Itsetunto ja omanarvontunto: Mitä jokaisen tulisi ymmärtää itsestään?

Tämä hukanreppana ei näytä tietävän, saako se
olla olemassa vai ei...

Nämä ajatukset liittyvät kehittämääni ”Itsetunnon käsi”®- harjoitukseen ja ”muistitauluun”. On ehkä vaikea mennä ajattelussaan syvemmälle kuin arkiselle tasolle ja siihen, miten kokee toisten itseään kohtelevan. Itsetuntomme tuntuu reagoivan muitten arvosteluun, käsityksiin ja siihen, miten he kohtelevat meitä. Ja onhan ymmärrettävää, että kokemus itsestä on negatiivinen, jos toiset kohtelevat kuin ovimattoa tai kuin ilmaa. Mutta miksi annamme toisten kohdella meitä ikään kuin emme olisi olemassa lainkaan, tai kuin paikkamme olisi toisten poljettavana? Hyväksymmekö sen itsestäänselvyytenä, vai emmekö vain jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kokisimmekin, että ympäristö kohtelee meitä väärin; litistää, mitätöi, kiduttaa, polkee, kritisoi, ignooraa, puristaa? 

Usein ihminen kokee surua tai vihaa tai muunnelmia näistä perustunteista, kun tulee kohdelluksi kuin ilmaa tai kuin jotakin toisten tiellä olevaa. Tällainen kohtelu osuu hyvin syvään, perustavaa laatua olevaan kysymykseemme: onko meillä oikeus olla olemassa? Onko meillä oikeus tulla noteeratuiksi olentoina, joilla on itseisarvo?

Oli suorastaan järkyttävän surullista kuulla erään ihmisen sanovan kuin toteamuksena: ”Kyllähän minä tiedän, ettei minulla ole ihmisarvoa.” Totta kai hänellä on, mitä tahansa hän olikaan elämässään tehnyt tai kokenut toisten taholta. On hirvittävän väärin, että jotkut ihmiset ovat tuottaneet hänelle sellaisen kokemuksen itsestään. Miten voisi korjata tuollaisen väärinkäsityksen ja korvata sen rakentavammalla ajattelulla?

On elintärkeää ymmärtää ja uskoa, että meillä on oikeus olla olemassa. Olemassaolomme on ihme; olemme selviytyneet lukemattomien sukusolujen joukosta, juuri sellaisena koostumuksena, jollainen geneettisesti syntyjämme olemme. Pystytkö uskomaan, että sillä on tarkoitus, että juuri sinä aloit kehittyä solutasolta alkioksi, sikiöksi, ja selvisit elossa syntyäksesi tähän maailmaan? Jos pystyt uskomaan siihen, niin tiedät, että on ihme, että olet olemassa, ja sinulla on oikeus siihen; olet valikoitunut prosessin myötä, olet valittu olemaan olemassa ja elämään läpi tämän monimutkaisen matkasi maan päällä. Miksi olet valikoitunut? Sillä on jokin tarkoitus. Et ehkä näe sitä nyt, mutta olemassaolosi on merkityksellistä.

Kun tiedät, että olemassa olosi on ihme ja että sillä on tarkoitus, et kai halua olla ainakaan pelkästään ovimatto? Ei sillä, etteivätkö ovimatot olisi hyödyllisiä. Ne voivat olla kauniita, niin että tulija ilahtuu sellaisen nähdessään ja kokee olevansa tervetullut peremmälle. Ja lisäksi ne ovat hyvin tarpeellisia, koska ne auttavat siihen, ettei lika ja loka ja roskat pääse niitten yli eteenpäin, muuta asumusta sotkemaan. Jos siis tunnet itsesi ovimatoksi, voit joko olla omanarvontuntoinen, hieno ovimatto, tai ryhtyä olemaan jotakin muuta. Sinun ei tarvitse olla sitä mitä muut yrittävät saada sinut olemaan, tietoisesti tai huomaamattaan.

Se taas, jos tunnet, että sinua kohdellaan kuin ilmaa, voi joskus horjuttaa tunnetta siitä, oletko olemassa ollenkaan. Mutta olethan sinä! Jotkut vain eivät tajua sitä. He ovat sokeita, ja sehän on aika säälittävää. He vain töytäilevät ympäriinsä itsekeskeisessä hyörinässään, eivätkä näe toisia olentoja ollenkaan. Ehkeivät he halua nähdä, koska pelkäävät muita, koska eivät oikeastaan osaisi olla millaisten tahansa olentojen kanssa. Ja sekin on säälittävää! Toisia huomioimaton ihminen pelkää kohdata näitä toisia; aito kohtaaminen olisi hänelle kuin peili, josta saattaisi nähdä oman viallisuutensa. ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi”, tai jotain sinnepäin sanotaan Sananlaskujen kirjassa.

Olemassaolosi ei ole kiinni siitä, tuletko nähdyksi muitten ihmisten taholta. Muut ihmiset eivät ole antaneet sinulle elämää; et ole syntynyt edes omien vanhempiesi tahdosta, eivätkä he ole sinun olemassaoloasi voineet varmistaa, vaikka olisitkin ollut toivottu tai kaivattu lapsi. Olisit saattanut jäädä syntymättä, ellei olemassaoloasi olisi säädetty ”korkeammalla taholla”. Muista se. Sinä olet olemassa, ja elossa. Jos muut ihmiset sivuuttavat sinut, voit ehkä olla heille näkymätön, mutta olet silti olemassa. Yritä tuntea elämä kehossasi, ja muista, että olet ihme.

Katso kättäsi ja ymmärrä, että se kuuluu ainutlaatuiselle olennolle, joka juuri Sinä olet!

Lue tästä lisää ”Itsetunnon käsi ®”- harjoituksen pohjalla olevasta ajattelusta.

Terapeuttista luettavaa fantasian muodossa

Miksi tuotan ”psykologista fantasiaa”, ja miksi sen lukeminen voi olla terapeuttista?

Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan neljännen osan julkaisukuntoon kansineen kaikkineen pienessä ajallisessa paineessa, jonka aiheutin itselleni, jotta sain sen lopultakin tehdyksi. Ellen olisi asettanut itselleni aikarajaa, olisin luultavasti oikolukenut ja muokkaillut käsikirjoitusta ja hionut taittoa ja kantta vielä monet kerrat, osaamatta päättää, milloin kirja oikeastaan on ”riittävän valmis”. Minulle se ”valmis” on joskus vasta sitten kun olen oikeasti kyllästynyt työstämään jotakin, tai jos tilalle tulee jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää. Tällä kertaa päätin, että yritän julkaista Ohdakemaa IV:n elokuun puolella. Ja nyt on jo loppupuoli! En ehtinyt tehdä paljoakaan kirjan eteen edellisillä viikoilla, joten täytyi tehdä viimeistelyt yhden työpäivän mittaisessa sessiossa, jollaisen järjestyminen on minun arjessani haastavaa. Ja eilisten työstöjen jälkeen saattoi hyvinkin jäädä jotakin virheitä tekstiin tai taittoon, tai kanteen… Mutta huomaan ne sitten jälkeenpäin, jos huomaan. Pääasia on, että kokonaisuus on suunnilleen valmiin kirjan oloinen, ja sen pystyy lukemaan häiriintymättä vioista ja puutteista, jos Luoja suo.

Pohdin aika ajoin omaa kirjoittamistani, eikä minulla ole siihen lähtökohtaisesti mitään ylevämpiä syitä kuin itseilmaisun tarve ja oma hupi; se on leikkimistä, virikkeitten tuottamista itselleen, uuden luomista, terapeuttista pohdintaa, omien rakentavien ajattelutapojen vahvistamista… Sellaista voi kuka tahansa tehdä itsekseen, eikä siitä liene kovin paljon haittaa, (ainakaan enempää kuin monista muista tekemisistä keskimäärin) jos kuitenkin suunnilleen hoitaa muut velvollisuutensa, eikä vain tihrusta läppärin näyttöä ja räpellä näppäimistöä päivät pitkät.

Se taas, miksi päätin julkaista romaanikäsikirjoituksiani, pohjautuu uskomukseen, että tarinoitteni lukemisesta saattaisi olla jollekulle toiselle ihmiselle jotakin iloa tai hyötyä, joten, olisi periaatteessa väärin olla antamatta kenellekään toiselle mahdollisuutta lukea tekstejäni. Pakkohan se ei kellekään tietenkään ole, ja kuten olen aiemminkin todennut, en pidä mainostamisesta. Eikä kirjojeni lukemisesta tarvitse yksittäisen ihmisen mitään maksaakaan, jos kirja löytyy kirjastosta. Filosofoin siis niin, etten aiheuta haittaakaan, jos julkaisen kirjojani, mutta siitä voi olla hyötyä. Joten, ei ole ihan sama, julkaisenko vai en. On parempi julkaista, jos se on mahdollista. Ja kun kirjan tekee BoD-kustantamon kautta, tietää, ettei yhtäkään kirjaa paineta turhaan luontoa kuormittamaan. Kaikki olemassa olevat painetut kappaleet ovat materialisoituneet vasta jonkun tekemästä tilauksesta.

