"Yksijalkainen kokomielinen puolihomo" lähti maailmanvalloitukseen...

Tuota otsikkoa ei kannata tulkita kirjaimellisesti; sehän on vain englanninkielistä versiota varten mukaillun otsikon "käännöksen käännös" (jollaisia minulla tuli testailtua käännöstyön aikana Officen kääntäjän avustuksella. Osa meni pahasti pieleen, osa vaikutti toimivan ihan kelvollisesti!). Eikä maailmanvalloituskaan ole kovin osuva termi tässä yhteydessä, koska transgender-asiat ovat monella suunnalla maailmaa suorastaan "pannassa". Voihan olla, ettei kirjaani huolita myyntisivustoille esim. rapakon takana lainkaan, kun kerta joissain osavaltioissa tyhjennetään kirjastoistakin "sopimattomia" kirjoja...

Tarkoitukseni oli kuitenkin ja joka tapauksessa uhmata kansainvälistä epämääräistä ja ennakoimatonta "sensuuria" ja julkaista tässä blogissa "Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun" englanninkielisen version esipuhe, jos tänne sattuukin joku englantia ymmärtävä ja haluaa sen lukea ihan vain uteliaisuuttaan. (Eihän sitä suomenkielellä olekaan saatavilla, ymmärrettävistä syistä!) Joten, tässäpä se on:

ONE-LEGGED, WHOLE-MINDED, HALF-GAY (© 2026 T. H. Hukka)

Preface to the English version

When I originally wrote this story, the term "non-binary" was not yet widely used in Finland. Yet there was some discussion about “gender identity” in society, and some transgender people even managed to get into "gender reassignment treatment", as it was called at the time.

In Finland, the situation has changed since then in a positive direction, generally, but unfortunately there is even persecution going on against trans people around the world at the moment, and non-binary people are not legally recognized in many countries yet. That's why I feel that the topic of this story is still relevant, even more so in other parts of the world than in my home country, and I decided to translate this story into English, even though I didn't have a professional translator to help me. I tried my best to bring out the message of the story, despite any grammatical or word errors or clumsiness of expression.

I often had to search for words, which were unfamiliar to me, from internet, and often the AI suggested expressions for me, from which I tried to choose the most suitable one. In addition, I took advantage of the correction reading tool, so that there wouldn’t be a disturbing number of spelling mistakes in the text. However, I didn't do this translation totally with AI. If there are word errors in this translation that make the content obscure, it’s due to my own lack of ability as a translator. I humbly and self-ironically admit this. As I said to myself and my loved ones; I’m not doing this to win any literary prize, but to get the message of the content to spread to a wider audience. I just hope that the imperfection of the translation doesn’t hinder my goal too much.

The characters in the original story live in Eastern Finland and their way of speaking contains nuances of the North Karelian dialect. That’s how I speak, too. It would be impossible to translate that peculiar dialect into any other language, or to reproduce the expressive power of the language I use myself with the vocabulary of another language. The Finnish language is expressive and rich, and I couldn't always find words in English that match the words I would have liked to use. And of course, I don't speak English well enough to play with words and expressions in the way I do when writing in Finnish.

So, I've had to settle for the fact that the characters in the story speak mostly some kind of standard language and not any special dialect or slang. Maybe you can imagine them living in some imaginary northern European country where most of the people speak some kind of English and teenagers study in upper secondary education from the age of about sixteen.

I hope that the thoughts described by the narrator of the story and the conversations of the characters, despite their linguistic simplicity and “inauthenticity “, speak to the reader.

The story is about the right to be who you are, to be loved and to love, as you are, in this world of prejudice-filled, fearful people. It’s the right of all of us, and with this book I wish it especially for all queer, genderqueer and neurodivergent people, and people with disabilities or mental health problems.

T. H. Hukka, a non-binary creature from the periphery

Musiikkia sielulle! (Joulukalenterini 20. ”luukku”)

Ylen uutissivuilla oli artikkeli joululauluista ja sen ohessa oli asiaa musiikin suotuisista vaikutuksista esimerkiksi stressioireisiin ja mielialaan. Joissakin tutkimuksissa on muistaakseni korostettu sitä, että nimenomaan oman mielimusiikin kuunteleminen vaikuttaa tässä suhteessa suotuisasti; onhan varsin stressaavaa joutua kuuntelemaan jotakin, mistä ei erityisemmin pidä, tai jopa inhoaa!

Voisi olettaa, että useimmilla ihmisillä on kokemuksia musiikin kuuntelemisen vaikutuksista ja hyödyistä. Esimerkiksi nepsy-ihmiset saattavat luontaisestikin hyödyntää erilaisia biisejä erilaisiin tilanteisiin arkisessa elämässään; kuten toiminnanohjaukseen tai mielialan muuttamiseen.

Mikä on sinun suosikkijoululaulusi? Tai ”elämäsi biisi”? Vai olisiko niitä useita? Yleispätevä voimabiisi? Rauhoittumisbiisi? Lohtubiisi? Ylevää mieltä luova biisi? Taistelubiisi? Siivousbiisi?

Isosiskoni sanoi joskus tykkäävänsä siitä joululaulusta, jossa lauletaan:

”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika! Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä…”

Niinpä 😊! Hyppimisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, sehän sopii hyvin ADHD-ihmisellekin aikaansaamisen avuksi. Mutta minun suosikkijoululaulujani ovat ”Tulkoon Joulu”, ”Maa on niin kaunis” ja ”Heinillä härkien kaukalon”. Lauleskelin tuota viimeksi mainittua nukutuslauluna nuorimmaiselleni, kun hän oli välillä hieman levoton taapero. Hän sitten lauloi sen (alle nelivuotiaana) ulkomuistista jollekin vieraammalle ”joulupukille”, ihan yksin. Olin siitä esityksestä ihan ihmeissäni, enkä ”hevillä” unohda sitä…

Nuo hartaanpuoleiset joululaulut sopivat tietysti paremmin hiljentymiseen kuin hösläämisen taustalle soimaan. Jotkut ehkä pitävät reippaista pukki- tai tonttuaiheisista lauluista, mutta minä en pidä. En tosin yleisesti ottaen pidä kaikesta muustakaan, mistä monetkin ihmiset pitävät. Olen tainnut ennenkin mainita, että Thousand Foot Krutch on jonkinlainen ”suosikkibändini”. Monet mielibiisini löytävätkin TFK:n albumeilta.

