Inspiraatiota sisäiseen ja ulkoiseen siivoukseen!

Tämäntapainen mallista piirtäminen on
pääkopalle rauhoittavaa ja keskittymistä
kehittävää.

Lomapäiviini kuuluu yleensä jonkin verran epätavanomaisia tekemisiä, kuten sellaisten paikkojen siivoamisia, joita ei perusarjessa muista, jaksa tai ehdi siivota. Siisteys ja siivoaminen ei ole minun elämäni prioriteetti, mutta olisi tietysti hyvä järjestellä paikkoja edes sen verran, ettei käy liiaksi hermoille, kun ei löydä joitakin tavaroitaan esimerkiksi kierrätykseen menevien kamojen alta. Tai käytössä olevat ulkovaatteet katoavat sellaisten vaatekappaleitten alle, joista ei tiedä, käyttääkö joku niitä enää vai ei.

Tämäntapainen taas toimii
tunteenpurkuna...

Minä en ole myöskään niin paljoa kiinnostunut ”sisustamisesta”, että pyrkisin johonkin tiettyyn vaikutelmaan siinä, tai käyttäisin siihen paljonkaan aikaa, rahaa ja luonnonvaroja. Mukavan näköinen ja tuntuinen ympäristö on tietysti plussaa mielen hyvinvoinnin kannalta, muttei kuitenkaan ihan välttämättömyys. Ymmärrän, ettei tämän huushollin visuaalinen ilme varmaankaan miellytä esteetikkoja tai siisteydestä tai minimalistisuudesta nauttivia, mutta minulle koti on paikka, jossa värkkäilen kaikenlaista, syön, nukun ja hengailen perheenjäsenten ja koirien kanssa. Ei sen tarkoitus ole näyttää ”hienolta” tai koko ajan siivotulta, vaan toimia tilana, jossa on itselle tärkeitä tavaroita ja sopivasti tilaa tärkeille olennoille.

Vieraitten kestitseminen on minulle valitettavan toissijaista touhua verrattuna omiin mukaviin tekemisiini, kuten luovaan puuhasteluun ja kirjoittamiseen. Pitäisi varmaankin olla olemassa jonkinlainen viihtyisämpi ”vastaanottohuone” vieraammille ihmisille, muttei sellaiselle ole tilaa. Keittiössä pitää mahtua laittamaan ruokaa, syömään ja tekemään joitakin kodinhoidollisia juttuja, eikä sinne mahdu useampia ihmisiä yhtä aikaa, eikä sitä edes saa edustuskuntoon, koska se on joka tapauksessa jo liian ränsistynyt ollakseen miellyttävä ”normaalien” ihmisten mielestä.

Olohuoneeseen ehkä mahtuisi vieraampiakin ihmisiä, mutta sekin on ränsistynyt; tapettien uusiminen tai seinien maalaaminen maksaisi ja veisi aikaa joltakin ensisijaisemmalta hommalta. Tapetit on ehkä 70-luvulta, kulahtaneet ja sottaiset, ja lapsetkin on niihin jotain tuhertaneet…

Mutta palatakseni siihen, mistä aloitin, oli tarkoitukseni mainita siitä, että sain sentään tänään siistittyä pesuhuonetta. Jollekulle normi-ihmiselle siinä ei liene mitään ihmeellistä, mutta minulla on ADHD, eikä minua ole lapsena kasvatettu miksikään ”kodinhengettäreksi”. Teen kyllä erilaisia kodinhoidollisia hommia, osittain poiketen perinteisistä ”sukupuolirooleista”; sitä mukaa kuin osaan ja jaksan. Pidän enemmän puitten kantamisesta liiteriin ja pienistä kunnostushommista kuin siivoamisesta. Osaan myös laittaa syömäkelpoista ruokaa ja paistaa jotain juttuja leivinuunissa, muttei minulla ole niissä asioissa mitään pätemistarvetta. Työskentelytehoni kotitöissä riippuu inspiraatiosta; tai sitten joskus on vain pakko tehdä, koska yliherkkä omatunto soimaa, ellei tee…

Olen jossain aiemmassa tekstissäni maininnut siitä, että joskus kaksitoistavuotiaana pohdiskelin erakoksi ryhtymistä, ja sellaisessa elämäntavassa olisi luonnollisesti ollut tarpeellista osata tehdä kaikenlaista kodinhoidollista ihan omin päin; siis, esimerkiksi korjata omat vaatteensa ja huonekalunsa, kalastaa ja laittaa kaloista ruokaa, hankkia polttopuut itse, pestä rääsynsä ja sen sellaista. Nyt aikuisena osaan tehdä jonkin verran kaikennäköistä käytännöllistä, mutta ajankäytännöllisesti priorisoin kaikenlaista henkistä tekemistä. Voisi kuitenkin olla mielenterveydelle hyväksi tehdä vähän nykyistä enemmän käytännöllisiä juttuja, kuten järjestelyä, siivoamista, rakentelua. Kun tekee pääosin henkistä työtä, ei tekisi pahaa käydä silloin tällöin halkoja viskelemässä.