Ohdakemaa- sarjan terapeuttisia ja rakentavia elementtejä:

Mitä Ohdakemaa- sarjaan tulee, siinä on toivoakseni useitakin lukijalle terapeuttisia elementtejä. Ensinnäkin, Ohdakemaan maailma tarjoaa samastumiskohteita erilaisille ihmispersoonille; massasta poikkeaville, erityisille, erikoisille. Miten elää omanlaisenaan yksilönä, omana itsenään, ympäristössä, joka pyrkii määrittelemään, millainen sinun pitäisi olla ja mitä sinun pitäisi tehdä? Jos poikkeat yhteisön ja kulttuurin normeista, olet hullu, outo, ehkä jopa vaarallinen… Ja silti olisi tärkeää saada olla oma itsensä; tässäkin maailmassa ja kulttuurissa. (Itsetunnon elementeistä lisää tässä.)

Ohdakemaan henkilöitten kokemuksiin ja asemaan eläytyminen tarjoaa vertaistukea, esimerkiksi ahdistuksesta kärsiville, kiintymyssuhteen pulmia kokeneille, masentuneille, neuropoikkeaville, sukupuolirooleista ja -käsityksistä kärsiville. Kertojan sisäisen elämän kuvaukset (tunteet, luulot, tuntemukset) auttavat ymmärtämään omaa sisäistä maailmaa. Itseymmärryksen lisääntyminen on kelle tahansa terapeuttista, pitkällä tähtäimellä, vaikka silmien avaaminen kirpaisisikin hetken; aivan kuin laastarin repäiseminen haavan päältä. Mutta haavat on hyvä puhdistaa, etteivät ne tulehdu. Sielun haavat on hyvä havaita ja hoitaa; mutta ensin on tiedostettava, mihin sattuu. Psykologinen tarina voi toimia peilinä omille kokemuksille ja kipupisteille.

Se, että kirjan henkilöt selviytyvät ahdistuksensa hetkistä, voi antaa toivoa tässäkin maailmassa, ja on terapeuttista nähdä mahdollisuuksia kaikkien ahdistustensa takana. Pahimmat hetket menevät ohi; niitä tulee, ja menee. Usein ihminen luo itse ahdistusta omista ajatuksistaan, kuten esimerkiksi prinsessa Jelisepa usein tekee. Mutta on olemassa jotakin suurempaa, joka vaikuttaa kaiken taustalla. Teemme virheitä, hölmöilemme ja harhailemme, mutta lopulta johdatus tulee näkyviin. Voi vain mennä eteenpäin, vaikkei tiedä etukäteen, minne polku johtaa. Tämä on hieno ja keskeinen elementti myös Tolkienin ”Sormusten Herrassa”.

Eläytyminen päähenkilöitten hyviin hetkiin palauttaa mieleen oman elämän hyviä hetkiä, mikä lisää myönteisten ajatusten määrää mielessä. Herkistyminen tarinan herättämien tunteitten myötä ehkäisee lukijankin paatumista. (Paatuminen tekee maailmassa elämisestä kärsimystä niille, jotka vielä tuntevat jotakin.) Ohdakemaan henkilöitten antama esimerkki voi opettaa rakentavaa suhtautumista ”vihollisiin”. Ihmisten toiminta ja teot voivat olla hölmöjä ja vahingollisia, mutta ihminen itse on arvokas ja ansaitsee mahdollisuuden parempaan elämään. Jos ”pahikset” vain tapetaan, hyvä ei lisäänny. Vihollisten tappaminen vain paaduttaa ”hyviksiäkin”. Mutta jos ”pahiksesta” löytyy hyvää, ”hyvis” iloitsee, ja hyvä tuplaantuu!

Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa, ja se kumpuaa samasta lähteestä, joka Ohdakemaassa on Kaikkeuden Luoja, Korkein Viisaus. Rakkaus on harmoniaa. Eikä harmonia todellakaan synny siitä, että kaikki pakotetaan samanlaisiksi, koska se lisää yksilöitten sisäisiä ristiriitoja. Harmonia syntyy erilaisten elementtien välille, kun ne ovat keskenään sopusoinnussa. Ohdakemaassa rakkaus yhdistää ystäviä, kumppaneita, perheenjäseniä, rakastavaisia, hengenheimolaisia. Eikä romanttinenkaan rakkaus ole vain niitä varten, jotka voivat saada jälkeläisiä keskenään. Kumppanuutta, johon voi sisältyä romanttista rakkautta, voi syntyä sukupuoliroolista / sukupuolijaon ulkoisista merkeistä riippumatta. Uskollisuuteen pyrkivien kahdenvälisten rakkaussuhteitten vastakohtana ovat ”irtosuhteet” ja ns. ”irstailu” (raamatullisesti ilmaistuna) ja polygamia.

Monenlaiset tarinat voivat olla viihdyttäviä, huvittavia ja jännittäviä, ja tarjota siten lohtua ja hetken tauon lukijan omasta elämästä, viemättä kuitenkaan kokonaan ulos realiteeteista. Toivoisin, että Ohdakemaan tarinat olisivat myös tätä kaikkea, eivätkä pelkästään psykologisia ja syvällisiä, eivätkä liian raskaita lukea. Ohdakemaassa tapahtumaympäristö on erilainen, mutta kaikki ei muutu mielikuvitukselliseksi. Ihmisen mieli on hyvin samanlainen Ohdakemaassa kuin reaalimaailmassakin. Mutta Ohdakemaassa sitä voi tarkastella turvallisesti, ikään kuin matkan päästä; tarkkailla ja oppia siitä jotakin. Ympäristö on ajaton – ja silti ihmismielen lainalaisuudet pätevät siellä ja täällä.

Siksi on kiinnostavaa luoda ja lukea ”psykologista fantasiaa”. Se on kuin tuttu kuva uudella tavalla käsiteltynä, väritettynä ja tehosteilla. Asiat voi nähdä aivan uudella tavalla, kun ne irrotetaan tutusta ympäristöstä. Tapahtuu näkökulman muutos, joka voi tuottaa oivalluksia ja avata mieleen uusia mahdollisuuksia, jopa uuden polun, jota kulkea.

PS: Lopuksi vielä kuriositeetti Ohdakemaasta liittyen sukupuolirooleihin:

Vaeltajat ovat Ohdakemaassa erityisen hengellisiä ihmisiä, jotka omistautuvat seuraamaan Kaikkeuden Luojan Henkeä. Heitä kutsutaan usein ”Vaeltajaveljiksi”, koska suurin osa liikkeellä olevista Vaeltajista on vielä siihen aikaan ollut ulkoisesti miehiä. Koska pienempikokoiset ihmiset ovat joutuneet herkemmin väkivallan kohteeksi, yksikseen vaelteleminen on ollut heille huomattavasti vaarallisempaa muualla kuin Warginmaassa, joista suuri osa Vaeltajista on syntyjään. Warginmaan puolella yksinäisiä, kooltaan pienempiäkään kulkijoita ei uhata, etenkään jos heillä on mukana susikumppani, mutta muualla maailmassa liikkuu siis sattuneesta syystä lähinnä ”Veljiä”. Ohdakemaan Vaeltajat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin kuten tämän maailman munkit ja nunnat, vaikka saattavatkin tuoda mieleen sellaiset. Vaeltajat saattavat elää pareina, mutta eivät perusta perhettä. He ovat henkisesti sukupuolineutraaleja, vaikka ulkoisen olemuksen perusteella muu maailma luokitteleekin heidät sukupuolirooleihin, kuten ”Veljiin”. Toisin sanoen; rakkaus, kiintymys ja uskollisuus kahden ihmisen välillä, osapuolien ulkoisesta ”sukupuolesta” riippumatta, on Ohdakemaassa Vaeltajillekin mahdollista, vaikka Vaeltajat pidättäytyvätkin perheen perustamisesta. He voivat kuitenkin ottaa vanhemman roolin suhteessa joihinkuihin, kuten Vaeltaja Jooel suhteessaan Josia Joshuanpoikaan Ohdakemaa I:ssa.
Katso tästä Ohdakemaa I esittely

Ja mikä on Warginmaa

Miksi asiat on opittava kantapään kautta?

Kuvittele elämääsi maisemana tai polkuna jossakin maastossa. Olisi kai
varsin tylsää, jos maasto olisi koko ajan tasaista ja polku leveä valtatie?

Miksi emme voisi oppia asioita yks kaks helposti oivaltamalla ja viisastua nopeammin, säästyen kaikenlaiselta sähläämiseltä? Miksi viisautemme kasvaa hitaasti, yrityksen ja erehdyksen, mutkien ja ryteikköjen kautta? 

Jos kaiken tiedon ja ymmärryksen saisi valmiina pakettina, helposti, ikään kuin vain noukkimalla omenan kaiken tiedon ja ymmärryksen puusta, jäisi yksi oleellinen asia ymmärtämättä syvästi (eli kokemusperäisesti oivaltamalla): se, että olemme kaikki hölmöjä, mutta meillä on mahdollisuus viisastua.

Ilman tätä opetusta emme voisi olla oikeasti viisaita, emme tiedostaisi nöyrästi ymmärryksemme rajallisuutta. Siksi tie viisauteen ja henkiseen kasvuun voi olla todella mutkikas, kivikkoinen, suossa rämpimistä, turhaa kiipeämistä, kierimistä alas, juuttumista monttuihin, räpiköimistä ja tuulimyllyjä vastaan taistelua. Täytyy oppia oma hölmöys, jotta voi joskus olla viisaampi. Eikä valmista tule tässä elämässä.

