"Yksijalkainen kokomielinen puolihomo" lähti maailmanvalloitukseen...

Tuota otsikkoa ei kannata tulkita kirjaimellisesti; sehän on vain englanninkielistä versiota varten mukaillun otsikon "käännöksen käännös" (jollaisia minulla tuli testailtua käännöstyön aikana Officen kääntäjän avustuksella. Osa meni pahasti pieleen, osa vaikutti toimivan ihan kelvollisesti!). Eikä maailmanvalloituskaan ole kovin osuva termi tässä yhteydessä, koska transgender-asiat ovat monella suunnalla maailmaa suorastaan "pannassa". Voihan olla, ettei kirjaani huolita myyntisivustoille esim. rapakon takana lainkaan, kun kerta joissain osavaltioissa tyhjennetään kirjastoistakin "sopimattomia" kirjoja...

Tarkoitukseni oli kuitenkin ja joka tapauksessa uhmata kansainvälistä epämääräistä ja ennakoimatonta "sensuuria" ja julkaista tässä blogissa "Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun" englanninkielisen version esipuhe, jos tänne sattuukin joku englantia ymmärtävä ja haluaa sen lukea ihan vain uteliaisuuttaan. (Eihän sitä suomenkielellä olekaan saatavilla, ymmärrettävistä syistä!) Joten, tässäpä se on:

ONE-LEGGED, WHOLE-MINDED, HALF-GAY (© 2026 T. H. Hukka)

Preface to the English version

When I originally wrote this story, the term "non-binary" was not yet widely used in Finland. Yet there was some discussion about “gender identity” in society, and some transgender people even managed to get into "gender reassignment treatment", as it was called at the time.

In Finland, the situation has changed since then in a positive direction, generally, but unfortunately there is even persecution going on against trans people around the world at the moment, and non-binary people are not legally recognized in many countries yet. That's why I feel that the topic of this story is still relevant, even more so in other parts of the world than in my home country, and I decided to translate this story into English, even though I didn't have a professional translator to help me. I tried my best to bring out the message of the story, despite any grammatical or word errors or clumsiness of expression.

I often had to search for words, which were unfamiliar to me, from internet, and often the AI suggested expressions for me, from which I tried to choose the most suitable one. In addition, I took advantage of the correction reading tool, so that there wouldn’t be a disturbing number of spelling mistakes in the text. However, I didn't do this translation totally with AI. If there are word errors in this translation that make the content obscure, it’s due to my own lack of ability as a translator. I humbly and self-ironically admit this. As I said to myself and my loved ones; I’m not doing this to win any literary prize, but to get the message of the content to spread to a wider audience. I just hope that the imperfection of the translation doesn’t hinder my goal too much.

The characters in the original story live in Eastern Finland and their way of speaking contains nuances of the North Karelian dialect. That’s how I speak, too. It would be impossible to translate that peculiar dialect into any other language, or to reproduce the expressive power of the language I use myself with the vocabulary of another language. The Finnish language is expressive and rich, and I couldn't always find words in English that match the words I would have liked to use. And of course, I don't speak English well enough to play with words and expressions in the way I do when writing in Finnish.

So, I've had to settle for the fact that the characters in the story speak mostly some kind of standard language and not any special dialect or slang. Maybe you can imagine them living in some imaginary northern European country where most of the people speak some kind of English and teenagers study in upper secondary education from the age of about sixteen.

I hope that the thoughts described by the narrator of the story and the conversations of the characters, despite their linguistic simplicity and “inauthenticity “, speak to the reader.

The story is about the right to be who you are, to be loved and to love, as you are, in this world of prejudice-filled, fearful people. It’s the right of all of us, and with this book I wish it especially for all queer, genderqueer and neurodivergent people, and people with disabilities or mental health problems.

T. H. Hukka, a non-binary creature from the periphery

Jotenkuten englantilaisittain: "One-legged, Whole-minded, Half-gay"

Sain eilen julkaistuksi "Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun" englanninkielisen version, ajoittain hermojani koettelevan, epäammattimaisen käännöstyöni päätteeksi.

Käännöstyöhön meni joitakin kuukausia, ja kuten yleensä käy, alan olla valmis luopumaan projektista siinä vaiheessa, kun se alkaa kyllästyttää ja väsyttää liikaa; vaikka siinä saattaisikin olla vielä yhtä jos toista korjattavaa tai ainakin paranneltavaa. Ajattelin, että nyt saa välttää, kun on kuitenkin kirjoitusvirheet tarkistettu ja kielioppiasiat käyty läpi oman "tyylin" mukaisesti, Word-sovelluksen "kirjoitusavustajaa" hyödyntäen. On hyvinkin mahdollista, että olen saattanut käyttää joissain kohdin asiayhteyteen nähden "vääriä" sanoja, vaikka ne olisivatkin kieliopillisesti korrektissa lauseessa ja oikein kirjoitettukin. No, onpahan tarjolla joitakin outouksia lukijan ihmeteltäväksi! Näyttää sellaisia jäävän esim. nettisivujenkin käännöksiin erilaisten "tekoälypäitten" jäljiltä. Enkä ylipäätään kirjoita ja julkaise tarinoitani tavoitellaksi niillä mitään kirjallisuuspalkintoja, vaan levittääkseni omaa sanomaani; ja usein sanoma voi olla riittävän ymmärrettävä, vaikka tuhatta sanaa kohti olisikin yksi "väärä" sana...

Englanninkielisen version kansi on suunnilleen sama kuin suomenkielisessä versiossa, mutta romaanin nimeä oli järjetöntä tai mahdotonta kääntää sanatarkasti, joten mukailin sen englantilaisittain sopivan tyyliseksi, mutta kuitenkin tarinan sisältöä kuvaavaksi. Ja tässä vielä takakannen teksti, kuvan muodossa.

IIK, transnainen vessassa!?! Vai onko se noita-akka?

Kannen kuva ilmaisee sitä, että
ihmisen tekemästä tulkinnasta
 syntynyt mielikuva ei useinkaan
vastaa todellisuutta, ja se voi olla
jopa "negatiivi" reaali-ilmiöstä.

Törmäsinpä tuolla Blueskyn puolella viestiin, jossa kerrottiin J. K. Rowlingin viimeisimmästä trans-vihamielisestä teosta, sekä osuvaan meemiin tähän liittyen. ”The Guardianin” jutun mukaan Rowling on nääs kehottanut ottamaan kuvia naistenvessoissa siltä varalta, että siellä onkin transihmisiä (tästä ko. Bluesky-viestiin).

Jo aiemminhan satuin törmäämään myös uutiseen, että Rowling käyttää ”Harry Potterista” saamiaan varoja trans-vastaisen organisaation perustamiseen, ja päätin, etten kyllä osta enää mitään ”Harry Potter” tuotteita, koska en todellakaan halua rahoittaa sellaista organisaatiota. Täällä myös osuva meemi aiheesta.

Kaikki se, mitä itse olen kirjoittanut, välittää ihan päinvastaista viestiä ainakin mitä tulee transihmisiin ja LGBTQIA2S+ - asioihin. Ja jos tienaisin kirjoittamisistani, mieluummin tukisin ylimääräisillä rahoilla näitä vähemmistöihmisiä. Mutta (kuten Ohdakemaa-blogin puolella jo totesin asiaa pohtiessani), enhän minä tällaisella epäkaupallisesti tuotetulla kirjallisuudella tienaa ylimääräistä, joten ei minulla ole tällä saralla muuta annettavaa kuin tarinoitteni sisällöllinen viesti. Kunpa se leviäisi edes aktivisteille.

No, jossakin päin on sentään alettu reagoida Rowlingin transfobiseen vihamielisyyteen, kuten tuolla. Surullista, että joku onkin niin pelokas, vihamielinen ja vainoharhainen. Ymmärrän, että on tärkeää puolustaa ja ajaa naisten oikeuksia, niin kauan kuin niitä ei enää ole tarvetta puolustaa, muttei sellaisen aktivismin tulisi kummuta miesvihasta tai synnyttää vihaa esimerkiksi juuri transnaisia / transtaustaisia naisia kohtaan; ikään kuin transtaustaiset naiset uhkaisivat cis-naisten etuja heidän arjessaan, tai suoraan ihmisinä esimerkiksi vessoissa ja pukuhuoneissa... Joo, jotain suhteellisuudentajua, kiitos!!!

Minulle on syntynyt käsitys, että transtaustaiset naiset kohtaavat vielä enemmän transfobisia reaktioita, ennakkoluuloja ja vihaa kuin transtaustaiset miehet, ja minulla on aavistus siitä, millaisista syistä se saattaisi näin ollakin, mutta eipä siitä tässä ja nyt sen enempää. Pääpointtihan on siinä, että transihmiset, muunsukupuoliset ja muutkin genderqueer- ihmiset ovat kaikki ihmisiä, siinä missä cis-naiset ja cis-miehetkin. Ja jos joku tätä asiaa kauhistelee vaikkapa ”uskonnollisista” syistä, niin pohdiskelkoon hetken näitä vaihtoehtoisia näkökulmia:

A ) Jos maailmankaikkeudella on Luoja, hän on luonut myös LGBTQIA2S+ - ihmiset, koska heidän erilaisuudellaan on biologinen/synnynnäinen perusta (usein neurokirjava), ja sillä on myös jokin tarkoitus tässä maailmassa (biodiversiteetinkin näkökulmasta). Ja siksi heillä on oikeus kehittyä omanlaisikseen niissä puitteissa kuin on mahdollista, ja saada tähän myös tarvittaessa apua; siinä missä cis-heteroillakin on oikeus vaikkapa korjauttaa synnynnäinen sydämen läppävika tai kitalakihalkio, hankkia silmälasit näköä parantaakseen, oikoa hammaskalustoaan, jne. jne.

Transsukupuolisen ihmisen kokema dysforia (ilman korjaavaa hoitoa) uhkaa hänen mielenterveyttään ja aiheuttaa myös itsetuhoisuutta, ja siksi hänellä täytyy olla oikeus hoitoon siinä missä niilläkin ihmisillä, joilla on jokin esim. kehityksellinen häiriö, vamma tai sairaus, joka vaikuttaa oleellisesti hänen elämänlaatuunsa ja elämänhaluunsa. (Tämän suuntainen on myös Suomen Psykologiliiton kanta, eikä vain minun.) Ja jos yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri validisoisivat esimerkiksi kolmannen sukupuolen/sukupuolineutraalisuuden (niin juridisesti kuin sosiokulttuurisesti), muunsukupuolisten kokema sosiaalinen dysforia lievittyisi, ja lääketieteellisen ”neutraloivan” hoidon tarpeellisuuskin ehkä otettaisiin trans-poliklinikoilla paremmin ”tosissaan”.