Fyysinen tekeminen ”purkaa” stressiä, ja jotenkin kummasti mielikin saattaa jäsentyä, kun tekee järjestelyjä ulkoisessa ympäristössään. Mutta kohtuus siinäkin, miten laajalle järjestelyntarpeensa ulottaa. Ei ihmisen pidä esim. yrittää järjestellä toisten ihmisten asioita saadakseen jäsenneltyä oman päänsä sisältöä. Tai jos laittaa ehdoksi omalle mielenrauhalleen sen, ettei yhteisessä kodissa saa olla minkäänlaista sotkua ja sekavuutta, tuottaa luultavasti läheisilleen ahdistusta.

Mainitakseni jotakin omista puuhasteluistani myös niille kiinalaisille ja hongkongilaisille tahoille, jotka ovat ryhtyneet seuraamaan blogejani ahkerasti (vitsi), en ole vielä aloittanut uutta ”Warginmaahan” sijoittuvaa tarinaa, mutta saatan muokkailla tämän vuoden puolella yhtä trans-ihmisyys-aiheista ”luuserigenren” romaania. Voi siis olla, etten pahemmin päivittele Ohdakemaa-blogiani lähikuukausina, mutten myöskään poista sitä kokonaan; olkoon siellä kirjasarjaan liittyvät materiaalit tallessa, jos jollakulla kiinnostaa niitä tutkailla.

Yritän ylläpitää taideterapeuttista työskentelyä tekemällä edes jonkinlaisen pienen kuvan joka päivä, mielialan ja sisäisen tarpeen mukaan; välillä ilmaisullisempaa, välillä jotakin tarkempaa ja esittävää. Välillä on näet suurempi tarve saada jotakin ”ulos” päästään, välillä taas järjestellä. Vähän niin kuin huushollin siivoamisessa.

Mielipiteitä minulla on edelleen, mutta olen niitä jo niin paljon esittänyt tässä blogissa, että säännöllisemmät lukijat luultavasti osaavat päätellä, mitä mistäkin ajankohtaisesta asiasta ajattelen, ja mitä suosittelen ”lääkkeeksi” tähän maailmantuskaan.

Kun ei voi muuttaa muita ihmisiä, voi hieman helpottaa, kun saa itsessään jotakin myönteistä muutosta aikaan. Tai kun ei voi ”järjestellä” koko maailman asioita, voi tuntua helpottavalta järjestellä edes yksi kaapin hylly. Tai kun ei voi saada maailman sotia loppumaan, voi yrittää lakata sotimasta päänsä sisällä itseään vastaan. Sisäinen rauha ei edellytä ulkoista rauhaa, mutta ulkoinen rauha edellyttää kyllä sisäistä.

Minulla on vielä muutama lomapäivä jäljellä, ja toivoisin saavani hieman järjestystä sisäiseen maailmaani. Haluan tehdä inventaariota siellä, putsata sieltä kaikenlaista ”roskaa” ulos, ja jäsennellä kaikkea sitä tarpeellista ja tärkeää, mitä sieltä löytyy päälle kertyneitten ”kasojen” alta. Myös päänsisäiset ”rojulaatikot” ovat tarpeellisia; niistä löytyy silloin tällöin osasia, jotka toisiinsa yhdistettyinä muodostavat jopa joitakin toimivia juttuja. Ja joskus saattaa löytyä myös aarteita, joita on luullut hukanneensa iäksi.

OK sopii kaikkeen! (Joulukalenterini 8. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen 2023

Eihän olisi realistista odottaa, ettei tällaisella henkisesti keskenkasvuisella "tontulla" mikään koskaan ärsyttäisi tai aiheuttaisi mielensekaannusta ja torjuntareaktioita…

”Eijeijeijei!” ”Eikä!” ”EI HEMMETTI!” ”En kestä tätä!” ”Ei voi olla totta!”

Mutta entäpä jos tästä leukaperiä kiristävästä ja elimistön stressitilaan kuohauttavasta, torjuvasta ja /tai kieltävästä reagoinnista pääsisikin nopeammin yli, rauhoittumaan, ja sitten tekemään sen, mitä oikeasti kannattaa tehdä? Lievittäisikö se ehkä myös ”joulustressiä”, kuten ihan arkistakin hampaittenkiristelyä?

Seuraavan kerran, kun huomaat sanovasi mielessäsi tai ääneen ”EI” sellaiselle, mikä on jo tapahtunut (eli siihen ei voi enää vaikuttaa), huokaise ja sano saman tien:

”Okei… Okei… Ookoo, ookoo, ookoo…”

Eli, ainakin melko toimiva, sanallinen ajatuksenkulku koettelevassa tilanteessa voisi olla tämäntapainen:

”Okei… Okei… Tilanne on nyt tämä… En saa sitä tekemättömäksi… Se on jo, tuli jo, meni jo, tapahtui jo… En voi vaikuttaa siihen enää, joten, hyväksyn sen, mikä on… Hyväksyn… Ookoo, ookoo, ookoo… Nyt vain rauhoitun… Osoitan itselleni myötätuntoa… Rauhoitun… Ja sitten harkitsen, mitä kannattaa tehdä, vai tarvitseeko tehdä mitään…”

Tästä vanhempaan tekstiin samasta aiheesta:

”Radikaalia hyväksyntää?”

Jos haluat olla rauhantekijä, aloita itsestäsi

Tämä pari vuotta sitten maalaamani,
idean havainnollistamiseen tarkoitettu
kuva esittää "muodon unesta
herännyttä tietoisuutta" (Tollen termein).