Toisin sanoen, vaikka ihminen ymmärtäisi ja tietäisi kaiken, tai ainakin enemmän kuin kukaan muu, ei voisi koskaan olla todella viisas, jos ei tajuaisi olevansa kuitenkin pelkkä hölmiskö, joka on harhaillut ja kuvitellut kulkevansa suoraan, tai kiertänyt kehää tai lamaantunut paikoilleen, pelokkaana ja epätietoisena. Oman hölmöytensä tiedostamista ei voi tapahtua ilman yritystä ja erehdystä, hölmöilyä ja harhailua. Ja ellei tajua omaa hölmöyttään, ei ansaitse viisaan nimeä.

Olevinaan kaikkitietävä viisastelija, joka ei ole muka koskaan erehtynyt missään, on ylimielinen ja omahyväinen, ja vailla myötätuntoa meitä söheltäjiä kohtaan. Jos taas pystyy näkemään omat virheensä ja epäonnistumisensa, mutta tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan omasta hölmöilystä huolimatta, kykenee ymmärtämään myös muita harhailijoita. Viisauttahan ei ole tietäminen vaan myötätuntoinen ymmärtäminen – eikä aina tarvitse edes ymmärtää, kunhan on myötätuntoinen (kuten vaikkapa oma koira).

Eli, rakkaus ratkaisee. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus rakentaa.” Eihän millään ole mitään väliä, ellei ole rakkautta. Ja kun miettii tätä maailmaa, millä asioilla on oikeastaan mitään väliä? Mitä väliä on kilpailla, taistella ja menestyä, ellei saa rakkautta, tunnustusta olemassaololleen, myötätuntoa kärsimykseensä? Mutta koska olemme olemassa, sillä täytyy olla jokin tarkoitus. Onko mitään mieltä olla olemassa, ellei voi olla oma itsensä? Teeskentely ja sisäiset ristiriidat tekevät sairaaksi (henkisesti ja fyysisesti), ja sairaus aiheuttaa kärsimystä. Eikö kärsimystä ole maailmassa tarpeeksi ilman että lisää sitä omalla kituuttamisellaan?

OK, maailma on olemassa ja minä olen olemassa, ja sillä on jokin merkitys. Ja jos olen olemassa, ei ole mitään järkeä ainakaan lisätä kenenkään kärsimystä. ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Rakkaus voittaa maailman, karkottaa pelon. En halua lisätä omaa kärsimystäni, koska siinä ei oli mitään järkeä. Se olisi väärin myös toisia kohtaan, koska se verottaa kykyjäni ja voimavarojani toisten rakastamiseen. Enkä halua lisätä toisten kärsimystä, koska empatiataipumukseni kautta se tuottaisi minulle jatkuvaa myötäkärsimystä. Lisäkärsimystä itselleni ehkäistäkseni haluan vähentää myös toisten kärsimystä. Toisten kärsimyksen lievittäminen ei ole mitenkään epäitsekästä – sehän palvelee ihmisen omaa tarvetta olla kärsimättä myötäkärsimystä! Mutta eihän se pahaakaan kellekään tee, jos yrittää lievittää toisten kärsimystä samalla kuin omaansakin? Mitä muuta ihmisen on järkevää tehdä, jos hän kerta on olemassa? Ei kai elämisen tarkoitus ole kärsiä?

Tarkoitukseni tällä pallolla on siis olla oma itseni, tuntea myötätuntoa, kun kerta olen siihen kykenevä, ja yrittää sietää tätä kaikkea ahdinkoa, joka maailmassa vallitsee. Ja siedän sitä helpommin, jos pyrin lievittämään kärsimystä. Jos maailma joka tapauksessa muuttuu tai tuhoutuu joskus, mitä muutakaan tässä odotellessa tekisi? Pyörittelisi peukaloitaan vai katselisi viihdeohjelmia? Mieluummin pysähdyn kääntämään selälleen pudonneen koppakuoriaisen jaloilleen. Se tuntuu mukavammalta, vaikkei koppakuoriainen minua siitä kiitäkään. Jos löydän pellonlaidalta kauniin, elävästä linnusta pudonneen sulan, ajattelen, että ehkä se on vastapalvelus; saan jakaa jotakin kaunista toisen olennon elämästä. Myötäelämisen kautta saan myös iloita toisten olentojen onnesta – en pelkästään kärsiä heidän kärsimystään.

Tässä maailmassa tulee aina olemaan kärsimystä ja ahdinkoa. Jos paadumme sille, emme tule koskaan pääsemään parempaankaan maailmaan, korkeammalle henkiselle tasolle. Paatuneet yksilöt luultavasti pääsevät evakkoon maapallolta Marsiin jatkamaan selviytymistaisteluaan, mutta ne, jotka säilyttävät myötätuntonsa kärsimyksessäkin, pääsevät toivon mukaan jonnekin muualle – sinne, missä on rakkautta, joka ei koskaan kuole.

Hyväksi havaitsemiani keinoja stressinhallintaan ja mielialan itsehoitoon

Suosittelen kaikkia tekemään jonkinlaisen listan itselle mielekkäistä tekemisistä, koska ne ovat avainasemassa, kun haluaa ehkäistä masennusta ja stressiin uupumista. Kannattaa samalla listata myös muita hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Listaa voi sitten aika ajoin käydä läpi tarkistaen, onko kyseinen asia kunnossa (esim. riittävästi unta), ja onko mukavaa tekemistä arjessa tarpeeksi.

Nämä ovat asioita, jotka ovat joko joskus aiemmin tai nykyisin olleet enemmän tai vähemmän mukana omassa elämässäni ja joiden olen havainnut vaikuttavan mielialaani ja helpottavan stressin välttämistä tai stressistä palautumista:

Sopiva, rauhoittava oleskelu ympäristö, eli liiallisten virikkeitten välttäminen. Tämä koskee niin ylenmääräistä sosiaalista elämää, melua ja muita ääniä, visuaalisia ärsykkeitä, hajuja, mediaa, viihdettä ja minkä vain voi milloinkin kokea ”virikkeeksi”. Tarvitsen paljon omaa aikaa rauhallisessa, itse säätelemässäni ympäristössä.

Luontoelementtien havaitseminen, näkeminen, tunnustelu, keräileminen, luonnossa oleskelu, maisemakuvat ja luonnolliset värit vaatteissa ja ympäristössä. Luontoäänet, hajut ja muut luonnosta saadut aistimukset. Maisemien katselu pakollisilla työmatkoilla. Itselle merkityksellisten luontokuvien ottaminen. Luontodokumentit.

Erilaiset rentoutus-, hengitys- ja tietoisen läsnäolon harjoitukset. Joskus tein säännöllisesti vähän kaikenlaisia, mutta nykyään vaihtelevasti, tarpeen mukaan milloin mitäkin. Syvähengitys on muuttunut automaattiseksi harjoittelun myötä ja läsnäolon hetkiä ja syviä huokauksia tulee luontevasti arjen keskelle.

Kirjoittaminen. Tämä on minulle yksilöllisen sielunelämäni ”elinehto”. Jos en kirjoita, muutun muukalaiseksi itselleni. Luova kirjoittaminen, päiväkirjamainen prosessikirjoittaminen, ajatusten selkiyttäminen kirjoittamalla niistä, listaaminen… Sanallistan tunteitani, ilmiöitä, keksin omia ilmaisuja.

Oleskelu läheisten kanssa keskustellen tai yhteisten tekemisten parissa. Läheisten kiintymyksen tiedostaminen. Hyvät muistot lapsuudesta ja elämän varrelta liittyen läheisiin ihmisiin.

Melko säännölliset nukkuma-ajat ja useampi, sopivan kokoinen ateria päivän mittaan. Liian raskas ateria saa minut nuokkumaan. Liian pitkä ateriaväli tekee ärtyneen ja hämärän olon.

Liikkumista sen mukaan kuin pystyy ja jaksaa, elämäntilanteesta riippuen. Peruskoulun loppupuolella ja lukioaikaan tein toisinaan hyvin pitkiä kävelylenkkejä (2 – 4 h) syrjäisillä metsäteillä tai poluilla, ja se oli erittäin tärkeää, että palauduin kouluympäristön ja opiskelun stressitekijöistä.

Omien ajatusten ja tunteitten selittäminen jollekulle, joka malttaa kuunnella. Mutta ellei ole ketään, joka voisi kuunnella, kirjoitan itselleni tai sille, jonka käsissä kaikki on.

Piirtäminen ja siihen uppoutuminen. Joko luovasti, suunnittelematta, ja väreillä, tai sitten tarkasti, osittain jäljentäen, osittain luoden jotakin uutta, pikkutarkasti, vain harmaasävyisenä.

Käsillä tekeminen isossa tai pienemmässä mittakaavassa: paljon fyysistä voimaa käyttäen tai hyvin pikkutarkasti, sormien näppäryyden haastaen.

Ideointi, suunnittelu, prosessien kuvittelu, vaikkei ryhtyisikään tuumasta toimeen.

Erilaiset pelit, yksin tai pienessä porukassa. Perinteiset korttipelit tai vaikkapa 15 minuuttia nopeaa visuaalista päättelyä vaativaa kännykkäpeliä.

Musiikki. Mielimusiikin kuuntelu keskittyneesti, tekemiseen sopiva taustamusiikki, klassisen kuuntelu tietoisesti, autossa laulaminen… Omien melodioitten säveltäminen, laulunsanojen tuottaminen, soittamisen opettelu, soittimilla leikkiminen.

Lukeminen: ajattelua kehittävän kirjallisuuden lukeminen ja muu lukeminen, jos on aikaa, ja jos on erittäin hyvää luettavaa. Omien käsikirjoitusten oikolukeminen ja muokkaaminen. Kiinnostavista aiheista lueskelu. Raamatunpätkä päivittäin.