B ) Jos taas maailmankaikkeus olisikin vain sattumanvaraisesti syntynyt (mitä en itse usko, mutta uskokoon kukin, miten haluaa), tällä kaikellahan ei olisi mitään syvempää ideaa tai hengellistä merkitystä, eikä siis olisi mitään väliä silläkään, millaisia ihmiset ovat. Ihan sama siis, onko joku LGBTQIA2S+ tai ei. Ketään ei voisi ”tuomita” ainakaan ”uskonnollismoralistisista” syistä. Mutta sittenpä ihmiset ihan vain omin päin tappelisivat keskenään milloin mistäkin egoistisesta tarpeesta, mielihalusta tai pelosta, pohdiskelematta koskaan ”syntyjä syviä”, maailmankaikkeuden alkuperää ja syytä olemassaololleen. Ei olisi olemassa kollektiivista tietoisuutta, johon yksilön tietoisuus voi yhdistyä; ei mitään ”korkeampaa voimaa ja viisautta”, ”universaalia rakkautta ja harmoniaa”… Mutta olisipa vapaus tehdä mitä lystää ja vaikka listiä ne kaikki, joista ei pidä, ja ottaa toisilta, mitä itse tarvitsee välittämättä toisen kärsimyksestä, ja niin edelleen…

Tällaistako ”jumalattomuutta” ihmiset muka haluavat? Nimittäin, ellei ihminen usko, että myötätunto (=rakkaus) on perustavanlaatuinen, ihmisen toimintaa solidaariseen suuntaan ohjaava ”voima” tai ”viisaus” ja parasta, mitä hänen kannattaa tavoitella, eihän hänen kannattaisi tuntea myötätuntoa ollenkaan tässä kilpailunhaluisten ja menestymään pyrkivien opportunistien tähdittämässä maailmassa, jossa ”sääli on sairautta” ja ”myötätunto tekee vain heikoksi ja estää menestymisen!” No, miksi ”sydämen viisaus” on kuitenkin aika arvostettua kärsivien ihmisten keskuudessa, ja myötätuntoa on sangen vaikea puuduttaa kokonaan? Siksi, että kyky myötätuntoon on ohjelmoitu suurimpaan osaan ihmisistä (ehkä jopa 99 %:iin), ja se on säilynyt ihmispopulaatiossa kautta sukupolvien, koska se on mielekästä eloonjäämisen kannalta. Ja jossakin vaiheessa elämäänsä valtaosa ihmisistä yleensä ehtiikin tajuta, että ”rakkaus on suurinta”; viimeistään, kun on henki kyseessä.

C ) Jos taas joku kuvittelee, että maailma on kyllä luotu, mutta sen luoja onkin joku ahdasmielinen ja armoton, arvaamattomasti käyttäytyvä ja sadistinen universaali äly, joka olevinaan ensin luo kaiken elävän ja elottoman kaikessa monimuotoisuudessaan, mutta haluaakin sitten toisten luotujen käyvän armottomasti sellaisten kimppuun, jotka poikkeavat heidän mielestään siitä, mikä olisi milloinkin oikein ja suotavaa heidän mielestään… Ja tällainen sadistinen, rakkaudeton luoja ottaa ilon irti siitä, kun ihmiset kilpailevat, pelkäävät, vihaavat ja inhoavat toisiaan; aiheuttaen toisilleen kärsimystä. Te kaikki julmaan ja valikoivaan ”tuomarijumalaan” uskovat: eihän tuommoinen ole evankeliumin mukaista, eikä teidän jumalanne ole ainakaan se, joka on ilmaissut olevansa itse RAKKAUS. Eräät ”kristityiksi” itseään kutsuvat omahyväiset, hurskastelevat ja egoistiset julmurit herättävät epäilyksen, ovatko he ”Jeesusta nähneetkään”, niin sanoakseni…

Tällainen ihminen tekee jumalastaan ”oman kuvansa”, projisoi oman mielensä omaan visioonsa jumalasta… Ja tuloksena on epäjumala. Armottomat uskovaiset siis palvovat oman armottomuutensa projisoinnin tulosta, epäjumalaa. No, ei kai tätä näkökulmaa tarvitse enempää edes kuvailla?

Esimerkiksi Priden ja LGBTQIA2S+-ilmiöihin liittyvän ”woken” vastustamisessa taitavat isointa ääntä pitää ne ihmiset, jotka identifioituvat voimakkaasti omaan sukupuoleensa ja takertuvat normeihin, tapoihin ja ”perinteisiin”, jotka kannattelevat tätä heidän ulkoista, sukupuoleen perustuvaa identiteettiään (”Olen mies, tykkään naisista, teen miesten hommia!” ”Olen nainen, tykkään miehistä, teen naistenhommia!”). He kokevat kaiken omista käsityksistään poikkeavan uhkana omalle identiteetilleen = egolleen, joka on kovin riippuvainen ulkoisista asioista. Ongelma on siinä, ettei heillä ole tietoisuutta olemassaolonsa ihmeellisyydestä, tai siitä, mitä he ovat henkisellä tasolla tai varsinkaan hengellisellä tasolla: siis olentoja, jotka ovat.

Ja toinen iso ongelma on konservatiiviset, ahdasmieliset, lakihenkiset uskovaiset, joitten henkilökohtainen maailma ja oma itse tuntuu romahtavan, jos he joutuvat luopumaan säännöistä ja uskomuksista, joihin he ovat takertuneet omaa ahdistustaan paetakseen (”meidän jumala sanoo sitä, meidän tätä…”). Ja tähänkin voi sanoa, että mitä hengellisempi ihminen, sitä vähemmän ”sukupuoli-identiteetillä” on ylipäätään väliä. Minusta olisi aika naurettavaa, jos joku hengellinen ”pyhimys” korostaisi omaa sukupuoltaan/sukupuoli-identiteettiään, tai luokittelisi toisia ihmisiä sukupuolen mukaan.

Ja sitten on niitä toksisia ”mahtisonneja” ja ”ääri-femmareita” (vai miten heitä nyt nimittäisikään, ”TERFFEJÄ”?), jotka ovat ihan vain itsekeskeisiä ja ilkeitä ”kiusaajia”, ja saavat rohkealla inhottavuudellaan suosiota noilta tavallisen tason ennakkoluuloisilta cis-miehiltä ja cis-naisilta, jotka etsivät vahvoja egoja turvakseen ”pelottavia” vähemmistöjä vastaan…

Tämä on siis tietysti lonkalta vetämäni yksinkertaistus tuosta ilmiöstä. Itse en pelkää transihmisiä vessoissa, pukuhuoneissa tai muuallakaan sen enempää kuin cis-ihmisiä (en yleensäkään pidä monista ihmisistä ahtaissa tiloissa ilman yksityisyyttä, sukupuolesta riippumatta). Mutta suoraan sanottuna inhoan toksisia ”mahtisonneja” ja ”ääri-femmareita”, jotka kiusaavat heikommassa asemassa olevia, kuten vähemmistöihmisiä. Yritän kyllä herätellä myötätuntoa näitä ”käveleviä myrkkyjä” kohtaan sitä kautta, että ymmärtäisin heidän raukkamaisen toimintansa taustalla olevat säälittävät motiivit, mutta nekään eivät oikeuta heidän syrjiviä ja ennakkoluuloisia tekojaan.

Ja siirtyäkseni J. K. Rowlingin tekemisistä omiini... voin vain todeta, että hän antaa kyllä nyt minulle erittäin hyvän syyn kehua omia kirjojani tästä näkökulmasta. Kirjanihan ovat sangen LGBTQIA2S+ - ystävällisiä, ja etenkin Ohdakemaa- sarjan seitsemännestä osasta alkaen niissä esiintyy useampia genderqueer- hahmoja (kuten muunsukupuolisia/transsukupuolisia), kuten myös jatko-osissa (”Warginmaan Hiljainen Sota” ja tuorein tekeleeni, ”Warginmaan Noita”).

Rowling on toden totta osannut kaupallistaa noitatarinansa ja ”lyönyt leiville” niillä, mutta se, mihin hän nyt käyttää varakkuuttaan, on täysin vastoin omaa ajatteluani. Olkoon seuraava julkaisuni siis osaltaan ”vastaisku” hänen trans-vastaisuudelleen!

Kuinka ollakaan, tarinani ”Warginmaan noidasta” ei ole mikään noitia ja velhoja ihannoiva epälooginen populaarifantasiatarina, vaan enemmänkin psykologisia faktoja sisältävä tarina, joka sijoittuu keskiajan tapaiseen maailmaan (suht realistiseen), mutta jossa kuitenkin on myös fantasia/scifi-elementtejä (mahdollisimman loogisia, koska Asperger-piirteeni pitävät loogisuudesta). Tarina kuvaa ”ihmismielen tuhoisaa taipumusta pelätä sitä, mitä ei vielä tunne, ja sokeutua omiin oletuksiinsa” (kuten esittelytekstissä totean), mutta samalla se on myös queer-henkinen rakkaustarina.

Aloitin tämän tarinan kirjoittamisen vuodenvaihteessa, lähes yhtäkkiä, pohjaten juoni-ideaan, jonka olin saanut melkeinpä täsmälleen kolme vuotta aiemmin. Tarinaidea palautui mieleeni keskusteltuani erään samanhenkisen ihmisen kanssa jostakin häntä kiinnostavasta fantasiajutusta. Tuo hänen innostuksenaiheensa nosti minulle jotenkin epäsuorasti inspiraation aloittaa lopultakin kirjoittamaan romaania aiheesta, joka on itsellenikin joiltain osin ”sydämenasia”.

Kirjoitin tuon tarinan ”ulos päästäni” vain noin kuukauden aikana. Ajatukset ja mielikuvat syntyivät välillä niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa kaikkia kohtauksia kunnolla, joten jätin ne myöhemmin täydennettäviksi. Kevään mittaan pidin välillä ”makuutuskausia” ja työstin käsikirjoitusta ”muokkauslukukierroksilla”, joista viimeisimmän tein viime viikolla.

Päätin tietoisesti, etten aio ”kiduttaa itseäni” liiallisilla muokkauspaineilla enää kesän yli, että saan romaanin ylipäätään julkaistuksi. Niinpä lähestyin viimeistelyvaihetta ”potkut perfektionistille”- tyyliin, jollainen auttoi saamaan myös edellisen romaanin valmiiksi (saatan näet hioa ja hioa tekstejäni loputtomiin, ellen tekemällä tee itselleni sitä ”loppua” ja pakota itseäni sietämään mahdollisia huolimattomuusvirheitä ja keskeneräisyyksiä). ”Warginmaan Hiljainen Sota” oli erityisen työläs prosessi verrattuna yhteenkään Ohdakemaa-sarjan romaaniin, ja siihen verrattuna tämän uusimman romaanin kirjoittaminen sujui melkein kuin vettä vain, kunnon virtauksella suorastaan…

”Warginmaan noidan” tarina sijoittuu ajallisesti Ohdakemaa-sarjan viimeisen osan tapahtumien jälkeisiin vuosiin, ja siinä esiintyy myös joitakuita aiemmista tarinoista tuttuja henkilöitä, mutta kertoja on uusi hahmo; Argillan ja Warginmaan rajaseudulla syntynyt Eemil. Viittauksia ”Warginmaan Hiljaiseen Sotaan” tulee ilmi tarinan myötä; ovathan tuon ajan tapahtumat osa argillalaisten historiaa ja ”warginmaalaisten salaisuutta”.