Tämä kirjoitus ei edusta psykologian viitekehystä, vaan ilmaisee henkilökohtaista ajatus- ja uskomusmaailmaani. Minulla näet on jonkinsorttinen hengellinen ”vakaumus”, jollaista voitaisiin pitää epätieteellisenä ns. tieteellisissä piireissä, ja jonka esille tuomista voisi pitää epäasiallisena vaikkapa työroolissani. Mutta tällä areenalla ja juuri nyt olen vain yksityishenkilö, omine uskomuksineni ja käsityksineni, ja siinä määrin kuin sananvapaus oikeasti sallii, voinen ilmaista näkemyksiäni rakentavassa tarkoituksessa.

Ja kaipa niitä on joitakin tiedeihmisiäkin ollut (kuten Einstein) ja lienee edelleen, joitten tieteellistä uskottavuutta ei ole kyseenalaistettu siksi, että heillä on ollut jonkinlainen hengellinen maailmankatsomus. En ole teologi, mutta minulle on kehittynyt käsitys ja näkemys esimerkiksi siitä, että erilaisissa uskonnollisissa ”suuntauksissa” on jotakin yhteistä pohjaa. Kun mennään tarpeeksi syvälle asian ”ytimeen” (siis, kulttuuristen tapojen, mieltymysten, kielen, käsitteiden yms. ohitse), on nähtävissä tai koettavissa, että on vain yksi ”jumaluus”, josta on syntynyt lukuisia ihmismielen tulkintoja.

En minä tätä alkusepustusta kirjoittanut siksi, etten itse uskoisi, että minulla on oikeus esittää myös hengellisiä näkemyksiä tai mielipiteitä. Kaikki nämä alkusanat ovat tässä siksi, että on aiheellista informoida mahdollista lukijaa siitä, että tämä teksti on ”uskomuksellinen” eikä populaaripsykologinen. Etten siis käyttäisi ”ammatillista arvovaltaani” luihusti hyväkseni ”aivopestäkseni” jotakuta uskomaan samoin kuin minä uskon. Ja mitä minä sellaisesta edes hyötyisin? En aio kerätä kolehtia itselleni siksi, että tässä jotakin ”saarnaan”. Tiedän, että henkisesti tällainen kirjoittelu on itsekästä. Yritän ehkä vaikuttaa maailmaan, jotta sietäisin sitä paremmin itse. Yritän lievittää kärsimystä, etten joutuisi kokemaan myötäkärsimystä. Yritän luoda rauhaa, koska haluan itse olla rauhassa…

Maailma tällä pallolla tuntuu olevan menossa ”ihan pilalle”. Viime päivinä on soinut mielessä Bastillen biisi, jossa lauletaan: ”When it feels… like the world’s gone mad… and there’s nothing you can do about it…” Ja vastikään kuuntelin (”aktiivisesti” kehomeditaation jälkeen) Thousand Foot Krutchin ”War on Change”- biisiä. Siitä jäi soimaan yksittäisiä säkeitä, kuten: ”I want to live like I know I'm dying, take up my cross, not be afraid.” Ja kysymys: ”Is it true what they say, that words are weapons?” Ja vielä tämä säe: ”There's a war going on inside of me… tonight…”

Itsestä tuntuu siis, ettei jaksaisi enää sietää tätä kaoottista sontaa, typeryyttä ja mädännäisyyttä, joka maailmassa vallitsee. Muttei se tietenkään tarkoita, että pitäisi saada muutetuksi koko maailma, jotta oma olo helpottaisi. Voihan sitä paeta ”maailman pahuutta” omaan kuplaansa, vaikkakin se on itsen kannalta pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu, koska sieltä kuplasta loppuu happi (puhumattakaan koiran peräpään kaasumaisista tuotoksista). Tai sitten voi yrittää tapella kaikkia ja kaikkea vastaan, ja olla sitten koko ajan helvetillisessä sotatilassa. Mutta sekin on hölmöä. Siinähän menee ikä ja terveys, eikä maailma muutu sen paremmaksi, kun itsekin vain lisää sen ”pahuutta” omalla vihamielisyydellään.

Tyhmää ja epistä! Jos tuntuu välillä oma mieli ihan toopelta, niin en tiedä helpottaako vai pahentaako se tilannetta, kun tuntuu, että jotkut muut ne vasta toopeja ovatkin. Eikä siinä kaikki, että maailma tulvii monenlaisia toopeja, vaan on olemassa jopa tuhovimmaisia sellaisia; niitä kamalan ilkeitä, itsekkäitä, aivan moraalittomia ihmisiä… Ja minähän en tietenkään ole koskaan ollut yhtään kamala enkä itsekäs! Se on aina joku niistä muista, joka tekee pahaa; ainakin enemmän kuin itse on koskaan tehnyt. Kunnes koittaa päivä, että tiedostaa olevansa itsekin osallinen maailman ”pahuudessa”. Ainakin se yksi kahdeksasmiljardiosa. Tosin, vastuun voi vielä jakaa omille ”pahoille puolilleen”, niin ei ole siitäkään osuudesta ihan yksin vastuussa.

