hyvin matematiikkaa ja kirjoitti runoja. Hänellä oli joitakin kavereita, mutta hän oli enemmänkin introvertti kuin vilkas seuranpitäjä.

Sukunimen ja perheolosuhteitten vaihteluista huolimatta Santeri oli aina ihastunut Edeline-nimiseen, ylpeän oloiseen tyttöpuoliseen nukkehahmoon. Edelinen pää kuului alkujaan ”tanssivalle prinsessalle”, mutta siirtyi myöhemmin paremmin taipuvaan vartaloon. Mutta jossain vaiheessa Edelinen muoviruumis ja pää hiuksineen ”vanhenivat”, kuluivat ja haurastuivat, ja samoin kävi myös tuolle ”alkuperäiselle” hybridi-Santerille. Muovikaan ei ole ikuista. Haurastuminen, värjääntyminen, murtuminen (ja liian rajut nukkejen keskiset seuraleikit, kuten jättipallon pelaaminen, merenneidon upotus ja sokkotörmäily) voivat tuhota nukkepersoonien ruumiillisen olemuksen; etenkin heikkonivelisten. Mutta jotakin jää eloon, vaikka ruumis tuhoutuu – hahmon sielu?

Alkuperäisten päittensä ja ruumiittensa tuhouduttua Santeri ja Edeline olivat pidemmän aikaa olemassa vain mielikuvituksessa, persoonallisina hahmoina. Edeline syntyi sittemmin uudelleen toisenlaiseen ruumiiseen ja päähän. Santerikin syntyi uudenlaiseen ruumiiseen ja päähän niitä ”Santeri-monoja” pari vuotta käyttäneen ihmispersoonan avustuksella, muttei uudenlainen Santeri oikein vielä tiedä, miten suhtautua uudenlaiseen Edelineen. Voihan olla, että persoonien tasolla ystävyys ja mieltymys ovat yhä olemassa, mutta erilaiset ruumiit eivät enää tunnukaan toisilleen sopivilta. Kumma kyllä, tämä ”epäsopivuustuntuma” voi olla yllättävän voimakas, vaikka kyse on ”vain” nukkehahmoista ja ylipäätään mielikuvitusmaailmasta…

Santeri-hahmo ei siis kuitenkaan ole ”kuollut”. Santerin persoona pääsi seikkailemaan myös Warginmaan tarinoihin, joissa hänen nimensä oli Xander. Ja nukkenakin hän on yhä olemassa, joskin vielä ruumiiltaan muuttuvana, tässä vaiheessa vielä kasvuikäisenä ja identiteettiään etsivänä. Mutta minulla on vakaa luottamus siihen, että kuulemme hänestä vielä – hänellä on luullakseni paljon sanottavaa elämän haasteissa selviytymisestä, kenties jopa uudestisyntymisestä…

Peloista eroon nopeasti NLP:n avulla?

Iso, musta hämähäkki - Hyi kauhistus!

Nopea fobian, pelon tai trauman käsittelymetodi

“Fast Fobia Cure”- menetelmä lienee NLP:n piirissä jo lähes klassikko; laajaltikin tunnettu ja käytetty NLP:n harjoittajien parissa. Törmäsin siihen ensimmäisen kerran itsekin jo 90-luvulla. Tässä esittelemäni versio perustuu omaan suomennokseeni teoksessa Andreas&Andreas: “Heart of the Mind” esitellystä mielikuvaharjoituksesta. Alkuperäinen harjoitus sisälsi kuvitelman elokuvateatterista, ja totta kai sellainenkin mielikuva voi toimia edelleen, etenkin ihmisillä, joiden on helppo eläytyä kuvittelemaan elokuvateatterissa istumista. Tässä versiossa käytän kuitenkin arkisempaa elokuvankatselutilannetta, eli videon katselua TV-näytöltä tai tietokoneen ruudusta. Oleellista on, että näyttö, jota mielikuvaharjoituksessa kuvitellaan katsottavan, on katsojasta riittävän kaukana, ja että harjoituksen tekijä voi kuvitella näkevänsä mielikuvassaan myös itsensä katsomassa tuota näyttöä.