Tästä pääsee lukemaan romaanin takakansitekstin Ohdakemaa-blogin puolella.

Terapeuttista kirjoittamista, teoriasta käytäntöön…

Taideterapiaohjaajan koulutuksessa tuli lueskeltua erinäisiä kirjoja ja tehtyä niistä jonkinlaisia reflektioitakin. Vapaavalinteiseksi luettavaksi olisi voinut valita lyhyemmänkin opuksen, mutta koska kirjallisuusterapia kiinnostaa itseäni erityisen paljon, valitsin Juhani Ihanuksen toimittaman melko uuden teoksen: ”Terapeuttinen kirjoittaminen” (Basam Books 2022). Siinä on yli neljäsataa sivua ja useita eri kirjoittajien laatimia artikkeleja.

Yritin ajoittaa tuon kirjan lukemisen samaan aiheeseen liittyvän koulutuspäivän yhteyteen viime syksynä, ja sisällöt linkittyivätkin melko mukavasti toisiinsa. Teimme tuossa syyskuisessa koulutuspäivässä muun muassa ”uusioruno”- harjoituksen, ja sitten kuvan tuosta runosta. Ja heti tuon koulutuspäivän jälkeen sainkin inspiraation tehdä tekstitetyn kuvasarjan siitä, miten ”kirjoitan itseni ulos” jonkinlaisen kipsisen ankkapatsaan sisältä ja lähden sitten lentoon nuorena kotkana. Tuo prosessi oli paperille ulkoistettuna aika vaatimattoman näköinen, mutta sisäisesti varsin vaikuttava.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- teoksessa käydään läpi mm. kirjallisuusterapian historiaa, näkökulmia, teorioita, menetelmiä ja käytänteitä. Olen lukenut joskus aiemmin Ihanuksen toimittaman kirjan ”Sanat että hoitaisimme” (2009), ja tässä uudemmassa opuksessa oli osin samaa sisältöä kuin siinä, mutta toki myös tuoreempia tekstejä, kuten korona-ajan ilmiöitä.

Tuskailin taas – kuten aiempaakin Ihanuksen kirjoittamaa tekstiä lukiessani - liian vaikeaselkoisten käsitteitten tai sivistyssanojen kanssa, jotka haittasivat sisällön ymmärtämistä kertalukemalla. Ei kai kirjallisuusterapiasta kirjoittamisen tarvitsisi olla niin ”hienoa” ja erikoistunutta, ettei pohdintoja ymmärrä muut kuin saman aihepiirin akateemikot? No, toivottavasti teksti avautuu toisella lukemiskerralla jo paremmin; tosin, en ole varma, jaksanko lukea tuota kirjaa uudelleen, ainakaan kokonaan läpi.

Mutta olihan kirjassa myös mielenkiintoisempia artikkeleja, kuten ”Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä” sekä ”Kirjoittaminen traumaterapiassa”. Olen itsekin kirjoittanut tarinoita jo lapsena, ja pitänyt myös päiväkirjaa melko säännöllisesti teini-iässä, jolloin kirjoittelin mielelläni myös mielipidekirjoituksia.

Myöhemmin elämässäni olen toisinaan kirjoittanut ”tajunnanvirtaa” silloin, kun olotilani on ollut tukahtunut, tai olen halunnut käsitellä joitakin erityisen vaikeita asioita, tai ihan vain ilmaista ajatuksiani. Parikymmentä vuotta sitten aloin kirjoittaa myös kertovaa tekstiä, joka kehittyi ja laajeni useammaksi romaanikäsikirjoitukseksi. Tähän blogiin olen kirjoitellut enemmän tai vähemmän järkeviä tekstejä jo yli kymmenen vuotta, ja kymmenen vuoden aikana olen julkaissut yli viisitoista romaania. Niihin olen puolitietoisesti sisällyttänyt palasia omasta elämäntarinastani, ja tehnyt luultavasti myös henkilöhahmoja oman persoonani eri puolista; tai siitä, millainen haluaisin olla.

Minulle kirjoittaminen on siis todellakin ollut terapeuttista, ja ne vuodet, kun lähinnä opiskelin enkä kirjoittanut oikeastaan mitään luovaa, tai edes päiväkirjaa, jättivät tunteen, että olen ”kadottanut” sen, mitä sisäisesti olen. Toisin sanoen, olin kadottanut ainakin tietoisuuden omista ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani, kun olin ollut ”mykkä” itselleni; kun en ollut kuvannut edes itselleni, mitä ajattelen, koen, tunnen.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- kirjassa oli kiinnostava myös se artikkeli, jossa kuvailtiin ”läsnäolevaa kirjoittamista”. Tietoisen läsnäolon merkitys on tullut itselleni vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi, myös kirjoittaessa, tai ennen kirjoittamista. Kun kuvailee sisäistä maailmaansa, tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan, miten voisi olla olematta samanaikaisesti läsnä? Tietoisuus on kuin valo, joka voittaa pimeyden; tai se on kuin avaisi silmänsä ja ymmärtäisi, ettei olekaan ollut pimeässä, vaan silmät kiinni…

Mielenkiintoista tuossa edellä mainitussa kirjassa oli myös ”poeettisen kommunikaation” ja sen menetelmän esittely. Tunnistin, että itsellänikin nousee hyvin spontaanisti mieleen erilaisia metaforia tai symbolisia mielikuvia, kun joku toinen kertoo minulle jostakin haasteestaan tai vaikeasta tilanteestaan. Näissä tilanteissa on luontevaa jatkaa keskustelua metaforisia kielikuvia käyttäen, tai ryhtyä tekemään vaikkapa mielikuvaharjoitusta siitä, mitä ihminen toivoisi tapahtuvan, ja miten se ehkä voisikin tapahtua, ainakin mielikuvituksessa.

Mielenkiintoinen aihe tässä kirjassa oli myös ”luontokirjoittaminen”, johon on virinnyt uudenlaista kiinnostusta viime vuosina, ilmastoaiheitten noustua yhä useampien ihmisten tietoisuuteen (ja hyvä niin). Näitä luontokirjoittamista käsitteleviä artikkeleja lukiessani nousi mieleeni muistoja omasta lapsuudestani ja teini-iästä, kun vietin paljon aikaa luontoympäristössä; joskus myös ihan konkreettisesti kirjoittaen taivasalla, itikoitten keskellä. Luontomielikuvat ovat ikään kuin piirtyneet verkkokalvoilleni, ja siirtyneet sieltä myös joittenkin kirjoittamieni tarinoitten tapahtumaympäristöiksi.

Luonto laajasti ymmärrettynä - maisemat, kasvit, kivet, eläimet, vesi, taivas – on minulle henkilökohtaisesti merkityksellisempi asia kuin ihmisen rakentama maailma. Lukiessani silloin viime syksynä tuon kirjan viimeisiä sivuja, minut yllätti äkkinäinen suruntunne (tai jopa ilmastoahdistus), ja oli pakko saada itsestäni ulos tämä runontapainen:

”GRAA-O!
Ensimmäinen pakkasaamu.
Luomakunnan huuto.
Hitaat siiveniskut sumuisten vetten yllä.
Älä lähde vielä!
Jos lähdet nyt,
toivo katoaa horisonttiin,
enkä jaksa odottaa uutta kevättä.”
(25.10.2023)

Onneksi ainakin muutama kurki tuli tänä keväänä takaisinkin; ja ehkäpä myös se toivo.

Voiko lukemalla parantaa maailmaa?

Miljoonien merkkien mittainen joutomaa,

jolla kasvaa ohdaketta? Pörriäiset sentään

tykkää ohdakkeenkin kukista, ja niillä

lienee merkityksensä tällä pallolla.

Kenties voikin, jos maailman parantaminen alkaa itsestä, ja itse lukee jotakin, joka vaikuttaa itseen terapeuttisesti...

Laskeskelin tuossa, että jos jokaisessa kirjasarjani romaanissa on vähintään 500 000 merkkiä, niin koko kirjasarja sisältää varmasti yli kuusi miljoonaa merkkiä. On melkoinen työ lukijan aivoille prosessoida sellaista merkkimäärää; muuntaa symbolit sanoiksi ja sanat lauseiksi, jotka täytyy vieläpä ymmärtää; saati sitten että pysyisi kärryillä lauseitten muodostamassa tarinassa ja yksittäisten tarinoitten luomassa maailmassa, filosofisine teemoineen...

Päätin ainakin toistaiseksi pitää Ohdakemaa-kirjasarjan kaksitoistaosaisena, ja julkaista muut mahdolliset samaan maailmaan sijoittuvat tarinat erillisinä romaaneina (tai sarjana?), mikä tarkoittaa, että kirjasarja on nyt jonkinlainen valmis kokonaisuus. Ja tämän asiaintilan ”kunniaksi” päätin, että julkaisen tässä blogissa koko kirjasarjasta tiivistellyn esittelyn, joka on samalla tietenkin myös ”mainos”. En pidä mainostamisesta, mutta pakottaudun nyt tekemään sitäkin, koska olisi jotakuinkin höppänää julkaista tällainen kirjasarja ja olla mainitsematta siitä mitään, ettei vain kukaan vahingossakaan tietäisi siitä mitään, tai varsinkaan lukisi sitä. En haluaisi olla aivan niin höppänä. Joten, nyt seuraa ”suosituksia” ja sen sellaista. (Lisätietoa löytyy Ohdakemaa-blogista.)

Ohdakemaa-sarja on psykologisen ja henkisen tematiikkansa vuoksi kenties keskimääräistä nuorten fantasiakirjallisuutta haastavampaa ja toisaalta siten myös henkisesti kehittävämpää luettavaa. Sarjan kirjat on luokiteltu (ehkä virheellisesti?) aikuisten kaunokirjallisuudeksi, vaikkeivat ne sisälläkään mitään alaikäisille epäsopivaa. Ainakin yli kaksitoistavuotiaat voisivat varmasti traumatisoitumatta lukea niitä, siinä missä katsoa useimpia BBC:n tekemiä poliisisarjojakin. (Jos joku on sitä mieltä, ettei esim. homoromantiikka sovi alaikäisille, niin varoitan tässä sellaisesta sisällöstä.) Jotkin teemat, kuten mielenterveyden horjuminen ja itsetuhoisuus, saattavat olla nuoremmille lapsille liian ahdistavia, ja ellei abstrakti ajattelu ole vielä kehittynyt, osa filosofisesta ja henkisestä tematiikasta voi mennä nuoremmilta lapsilta vähän huti. Mutta samaahan voisi sanoa vaikkapa Tolkienin kirjoista, joten, Ohdakemaa-kirjasarjaa voisi mielestäni suositella teini-ikäisestä ylöspäin, ilman yläikärajaa.