Jos nyt vaikkapa puhuttaisiin taistelusta hyvän ja pahan välillä, klassiset sadutkaan eivät oikeasti kerro siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Tai jos kertovat, ne antavat minun mielestäni väärää kuvaa todellisuudesta. Uskon, luulen, arvelen, että sadut kertovat ihmisen sisäisestä maailmasta. Yksinkertaistettuna: ihmisen sisällä on ”puolia”, joista osa on niin sanotusti ”pahempia”, ja osa vähän parempia. Tietoisuus näistä ”puolista” olisi se ”minuus”, joka saattaisi olla parasta meissä, jos olisi hereillä.

Toisin sanoen, meidän kaikkien sisällä on ”pahuutta” ja itsekkyyttä, ja jos me ”ruokimme” niitä puolia itsessämme, kasvaa todennäköisyys, että ”pahat” puolemme vaikuttavat enemmän myös toimintaamme, siis, ulkoiseen käytöksemme ja suhtautumiseemme itseen ja toisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Osaamme sen ”sisäisen ikävän puolemme” ruokkimisen kyllä hyvin. Haudomme katkeria ajatuksia, emme anna anteeksi, pidämme itseämme enemmän arvossa kuin muita, valitamme, kauhistelemme, syytämme toisia kaikesta pahasta, jne.

Meidän sisällämme on siis käynnissä jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Kun ”paha” voittaa ja pääsee valtaan, eli tarttuu ohjaksiin, teemme ”pahaa”; tai vähintäänkin ilmaisemme ja lietsomme vihaa myös ulkoisesti. Jos hyvä voittaa sisällämme, teemme hyvää; heijastamme hyvää ulospäinkin. Niin yksinkertaista se on (ellei väen väkisin halua monimutkaistaa sitä esimerkiksi älyllisestä viisastelutarpeesta).

Tätä sisäistä taistelua kukaan toinen ihminen ei voi kokonaan käydä meidän puolestamme, vaikka joku ulkopuolinen ehkä voikin olla avuksi siinä, että ylipäätään älyämme ”katsoa itseemme” (tai niin kuin presidentti totesi ”peiliin katsomisesta”). Kukaan toinen ihminen ei pysty näkemään yhtä hyvin sisällemme kuin me itse voisimme nähdä. Meillä on kuitenkin taipumus olla hieman sokeita tai likinäköisiä tarkastellessamme itseämme. Tai sitten olemme haluttomia katsomaan sinne ”peiliin”, koska tiedämme näkevämme siellä jotakin epämiellyttävää.

Jos uskaltaisimme tarkastella sitä, mitä ”sisäisessä valtakunnassamme” on meneillään, näkisimme asioita, joita emme ehkä haluaisi nähdä, mutta joita meidän oikeastaan täytyy nähdä, jotta saamme ymmärryksemme takaisin. On uskallettava tunnustaa ”syntinsä” edes itselleen, jotta voimme antaa ne anteeksi itsellemme. On kohdattava ”sisäiset pahiksensa” kasvoista kasvoihin, hyväksyttävä niitten olemassaolo ja nähtävä, miten ne parantuvat, kun ne tuodaan ”valoon”; hyväksytään, annetaan niiden olla.

Ilman valeasuja, ilman varustuksia, ilman ”egonjatkeita” toinen ihminenkin on vain joku, joka on joskus ollut pieni vauvanrääpäle, vaikka hän juuri nyt olisi vaikkapa hemmetin vihainen ja sekaisin. Jokaisella vihaisellakin reppanalla on olemassaolon oikeus. Jos tällaisen olennon mieli on edelleen takertunut ulkoiseen ”muotoon”, se ei ymmärrä, ettei sen olemassaolo ole kiinni egon säilymisestä ja monenlaisista egonjatkeista (kuten kansallisuudesta tai ulkoisesta valtakunnasta). Se luulee ehkä oman olemassaolonsa olevan uhattuna ja joutuvansa taistelemaan omasta olemassaolostaan. Mutta valtio EI ole minä. Minuus on tietoisuutta, ”henki”. Sitä ei voi tuhota; joten, meidän ei tarvitsisi pelätä olemassaolomme puolesta.

Mutta tämä on ehkä liian outoa ja vaikeatajuista, joten, mieluummin me ehkä vain kuitenkin seuraamme uutisia ja teemme ”demoneita” niistä ihmisistä, jotka mielestämme tekevät enemmän pahaa kuin me itse. Osittain se voi olla tottakin, että jotkut tekevät enemmän konkreettista pahaa, koska heillä on enemmän vaikutusvaltaa ja vähemmän empatiakykyä. Eivätkä kaikki ihmiset sentään syyllisty vaikkapa väkivaltarikoksiin, tai ylipäätään riko vakavammin lakeja. Mutta moraalisia rikkeitä, eettisten normien sivuuttamista ja toisten tai oman hyvinvoinnin laiminlyömistä tapahtunee kenen tahansa arjessa.

Ehkemme ole olleet niitä ”pahimpia pahiksia”, mutta kenties olemme olleet vähän hölmöjä? Olemmehan antaneet maailman mennä näinkin pilalle. Ehkäpä olemme jättäneet tekemättä jotakin oleellista tässä paniikissamme elää ”oikeanlaisesti” ihmisten silmissä, tai ylipäätään selvitä hengissä? Jospa olemmekin laiminlyöneet ”sisäisen valtakuntamme” hallinnon, ja päästäneet siksi tiluksemme retuperälle; kaikenlaisten sisäisten hölmöjen ja kusipäitten sotkuiseksi taistelutantereeksi?