Tämä metodi toimii erilaisissa yksittäisiä objekteja tai tilanteita koskevissa peloissa. Fobian kohteena voi olla esimerkiksi tietyt hyönteiset, korkeat paikat, vesi, suljetut tilat, hissit, käärmeet ja sen sellaiset yksittäiset objektit. Samaa metodia voi kuitenkin käyttää myös ahdistusta tuottavien tilanteitten ”neutralointiin” tai traumaattisten muistojen käsittelyyn. Sillä voi käsitellä niin sanottuja ”flashbackkejä” (mieleen tunkeutuvia, välähdyksenomaisia takaumia ikävistä tilanteista). Sen sijaan laajempien ahdistuneisuusoireitten ja pelkotilojen käsittelyyn soveltuu paremmin muut NLP-metodit, esimerkiksi ”swish”-harjoitus, tai muunlaiset terapeuttiset lähestymistavat.

Vakavampien ja vaikeitten pelkojen ja traumojen käsittelyssä tämän metodin soveltamiseen tarvitaan koulutusta saanut ohjaaja, mutta ”Heart of the Mind”- kirjan kirjoittajien mukaan monet ihmiset ovat pystyneet käyttämään tätä metodia pelkojensa käsittelyyn yksinkin. Itsensä terapoinnissa on kuitenkin syytä noudattaa varovaisuutta, ja siksi kannattaa testata menetelmää ensin jollakin vain lievästi epämiellyttävällä tai pelottavalla asialla. Jos menetelmä tuntuu liennyttävän asiaan liittyvää pelkoa tai epämukavuutta, voi kokeilla käsitellä jotakin hieman inhottavampaa tai pelottavampaa muistikuvaa tai mielikuvaa.

Eli, kokeile ja harjoittele ensin vain lievästi epämiellyttävillä mielikuvilla ja muistoilla, jotta opit menetelmän ennen kuin kokeilet sitä yhtään vakavampiin pelkoihin tai traumaattisiin muistoihin! Sen lisäksi sinulla on hyvä olla käytettävissä keinoja rauhoittaa itsesi, jos alat tuntea liiallista ahdistusta harjoituksen aikana. Esimerkiksi itsensä ”maadoittaminen” (tuntoaistimukset lattiasta, tuolin käsinojien koskettaminen), rauhoittava palleahengitys, jokin turvaa tuova ankkuriesine, tai kaverin seura voi olla hyvä turva, jos harjoittelu herättää liian epämiellyttäviä tunteita.

Aloita harjoitus valitsemalla pelonaihe tai traumaattinen muisto, jonka haluat ”neutraloida”.

Sinun ei tarvitse kuvitella sitä vielä elävästi; riittää, että tiedät, mistä on kyse, niin että voi harjoituksen aikana kuvitella sitä tapahtumana, ikään kuin videonpätkänä.

Rento asento tuolilla istuen tai makuulla sekä silmien sulkeminen helpottavat harjoitukseen keskittymistä!

1) Kuvittele katselevasi televisiota (tai tietokoneen näyttöä, josta voit katsella televisiolähetystä). Näyttö on melko kaukana sinusta, huoneen toisella seinustalla, ja siinä pyörivä video on mustavalkoinen. Näet ruudussa itsesi tekemässä jotakin neutraalia ja arkista. Tarkista, että näet näytön melko pienenä, ja tuo arkinen ohjelma on mustavalkoinen.

2) Siirry nyt mielikuvassasi elokuvaa katselevan itsesi ulkopuolelle, itsesi taakse. Näet nyt siis itsesi selkäpuolelta, katselemassa television näytöltä ohjelmaa itsestäsi. Näet itsesi ehkä omassa olohuoneessasi, sohvassa tai tuolissa, jossa yleensä katselet muitakin ohjelmia.

3) Pysy hetki tässä asemassa: katsele itseäsi tuolissa tai sohvassa, kun katselet televisiota, joka näkyy kauempana, huoneen toisella laidalla. Sinun hallussasi on kaukosäädin. Voit kuvitella laittavasi näyttöön pyörimään uuden videon itsestäsi. Voit pysäyttää sen ja aloittaa uudelleen. Voit säädellä kuvaa kaukosäätimen kautta aivan miten haluat.