Kirjasarjan tarinat sopivat mielestäni erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille; siis, tavalla tai toisella poikkeaville. Näille massasta poikkeaville ihmisyksilöille tämäkin maailma voi olla yhdenlainen "ohdakemaa", jonka läpi rämpiminen ja raahautuminen on vielä isompi ja kipeämpi urakka kuin koko kirjasarjan lukeminen. Itselleni ”ohdake” symboloi myös yksilön oikeutta olla omanlaisensa; siis, poiketa valtavirrasta. Jos jollakin pellolla kasvaa vihan, pelon ja ahneuden ”viljaa”, ohdake on vastavoima, tai ainakin ”julistus” toisenlaisen kasvun mahdollisuudesta. Ohdakemaa-kirjasarjan julkaiseminen omakustanteena ja oman osaamisen varassa on myös kannanotto kaupallisten kustantajien valtaamilla ”viljelysmailla”.

Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten ”seikkailujen” ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten lukijan ”mielen teoriaa” ja mentalisointikykyä. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu. Ja tiedostatpa sitä tai et, elät itsekin, tässä maailmassa, samaa ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.

Kuvitteellinen keskiaikainen maailma antaa puitteet erilaisten henkilöhahmojen kertomalle, sukupolvien yli ulottuvalle tarinalle, jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia ja siksi nykyaikaistakin ihmistä koskettavia. Kuka oikeastaan on vihollinen, kuka ystävä? Mikä on rakkautta, mikä riippuvuutta? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?

Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan. Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä Petrus lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Jooel Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessa Jelisepan, käynnistyy uusi tarina.

Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa ”Prinsessa, Ritari ja Narri”, jossa prinsessa Jelisepa kertoo hänen itsensä, Josia Joshuanpojan ja Narrin tarinaa. Jelisepa yrittää parhaansa mukaan noudattaa Jooel Vaeltajan neuvoja päästäkseen lähemmäs sitä, mitä kaipaa. Valtakunnan ja henkilökohtaisen tilanteensa kärjistyessä Jelisepa joutuu kohtaamaan oman sisäisen umpikujansa. Henkisesti ja ruumiillisestikin koettelevien tapahtumien myötä hän ajautuu ristiriitaisia tunteita herättävien totuuksien eteen. Mutta aavistus jostakin syvemmästä yhteydestä on kuin höyhen, joka uhkaa karata tavoittamattomiin tuulenpuuskan mukana…

Ohdakemaa- sarjan kolmas osa, ”Ruhtinaitten Perilliset”, kertoo Jelisepan silmin ruhtinas Reuelin ja ruhtinas Willefin jälkeläisten yhteen kietoutuvista kohtaloista. Ruhtinaitten perilliset kulkevat kukin omia teitään; kuka neuvonantajiensa määräysvallassa, kuka itsekkäitten pyyteittensä ohjaamana, kuka kiintymyksensä pakottamana tai Kaikkeuden Luojan johdatukseen luottaen. Pienilläkin tapahtumilla on tässä tarinassa vaikutuksensa siihen, millaiseen tilanteeseen kukin ruhtinaitten perillisistä lopulta päätyy. Tarinan keskiössä on syvällinen, monipolvinen rakkaustarina, mutta se on myös kuvaus päähenkilön sielullisesta harhailusta ja henkisestä kasvusta, isän ja tyttären suhteesta olosuhteitten ja elämäntapahtumien myllerryksessä, sekä ruumiinvoimiltaan heikompien alistetusta ja turvattomasta asemasta yhteiskunnassa.

Ohdakemaa- sarjan neljäs osa, ”Narrin tarina” on takautuva kertomus siitä, mitä tapahtui ennen kuin Narri päätyy kruununprinsessa Jelisepan huoneiston aulaan todistamaan prinsessan mielenvikaisuuskohtausta. Se jatkaa myös tapahtumien kuvausta siitä hetkestä, johon Jelisepa lopetti kertomuksensa edellisessä osassa. Kun prinsessa Jelisepa syntyi Cardusian kruununperijäksi vuonna 808 Ohdakemaan aikaa, samana kesänä syntyi Reuelin linnassa poikalapsi. Levoton nuorukainen lähti etsimään totuutta itsestään vain viidentoista vanhana, ja päätyi lopulta töihin kuninkaanlinnaan. Hänestä tuli tallirenki ja viihdyttäjäpalkollinen, joka halusi itseään kutsuttavan Narriksi. Mutta taustalla on vielä syvempi tarina, joka kertoo lisää myös Narrin ystävistä Josiasta ja Rikardista. Se on kertomus erilaisista ystävyyksistä, mieltä sekoittavista tunteista, uhkarohkeudesta ja sisäisistä ristiriidoista.

Ohdakemaa- sarjan viides osa, ”Kaksi ritaria”, jatkaa jo tutuksi tulleitten hahmojen tarinaa prinsessa Jelisepan kertomana, aloittaen siitä hetkestä, johon Narri lopetti omassa tarinassaan. Kuningatar Mormessa on sotajalalla, mutta kaiken jännityksen ja epämukavuuden keskellä prinsessa Jelisepaa kalvavat myös yksityisemmät ristiriidat ja huoli rakkauden menettämisestä. Kun pelko ja epäluulot riivaavat, itse kunkin ystävyyttä koetellaan. Kehen voi turvata ja luottaa silloin, kun oma ahdinko vaatii toisen ihmisen tukea ja läsnäoloa? Vuosien takaa nousee merkki johdatuksesta tuon kaiken keskellä. Ystävyyden osoittaminen sillekin, jota pelkää, voi muuttaa vihollisen ystäväksi. Eikä rakkaus tee kenellekään mitään pahaa; sen on saatava virrata vapaasti, peloista ja ennakkoluuloista huolimatta.

Ohdakemaa- sarjan kuudes osa, ”Narrinpoika ja luopioprinssi”, kertoo, mitä Cardusian valtakunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kuningas Willef luovutti kruunun Rodolf Roweninpojalle, ja uusi sukupolvi on syntynyt ja varttumassa aikuiseksi. Kun osa Cardusian kansasta alkaa kapinoida, Molcavarathian kuningatar Mormessa näkee tilaisuutensa ja iskee Cardusian kuningashuoneen heikkoon kohtaan; kruununprinssi Rowen Didrikinpoikaan, jota kansa ei ikinä haluaisi kuninkaakseen. Tarinan kertoja, Jethan Narrinpoika, seuraa läheltä ystävänsä Rowen Didrikinpojan ja muitten tuttaviensa koettelemuksia. Hän itse on elänyt vanhempiensa suojelemana, kuin kuplan sisällä, kaikkien rakastamana olentona. On väistämätöntä, että jonakin päivänä tapahtuu jotakin, mikä rikkoo kuplan Jethanin ympäriltä ja altistaa hänet epävarmuudelle, pelolle ja toisten ihmisten vihamielisyydelle. Haasteitten keskellä heitä kaikkia kannattelee luottamus, joka heihin on istutettu jo varhain; usko siihen, että heitä rakastetaan ja heillä on aina koti, jonne palata.

Ohdakemaa- sarjan seitsemäs osa, ”Vaeltajaprinssi”, on Joshanan Rodolfinpojan kertoma tarina useamman eri ylimyssuvun nuorista jälkeläisistä, kuten ylimystytöstä, joka katoaa Neljän Valtakunnan Sodan aikana. Kuljeskellessaan kiirehtimättä Argillassa ystäviensä Reguel Reuelinpojan ja argillalaisen Ayrton Cedrikinpojan kanssa Josha sattuu törmäämään paimentyttöön. Kun hän ymmärtää, kuka tuo tyttö on, hän näkee tässä keinon vapautua omasta epämukavasta asemastaan valtakunnan hallintoon sidottuna kruununperijänä. Josha ei kuitenkaan arvaa, millaiseen liemeen hän itsensä sotkeekaan. Hän ajautuu omien toiveittensa, velvollisuuksiensa ja lähimmäisenrakkauden asettamien vaatimusten ristiriitaan. ”Vaeltajaprinssi” kertoo oman tarinansa ohessa useamman itsensä kanssa kamppailevan, menneisyytensä vaikutuksista kärsivän ihmisen tarinan, jotka luovat pohjaa Ohdakemaa- sarjan seuraaville tarinoille.

Sarjan kahdeksas osa, ”Kuningas ja prinssi”, on kahden omille tahoilleen sidotun miehen rakkaustarina ja samalla heidän kasvutarinansa. Rowen Didrikinpoika on herättänyt kansassa epäluuloja ja pahastusta jo aiemminkin, mutta hänet halutaan kuitenkin yhä pitää mukana Ohdakemaan hallinnossa. Hän ei ole vapaa oleskelemaan missä haluaa, mutta hän kokee, että hänen elämäntehtävänsä on pitää hengissä miestä, jota moni vihaa, ja joka aika ajoin tuomitsee itse itsensä kuolemaan. Erdan Cedrikinpoika on sidottu esittämään onnellista perheenisää vaatimattomissa ja syrjäisissä oloissa, ja hänen henkensä on veitsen terällä niin hänen ulkoisten vihollistensa kuin hänen oman, sisäisen ahdinkonsa takia. Rowen Didrikinpojasta tulee hänen elämänsä johtotähti, mutta tuo tähti tuntuu olevan tavoittamattomissa. Rakkaus tekee kummankin elämästä rikkaampaa ja syvempää, mutta välimatka ja esteet kiduttavat kumpaakin. Saadakseen jonakin päivänä elää vapaasti rakastettunsa kanssa Rowen Didrikinpoika pyrkii vaikuttamaan valtakuntien välisiin suhteisiin. Kuningatar Mormessa, joka on vuosikausia vainonnut naapurivaltakuntiaan, julistaa sodan, jonka lopputulos ratkaisee samalla myös sen, onko Rowenin ja Erdanin rakkaustarinalla tulevaisuutta.

Ohdakemaa- sarjan yhdeksäs osa, ”Jaewulka”, aloittaa Jiska Nathanaelintyttären lapsen tarinan. Kivisestä alkutaipaleesta huolimatta Jaewulka saa kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; tosin, isällä on omat ongelmansa, ja äidillä omat taakkansa. Vanhempien salaisuudet paljastuvat Jaewulkalle vasta siinä vaiheessa, kun hän on jo ehtinyt sotkea oman elämänsä. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, eikä osaa elää kuten tavalliset ikätoverinsa. Hän kokee paineet itsessään, sisäisesti, ja ympäristössään, kun hän kohtaa kodin ulkopuolisen maailman. Jaewulka yrittää sopeutua, mutta ellei voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. Jaewulka ajautuu vaikeuksiin, eikä tiedä, miten selviäisi elämästään, tai kuka häntä auttaisi. Ja onko kenenkään apu loppujen lopuksi pyyteetöntä, vai tarkoittaako avun vastaanottaminen vain uusia kahleita?