Jos koettu uhka onkin sisäinen eikä ulkoinen, ei ole mitään järkeä hyökätä ketään toisia ihmistä vastaan sen enempää kuin vahingoittaa itseäänkään. Uhantunne ei katoa eikä hyvä pääse valtaan sillä tavoin, että ihminen yrittää tuhota toisiin ihmisiin tai tahoihin sijoittamansa ”pahan” tekemällä itse pahaa; voimalla ja väkivallalla. Pahaa ei tietenkään voiteta pahalla. Vihalla ei ratkaista konflikteja. Kun kiukkuinen kääpiö jossakin sadussa ”poksahtaa” omaan patoutuneeseen raivoonsa, roiskeista voi aiheutua tuhoa ympäristöön, mutta se on myös kääpiön loppu. Ehkä se olisi tarvinnut apua, ettei raivoa ja katkeruutta olisi kasaantunut niin paljon. On kurjaa olla kaikkien vihaama ja inhoama pahis, joka lopulta tuhoaa itsensä omalla pahuudellaan. Kyrie eleison!

Sotaa käydään sisällämme, ja ulkoinen maailma on heijastus siitä, mitä ihmiset käyvät läpi sisällään. Ei meidän tule kääntyä ihmisiä vastaan, vaan vastustaa sitä ”pahuutta”, joka tuhoaa luomakuntaa ja hyötyy ihmiskunnan kollektiivisesta hölmöydestä (= tiedostamattomuudesta). Meillä on oikeus suojella itseämme ja läheisiämme, muttei tuhoamalla toisia. On ymmärrettävää taistella itsepuolustukseksi, muttei siihen tarvita vihamielisyyttä.

Kun taistelemme henkisesti, emme tarvitse aseita, joilla tapetaan, vahingoitetaan tai aiheutetaan tuhoa. Jos sanat ovat aseita, nekin voivat kyllä järkyttää, kirvellä ja sokaista hetkeksi, eikä niilläkään saisi vahingoittaa ketään. Etenkin väkevämpiä niistä on käytettävä varoen ja vastuullisesti kuin kirurgin veistä. (Lapsena käytin sellaista askarteluun ja tökkäsin terällä reiteeni, joten, opettelemista on…)

Ottakaa ”herruus” sisäisessä valtakunnassanne ja taistelkaa sen puolesta. Mikään valtakunta ei kestä kasassa, jos sitä repivät sisäiset riidat. Taistelkaa rauhan puolesta niillä aseilla, jotka eivät maksa mitään, ja jotka ovat kenen tahansa käytettävissä. Pukekaa yllenne se taisteluvarustus, jota ei voi tuhota.

Kuka tahansa voi seistä lujana, järkkymättä, kuin vuori. Ihminen voi seistä omien sanojensa takana, tai maadoittaa itsensä jalkojensa kautta ja pyrkiä rauhoittumaan tämän kaiken kaaoksen keskellä.

Kuka tahansa voi tehdä parhaansa pysyäkseen totuudessa. Jos ei tiedä, mikä on totta, voi yrittää sentään olla levittämättä epävarmaa tietoa eteenpäin, ja höpisemättä valheita omankin päänsä sisällä. Harhojen kehittelyähän me teemme lähes jatkuvasti, kun pyörittelemme mielessämme ajatuksia, joista vain harva on totta ja rakentavaa. Se, joka uskoo aivan kaikki omat ajatuksensa, on ns. mielipuoli.

Meidän henkinen olemuksemme voisi olla kuin haarniska, joka suojelee meitä kaikelta pahalta, ja jota ei voi tuhota. Kuka tahansa meistä voi kuvitella olevansa ihmeellinen olento, jolla on oikeus olla olemassa, kun hän on kerta ihmeellisen prosessin kautta tänne maailmaan putkahtanut. Olemme saaneet tämän ”varustuksen” Luojaltamme.

Kuka tahansa voi pyrkiä edistämään rauhaa omassa mielessään, sisäisesti, ja sitten muitten ihmisten kanssa. Ei lietsota vihaa, ei katkeruutta, ei kostonhimoa. Jos arvelee itse ehkä saavansa anteeksi omat hölmöytensä, olisi kaiketi reilua antaa itsekin muille anteeksi?

Rauhaan – niin sisäiseen kuin ulkoiseen – tarvitaan sitä, että hyväksyy sen, mitä on ja mitä on ollut; antaa anteeksi ja aloittaa joka päivä ”puhtaalta pöydältä”. Todellinen, pysyvä rauha edellyttää kaikilta ihmisiltä sisäistä rauhansopimusta – muuten katkeruus jää kytemään ja leimahtaa jonakin päivänä uudelleen liekkeihin. Viholliset ovat ”oman talon väkeä”, ja me olemme ”oma talomme”. Shalom sinunkin talollesi!

Tarvitsemme lujaa luottamusta siihen, ettei meillä ole hätää, syvimmällä tasolla. Olemassaolomme ei lopu, vaikka tuhoutuisimme ulkoisesti. Voimme olla kuin kilpi; se ei hyökkää, vaan suojelee ja torjuu kaikki vihamieliset yllykkeet, niin sisäiset kuin ulkoiset.