”Learn to Breathe” on minulle jonkinlainen ”vertaistuellinen voimaantumisbiisi”. Se tavoittaa jotakin mieleni melankolisista tunnelmista ja muistuttaa myös hengittämisen tärkeydestä arjen keskellä, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti. ”We Are the Ones” taas on jonkinlainen ”taisteluhuuto” pyrkimyksissäni kylvää muutoksen siemeniä maailmaan. Aika usein aamuisin käytän lempeinä ja tympeydentunteita häivyttävinä heräämisbiiseinä TFK:n viimeisimpiä biisejä, kuten ”Light Up”, ”Oxygen” ja ”Glow”. Samalta bändiltä löytyy kyllä myös energisoivia biisejä, joilla varmaankin saisi itsensä toimintamoodiin. ”Be Somebody” taas resonoi sen ajatteluni kanssa, ettei pidä rakentaa identiteettiään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä aidosti on, ollessaan olento, joka on. Ja ”Hurt” taas on sellainen ”räytymisbiisi”, jos en muulla tavoin saa maailman hölmöyden nostattamaa pahaa oloa läpikäytyä. Tähän sopii kylläkin myös 12 Stones- bändin biisi ”World So Cold”. Siinä tosin on myös toiveikkuutta nostattava kohta:

”I don’t believe men are born to be killers, I don’t believe world can’t be saved…”

Kaikkinensa käytän musiikkia itseni virkistämiseen ja toimintavireyden nostattamiseen turhan vähän! En näet halua ”alentaa” parhaimpien biisien arvoa kuuntelemalla niitä liikaa, liian arkisissa tilanteissa, muttei minulla oikein ole muutakaan musiikkia tallennettuna, enkä tykkää suoratoistosovelluksista. Mutta ehkäpä löytäisin jostakin digitaalisista ”varastoistani” jotakin ei-ihan-kamalaa musiikkia, jonka sanat eivät häiritsisi, mutta jossa olisi sopiva rytmi vaikkapa imuroimisen tueksi? Tosin, ellen ala toipua tästä räydyttävästä taudistani, tuskinpa mikään biisi saa minua imuroimaan ennen juhlapyhiä…

Nepsy-ihmisen uupumustila – mikä se muka niin väsyttää?

Antakaa minulle pahvilaatikko, niin teen siitä selvää!

Väsyneenä jaksaa tuottaa vain ajatusvirtaa, jos sitäkään, ja nyt olen todella väsynyt, enkä aio tuottaa mitään tieteellisempää tekstiä. Sen sijaan minulla on tarve selostaa, esimerkkinä viimeaikaisesti kuormituspiikistä, miten koulutuksellinen työpäivä noin kymmenen kollegan kesken sujuikaan tällä viikolla. Nepsy-piirteeni nääs aikaansaavat aika ajoin jonkinlaisia uupumustiloja liittyen esimerkiksi kiireeseen, ärsyketulvaan, sosiaaliseen ylikuormitukseen ja keskittymispinnistelyyn.

Ajelin ensinnäkin kello kahdeksan jälkeen ensilumen pahentamissa kelioloissa yhteensä noin tunnin matkan, sisältäen myös kaupunkiajoa aamuruuhkassa, sekä pysäköinnin vastenmielisen matalaan ja ahtaaseen parkkitaloon, jonka sisällä kaikuu inhottavasti ja joutuu väistelemään ihmisiä ja ajopelejä. Söhelsin jo siinä parkkitalon sisään ajaessani niin, että tuikkasin sen pysäköintilipukkeen huolimattomasti kartanlukijan penkille, ja sekös katosikin näkyvistäni. Etsiessäni riittävän tyhjää parkkiruutualuetta (etten vain kolhisi vierustovereita sitten iltapäivällä, nääntyneenä, pois lähtiessäni) ehdin jo stressata siitä, etten ehkä löytäisikään sitä lipuketta, ja spekuloin, miten tulisi menetellä, jos kadottaisi pysäköintilipukkeensa. Se tuntui ylivoimaisen kamalalta tehtävältä. Sopivaan parkkiruutuun päästyäni jouduin sitten etsimään sitä lipuketta jonkin aikaa penkin koloista ennen kuin pääsin, helpotuksesta huokaillen, lähtemään pysäköintitalosta kohti koulutustilaa.

Ehdinpä sitten juuri ja juuri ajallaan sinne kokoustilan eteen, hikisenä ja lievässä stressivessahädässä. Mutta ensiksikin siinä täytyi osata tervehtiä muita ihmisiä asianmukaisesti ja näyttämättä tuota stressaantunutta olotilaansa, ettei vain kukaan käsittäisi kärsivää ilmettäni väärin (eli tylyydeksi) ja pahoittaisi mieltään siitä; tai alkaisi kysellä, mikä minulla on hätänä; etten vain joutuisi pinnistelemään osatakseni vastata sopivan lyhyesti ja aiheessa pysyen, ettei vain vastauksestani tule kummallista ADHD-rönsyilyä, tai vaihtoehtoisesti liian seikkaperäistä Asperger-tyyppistä selostusta…

Piti siis kysyä mahdollisimman ei-hätääntyneenä, eli rennosti, että missähän on lähin vessa. Ja sitten, kun lopulta pääsin tuonne noin kymmenelle hengelle sopivaan, kolmioviseen kokoustilaan noitten muitten osallistujien kanssa, yritin päästä omalta kannaltani hyvään paikkaan; eli sellaiseen, jossa ei olisi selän takana muita ihmisiä, tai liian lähellä ketään toista, niin että pystyisin liikehtimään vapaammin, jos sellaiseen sattuisi tulemaan tarvetta. Mutta kun en päässytkään omasta mielestäni ideaaliin paikkaan, piti vain niellä pettymyksensä ja asettua jonnekin suhteellisen siedettävään kohtaan huonetta, koska en tietenkään halunnut olla ärsyttävä ja pyytää tuota toista ihmistä siirtymään muualle; varsinkin, kun sellainen teko olisi varmasti vaatinut jotakin sosiaalisesti suotavaa selitystä. Sitä paitsi, saattoihan hänelläkin olla syynsä haluta olla juuri siinä mukavimmalla paikalla; joten, parempi hänelle.

Siedin siis oman istumapaikkani epämukavuuden, mutta se sietäminen lisäsi kokonaiskuormitustani päivän mittaan. Kestin myös kiltisti sen odottelun, kun videotykki käynnistyi hitaasti. Siedin myös sivistyneesti kuunnella toisten rupattelua, koska se oli ihan harmitonta, eikä kestänyt kohtuuttoman kauan. Mutta jossain vaiheessa, kun otin kahvia termarista, joka oli kassissani, pudottelin kassista muitakin tavaroitani lattialle, ja korkkimuki kieri lattiaa pitkin niin kauas, että jouduin kurottelemaan sitä naama punaisena. Piti sitten naureksia itsekseen, etteivät toiset huolestuisi siitä, että pahoitan liiaksi mieleni omasta sähellyksestäni…

No, koska koulutuksen aihe oli mielenkiintoinen, jaksoin kyllä seurata videoita, dioja ja selostustakin suhteellisen hyvin. Koulutusmateriaalin läpikäymisessä oli kuitenkin kiireen tuntu, ja oma tarve päästä lähtemään viimeistään neljältä loi sekin aikapainetta olemiseeni. Kaikki pienetkin viiveet tuntuivat ärsyttäviltä. Lisäksi huoneessa oli huono ilmanvaihto ja älyttömän kuiva ilma, joka meinasi alkaa käydä henkeen ja silmiin. Jouduin siemailemaan vettä vähän väliä, tai kahvia termarista, ja otin stressiä siitäkin, että aiheuttamani liikkeet ja äänet saattoivat häiritä toisia. Nolotti myös se, että jos joku oli huomannut, etten huuhtonut sitä lattialla kierinyttä korkkimukiani ennen kuin otin siitä lisää kahvia. Sellainenhan on epähygieenistä, että laittaa suuhunsa jotakin, mikä on käynyt lattialla… Kuolenkohan siihen pöpöannokseen? Vai häpeään? En tiedä. Oikeasti se on samantekevää, mutta se on kiusallista, jos toiset joutuvat kummeksumaan minun piittaamattomuuttani lattioilla elävistä pöpöistä…