Jaewulkan tarina jatkuu sarjan kymmenennessä osassa, ”Kuningatar ja Ohdake”, joka kertoo, millaisen polun Jaewulka valitsee selviytyäkseen maailmassa sellaisena kuin aidosti on. Vapautuminen voi vaatia henkilökohtaisten pelkojen voittamista ja vihasta ja katkeruudesta luopumista. Yhdennentoista osan, ”Kuningas Jelizein uni”, kertojana on Jelizei, Jaewulkan pikkuveli. Hänen tarinansa kautta lukija oppii, ettei tärkeintä ole hallita tapahtumia ympärillään, eikä toisia ihmisiä, vaan olla kuningas omassa valtakunnassaan, mielensä sisällä.

Ohdakemaa-sarjan kahdestoista osa ”Huurupäitä ja Susisieluja”, on kolmiosainen, ja se sisältää kaksi osaa, jotka kertovat tapahtumista ennen Ohdakemaa- sarjan aloitusosaa, sekä Jaewulkan kertoman kuvauksen siitä, millaiseen tilanteeseen aiemmista tarinoista tutut hahmot jäävät sarjan tässä vaiheessa.

Lukemalla tätä kirjasarjaa pääsee siis mukaan ikiaikaiseen taisteluun, jota käydään enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja tarinoihin eläytyessä oppii kenties sen saman, mitä näitten tarinoitten kertojat ovat oppineet itsestään ja elämästään kuvatessaan sanallisesti omia havaintojaan, tuntojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. He ovat katsoneet ”itseään” jostakin ”itsensä” ulkopuolelta, ja näin heistä on tullut tietoisempia, vapaampia ja myötätuntoisempia. Samanlainen muutos on mahdollista lukijallekin, ja mitäpä muuta tämä monin tavoin kurjistuva maailmamme tarvitsee ”parantuakseen”?

Kaikkeuden Luojan haltuun.

Puuttuva pala, rojulaatikko, eikä mitään mieltä paitsi ehkä loppujen lopuksi…

Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.

Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.

Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.

Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.

Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.

No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.

Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.

Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.

Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.

Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.

Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…

Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…

Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…

En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.

Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.

Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?

JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?

Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.

Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)

Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.

Rikkakasviksi massaviihteen peltoon

Sain tänään valmisteltua Ohdakemaa- sarjan kahdeksannen osan painokuntoon. Projekti meinasi viivästyä akuutimpien asioitten takia, mutta olisi ärsyttänyt siirtää sitä yli vuodenvaihteen, joten, ”urakoin” harrastukseni parissa itsenäisyyspäivänäkin muutamia tunteja, jotta sain viimeistelyt tehtyä nyt viikonlopulla. Voi olla, että käsikirjoitukseen tai kansiin jäi joitakin epätäydellisyyksiä, mutta mitäpä tuosta. Maailmassa lienee tärkeämpiäkin asioita kuin kirjoitusvirheitä ja epäonnistumisia painovärin valinnassa.

Viime vuonna Joulun alla julkaisin juttuja liittyen ”hyvään joulumieleen”, ja ne olisivat oikeastaan nytkin ajankohtaisia. Vuodenvaihteessa yritin aloittaa jonkinlaista myönteisyysprojektia, ja onnistuinkin ylläpitämään sitä jonkin aikaa. Mutta kieltämättä kulunut vuosi on ollut aika haasteellinen, ja tämän bloginkin ylläpitäminen on usein jäänyt tärkeämpien asioitten jalkoihin. Tosin, olen yrittänyt nostaa esille tärkeitä teemoja silloin, kun on ”huvittanut” kirjoittaa. En välitä kirjoitella päivityksiä omasta näkökulmastani tyhjänpäiväisistä asioista. Mitä järkeä olisi kirjoittaa jotakin, mikä ei inspiroi itseä yhtään, jos ylipäätään tekee jotakin ”huvikseen”?

Enhän kirjoita kaupallisista syistä. En pidä blogia saadakseni tuloja mainostilan tarjoamisesta. Kirjoitan sivukaupalla psykologista fantasiaa pelkästään omaksi huvikseni, ja jos joku saa romaaneistani jotakin myönteisiä ideoita tai tunteita, se on hyvä asia, muttei kirjoittamiseni perimmäinen motiivi. Kirjoitan sisäsyntyisen motiivin voimalla, ja julkaisen siltä varalta jos joillakuilla erityisemmillä ihmisillä kiinnostaisi lukea, mitä kirjoitan. Kohdeyleisöni on marginaalinen. Ensinnäkin, todennäköisemmin paksuja kirjoja lukevat introvertit, joita on ihmisistä vähemmistö. Kirjojeni sisällöllinen viesti voi mennä ohi sellaisilta, jotka eivät jaksa ajatella kovin syvällisesti. Lukijan tulee olla riittävän kypsä henkisesti, koska teemat ovat rankkoja. Mutta toisaalta lukijan tulee olla lapsenomaisen avoin ja mielikuvituksekas, eikä kaivata mitään raflaavaa viihdettä. Lukijan tulee olla myös avoin hengellisille teemoille, ja toisaalta, valmis kohtaamaan esimerkiksi sateenkaarimentaliteettia. Romaanieni henkilöillä on eritasoisia mielenterveyden haasteita sekä neuropsykiatrisia piirteitä, ja he ovat yleensä varsin herkkiä ja stereotypioista poikkeavia. Jos siis miettii, kuka kirjoittamiani romaaneja edes haluaa lukea, puhutaan varsin erityisestä kohdeyleisöstä! Romaanini ovat suhteessa massaviihteeseen vähän niin kuin kotoperäisiä, itsestään ja lannoittamattakin kasvavia ”rikkakasveja” geenimanipuloidussa rehupellossa.

Tässä linkki Ohdakemaa XIII: Kuningas ja prinssi – esittelysivulle, ja tässä jonkinlaiseen "kirjailijaesittelyyn".

Lukemalla viisaammaksi?

Julkaisusuunnitelma 2019

”Jos osaat lukea, koko maailma avautuu sinulle.” Barack Obama.

Ajatuksenani oli kirjoittaa vain lyhyt päivitys, mutten malta olla pysähtymättä tuoreimman Psykologi-lehden (2/2019) juttuun ”Kuin surmaisi satakielen” kirjallisuuden merkityksestä psyykelle (Henna Helmi Heinonen, kirjailija ja psykologi). Jutussa on samansuuntaista sisältöä kuin blogitekstissäni mielen teorian kehittämisestä. En valitettavasti löydä lehden jutusta tietoa, mihin ”runsaaseen tutkimusaineistoon” Heinonen esseessään viittaa, mutta poimin nyt tähän joitakin lukemisen positiivisista vaikutuksista, joita tekstissä mainitaan:

”Lukeminen parantaa työmuistia ja keskittymiskykyä, vähentää stressitasoa, rikastaa sanavarastoa sekä kehittää niin emootioiden tunnistamista ja sanallistamista kuin empatiakykyäkin. ”

Heinosen mukaan kaikki lukeminen ei kuitenkaan ole aivojen kehityksen kannalta samanarvoista. ”Tunnetusti lukemisen edut liitetään juuri pitkiin teksteihin, ei sähkösanomanomaiseen sosiaalisen median maailmaan.”

”Myös pidempien tekstien välillä näyttää olevan eroja. Viime vuosien tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi empatian kehittymisessä olisi merkittävä rooli nimenomaan kaunokirjallisuudella, mahdollisesti etenkin minäkertojan narratiivilla.”

Tällä väitteellä on neuropsykologinen perusta; tiedetäänhän, että kuvitellessa (kuten tarinaa lukiessa) aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin oikeassa kokemuksessa. (Eli, esimerkiksi empatian kokeminen tarinan kautta kehittää aivosaarta.) Heinonen toteaa myös: ”Koska kirja on lukunopeuden vuoksi kohtalaisen hidas kokemus, se myös mahdollistaa pysähtymisen ja aivojen muokkautumisen toiseen tapaan kuin elokuva tai Youtube-video.”

Heinosen mukaan lukemisen hyödyt ihmisen aivoille ja psyykelle näyttäisivät olevan yksiselitteisen positiivisia. (Haittojakin tietysti voi olla, esimerkiksi jos ihminen laiminlyö muuta itsestään huolehtimista liiallisen lukemisen takia!) Ruutuaika on Heinosen mukaan alkanut viedä aikaa lukemiselta, etenkin nuorilla. Ruutuaikakin muokkaa aivoja, mutta valitettavasti eri suuntaan kuin kaunokirjallisuuden lukeminen (esim. keskittyminen, emootioiden tulkintakyky ja empatia heikkenevät). Heinosen mielestä olisi juuri nyt tärkeää pitää esillä kirjallisuuden ja muiden taiteiden myönteisiä vaikutuksia psyykelle. Teenpä siis tässä juuri sitä 😊

No, kilpailu ajasta ja voimavaroista on kovaa! Osittain itse aiheutetussa kiireessä ihmisillä on taipumus valita ”helppoa viihdettä”. Huomaan sen kyllä itsekin, enkä todellakaan jaksa milloin tahansa keskittyä lukemaan mitä tahansa pitkiä kaunokirjallisia tekstejä. Ja sitä paitsi viime vuosina olen enemmänkin tuottanut tekstiä kuin lukenut, tai sitten lukenut ja eläytynyt itse tuottamiini teksteihin loputtomissa muokkausprosesseissa. Mutta tämän Heinosen esseen luettuani voinen tuntea kohtuullista tyytyväisyyttä siinä suhteessa, että kun julkaisen omia kirjojani, voin ajatella tuottavani tutkitusti psyykelle hyödyllistä viihdettä; pitkiä, kaunokirjallisia tekstejä, ja vieläpä minäkertojan narratiivilla! Vaikka siis kirjoitankin vain omaksi huvikseni, julkaisemalla tekstejäni en aiheuta haittaakaan, vaan potentiaalista hyötyä niille, jotka haluavat tehokkaan stressitason alentamiskeinon, sekä kehittää työmuistiaan, keskittymistään, sanavarastoaan, tunteitten tunnistamista ja sanallistamista, ja empatiakykyään. Ei pahaksi mielenterveysalan ammattilaisellekaan!

Tuo ammattilehden juttu tuli itselleni oikeaan aikaan. Ehkäpä kaipasinkin juuri nyt motivointia siihen, että saan työstetyksi Ohdakemaa- sarjan seitsemännen osan julkaisukuntoon muutaman viikon sisällä, kenties heinäkuussa. Käsikirjoitus on suunnilleen yhtä laaja kuin sarjan ensimmäinen osa, joten, voi olla että muokkausluvusta ja oikoluvusta huolimatta tekstiin jää joitakin virheitä ja puutteita, jotka ehkä jälkeenpäin ärsyttävät itseäni. Mutta olenpahan huoltanut omia aivojani kirjoittamalla ja lukemalla, eikä siitä kai ole ollut muillekaan liiaksi haittaa, paitsi että olen useita tunteja viikossa omissa maailmoissani. Tosin, voihan se olla joskus helpotuskin kanssaihmisille…

Ohdakemaa- sarjan esittelyblogi

En sitten vieläkään päässyt eroon ”psykopaateista ympärilläni”!?

Tämä kuva ei sinänsä liity aiheeseen,
mutta pyrkii rauhoittamaan ärtymystäni.