Leikkiminen ja ”leikkivarustelu”. Mielikuvituksen temmellyskenttä. Maailmojen kehittely ja itseilmaisu mielikuvituksessa, terapeuttinen leikki.

Hyvät ja riittävän eettiset kulttuurituotteet: laatusarjat, elokuvat, taide-elämykset, ja niistä keskusteleminen. Pelkkä TV:n katselu ei yleensä riitä; ohjelman täytyy olla todella hyvä ja mielenkiintoinen, jotta voin pelkästään katsoa ja kuunnella. Yleensä täytyy olla oheistekemistä käsille tai mahdollisuus liikehtiä edes jotenkin.

Eläinten olemassaolo ja tarkkailu. Luonnossa havaitut eläimet, omat koirat. Eläindokumentit.

Hengellisyyden tiedostaminen: olemassaolon ihmeen, elämän tarkoituksen ja merkityksen pohdiskelu. Oman tarkoituksen etsiminen ja uskominen siihen, että se on olemassa, vaikkei aina tuntuisi siltä.

PS: Tästä varmaan puuttuu vielä jotain, mutta päivitän listaa sitä mukaa kuin asioita tulee mieleen.

Lue lisää stressinhallinnasta...

Itsetunnon käsi ® : Miten kehittää pysyvästi hyvä itsetunto?

Mikä itsetunto on ja miten saavuttaa riittävän hyvä, kolhuja kestävä itsetunto?

Miten käden kuva voisi muistuttaa aina
ja kaikissa yhteyksissä siitä, että olen
arvokas ja merkityksellinen olento?
Siitä on kyse Itsetunnon käsi ® -
harjoituksessa.

Tässä tekstissä käsittelen itsetuntoa ja perinteisiä psykologisia neuvoja sen kehittämiseksi, sekä esittelen lopuksi kehittämäni harjoituksen terveen, vakaalle pohjalle rakentuvan itsetunnon kehittämiseen.

Itsetunnon käsite on hieman kulunut ja epäselväkin, vaikka siitä on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Itsetunnolla tarkoitetaan yleensä ihmisen omaa arviota ja käsitystä itsestään, ja se kehittyy ja muuttuu erilaisten kokemusten kautta, varhaislapsuudesta alkaen, koko elämän ajan. Hyvän itsetunnon on sanottu olevan kykyä rakastaa itseään, arvostaa itseään ja luottaa itseensä. Tällöin on helpompi sietää virheitään ja epäonnistumisiaan, ja arvostaa myös muita. Myös ympäröivään maailmaan on helpompi suhtautua realistisesti, kun luottaa itseensä ja siihen, että on samanarvoinen kuin muutkin. Hyvä itsetunto auttaa ihmistä asennoitumaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa avoimin mielin, luottavaisesti, ja silti realiteeteissa pysyen.

Itsetunnon voi ajatella olevan ”itseen kohdistuvaa tunnetta”, jolloin hyvä ja terve itsetunto olisi sitä, että esimerkiksi tuntee itse itsensä ”riittävän hyväksi”, välittää itsestään ja arvostaa itseään. Itseään arvostava ihminen osaa esimerkiksi huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan, ja pitää kiinni omista oikeuksistaan ja päämääristään, huomioiden myös muut ihmiset. Hän uskoo, että hänen valinnoillaan on merkitystä ja hän pystyy vaikuttamaan asioihin edes jossakin määrin.

Toisaalta itsetunnon käsitteen voi mieltää liittyvän myös ”itsetuntemukseen”. Ihmisellä voi olla ”hyvä tuntuma itseen”, niin että hän ymmärtää itseään ja pysyy kärryillä siinä, mitä itsessä tapahtuu. Itsetutkiskelu on tutustumista itseen. On todettu, että johonkin asiaan perehtyminen herättää kiintymystä mielenkiinnonkohteeseen, joten itsetutkiskelun kautta voi herätä kiintymystä itseä kohtaan. Ja miten muuten voisi nähdä itsensä realistisesti, ja silti hyväksyä sen, mitä näkee, ellei edes tarkastele itseään? Mutta vaikkei ihminen tuntisikaan itseään kovin hyvin, hän voi silti tuntea kiintymystä ja rakkautta itseään kohtaan. Osa meistä pysyy mysteerinä itsellemme, vaikka miten itseämme tutkisimme. Uskallammeko rakastaa muukalaista, joka olemme?

Meidän ei kuitenkaan kannata olla liian kiintyneitä (= riippuvaisia) siihen, mitä olemme ns. egon tasolla. Liiallinen keskittyminen omaan persoonaan voi muuttua itsekeskeisyydeksi. Mutta itsensä laiminlyöntikään ei yleensä palvele yhteistä hyvää, eikä sekään olisi oikeudenmukaista, että kohtelisi itseään huonommin kuin kohtelee toisia. Oman hyvinvoinnin uhraaminen toisten puolesta sopii aidoille marttyyreille, mutta tavallisilla ihmisillä, arkisen elämän tasolla, se yleensä aiheuttaa vain katkeruutta.

Itsetunnon käsite ilmeisesti sekoittuu arkikielessä helposti ”itsevarmuuteen” tai itsevarmaan käytökseen. Tässäkin asiassa sisäinen kokemus on merkittävämpi kuin se, mitä ihmiset ulkoisesta käytöksestä tulkitsevat! Hyvä itsetunto ei todellakaan tarkoita samaa kuin itsevarma esiintyminen tai ulkoinen menestyminen. Se ei ole itsensä näkemistä aina myönteisessä valossa, virheettömänä ja parempana kuin muut ovat. Liiallinen itsevarmuus on epärealistista ja narsistista, joskus jopa tunnekylmää piittaamattomuutta toisista. Terve itsetunto ei koskaan ole itsekkyyttä tai omien mielihalujen ja tavoitteiden toteuttamista toisen kustannuksella, toisia huomioimatta. Oikeanlainen itsevarmuus ei ole myöskään ulospäinsuuntautuneisuutta! Myös ujolla introvertilla, jopa erakolla, voi olla hyvä itsetunto. Liiallinen seuran keskipisteeksi hakeutuminen voi kertoa joskus huonosta itsetunnossa. Itsetunnon tilaa ei aina voi nähdä ulkoapäin. Sehän on tunnetta omasta itsestä, eivätkä kaikki edes näytä tunteitaan ulos, ja monet taas teeskentelevät tunnetilaansa.

Miten itsetunto näkyy ja vaikuttaa?

Etenkin nuoruudessa, kun ihminen tavallaan etsii identiteettiään, itsetunto voi heitellä paljon, ja kautta elämän erilaiset vaikeat tilanteet, pettymykset ja toisten ihmisten suhtautuminen voivat vaikuttaa itsetuntoa alentavasti. Heikko itsetunto voi näkyä alistuvana käytöksenä ja toistuvana uhriksi ajautumisena, mutta toisaalta, se voi näkyä myös toisten arvosteluna, polkemisena, ja liiallisena itsensä kehumisena. Hyvään itsetuntoon kuuluu realistisen myönteinen käsitys itsestä. Tällöin ihminen on tietoinen omista puutteistaan ja heikkouksistaan, mutta niiden havaitseminen ei vähennä luottamusta itseen tai määrittele kokonaan käsitystä itsestä (”olen huono, en osaa mitään”). Heikko itsetunto saa ihmisen pohtimaan liiaksi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat, ja hän saattaa jättää mielekkäitäkin asioita tekemättä, koska pelkää epäonnistumista ja toisten mielipiteitä.

Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen on riippumaton erilaisista ympäristön odotuksista. Hän tietää olevansa ainutlaatuinen, ja että hänen elämänsä on ainutkertainen ja sillä on itseisarvo. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus ja päämäärä! Terveelle pohjalle rakentuva itsetunto auttaa ymmärtämään, ettei tarvitse olla riippuvainen kulttuurin asettamista paineista tai toisten käsityksistä siitä, mitä on ”hyvä elämä”. Toisten ihmisten arvostelun pelosta ja hyväksynnän tavoittelusta vapautuminen tuottaa myönteistä suhtautumista ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan. Kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat (kunhan eivät tahallaan riko yhteisiä eettisiä normeja, lakia ja toisten oikeuksia).

Itsensä rakastaminen, sellaisena kuin oikeasti on, ei ole narsismia eikä liiallista itsekkyyttä. Narsismin pohjalla on päinvastoin se, ettei ihminen rakasta itseään tarpeeksi, ja yrittää korvata tämän puutteen hakemalla huomiota ja rakkautta muilta ihmisiltä. Todellinen itsensä hyväksyminen ja itsemyötätunto vapauttaa narsistisista pyyteistä ja tekee ihmisestä rakastavamman myös muita kohtaan. Kun arvostaa itseään, ei tarvitse mollata muita ollakseen olevinaan parempi, tai kadehtia toisten asemaa tai saavutuksia. Kritiikkiä on helpompi sietää, ja pystyy myös itse osoittamaan arvostusta toisille, menettämättä itsearvostuksestaan mitään.

Hyvä, oikealla pohjalla oleva itsetunto lisää sietokykyä epäonnistumisissa ja pettymyksissä. Epäonnistuminen tekemisissään ja tavoitteissaan ei tee ihmisestä ”huonoa”. Virheistä voi oppia, ja epäonnistumista selviytyminen auttaa sietämään niitä jatkossakin. Yritykset ja erehdykset auttavat siis monella tapaa eteenpäin. Hyvä itsetunto auttaa suhtautumaan myös toisten tekemiin virheisiin kärsivällisemmin ja välttämään toisten syyttelyä omista virheistä.