Lounastauolla minulla ei huvittanut yhtään lähteä toisten seurassa kaikuvaan, valoisaan ja ruuhkaiseen henkilöstöravintolaan syömään jotakin, mistä ei voinut etukäteen tietää, onko se edes hyvää vai ei. Kymmenien ihmisten kanssa jonottaminen tuntui vastenmieliseltä, tai oikeastaan hermoja raastavalta. Päätin käydä pienemmässä lounaskahviossa, mutten ollut varma, miten sinne pääsisi, kun siellä oli tehty jokin todella iso remontti sen jälkeen, kun olin viimeksi käynyt tuolla rakennuskompleksissa. Kun sitten lopulta, ulkona ja sisätiloissa hieman harhailtuani, löysin sinne lounaskahvioon, sekin oli aivan liian kirkas, meluisa ja ruuhkainen, ja olotilani oli jo niin ylivireä, etten halunnut jäädä sinnekään. Päätin kävellä kauppaan, ostaa jotain syömistä ja syödä sen evään vaikka paluumatkalla. Kaipasin raitista ilmaa ja fyysistä tekemistä. Matka kesti kävellen 10 minuuttia suuntaansa, mutta koska kengät nuljusivat lumisella jalkakäytävällä, lunta tuiskutti ja viima olikin kylmempi kuin arvasin, eteneminen oli tuskaisaa. Mutta kauppa tuntui rauhan tyyssijalta verrattuna siihen ylivalaistuun lounaskahvioon.

No, kaupassa piti laittaa kassi lokeroon, enkä meinannut millään löytää euron kolikkoa lompakkoni kolikkotaskusta muitten hilujen joukosta. Stressitasoni ehti nousta, kun aikaa kului tuon ainoan sopivan kolikon etsimiseen. Tuskanhiki teki oloni hermoherkäksi ja ajatukset laukkasivat. ”Ei voi olla näin hemmetin vaikeaa! Pitääkö mennä kassalle vaihtamaan kolikoita, vai mennä kassin kanssa kauppaan? Kumpi on vähemmän stressaavaa? En jaksa! Miksi on niin ääliö, ettei muka voi mennä ruokalaan syömään?”

Lopulta löysin euron kolikon, ja sain kassin ja hanskat lokeroon. Tarkistin, että älysin ottaa mukaani kaupan puolelle puhelimen, lompakon ja lokeron avaimen. Puristin niitä kädessäni kuin pikkuapina emon turkkia. Harhailin sitten tuossa vähän vieraammassa kaupassa, kunnes löysin paistopisteeltä helppoa syötävää. Mutta joku tuimakatseinen iäkkäämpi ihminen meni juuri edeltäni punnitsemaan oman pullansa, joten ehdin unohtaa, mikä olikaan sen minun syötäväni numero. Minun piti siirtyä katsomaan sitä uudelleen, ja se ihminen mulkaisi minua oudoksuvasti, jolloin tunsin olevani aika säälittävä höperö. Punnituslaitteelle päästyäni olin niin ”aivosumussa”, että näppäilin ensin kappalemäärän väärillä näppäimillä, ja kun tajusin virheeni, ehdin taas unohtaa sen ostokseni numeron. Alkoi tuntua todella idiootilta ja suorastaan epätoivoiselta, mutta tarkistin tuon numeron vielä kerran, huokaisin, ja korostuneen hitaasti toimien sain lopulta hintalapun siihen pussiin.

Etsittyäni vielä jotakin juotavaa ja suklaapatukan (iltapäiväkahvin korvikkeeksi) pääsin lopulta kassaa kohti. Harkitsin ensin itsepalvelukassaa, mutta koska olin jo sählännyt siellä punnituslaitteella, en uskaltanut mennä siihen, vaan menin tavalliseen kassajonoon. Edellä olevan asiakkaan ostoksessa olikin jotain epäselvyyttä, ja jouduin odottelemaan. Verensokerini oli laskussa, olin jo aivan tuskanhikinen ja lisäksi pelkäsin, etten ehtisikään takaisin kokoustilaan ennen niitä muita, jotka ovat syöneet ruokalassa niin kuin normaali-ihmiset. Ja jos menisin sinne myöhässä, he ihmettelisivät, miksi syön vasta silloin, kun tauko on jo loppunut; ja mitä olenkaan mahtanut tehdä koko heidän ruokailunsa ajan… Ja minun pitäisi selittää, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt säheltää ja miksi, ja se olisi todella häiritsevän outoa heidän mielestään, järkyttäisi heidän maailmankuvaansa ja ahdistaisi heitä aina uudelleen, joka kerta, kun he muistaisivat minut. Enkä halua ahdistaa ihmisiä, joten, minun pitäisi kiirehtiä takaisin…

Selvisin kassalta, mutta kun menin hakemaan kassiani lokerosta, pudottelin osan tavaroistani lattialle lokeron eteen. Alkoi tuntua jo ihan epätoivoiselta ääliöltä, ja jotkut ehkä tuijottivatkin minua, kun kasailin siinä tavaroitani. Mutta terästäydyin, vedin henkeä ja naureskelin itselleni, kun en halunnut itkemäänkään ruveta enkä irvistellä liian hullusti. Sain siis kassini lokerosta, euron kolikon talteen ja ostokset kassiin. Kävelin ripeästi takaisin koulutuspaikan kokoushuoneeseen; suorastaan virkistäytyneenä raikkaasta viimasta ja fyysisestä ponnistelusta. Sain jopa syötäväni lämmitetyksi, koska huoneessa olikin mikro, ja ehdin jopa syödä suhteellisen rauhassa, koska toiset tulivat myöhässä lounaaltaan sieltä meluisasta ja räikeästä ruokalasta.

No, koulutus jatkui ja keskittymiskykyni häröili. Oli pakko liikehtiä penkissä, nousta välillä ylös, ottaa kahvia tai vettä, syödä välipalaa, tehdä ylettömästi muistiinpanoja, tai piirrellä maisemakuvaa… Koulutuksen aihe meni ihon alle; tiedänhän aiheesta paljon, omakohtaisestikin. Jossain vaiheessa aloin käydä emotionaaliseksi, koska olen kyllä lapsesta asti kokenut paineen ”esittää normaalia”, ”pakottautua muottiin”, ”sulautua joukkoon”. Mutta tietenkään en tuossa tilanteessa ilmaissut suruani ja kärsimystäni sen enempää ilmeillä kuin sanolla. Yritin vain olla ”normaalisti”, etten häiritsisi toisia ihmisiä, ja ottaa koulutuksesta irti sen hyödyn, mitä oli saatavissa. Ja sinänsä kokonaisuus oli hyvä.