Luin jo joitakin viikkoja sitten ”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan, ja ajattelin unohtaa sen joksikin aikaa, koska se herätti minussa liiaksi pelkästään ärtyneitä ajatuksia. Mutta yritin vilpittömästi löytää kirjasta jotakin myönteistä sanottavaa, mutta sekin oli liian vaikea homma, ja siirsin sitä, kuten muitakin asioita, joita ei ole ihan pakko tehdä heti. Enkä ole varma tästä nytkään; siis, haluanko esittää kommentteja kirjasta vai en. Asian ajatteleminen tekee minut ärtyneeksi, ja haluanko todella jakaa ärtymystäni? Eikä tästä tule ainakaan selkeä ja jäsentynyt, ja helppolukuinen teksti, mutta eihän kenenkään ole pakko tätä lukea, eikä varsinkaan maksaa lukemisesta. No, aloitan myönteisellä…

OK, onhan hyödyllistä jakaa tietoa psykopaateista, koska heitä tosiaan on olemassa. Ei tosin niin paljon, että heitä koko ajan pyörisi ympärillä, etenkään, jos elää yhtä introvertisti kuin minä. Sadan kaverin joukossa heitä alkaisi olla jo pari, tai jopa muutamia, joten, haluanko sata kaveria? Jotkut haluavat, joten, heidän täytyy varautua myös psykopaatteihin. Thomas Erikson on varmaan konsulttina tavannutkin muutamia, ja kertomansa mukaan yksityiselämässäänkin. No, osoitan myötätuntoa hänelle siinä. Mutta onneksi hän on saanut purkaa kokemuksensa hyvin myyväksi kirjaseksi!

Minun makuuni kyseinen kirja on liiankin konsulttimaisella tyylillä kirjoitettu, sisältää raflaavia esimerkkejä ja lukijan suoraa puhuttelua ja neuvomista, mikä on minusta hieman alentavaa. No, ehkä tyyli on sellainen kuin konsultilta odotetaankin! Siitäkään en oikein pidä, että kirjassa on väliotsikoita, joissa esitetään väite, joka ei sitten tekstin mukaan olekaan totta. Tämä on hämäävää! Jos itse laitan tekstiini ”epätoden” otsikon, laitan sen perään kyllä kysymysmerkin, ettei kukaan pelkästään otsikoita selaileva lukija vain vahingossakaan jää luuloon, että otsikko väittää jotakin paikkaansa pitävää. Ei kai iltapäivälehden lööppiinkään sentään saa laittaa otsikkoa tyyliin ”Matti Virtanen on kuollut”, jos kyse on siitä, että Matti Virtasen epäillään kuolleen, tai että joku luulee, että hän on kuollut, eikä hän oikeasti olekaan, yllätys, yllätys! Kaipa siihen sentään laitetaan jotenkin että ”Matti Virtanen kuollut?”; siis vähintään yksi tai jopa kolme kysymysmerkkiä, että lukija tietää, että kyseessä on vain pohdinta tai epäilys, tai väite, joka halutaan kumota.

”Idiootit ympärilläni” – kirjassa esittelemänsä DISA-luokituksen Erikson kertoo olevan käytössä niin ja niin laajasti, mutta enpä kyllä psykologina ollut moiseen törmännyt aiemmin. Ehkä sitä on käsitelty lähinnä yritysmaailmallisessa populaaripsykologisessa kirjallisuudessa, jollaista en ole pahemmin lukenut? Millaista ”tiedettä” moinen luokittelu edustaakaan, kirjassa esitetty näyttö ei oikein vakuuttanut. Ihmistyyppien kuvaukset kuulostivat liiankin kansantajuisilta, kärjistetyiltä ja yleistäviltä. En muutenkaan pidä luokittelusta, ja noin karkea luokittelu nostaa niskakarvat pystyyn…

No, myönnän, että liian tieteellinen teksti on vaikeasti ymmärrettävää ja sisäistettävää, ja kansantajuistettu tieto voi olla hyödyllistä laajoille ihmismassoille jaettaessa. Mutta liika yksinkertaistaminen voi johtaa harhaan, etenkin jos tämä yksinkertaistettu tieto tarjotaan ikään kuin totuutena. Tai sitten kirjoittajan pitää toistuvasti selittää, että eihän asia tietenkään koskaan ole näin yksinkertainen; oikeastihan ihmiset ovat yhdistelmiä vähintään kolmesta väristä, tai jopa neljästä (eli epämääräisen rusehtavia?). Ja jos sitä joutuu toistelemaan jokaisessa luvussa, mitä järkeä on alkujaankaan ollut yksinkertaistaa asiaa, kun siitä ei ole käytännön hyötyä viime kädessä ollenkaan? Olemme kaikki p….n värisiä, toiset vähän kellertävämpiä, toiset lämpimämmän sävyisiä, tai vähän enemmän vihertäviä tai sinertäviä. Minä olen vähän sinertävä.

Eriksonin ”Idiootit ympärilläni” -kirjan huumoria tavoitteleva viesti oli kaiketi se, että kun ihminen oppii ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia, hän tajuaa, etteivät he olekaan idiootteja. No, jos muut eivät olekaan idiootteja, oliko ehkä itse idiootti, kun luuli niin? Ei kai, koska idiootti tarkoitti muistaakseni alun perin alle kolmenkymmenen viiden yksikön älykkyysosamääräistä, eikä sellaisilla älynlahjoilla varustettu olento mieti moisia tyhmiä asioita ollenkaan. Hän ehkä vain nauttii elämästä, jos häntä ei kohdella huonosti, eikä murehdi turhia, eikä ainakaan lue kirjoja, joten hänelle ei ole hyötyä Eriksoninkaan kirjoista.

”Psykopaatit ympärilläni” – kirjan idea ei ollut opettaa, että psykopaatteja ei oikeasti ole ympärilläsi, vaikka siltä tuntuisikin. Ennen kaikkeahan siinä tuodaan esille kuin suurenakin yllätyksenä, että psykopaatteja on oikeasti olemassa. No, kaikki eivät ole sentään sarjamurhaajia tai jää rikoksistaan kiinni. Ja koska osa psykopaateista osaa esittää ”normaalia” ja mukavaa ihmistä, olisi hyvä osata tunnistaa heidät ja varoa joutumasta heidän uhrikseen. Kuulostaa ihan hyväntahtoiselta idealta, mutta pitääkö siitä haravoida itselleen rahaa, että varoittelee ihmisiä joutumasta pahantekijöitten uhreiksi? Eikö kanssaihmisiä voisi varoitella asiasta ihan ilmaiseksikin?

Erikson kertoo, mitkä ovat DISA-luokituksen mukaan eri värejä edustavien ihmisten ”heikkoudet”, jotka altistavat psykopaattien uhriksi joutumiseen. Kas kun älyllinen psykopaatti osaa hyödyntää erityyppisten ihmisten heikkoja pisteitä. Psykopaattia itseään ei kuulemma voi luokitella DISA:lla, eikä heillä ole tavallisten ihmisten heikkouksia. Vai onko sittenkin? Voisiko ajatella, että tunteitten puuttuminen on heikkous? Vai onko se evoluution näkökulmasta vahvuus? Ei kai sentään? Kaipa on lajin säilymisen kannalta hyvä hoivatakin jälkeläisiään, eikä vain laittaa niitä alulle? Mutta sen hoivaamisen voi tietysti delegoida muille, niille ”herkkiksille”, jotka eivät henno jättää poikasia yksin…

Ja sitten se asia, mikä erityisesti sai minut vetämään herneet nenääni (eli laajentamaan sieraimiani, jotta hapensaanti tehostuisi, kun ryhdyn kamppailuun oikeudestani olla olemassa…): Ymmärrän sen, että ihmistä käsitellään biologisena otuksena, sehän on aivan tieteellistä. Mutta siitä närkästyn, että Eriksonin pitää käyttää sutta vertauskuvana psykopaateille, vieläpä toistuvasti ja raflaavasti kuin huonossa sadussa! Ikään kuin normi-ihmiset olisivat muka oikeasti lähinnä lampaita (tai poneja, kuten Erikson varioi), ja heitä ”vaanivat” ihmiset susia… Voisi kai odottaa, että kirjailijaihminen käyttäisi vähän enemmän mielikuvitustaan?

Oikeastiko susi on kuin psykopaatti, kun se saalistaa lampaan tai jonkun muun elukan? Eikö se halua lähinnä ruokaa, eikä siis manipuloida ketä tahansa, josta voi saada jotain hyötyä tai hupia, kuten ihmispsykopaatti tekee? Hoivaako psykopaatti poikasiaan, kuten molemmat susivanhemmat tekevät? Osoittaako psykopaatti aitoa myötätuntoa ja vaalii läheistä kiintymyssuhdetta, kuten susi kumppaninsa kanssa? Susi on useimmiten yksiavioinen, toisin kuin sorkkaeläimet, joita kohtaan Erikson yrittää herätellä lukijan myötätuntoa. Pässit pitävät haaremia ja yrittävät maksimoida jälkeläistensä määrän. Ne ottavat kaikki uuhet, jos vain saavat. Eivätkä pässit varo satuttamasta toisiaan, kun ne taistelevat uuhista, päinvastoin! Ja hoivaavatko pässit muka jälkeläisiään? Eikö se jää uuhien hommaksi? Minusta pässit, kuten monet muutkin sorkkaeläinurokset (kuten pukit, hirvaat ym.) muistuttavat tässä suhteessa paljon enemmän ihmispsykopaatteja kuin sudet.

Ja mitä tulee suden ”julmaan syömistapaan”, jota Erikson esittelee, onko lammas (= Eriksonin vertauskuvassa ”epäpsykopaatti”) muka myötätuntoinen, kun se rouskuttaa ruohoa, jota ihminen sille tarjoaa? Ei se lammaskaan välitä pätkääkään siitä, jos puraisee ihmistä talttamaisilla etuhampaillaan ja aiheuttaa kipua. Se haluaa ruokaa, ei se piittaa ihmisen kädestä! Näyttääkö päätään ravisteleva ja tuhiseva pässi herttaiselta, avuttomalta ja potentiaaliselta psykopaatin uhrilta? Eriksonia ei ehkä ole koskaan pässi pökkäissyt. Sellainen voi aiheuttaa vaikeitakin vammoja.

