Oikeus tulla itsekseen ja olla itsensä

En ole mitenkään erityisesti "kukkaihminen", mutta
nämä luonnosta löytyneet värit puhuttelivat, symbolisestikin.

Kansainvälisen Pride-kuukauden kunniaksi kaivelin vähän asiatietoa yhdestä tähän teemaan liittyvästä osa-alueesta. APA eli ”American Psychological Association” on jo 2015 tehnyt psykologeille ohjeistuksen transihmisten ja sukupuolinormeja vastaamattomien ihmisten kanssa työskentelyyn, jotta se olisi asianmukaista ja pätevää myös transihmisiä kohtaan. Psykologien todetaan olevan ”merkittävässä roolissa syrjinnän vastustamisessa” ja ”heidän on tuettava transhenkilön pääsyä asianmukaisen hoidon piiriin sekä jaettava omaa tietämystään ammattikunnalle”.

Löysin ohjeistuksesta suomennetun tiivistelmän ”Sukupuolen osaamiskeskuksen” sivuilta (linkki) ja halusin siihen itsekin perehtyä tarkemmin; saadakseni varmuutta ammatilliseen asenteeseeni ja motivaatiota aiheen esillä pitämiseen tälläkin foorumilla.

”Transihmisiä tai sukupuolinormeja vastaamattomia ovat ihmiset, joiden sukupuoli-identiteetti ei täysin sovi yhteen syntymässä määritellyn sukupuolen kanssa.”

Vaikka tämä marginaalisen pieni ihmisryhmä on ollut aina olemassa, tietämys transihmisistä on vasta vähitellen lisääntynyt, ja ilmiö on konservatiivisissa piireissä edelleen jotenkin vaikea pala hyväksyä; jopa pelkoa ja vihaa herättävä.

Joitakin tutkimuksia on kuitenkin tehty, ja transihmisten on todettu kokevan ”stigmaa ja syrjintää”, mikä luonnollisesti vaikuttaa mielenterveyteen ja elämänlaatuun; pahimmillaan aiheuttaa jopa itsetuhoisuutta. On puhuttu myös ”vähemmistöstressistä”, joka toki koskettaa muitakin vähemmistöjä, ja on aina kuormitustekijä psyykkiselle hyvinvoinnille.

Ammattilaisten tiedonpuute transihmisyydestä voi aiheuttaa jopa vahinkoa terveydenhuollon asiakkaille, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa. Ammattilaisten tulisi nojata olemassa olevaan tieteelliseen tietämykseen, eikä omiin kenties vanhentuneisiin tai maailmankatsomuksellisesti värittyneisiin käsityksiinsä. Transihmisyys, johon myös ns. muunsukupuolisuus sisältyy, on luonnollista biologista vaihtelua, eikä sairaus tai häiriö, saati sitten ”synti ja häpeä”.

Nostin tähän tuosta edellä mainitusta APA:n kuudentoista kohdan ohjeistuksesta muutaman lainauksen, jotka liittyvät suoremmin siihen, miksi haluan pitää aihetta esillä myös tässä blogissa – niin psykologina kuin yksityishenkilönä.

”Psykologit ymmärtävät, että sukupuoli on ei-binaarinen rakenne, johon kuuluu laaja joukko erilaisia sukupuoli-identiteettejä, ja että sukupuoli-identiteetti ei aina sovi yhteen syntymässä määritellyn sukupuolen kanssa.”

”Psykologi ymmärtää, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen ovat erillisiä mutta toisiinsa vaikuttavia rakenteita.”

”Psykologit tunnistavat, miten stigma, ennakkoluulot, syrjintä ja väkivalta vaikuttavat terveyteen ja hyvinvointiin sukupuolinormeja vastaamattomilla ihmisillä ja transihmisillä.”

”Psykologi pyrkii tunnistamaan institutionaaliset esteet ja auttaa kehittämään sukupuolinormeja vastaamattomille ja transihmisille turvallisia ympäristöjä.”

”Psykologit ymmärtävät tarpeen edistää sosiaalista muutosta, joka vähentää stigman kielteisiä vaikutuksia transihmisten ja sukupuolinormeja vastaamattomien ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin.”

”Psykologit tunnistavat, että sukupuolinormeja vastaamattomat ihmiset todennäköisimmin kokevat myönteisiä elämän muutoksia saadessaan sosiaalista tukea ja transsensitiivistä hoitoa.”

Niinpä, minunkin on ammattini edustajana pyrittävä näitten suositusten ja ohjeitten mukaiseen toimintaan, eivätkä suositukset todellakaan ole ristiriidassa myöskään henkilökohtaisten arvojeni tai ”elämänfilosofiani” kanssa. Haluan levittää ymmärrystä tästä aiheesta ja poistaa stigmaa myös kirjoittamalla tarinoita sateenkaarevista ihmisistä, ja olemalla itsekin omalla tavallani ”muusu”.

JK. Huom. ICD-II- tautiluokituksessa transsukupuolisuus- ja muunsukupuolisuus-diagnoosit ovat tiettävästi yhdistymässä yhdeksi diagnoosiksi.

Käsillä tekeminen kehittää aivoja

Tarve raakkua ja käsittää asioita, vaikkei mitään saisikaan kunnolla käsiteltyä.
Mutta onpahan ainakin jäänyt jotain käteen, edes oman käden jälki, siis...

Sattuneesta syystä aloin muistella, mitä mieleeni on jäänyt tutkimuksista tai pohdinnoista käsillä tekemisen merkityksestä aivotoiminnalle. Minusta nimittäin tuntuu, että ajatteluni ”tökkii”, jos käteni ovat jollain tavalla epäkunnossa. Yhdenkin sormen toiminnallinen haitta näyttää siirtävän haitan myös aivotoiminnan tasolle. Millainen tämä yhteys sitten neurotieteen tasolla onkaan, käytännössä huomaan sen kyllä.

Etsiskelin netistä hieman tietoa aiheesta, ja tekstiiliopettajaliiton sivuilta löysin tekstin, jossa viitattiin aivotutkija, Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Minna Huotilaisen kommentteihin käsitöitten merkityksestä aivoille.

”Käsitöiden tekeminen kehittää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Kahdella kädellä tekeminen aktivoi molempia aivopuoliskoja, mikä parantaa aivopuoliskojen yhteistyötä. Käsitöissä käytettävät materiaalit ja töiden kolmiulotteisuus stimuloivat aivoja ja kehittävät näin kolmiulotteista hahmottamiskykyä.”

Samassa jutussa todetaan myös, että ”luova toiminta aktivoi ja mahdollistaa haastavien kokonaisuuksien oppimisen. Käsitöiden tekeminen nostaa itsetuntoa, rakentaa kokonaisempaa minäkuvaa ja aikaansaa positiivisen kuvan omasta pystyvyydestä.”

Tekstiiliopettajien jutussa mainitaan myös siitä, että käsitöiden tekeminen tukee keskittymistä. Tämä on minulle kokemusperäisesti itsestäänselvyys! Minun on erittäin vaikea keskittyä, ellei minulla ole käsilleni mitään näprättävää, vähintään kynä ja paperi. Keskittyminen on luonnollisesti oleellista uusien asioiden oppimisessa. Samassa jutussa todetaan, että esimerkiksi ”neulominen vieraskielistä tv-ohjelmaa katsoessa voi tehostaa vieraan kielen oppimista”. Tämän sanotaan perustuvan siihen, että kielellinen järjestelmä ja oikean käden alue sijaitsevat aivoissa lähekkäin. No, siinä tapauksessa pitäisi kai riittää pelkästään oikean käden aktivointi, tai jokin muu tekeminen, joka ohjautuu lähellä aivojen kielellisen järjestelmän aluetta. Arvelisin, että kummankin käden käyttäminen samanaikaisesti voi olla vielä hyödyllisempää kuin pelkän paremman käden aktivointi. Mutta sen ainakin olen käytännössä huomannut, että jos olen kuunnellut äänikirjaa ja askarrellut tai piirtänyt jotakin, äänikirjan sisältöjä palautuu mieleen, kun myöhemmin katselen tekelettäni. Minulla on esimerkiksi yksi värityskäsi, jota nimitän mielessäni ”ilmastokädeksi”, koska piirsin sitä seuratessani ilmastonmuutosdokumenttia. Dokumentin sisällöt tulvivat mieleeni, kun vilkaisen kyseistä kuvaa.

Monelle käsityöt ovat varmasti luonteva keino rentoutua ja purkaa stressiä. Neulomisessa samanlaisena toistuva liike tuottaa mielihyvää (vähän niin kuin pakkotoiminnoissakin). Tästä tulee mieleen eräs neuroottinen muumihahmo, joka neuloi pakonomaisesti ollessaan stressaantunut. Sinänsä neulominen on tietysti varsin hyödyllinen pakonomaisen stressinhallinnan muoto, siinä missä useimmiten myös stressaantuneena siivoaminenkin.

Professori Minna Huotilaisen mukaan keskeneräiseksi jääneitäkään käsitöitä ei pitäisi piilotella, vaan ”ne ovat osoitus ponnistelusta omien taitojen ylärajoilla, mikä on tulevan onnistumisen ehto. Oman keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehityksen kannalta.”

Tämä on varmaankin aivan totta. Moni keskeneräiseksi jäänyt tekele rojulaatikoitten pohjalla ainakin symboloi omaa älyllistä ja henkistä keskenkasvuisuuttani. Tosin, minun tapauksessani kesken jääminen kuvastaa usein myös sitä, että olen yksinkertaisesti kyllästynyt kesken projektini. Innostun kokeilemaan jotakin, ja kun saan kokemuksen siitä, millaista tuo tekeminen on, sitä ei huvitakaan välttämättä tehdä loppuun. En ole riittävän motivoitunut tekemään siitä mitään valmista ”tuotetta”. Toisinaan tämä kertoo yleisasenteesta, ettei valmis lopputulos välttämättä olekaan se tärkein juttu, vaan nimenomaan kokeileminen ja tekemisen prosessi. Joskus kuljeskeleminen vailla määränpäätä onkin itsetarkoitus. Elämäkin on tavallaan vaeltelua; ei se kai ole sitä, että matkustetaan mahdollisimman tehokkaasti määränpäähän (=kuolemaan)?

No, minulla on erityisiä haasteita saada asioita valmiiksi, mutta ehkä se johtuu myös siitä, että aloitan liian monta projektia yhtä aikaa. Jos olisi mielessä vain yksi, olisi todennäköistä, että tekisin sitä, kun en kuitenkaan voi olla tekemättä mitään. Tosin, jossain vaiheessa vireystila romahtaa, koska olen niin kyllästynyt toistamaan samaa, eikä lopputulos kenties motivoi tarpeeksi. Vaihteluhan virkistää, joten, käytännössä pompin enemmän tai vähemmän hallitusti useamman projektin välillä. Tämä näkyy muissakin luovissa projekteissa kuin käsitöissä. Se näkyy myös kotitöitten tekemisessä…

Myös Ylen sivuilta löytyi juttu käsitöitten merkityksestä. Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta toteaa: ”Käsityö voi antaa virkistystä sekä tasapainon ja elämän tarkoituksellisuuden tunnetta”. Tilastokeskuksen mukaan 67 % suomalaisista tekee vapaa-ajallaan käsitöitä. Joillekin käsityö on terapeuttista toimintaa, ajanvietettä, sosiaalista toimintaa, ja joillekin tapa ansaita lisätuloja. Useimmiten se on vapaaehtoista tekemistä, jolla ”haetaan mielenrauhaa sekä hyödyllisyyden- ja tyytyväisyydentunnetta.”

Ylen jutussa mainitaan, että ”elinkeinoelämän valtuuskunnan asennetutkimuksen mukaan suomalaisille henkisen tarpeentyydytyksen alueeseen kuuluvat asiat ovatkin tärkeämpiä kuin materiaaliset asiat. Inhimilliset toiveet hyvästä elämästä samoin kuin eettisyys ja esteettisyyden arvostus ovat nousseet globaalisten arvojen vastapainoksi. Suomalaisten arvot eroavat hieman länsimaisesta arvoprofiilista, sillä arvojen tärkeysjärjestyksessä on materiaalisten arvojen sijasta terveys, perhe ja henkinen tasapaino.”