Voimme hyväksyä sen, että jokainen hetki on mitä on. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus; ikään kuin pelastuksen hetki. Olemme olemassa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ja jos tarvitsemme jotakin terävää, jolla puhkaista ”kuplia”, joihin ihmiset piiloutuvat, tai tuhota valheellisia kuoria, tai romahduttaa sopivaan kohtaan tähtäämällä hyökkääjän suojavarustuksen, tai puhkaista mätäpaiseen, meillä on käytössämme Sanan miekka. Luoja suokoon, että sen pitelijää ohjaa tietoisuus, eikä itselleen sokea mieli.

Jos olet herännyt, pysy valveilla. Joka hetki. Hyväksy se, mitä on. Katso, mitä sisälläsi on, ja toivo ja ano rauhaa sinne. Hyväksy sekin, ellei sitä ole. Taistele silti hyvän puolesta; kukista sisäiset ”hirviösi” rakkaudella ja anteeksiannolla. Et näe enää niin paljon ”hirviöitä” ulkopuolellasi, kun nekin ovat kärsiviä vauvoja tai pikkuelukoita.

Sisäinen todellisuus heijastuu ulkoiseen. Kun valo syttyy, se alkaa valaista ympäristöäkin. Sinusta tulee rauhantekijä.

Ellet ole vielä herännyt, olisiko jo aika herätä ja sytyttää lamppunsa?

PS: Luonnollisesti maailmantilanne vaikuttaa siihen, miksi tätä kirjoitin. Vihanlietsonta ylläpitää ulkoista sotatilaa, kun ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä vihollisia toisissa ihmisissä ja kaivautuvat entistä lujemmin omiin poteroihinsa, tai hyökkäävät entistä isommalla raivolla. Vihollinen on kuitenkin ”henkinen”, vihollinen on ”mielessä”, eikä suoranaisesti kukaan toinen ihminen. Mieli ohjaa ihmistä, ja kun mieli muuttuu, ihmisen suunta muuttuu. Mieli taas muuttuu, kun tietoisuus herää ja ottaa hallinnan mielestä ja sitä kautta ihmisen toiminnasta. Pysytään siis hereillä, eikä mätkitä ketään unissamme.

Mielentilaani vaikutti osaltaan myös yksi Ylen dokumenttielokuva, ”Hyvä käytös” (2019), jonka ohjaaja on antanut anteeksi veljensä murhaajille tehdessään elokuvaa elinkautisvangeista. Tekstin loppuosan ”inspiraationa” on Ef. 6:10-17. Ja tähän vielä yksi Raamattusitaatti:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11

Mielenrauha tietoisuuden kautta?

Pysähdytkö koskaan katselemaan taivaalle? Se voisi antaa edes
hetkellisen kokemuksen olemassaolosi ihmeellisyydestä.

Sinua ympäröivät olosuhteet eivät loppujen lopuksi määrää sitä, koetko mielenrauhaa ja tyyneyttä. Tietoisuutesi aste sen määrittää. Tietoisuudessa on syvin rauha, eikä silloin ole olemassa ”ongelmia”. On vain olosuhteita ja tilanteita. Viktor Frankl, joka selvisi hengissä ja henkisesti elämänmyönteisenä keskitysleirin äärimmäisen haastavissa olosuhteissa, ymmärsi omakohtaisesti, että ”ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila”. Tuo tyhjä tila mahdollistaa muutoksen siinä, miten reagoimme olosuhteisiin ympärillämme. Voimme tunnistaa omat tulkintamme ja asenteemme asioihin, jos olemme tietoisia niistä. Jos taas olemme sokeita sille kaikelle, mitä tuossa ”tyhjässä tilassa” onkaan, emme voi muuttaa omia reaktioitamme. Toistamme tyhmyyksiämme kuin mekaaninen kone, jossa saman napin painaminen tuottaa aina saman toiminnon.

Jos taas olemme tietoisia omista tulkinnoistamme ja asenteistamme, toisin sanoen siitä kaikesta, mitä mielessämme tapahtuu, reagoimme olosuhteisiin vain silloin, kun on oikeasti tarvetta reagoida. Ja silloin reagoimme niin sanotusti ”rauhasta käsin”. Tietoisesti reagoidessasi et siis enää esimerkiksi huido hädissäsi ympärillesi, hyökkää ajattelemattomasti heti kun koet itsesi uhatuksi, puolusta itseäsi liian vihaisesti, yritä korjata vahinkoa hutiloiden, toista tapojasi pakkomielisesti…