Itsetunto on siis tunnetta, ja tunnekokemusta voi kehittää paremmaksi, kaikissa ikävaiheissa. Itseen liittyvien tunteitten myönteisyys luonnollisesti lisää tyytyväisyyttä elämään ja kokemusta siitä, että omilla teoilla on merkitystä!

Mitä sinua yleensä neuvotaan tekemään, jos haluat parantaa itsetuntoasi?

Usein kehotetaan itsetunnon kohottamiseksi miettimään asioita, joihin on itsessään tyytyväinen. Kuten, missä asioissa olet hyvä? Millaisista asioista olet saanut kehuja ja positiivista palautetta? Mutta entä jos kukaan ei ole koskaan kehunut mistään? Tai jos masentaa, eikä mitään tule mieleen? Masentuneelle tämä keino ei toimi, vaan on sanottava: vaikket keksisi mitään erityisiä ansioita, olet silti OK ja merkityksellinen olento. Ei sinun tarvitse suorittaa tai osata mitään erityistä. Olet ainutkertainen joka tapauksessa, ja se riittää.  Olet olemassa, joten sinulla on joku merkitys. Kukaan ei myöskään ole aivan samanlainen kuin sinä, ja silläkin on syynsä. Ja se riittää!

Joskus ”hyvän tunteen itsestään” saavuttamiseksi voi helpottaa, jos voi hakeutua tilanteisiin, jotka tekevät iloiseksi, ja sellaisten ihmisten seuraan, jossa voi olla oma itsensä. Kannattaa siis välttää seuraa, jossa ei koe oloaan hyväksi ja luontevaksi, ja varsinkin sellaista, jossa toiset suhtautuvat kriittisesti ja väheksyvästi. Ihmiset ovat joskus hölmöjä ja tuottavat toisille pahaa mieltä enemmän tai vähemmän tarkoituksella. Sinulla on oikeus välttää tällaista vaikutusta! Tätä keinoa voi soveltaa siinä määrin kuin olosuhteet sallivat. Mutta joskus meidän on pakko sietää ikäviä ihmisiä, ja silloin olisi hyvä, ettei itsetuntomme olisi riippuvainen toisten ihmisten keljuista kommenteista ja valituksesta.

Toisen ihmisen itsetuntoa voi vastavuoroisesti kohottaa antamalla hänelle realistista, hyvää palautetta, ja osoittamalla hänelle välittämistä, sellaisena kuin hän on. Voi kiittää toisia, ja saada itsekin enemmän kiitoksia. Voi iloita omista onnistumisistasi ja siitä, että selviää hankalista tilanteista. Ja aina kannattaa olla itselleen armollinen, vaikka asiat menisivät pieleen! Kukaan ei ole ulkoisesti ja käytöksessään koskaan täydellinen, missään asiassa. (Vain sisäinen ydin on täydellinen, mutta siitä toisessa yhteydessä!) Virheettömyys olisi loppujen lopuksi varsin tylsää ja ahdistavaa. On parempi, että kaikki mokaavat joskus, joissakin asioissa. Kaikki ovat joissain asioissa ”luusereita”, ja se on loppujen lopuksi tragikoomista!

Itseensä tutustuminen voi herättää kiintymystä itseään kohtaan. Keskity myönteiseen ja siihen, mikä herättää sinussa myötätuntoa itseäsi kohtaan. Millainen olit aivan pienenä lapsena? Mistä pidät, mitä haluat, mikä on sinulle tärkeää? Kun löydät jonkinlaisen kuvan siitä, millainen persoonasi on, pyri hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Ei sinun tarvitse hävetä sitä, millaiseksi olet syntynyt tai miten sinua on kohdeltu, tai tuntea syyllisyyttä siitä, mitä olet syntyjäsi tai mihin ympäristö on sinut pakottanut! Persoonaansa ei tarvitse hävetä. Teoistaan voi ottaa vastuuta, ja sitä on kohtuullista hävetä, jos tekee tahallaan pahasti. Mutta sitä ei tarvitse hävetä, ettei osaa tai pysty johonkin, vaikka haluaisi! Pyri siis vapautumaan turhista häpeän ja syyllisyyden tunteista. Ole armollinen ja myötätuntoinen itsellesi ja toisille. Nosta esiin myönteiset asiat ja ole kiitollinen. Vaikeina hetkinä nämä mielikuvat lohduttavat ja rohkaisevat. Aina on löydettävissä jotakin hyvää; vaikkapa se harmaan pilven hopeareunus. Kiinnitä katseesi siihen!

Itsetuntoa tukee, jos opettele tekemään elämässään itsenäisiä valintoja ja päätöksiä niissä asioissa, jotka ovat omalla vastuullasi. Vastuunotto kasvattaa varmuutta. Opettele ilmaisemaan oma tahtosi ja mielipiteesi nöyristelemättä tai raivoamatta, jämäkästi. Panosta niihin asioihin, jotka ovat sinulle oikeasti tärkeitä; ei niihin, jotka ovat vain toisten mielestä tärkeitä, hienoja ja arvostettavia! Sinulle mielekäs ei aina ole toisille minkään arvoista. Mutta se on sinun asiasi!

Älä vertaile itseäsi muihin, äläkä vaadi itseltäsi epärealistisia suorituksia. Tee sitä, mikä toimii sinulla. Lisää sitä, mikä sujuu! Huolehdi itsestäsi, koska olet arvokas; syö terveellisesti, liiku, ulkoile, lepää, tee asioita, joista nautit. Jos haaveilet ja kuvittelet, älä muuta haavemaailmassasi itseäsi toisenlaiseksi kuin olet. Kuvittele onnistumisia ja hyviä asioita juuri sellaisena kuin olet! Se on realistista mielikuvaharjoittelua, ja sellainen harjoittelu ohjaa alitajuntasi todella myös onnistumaan.

Haluathan oikeasti olla juuri sinä, etkä kukaan muu? Eikö sinulla ole oikeus olla olemassa juuri sellaisena kuin olet, niin kuin muillakin? Ihminen saa olla puutteellinen, erilainen, poikkeava, outokin, ja epäonnistua, ja olla taitamaton. Vain tarkoituksellista pahuutta on syytä hävetä; ei omaa itseään!

Älä kulje harhaan, kun tavoittelet ”hyvää itsetuntoa”!

Eri lähteistä löytyy hyvää luettavaa itsetunnosta, ja sitten vähän ”huonompaa” ja pinnallisempaa, esim. naistenlehtien itsetuntovinkit. On todettu, että liiallinen itsensä esille tuominen, vertailu toisten elämään, ulkonäköön ym. ja siitä viriävät huonoudentunteet (esim. Facebookin maailmassa) aiheuttavat mielenterveydellisiä haittoja nykymaailmassa; jopa itsetuhoisuutta. Hyvä ja terve itsetunto ei koskaan voi perustua ulkoisiin asioihin, kuten ulkonäköön, asemaan, statussymbolien haalimiseen, kaverien ja tykkääjien määrään, rakkaussuhteeseen, harrastuksessa menestymiseen tai muuhun tällaiseen! Näitten asioitten edistämiseksi kohdistetut vinkit ovat siis huonoja ja haitaksi; pelkkää ”ehostusta” tai kiiltävää pinnoitetta likaisen ja rikkinäisen pinnan päällä! Kannattaa perustaa itsetuntonsa johonkin sellaiseen, joka ei koskaan muutu; siihen, mikä pysyy, vaikka sinä vanhenet ja muutut, ja vaikka elämäntilanteesi muuttuisi kymmeniä kertoja laidasta toiseen.

Oma näkemykseni itsetunnosta poikkeaa etenkin noista pinnallisista ”itsetunnonkohotuskeinoista”. Se on myös syvällisempi kuin peruspsykologisiin vinkkeihin perustuva tapa nostaa itsetuntoa, koska se perustuu ihmisen todellisen olemuksen ymmärtämiseen. Ihmisen olemisen ydin on helmi, sen päälle kertyneestä kuonasta (negatiivisista kokemuksista ja käsityksistä) ja pintakääreestä (yritykset peittää ”huonouttaan”) huolimatta. Kirjoitin tästä jo vuosia sitten, katso tästä silloinen tekstini.

Esimerkiksi Arto Pietikäinen on pohtinut ”Joustava mieli”- blogissaan itsetunnon ja itsemyötätunnon käsitteitä, ja on selvää, että itsemyötätunnon opettelu on tärkeämpää kuin keinotekoinen itsetunnon nostattaminen suorituksia ja taitoja painottamalla, tai esim. itsevarmuutta lisäämällä. Itsemyötätuntoa kehittää itseen tutustuminen etenkin pienenä lapsena, jopa avuttomana vauvana. Tuo lapsi on yhä sisälläsi, tarpeineen ja toiveineen, ja pettymyksineen. Kun osoitat sille myötätuntoa, osoitat samalla rakkautta itseäsi kohtaan.

Pyri löytämään aito persoonasi sisus, sinun todellinen olemuksesi. Tutustu tuohon sisukseen, niin sinun ei oikeastaan edes tarvitse tehdä mitään saadaksesi hyvän itsetunnon. Olet jo nyt ihmeellinen, hieno luomus, teetpä mitä tahansa ja saatpa millaista huomiota tahansa. Ihmisarvosi perustuu olemiseen, ei tekemiseen. Olemisesi tulee väistämättä esille tietynlaisten tekojen kautta. Oleminen on ensin; siitä seuraa teot, jotka ilmentävät sitä, että olet OK itsesi kanssa.