Käsityöt, kuten muukin merkityksellinen tekeminen ja toiminta, lisäävät hyvinvointia ja positiivista mielialaa. Käsityöt voivat liittyä myös elämäntapaan, jossa tuotteita halutaan valmistaa, korjata ja uudelleen hyödyntää. Silloin käsillä tekeminen voi olla osa ”arjen leppoistamista tai elämänlaadunparantamista ja kulutuksen vähentämistä”. Ajattelen kyllä itsekin, että käsillä tekeminen kuuluu ekologiseen elämäntapaan. Minulle se on esimerkiksi erilaisten kierrätysmateriaalien käyttöä luovassa askartelussa ja tekstiilien korjaamista tai tuunaamista.

Ylen jutussa pohditaan, että nykypäivänkin ihmisillä voi olla tarve tehdä jotakin toisenlaista kuin tietopainotteisessa opiskelussa tai työssä. Nykyajan töissähän ei välttämättä näe oman kätensä jälkeä, eikä aina synny mitään konkreettisesti havaittavaa tekemisen tulosta. Käsityön konkreettinen tulos on myös ”tekijänsä persoonallisuuden toteutuma”. Tällöin ”käsityöllä on merkitystä ihmisen omakuvan muodostumisessa sekä itsetunnon kehittymisessä ja ylläpitämisessä”.

Käsityön tekemisen prosessi voi olla ns. flow-kokemus. Jos käsityö on pitkällinen prosessi, se voi antaa ”tilaa ja aikaa erilaisten yksilölle merkityksellisten, jopa vaikeiden, asioiden käsittelyyn. Kun ihminen tuntee voivansa säädellä joitakin asioita maailmassaan, tulee hän tietoiseksi itsestään, voimautuu tai kokee edes jonkin elämänosa-alueen hallittavaksi.”

Käsitöitten hyvinvointia tuottava merkitys liittyy siis sekä itse käsityötuotteeseen että käsityön tekemisen prosessiin. Käsityöhön voi myös liittyä ”symboliikkaa tekijästä itsestään ja hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja maailmaan.”

”Käsin tekemistä eli kehollisen tiedonhankinnan tai motoriikan merkitystä ei voikaan kokonaan korvata kulttuurin välityksellä ja abstraktin ajattelun avulla saadulla tiedolla. ”

Voisin kyllä allekirjoittaa kaikki nämä käsityötieteen professori Sinikka Pölläsen esittämät toteamukset. Se, miten ihminen harrastaa käsitöitä, kertoo hänestä hyvin paljon. On esimerkiksi ihmisiä, jotka tekevät yhdessä ja esittelevät töitään toisilleen. Jotkut tekevät yksin, mutta jakavat valmiita töitänsä nettiin. On ihmisiä, jotka tekevät tarkasti ohjeen mukaan ja iloitsevat siitä, ettei tuotoksissa ole virheitä. On ihmisiä, jotka tuottavat paljon valmista, eivätkä liiaksi stressaa pienestä laadullisesta vaihtelusta. On monenlaisia muitakin käsillä tekeviä. Ja sitten on meitä, jotka eivät läheskään aina noudata valmiita kaavoja, epäonnistuvat usein, eivätkä välttämättä saa paljoa valmista aikaan. Mutta jos jokin tulee joskus valmiiksi, lopputulos on kyllä varsin omintakeinen. Toisinaan lonkalta vetäisty ja outo, toisinaan perfektionistisen pikkutarkasti väsätty, ja silti hieman outo…

Poimin vielä yhden tuoreemman nettilähteen tästä aiheesta, tosin, erityisen kömpelöllä suomenkielellä kirjoitetun jutun, jossa kuitenkin oli eräitä mielenkiintoisia pointteja. (Miksi-kasityot-ovat-hyvaksi-aivoille?)

”Aivoja stimuloivia käsitöitä harrastamalla pystyt välttämään kognitiivisten kykyjesi vähentymistä, ja samalla voit rentouttaa itseäsi sekä parantaa käsi-silmä –koordinaatiotasi.”

Mikä tahansa käden taitoja sisältävä toiminta on ”aivojen huoltoa”, ja käsillä tekeminen lisää hyvinvointia tuottavien hormonien erittymistä. ”Säännöllinen käsitöiden harjoittaminen kehittää hienomotorisia taitoja ja luovuutta.” ”Ne ovat myös hyvä tapa ottaa etäisyyttä päivittäisiin rutiineihin ja niihin ongelmiin, jotka tuottavat meille pelkoa, ahdistuneisuutta ja muita epäterveitä (???) tunteita.”

Jutussa viitataan tutkimukseen, jonka muuan Betsan Corkhill toteutti 3 545 kutojan kanssa. Tutkimuksen mukaan 50 % mukana olleista ihmisistä havaitsi, että kutominen lisäsi heidän onnellisuuttaan ja rentoutumistaan. Suurin osa oli sitä mieltä, että se auttoi heitä alentamaan stressiä sekä lisäämään heidän luovia kykyjään.

Toisessa, Neurology –lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että ”taiteelliset aktiviteetit voivat vähentää ihmisen riskiä kokea vähäistä kognitiivista vahingoittumista (tarkoittaa kai iän aiheuttamaa rappeutumista?)”. ”Ne ihmiset, jotka maalaavat, veistävät, valokuvaavat tai piirtävät keski-ikäisinä tai vanhuksina, omaavat 73 % pienemmän todennäköisyyden kokea vähäistä kognitiivista vahinkoa verrattuna niihin, jotka eivät näitä aktiviteetteja harrasta ollenkaan.” ”Ne jotka harrastavat käsitöitä omaavat jopa 45 % pienemmän riskin kärsiä dementiasta kuin ne, jotka eivät harrasta näitä asioita.” En edes viitsi lainata loppuosaa jutusta, koska se on niin kömpelöä suomenkieltä, mutta asiasisältö oli ihan innostava…

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että käsillä tekeminen on monipuolisesti hyödyllinen harrastus, joka mm. suojelee aivotoiminnan rappeutumiselta, virkistää mieltä, kehittää mielikuvitusta, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, auttaa keskittymään ja ajattelemaan, antaa toiveikkuutta, luo sosiaalisia yhteyksiä, tarjoaa väylän itseilmaisulle jne. Eikä siihen tarvitse investoida paljoakaan. Aina voi hyödyntää kierrätysmateriaalia (eettisesti paras vaihtoehto), jota moni koti pursuaa. Toisekseen voi käydä kirpparilla, josta löytää vaikka mitä inspiroivaa materiaalia. Joitakin erityistarvikkeita saattaa kyllä joutua hankkimaan uutena, mutta siinäkin on aivoja kehittävä älyllinen haaste, kun ottaa tavoitteekseen valmistaa käsityönsä mahdollisimman ekologisesti.

Käsillä tekemisen voi aloittaa vaikkapa tekemällä kuvan omasta kädestään. Omatekoinen käden kuva voi toimia muistuttajana niin käsillä tekemisen hyödyllisyydestä kuin myös itsetuntoasioista (ks. Itsetunnon käsi). Samalla kun askartelee, voi tehdä kiitollisuusharjoitusta. Voi eläytyä siihen tunteeseen, miten hienoa ja ihmeellistä on, että meillä on kädet, joilla voi tehdä kaikenlaista. Ajoittain, kun jokin ruumiinosa ei toimi kunnolla, ymmärtää näet paremmin olla kiitollinen siitä, kun kaikki toimii...

Terapeuttista luettavaa fantasian muodossa

Miksi tuotan ”psykologista fantasiaa”, ja miksi sen lukeminen voi olla terapeuttista?

Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan neljännen osan julkaisukuntoon kansineen kaikkineen pienessä ajallisessa paineessa, jonka aiheutin itselleni, jotta sain sen lopultakin tehdyksi. Ellen olisi asettanut itselleni aikarajaa, olisin luultavasti oikolukenut ja muokkaillut käsikirjoitusta ja hionut taittoa ja kantta vielä monet kerrat, osaamatta päättää, milloin kirja oikeastaan on ”riittävän valmis”. Minulle se ”valmis” on joskus vasta sitten kun olen oikeasti kyllästynyt työstämään jotakin, tai jos tilalle tulee jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää. Tällä kertaa päätin, että yritän julkaista Ohdakemaa IV:n elokuun puolella. Ja nyt on jo loppupuoli! En ehtinyt tehdä paljoakaan kirjan eteen edellisillä viikoilla, joten täytyi tehdä viimeistelyt yhden työpäivän mittaisessa sessiossa, jollaisen järjestyminen on minun arjessani haastavaa. Ja eilisten työstöjen jälkeen saattoi hyvinkin jäädä jotakin virheitä tekstiin tai taittoon, tai kanteen… Mutta huomaan ne sitten jälkeenpäin, jos huomaan. Pääasia on, että kokonaisuus on suunnilleen valmiin kirjan oloinen, ja sen pystyy lukemaan häiriintymättä vioista ja puutteista, jos Luoja suo.

Pohdin aika ajoin omaa kirjoittamistani, eikä minulla ole siihen lähtökohtaisesti mitään ylevämpiä syitä kuin itseilmaisun tarve ja oma hupi; se on leikkimistä, virikkeitten tuottamista itselleen, uuden luomista, terapeuttista pohdintaa, omien rakentavien ajattelutapojen vahvistamista… Sellaista voi kuka tahansa tehdä itsekseen, eikä siitä liene kovin paljon haittaa, (ainakaan enempää kuin monista muista tekemisistä keskimäärin) jos kuitenkin suunnilleen hoitaa muut velvollisuutensa, eikä vain tihrusta läppärin näyttöä ja räpellä näppäimistöä päivät pitkät.

Se taas, miksi päätin julkaista romaanikäsikirjoituksiani, pohjautuu uskomukseen, että tarinoitteni lukemisesta saattaisi olla jollekulle toiselle ihmiselle jotakin iloa tai hyötyä, joten, olisi periaatteessa väärin olla antamatta kenellekään toiselle mahdollisuutta lukea tekstejäni. Pakkohan se ei kellekään tietenkään ole, ja kuten olen aiemminkin todennut, en pidä mainostamisesta. Eikä kirjojeni lukemisesta tarvitse yksittäisen ihmisen mitään maksaakaan, jos kirja löytyy kirjastosta. Filosofoin siis niin, etten aiheuta haittaakaan, jos julkaisen kirjojani, mutta siitä voi olla hyötyä. Joten, ei ole ihan sama, julkaisenko vai en. On parempi julkaista, jos se on mahdollista. Ja kun kirjan tekee BoD-kustantamon kautta, tietää, ettei yhtäkään kirjaa paineta turhaan luontoa kuormittamaan. Kaikki olemassa olevat painetut kappaleet ovat materialisoituneet vasta jonkun tekemästä tilauksesta.

Ohdakemaa- sarjan terapeuttisia ja rakentavia elementtejä:

Mitä Ohdakemaa- sarjaan tulee, siinä on toivoakseni useitakin lukijalle terapeuttisia elementtejä. Ensinnäkin, Ohdakemaan maailma tarjoaa samastumiskohteita erilaisille ihmispersoonille; massasta poikkeaville, erityisille, erikoisille. Miten elää omanlaisenaan yksilönä, omana itsenään, ympäristössä, joka pyrkii määrittelemään, millainen sinun pitäisi olla ja mitä sinun pitäisi tehdä? Jos poikkeat yhteisön ja kulttuurin normeista, olet hullu, outo, ehkä jopa vaarallinen… Ja silti olisi tärkeää saada olla oma itsensä; tässäkin maailmassa ja kulttuurissa. (Itsetunnon elementeistä lisää tässä.)

Ohdakemaan henkilöitten kokemuksiin ja asemaan eläytyminen tarjoaa vertaistukea, esimerkiksi ahdistuksesta kärsiville, kiintymyssuhteen pulmia kokeneille, masentuneille, neuropoikkeaville, sukupuolirooleista ja -käsityksistä kärsiville. Kertojan sisäisen elämän kuvaukset (tunteet, luulot, tuntemukset) auttavat ymmärtämään omaa sisäistä maailmaa. Itseymmärryksen lisääntyminen on kelle tahansa terapeuttista, pitkällä tähtäimellä, vaikka silmien avaaminen kirpaisisikin hetken; aivan kuin laastarin repäiseminen haavan päältä. Mutta haavat on hyvä puhdistaa, etteivät ne tulehdu. Sielun haavat on hyvä havaita ja hoitaa; mutta ensin on tiedostettava, mihin sattuu. Psykologinen tarina voi toimia peilinä omille kokemuksille ja kipupisteille.