On olemassa runsaasti materiaalia tietoisuustaitojen kehittämisestä, mutta suuri osa materiaalista on nykyään puettu länsimaisen kulttuurin kääreisiin. Olevinaan viehättävät ihmiset poseeraavat muodinmukaisissa jumppa-asuissa tai trendikkäissä työasuissa erilaisissa jooga- tai mietiskelyasennoissa ja hymyilevät onnellisilta vaikuttaen. Tällainen tietoisuustaitojen esittely on harhaanjohtavaa ja naurettavaa. Kaiketi se tarkoitettu lähinnä myymään elämäntaitokirjallisuutta ja stressinhallintakursseja nykyaikaisille ihmisille, jotka ovat tottuneet yliampuvaan visuaaliseen materiaaliin, ja valitsevat joskus opettajansa ja mentorinsakin ”pärstäkertoimen” mukaan. Stereotyyppisen menestyjän tai ulkoisesti viehättävän ihmisen kuva yhdistettynä meditointiin ei vain yksinkertaisesti välitä totuutta; siinähän annetaan piiloviesti siitä, millainen sinun tulee olla, jotta kuulut onnellisten meditoijien joukkoon tai, millainen sinusta olevinaan tulee, kun teet kyseistä henkistä harjoitusta… Kuva Franciscus Assisilaisesta rääsyissään ja maakuopassaan tuhkaleipä sylissään, mutta autuaan onnellisena, kuvaisi asiaa paljon paremmin. Tai Johannes Kastajasta, joka eli autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisten hunajalla, kamelinkarvaisessa asussaan, ja oli varma tehtävästään, eläen täysillä merkityksellistä elämäänsä… eikä välittänyt luultavasti pätkääkään siitä, näyttikö trendikkäältä vai ei!

Ihmiset kuulemma lukevat nykyään henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta. Tarvitaanko henkiseen kasvuun ”personal trainereita”? Ehkäpä toisesta ihmisestä, opettajasta, valmentajasta tai terapeutista, voikin olla apua. Mutta jos opettaja ei itse elä niin kuin opettaa, hän opettaa vain tekniikkaa, eikä anna ”polttoainetta”. Henkinen harjoittelu on kokemista, ei teoriaa. Opettele teoriaa, jos haluat, mutta etpä sitten opikaan muuta kuin teoriaa, ellet kokeile kokemista…

Monet ihmiset ovat vielä kaukana siitä, mikä riittäisi yksinkertaiseen mielenrauhaan ja tyytyväisyyteen elämässä. Kulttuuri on monella tapaa harhaanjohtava antamassaan mallissa siitä, millaista ihmisen elämän tulisi olla. Ja yhteiskunta sanelee tiettyjä ehtoja ihmisten elämäntavalle. Jos joku on onnellinen saadessaan olla olemassa ja pysyä elossa, hänelle riittäisi varsin yksinkertaiset elämän puitteet, mutta yhteiskunta ei välttämättä anna mahdollisuutta elää rauhassa ja yksinkertaisesti. Voiko Suomessa elättää itsensä keräämällä marjoja ja sieniä, ja asettua elämään maakuoppaan Metsähallituksen maille? Jos voisit kokea onnea pelkästään makaamalla kesäisellä niityllä vatsa täynnä, luopuisitko kaikesta muusta, mitä sinulle on elämääsi kertynyt?

Kärsimys on vahva tunne, ja se voi antaa kokemuksen siitä, että on elossa ja olemassa, mutta se olemus, joka kärsii, on niin sanottu ”kärsimyskeho”. Samoin nautinnot antavat vahvoja tunteita. Emme kuitenkaan oikeasti tarvitsisi niin vahvoja tunteita, ellemme olisi turtuneet! Turtumus saa meidät haluamaan aina vain vahvempaa kokemusta. Jos paastoaisimme elämänkokemuksista, oppisimme uudelleen nauttimaan vähemmästä. Emme jäisi koukkuun kärsimykseemme, vaan haluaisimme oikeasti jättää kärsimyksen taaksemme. Luulemme, että meidän pitää kärsiä, koska luulemme olevamme se kärsivä kuonakerros, se sontakasa, jolle on tapahtunut paljon pahaa. Luulemme olevamme se, joka on tehnyt itse paljon pahaa, ja joka on ilkeä, hylätty, tai muuta ikävää. Mutta kaikki tuo on ohi; se on mennyttä. Ne ovat menneitä kokemuksia ja tunteita, joskus aiemmin tapahtuneita asioita, tekoja ja kokemuksia. Ne eivät ole enää nyt olemassa. Juuri nyt mitään noista asioista ei enää ole eikä tapahdu sinulle. Juuri nyt olet niistä vapaa.

Juuri nyt sinun ei tarvitse myöskään esittää mitään eikä selittää kellekään mitään siitä, kuka luulet olevasi ja mitä luulet tekeväsi. Olet vain se joka on olemassa, juuri nyt, ja kokee sen, mikä on nyt. Muuta ei itseasiassa ole olemassa kuin tämä hetki. Haluatko elää nyt vai menneisyydessä? Pahoittelen, mutta et voi elää muuta kuin juuri nyt! Jos yrität elää menneisyydessä, olet tässä hetkessä kuin kuoleman unessa, tiedostamaton. Jos yrität elää elämääsi tulevaisuudessa, et ole tässä ja nyt, kadotat tämän hetken ja mielenrauhan, jonka tässä hetkessä olemassaolon kokeminen sinulle antaisi.

Kaikki tämä on yksinkertaista, vain oivalluksen päässä, mutta sitä ei voi teoreettisesti käsittää, tai antaa sitä kokemusta toiselle. Ei, vaikka toinen lukisi kaikki tietoisen läsnäolon oppaat ja kuuntelisi innostuneena omia gurujaan. Sen voi ymmärtää todeksi vain kokemalla sen itse. Joskus kärsimys on se, joka pysäyttää sinut tähän hetkeen ja antaa sinulle kokemuksen elämän ihmeestä. Joskus riittää, että pysähdyt ja muistat sen tyhjän tilan ärsykkeen ja reaktion välissä. Siinä tilassa annat ihmeille mahdollisuuden.