Kello oli viittä vaille neljä, kun pääsin lähtemään kokoushuoneesta asianmukaisten hyvästelyrupattelujen kera. Olin jo aivan väsynyt, tajuntani oli sumea, ja melkeinpä pelkäsin lähteä liikenteeseen. Parkkitalosta ulos sähläämättä. Paikallinen neljän ruuhka, auraamattomat tiet, jäätävää tihkusadetta, pimeää. Kaupungin ja autojen valot vilkkuivat ja heijastivat silmiini niin räikeinä, että oli vaikea erottaa tietä tai jalankulkijoita. Tuntui melkein epätoivoiselta; täytyi pinnistellä, että pysyisi järjissään ja rauhallisena, kunnes pääsisi edes kaupunkialueelta maantielle ihmeellisiä kiertoteitä, koska osalla kaduista oli tietyöt kesken.

Jäätävän tihkusateen takia oli pakko pitää puhallusta kovalla ja pyyhkijöitä nopealla teholla, ettei tuulilasi alkaisi jäätyä umpeen. Huomasin, miten kovalta kaikki äänet tuntuivat korvissani, kuten useinkin stressaantuneena käy. Pyyhkijöitten ääni muuttui sietämättömäksi, ja minun oli pakko pysäyttää ne välillä, vaikka näkymä tuulilasin läpi kävikin sitten sumeaksi.

Liikennettä oli vielä pitkän matkaa edessä, takana ja vastassa. Vastaantulijoitten ajovalot häikäisivät, pyyhkijät kitisivät, vastaantulevat rekat roiskivat lunta ja sohjoa tuulilasiin. Minun oli vielä ehdittävä apteekkiin silmätippojen takia, koska kuiva huoneilma kutitti silmiä, enkä muistanut, oliko minulla enää silmätippoja kotona vai ei. Minulle jäi vain muutama minuutti aikaa hoitaa se apteekkiasia sähläämättä, ja nolotti mennä niin viime tipassa apteekkiin. Apteekin ihminen oli kuitenkin hyvin rauhallinen ja ystävällinen, ja minäkin rauhoituin. Pystyin jopa vielä hakemaan paketinkin kaupan lokerosta. Muistin tosin, että edellisellä kerralla sotkin lokeron numeron, ja tuo muisto meinasi nostattaa stressitasoani uudelleen. Huokaisin, tarkistin lokeron numeron, ja näppäilin koodin todella hitaasti. Sain pakettini, ja menin autoon. Siinä huokailin jonkin aikaa, irvistelin ja lähdin liikkeelle. Jäljellä oli vielä parikymmentä minuuttia pimeää, huonosti aurattua maantietä ennen kuin pääsisin kotiin.

Loppumatka tuntui hirveän pitkältä, etenkin kun ajelin tarkoituksella riittävän hitaasti, riskeeraamatta turvallisuuttani. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, enkä meinannut nähdä tien laitoja. Tihkusade jatkui, ja oli pakko pitää pyyhkijöitä päällä, vaikka ääni riipoikin hermoja. Puhuin itselleni mielessäni kannustuslauseita, huokailin, ja oioin välillä hartioitani. ”Olen selvinnyt lukemattomia kertoja paskakeleistä, umpiväsyneenäkin, kun pysyn rauhallisena! Pysy rauhallisena. Hengitä. Kohta pääsee lepäämään…”

Kun pääsin kotiin, olisin halunnut vain rojahtaa lattialle selälleni, ellei siellä olisi ollut innokas ja minua ikävöinyt koira, ja lisäksi pölykoiria, koirankarvoja, puuroskia ja mitä lie hiekkoja. En siis rojahtanut lattialle. Tervehdin koiraa ja puolisoani, ja selitin, miten nääntynyt olen ja miksi. Otin syötävää, istuksin ja selitin lisää, ja kuuntelin toisen kuulumiset. Mietimme, että jotenkin olisi hyvä arkeaan suunnitella, ettei kuormittuisi niin paljon, kun on niin stressiherkkä nepsy-ihminen…

Sitten menin makuulle ja kuuntelin pari meditaatioäänitettä. Enkä jaksanut tehdä enää mitään aivotyötä. Selasin harrastustarvikkeita, löytyisikö niitä nettikirppareilta. Myöhemmin illalla katsoin A-studiota, ja sitten koirankoulutusohjelmaa, ja mietin, että ihminenkin on ”nisäkäsaivojensa” tasolla elukka; toiset ehkä apinamaisempia, toiset koiramaisempia. Ja itse taitaa olla nimenomaan kehityksellisten häiriöittensä takia lähempänä koiraa kuin monikaan neurotyypillinen. Ei koirakaan olisi tykännyt tällaisesta päivästä. Wuf.

Ekstrovertit ADHD:t ja koomiset nynnyt, psykopaatti-pahikset ja ihan vain tavalliset ”hölmöt”…

Eräs perinteisemmän sankarin oloinen hahmo Ohdakemaassa
on Vaeltajasoturi Jaechim, mutta populaarikulttuurin tavan-
omaisuuksista poiketen hän onkin vain sivuroolissa...

Kuinka monen tarinan päähenkilö onkaan ”outolintu”, normeista poikkeava, erilainen, väheksytty luuseri, ennen kuin hänestä kasvaa tapahtumien myötä jonkinlainen sankarintapainen? Kuinka monen seikkailutarinan sankari saattaisikaan saada esimerkiksi ADHD-diagnoosin, jos hänenlaisensa hahmo passitettaisiin neuropsykiatrisiin oireyhtymiin perehtyneelle lääkärille?

Tiedättehän esimerkiksi uudempien Disneyn elokuvien ylivilkkaat, höseltävät, ekstrovertit ja nopeapuheiset sankarittaret, jotka poikkeavat kovin selvästi perinteisistä, hieman passiivisista ”prinsessoista”? Mieleeni tulee ainakin Disneyn versio ”Tähkäpäästä”, Frozenin Anna, ja viimeisimmänkin Disney-tarinan Mirabel…

Kliinisellä silmällä arvioiden tällaiset nykyajan populaarikulttuurin sankaritar-ihanteitten edustajat ovat yhdenlaisia ADHD-tapauksia; sellaisia ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia, touhukkaita, kaikille ystävällisiä, eivätkä tietenkään mitään ilkimyksiä tai ”häiriköitä”, levottomuudestaan huolimatta. Vastapainoksi on sitten poikapuolisia sankareita, jotka ovat hieman hajamielisiä, noloja, kömpelöitä, ujoja, jopa ”nynnyjä” – ja saattavat olla enemmän introvertteja kuin tavanomaisen ulospäinsuuntautuneita. Kuitenkin myös nämä tarinan alussa hieman luuserimaisiksi kuvatut tyypit loppujen lopuksi selviytyvät, kukistavat vihollisen, menestyvät, saavat ”prinsessansa” ja niin edelleen.