Se, että kirjan henkilöt selviytyvät ahdistuksensa hetkistä, voi antaa toivoa tässäkin maailmassa, ja on terapeuttista nähdä mahdollisuuksia kaikkien ahdistustensa takana. Pahimmat hetket menevät ohi; niitä tulee, ja menee. Usein ihminen luo itse ahdistusta omista ajatuksistaan, kuten esimerkiksi prinsessa Jelisepa usein tekee. Mutta on olemassa jotakin suurempaa, joka vaikuttaa kaiken taustalla. Teemme virheitä, hölmöilemme ja harhailemme, mutta lopulta johdatus tulee näkyviin. Voi vain mennä eteenpäin, vaikkei tiedä etukäteen, minne polku johtaa. Tämä on hieno ja keskeinen elementti myös Tolkienin ”Sormusten Herrassa”.

Eläytyminen päähenkilöitten hyviin hetkiin palauttaa mieleen oman elämän hyviä hetkiä, mikä lisää myönteisten ajatusten määrää mielessä. Herkistyminen tarinan herättämien tunteitten myötä ehkäisee lukijankin paatumista. (Paatuminen tekee maailmassa elämisestä kärsimystä niille, jotka vielä tuntevat jotakin.) Ohdakemaan henkilöitten antama esimerkki voi opettaa rakentavaa suhtautumista ”vihollisiin”. Ihmisten toiminta ja teot voivat olla hölmöjä ja vahingollisia, mutta ihminen itse on arvokas ja ansaitsee mahdollisuuden parempaan elämään. Jos ”pahikset” vain tapetaan, hyvä ei lisäänny. Vihollisten tappaminen vain paaduttaa ”hyviksiäkin”. Mutta jos ”pahiksesta” löytyy hyvää, ”hyvis” iloitsee, ja hyvä tuplaantuu!

Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa, ja se kumpuaa samasta lähteestä, joka Ohdakemaassa on Kaikkeuden Luoja, Korkein Viisaus. Rakkaus on harmoniaa. Eikä harmonia todellakaan synny siitä, että kaikki pakotetaan samanlaisiksi, koska se lisää yksilöitten sisäisiä ristiriitoja. Harmonia syntyy erilaisten elementtien välille, kun ne ovat keskenään sopusoinnussa. Ohdakemaassa rakkaus yhdistää ystäviä, kumppaneita, perheenjäseniä, rakastavaisia, hengenheimolaisia. Eikä romanttinenkaan rakkaus ole vain niitä varten, jotka voivat saada jälkeläisiä keskenään. Kumppanuutta, johon voi sisältyä romanttista rakkautta, voi syntyä sukupuoliroolista / sukupuolijaon ulkoisista merkeistä riippumatta. Uskollisuuteen pyrkivien kahdenvälisten rakkaussuhteitten vastakohtana ovat ”irtosuhteet” ja ns. ”irstailu” (raamatullisesti ilmaistuna) ja polygamia.

Monenlaiset tarinat voivat olla viihdyttäviä, huvittavia ja jännittäviä, ja tarjota siten lohtua ja hetken tauon lukijan omasta elämästä, viemättä kuitenkaan kokonaan ulos realiteeteista. Toivoisin, että Ohdakemaan tarinat olisivat myös tätä kaikkea, eivätkä pelkästään psykologisia ja syvällisiä, eivätkä liian raskaita lukea. Ohdakemaassa tapahtumaympäristö on erilainen, mutta kaikki ei muutu mielikuvitukselliseksi. Ihmisen mieli on hyvin samanlainen Ohdakemaassa kuin reaalimaailmassakin. Mutta Ohdakemaassa sitä voi tarkastella turvallisesti, ikään kuin matkan päästä; tarkkailla ja oppia siitä jotakin. Ympäristö on ajaton – ja silti ihmismielen lainalaisuudet pätevät siellä ja täällä.

Siksi on kiinnostavaa luoda ja lukea ”psykologista fantasiaa”. Se on kuin tuttu kuva uudella tavalla käsiteltynä, väritettynä ja tehosteilla. Asiat voi nähdä aivan uudella tavalla, kun ne irrotetaan tutusta ympäristöstä. Tapahtuu näkökulman muutos, joka voi tuottaa oivalluksia ja avata mieleen uusia mahdollisuuksia, jopa uuden polun, jota kulkea.

PS: Lopuksi vielä kuriositeetti Ohdakemaasta liittyen sukupuolirooleihin:

Vaeltajat ovat Ohdakemaassa erityisen hengellisiä ihmisiä, jotka omistautuvat seuraamaan Kaikkeuden Luojan Henkeä. Heitä kutsutaan usein ”Vaeltajaveljiksi”, koska suurin osa liikkeellä olevista Vaeltajista on vielä siihen aikaan ollut ulkoisesti miehiä. Koska pienempikokoiset ihmiset ovat joutuneet herkemmin väkivallan kohteeksi, yksikseen vaelteleminen on ollut heille huomattavasti vaarallisempaa muualla kuin Warginmaassa, joista suuri osa Vaeltajista on syntyjään. Warginmaan puolella yksinäisiä, kooltaan pienempiäkään kulkijoita ei uhata, etenkään jos heillä on mukana susikumppani, mutta muualla maailmassa liikkuu siis sattuneesta syystä lähinnä ”Veljiä”. Ohdakemaan Vaeltajat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin kuten tämän maailman munkit ja nunnat, vaikka saattavatkin tuoda mieleen sellaiset. Vaeltajat saattavat elää pareina, mutta eivät perusta perhettä. He ovat henkisesti sukupuolineutraaleja, vaikka ulkoisen olemuksen perusteella muu maailma luokitteleekin heidät sukupuolirooleihin, kuten ”Veljiin”. Toisin sanoen; rakkaus, kiintymys ja uskollisuus kahden ihmisen välillä, osapuolien ulkoisesta ”sukupuolesta” riippumatta, on Ohdakemaassa Vaeltajillekin mahdollista, vaikka Vaeltajat pidättäytyvätkin perheen perustamisesta. He voivat kuitenkin ottaa vanhemman roolin suhteessa joihinkuihin, kuten Vaeltaja Jooel suhteessaan Josia Joshuanpoikaan Ohdakemaa I:ssa.
Katso tästä Ohdakemaa I esittely

Ja mikä on Warginmaa

Itsetunnon käsi ® : Miten kehittää pysyvästi hyvä itsetunto?

Mikä itsetunto on ja miten saavuttaa riittävän hyvä, kolhuja kestävä itsetunto?

Miten käden kuva voisi muistuttaa aina
ja kaikissa yhteyksissä siitä, että olen
arvokas ja merkityksellinen olento?
Siitä on kyse Itsetunnon käsi ® -
harjoituksessa.

Tässä tekstissä käsittelen itsetuntoa ja perinteisiä psykologisia neuvoja sen kehittämiseksi, sekä esittelen lopuksi kehittämäni harjoituksen terveen, vakaalle pohjalle rakentuvan itsetunnon kehittämiseen.

Itsetunnon käsite on hieman kulunut ja epäselväkin, vaikka siitä on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Itsetunnolla tarkoitetaan yleensä ihmisen omaa arviota ja käsitystä itsestään, ja se kehittyy ja muuttuu erilaisten kokemusten kautta, varhaislapsuudesta alkaen, koko elämän ajan. Hyvän itsetunnon on sanottu olevan kykyä rakastaa itseään, arvostaa itseään ja luottaa itseensä. Tällöin on helpompi sietää virheitään ja epäonnistumisiaan, ja arvostaa myös muita. Myös ympäröivään maailmaan on helpompi suhtautua realistisesti, kun luottaa itseensä ja siihen, että on samanarvoinen kuin muutkin. Hyvä itsetunto auttaa ihmistä asennoitumaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa avoimin mielin, luottavaisesti, ja silti realiteeteissa pysyen.

Itsetunnon voi ajatella olevan ”itseen kohdistuvaa tunnetta”, jolloin hyvä ja terve itsetunto olisi sitä, että esimerkiksi tuntee itse itsensä ”riittävän hyväksi”, välittää itsestään ja arvostaa itseään. Itseään arvostava ihminen osaa esimerkiksi huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan, ja pitää kiinni omista oikeuksistaan ja päämääristään, huomioiden myös muut ihmiset. Hän uskoo, että hänen valinnoillaan on merkitystä ja hän pystyy vaikuttamaan asioihin edes jossakin määrin.

Toisaalta itsetunnon käsitteen voi mieltää liittyvän myös ”itsetuntemukseen”. Ihmisellä voi olla ”hyvä tuntuma itseen”, niin että hän ymmärtää itseään ja pysyy kärryillä siinä, mitä itsessä tapahtuu. Itsetutkiskelu on tutustumista itseen. On todettu, että johonkin asiaan perehtyminen herättää kiintymystä mielenkiinnonkohteeseen, joten itsetutkiskelun kautta voi herätä kiintymystä itseä kohtaan. Ja miten muuten voisi nähdä itsensä realistisesti, ja silti hyväksyä sen, mitä näkee, ellei edes tarkastele itseään? Mutta vaikkei ihminen tuntisikaan itseään kovin hyvin, hän voi silti tuntea kiintymystä ja rakkautta itseään kohtaan. Osa meistä pysyy mysteerinä itsellemme, vaikka miten itseämme tutkisimme. Uskallammeko rakastaa muukalaista, joka olemme?

Meidän ei kuitenkaan kannata olla liian kiintyneitä (= riippuvaisia) siihen, mitä olemme ns. egon tasolla. Liiallinen keskittyminen omaan persoonaan voi muuttua itsekeskeisyydeksi. Mutta itsensä laiminlyöntikään ei yleensä palvele yhteistä hyvää, eikä sekään olisi oikeudenmukaista, että kohtelisi itseään huonommin kuin kohtelee toisia. Oman hyvinvoinnin uhraaminen toisten puolesta sopii aidoille marttyyreille, mutta tavallisilla ihmisillä, arkisen elämän tasolla, se yleensä aiheuttaa vain katkeruutta.

Itsetunnon käsite ilmeisesti sekoittuu arkikielessä helposti ”itsevarmuuteen” tai itsevarmaan käytökseen. Tässäkin asiassa sisäinen kokemus on merkittävämpi kuin se, mitä ihmiset ulkoisesta käytöksestä tulkitsevat! Hyvä itsetunto ei todellakaan tarkoita samaa kuin itsevarma esiintyminen tai ulkoinen menestyminen. Se ei ole itsensä näkemistä aina myönteisessä valossa, virheettömänä ja parempana kuin muut ovat. Liiallinen itsevarmuus on epärealistista ja narsistista, joskus jopa tunnekylmää piittaamattomuutta toisista. Terve itsetunto ei koskaan ole itsekkyyttä tai omien mielihalujen ja tavoitteiden toteuttamista toisen kustannuksella, toisia huomioimatta. Oikeanlainen itsevarmuus ei ole myöskään ulospäinsuuntautuneisuutta! Myös ujolla introvertilla, jopa erakolla, voi olla hyvä itsetunto. Liiallinen seuran keskipisteeksi hakeutuminen voi kertoa joskus huonosta itsetunnossa. Itsetunnon tilaa ei aina voi nähdä ulkoapäin. Sehän on tunnetta omasta itsestä, eivätkä kaikki edes näytä tunteitaan ulos, ja monet taas teeskentelevät tunnetilaansa.

Miten itsetunto näkyy ja vaikuttaa?

Etenkin nuoruudessa, kun ihminen tavallaan etsii identiteettiään, itsetunto voi heitellä paljon, ja kautta elämän erilaiset vaikeat tilanteet, pettymykset ja toisten ihmisten suhtautuminen voivat vaikuttaa itsetuntoa alentavasti. Heikko itsetunto voi näkyä alistuvana käytöksenä ja toistuvana uhriksi ajautumisena, mutta toisaalta, se voi näkyä myös toisten arvosteluna, polkemisena, ja liiallisena itsensä kehumisena. Hyvään itsetuntoon kuuluu realistisen myönteinen käsitys itsestä. Tällöin ihminen on tietoinen omista puutteistaan ja heikkouksistaan, mutta niiden havaitseminen ei vähennä luottamusta itseen tai määrittele kokonaan käsitystä itsestä (”olen huono, en osaa mitään”). Heikko itsetunto saa ihmisen pohtimaan liiaksi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat, ja hän saattaa jättää mielekkäitäkin asioita tekemättä, koska pelkää epäonnistumista ja toisten mielipiteitä.

Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen on riippumaton erilaisista ympäristön odotuksista. Hän tietää olevansa ainutlaatuinen, ja että hänen elämänsä on ainutkertainen ja sillä on itseisarvo. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus ja päämäärä! Terveelle pohjalle rakentuva itsetunto auttaa ymmärtämään, ettei tarvitse olla riippuvainen kulttuurin asettamista paineista tai toisten käsityksistä siitä, mitä on ”hyvä elämä”. Toisten ihmisten arvostelun pelosta ja hyväksynnän tavoittelusta vapautuminen tuottaa myönteistä suhtautumista ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan. Kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat (kunhan eivät tahallaan riko yhteisiä eettisiä normeja, lakia ja toisten oikeuksia).

Itsensä rakastaminen, sellaisena kuin oikeasti on, ei ole narsismia eikä liiallista itsekkyyttä. Narsismin pohjalla on päinvastoin se, ettei ihminen rakasta itseään tarpeeksi, ja yrittää korvata tämän puutteen hakemalla huomiota ja rakkautta muilta ihmisiltä. Todellinen itsensä hyväksyminen ja itsemyötätunto vapauttaa narsistisista pyyteistä ja tekee ihmisestä rakastavamman myös muita kohtaan. Kun arvostaa itseään, ei tarvitse mollata muita ollakseen olevinaan parempi, tai kadehtia toisten asemaa tai saavutuksia. Kritiikkiä on helpompi sietää, ja pystyy myös itse osoittamaan arvostusta toisille, menettämättä itsearvostuksestaan mitään.

Hyvä, oikealla pohjalla oleva itsetunto lisää sietokykyä epäonnistumisissa ja pettymyksissä. Epäonnistuminen tekemisissään ja tavoitteissaan ei tee ihmisestä ”huonoa”. Virheistä voi oppia, ja epäonnistumista selviytyminen auttaa sietämään niitä jatkossakin. Yritykset ja erehdykset auttavat siis monella tapaa eteenpäin. Hyvä itsetunto auttaa suhtautumaan myös toisten tekemiin virheisiin kärsivällisemmin ja välttämään toisten syyttelyä omista virheistä.

Itsetunto on siis tunnetta, ja tunnekokemusta voi kehittää paremmaksi, kaikissa ikävaiheissa. Itseen liittyvien tunteitten myönteisyys luonnollisesti lisää tyytyväisyyttä elämään ja kokemusta siitä, että omilla teoilla on merkitystä!

Mitä sinua yleensä neuvotaan tekemään, jos haluat parantaa itsetuntoasi?

Usein kehotetaan itsetunnon kohottamiseksi miettimään asioita, joihin on itsessään tyytyväinen. Kuten, missä asioissa olet hyvä? Millaisista asioista olet saanut kehuja ja positiivista palautetta? Mutta entä jos kukaan ei ole koskaan kehunut mistään? Tai jos masentaa, eikä mitään tule mieleen? Masentuneelle tämä keino ei toimi, vaan on sanottava: vaikket keksisi mitään erityisiä ansioita, olet silti OK ja merkityksellinen olento. Ei sinun tarvitse suorittaa tai osata mitään erityistä. Olet ainutkertainen joka tapauksessa, ja se riittää.  Olet olemassa, joten sinulla on joku merkitys. Kukaan ei myöskään ole aivan samanlainen kuin sinä, ja silläkin on syynsä. Ja se riittää!

Joskus ”hyvän tunteen itsestään” saavuttamiseksi voi helpottaa, jos voi hakeutua tilanteisiin, jotka tekevät iloiseksi, ja sellaisten ihmisten seuraan, jossa voi olla oma itsensä. Kannattaa siis välttää seuraa, jossa ei koe oloaan hyväksi ja luontevaksi, ja varsinkin sellaista, jossa toiset suhtautuvat kriittisesti ja väheksyvästi. Ihmiset ovat joskus hölmöjä ja tuottavat toisille pahaa mieltä enemmän tai vähemmän tarkoituksella. Sinulla on oikeus välttää tällaista vaikutusta! Tätä keinoa voi soveltaa siinä määrin kuin olosuhteet sallivat. Mutta joskus meidän on pakko sietää ikäviä ihmisiä, ja silloin olisi hyvä, ettei itsetuntomme olisi riippuvainen toisten ihmisten keljuista kommenteista ja valituksesta.

Toisen ihmisen itsetuntoa voi vastavuoroisesti kohottaa antamalla hänelle realistista, hyvää palautetta, ja osoittamalla hänelle välittämistä, sellaisena kuin hän on. Voi kiittää toisia, ja saada itsekin enemmän kiitoksia. Voi iloita omista onnistumisistasi ja siitä, että selviää hankalista tilanteista. Ja aina kannattaa olla itselleen armollinen, vaikka asiat menisivät pieleen! Kukaan ei ole ulkoisesti ja käytöksessään koskaan täydellinen, missään asiassa. (Vain sisäinen ydin on täydellinen, mutta siitä toisessa yhteydessä!) Virheettömyys olisi loppujen lopuksi varsin tylsää ja ahdistavaa. On parempi, että kaikki mokaavat joskus, joissakin asioissa. Kaikki ovat joissain asioissa ”luusereita”, ja se on loppujen lopuksi tragikoomista!

Itseensä tutustuminen voi herättää kiintymystä itseään kohtaan. Keskity myönteiseen ja siihen, mikä herättää sinussa myötätuntoa itseäsi kohtaan. Millainen olit aivan pienenä lapsena? Mistä pidät, mitä haluat, mikä on sinulle tärkeää? Kun löydät jonkinlaisen kuvan siitä, millainen persoonasi on, pyri hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Ei sinun tarvitse hävetä sitä, millaiseksi olet syntynyt tai miten sinua on kohdeltu, tai tuntea syyllisyyttä siitä, mitä olet syntyjäsi tai mihin ympäristö on sinut pakottanut! Persoonaansa ei tarvitse hävetä. Teoistaan voi ottaa vastuuta, ja sitä on kohtuullista hävetä, jos tekee tahallaan pahasti. Mutta sitä ei tarvitse hävetä, ettei osaa tai pysty johonkin, vaikka haluaisi! Pyri siis vapautumaan turhista häpeän ja syyllisyyden tunteista. Ole armollinen ja myötätuntoinen itsellesi ja toisille. Nosta esiin myönteiset asiat ja ole kiitollinen. Vaikeina hetkinä nämä mielikuvat lohduttavat ja rohkaisevat. Aina on löydettävissä jotakin hyvää; vaikkapa se harmaan pilven hopeareunus. Kiinnitä katseesi siihen!

Itsetuntoa tukee, jos opettele tekemään elämässään itsenäisiä valintoja ja päätöksiä niissä asioissa, jotka ovat omalla vastuullasi. Vastuunotto kasvattaa varmuutta. Opettele ilmaisemaan oma tahtosi ja mielipiteesi nöyristelemättä tai raivoamatta, jämäkästi. Panosta niihin asioihin, jotka ovat sinulle oikeasti tärkeitä; ei niihin, jotka ovat vain toisten mielestä tärkeitä, hienoja ja arvostettavia! Sinulle mielekäs ei aina ole toisille minkään arvoista. Mutta se on sinun asiasi!

Älä vertaile itseäsi muihin, äläkä vaadi itseltäsi epärealistisia suorituksia. Tee sitä, mikä toimii sinulla. Lisää sitä, mikä sujuu! Huolehdi itsestäsi, koska olet arvokas; syö terveellisesti, liiku, ulkoile, lepää, tee asioita, joista nautit. Jos haaveilet ja kuvittelet, älä muuta haavemaailmassasi itseäsi toisenlaiseksi kuin olet. Kuvittele onnistumisia ja hyviä asioita juuri sellaisena kuin olet! Se on realistista mielikuvaharjoittelua, ja sellainen harjoittelu ohjaa alitajuntasi todella myös onnistumaan.

Haluathan oikeasti olla juuri sinä, etkä kukaan muu? Eikö sinulla ole oikeus olla olemassa juuri sellaisena kuin olet, niin kuin muillakin? Ihminen saa olla puutteellinen, erilainen, poikkeava, outokin, ja epäonnistua, ja olla taitamaton. Vain tarkoituksellista pahuutta on syytä hävetä; ei omaa itseään!

Älä kulje harhaan, kun tavoittelet ”hyvää itsetuntoa”!

Eri lähteistä löytyy hyvää luettavaa itsetunnosta, ja sitten vähän ”huonompaa” ja pinnallisempaa, esim. naistenlehtien itsetuntovinkit. On todettu, että liiallinen itsensä esille tuominen, vertailu toisten elämään, ulkonäköön ym. ja siitä viriävät huonoudentunteet (esim. Facebookin maailmassa) aiheuttavat mielenterveydellisiä haittoja nykymaailmassa; jopa itsetuhoisuutta. Hyvä ja terve itsetunto ei koskaan voi perustua ulkoisiin asioihin, kuten ulkonäköön, asemaan, statussymbolien haalimiseen, kaverien ja tykkääjien määrään, rakkaussuhteeseen, harrastuksessa menestymiseen tai muuhun tällaiseen! Näitten asioitten edistämiseksi kohdistetut vinkit ovat siis huonoja ja haitaksi; pelkkää ”ehostusta” tai kiiltävää pinnoitetta likaisen ja rikkinäisen pinnan päällä! Kannattaa perustaa itsetuntonsa johonkin sellaiseen, joka ei koskaan muutu; siihen, mikä pysyy, vaikka sinä vanhenet ja muutut, ja vaikka elämäntilanteesi muuttuisi kymmeniä kertoja laidasta toiseen.

Oma näkemykseni itsetunnosta poikkeaa etenkin noista pinnallisista ”itsetunnonkohotuskeinoista”. Se on myös syvällisempi kuin peruspsykologisiin vinkkeihin perustuva tapa nostaa itsetuntoa, koska se perustuu ihmisen todellisen olemuksen ymmärtämiseen. Ihmisen olemisen ydin on helmi, sen päälle kertyneestä kuonasta (negatiivisista kokemuksista ja käsityksistä) ja pintakääreestä (yritykset peittää ”huonouttaan”) huolimatta. Kirjoitin tästä jo vuosia sitten, katso tästä silloinen tekstini.

Esimerkiksi Arto Pietikäinen on pohtinut ”Joustava mieli”- blogissaan itsetunnon ja itsemyötätunnon käsitteitä, ja on selvää, että itsemyötätunnon opettelu on tärkeämpää kuin keinotekoinen itsetunnon nostattaminen suorituksia ja taitoja painottamalla, tai esim. itsevarmuutta lisäämällä. Itsemyötätuntoa kehittää itseen tutustuminen etenkin pienenä lapsena, jopa avuttomana vauvana. Tuo lapsi on yhä sisälläsi, tarpeineen ja toiveineen, ja pettymyksineen. Kun osoitat sille myötätuntoa, osoitat samalla rakkautta itseäsi kohtaan.

Pyri löytämään aito persoonasi sisus, sinun todellinen olemuksesi. Tutustu tuohon sisukseen, niin sinun ei oikeastaan edes tarvitse tehdä mitään saadaksesi hyvän itsetunnon. Olet jo nyt ihmeellinen, hieno luomus, teetpä mitä tahansa ja saatpa millaista huomiota tahansa. Ihmisarvosi perustuu olemiseen, ei tekemiseen. Olemisesi tulee väistämättä esille tietynlaisten tekojen kautta. Oleminen on ensin; siitä seuraa teot, jotka ilmentävät sitä, että olet OK itsesi kanssa.

Kun rakastat itseäsi, siis, todellista olemustasi, siitä seuraa, että tunnet olevasi OK ihmisenä; tiedät, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, eikä kaikkien tarvitse pitää sinusta; pidät silti itse itsestäsi! Olet uskollinen ystävä itsellesi, koska rakastat itseäsi, vaikka kaikki muut jättäisivät sinut ja vaikka miten sähläisit. Ja koska rakastat itseäsi, näet itsessäsi myös haavoittuneen lapsen, josta haluat pitää huolta. Et ole riippuvainen kenestäkään muusta, koska rakastat itseäsi ja huolehdit itse itsestäsi. Ja se vapauttaa sinut rakastamaan puhtaammin myös toisia.