Kun rakastat itseäsi, siis, todellista olemustasi, siitä seuraa, että tunnet olevasi OK ihmisenä; tiedät, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, eikä kaikkien tarvitse pitää sinusta; pidät silti itse itsestäsi! Olet uskollinen ystävä itsellesi, koska rakastat itseäsi, vaikka kaikki muut jättäisivät sinut ja vaikka miten sähläisit. Ja koska rakastat itseäsi, näet itsessäsi myös haavoittuneen lapsen, josta haluat pitää huolta. Et ole riippuvainen kenestäkään muusta, koska rakastat itseäsi ja huolehdit itse itsestäsi. Ja se vapauttaa sinut rakastamaan puhtaammin myös toisia.

Näihin näkemyksiini perustuu äskettäin kehittämäni harjoitus ja muistikartta: ”Itsetunnon käsi”. Se putkahti mieleeni kesäisellä työmatkalla, ja luonnostelin sen nopeasti. Sain sen kuvittamiseen apua Henri Kähköseltä.  Tässä julkaisemani kaavio-kuva on luonnollisesti kopiosuojattu kuvien ja sisällön esitystavan osalta, eli kokonaisuudessaan. Asiasisältöä saa toki levittää, kunhan mainitsee lähteen. Ja jos joku kiinnostuu ottamaan harjoituksen ammatilliseen käyttöön, kuten asiakastyöhön, lupaa kaavakkeen kopiointiin voi pyytää minulta (sähköpostiosoitteeni on tekstin lopussa).

”Itsetunnon käteen” liittyvän teoriapohjan syventämiseksi selvittelen ensin, miten Robert Diltsin ”loogiset tasot” (esitelty mm. kirjassa ”Muuttavat ajatukset- Uskomusjärjestelmien muuttaminen NLP:n avulla”) ja itsetunto liittyvät toisiinsa.

Miten itsetuntoa voidaan tarkastella suhteessa Diltsin loogisiin tasoihin?

Ympäristön taso (puitteet, esteet): Itseen kohdistuvat tunteet voivat olla riippuvaisia ympäristöstä – millaisissa olosuhteissa ja keitten kanssa on. Kokemus, että on ok, ei kuitenkaan ole kestävällä pohjalla, jos se riippuu ympäristön suhtautumisesta! On hyvä, jos ihminen kykenee säilyttämään hyväksyvän tunteen itseään kohtaan riippumatta siitä, keitten seurassa on, ja mitä toiset ajattelevat itsestä. Jos siis synnyt herkkänahkaisena keskelle piikkipensaikkoa, on haaste kokea olevansa hyväksytty ja tuntea myönteisiä tunteita itseään kohtaan. Mutta se on silti mahdollista. Koska olet olemassa, sinulla on jokin tarkoitus. Ja sillä on erityinen merkitys, että olet juuri siinä ympäristössä. Se antaa sinulle hyvän tunteen olemassaolostasi, joka on ihme, missä sitten oletkin!

Käyttäytyminen ja teot (reagointi): Omilla teoilla ja suorituksilla on yhteys siihen, millaiseksi tunnemme itsemme. Itsetunnon ei kuitenkaan tarvitse olla suorassa yhteydessä suoriutumiseen ja onnistumisiin. Jos käytös on haitallista toisille tai itselle, ihminen saattaa kokea itsensä ”huonoksi” tai ”pahaksi”. Mutta ihminen ei ole ”huono” tai ”paha”, vaikka teot olisivat sellaisia. Ihminen ei myöskään tule pyhimykseksi suorittamalla hyviä tekoja, jos häneltä puuttuu oikea tunne, asenne ja motiivi, eli rakkaus. Ihminen voi kokea itsensä riittävän hyväksi, kun suhtautuu rakastavasti itseensä ja toisiin ihmisiin. Kun rakastaa itseään ja toisia, haluaa tehdä oikein. Teot ja käytös ailahtelevat, rakkaus pysyy!

Taidot ja kyvyt (toiminta): Taidoilla on yhteys itsetuntoon silloin, jos ihminen uskoo, että ihmisarvoa mitataan onnistumisilla, taitavuudella, pätevyydellä ja sen sellaisella. Tuleehan siitä hyvä tunne, kun osaa jotakin, eikä siinä ole mitään pahaa, jos iloitsee taidoistaan tai ihailee toisten osaamista. Mutta loppujen lopuksi; vaikka olisit miten taitava jollakin alueella ja osaisit mitä tahansa, mutta kukaan ei rakastaisi sinua, etkä itsekään rakastaisi itseäsi, mitä väliä olisi noilla kaikilla taidoillasi? Rakastatko sinä ihmisiä siksi, että he osaavat jotakin erityistä? Etkö siis rakastaisi vastasyntynyttä, joka ei osaa vielä yhtään mitään? Tai eläinpienokaista, joka on kognitiivisilta taidoiltaan idiootin tasolla?

Uskomukset ja arvot (suunta): Uskomuksilla ja arvoilla on erittäin suuri merkitys itsetunnon rakentumisessa, ja nyt päästään lähelle perinteistä psykologista itsetunnon käsittelyä. Mutta en pysähdy nyt tähän…

Identiteetti (lupa, motivaatio): Keskeinen taso itseen liittyvien tunteitten näkökulmasta on identiteetin taso. Kuka olen, pohjimmiltani, ja millaiseksi voin tulla? Kuka siis olenkaan – olenko jotakin erityistä, olenko ainutlaatuinen, olenko ihmeellinen? Olet kyllä. Me kaikki olemme, jo syntyjämme. Eikä siihen tarvitse mitään lisäsuorituksia, lisämääritteitä. Olen olento, joka olen.

Itseä suurempi ydintaso (välitystehtävä, elämäntehtävä): Ja silti vielä kaiken tämän yläpuolella on itseä suurempi taso. Nyt puhutaan jo oman olemassaolon merkityksestä ja elämäntarkoituksesta – miksi olen olemassa? Kuka minut on luonut? Miksi maailma on?

Pysyvin ”itsetunnon” perusta on tämä ylin taso. (Kristitty voi esimerkiksi uskoa, että olen Jumalan lapsi, luotu rakkaudesta, tarkoitettu rakastamaan). Identiteetti, joka muodostuu tämän ylimmän ydintason pohjalta, on hyvä ja ok, ihme, juuri sellainen kuin pitääkin olla. Ja kun uskoo olevansa niin kuin pitääkin, ja rakastettu, ja tietää saaneensa ja saavansa ne taidot, joita tarvitseekin, voi pitää itseään myös riittävän kyvykkäänä. Käyttäytymisen tasolla tämä hyvä tunne välittyy rakastavana ja arvostavana käytöksenä muitakin kohtaan. Oma käyttäytyminen vaikuttaa ympäristöön, ja muutos ympäristössä hyödyttää kaikkia.

Pysyvä ratkaisu itsetunnon ongelmiin on siis korkeamman tason juttu

Diltsin ”loogisten tasojen kautta” on helppo nähdä, että ratkaisu ns. itsetunnon ongelmiin on ”ylemmällä tasolla” kuin suorituksissa ja taidoissamme. Loogisiin tasoihin sijoitettuna itsetunto ei ole ”turha käsite” myöskään itsemyötätunnon rinnalla. Itsetunto tunteena itseä kohtaan ei ole turha asia; sillä on todella suuri merkitys käyttäytymiseemme, tunnemmeko itseämme kohtaan inhoa vai uteliaisuutta, tai olemmeko tyystin välinpitämättömiä. Jos tunne itseä kohtaan on myötätuntoa ja rakkautta, kyse on loppujen lopuksi samasta asiasta kuin itsemyötätunnossa. Kielteiset tunteet itseä kohtaan tuottavat pahaa mieltä, vaikka ihminen kenties yrittäisi toimia rakastavasti toisia kohtaan ansaitakseen edes toisilta myönteistä suhtautumista. Toisten osoittama hyväksyntä yritetään sitten muuntaa hyväksynnäksi itseä kohtaan. Mutta toimiiko se? Onko järkevää, että rakkaus itseä kohtaan on riippuvainen toisten osoittamasta rakkaudesta?

Kuka rakastikaan ensin, jotta voimme ylipäätään rakastaa ketään? On mentävä ”itseä suuremmalle ydintasolle”, olemassaolomme merkitykseen ja mieleen. Meidät on luotu rakkaudesta, meillä on merkitys ja tarkoitus, ja sitä kautta elämäntehtävä. Identiteettimme voi perustua siihen, mikä on alkuperämme. Jos vain uskomme sen! Uskomusten taso on ratkaiseva kaiken sen alapuolella olevan merkityksessä ja tulkitsemisessa. Näemmekö todelliset taitomme ja kykymme, voimavaramme, mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin? Miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme? Toimimmeko jonkin suuremman mission hyväksi, vai sähläämmekö vain ympäristön mielen ja mielihalujen mukaan ja annammeko ympäristön määritellä itsetuntomme sen pohjalta, miten hyvin tai huonosti meidän arvioidaan suoriutuvan ympäristön asettamissa odotuksissa?

Ympäristö on täynnä viestejä siitä, millainen meidän muka tulisi olla ja mitä meidän muka tulisi tehdä; ja yritämme tehdä sen kaiken, jos uskomme, että hyvä tunne itsestä on riippuvainen toisten hyväksynnästä, ihmisten osoittamasta huomiosta. Mutta kun se ei ole niin, eikä sellaista tarvitse uskoa! Me olemme rakastettuja; emme olisi muuten edes olemassa. Meillä on merkitys ja tarkoitus. Kaikki muu ”alemman tason touhu” on riippuvaista siitä, miten hyvin me ymmärrämme alkuperämme ja elämäntehtävämme.