4) Aloita uuden, itsestäsi kertovan videon katsominen mustavalkoisena. Tämä uusi video näyttää sinut siinä tilanteessa, jonka haluat neutraloida. Näkymä on mustavalkoinen, näyttö kaukana, ja näet itsesi samalla myös sohvassa katsomassa videota, jossa elät tilannetta, jonka haluat neutraloida.

5) Kun pelottava tai ikävä tilanne videolla on ohi, pysäytä ruudun kuva!

6) Kuvittele, että siirryt itse mukaan pysähtyneeseen kuvaan, näytölle. Voit kuvitella, miten menet ruudun luo ja hyppäät videoon. Ja silti kaukosäädin on yhä hallussasi!

7) Muuta nyt videokuva värilliseksi, ja kelaa sitten ohjelma kuvakelauksella taaksepäin. Video pyörii nopeasti vilisten taaksepäin. Aivan kuin aika muuttaisi kulkusuuntansa, näet ohjelman pyörivän hyvin nopeasti takaperin, ja sinä olet siinä mukana.

8) Kun olet kelannut videon alkuun saakka, sulje video ja sammuta näyttö. Palaa tähän hetkeen. Et ole enää TV:n ääressä katsomassa videota… Olet rauhassa, tässä ja nyt.

9) Avaa silmäsi ja hengittele jonkin aikaa rauhallisesti, ajatellen vain jotakin neutraalia ja arkista.

10) Testaa, mitä harjoitus sai aikaan. Kuvittele alkuperäistä muistoa tai asiaa, jonka halusit neutraloida. Pystytkö ajattelemaan sitä ahdistumatta? Jos pystyt, et tarvitse enempää harjoittelua. Jos ahdistusta on vielä jäljellä, voit toistaa harjoitusta uudelleen. (Voit myös kokeilla sitä jonkun menetelmään perehtyneen ohjaajan kanssa.)

Harjoituksen tehoa voi mitata esimerkiksi niin, että ennen harjoitusta arvioi valitsemansa neutraloitavan asian pelottavuutta asteikolla 1 – 10, ja harjoituksen jälkeen tekee saman arvion. Jo parinkin yksikön pudotus asian pelottavuudessa voi olla arjen kannalta merkityksellinen. Voi olla vapauttavaa, jos saa vaikkapa viiden yksikön verran pelottavan asian lientymään sellaiseksi, ettei se erityisemmin tunnu miltään. 8 – 10 tasoisesti pelottavia asioita on ehkä parempi neutraloida vain asiaan perehtyneen ohjauksessa, tai vasta sitten kun on onnistuneesti neutraloinut keskitasoisesti pelottavia asioita ja osaa tarvittaessa myös nopeasti rauhoittua kesken harjoituksen.

Kokeile siis harjoitusta ensin vain lievästi pelottavilla asioilla! Tarkoitus ei nimittäin ole traumatisoitua uudelleen, eli vahvistaa kytköstä tietyn triggerin ja pelontunteen välillä toistamalla tähän liittyviä mielikuvia ja ahdistumalla niistä joka kerta! Siksi traumojen käsittelyssä opetellaan ensin ”polkemaan jarruja”. Pelottavia asioita ei kannata nostattaa mieleen, ellei osaa myös rauhoittua niitten herättämistä reaktioista. Sitten kun osaa rauhoittua, pelkojen toistuva käsittely muuttuukin terapeuttiseksi! Siinä opitaan uusi kaava: trigger – pelkotila – hallintakeino – rauhoittuminen, joka toistojen myötä vahvistuu, aivan kuin paljon tallattu polku, ja samalla vanha reaktio ”sammuu” kuin käyttämätön polku.

Monien NLP-harjoitusten idea onkin siinä, että mielikuvituksen avulla puretaan ärsyke – reaktio – kaavoja erilaisilla väliin tulevilla tekijöillä ja uusilla mielikuvilla, ja muutetaan näin hermostomme ”polkuja”. Tällä fobiametodilla saadaan puretuksi automatisoitunut kaava merkitykselliseksi tulleen mielikuvan tai muiston ja pelontunteen välillä. Voimakkaat tunnekokemukset jättävät vahvoja muistijälkiä, joten traumojen ”purkaminen” tai sammuttaminen voi vaatia hieman enemmän uuden kaavan toistoja kuin lievästi ärsyttävien mielikuvien neutralointi.