Näihin näkemyksiini perustuu äskettäin kehittämäni harjoitus ja muistikartta: ”Itsetunnon käsi”. Se putkahti mieleeni kesäisellä työmatkalla, ja luonnostelin sen nopeasti. Sain sen kuvittamiseen apua Henri Kähköseltä.  Tässä julkaisemani kaavio-kuva on luonnollisesti kopiosuojattu kuvien ja sisällön esitystavan osalta, eli kokonaisuudessaan. Asiasisältöä saa toki levittää, kunhan mainitsee lähteen. Ja jos joku kiinnostuu ottamaan harjoituksen ammatilliseen käyttöön, kuten asiakastyöhön, lupaa kaavakkeen kopiointiin voi pyytää minulta (sähköpostiosoitteeni on tekstin lopussa).

”Itsetunnon käteen” liittyvän teoriapohjan syventämiseksi selvittelen ensin, miten Robert Diltsin ”loogiset tasot” (esitelty mm. kirjassa ”Muuttavat ajatukset- Uskomusjärjestelmien muuttaminen NLP:n avulla”) ja itsetunto liittyvät toisiinsa.

Miten itsetuntoa voidaan tarkastella suhteessa Diltsin loogisiin tasoihin?

Ympäristön taso (puitteet, esteet): Itseen kohdistuvat tunteet voivat olla riippuvaisia ympäristöstä – millaisissa olosuhteissa ja keitten kanssa on. Kokemus, että on ok, ei kuitenkaan ole kestävällä pohjalla, jos se riippuu ympäristön suhtautumisesta! On hyvä, jos ihminen kykenee säilyttämään hyväksyvän tunteen itseään kohtaan riippumatta siitä, keitten seurassa on, ja mitä toiset ajattelevat itsestä. Jos siis synnyt herkkänahkaisena keskelle piikkipensaikkoa, on haaste kokea olevansa hyväksytty ja tuntea myönteisiä tunteita itseään kohtaan. Mutta se on silti mahdollista. Koska olet olemassa, sinulla on jokin tarkoitus. Ja sillä on erityinen merkitys, että olet juuri siinä ympäristössä. Se antaa sinulle hyvän tunteen olemassaolostasi, joka on ihme, missä sitten oletkin!

Käyttäytyminen ja teot (reagointi): Omilla teoilla ja suorituksilla on yhteys siihen, millaiseksi tunnemme itsemme. Itsetunnon ei kuitenkaan tarvitse olla suorassa yhteydessä suoriutumiseen ja onnistumisiin. Jos käytös on haitallista toisille tai itselle, ihminen saattaa kokea itsensä ”huonoksi” tai ”pahaksi”. Mutta ihminen ei ole ”huono” tai ”paha”, vaikka teot olisivat sellaisia. Ihminen ei myöskään tule pyhimykseksi suorittamalla hyviä tekoja, jos häneltä puuttuu oikea tunne, asenne ja motiivi, eli rakkaus. Ihminen voi kokea itsensä riittävän hyväksi, kun suhtautuu rakastavasti itseensä ja toisiin ihmisiin. Kun rakastaa itseään ja toisia, haluaa tehdä oikein. Teot ja käytös ailahtelevat, rakkaus pysyy!

Taidot ja kyvyt (toiminta): Taidoilla on yhteys itsetuntoon silloin, jos ihminen uskoo, että ihmisarvoa mitataan onnistumisilla, taitavuudella, pätevyydellä ja sen sellaisella. Tuleehan siitä hyvä tunne, kun osaa jotakin, eikä siinä ole mitään pahaa, jos iloitsee taidoistaan tai ihailee toisten osaamista. Mutta loppujen lopuksi; vaikka olisit miten taitava jollakin alueella ja osaisit mitä tahansa, mutta kukaan ei rakastaisi sinua, etkä itsekään rakastaisi itseäsi, mitä väliä olisi noilla kaikilla taidoillasi? Rakastatko sinä ihmisiä siksi, että he osaavat jotakin erityistä? Etkö siis rakastaisi vastasyntynyttä, joka ei osaa vielä yhtään mitään? Tai eläinpienokaista, joka on kognitiivisilta taidoiltaan idiootin tasolla?

Uskomukset ja arvot (suunta): Uskomuksilla ja arvoilla on erittäin suuri merkitys itsetunnon rakentumisessa, ja nyt päästään lähelle perinteistä psykologista itsetunnon käsittelyä. Mutta en pysähdy nyt tähän…

Identiteetti (lupa, motivaatio): Keskeinen taso itseen liittyvien tunteitten näkökulmasta on identiteetin taso. Kuka olen, pohjimmiltani, ja millaiseksi voin tulla? Kuka siis olenkaan – olenko jotakin erityistä, olenko ainutlaatuinen, olenko ihmeellinen? Olet kyllä. Me kaikki olemme, jo syntyjämme. Eikä siihen tarvitse mitään lisäsuorituksia, lisämääritteitä. Olen olento, joka olen.

Itseä suurempi ydintaso (välitystehtävä, elämäntehtävä): Ja silti vielä kaiken tämän yläpuolella on itseä suurempi taso. Nyt puhutaan jo oman olemassaolon merkityksestä ja elämäntarkoituksesta – miksi olen olemassa? Kuka minut on luonut? Miksi maailma on?

Pysyvin ”itsetunnon” perusta on tämä ylin taso. (Kristitty voi esimerkiksi uskoa, että olen Jumalan lapsi, luotu rakkaudesta, tarkoitettu rakastamaan). Identiteetti, joka muodostuu tämän ylimmän ydintason pohjalta, on hyvä ja ok, ihme, juuri sellainen kuin pitääkin olla. Ja kun uskoo olevansa niin kuin pitääkin, ja rakastettu, ja tietää saaneensa ja saavansa ne taidot, joita tarvitseekin, voi pitää itseään myös riittävän kyvykkäänä. Käyttäytymisen tasolla tämä hyvä tunne välittyy rakastavana ja arvostavana käytöksenä muitakin kohtaan. Oma käyttäytyminen vaikuttaa ympäristöön, ja muutos ympäristössä hyödyttää kaikkia.

Pysyvä ratkaisu itsetunnon ongelmiin on siis korkeamman tason juttu

Diltsin ”loogisten tasojen kautta” on helppo nähdä, että ratkaisu ns. itsetunnon ongelmiin on ”ylemmällä tasolla” kuin suorituksissa ja taidoissamme. Loogisiin tasoihin sijoitettuna itsetunto ei ole ”turha käsite” myöskään itsemyötätunnon rinnalla. Itsetunto tunteena itseä kohtaan ei ole turha asia; sillä on todella suuri merkitys käyttäytymiseemme, tunnemmeko itseämme kohtaan inhoa vai uteliaisuutta, tai olemmeko tyystin välinpitämättömiä. Jos tunne itseä kohtaan on myötätuntoa ja rakkautta, kyse on loppujen lopuksi samasta asiasta kuin itsemyötätunnossa. Kielteiset tunteet itseä kohtaan tuottavat pahaa mieltä, vaikka ihminen kenties yrittäisi toimia rakastavasti toisia kohtaan ansaitakseen edes toisilta myönteistä suhtautumista. Toisten osoittama hyväksyntä yritetään sitten muuntaa hyväksynnäksi itseä kohtaan. Mutta toimiiko se? Onko järkevää, että rakkaus itseä kohtaan on riippuvainen toisten osoittamasta rakkaudesta?

Kuka rakastikaan ensin, jotta voimme ylipäätään rakastaa ketään? On mentävä ”itseä suuremmalle ydintasolle”, olemassaolomme merkitykseen ja mieleen. Meidät on luotu rakkaudesta, meillä on merkitys ja tarkoitus, ja sitä kautta elämäntehtävä. Identiteettimme voi perustua siihen, mikä on alkuperämme. Jos vain uskomme sen! Uskomusten taso on ratkaiseva kaiken sen alapuolella olevan merkityksessä ja tulkitsemisessa. Näemmekö todelliset taitomme ja kykymme, voimavaramme, mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin? Miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme? Toimimmeko jonkin suuremman mission hyväksi, vai sähläämmekö vain ympäristön mielen ja mielihalujen mukaan ja annammeko ympäristön määritellä itsetuntomme sen pohjalta, miten hyvin tai huonosti meidän arvioidaan suoriutuvan ympäristön asettamissa odotuksissa?

Ympäristö on täynnä viestejä siitä, millainen meidän muka tulisi olla ja mitä meidän muka tulisi tehdä; ja yritämme tehdä sen kaiken, jos uskomme, että hyvä tunne itsestä on riippuvainen toisten hyväksynnästä, ihmisten osoittamasta huomiosta. Mutta kun se ei ole niin, eikä sellaista tarvitse uskoa! Me olemme rakastettuja; emme olisi muuten edes olemassa. Meillä on merkitys ja tarkoitus. Kaikki muu ”alemman tason touhu” on riippuvaista siitä, miten hyvin me ymmärrämme alkuperämme ja elämäntehtävämme.

Itsetunnon käsi ®

ITSETUNNON KÄSI ® - Mikä se on ja miten se toimii?

Edellä kirjattuun teoretisointiin ja filosofointiin pohjautuen esittelen tässä oman mallini ”itsetunnon kehittämiseen”, eli ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen. ”Itsetunnon käsi” muistuttaa tärkeimmistä ja keskeisimmistä elementeistä, joita edellä pohdin itsetunnon rakentumiseen liittyen. Se on sarja uskomuslauseita, jotka sijoitetaan sormiin ja kämmeneen. Käytän siis kättä sekä helposti muistettavana mielikarttana että osittain myös metaforana. Käsi antaa mahdollisuuden laajentaa harjoitusta myös kinesteettiselle tasolle, käsimerkkeinä ja liikkeinä. Se taas tukee asian muistamista ja siihen liittyvän tunteen ankkuroimista käsimerkkeihin.

1) Olen OK tällaisena kuin olen! Peukalo ja ”peukkumerkki” vakuuttavat, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, eikä sinun tarvitse kuvitella itseäsi toisenlaiseksi persoonaksi. Käytöstään ja toimintatapojaan voi muuttaa mielekkäämpään ja rakentavampaan suuntaan, mutta olemusta ei tarvitse muuttaa.

2) Minulla on oikeus olla oma itseni! Etusormi ja siihen liittyvä käsimerkki, etusormi pystyssä, vakuuttavat, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, sellainen kuin olet, ja ilmaista persoonaasi, ellet tahallasi loukkaa toisia.

3) Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia! Keskisormi ja sen näyttäminen viestii, ettei sinun tarvitse yrittää ansaita kaikkien hyväksyntää ja miellyttää kaikkia, mikä olisikin sitä paitsi mahdotonta, koska ihmiset ovat erilaisia ja pitävät erilaisista asioista. (Oikeasti ei ehkä kannata tehdä kyseistä käsimerkkiä ihan missä vain tilanteessa, mutta se toimii hyvänä muistutuksena itselle!)

4) Olen uskollinen ystävä itselleni. Nimetön, johon usein pujotetaan sormus sitoumuksen merkkinä, symboloi tässä yhteydessä lupausta kohdella itseään kuin parasta ystävää; eli ajatella itsestään myönteisesti, ymmärtäväisesti ja arvostavasti, sekä rohkaista itseään tarvittaessa. Tämä liittyy suoraan itsemyötätuntoon.

5) Huolehdin sisäisestä lapsestani. Pikkusormi, se sormisarjan ”kuopus”, muistuttaa sisäisestä lapsesta, ja liittyy sekin itsemyötätuntoon. Olemme kaikki välillä lapsenomaisia, taantuneita lapsen kokemuksiin ja hätään, osin tiedostamattomissa muistoissamme. Otamme nyt siis hoivaavan suhteen itseemme, vielä vastuullisemmalla ja hellemmällä tavalla kuin kohtelemme aikuista, tasavertaista ystäväämme.

6) Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus. Kämmeneen sijoittuu kaikkein tärkein asia, kaiken muu pohja. ”Itsetunnon käden” keskiössä on ajatus, että on ihmeellistä olla ylipäätään olemassa, ja sillä on merkitys, että olemme juuri sellaisia kuin olemme. Kristittyä ihmistä kämmen muistuttaa myös Luojasta ja Luojan huolenpidosta. Tämä on sitä Diltsin kuvaamaa ”itseä suurempaa ydintasoa”, johon kaikki muu perustuu.

”Itsetunnon käsi” on helppo visuaalinen rakenne muistettavaksi, sekä helppo harjoitus ajatusten herättämiseksi ja muistin tueksi. Käsimerkit tukevat uskomusten muistamista ja niihin saa rakennetuksi niin visuaalisen, auditiivisen kuin kinesteettisenkin ankkurin vahvaan tunteeseen vakaalla pohjalla olevasta itsetunnosta.

Piirtäminen, kirjaaminen, ääneen lausuminen. Harjoituksen voi tehdä esimerkiksi siten, että asiakas piirtää oman, ainutkertaisen kätensä tyhjälle paperille (yleensä vasemman), ja sitten kirjoittaa uskomuslauseet sormien ja kämmenen kohdille. Kämmenen keskelle tuleva ajatus on hyvä kirjata viimeisenä, mikä muistuttaa siitä, että kaikki muu perustuu tuohon ydintason lauseeseen. Lauseita toistetaan ääneen jo niitä kirjoittaessa, ja kirjoittaminen tukee niitten mieleen painamista.

Käsimerkit, ääneen lausuminen ja kertaus. Tämän jälkeen ohjaaja näyttää käsimerkit ja toistaa taas lauseet ääneen. Myös asiakas (tai ohjattava) tekee käsimerkit ja voi toistaa lauseet ääneen niitä tehdessään. ”Itsetunnon käden” sisältöä voi kerrata katsoen samalla paperista miellekarttaa itse piirretystä kädestä. Käsimerkeistä voi tehdä myös omat kuvat, joitten viereen voi kirjoittaa uskomuslauseet sekä omia ”versioita” lauseista, eli vahvistavia lisälauseita tai soveltavia lauseita niihin liittyen. Tällä tavoin uskomuksia voi jo laajentaa erilaisiin asiakkaan elämään kuuluviin tilanteisiin, joissa itsetunto on koetuksella.

Ankkurien vahvistaminen. Kun asiakkaalla nousee hyvä tunne esimerkiksi ajatuksesta, että hän on ok sellaisena kuin on, tuo tunne on hyvä ankkuroida käsimerkkiin. Palautetaan lause ja siihen liittyvä tunne mieleen samalla kun tehdään käsimerkki eläytyen kaikkiin aistimuksiin, äänensävyyn ym. miellepiirteisiin. Uskomuslause voidaan sanoa ääneen tai mielessä. Toistetaan tätä, kunnes käsimerkin tekeminen toimii ankkurina uskomukseen ja hyvään tunteeseen, missä tahansa tilanteessa.

”Itsetunnon käden” kuvan voi jokainen piirtää omanlaisekseen, tai sitten käyttää valmista kuvaa. Kuvaa voi olla alkuun syytä katsella toistuvasti (esimerkiksi jääkaapin ovessa) ja harjoitella sen mieleen palauttamista erilaisissa tilanteissa. Käsimerkkiankkureita on myös hyvä toistaa ja vahvistaa. Käsimerkki ja uskomuslause muodostavat vahvan ankkurin hyvään tunteeseen itsestä; siis, hyvään itsetuntoon, joka rakentuu vakaalle perustalle ja kaikkein syvimpään mahdolliseen tunteeseen: rakkauteen ja myötätuntoon.

Lue tästä lisää vinkkejä harjoituksen toteuttamiseen.

HUOM. Jos haluat tämän harjoituksen ammatilliseen käyttöön ja kopiointiluvan harjoituslomakkeelle, minuun voi ottaa yhteyttä sähköpostitse (hukkaanmenee@gmail.com). Siinä osoitteessa vastaan kyllä viestiin omalla nimelläni ja laillistettuna psykologina, vaikka tässä blogissa olenkin vain ”T. H. Hukka”.

PS: Ne jotka tuntevat minut sekä kirjailijana että psykologina, tietävät tietysti, minkä niminen psykologi olen ja missä työskentelen. On monia, jotka tuntevat minut vain psykologina, eivätkä lainkaan kirjailijana, eikä heidän tarvitsekaan tutustua minuun ja kirjoittelemisiini sen enempää, ettei asiakastyöni painopiste häiriinny. Sitten on niitä, jotka ehkä tunnistavat kirjailijanimeni, mutteivat tuntisi minua kadulla tai missään muuallakaan, jossa oleilen omana itsenäni. En kaipaa julkisuutta persoonalleni; toivon vain, että hyvät asiat leviävät ja niistä on hyötyä, jos on. Eikä niistä kukaan hyödy, ellei edes kuule niistä! Joten, linkkiä tähän juttuun saa levittää eteenpäin, jos uskoo jonkun ”huonoitsetuntoisen” siitä hyötyvän! Julkaisemalla tämän jutun otan samalla riskin, että linkki päätyy jonain päivänä jollekulle, joka tuntee minut psykologiroolissani, ja joudun ehkä kiusaantumaan muista sanomisistani. Mutta eipä minun periaatteessa tarvitse jakamiani terapeuttisia neuvoja hävetä, koska tarkoitus ei todellakaan ole paha…

Muualla itsetunnosta: https://www.vaestoliitto.fi/nuoret/mina-ja-muut/itsetunto/

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/hyv%C3%A4-itsetunto-optimistista-realismia

https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/sinulla-on-itsetuntoa/

https://mielipalvelut.fi/artikkelit/mista-itsetunto-muodostuu-ja-kuinka-sita-voi-parantaa/

Aivoista arkikielellä: Suojellaan ihmeellisiä aivojamme!

Aivot ovat elimistön tärkein säätelykeskus, ja niiden hyvinvointi on koko elimistön hyvinvoinnin perusta. Terveet aivot mahdollistavat monipuolisen ja kiinnostavan elämän. Onneksemme aivot muokkautuvat koko ihmisen elinajan, joten vaurioittenkin korjaantuminen on ainakin jossain määrin mahdollista. Aivot tarvitsevat säännöllisesti ja keskeytyksettä erilaisia ravinteita ja happea. Hapenpuute voi konkreettisesti vaurioittaa aivoja, ja arjessakin on usein todettavissa, että huonohappinen ilma hankaloittaa aivojen toimintaa. ”Happihyppelyt” ovat siis oikeasti hyödyllisiä aivotyötä tekeville. Myös erilaisten ravinteitten puutokset näkyvät aivotoiminnassa ja sitä kautta kognitiivisessa toimintakyvyssä, jaksamisessa, mielialassa ja käyttäytymisessäkin.

Aivot oppivat jatkuvasti uutta ja muovautuvat koko elinikänsä, mutta ne ovat myös jatkuvasti alttiina ympäristön haitallisille vaikutuksille. Myös sisäsyntyinen stressi on syövyttävää aivoillemme, ja aiheuttaa esimerkiksi muistamisen ongelmia. Aivojen vauriot näkyvät mm. muutoksina tiedon käsittelyssä, tunne-elämässä, ja persoonallisuudessa.

Omilla elintavoilla voi vaikuttaa aivojensa hyvinvointiin ja ehkäistä ja ainakin hidastaa aivosairauksien puhkeamista ja ikääntymisen tuottamia muutoksia. Aivojen monipuolinen käyttäminen ja uusien taitojen opettelu siis kannattaa. Mitä enemmän käyttää aivojaan, sitä vastustuskykyisemmät ne ovat myöskin niiden toimintaa uhkaaville vaaratekijöille. Mutta: pitkään jatkuva ylikuormitus on haitaksi. Liialliset aistiärsykkeet, liian haastavat tunnekokemukset, liian kovat älylliset suorituspaineet tuottavat stressiä, ja aivoihin ”käsittelemättä” jäävä stressihormonitulva voi tuhoa aivosoluja. Stressiä voi kuitenkin opetella käsittelemään, tunnetilojaan tasaamaan, suorituspaineita sietämään, joten ei kannata panikoida, vaikka huomaisikin olevansa kuormittavassa elämäntilanteessa. Esimerkiksi tietoisen läsnäolon harjoittelusta ja erilaisista hapensaantia tehostavista ja sykettä madaltavista hengitysharjoituksista voi saada todella paljon apua aivojensa suojelemiseen ja samalla tunteittensäätelynsä kehittämiseen.

Pitkittynyt stressi voi tuottaa uupumusta ja masennustilan. Masennus vaikeuttaa uuden oppimista ja heikentää keskittymiskykyä. Kun mikään ei oikein kiinnosta ja innosta, myös aivoja hoitavat asiat jäävät herkästi tekemättä. Pitkäkestoinen uupumus ja masennusolo onkin tärkeä tunnistaa ja hoitaa. Itselle mielihyvää tuottavat asiat ovat tärkeitä masennuksesta toipumisessa, ja on hyvä saada tarvittaessa myös tukea siihen, että saisi tehdyksi juuri näitä asioita. On hyvä tiedostaa, että mielikuvituksen käyttö ja muisteleminen aktivoivat myös aivoja, ja mieliala kohenee, jos mielensisältö on myönteistä! Luonnossa oleskelu lievittää stressiä ja on muutenkin psyykeä hoitavaa, ja ulkona ollessa aivot saavat happea.

Muita aivoterveyttä ylläpitäviä ja aivosairauksia ennaltaehkäiseviä asioita:

· ylipainon pudotus ja välttäminen, sekä muihin sydän- ja verisuonisairauksien vaaratekijöihin puuttuminen

· muiden sairauksien hoitaminen ja kokonaisterveyden vaaliminen

· turhien pään iskujen välttäminen

· alkoholin, tupakan ja muitten huumeitten välttäminen

· säännöllinen ja monipuolinen ruokavalio: kasvisrasvat ja kalarasvat, A-, B-, C- ja E-vitamiinit

· säännöllinen liikunta, myös hyötyliikunta

· riittävä uni ja lepo

· masennusoireitten hoitaminen

· stressin ja erilaisista syistä johtuvan ylikuormittumisen välttäminen

· itselle mielekkäitten sosiaalisten suhteiden vaaliminen

· harrastukset, kulttuurista nauttiminen, erilainen puuhastelu

· opiskelu ja uusien asioiden opetteleminen

· ristisanatehtävät ja muut ”pään vaivaa” vaativat tehtävät, erilaiset pelit

ONNITTELUT! Jos luet tätä juuri nyt, teet jo jotakin aivojesi eteen!

Aivoista arkikielellä: Aivoterveydestä huolehtiminen

Kunkin meistä olisi järkevää parhaansa mukaan huolehtia omien aivojensa tasapainoisesta toiminnasta ja tätä tukevista elintavoista. Ja niitten, jotka eivät pysty omin voimin huolehtimaan aivoterveydestään, on saatava siihen toisten ihmisten apua. ”Aivoterveelliset” elintavat antavat meille paremmat edellytykset ehkäistä liian korkean vireystilan haittoja (aivojen ja muun elimistön ylikuormittumista, unensaannin pulmia, jopa psykoosin kehittymistä). Joskus vakava psyykkinen sairastuminen nuorella iällä jättää jälkensä aivojen rakenteeseen, jolloin aivojen toiminnan korjaaminen myöhemmin on haasteellisempaa. Tai, jos henkilöllä on synnynnäinen alttius sairastua psyykkisesti (kuten hermostollinen herkkyys), pääkoppa voi olla jo lähtökohtaisesti herkempi vaurioitumaan elämän erilaisten stressikokemusten seurauksena.