On tietysti ikävää, jos Erikson kärsii jonkin sortin susipelosta, mutta ei sitä siinä tapauksessa kannattaisi lietsoa toistamalla fantasioitaan ”uhrinsa silppuavista susista” ja ”avuttomia uhreja vaanivista pedoista”. Onko oikeasti kamalaa, kun petoeläin joutuu pienimään saaliinsa, että saisi sitä syötyä? Pitäisikö petoeläimen pystyä nielaisemaan uhrinsa paloittelematta sitä hampaillaan? Sekin on kai sitten kauhean psykopaattista touhua, kun ihminen pureskelee lihapalan suussaan pienemmäksi, että saa sen nieltyä? En usko että tämä Erikson itsekään onnistuu syömään pihviään tai salaattiaan paloittelematta sitä hampaillaan. Tuskin hän nielee syömisiään ollenkaan pureskelematta (siitähän tulee ilmavaivoja, mikä olisi tietysti harmillista, etenkin konsultille). En tiedä, ehkä jotkut ihmiset pyytelevät anteeksi, kun joutuvat puraisemaan salaatinlehteä, mutta en usko että sellaiset ihmiset ovat yrityskonsultteja…

Onko vähemmän julmaa paloitella syötävänsä veitsellä (kuten ihminen), eikä hampailla? Erikson jättää mainitsematta, että petoeläimet ”vaanivat viattomia uhrejaan” saadakseen ruokaa, eikä vain huvikseen, kuten leikkiäkseen elukan palasilla, kuten joku psykopaatti-ihminen saattaisi ehkä tehdäkin. Järjetöntä silppuamista näyttävät harrastavan esimerkiksi turhautuneet koirat. En usko että luonnossa elävillä elukoilla on niin paljon mahdollisuuksia turhautua ja tylsistyä kuin esimerkiksi omiin oloihinsa jätetyillä ihmisten lemmikeillä. Ihminen osaa kyllä kasvattaa vaarallisia otuksia sekä lajikumppaneistaan että esimerkiksi koiraeläimistä. Niin että ketkähän niitä käyttäytymishäiriöisiä olentoja tuottavat? Ihan tavalliset ihmisetkin, vaikkapa lemmikeistään, ja joskus omista jälkeläisistäänkin. Ja jotkut ihmiset tietysti kasvattavat myös tahallaan hirviökoiria, omaksi ”turvakseen” tai huvikseen.

Erikson käyttää sutta psykopaatin vertauskuvana siinäkin, että pedot iskevät heikommalta vaikuttavan saaliseläimen kimppuun; valitsevat mahdollisimman puolustuskyvyttömän yksilön potentiaaliseksi ruuakseen. Ja sekö on sitten erityistä julmuutta? Laskelmointia ja järkeilyähän se on, ja sitä tavallisetkin ihmiset harrastavat, kun tekevät riskiarviointeja. Kuka tahansa luonto-ohjelmia katsonut ymmärtää, että hyvissä voimissa olevan puhvelin kaataminen on leijonallekin hengenvaarallista. Enkä minä ainakaan ostaisi kaupasta ruokaa myyjältä, joka saattaa täräyttää minulta nyrkillä tajun kankaalle, jopa niin kovaa, että kuolen; tai puhkaista vatsani potkullaan, tai aiheuttaa erittäin kipeitä ruhjeita, tai tulehtumisherkkiä haavoja. Valitsen mieluummin altaasta ruuan, joka ei sisällä loukkua, joka silpoisi käteni.

On siis järkevää, ymmärrettävää ja inhimillistä varoa hengenvaarallisia asioita, tai asioita, jotka aiheuttavat itselle kipua, myös ruuanhankinnassa. Siksi pedot eivät hyökkää itselleen vaarallisten saaliseläinten kimppuun, vaan valitsevat sen heikon tai sairaan. Tavalliset ihmiset eivät käy pelkäämiensä ihmisten kimppuun (paitsi ehkä humalassa, otsalohko turtana). Joillekin psykopaateille sen sijaan voi olla mielenkiintoisen haastavaa hyökätä itseään isomman kimppuun ja valita saaliikseen potentiaalisesti vaarallisia yksilöitä! Psykopaattihan ei pelkää, stressaannu eikä hermostu. Hänellä voi kyllä olla ns. helppojakin uhreja, mutta on jopa tylsää, jos ”uhri” on liian helppo. Harva psykopaatti tyytyykin vain yhteen uhriin. Niitä pitää saada aina vain lisää. Psykopaatin uhrinetsinnässä ei siis ole kyse "saalistamisesta" luonnolliseen ravinnontarpeeseen, vaan vallan (ja rahan) ja jännityksentarpeesta! Ei tosiaankaan pitäisi sotkea niitä tarpeita eläinten eloonjäämistarpeisiin. Sellainen vertailu on yksioikoista ja epäreilua! Ihminen voi säilyä hengissä ilmankin valtaa ja jännitystä. Mutta jos joku hakee vain ja ainoastaan näitä kahta (ja lisääntymismahdollisuuksia), hän ei todennäköisesti ole kovin inhimillinen. Ainakin hän on vähemmän inhimillinen kuin useimmat koiraeläimet, jotka kiintyvät ja tuntevat empatiaa, ja saattavat jopa nälkiintyä kuoliaiksi surressaan menetettyä kiintymyskohdetta.

Pahoittelen tätä voimakasta kritiikkiäni, mutta todella ärsyttää tämä Eriksonin ja monien muittenkin harrastama petonisäkkäitten leimaaminen, joka samalla lietsoo petovihaa! Jos haluaa väen väkisin käyttää jotakin eläinmaailman esimerkkiä kuvaillakseen psykopaatteja, hieman osuvampi vertauskohde voisi löytyä niistä matelijoista, joilla ei ole kiintymyssuhteita, jotka eivät hoivaa poikasiaan lainkaan, vaan haluavat vain maksimoida lisääntymisensä. Eikä sekään olisi reilua matelijoita kohtaan. Ns. liskoaivojen lisäksi psykopaateilla on kylmän älykäs aivokuori. Eläimet eivät suunnittele "pahuuksiaan". Eläimet voivat vaikuttaa "julmilta", mutta ne eivät ole moraalittomia...

Ja miksi ihmisen pahuudelle pitää ylipäätään käyttää vertauskuvaa? Eikö asiasta voi puhua niin kuin se on; perin ihmismäistä toimintaa? Empatian puutetta, itsekkyyttä, kyvyttömyyttä katua tekojaan tai noudattaa yleistä moraalia. Ihminen ehkä tuntee kollektiivista häpeää lajinsa vähemmän jaloista ominaisuuksista, ja harhauttaa huomion muualle, kuten petoihin…

Meillä ihmisillä on ”paha” taipumus etsiä pahuutta ympäriltämme ja olla näkemättä sitä itsessämme. Näemme pahaa psykopaateissa, pedoissa, hirviöissä, muukalaisissa. Kun pistetään kaikki paskamaisuudet toisten piikkiin, huomio siirtyy tietysti itsestä noihin muihin. Niin että jauhetaan nyt vain siitä, miten kamalia sudet tai muut ihmiset ovat. Mutta mehän niitä ilkimyksiä olemme itse, me kaikki, ja minä siinä missä Eriksonkin! Minullekin tuli nyt mieleen perin ilkeä ajatus siitä, että ettei vain Erikson pelottele psykopaateilla tarjoillakseen sitten apua itse lietsomaansa pelkoon? Ainakin kustantajan mielestä tällainen olisi varmasti hyvä keino kasvattaa kirjan myyntiä, ja varmasti paljonkin käytetty menetelmä markkinoitten maailmassa, muinaisista ajoista alkaen. ”Aiheutetaan” vaiva, tarjotaan lääke. Aiheutetaan ongelma, tarjotaan ratkaisu. Tarjotaan ilmainen masennusseula, joka ilmoittaa, että olet masentunut, ja sitten perään tulee lääkemainos…

Sanoinhan jo alussa, että aiheen käsittely ärsyttää minua, ja tästä tuli äkäinen teksti. Mutta tuskin Erikson tahallaan halusi ärsyttää ja loukata ketään petoeläinvertauskuvillaan ja kirjoittamistyylillään. Enkä halua henkilökohtaisesti häntä arvostella enempää, vaikka kirjoja ja niitten tyyliä kritisoinkin, ja nimenomaan henkilökohtaisilla mielipiteilläni. Tiedostan, että moni ihminen pitää juuri päinvastaisista asioista kuin minä; edustanhan omaa ”matokulttuuriani” enkä populaaria sellaista. Ja siksipä varmasti Eriksonin kirjat myyvätkin, vaikken minä niistä pitäisikään. Ja onhan se hyvä, että suosittuja kirjoja kirjoittavan Eriksoninkin mielestä itsensä tunteminen, kuten tietoisuus omista heikkouksista, ja hyvä itsetunto suojelevat joutumasta psykopaatin uhriksi. Siitä olen ihan samaa mieltä. Ja ehkä jotkut tykkäävät Eriksonin tyylistä ja hyötyvät nimenomaan kansantajuistetusta ja suorasanaisesta opetuksesta, asiassa kuin asiassa.

Joillekin ihmisille voi olla ratkaisevaa saada oppia nimenomaan pukuun pukeutuvalta konsultti-ihmiseltä, eikä esimerkiksi grunge-tyyliseltä, lauleskelevalta tyypiltä. Itse otan ehkä paremmin vastaan kantaa ottavien laulunsanojen moniulotteisia ja vertauskuvallisia viestejä kuin pukutyyppien mahtipontisia, yksinkertaistettuja puheita. Enkä väitä nyt, että eri mieltä olevat ihmiset olisivat idiootteja. He ovat varmaankin aika normatiivisia. Mutta saatan kyllä itse olla jonkin sortin idiootti jonkun mielestä, mitä se sana sitten alkujaan tarkoittikaan…

PS: Wikipedian mukaan antiikinajan Ateenassa ”idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään, kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Hellenistisessä Egyptissä idiootti tarkoitti sotilasta.” Huvittavaa, miten sanojen merkitykset muovautuvat ja avaavat uusia näkökulmia asioihin…

Ja tuossa jossain vaiheessa sattui tulemaan mieleen Audioslaven biisi, jossa lauletaan: ”To be yourself is all that you can do”. Hyvää itsetuntoa kaikille! Olkaa omanlaisianne, jos tiedätte millaisia olette oikeasti! Eläkää tietoisesti, niin erotatte oikeat psykopaatit meistä susihukista…

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan idiooteista ja psykopaateista ympärilläni?

Laske huviksesi, montako idioottia tai
psykopaattia näet kuvassa. (Kaikki kakka
näkyy niin pienenä, ettei siitä tarvitse
piitata senkään vertaa...)

Tällä viikolla on ollut sen verran tuskastuttavaa, ettei ole huvittanut kirjata ylös mitään myönteisiä asioita. Mutta olen käyttänyt enemmän aikaa tietoisen läsnäolon harjoituksille, kun ei ole voinut rasittaakaan elimistöään, ettei flunssa enää pitkittyisi. Ja olen lukenut mielenkiintoista kirjaa, ”Aivot ja paranemisen ihme – Neuroplastisuuden mahdollisuudet” (Norman Doidge, 2015). Tiedostin kyseisen kirjan kirjastosta saatuani, että minusta on syystä tai toisesta hauskaa lukea tuon kaltaisia kirjoja, kun taas jotkut sellaiset viihderomaanit, joita useimmat lukevat, eivät kiinnosta minua yhtään; eivät edes yleissivistyksen kartuttamiseksi. En siis tiedä sen tarkemmin, millaista tekstiä nykykirjailijat kirjoittavat. Sen vain panen merkille, mitä kirjakaupat mainostavat, ja millaisilla kansilla ja esittelyteksteillä kirjoja myydään.