Monia ärsyttäviä ja ahdistavia tilanteita voi neutraloida helposti kuvittelemalla katselevansa tapahtumia pienestä, mustavalkoisesta TV-ruudusta, kaukana huoneen nurkassa. Tätä ”elokuvaa” voi kelata ja pysäytellä miten haluaa, ja myös äänenvoimakkuutta ja nopeutta voi säätää. Elokuvaan voi kuvitella myös lisämuutoksia; esimerkiksi muuttaa koko jutun piirrosanimaatioksi, jossa pelottavat tai ärsyttävät hahmot ovat vaikkapa vanhanaikaisia piirroshahmoja ja niillä on naurettava, vikisevä ääni, ja ne tekevät kaikenlaista naurettavaa sukkahousuissaan ja vaipoissaan. Elokuvalle voi myös kuvitella onnellisen lopun, ja sitten vahvistaa ääntä ja värejä, kun on saanut haluamansa lopputuloksen visualisoitua. Onnellisesta lopusta voi ottaa pysäytyskuvan, suurentaa sen ja laittaa vaikkapa julisteeksi seinälle… siis, mielikuvituksessaan! Mutta mikä estää visualisoimasta onnellista loppua vaikkapa maalaamalla oikean kuvan, jota voi aina ohimennen katsoa ihan oikeasti?

Itse olen kehittänyt ”silppurimielikuvan” epämiellyttävien mielikuvien hävittämiseen. Ärsyttävä mielikuva on hetken aikaa lähellä näkökenttääni, kuin juliste, mutta sitten lennätän sen nopeasti kauemmas itsestäni, huoneen nurkassa olevaa, itsekseen rouskuttavaa silppuria kohden. Suppilomainen silppuri suorastaan imaisee ärsyttävän julisteen sisäänsä, jonkinlaisella pyörteisellä voimalla, ja juliste silppuuntuu niin pieniksi säleiksi, etten saa siitä enää selvää. En siis saa enää edes mielikuvaa siitä. Jos mielikuva putkahtaa uudelleen silmieni eteen, lennätän sen uudelleen silppuriin, vielä aiempaakin nopeammin. Toistan tätä niin kauan kuin on tarpeen. Aivot oppivat tekemään silppuamisprosessin aina vain nopeammin, kunnes se on automatisoitunut ja niin nopeaa, etten enää edes huomaa sitä…

Hyvästi vain siis, ärsyttävät muistikuvat! Tätä taitoa kyllä kaipaakin tässä nykypäivän visuaalisessa tykityksessä… 

PS: Muita NLP- aiheisia tekstejäni:

Uskomusten muuntaminen - tehoaako NLP-harjoitus?

Hylätyksi tulemisen pelko - apua NLP:stä?

Aikaansaamisen ilo...

Tänään on ystävänpäivä (14.2.2013), mutten ole lähettänyt ainuttakaan korttia tai viestiä siihen liittyen. Mutta yleensä ajattelen ystäviä, jos satun huomaamaan, että on ystävänpäivä. Siis niitä harvoja ystäviäni, joihin pidän yhteyttä, tai läheisiä, jotka ovat samalla ystäviä. Työnkuvaani kuuluu olla ystävällinen, mutten itse asiassa ole "sosiaalinen" eli seuraa hakeva ihminen. Juttelin vastikään kolleegan kanssa siitä, motivoidunko asiakastyöstä, jotta saisin jutustella mukavia "valikoimieni" ihmisten kanssa. Vastaus on, että en todellakaan. Ei minulla kiinnosta pelkästään "jutustella mukavia". Harvat ihmiset ovat sellaisia, joitten seuraan hakeudun jutteluntarpeisena mieluummin kuin oleilen itsekseni. En siis kaipaile asiakkaita, joitten kanssa vain "jutustellaan" tarttumatta vaikeisiin asioihin.