Aloita tästä: "Lyhyt ja yksinkertainen tietoisen läsnäolon harjoitus"

Ja jatka eteenpäin: "12 askelta henkiseen hyvinvointiin"

Mielenrauhaa nyt vai vasta "sitku"?

Tänään on tyhjä pää. Ei tule mitään mieleen. Kiivailin menneinä päivinä oman huvituksen ja ympäristön vaatimusten ristipaineissa. Mielessä kuohahteli kysymys, mitä mieltä on tehdä asioita vain siksi, että se on joku yleinen tapa tai trendi. Ryhmäpaine painostaa. Et ehkä halua loukata ketään, mutta loukkaat itseäsi. Olet kenties kohtelias ja huomaavainen toisille, mutta laiminlyöt itseäsi; omia tarpeitasi, omaa ihmisarvoasi. Joku voi sanoa sinua itsekkääksi, omahyväiseksi ja itsekeskeiseksi yms. jos et tee niin kuin muut neuvovat tai pyytävät, vaan haluat tehdä niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä tehdä (enkä tässä tarkoita mielihyvää, vaan mielekkyyttä).

No... mitäs sitten? Jos laiminlyöt omat tarpeesi tehdäksesi aina jotain, mitä toiset haluavat, sinusta tulee katkera. Katkerasta ihmisestä tulee ennenpitkää itsekeskeinen ja jopa vihamielinen muita kohtaan. Loppujen lopuksi saat joka tapauksessa itsekkään ihmisen leiman. Kukaan ei voi miellyttää kaikkia. Mielistelet toista, ärsytät toista. Mielistelet muita, halveksit itseäsi. Jos rakastan itseäni, on mahdollista rakastaa myös muita. En voi rakastaa muitakaan, ellen rakasta itseäni. Jos olet kilttinä pidetty ihminen, tarkista, oletko kiltti myös itsellesi?

Juhannusaattona tuijottelin roihuavaa oksakasaa ja mietin Johannes Kastajaa ja muita marttyyreja, joita tuli mieleen (ei kovin monta, koska nimimuisti pätkii). Liekit näyttivät hienoilta vihreää koivua vasten. Se oli mieltäylentävä hetki, mutta mahaan koski ja kaipasin omaan rauhaan. Joskus liki 15 vuotta sitten mietin vakavissani, mitä ensisijaisesti haluan ja tarvitsen. Vastaukseni oli: mielenrauhaa.

Ei järin omaperäistä, mutta elämänvaiheeseen nähden ehkä kuitenkin keskimääräistä syvemmän tason loppupäätelmä. Elämä on jatkuvaa palloilua ja hörhöilyä mielenrauhan perässä. Monet etsivät väärästä paikasta, siis, itsensä ulkopuolelta, jostakin muualta kuin tästä hetkestä. Ajatukset muovautuvat tähän tapaan: "Kunhan pääsen lomalle, niin sitten..." Tai: "Pitäisi olla toimintavarmempi auto, niin sitten..." tai: "Hermot menee tämän lukon kanssa, en saa rauhaa ennenkuin tämä on vaihdettu..." jne.

Mieli kehittää ehtoja ja toimintaohjeita; ohjelmoi itseään olemaan rauhallinen vasta sitten kun jotkut hatusta vedetyt ehdot täyttyvät. Entäpä jos mielenrauha onkin tässä ja nyt - sisäisesti meissä? Olosuhteista huolimatta? Jos sitä on vaikea uskoa, niin kukin jatkakoon "sitku"- , "mutku"-, "pitää"-, "pakko"- ja "ehkä muilla, ei minulla"- ajatuksia.

Joskus onnistuin sulkeutumaan käyttämättömään saunakopperoon ja vaipumaan jonkinlaiseen ehkä meditatiiviseen tilaan, jossa oli niin huoletonta ja miellyttävää olla, että tuntui, että voisin vaikka siirtyä samassa hyvässä olossa pois tästä elämisen tasosta (siis jos olisi pitänyt syystä tai toisesta kuolla juuri silloin, se olisi ollut ok muuten, paitsi mahdollisesti kaipaamaan jäävien ihmisten kannalta). Sain henkilökohtaisen kokemuksellisen todisteen siitä, että olo voi olla autuaan rauhallinen, vaikka olosuhteet olisivatkin vähän karut. Joillekin ihmiselle tuollaiset kokemukset ovat autuasta arkipäivää. Monille koko ajatus saattaa olla ihan outo. Mutta mieluummin elän oudosti kuin onnettomasti!

Niinpä luulen, että jos saan mielenrauhan jollakin muulla tavalla kuin toistamalla sitä, mitä muutkin tekevät luullessaan saavansa siitä mielenrauhan, se on vain hyväksi ja rakentavaa, niin kauan kuin en loukkaa toiminnallani toisia. Outous ei kai sinänsä riko ketään, vaikka ehkä ravisteleekin homehtuneita ja luutuneilta uskomusjärjestelmiä. Se on kasvun paikka sille, jonka mielestä jokin hyvä ja mieltä ylentävä asia on liian "outo" kokeiltavaksi.