Tällaisia ”tapauksia” on jo nähty elokuvissa aika paljon, vaikken kovin monia elokuvia nykyään katsokaan. Etenkin ylivilkkaat ja ylipuheliaat sankaritarhahmot alkavat jo toistaa itseään. Ulkonäkökin noudattaa samaa ”söpöyskaavaa” (tuplaisot silmät, pieni, mutta pyöreä suu, ja mitätön leuka). Eikö seikkailuelokuvan sankaritar voi olla hiljainen, hidastempoinen, varautunut, ja yksinviihtyjä? Eipä kai, koska tarinaan olisi vaikea saada mukaan muita hahmoja, ellei päähenkilö haluaisi olla oikein kenenkään kanssa tekemisissä; eikä hän kai haluaisi seikkaillakaan, jos viihtyisi paremmin kotona erityiskiinnostuksenkohteensa parissa. Kuinka moni haluaa katsoa elokuvaa, jossa ei ole muita hahmoja kuin päähenkilö, joka on aina yksin ja nyhrää vain omia juttujaan? (Jotkut ehkä haluavat, mutta liian harva, jotta elokuvan tekeminen olisi tekijöilleen taloudellisesti kannattavaa. Vain riittävän populaari on tuottavaa, joten, enemmistön maku ratkaisee, kun tuottajan motiivina on rahallinen hyöty.)

No, ehkei tämän viimeisimmän länsimaisen hittielokuvan ”Don’t look up” sankaritarta voi määritellä ekstrovertiksi mutta kiltiksi ADHD-tytöksi, jollaisia jotkut lastenelokuvien päähenkilöt ovat. Tieteellisesti suuntautunut Kate vaikuttaa amerikkalaisessa kulttuurissa friikiltä, mutta hän onkin tietysti ”vain” karikatyyri satiiriksi luokitellussa elokuvassa. Monet länsimaisen elokuvatehtailun ”hieman oudot” hahmot ovat usein varsin karrikoituja, tai edustavat stereotyyppisiä käsityksiä vaikkapa neuropoikkevista ihmisistä. ”Oikeasti” neuropoikkeavat katsojat usein tunnistavat näitten hahmojen puutteet. Stereotypioitten vahvistaminen populaarikulttuurin tuotteitten kautta voi olla ongelmallista, jos ihmismassa uskoo kaiken minkä mediassa näkee. Olisi kaiketi hyvä tiedostaa se, että ”keksityt” jutut ilmentävät vain vaihtelevassa määrin oikeita ilmiöitä, joskus eivät lainkaan; ja se, että ”todellisuus” on joka tapauksessa suhteellista ihmismielien tasolla. Mikä on ”oikea ADHD”, kun sekin on vain ihmisten keksimä luokittelu, ihmisten määrittämä leima?

No, leikitään nyt, että on olemassa ”oikeita neuropoikkeavia ihmisiä” ja lisäksi kuvitteellisia hahmoja, jotka ilmentävät jonkinlaisia tulkintoja heistä. Sankarimielikuvat ovat kyllä muuttuneet vuosikymmenten saatossa, sukupuoliroolienkin osalta, mutta kovin usein toiminnallisissa tarinoissa päähenkilö on ekstrovertti, mikä on tilastollisesti yleisempää kuin olla introvertti. Siinä suhteessa seikkailulliset sankarihahmot edustavat useimmiten ihmiskunnan enemmistöä, jolloin enemmistön on helpompi eläytyä heihin. Mutta, sankari saattaa poiketa joiltaan ominaisuuksiltaan muista ekstroverteistä, kuten, olla epätavallisen kekseliäs, tai vilkas tai huimapäinen. Ja tietysti katsoja samaistuu mieluummin toivottuja ominaisuuksia ilmaisevaan sankariin; ikään kuin myönteisellä tavalla normitasosta poikkeavaan…

Jotkut sankarit ovat heti valmiita seikkailuun, toiset eivät. Ujo ja arka sankari saatetaan ”pakottaa” seikkailuun, vähän samaan tapaan kuin keski-ikäinen Bilbo Reppuli tuli painostetuksi pelottavaan ulkomaailmaan omalta mukavuusalueeltaan. Reippaat ja aktiiviset tyttöpuoliset sankarit ovat toki myös sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ilmaus, mutta ehkäpä seikkailunhaluiset pojat alkoivat jo muutenkin olla vanhentunut juttu populaarikulttuurissa. Ja keski-ikäiset heteromiehetkin ovat kyllä seikkailleet jo riittämiin; etenkin agentteina ja muina supermiehinä. Ehkäpä seuraavaksi ovat vuorossa ”sankarirouvat”, tai seniorisankarit. Odotan mielenkiinnolla, milloin johonkin lastenelokuvaan tulee kiistattomasti androgyyni sankarihahmo, tai ehkä se voisi olla edes joku sukupuolineutraali elukka, niin valtaosa ihmisistä ei näkisi sitä seksuaalisena hahmona…?

Hieman jo vanhempaa populaarikulttuuria edustavissa ”Taru Sormusten Herrasta” – elokuvissa esim. Pippin ja Merri ovat varsin stereotyyppisiä ulospäinsuuntautuneita ADHD-poikia. Toimintasankari Aragorn ei ole perinteinen ”seikkailija”; hänellä ei varmastikaan ole ADHD:ta, ja hän on selvästikin omissa oloissaan viihtyvä, huomiota välttelevä ja valtaa tavoittelematon introvertti. Toiminnallisista sankareista Boromir vaikuttaa ekstrovertiltä, mutta hänen veljensä Faramir taas introvertilta. Myös kotoisia oloja rakastava, rauhallinen ja nöyrä Sam vaikuttaa introvertilta, eikä hänellä vaikuta olevan keskittymisen haasteita tai yletöntä levottomuutta sen enempää kuin Frodollakaan. Silti he onnistuvat olemaan jonkinlaisia seikkailijoita ja sankareita. J. R. R. Tolkienin kirjassa hahmot ovat tietysti jossain määrin erilaisia kuin elokuvaversioissa, joissa sankarihahmoja on muovattu siihen suuntaan, millaisia katsojien oletetaan toivovan heidän olevan…

ADHD-piirteistä voi kyllä olla hyötyä seikkailijoille, niin tarinoissa kuin tosielämässä. Mutta populaarikulttuuri esittää ADHD-sankarihahmot usein sosiaalisina, ulospäinsuuntautuneina seikkailijoina. Hajamieliset professorit ja keksijät, tai muut ”eristäytyneet friikit” (usein ADD/Asperger-stereotypioita), eivät yleensä ole niitä tärkeimpiä toimintasankareita, vaan joskus niitä sivuhahmoja, joille hyväntahtoisesti naureskellaan ja jotka saadaan tarinan myötä ”houkuteltua” yhteisön pariin (koska sehän se on normaalia ja ihanteellista). Ja toisinaan eristäytyvät friikit laitetaan suorastaan pääpahiksen asemaan. Eristäytyminen kun usein mielletään ”epäsosiaalisuutena”, etenkin ekstroverttienemmistöjen kulttuureissa.