En tarkoita, etten yhtään pitäisi tai välittäisi ihmisistä. Minulla ei vain kiinnosta tavalliset, arkiset jutustelut niin paljoa että hakeutuisiin tilanteisiin, joissa on tarjolla lähinnä sellaista. Haluan pohtia psykologisia ilmiöitä ja tarkkailla ihmisten vuorovaikutusta, analysoida heidän käytöstään ja ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi, jotta kenties löytyisi myönteisen muutoksen mahdollisuus. En tiedä tosin onko siitä pohdiskelusta enempää hyötyä kuin small talkista, siis toisille ihmisille. Leppoisa rupattelu on kyllä joskus hieno asia ilmapiirin kannalta; tai ainakin harmitonta verrattuna siihen, että joku pohdiskelee filosofisesti asioita, joita kunkin ihmisen olisi tarpeen muuttaa universaalin kärsimyksen vähentämiseksi. Kun vaikenen, olen kenties tylsä, välinpitämättömältä vaikuttava, omissa ajatuksissaan hajamielisesti hymyilevä ja huoahteleva olento, joka uhkaa pilata yleisen kivan lörpöttelyfiiliksen, jos tulee huomatuksi. Pahoittelen, jos häiritsen. Mutten oikeastaan halua muuttaa asiantilaa siinä suhteessa, mikä vaatisi minulta kohtuutonta teeskentelyä ilman suurempaa päämäärää.

Olen introvertti. Kaipa olen siis syntyjäni sellainen, joka elää päänsä sisällä ja tulostaa ajatuksiaan ulos vain kun oikeasti innostuu tai haluaa vaikuttaa asioihin. Mutta kasvuoloni olivat omiaan vahvistamaan toisinaan liiallista sosiaalista eristyneisyyttä ja esillä olemisen välttelyä. Tästä pääsenkin siihen henkilökohtaisessa elämänkulussani historialliseen asiaan, että sain lopultakin aikaiseksi tuottaa julkaisuksi asti yhden lukuisista romaanikäsikirjoituksistani. Tarinan nimi on "Anna minulle rauha", ja se kertoo juopon pojasta, joka yrittää kasvaa aikuiseksi. Romaani on nyt saatavana 292- sivuisena pokkarina tai e-kirjana, mm. täältä. Yhtymäkohta edeltävään aiheeseen oli siis se mainitsemani problemaattinen kasvutausta, johon liittyy toisen vanhemman alkoholismi. Se, miten paljon romaanissa on piilotettuna ns. omaelämänkerrallista ainesta, jääköön määrittelemättä tarkemmin. Mutta tuskin kertojaminän sisäisiä kokemuksia osaisi niinkään uskottavasti kuvata, ellei olisi yhtään mitään vastaavanlaisia tunnelmia kokenut ikinä. Vähäistäkin kokemusta voi laajentaa ja syventää eläytymiskyvyn ja mielikuvituksen kautta. Jotkin peruskokemukset yhdistänevät kaikkia lapsuudessaan turvattomuutta ja häpeää kokeneita ihmisiä, kuten alkoholistien aikuisia lapsia.

"Anna minulle rauha"- tarinan "sankari"
(Kuva:  Kuvittaja Henri Kähkönen )

Joku ehkä pohtii joskus, jos lukee kyseisen kirjan tai muita "luuseritarinoitani", käytänkö asiakkaitten tarinoita omissa sepustuksissani. Siihen voisi todeta, että omaan päähäni on kyllä kertynyt lapsuudesta saakka ihan tarpeeksi muistoja, mielikuvia, uhkakuvia ja kuvitelmia, että niissä on riittävästi aineksia muutamaan samoja teemoja toistavaan romaaniin ilmankin toisten ihmisten tarinoitten lainaamista. Mutta ehkä joitakin elementtejä saattaa tulla toistenkin ihmisten kokemuksista, tai siis minun tulkinnoistani toisten kokemuksista, tai siitä, että kuvittelen, mitä jollekin ihmiselle on ehkä joskus tapahtunut tai tapahtuu tulevaisuudessa.