Itsetunnon käsi ®

ITSETUNNON KÄSI ® - Mikä se on ja miten se toimii?

Edellä kirjattuun teoretisointiin ja filosofointiin pohjautuen esittelen tässä oman mallini ”itsetunnon kehittämiseen”, eli ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen. ”Itsetunnon käsi” muistuttaa tärkeimmistä ja keskeisimmistä elementeistä, joita edellä pohdin itsetunnon rakentumiseen liittyen. Se on sarja uskomuslauseita, jotka sijoitetaan sormiin ja kämmeneen. Käytän siis kättä sekä helposti muistettavana mielikarttana että osittain myös metaforana. Käsi antaa mahdollisuuden laajentaa harjoitusta myös kinesteettiselle tasolle, käsimerkkeinä ja liikkeinä. Se taas tukee asian muistamista ja siihen liittyvän tunteen ankkuroimista käsimerkkeihin.

1) Olen OK tällaisena kuin olen! Peukalo ja ”peukkumerkki” vakuuttavat, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, eikä sinun tarvitse kuvitella itseäsi toisenlaiseksi persoonaksi. Käytöstään ja toimintatapojaan voi muuttaa mielekkäämpään ja rakentavampaan suuntaan, mutta olemusta ei tarvitse muuttaa.

2) Minulla on oikeus olla oma itseni! Etusormi ja siihen liittyvä käsimerkki, etusormi pystyssä, vakuuttavat, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, sellainen kuin olet, ja ilmaista persoonaasi, ellet tahallasi loukkaa toisia.

3) Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia! Keskisormi ja sen näyttäminen viestii, ettei sinun tarvitse yrittää ansaita kaikkien hyväksyntää ja miellyttää kaikkia, mikä olisikin sitä paitsi mahdotonta, koska ihmiset ovat erilaisia ja pitävät erilaisista asioista. (Oikeasti ei ehkä kannata tehdä kyseistä käsimerkkiä ihan missä vain tilanteessa, mutta se toimii hyvänä muistutuksena itselle!)

4) Olen uskollinen ystävä itselleni. Nimetön, johon usein pujotetaan sormus sitoumuksen merkkinä, symboloi tässä yhteydessä lupausta kohdella itseään kuin parasta ystävää; eli ajatella itsestään myönteisesti, ymmärtäväisesti ja arvostavasti, sekä rohkaista itseään tarvittaessa. Tämä liittyy suoraan itsemyötätuntoon.

5) Huolehdin sisäisestä lapsestani. Pikkusormi, se sormisarjan ”kuopus”, muistuttaa sisäisestä lapsesta, ja liittyy sekin itsemyötätuntoon. Olemme kaikki välillä lapsenomaisia, taantuneita lapsen kokemuksiin ja hätään, osin tiedostamattomissa muistoissamme. Otamme nyt siis hoivaavan suhteen itseemme, vielä vastuullisemmalla ja hellemmällä tavalla kuin kohtelemme aikuista, tasavertaista ystäväämme.

6) Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus. Kämmeneen sijoittuu kaikkein tärkein asia, kaiken muu pohja. ”Itsetunnon käden” keskiössä on ajatus, että on ihmeellistä olla ylipäätään olemassa, ja sillä on merkitys, että olemme juuri sellaisia kuin olemme. Kristittyä ihmistä kämmen muistuttaa myös Luojasta ja Luojan huolenpidosta. Tämä on sitä Diltsin kuvaamaa ”itseä suurempaa ydintasoa”, johon kaikki muu perustuu.

”Itsetunnon käsi” on helppo visuaalinen rakenne muistettavaksi, sekä helppo harjoitus ajatusten herättämiseksi ja muistin tueksi. Käsimerkit tukevat uskomusten muistamista ja niihin saa rakennetuksi niin visuaalisen, auditiivisen kuin kinesteettisenkin ankkurin vahvaan tunteeseen vakaalla pohjalla olevasta itsetunnosta.

Piirtäminen, kirjaaminen, ääneen lausuminen. Harjoituksen voi tehdä esimerkiksi siten, että asiakas piirtää oman, ainutkertaisen kätensä tyhjälle paperille (yleensä vasemman), ja sitten kirjoittaa uskomuslauseet sormien ja kämmenen kohdille. Kämmenen keskelle tuleva ajatus on hyvä kirjata viimeisenä, mikä muistuttaa siitä, että kaikki muu perustuu tuohon ydintason lauseeseen. Lauseita toistetaan ääneen jo niitä kirjoittaessa, ja kirjoittaminen tukee niitten mieleen painamista.

Käsimerkit, ääneen lausuminen ja kertaus. Tämän jälkeen ohjaaja näyttää käsimerkit ja toistaa taas lauseet ääneen. Myös asiakas (tai ohjattava) tekee käsimerkit ja voi toistaa lauseet ääneen niitä tehdessään. ”Itsetunnon käden” sisältöä voi kerrata katsoen samalla paperista miellekarttaa itse piirretystä kädestä. Käsimerkeistä voi tehdä myös omat kuvat, joitten viereen voi kirjoittaa uskomuslauseet sekä omia ”versioita” lauseista, eli vahvistavia lisälauseita tai soveltavia lauseita niihin liittyen. Tällä tavoin uskomuksia voi jo laajentaa erilaisiin asiakkaan elämään kuuluviin tilanteisiin, joissa itsetunto on koetuksella.

Ankkurien vahvistaminen. Kun asiakkaalla nousee hyvä tunne esimerkiksi ajatuksesta, että hän on ok sellaisena kuin on, tuo tunne on hyvä ankkuroida käsimerkkiin. Palautetaan lause ja siihen liittyvä tunne mieleen samalla kun tehdään käsimerkki eläytyen kaikkiin aistimuksiin, äänensävyyn ym. miellepiirteisiin. Uskomuslause voidaan sanoa ääneen tai mielessä. Toistetaan tätä, kunnes käsimerkin tekeminen toimii ankkurina uskomukseen ja hyvään tunteeseen, missä tahansa tilanteessa.

”Itsetunnon käden” kuvan voi jokainen piirtää omanlaisekseen, tai sitten käyttää valmista kuvaa. Kuvaa voi olla alkuun syytä katsella toistuvasti (esimerkiksi jääkaapin ovessa) ja harjoitella sen mieleen palauttamista erilaisissa tilanteissa. Käsimerkkiankkureita on myös hyvä toistaa ja vahvistaa. Käsimerkki ja uskomuslause muodostavat vahvan ankkurin hyvään tunteeseen itsestä; siis, hyvään itsetuntoon, joka rakentuu vakaalle perustalle ja kaikkein syvimpään mahdolliseen tunteeseen: rakkauteen ja myötätuntoon.

Lue tästä lisää vinkkejä harjoituksen toteuttamiseen.

HUOM. Jos haluat tämän harjoituksen ammatilliseen käyttöön ja kopiointiluvan harjoituslomakkeelle, minuun voi ottaa yhteyttä sähköpostitse (hukkaanmenee@gmail.com). Siinä osoitteessa vastaan kyllä viestiin omalla nimelläni ja laillistettuna psykologina, vaikka tässä blogissa olenkin vain ”T. H. Hukka”.

PS: Ne jotka tuntevat minut sekä kirjailijana että psykologina, tietävät tietysti, minkä niminen psykologi olen ja missä työskentelen. On monia, jotka tuntevat minut vain psykologina, eivätkä lainkaan kirjailijana, eikä heidän tarvitsekaan tutustua minuun ja kirjoittelemisiini sen enempää, ettei asiakastyöni painopiste häiriinny. Sitten on niitä, jotka ehkä tunnistavat kirjailijanimeni, mutteivat tuntisi minua kadulla tai missään muuallakaan, jossa oleilen omana itsenäni. En kaipaa julkisuutta persoonalleni; toivon vain, että hyvät asiat leviävät ja niistä on hyötyä, jos on. Eikä niistä kukaan hyödy, ellei edes kuule niistä! Joten, linkkiä tähän juttuun saa levittää eteenpäin, jos uskoo jonkun ”huonoitsetuntoisen” siitä hyötyvän! Julkaisemalla tämän jutun otan samalla riskin, että linkki päätyy jonain päivänä jollekulle, joka tuntee minut psykologiroolissani, ja joudun ehkä kiusaantumaan muista sanomisistani. Mutta eipä minun periaatteessa tarvitse jakamiani terapeuttisia neuvoja hävetä, koska tarkoitus ei todellakaan ole paha…

Muualla itsetunnosta: https://www.vaestoliitto.fi/nuoret/mina-ja-muut/itsetunto/

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/hyv%C3%A4-itsetunto-optimistista-realismia

https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/sinulla-on-itsetuntoa/

https://mielipalvelut.fi/artikkelit/mista-itsetunto-muodostuu-ja-kuinka-sita-voi-parantaa/

Asiaa julkisuuskuvastani, eli, kuka kumma on ”T. H. Hukka”?