”Mitähän se siellä yksinään puuhailee? Varmaan sillä on pahat mielessä…” Tällaiset pohdinnat kertovat usein enemmän pohdiskelijan asenteista kuin pohdinnan kohteesta. ADD-ihmisissä, joilla ei ole ”hyperaktiivisuutta” kuten ADHD:ssa, on myös introvertteja, omissa oloissaan ja ajatusmaailmoissaan viihtyviä ihmisiä. Ja tuskinpa hekään ovat sen ”pahempia” ihmisiä kuin seuraa hakeva normiväestö, tai ne ADD:t, jotka ovat ekstroverttejä, mutta joilla on vaikeuksia pysyä toisten ekstroverttien ”sosiaalisessa rytmissä” mukana. Tai ne Asperger-henkilöt, jotka vaikkapa keräilevät onnellisena postimerkkejä, tekevät tieteellistä tutkimusta tai kirjoittavat kirjaa ihan yksikseen.

Populaarikulttuurituotteitten ”pahikset” ovat nekin mielenkiintoinen analyysin kohde. Jotkut pahishahmot ovat narsistisia, jotkut psykopaattistereotypioita. Ja yleensäkin, aika usein etenkin lapsille suunnatuissa tarinoissa pahis on ulkoinen, eikä sisäinen. Hyvis-sankari on hetkittäin ehkä vähän tuhma, muttei selkeästi ristiriitainen tai toistuvasti tuhmasti käyttäytyvä. Sisäisten ristiriitojen käsittely, ”pahimman vihollisen” kanssa ystävystyminen on sen verran haastavampi psykologinen teema, että sen ”mielenterveydellisesti riskitön” kuvaaminen lasten elokuvissa olisikin varsin vaativaa.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että ”psykopaattinen pahuus” on jotakin sellaista, jota ei kannata sekoittaa neuropsykiatristen piirteitten aikaansaamiin sosiaalisen elämän hankaluuksiin. Toisinaan esimerkiksi impulsiivisuus tai mielen teorian puutteet saattavat antaa vaikkapa ADHD-ihmisestä ”pahanlaatuisen” vaikutelman, mutta yksittäiset piirteet eivät tee kenestäkään ”psykopaattia”. Psykopatia on ”epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön” äärimuoto. Kaikki ”epäsosiaalisen persoonallisuuden” omaavatkaan eivät sentään ole psykopaatteja.

Psykopaattia kuvailevia piirteitä: pinnallisuus, syyllisyyden, katumuksen ja empatian puuttuminen, lipevyys, itsekeskeisyys, mahtipontisuus, valheellisuus, manipulatiivisuus, taipumus käyttää hyväksi toisia, vastuunoton vieroksuminen, depression ja ahdistuneisuuden puuttuminen sekä kyvyttömyys oppia kokemuksesta. (Lähde: https://www.duodecimlehti.fi/duo96809) Joten, ainakaan ahdistuneet ja masentuneet ADHD-ihmiset eivät ole psykopaatteja, vaikka käyttäytyisivätkin hetkittäin myötätunnottomasti tai tekisivät impulsiivisuuksissaan joskus jotakin ikävää.

Jos kuvitteellisen tarinan pahis on aina suorastaan psykopaattisen paha, sekin vääristää ”todellisuutta”. Vaikka onkin totta, että yksikin psykopaatti voi aiheuttaa paljon pahaa luomakunnalle, reaalimaailmassa myös suhteellisen tavalliset ihmiset aiheuttavat ikävyyksiä ja haittaa toisille ja itselleen. Ja heitä on 50 – 100 kertaa enemmän kuin näitä varsinaisia ”pahiksia”, joten arkinenkin pahantekeminen näkyy ja tuntuu, ja siitäkin voisi tehdä ”opettavaista” tarinaa…

Sisäinen vihollinen on psykologisesti mielenkiintoisempi teema kuin olevinaan viattoman ja puhtoisen ihmishahmon taistelu jotakin epäinhimillistä hirviötä vastaan. Omaa syyllisyyttä ei tarvitse käsitellä, kun eläytyy kaikin puolin puhtoiseen sankariin, joka joutuu ilman omaa syytään taistelemaan jotakin ulkoistettua pahaa tai ulkoista uhkaa vastaan. Ei tarvitse katsoa peiliin etsiäkseen malkaa omasta silmästä…

Tästäkin tulee mieleen edellä mainittu ”Don’t look up”- elokuva, jonka sanotaan viittaavan ilmastonmuutokseen, mutta josta oli syystä tai toisesta jätetty pois syyllisyys-elementti. Maapalloa uhkaava komeettahan ei ole kenenkään vika, mutta ilmastonmuutos on. Sitä voimakkaampi tarve ihmisillä olisi olla ”katsomatta ylös”, jos siellä ylhäällä olisi nähtävissä jokin itse aiheutettu uhka! Mutta eihän niin ahdistavaa teemaa voi populaarituotteissa käsitellä! Kuka maksaisi moisen pahaa mieltä tuottavan elokuvan katsomisesta?

Ihmiskunnan kollektiivinen syyllisyys maapalloa uhkaavaan katastrofiin jätetään siis kyseisessä elokuvassa käsittelemättä. Tarinan pahimpia pahiksia ovat vain poliitikot ja taloudellista valtaa saaneet ihmiset. Ja totta kyllä, että suurin vastuu tulisi olla niillä, joilla on valtaa, ja taloudellinen vallankäyttö taas on niljakkuuden huipentuma, joten sitä saakin kyllä kritisoida. Mutta miten kummassa sellaisia hölmöjä ihmisiä pääsee valtaan demokraattisissa systeemeissä, ja kuka ne rahat pulittaa kauppajättien pankkitileille? Ketkä sitä tavaraa ja palvelua ostavat, niin että jotkut onnistuvat rikastumaan kulutusriehakkuudestamme?

”Tavalliset ihmiset” ja jonkinlainen kummallinen ”joukkoharha” mahdollistavat sen, että jotkut hyötyä tavoittelevat ottavat toisista ihmisistä sen hyödyn irti. Ehkäpä tämä tavallisten ihmisten ”hölmöys” tuli jotenkin ”rivien välissä” viestityksi myös tuossa kyseisessä elokuvassa, mutta minulta saattoi mennä jotakin viestiä huti, koska visuaalinen kerronta oli liian sekavaa ja välähdyksenomaista. En siis pitänyt elokuvan tyylistä, mutta ymmärrän, että nettivideoihin tottunut suuri yleisö ehkä pitää juuri siitä. Ja sehän se moista viestiä ehkä enemmän tarvitseekin, ellei ole törmännyt ”olemme kaikki hölmöjä”- viestiin missään muualla. Minä luen mieluummin vaikkapa Anthony de Mellon kirjaa, koska lukiessa saa määrätä etenemistahdin oman käsityskykynsä ja -nopeutensa mukaiseksi, ja välttyä liialliselta aistiärsyketulvalta. Jossain vaiheessa se menee perille; se ajatus siis, että ”onpa sitä hölmö”…

Mutta palatakseni ADHD-stereotypioihin… Introverttejakin hyperaktiivisia ihmisiä on olemassa, vaikkakin vähemmistönä (kuten itse hyvin tiedän). Stereotyyppinen käsitys ADHD-ihmisestä on kuitenkin kuuluva ja näkyvä ekstrovertti, jota ei voi olla tunnistamatta ihmisjoukosta. Millainen sitten on ADHD-tasoisesti vilkas ja levoton introvertti? No, häntä ei näy siellä ihmisjoukossa! Hän on esimerkiksi tällainen, joka kuvittelee kaikenlaista päänsä sisällä ja värkkää paljon sekalaisia asioita omin päin, usein ilman mitään ohjeita, omissa oloissaan, kertomatta värkkäämistensä tuloksista kaveripiirille tai laajalle yleisölle, koska sellaista ei ole.