Toistuvat psykoosit voivat vaurioittaa aivoja, joten uusien psykoosien ehkäiseminen on tärkeää. Joskus voidaan tarvita lääkäriasiantuntijan apua arvioimaan, voiko sopivalla lääkityksellä kenties tukea aivojen ja keskushermoston tasapainoista toimintaa ja ehkäistä uusia psykoottisia oireita. Koska etenkin ”ylilääkitsemisellä” voi kuitenkin olla ei-toivottujakin vaikutuksia, pelkän lääkityksen varaan ei tarvitse eikä kannata pääkoppansa toimintakykyä jättää. Aivojen monipuolinen (muttei ylikuormittava!) käyttö erilaisissa älyllisissä tai luovissa harrastuksissa, raitis ilma luontoympäristössä, terveellinen ruokavalio, riittävä liikunta, kullekin sopiva vuorovaikutus (toisten ihmisten tai eläinten kanssa), ja loogista ajattelua kehittävät päättelytehtävät ovat kelle tahansa hyödyksi. Kognitiivisesta harjoittelusta on todettu olevan hyötyä varsinkin silloin, kun oikea aivopuolisko on yliaktiivinen. Vasemman aivopuoliskon stimulointi esimerkiksi älypelejä pelaamalla voi tasapainottaa pääkoppaa huomattavasti. Soittamisen opettelun taas on todettu stimuloivan aivoja ainutlaatuisella, erittäin monipuolisella tavalla.

Stressinhallinta on erittäin oleellinen taito silloin, kun psyyke on herkkä ”menemään sekaisin” sisäisistä tai ulkoisista kuormitustekijöistä. Mikä tahansa systeemi ”tilttaa” ylikuormittuneena, ja mitä monimutkaisempi systeemi, sitä herkemmin. Ja ihminenhän on äärimmäisen monimutkainen otus! On siis hyvä tunnistaa oman kestokyvyn rajat, ylikuormittumisen merkit, ja pyrkiä tasaamaan tilanne ennen kuin rauhoittuminen onnistuu vain psykiatrisin hoitokeinoin. Lue stressinhallinnasta tästä.

Aivoterveydestä huolehtiminen on samalla kokonaisvaltaista mielenterveyden hoitamista. Se on yksinkertaisimmillaan terveellisiä elintapoja ja mielekästä toimintaa. Tiedon ja ymmärryksen lisääminen mielenterveydestä ja aivojen toiminnasta tukee itsehoitoa, ja paljon voidaan tehdä psykososiaalisella tuella ja luonnollisilla keinoilla. Joskus kuitenkin taustalla olevan vakavamman, kroonisen psyykkisen sairauden vuoksi voi olla tarpeen hyödyntää myös lääketieteellistä tukea, jotta vältettäisiin esimerkiksi uuden psykoosin haitat aivoterveydelle. Mutta useimmat ensipsykoositkin voisi ehkäistä, kun vain älyäisimme merkit ja apua järjestyisi riittävän varhain! Etenkin varhaislapsuuden hyvä hoiva, mahdollisten traumakokemusten hoitaminen ja liiallisen stressin välttäminen nuoruusvuosina ennaltaehkäisevät ns. ”mielisairauksien” puhkeamista, vaikka niihin olisikin synnynnäistä alttiutta. Pitäkäämme siis huolta itsestämme, toisistamme ja etenkin niistä kaikkein haavoittuvammista, jotka eivät vielä tai koskaan pysty kunnolla omia aivojaan suojelemaan!

Maailmanrauhan luovat rauhantahtoiset ihmiset. Psyykeltään tasapainoinen, olonsa turvalliseksi tunteva ihminen ei pyri rähinöimään kenenkään kanssa. Maailman parantaminen alkaa siis tältäkin osalta itsestä…

Aivoista arkikielellä: Kun pää menee sekaisin...

Psykoositilassa ihmisen kuvitelmat, muistoihin tallentuneet mielikuvat ja aistihavainnot sekoittuvat niin sanottuun arkitodellisuuteen; hän kokee todellisuuden ikään kuin oman mielikuvituksensa kautta, jolloin syntyy vääriä tulkintoja aistihavainnoille, ja jopa aistimuksellisia harhoja. On kuin ihminen näkisi unta ja eläisi todeksi omia kuvitelmiaan, samalla kun on toisaalta jossain määrin toimintakykyinen ja ulkoisesti arvioiden hereillä. Joskin, usein on nähtävissä, että ”päänsä sisällä” elävän katse on erilainen kuin ympäristöään havainnoivan katse. Ihminen saattaa ”tuijottaa tyhjää”, tai muulla tavoin oudosti; tunnetaanhan myös ilmaisu ”hullun kiilto silmissä”.

Harhainen, kuvitteellinen kokemus maailmasta on siis suurelta osin ihmisen mielikuvitusta, mutta sillä voi olla yhtymäkohtia arkimaailman todellisuuteen, niin että ihminen voi olla osaksi hyvinkin normaalin oloinen ja käyttäytyä joissakin tilanteissa aivan skarpisti. Ja normaalistihan ihminen voi kuvitella todella hullujakin asioita tiedostaen koko ajan, etteivät hänen kuvitelmansa ole totta. Mutta siinä vaiheessa kun alkaa uskoa kuvittelemiensa asioitten olevan todellisia, ihmisen todellisuudentaju on jo enemmän tai vähemmän hämärtynyt, ja hän saattaa olla psykoosiriskissä, tai jo psykoottinen. Mieleltään joustava ja tasapainoinen ihminen erottaa, mikä on kuvittelua, mikä todellisuutta. Jos siis tiedostaa itse kuvittelevansa hulluja, ei ole ainakaan vielä sekaisin, tai ”tullut hulluksi”.

Psykoosissa viestiyhteys eri aivoalueitten välillä ei toimi, jolloin aivojen toiminta tavallaan ”menee sekaisin”. Psykoottisia harhoja kokeva ihminen ei esimerkiksi välttämättä ymmärrä, että hänen mielessään kuulemansa ääni tulee hänen ”päänsä sisältä”, eikä ulkoisesta todellisuudesta. Tai hän ei ymmärrä, että hänen näkemänsä asia on kuviteltu, ikään kuin unikuva, eikä oikeasti olemassa. Tavallaan voi ajatella, että aivot toimivat ilman tietoisen mielen hallintaa silloin, kun aivoissa syntyy aistimuksia tai aistihavaintoja ikään kuin ilman ulkoista lähdettä. Silloin voi tulla ihmiselle itselleenkin kokemus, että aivot toimivat ylikierroksilla, niin vilkkaasti, ettei ajatuksissaan ja havainnoissaan pysy enää perässä. Olisikin hyvä, jos tällaisessa tilanteessa pystyisi tarkoituksella hidastamaan itseään; rauhoittumaan ja keskittymään esimerkiksi vain seuraamaan omaa hengitystään. Ajatuksiinsa voi pyrkiä ottamaan etäisyyttä esim. toteamalla että ”taas ne ajatukset rullaavat, mutta minä pysyn rauhallisena”.

Tietoisen läsnäolon harjoittelulla on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia mielenterveydelle. Se vaikuttaa aivojen toimintaa tasapainottavasti ja aivojen eri alueitten yhteistoimintaa parantavasti. Tietoisen läsnäolon taitoja voi itseopiskella, tai niitä saatetaan harjoitella osana esimerkiksi kognitiivista terapiaa.

Oman vireystilan säätelyn keinot auttavat selviämään arkitodellisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla ja ehkäisemään ”pään sekoamista”. Riittävä yöuni on erittäin tärkeä aivojen tasapainoisen toiminnan ja mielenterveyden kannalta. Liian matalassa vireystilassa (unenpuute, väsymys, kuormittuneisuus) aivoalueitten väliset yhteydet toimivat puutteellisesti. Tämä voi aiheuttaa tokkuraisuutta, hajamielisyyttä, muistin häiriöitä, sekavuutta, jopa aistimuksellisia harhoja. Liian korkeassa vireystilassa ajattelu voi nopeutua liiaksi, mutta toisaalta yhteydet joihinkin aivoalueisiin voivat katketa tai pätkiä, ja ihminen saattaa esim. juuttua yhteen ajatusketjuun tai mielikuvaketjuun, ilman että saa sitä hallintaansa. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, ettei aivojen otsalohko saa rauhoitettua kiivaasti toimivia muita alueita; jolloin ”järki” ei saa hillityksi kiihtynyttä tunnetilaa ja mielikuvituksen laukkaamista. Tällöin mieli voi tavallaan ajautua ”omiin maailmoihinsa”, jolloin taju arkitodellisuudesta hämärtyy.

On lohdullista tietää, että ”pään sekoaminen” voi olla hyvinkin hetkellistä ja tilapäistä, ja oikeanlaisella tuella, itsehoidolla ja kuntoutuksella uudet sekoamiset voidaan ehkäistä. Joillekuille ensimmäinen psykoosi voi jäädä ainutkertaiseksi kokemukseksi elämässä. Ja kaikilla on joskus enemmän tai vähemmän sekavia hetkiä, etenkin kuormittuneena, ja usein kriiseihin liittyvinä normaaleina reaktioina. ”Pään sekoamisen” pelko nostaa vireystilaa, ja liikaa kohonnut vireys (kuten ahdistus) voi lisätä sekavaa oloa ja ”oikosulun” riskiä pääkopassa. Jos siis tuntuu, että meinaa seota, eikä halua sitä, on hyödyllisempää rauhoittua kuin hätääntyä. Kannattaa hyväksyä sekava olonsa, ja tehdä mitä tarvitsee, jotta se tasaantuu. Voi sanoa itselleen vaikkapa: ”Ok, nyt tuntuu sekavalta, kannattaa siis rauhoittua. Kun rauhoitun, pää selkenee…” Muutama syvä, keskittynyt hengitys, ympäristön analyyttinen tarkkailu (esim. montako kirjaa näen hyllyssä, minkä värinen tyyny on…) ja rauhoittavien kosketustuntemusten hakeminen voivat auttaa ensiavuksi.

Ja kaiken kaikkiaan pään sekoamisen ehkäisemistä edistää ymmärrys siitä, että niin kauan kuin tietää itse olevansa kärryjen ohjaksissa, ei ole ainakaan pudonnut kyydistä, vaikka vähän hyppyyttäisikin…

Aivoista arkikielellä

Aivot ovat erittäin monimutkainen järjestelmä, jonka toimintaa ei ole pystytty edelleenkään täysin kattavasti selvittämään. Aivojen toiminnasta löytyy kyllä tieteellistä tekstiä pilvin pimein, mutta olen itsekin joutunut asiakastyössä kansantajuistamaan olemassa olevaa tietoa, eikä neurotieteen selitykset aivan ensimmäisellä lukemalla jää omaankaan mieleeni. Joskus on tarkoituksenmukaista yksinkertaistaa kielenkäyttöä ja keskittyä kuvaamaan arkisin termein, mitä ihmisen päässä tapahtuu, kun se menee sekaisin, tai sitä, millaiset tavalliset asiat auttavat pääkoppaa pysymään toimintakykyisinä. Sitä voidaan kyllä perustella tieteellisin termein, miksi tietyt asiat ovat riski mielenterveydelle, mutta silloin kun ihminen kaipaa käytännön neuvoja mielenterveyden hoitamiseen ja ”sekoamisen” ehkäisyyn, ei ole aina tarpeen puhua neuroneista ja välittäjäaineista. Joskus siitä menee vain entistä sekavammaksi. Joten, seuraavissa teksteissä tarjoilen kansantajuistettua ja arkikielistä asiaa pääkopan hoitamisesta…

Vaikka ihmisen keskushermosto on siis sangen monimutkainen luomus, se tiedetään kyllä, että stressi, unenpuute ja yleensäkin ihmisen elimistölle haitalliset aineet ovat haitallisia myös aivoille. Aivoterveydestä huolehtiminen hoitaa myös mielenterveyttä. Ruumiillisesti sairastava ihminen saattaa joskus olla mieleltään varsin terve, mutta aivojen huono terveydentila heijastuu kyllä usein kokonaisvaltaisempanakin pahoinvointina, myös psyykkisin oirein. Aivoterveyttä voi hoitaa aivan tavallisilla terveyttä kohentavilla ja ylläpitävillä asioilla. Erityistapauksissa, kuten vakavissa mielisairauksissa, on usein turvauduttava myös lääketieteelliseen apuun, etenkin ellei muuta kuntoutusta ja tukea ole mahdollista järjestää tai saada. (Mielipiteitäni psyykenlääkityksestä voi lueskella muualta tästä blogista, esim. tästä, joten en nyt laajemmin sitä aihepiiriä tässä edes käsittele.)