Toinen yhtymäkohta tällä päivällä ja sillä, että mainostan tässä omaa julkaisuani, on se, että "Anna minulle rauha" kertoo myös ystävyyden merkityksestä. Ja itse asiassa tänään sattui olemaan kirjan virallinen julkaisupäivä. Hassua, mutta onkohan mikään oikeasti vain sattumaa? Ainakin itse voin ristiä kädet ja kiittää Yläkerran Isäntää, että asiat ovat kuin ovat. Ja ne ystävät, mukaanlukien rakkain ystäväni eli puoliskoni, jotka tietävät itsekin merkityksensä minulle, saakoot tässä samalla kiitoksen kannustuksestaan ja myötäelämisestään kirjoittamisharrasteluitteni suhteen. Kiitän mielessäni myös työnohjaajaani ja erinäisiä muita ihmisiä, jotka eri tilanteissa ovat kannustaneet minua kirjoittamaan. Mutta alun perin yhdeksänvuotiaana aloin syystä tai toisesta kirjoittaa, kun isän veli lähetti minulle päiväkirjan. En tosin aloittanut päiväkirjanpitämistä, vaan tarinaa susilaumasta. Alteregoni oli ironinen susihahmo, joka oli varsinainen "yksinäinen susi", eikä tuntenut kuuluvansa toisten seuraan...

Tästä tekstistä tuli varsinainen egoistinen jaaritus, mutta on kaiketi terapeuttista olla iloinen, kun on saanut aikaiseksi jotain. Samaa suosittelen kaikille muillekin, joilla alkaa herkästi masentaa tässä maailmassa, jossa on liiaksikin aikaansaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä.

Leikkimieli kaukana, vaikka Peter Pan lentää?

Allekirjoittanut myöntää leikkivänsä
hyvin paljon, omissa mielikuvitus-
maailmoissaan, kuten Ohdakemaassa.

Taannoin jouduin vähän kiusalliseen tilanteeseen. Keskustelukumppanini kysyi, eikö se ole "psykoottista", kun kerroin, että leikkiessäni (lasteni kanssa) minun on helppo esittää ainakin kymmentä erilaista persoonaa. Olin varsin järkyttynyt moisesta tulkinnasta. Kaikki, mitä siihen asti olin omaksunut ja pohdiskellut tuohon asiaan liittyen, hankasi vastaan. Ei oikeastaan huvittanut myöntää, että ihan psykoottinen olisin; vaikkakin keskustelun kohtelias jatkaminen olisikin saattanut edellyttää hymistelevää myöntelyä...

Onko jostakin näkökulmasta "sairasta" käyttää mielikuvitusta? Onko sairasta eläytyä eri persoonien rooliin luomassaan mielikuvitusmaailmassa? No, kun kysyin samaiselta keskustelukumppaniltani, miksi hän ajattelee, että moinen olisi "psykoottista", hän totesi, että "lapset leikkivät; aikuinen ei leiki". Oli ihan vähällä, etten suorastaan suuttunut julkisesti. Olin sivistyneesti kovin närkästynyt, ja kysyin, mitä esimerkiksi näytteleminen on, ellei leikkimistä; sitä että eläytyy mielikuvitusmaailmaan ja toimii sen ehdoilla? Englanninkielessä ei muuta sanaa paljon käytetäkään kuin "play", kun puhutaan pelaamisesta, näyttelemisestä ja leikkimisestä. Ja muistaakseni varsin monet henkisestä kypsyydestä kirjoittaneet ja puhuneet aikuiset ovat sitä mieltä, että leikkisyys ja lapsenmielisyys eivät ole ollenkaan pahasta aikuiselle.

En tiedä sainko keskustelukumppanilleni selvennetyksi omaa kantaani. Yritin selittää, että minun mielestäni aikuisetkin leikkivät hyvin paljon, vaikkakin leikit ovat yleensä vähän erilaisia kuin lapsilla. Ehkä hän ajatteli, ettei aikuisten pitäisi leikkiä ollenkaan. Mutta luullakseni kyseinenkin henkilö uppoutuu silti ajoittain jonkun toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan katsellessaan viihdesarjoja tai kuvitellessaan, mitä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa saattaisi tapahtua. Hän osallistuu toisten keksimiin leikkeihin, ainakin passiivisesti. En tiedä onko sellainen sitten hänen mielestään vähemmän "sairasta", siis että uppoutuu toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan, kuin että luo maailman itse ja menee oman mielikuvituksensa mukana?