Tuskinpa on yllätys, jos yhden levottoman mieleni tuotoksen, eli Ohdakemaa- kirjasarjan hahmoista löytyy neuropsykiatrisia piirteitä, koska sattuneesta syystä minun on kirjoittaessani helppo eläytyä sellaisiin hahmoihin. Luomani sankarit ovat usein introvertteja, olematta kuitenkaan aivan passiivisia etenkään mielensä sisällä tai tunne-elämässään. Esimerkiksi Narri voisi saada nykyaikana ADHD-diagnoosin, muttei hän ole erityisen seurallinen persoona, vaan kuorensa takana introvertti. Prinsessa Jelisepa taas on ulkoisestikin hieman levoton introvertti; etenkin lapsena ylivilkkaasti käyttäytynyt, tunnesäätelyn haasteista kärsinyt, sukupuolirooleja ja ihmisten keskellä olemista inhoava neito…

Tarinoissani on myös useampi, helpommin tunnistettava ”Asperger-tapaus”, ADD-piirteillä höystettyinä. Oikeastaan Ohdakemaasta löytyy vain muutamia ”perinteisempiä” sankareita; siis sellaisia jämäkkäluontoisia, aina toimintavalmiita ja rohkeita hahmoja. Ohdakemaan keskeisillä henkilöillä on jos mitäkin psykologista poikkeavuutta; ellei nyt suorastaan ”mielenvikaisuutta”, niin ainakin sopeutumisongelmia ja vuorovaikutuksen haasteita…

Ja herätäkseni mielikuvitustarinakuplastani tähän arkiseen todellisuuteen ja tämän arjen sankareihin ja luusereihin… Riittävän ”poikkeaville” ihmisille pelkästään elämästä selviytyminen on eräänlaista seikkailua; usein varsin rasittavaa ja tympeää, eikä niinkään jännittävää, vaan joskus suorastaan liian pelottavaa, niin että sankarillisista yrityksistämme huolimatta päädymme ennemminkin ”luuserin” asemaan, emmekä suosiota osoittavan ihmisjoukon eteen, kuten amerikkalaisunelmien ekstaattisissa loppukohtauksissa.

Kokemamme vähemmistöstressi haastaa meitä astumaan epämukavuusalueella melkein joka päivä tässä enemmistön ehdoilla rakentuneessa, ihmislajin tyrannisoimassa maailmassa. Kuten Ohdakemaan ”sankareilla”, myös meillä tämän maailman normeista poikkeavilla ihmisillä jää muitten ihmisten kunnioitus usein saamatta, ja onnistumisen hetketkin vaihtelevat varsin arvaamattomasti. Mutta syvempi ilo löytyy siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että oikeasti saa olla olemassa, ja elossa, sellaisena kuin on. Olipa ihmisten silmissä luuseri tai sankari, kaikki palikat tallessa tai pihalla, on suoranainen ihme, että voi yhä elää tässä erilaisten hölmöjen ihmisten maailmassa, omankin hölmöytensä hyväksyen, päivä ja hetki kerrallaan.

ADD / ADHD – miten selvitä muitten ihmisten kanssa?

Ei suoraa katsekontaktia! Muuten luulen,
että aiot kohta ottaa minun palloni...

Käsillä olisivat tällä erää vihonviimeiset selviytymisvinkit, joita vuosia sitten olin kirjannut itselleni ylös, ja jotka löysin sattumalta jotakin muuta paperia etsiessäni. Nämä loput vinkit liittyen sosiaalisissa suhteissa selviytymiseen, ja viimeisenä, muttei vähiten tärkeänä siihen, miten ylipäätään elää ja olla. Tämä ihmissuhdeaihe on hieman kinkkinen, koska ihmiset jakautuvat varsin selkeästi ”seuraa hakeviin” ja ”vähemmän seurallisiin”, joten, ohjeita on hyvä suhteuttaa siihen, lukeutuuko itse tuohon tavanomaisella tavalla ihmisseurassa viihtyvään joukkoon, vai tällaisiin kuin allekirjoittanut.

41) ”Ole kohtelias ja huomaavainen toisille!”

Tämän neuvon voi kyllä heittää takaisin niillekin ihmisille, joilla ei ole ADHD-oireita. Mutta totta on, että kohteliaisuuden ”harjoittaminen” saattaa olla hieman tavallista vaikeampaa, ellei oikein edes huomaa, että seurassa on muitakin ihmisiä. Tai, jos ei jaksa kuunnella kärsivällisesti höpötystä, joka ei kiinnosta itseä lainkaan, tai jos se kiinnostaa, haluaisi sanoa omat näkemyksensä heti. Voi myös olla vaikeaa onnitella päivän sankaria, ellei muista, mikä päivä on meneillään, saati sitten sitä, milloin kyseisellä ihmisellä on jokin merkkipäivä. Joku ehkä pinnistelee tässä asiassa ja laittaa asiat kalenteriin, jotta pystyy olemaan normaalisti kohtelias ja huomaavainen. Itse olen tässä suhteessa epäkohtelias, ja olen ehkä vuosien mittaan loukannut lukuisia ihmisiä sillä, etten ole ”muistanut” heitä, mistä olen kaiken varalta pahoillani.

Introversio – ekstroversio – akseli erottelee ihmisiä selkeästi myös tässä suhteessa. Introvertit ovat vähemmistönä, joten heidän sosiaalinen käytöksensä ei edusta sitä kaikkein yleisintä, tai, enemmistön toivomaa käytöstä. Ekstrovertit kaipaavat yleensä enemmän ihmisten huomiota, joten, he saattavat kokea loukkaavampana sen, ettei heitä onnittele, tai ettei heihin pidä yhteyttä. Introvertit eivät välttämättä kaipaile puolituttavien onnitteluja tai rupatteluhetkiä kadulla ”kohteliaisuuden nimissä”. He varmaankin ilahtuvat heille oikeasti tärkeitten ihmisten tervehdyksistä, mutteivat aina tule vastanneeksi niihinkään.