T. H. Hukka on minun ns. ”taiteilijanimeni” tai ”nimimerkkini”. Blogger-profiilikuvastani tuskin osaa päätellä, miltä näytän oikeasti, joten en esiinny tällä foorumilla myöskään omilla kasvoillani. Minun kirjailijaidentiteetilläni ei ole täsmällistä ikää, sukupuolta, kasvoja, eikä mitään muutakaan tavallisesti esille tuotavaa, millä perusteella minut voisi luokitella tietynlaiseen ihmisryhmään, ikäluokkaan tai ihmistyyppiin. Olen vain olento, joka olen. Persoonastani voi kuitenkin päätellä yhtä jos toista näitten tekstieni perusteella. Toisinaan kirjoitan esimerkkejä omasta elämästäni, ja ilmaisen kyllä henkilökohtaisia mielipiteitäni, joten en ole persoonaton, vaikka olenkin kasvoton ja sukupuolineutraali. Ja jotkut lukijoista totta kai tuntevat minut. Mutta miksi en ole sosiaalisessa mediassa omalla naamallani, tai kirjoita kirjoja omalla nimelläni?

Yksi syy, jonka olen jo aiemminkin maininnut, on se, ettei vähäinenkään julkisuus sovi yhteen työroolini kanssa. Etenkään asiakkaitteni ei todellakaan tarvitse vaivautua ihmettelemään minun persoonaani ja tekemisiäni sen enempää kuin että he tietävät minun olevan ihan oikeasti psykologi ja suhtautuvan heihin ystävällisesti. Työssäni asiakas on pääosassa, minä olen sivuhenkilö. Olisi eettisesti väärin ilmaista henkilökohtaisia mielipiteitään psykologin asiakastyössä. Mutta jos asiakas saa jotakin muuta kautta tietoonsa, että minulla on omanlaisiani eettisiä mielipiteitä, tai että uskon jonkinlaiseen "korkeampaan viisauteen" (ts. olen omalla tavallani hengellinen), se saattaa vaikuttaa häneen. Vaikkei sen tarvitsisi vaikuttaa! Mielipiteistäni huolimatta pyrin ymmärtämään myös toisenlaisia näkökulmia, ja pyrkimään hyväntahtoiseen ja arvostavaan yhteistyöhön, vaikka olisin esimerkiksi joistakin elämänarvoista hieman eri mieltä. Olisi ikävää, jos joku asiakas pelkäisi minun ajattelevan hänestä ihmisenä pahaa, jos hän vaikkapa eläisi jossain suhteessa minun mielipiteitteni vastaisesti. Silloin, kun ihminen kärsii, kärsimyksen lievittäminen on tärkeintä. Psykologin työssä en ole ”toisinajattelija”, vaan pyrin olemaan ymmärtäjä.

Toinen syy ”salanimeen” ja kasvojen piilottamiseen on olemassa leipätyöstäni huolimatta. Se on se, etten ylipäätään kirjoita mitään saadakseni julkisuutta egolleni. Kirjoitan, koska se huvittaa minua, ja julkaisen, koska haluan viestiä omasta mielestäni tärkeistä asioista. Viestin perille saaminen on totta kai tärkeämpää kuin tulla noteeratuksi viestinviejänä. Joskus epämieluisan viestin tuoja saa ikävää huomiota; hänhän on oikea pahanilmanlintu (kuten minä, kun esitän kritiikkiä). Jos taas levittää jotakin rakentavaa sanomaa, saattaa saada myönteistä huomiota, jota ei oikeastaan ansaitsisi, koska rakentava sanoma ei ole puhujan erityinen ansio; ei se useinkaan ole mitenkään ainutlaatuisesti hänen itse keksimäänsä asiaa. Hyvä sanoma on yhteistä omaisuutta; puhujalla on velvollisuus avata suunsa ja sanoa se, niin se tulee jaetuksi. Ei siitä hyvästä tarvita mitään suitsutusta sille, joka avasi suunsa! Mutta ellei sano, mitä olisi hyvä sanoa, laiminlyö velvollisuutensa. Silloin on parempi pysyä vakan alla koko ihmisen.

Mutta mitä viestiä sitten levittääkään, ihmiset uskovat herkemmin karismaattista puhujaa. Ihmiset haluavat puhujalle kasvot ja olemuksen. Mutta sellainenhan on pinnallista ja joskus jopa pahasti harhauttavaa; sillä perusteella on johdettu harhaan kokonaisia kansanjoukkoja. Minä olen mieluummin ”maan hiljaisten äänitorvi”, tai vaikkapa vain pelkkä torvi, kuin joku tyyppi, joka tunnistetaan televisiosta tai lehden kannesta. Toitotan asiaani niille, jotka haluavat kuulla, mutta sivummalla, markkinapaikkojen ulkopuolella. En millään muotoa haluaisi olla vaivautuneena hymyilevä, lukijaa tuijottava pälliskö kirjankannessa tai sivuliepeessä. Sellainen olisi introversioni ja arvojeni vastaista. Voin ehkä joskus otattaa itsestäni kuvan takaviistosta, niin etten todellakaan katso kuvassakaan lukijaa suoraan. Katson asioihin tuolla jossain, henkilöitten välisen suhteen ulkopuolella, horisontissa. Yhteys lukijoihin on epäsuora. Tekstini kautta saa kenties yhteyden minun sisäiseen maailmaani ja siellä niihin asioihin, jotka ovat ihmisille yhteisiä. Yhteys toteutuu siinä; yhteisissä asioissa ja kaikille tärkeissä teemoissa. Se ei ole face to face – yhteyttä kaikkiin lukijoihin. Olen kyllä läsnä oikeissa kohtaamisissa, mutta laajemmalle yleisölle olen läsnä vain epäsuorasti – ajatuksissani, joita he lukevat.

Pystyn kyllä puhumaan luentosalilliselle ihmisiä, jos minulla on asiaa, josta olen itse innostunut. Mutta silloinkaan minä en ole pääosassa. Asia on. Ei tekstejäni tai kirjojani lukevan tarvitse tietää, millainen olen habitukseltani. Persoonani on silti voimakkaasti läsnä siinä, mitä viestin. Ja vaikka olisinkin joistakin asioista henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa, en halua koskaan arvostella ketään yksittäistä ihmistä. Kritisoin asioita ja ilmiöitä yleisellä tasolla, ja yleensä eettisin perustein. Olen valmis ymmärtämään kunkin henkilökohtaiset syyt ja selitykset sille, miksi he ehkä joskus toimivat tavalla, joka näitten tekstieni perusteella on tulkittavissa minun mielestäni epärakentavaksi. Omat mieltymykseni (vaikkapa se, että pidän susista) saattavat yhtä lailla ärsyttää toisia ihmisiä. Ja mielipiteeni voivat olla hyvinkin ärsyttäviä. Olen pahoillani, jos tuotan tarpeettomasti pahaa mieltä. Mutta niin kuin suola joskus polttelee ja kirvelee, asia, joka herättää omatunnon, voi tuntua pahalta ja saada ihmisen hyökkäämään vastaan. Olen kyllä lukenut Raamatusta Paavalin ohjeen ”puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen”. Enkä aina onnistu olemaan ystävällinen, vaan olen ylisuolainen, mutten kai sentään ”mauton”…

Esiinnyn täällä sosiaalisessa mediassa sukupuolineutrina olentona. Mielestäni sukupuolellani ei pitäisi olla mitään väliä varsinkaan siinä, ovatko neuvoni hyviä tai mielipiteeni perusteltuja. Ymmärrän sen, että joillekin ihmisille ”sukupuoli” merkitsee enemmän, ja esimerkiksi vertaistukea halutaan joskus mieluummin saman sukupuolen edustajilta, koska tietyn roolin jakaminen saattaa tietysti auttaa eläytymään paremmin sellaisen tyypin elämään, joka on elänyt samantapaisessa roolissa. Mutta mikä se ”sukupuoli” edes on? Pitääkö se osata määrittää, ja vielä erikseen ruumiillisesti ja psyykkisesti? Henkisesti sitä ei onneksi ole. Kirjoitan aiheesta vielä joskus erillisen tekstin, koska se on yksi teema, jota käsittelen jossain määrin myös ”Ohdakemaa”- kirjasarjassani.

Päivitys 21.11.2021:

Tätä esittelyä laatiessani olin työstämässä sarjan neljättä osaa, ”Narrin tarinaa”, julkaisukuntoon. Jos joku karsastaa ”saman ruumiillisen sukupuolen” edustajaan kohdistuvaa romanttista ihailua, ei varmaankaan kannata ahdistaa itseään lukemalla moista tarinaa (tai varsinkaan joitakin jatko-osia). Sisällöllisesti teksti on kuitenkin samaa ”säädyllisyystasoa” kuin muutkin kirjani, joten, ei sen pitäisi liiaksi kaksitoistavuotiaitakaan järkyttää. Vaikka kirjasarja onkin siis luokiteltu aikuisten fantasiakirjallisuuteen, ei se tosiaankaan ole mitään ”aikuisviihdettä”. Se vain on ehkä teemoiltaan ja sisällöllisesti haastavampaa kuin nuortenkirjallisuus keskimäärin on, ja moniulotteisempaa kuin kevyempi fantasiakirjallisuus. Mutta varmasti jo kaksitoistavuotiaissakin olisi joitakuita, jotka osaisivat arvostaa fantasiamaailmaan sijoitettua syvällisempää, psykologista sisältöä. Ohdakemaan tarinat sopivat mielestäni erityisesti sellaisille nuorille tai vanhemmillekin, jotka kokevat jotenkin poikkeavansa massasta (esimerkiksi neuropoikkeaville, tai niille, jotka eivät, syystäkään, hyväksy ahtaita ”sukupuolinormeja”).

Tästä pääsee tutustumaan Ohdakemaahan.