Mietiskelin tässä kesän edetessä, miksi leikkimielisyyttä aikuisessa saatetaan pitää hankalana ominaisuutena. Tulin katsoneeksi melko viihteellisen mutta lapsillekin sopivan, kohtalaisen laadukkaan elokuvan "Finding Neverland", joka perustui löyhästi Peter Panin luojan elämään. Siinä mielikuvituksen käyttöä ja leikkimieltä suorastaan ihannoitiin. Melko vastakkainen viesti siihen nähden, millaiseksi ns. "Peter Pan"- syndrooma on kuvattu muutama vuosikymmen sitten. Psykologi Dan Kileyn "Peter Pan- syndrooma" - teoksen viesti oli, ettei mies saa olla vastuuton pelleilijä, joka pitää vaimoaan äitinä ja leikittelee toisten naisten (tai siis keijujen?) kanssa. Elokuvassa "Finding Neverland" näytelmäkirjailija Barrie osasi ja rohkeni leikkiä ja käyttää mielikuvitusta, ja ilahdutti hyvää tarkoittaen neljää isätöntä poikaa ja näitten äitiä. Tästä aiheutui väärinkäsityksiä, mutta Barrie ei ollut itsekäs ja paatunut "ikuinen teini", vaan viattomuuttaan inhimillisen ajattelematon luova ihminen. Peter Pan- syndroomasta viitteitä etsivä katsoja olisi ehkä tulkinnut elokuvan tapahtumat toisin.

Avainsana tässä aiheessa lienee vastuullisuus. Jos aikuinen leikkii päänsä sisällä tai hiekkalaatikolla, ottaako hän vastuun siitä, mitä saa aikaan, vai ei? Osaako hän lopettaa, kun tilanne sitä edellyttää? Osaako hän hypätä sujuvasti leikkimielisyydestä empaattiseen vakavuuteen, kun tilanne vaihtuu? Ja toisaalta, osaako aikuinen mennä mukaan, kun lapsi pyytää esittämään norsua tai rakentamaan örkkilinnoitusta? Se, että aikuinen ja lapsi luovat ja jakavat mielikuvitusmaailmaa, antaa mahdollisuuksia kokemuksiin, joissa opitaan ja opetetaan. Aikuinen voi luoda tilanteita, joissa lapsi luontevasti oppii asioita esim. vihamieheen suhtautumisesta, auttamisesta, rakkaudesta. Aikuinen voi vastuullisen asenteen säilyttäen eläytyä ja uppoutua leikkiin, niin että lapsi näkee, että äiti tai isä on täysillä läsnä hänen kanssaan. Mutta sitten kun jotakin tapahtuu, esim. tulee pieni kuhmu tai joku huutaa syömään, on osattava siirtyä takaisin vanhemman rooliin. Kyse on paljolti psykologisesta joustavuudesta, joka on ominaista psyykkiselle terveydelle (ei siis psykoottisuudelle...).

Tämä on siis oma käsitykseni leikkimielisyydestä ja siitä, että aikuinen ylipäätään leikkii. Lapsetkin leikkivät joskus haitallisia ja vaarallisia leikkejä, ja sellaisia en suosittele aikuisillekaan! Mutta luova mielikuvitus on lahja, jota soisin käytettävän aikuisten ja lasten välillä ja yhdistävänä tekijänä enemmänkin. Olen katsonut tuntitolkulla dokumentteja siitä, miten Taru Sormusten Herrasta - elokuvat luotiin. Dokumenttien henkilöt ovat aikuisia ihmisiä, jotka kuvittelivat ja leikkivät, loivat ja esittivät, ja lopputulokseen voi vähemmänkin luova ihminen uppoutua. Tolkienin elämänkertaan perehtyminen antaa lisäsyvyyttä kyseisen fantasiamaailman merkitykselle. Tolkienin mielikuvitusmaailman rikkaus, laajuus ja toisaalta se, ettei hän tavoitellut tekemisellään kunniaa eikä rahaa, kertoo siitä, että mielikuvitusleikeillä on itseisarvo, jopa joillekuille aikuisillekin...