Mielenterveys ja vireystila

Mielenterveyden hoitamista voidaan ajatella myös vireystilan säätelyn näkökulmasta. Ihanteellista on, että ihmisen vireystila on arjen toimintojen kannalta sopivalla tasolla ja joustaa tilanteen vaatimusten mukaan. Liikaa kohonnut vireystila vaikeuttaa keskittymistä ja ajattelua. Ylivireys voi olla joskus hilpeää ja hauskaa, mutta liian pitkään jatkuneen euforisen riehunnan seurauksena voi olla väsähdys ja ärtyneisyys. Kiireen ja suorituspaineitten aiheuttamassa stressitilassa ihminen ei välttämättä pysty tekemään asioita maltillisesti ja harkitusti, eikä välttämättä saa edes nukutuksi, koska ylivireystila voi jäädä päälle. Unettomuus taas lisää riskiä sairastua esimerkiksi psykoosiin, jolla yleensä tarkoitetaan tilaa, jossa todellisuudentaju hämärtyy ja saattaa esiintyä erilaisia harhoja. Riittävä lepo, rauhoittuminen ja yöunesta huolehtiminen ovat siis erittäin oleellisia psyykkiselle tasapainolle. Huonot yöunet aikaansaavat humalatilan kaltaista toimintakyvyn laskua, ja useamman vuorokauden valvominen yhtä soittoa todennäköisesti sekoittaa pääkopan toimintakyvyttömäksi, ainakin joksikin aikaa, tai laukaisee psyykkisen sairauden oireet.

Päälle jäävä ylivireystila on siis pulmallista ja altistaa uupumukselle, mutta toisaalta myös liian matala vireystila on toimintakyvyn kannalta haitaksi. Alivireys haittaa ajattelua ja keskittymistä, eikä silloin saa aikaiseksi tehdä arkiaskareita, tai hoidetuksi vähänkään monimutkaisempia asioita oma-aloitteisesti. Kroonisesti madaltuneessa vireystilassa ihminen saattaa nukkua liikaa ja olla unelias myös päiväsaikaan. Alivireä olo voi joskus tuntua myös epätodelliselta, ikään kuin unenomaiselta, ja ihminen voi kokea erilaisia ”harhanomaisia” aistimuksia myös väsymystilassa; varsinkin suoranaisen unenpuutteen seurauksena.

Voidaan siis ajatella, että niin unenpuutteesta kärsivät tai toisaalta liiasta touhuamisesta ja stressistä kuormittuneet aivot alkavat toimia ei-toivotulla tavalla. Kuvitelmiinsa juuttuminen, unenomaiset mielikuvat ja vääristyneet havainnot ja tulkinnat voivat sekoittua todellisuuteen haitallisella, jopa vaarallisella tavalla. Oman toiminnan ohjaaminen vaikeutuu, järkevä päättely ei toimi, ja tunteitten ja käyttäytymisen hillitseminen vaikeutuu. Sopivassa vireystilassa ihminen pystyy käyttämään parhaalla tavalla omaa aivokapasiteettiaan; eli yhteydet eri aivoalueitten välillä toimivat hyvin. Sopiva vireystila takaa sen, että mieli pysyy parhaiten todellisuudessa ja toimintakykyisenä.

Aivot ja elimistö vaativat päivittäin luonnollisen lepoajan, ja tällöin vireystila laskee unen saamiseksi sopivalle tasolle. Unitilan tarkoitus on tavallaan hoitaa ja huoltaa aivoja ja hermostoa. Unia nähdessä ihmisen mieli myös jäsentää arjessa tapahtuneita asioita ja yhdistelee niitä muistoihin sekä kuvitelmiin tulevista. Unen aikana tapahtuu siis esim. uusien asioitten muistiin tallentumista, ja saattaapa syntyä vaikkapa jokin uusi, taiteellinen ideakin…

Jos ei nukuta tarpeeksi ajoissa illalla (tai koko yönä), kannattaa harjoittaa tietoista läsnäoloa tai tehdä rentoutusharjoituksia makuulla ollen. Rentoutusharjoitukseen saattaa ja saa nukahtaa. Tietoinen, rauhallinen mielentila korvaa osittain unenpuutteen haittoja ja toisaalta esimerkiksi hengityksen seuraamisen myötä usein sivutuotteena syntyvä rentous voi aiheuttaa nukahtamisen. Mutta väkisinhän ei kukaan nuku! Uni pakenee sitä varmemmin, mitä kovemmin yrittää nukahtaa. Lakkaa siis yrittämästä ja mieti jotakin vireystilaa laskevaa, mutta myönteistä tai neutraalia, kuten vaikkapa lampaitten hyppimistä aidan yli, matkalla mukavaan nukkumapaikkaansa, auringon laskiessa taustalla. Tai laske syviä hengityksiäsi niin kauan kuin jaksat. Jos menet sekaisin, aloita vain alusta. Vaikket nukahtaisikaan, teet samalla tietoisen läsnäolon harjoitusta, ja sehän on vain hyväksi aivoillesi!

(Esim. Mielenterveystalon sivuilta löytyy omahoito-ohjelma unettomuuteen.)

PS: Jatkan tätä arkikielistä asiaa aivoista ja mielenterveydestä muutaman seuraavan blogijutun verran.

Se kasvaa, mihin keskittyy…

Hassu sammalmätäs herättää tulkintoja ja tunteita

Joten, keskity myönteiseen, jos haluat kasvattaa sitä. Mutta älä kuitenkaan sanallista sitä liikaa, ellet halua tunteen kutistuvan!

Koska niin usein tulee valitettua ja kerrottua siitä, mistä ei pidä, tuntui reilulta ja tasapainoittavalta pohtia vaihteeksi asioita, joista pitää. Ajattelin keskittyä myönteisiin asioihin, jotta ne saisivat lisää tilaa mielessäni, ja selittää prosessia sanallisesti. Ja miten kävikään?

Nostan seuraavassa tekstinpätkässä esille joitakin sellaisia asioita, joista pidän, muttei se tietenkään tarkoita, ettei elämässäni olisi monia muitakin minulle mieluisia asioita. Eikä jostakin tietysti asiasta pitäminen tarkoita suoraan, ettei pidä sen ”vastakohdasta” tai jostakin ihan erilaisesta kuin kyseinen asia.

Pidän havupuista enemmän kuin lehtipuista, mutten inhoa mitään puita. Pidän männyistä enemmän kuin kuusista. Pidän puiden lähellä olemisesta; etenkin isojen mäntyjen läheisyydestä. Pidän myös kelopuista; niiden väristä ja muodoista. Mitä käppyräisempi, sitä mielenkiintoisempi… Pidän kivenjärkäleistä, kallioista ja toisaalta monenlaisista pienistäkin luonnonkivistä. Pidän sammalenvihreästä ja yleensäkin erilaisista luonnosta löytyvistä vihreän sävyistä. Mutta sammalen vihreä on mieleisin. Pidän luonnossa oleskelusta, luontomaisemista, mäelle kiipeämisestä, erityisesti mäntykankailla kävelemisestä. Pidän virtaavista vesistä, koskisista jokinäkymistä, mäntyjä kasvavista saarista. Pidän luonnossa esiintyvistä tuoksuista. Pidän useimmista eläimistä jollain tavalla, mutta eniten susista, ja toiseksi eniten koirista, jotka eivät ole liiaksi jalostettuja, vaan lähellä luontaista alkuperäänsä; siis isohkoja, kunnon karvapeitteisiä, pystykorvaisia ja pitkäkuonoisia. Jostain syystä pidän myös jänkäkurpista. Pidän myös tunteesta, kun saa pitää pientä lintua kämmenellään. Pidän siitä, että voin tehdä ajatustyötä rennossa asennossa; siitä, että voin pitää läppäriä sylissä. Tavallaan pidän myös liikkeen tunteesta maantieajossa ja siitä, että ajatukset virtaavat. Pidän mielikuvittelusta. Pidän hypoteesien kehittelystä, tapahtumien ja maailmojen luomisesta. Pidän lempimusiikin kuuntelusta työmatkoilla. Pidän piirtämisestä, muovailusta, erilaisista käsillä tekemisistä. Pidän myös tekemisistä, joissa saa käyttää fyysistä voimaa. Pidän hyvien kirjojen lukemisesta. Pidän myös vapaasta, mielikuvitusta mukailevasta kirjoittamisesta. Pidän kehon rentouttamisesta hengittämällä…

Ok, vaikka listaani olisi voinut tulla lukuisia muitakin asioita, en haluakaan niitä enempää selittää ja luetella!

Tässä vaiheessa tulee tarinan opetus eli kokemusperäinen havaintoni, joka on toki selitettävissä neuropsykologisestikin. Tarkoitukseni oli olla valittamatta ja kerrankin nostaa esiin joitain myönteisiä asioita, mutta huomasinpa sen, että kirjoittaminen noista asioista latistaakin niihin liittyviä tunteita. Jotenkin ne asiat ”lässähtävät”, kun niitä alkaa objektiivisesti sanallistaa. Visuaalinen kuvittelu ja aistikokemusten mieleen palauttaminen voimistaa niihin liittyviä tunteita, mutta objektiivinen selittäminen tekee niistä vain asioita muitten joukossa. Sammalenvihreä mätäs herättää yhtä vähän tunteita kuin maitotölkki, kun sitä yrittää kuvailla ”järjellä”. Tylsää!

Toisin sanoen, kannattaa siis kirjoittaa itsekseen kielteisistä asioista, jotta ne ”lässähtävät” sanallistamisprosessissa vasemman aivopuoliskon saadessa enemmän valtaa. Jos taas kirjoittaa tai selittää toisille näitä kielteisiä kokemuksiaan, sanoista voi toisten mielessä herätä mielikuvia, jotka tuntuvat heistä pahalta. Kielteissisältöinen puhe voi kyllä helpottaa omaa oloa, kun omat tunteet ”lässähtävät”, mutta pilata toisten tunnelman. Keskusteluhoidossa saa tietysti puhua niin paljon kielteistä kuin huvittaa; ammattiauttajan on kyettävä sietämään ankeaa tunnelmaa hukkumatta itse tuohon suohon. Myönteisten mielikuviensa selittäminen liian analyyttisesti taas saattaakin latistaa oman tunnelman, ellei samanaikaisesti visualisoi ja eläydy kaikin aistein siihen, mitä mielessään kokee. Ja toisaalta, myönteisten asioitten selittäminen ääneen voi kyllä kohentaa toisen tunnelmaa, jos hänelle syntyy mukavia mielikuvia sanojesi kautta.

Sanat voivat todellakin olla aseita, ja väärissä käsissä vaarallisia. Kun siis pyrkii keskittymään myönteiseen, jotta myönteinen tunne kasvaisi omassa mielessä, kannattaa tehdä se visualisoiden, eikä liian objektiivisesti sanallistaen. Jos taas mielessä on lähinnä kielteissävyistä ulostettavaa, siitä kannattaa kirjoittaa. Ja kun kirjoittaa itselleen ylös asioita, joista on kiitollinen, kannattaa keskittyä samalla tunnelmaan, joka tuohon asiaan liittyy. Kirjoitetun sanan näkeminen tai tietyn sanan palauttaminen mieleen kytkeytyy silloin hyvään tunnelmaan, joka on palautettavissa tuon sanan avulla. Sanat eivät itsessään ole yhtään mitään muuta kuin merkkijonoja; me luomme niille merkitykset, eivätkä ne merkitykset ole kaikille samoja. Sanan kullekin ihmiselle herättämä mielikuva ratkaisee, onko sen merkitys ns. kielteinen vai myönteinen. Jos auto on vaikkapa edellisenä päivänä jäänyt myrskyn kaataman puun alle, sanalla ”puu” on aivan erilainen merkitys kuin lapselle, joka etsii turvaa suojaisan pihapuunsa katveesta.

Sanojen kanssa on syytä noudattaa tiettyä varovaisuutta, ja ehkä on parasta olla liiaksi höpöttämättä muutenkin ja lähinnä vain nauttia myönteisistä asioista, yrittämättäkään vangita niitten merkitystä ja ominaisuuksia vasemman aivopuoliskon avulla. Ja syytä varovaisuuteen on myös kielteisten mielikuvien viljelyssä. Nehän kyllä herättävät aika suoraan pahaa mieltä, sanoittakin…

Lue myös: Trauma, viallinen anturi ja virtahepo mielessä

PS: Ohdakemaa- sarjasta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Kuvauksen löydät Ohdakemaa- blogista.