Hyvät viihdekirjat kestävät useamman lukemiskerran, kuten klassikoista voi sanoa. Ja hyviä tieteellisiä kirjoja lukee mielellään monta kertaa, ja oppii aina jotakin uutta. Mutta esimerkiksi yhtä populaaritieteellistä kirjaa, jonka kansi näkyy monissa paikoissa, tuskin tulee luettua useampaan kertaan. Kahlasin pikalukemalla läpi sekä ”Idiootit ympärilläni” että ”Psykopaatit ympärilläni”, enkä aio lukea niitä toista kertaa. Jälkiviisaana voin todeta, että olisi pitänyt muistaa, ettei kannata lukea jonkun itseään ihmisen persoonallisuuden asiantuntijana pitävän tekstiä aiheesta, josta tietää itse enemmän. Se vain tuskastuttaa ja ärsyttää. Toisin sanoen, vaikuttaa siltä, että jos ei-asiantuntija kirjoittaa aiheesta, josta ei tiedä riittävästi, se on piinaavaa luettavaa jonkinlaiselle asiantuntijalle. Niin paljon yksinkertaistamista, yleistämistä, oikomista, epätieteellistä, raflaavaa, jopa virheellistä… En itsekään yrittäisi kirjoittaa populaaribiologista kirjaa, tai rakennustekniikan opasta, tai mitään ruotsin kieliopista, tai koiranhoidosta, tai kvanttifysiikasta… Täytyy tietää jostakin asiasta mielellään kaikki mahdollinen, jotta sen voi uskottavasti vääntää rautalankamalliksi. Jonkun toisen kehittelemän, vanhentuneen ja vajavaisen teorian esittäminen viihteellisesti ja helppotajuisesti, jotta saisi esityksestään rahaa, on kovin tympeää.

Yritin kovasti löytää näistä Thomas Eriksonin kirjoista jotakin myönteistä, mutta se oli työn takana. Luin ne saadakseni selville, miksi ihmiset ostavat ja lukevat moisia kirjoja. Onhan päivänselvää, että ihmisten luokittelu nelivärimallilla on liian karkea yksinkertaistus ihmisen persoonallisuuspiirteiden ja käyttäytymisen monimuotoisuudesta. No, sitten tapasin live-elämässä ihmisen, jonka oli vaikea ymmärtää, että jotkut ihmiset ovat perustempoltaan hitaampia kuin hän itse. Hänen olikin ehkä hyödyllistä ymmärtää edes se, että on olemassa suorastaan jopa kahdenlaisia ihmisiä; hitaampia ja nopeampia. Joten, jos joku kanssaihminen ei ole vielä elämänsä aikana tajunnut, että ihmiset ovat synnynnäisestikin erilaisia, hänelle voi olla hyödyllistä oppia edes se, että on vaikkapa neljänlaisia ihmisiä. Se, että ihmiset ovat sekoituksia neljästä väristä, voi olla jo liian monimutkaista tajuta, jos kuvittelee, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia kuin itse on. Saati sitten se, että ihmiset ovat yhdistelmiä vaikkapa yhdeksästä temperamenttipiirteistä, joiden voimakkuus vieläpä liukuu ääripäitten välillä, ja että temperamenttipiirteet tulevat eri tavalla esille erilaisissa ympäristöissä. Sehän menee jo liikaa tähtitieteen suuntaan…

No, kysehän olikin populaaritieteellisistä kirjoista, joissa pyrittiin nokkeluuteen, näennäispätevyyteen ja viihteellisyyteen. Eihän kuka tahansa ihminen jaksa omaksua uutta tietoa, ellei pääse naureskelemaan välillä kirjoittajan vitseille, ja ellei ”tieto” ole niin yksinkertaista, että sen oppii kertalukemalla ja sillä pääsee sujuvasti viisastelemaan vertaisryhmässään. Hoh hoi. Usein kaupallisuus paistaa läpi kaikesta hyödyllisyyden suitsutuksesta niin selvästi, ettei siitä kehtaa edes sanoa mitään. Kirjoita siis riittävän yksinkertainen ja helppolukuinen kirja keskinkertaisesti älykkäille ihmisille, jotka haluavat tietää, miten saada rahaa, vaikutusvaltaa, ihailijoita, kavereita, mainetta ja kunniaa. Sellainen myy hyvin, koska ihmislajin älykkyys noudattaa Gaussin käyrää, joten kohderyhmän edustajia on maailmassa eniten, kuten myös ekstrovertteja, jotka arvostavat em. asioita. (Tässä yksinkertaistettu ja yleistävä selitys ilmiöstä, ihan ilmaiseksi. Ei kannata ostaa mitään kirjojani saadakseen lisäymmärrystä aihepiiristä, koska en käsittele niissä tätä aihetta ainakaan kovin sujuvasti enkä helppotajuisesti.)

Lueskelin myös suosittua kirjaa ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”, ja sekin vaikuttaa olevan niin helppotajuinen ja viihteellinen, että välttää vähemmän kriittisille massoille. Jätin sen kesken, koska siinä ei ollut mitään uutta ja inspiroivaa, ja kielenkäyttö oli tympeää kuin uhmakkaasti kiroilevalla lapsukaisella. Kirjan nimi on sitä paitsi raflaavuudessaan harhaanjohtava, ja kirjoittaja joutuukin selittämään sen tekstissä monta kertaa; siis sen, ettei kirjan nimi suinkaan tarkoita sitä, ettei ihmisen pitäisi välittää oikeasti tärkeistä asioista. Pitää vain olla piittaamatta paskaakaan turhista asioista… Ihanko totta?

On huolestuttavaa, jos ihmiset eivät tajua sitä asiaa lukematta moista kirjaa. Pelkkä kaupallista kikkailua edustava huomiohakuinen kirjan nimi lietsoo inhottavaa, välinpitämätöntä yleisasennetta ja teiniuhmaa aikuisille ihmisille. Jokuhan voi oikeasti luulla kirjan kannustavan siihen, ettei tarvitse piitata paskaakaan ilmastonmuutoksesta, nälänhädästä ja kärsivistä ihmisistä, kunhan vain huolehtii siitä, että itsellä on hyvä olla. Eikä sellaiseen käytökseen tarvitse nykyihmistä yllyttää vastuuttoman harhaanjohtavalla kirjan nimellä! Joten, haitallinen viesti, saakeli ja hitto, sanotaan se nyt teiniuhmalla! Tajuaako kirjoittaja, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta? En siis aio olla piittaamatta paskaakaan, vaan suutun moisesta harhaanjohtamisesta!

Mitä tästä opimme? Popularisoitujen, yleistävien ja huonolta maistuvien kirjojen lukeminen edes yleissivistyksen ylläpitämiseksi saa minut huonolle tuulelle ja kriittiseksi, mutta yritän nyt olla myötätuntoisen ymmärtävä. Myötätuntoinen kirjoittajia kohtaan, ja niitä, jotka ostavat kirjoja ja pettyvät niitten sisältöön; tai niitä, jotka luulevat oppineensa suurtakin viisautta ja huomaavat vasta myöhemmin, että todellisuus onkin monimutkaisempi kuin suosituissa kirjoissa uskotellaan. Ehkäpä niistäkin kirjoista on joillekuille oikeasti jotakin hyötyä. Toivon niin; muutenhan ihmiset maksavat tyhjästä ja käyttävät aikaansa ihan turhanpäiväiseen! Ja kirjoittajat hyötyvät toisten hyväuskoisuuden kustannuksella, ja se on epäreilua! No, ehkäpä siis jotkut Eriksonin kirjan lukeneet eivät enää leimaa ihan kaikkia muita idiooteiksi, kun tajuavat, että jotkut ihmiset ovat erilaisia kuin he itse. Ja ehkä ihmiset osaavat vähän paremmin varoa psykopaatteja, kun sellaisilla niin kovasti pelotellaan. (Tai sitten ”psykopaattien” määrä ympärillä kasvaa.) Ja ehkä jotkut jopa tajuavat lopulta, ettei tarvitse välittää paskaakaan turhista ja pinnallisista asioista…

Mutta palatakseni alkuun, eli siihen kirjaan, josta olen innostunut ja joka käsittelee aivojen plastisuutta; sen haluan kyllä oikeasti lukea loppuun, ja haluaisin lukea monet kohdat uudelleenkin, että muistaisinkin jotain. Monet ”Viisas elämä” – sarjan kirjat ovat olleet hyviä ja hyödyllisiä. Minua inspiroi tieto, jota voi käyttää terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen, sairauksien parantamiseen, henkiseen kasvuun, mielenrauhan saavuttamiseen tässä hetkessä, ympärillä pyörivistä ”idiooteista” ja ”psykopaateista” huolimatta. Enkä halua edelleenkään piitata paskaakaan siitä, mikä on itselleni tyhjänpäiväistä, mutta suutun kyllä, jos ihmiset aiheuttavat haittaa toisilleen ja luomakunnalle.

Pinnisteltyjä myönteisiä huomioita tältä hermoja koetelleelta viikolta:

Aurinko paistoi kauniisti jonain päivänä.

Pääsin ylös sellaisesta mäestä, johon viimeksi juutuin (siis autolla).

Korvalukko aukesi lopultakin.

Olen saanut uutta mielenkiintoista tietoa.

Sain tehtyä muokkauslukukierroksen seuraavaan romaanikässäriin.

Joku asia nauratti aidosti.

Jotkut ihmiset ovat olleet ystävällisiä.

Rosmariiniöljy tuoksuu hyvälle.

Kala oli ihan hyvää.

Sain piirrettyä jotakin.

Olen saanut rentoutumisen hetkiä.

Minulla on riittävästi mukeja.

Kaupassa oli kartonkisia jogurttipikareita.

Lähikaupan järjestely muuttui loogisemmaksi.

Ihmiset alkavat suhtautua kriittisemmin lentoturismiin.

Voin vaikuttaa osaltani nisäkkäitten sukupuuttoa ehkäisevästi.

On tarpeeksi lämmintä.

Pyykkikone toimii.



PS: Oikeasti rasittaa olla näin kriittinen, joten OK, hyväksyn sen, että on olemassa paljon tyhmistyttävää viihdettä ja virikettä. Eipä minun tarvitse onneksi itse itseäni sille altistaa, tieten tahtoen. Yritän keskittyä siihen, mikä on hyvää ja rakentavaa, eikä ärsytä… Mutta helpompaa se olisi, jos pystyisi vetäytymään pelkästään luonnon keskelle ilman minkäänlaista mediaa, jonka kautta ihmiset voivat levittää pätevänkuuloisia turhanpäiväisyyksiään. Vaikka luonnon keskellä olisikin enimmäkseen eliöitä, joilla ei ole edes liskoaivoja, ei siellä silti olisi ainakaan ”idiootteja”. Vain ihmiset pystyvät olemaan ”idiootteja” normiälyisinäkin, ainakin toistensa mielestä, ja inhottavat ihmiset ovat paljon rasittavampia kuin puupökkelöt.