Edustan tässäkin suhteessa vähemmistöä. Pyrin kyllä olemaan ystävällinen ihmisille silloin kun kohtaan heitä, mutta en hakemalla hae noita kohtaamisia, jotta voisin harjoittaa kohteliaisuutta heitä kohtaan, tai saada itselleni moista. Enkä välttämättä ole erityisen ”huomaavainen”, jos huomioni on sillä hetkellä jossakin omasta mielestäni tärkeämmässä asiassa kuin toisen ihmisen ulkoasu, tai jokin häiritsee mieltäni niin että haluaisin kadota koko tilanteesta toisaalle. En tarkoita ihmisille pahaa, ja vältän tahallista ”pahantekemistä”, mutten ole myöskään ylettömän aktiivinen ”hyvän tekemisessä”. Tosin, teennäinen huomaavaisuus ei mielestäni edes ole hyväntekeväisyyttä. Arvostan kyllä aidosti välittäviä ja huomaavaisia ihmisiä; he varmasti ilahduttavat monia pro-sosiaalisuudellaan. Itse en sellaiseen pinnistelemättä kykenisi, jos sittenkään. Olen todennut, että tuotan vähemmän pahastusta ihmisille epähuomaavaisuudellani, jos minuakaan ei huomata; eli, kukaan ei turhaan kaipaile huomiotani, kun en ole edes havaittavissa.

42) ”Tapaa ystäviä suunnitelmallisesti, ettet eristäydy. Aseta sosiaalisia aikarajoja.”

Tässäpä on toinen introverttien osalta hieman kyseenalainen vinkki! Jos alkuperäinen vinkki oli jollakin amerikkalaisella sivustolla, kuten muistelen, se selittänee tällaisen kehotuksen. Ympäristössä, jossa ujouttakin herkästi lääkitään, koska se on sosiaalisesti epäsuotavaa, on toki loogista kehottaa ihmisiä suorittamaan sosiaalisuutta oikein kalenteri kädessä. Mutta oikeasti ”eristäytyminen” voi olla joillekin ihmisille hyvinkin tarpeellista, jos he kuormittuvat ihmisten seurassa ja saattavat siksi käyttäytyä hankalasti, kun mitta tulee täyteen. Vihamielinen vetäytyminen ei tietenkään ole terveellistä eikä rakentavaa, joten, hyvähän se olisi, jos kaikilla olisi edes joku suhteellisen ystävällinen ihmiskontakti, tai elukka, joka tukee empatian kehittymistä ja ylläpitoa (tai jos olisi edes periaatteellinen ei-vihamielinen asenne teoreettisella tasolla ihmisiinkin, luomakunnan edustajina).

”Sosiaalisten aikarajojen” asettaminen voi olla tarpeen niinkin päin, että rajaa aikaa, jota joutuu viettämään toisten ihmisten kanssa. Tai, vaikka ajanvietto toisten seurassa olisi hauskaa, siitä saattaa silti väsyä, ja siksi olisi hyvä laittaa kestolle joku raja, ettei tule sitten käyttäytyneeksi ikävästi pahantuulisuuksissaan. Esimerkiksi ns. erityisherkät ihmiset saattavat kuormittua ihmisten kanssa olemisesta, vaikka olisivatkin normatiivisen sosiaalisia. Ja kuten jo mainitsin, introvertit eivät tarvitse niin monia ihmisiä elämäänsä, eivätkä niin usein kuin enemmistö ihmisistä, vaan laatu on tärkeämpi kuin määrä.

Etenkin stereotyyppiset ADHD-ihmiset (aktiivisesti kontaktia ottavat, tapahtumien keskipisteessä viihtyvät) lienevät useimmiten ekstroverttejä, kun taas introversio saattaa olla epätyypillisempää ADHD-ihmisessä. ADD-ihmisissä on luonnollisesti myös omissa maailmoissaan eläviä ja vähemmän seurallisia tyyppejä, mutta toisaalta, joku saattaa olla hyvinkin seurankipeä, mutta hajamielinen ja ”jumittava”. Ja Asperger-piirteisissäkin ihmisissä on ekstroverttejä, vaikka stereotyyppinen Asperger-tapaus saatetaan kuvitella esim. tiedemieserakoksi, tai oudoksi keräilijäksi, joka ei välitä ihmissuhteista lainkaan…

Toisin sanoen, erilaisia persoonia löytyy saman diagnoosin alta. Enemmistölle ADHD-ihmisistä voi kyllä olla ihan järkevää suunnitella ystävien tapaamista ja ylläpitää kaverisuhteita vaikkapa ihan kalenterin mukaan, etteivät ne kokonaan unohdu. Mutta minunlaiseni yliherkkä, umpi-introvertti-ADHD toimii tässä(-kin) suhteessa hieman toisin; priorisoiden sitä aikaa, jonka saa olla rauhassa, koska tavanomaisen tasoinen sosiaalinen aktiivisuus olisi tällaiselle päälle ”pahaksi”.

43) ”Suhtaudu huumorilla oireisiisi – anna itsellesi anteeksi (niin toisetkin antavat helpommin).”

Varmaankin kenen tahansa on hyvä suhtautua haasteisiinsa ja kömmähdyksiinsä lempeällä huumorilla, ja liioittelematta epäonnistumisiaan ja virheitään. Liian vakava ja etenkin armoton suhtautuminen ja jatkuviin haasteisiinsa ja vaikeuksiinsa tuottaa tietysti masennusta, itseinhoa, jopa itsetuhoisuutta. Mutta rajansa siinäkin, minkä verran vain naureskelee hölmöilyilleen, etenkin, jos on aiheuttanut haittaa toisillekin.

Voisin kuvitella, että se olisi ärsyttävää, jos joku vaikkapa rikkoisi jotakin kohtalaisen tärkeää silkkaa huolimattomuuttaan, ja sitten vain vitsailisi asialla, pahoittelematta ja korvaamatta vahinkoa. Olisi kaiketi hyvä kuitenkin pyytää ihan aidosti pahoittelevalla naamalla anteeksi ja tarjoutua korjaamaan vahinko. Sen jälkeen voi kyllä antaa itselleen anteeksi ja suhtautua asiaan vaikkapa huumorilla, eikä jäädä vatvomaan tapahtunutta, haukkumaan itseään ja kehittämään lisää katkeruutta entisen päälle.

Loppujen lopuksihan olemme kaikki aika naurettavia reppanoita. Kaikilla ei tosin ole neuropsykiatrisia haasteita, mutta kaikilla on jotakin vingerrystä päässä; ainakin tunnelukkoja, rajoittavia uskomuksia, jopa harhakuvitelmia, itsetunnon haasteita, yksittäisiä pakko-oireita, riippuvuuksia, pelkoja, kummallista vallanhimoa ja muita outoja mielihaluja…

44) ”Opettele pitämään puolesi.”

Jämäkkyyden opettelu on varmaankin useimmille tarpeen, jos taustalla on kielteistä, lannistavaa palautetta ja itsetunnon haasteita. Jotkut puolustavat oikeuksiaan liian aggressiivisesti ja polkevat toisia, jotkut taas eivät pistä vastaan ollenkaan. ”Perästä vedettävät” ja ”persiille potkittavat” (näinkin rumasti jotkut sanovat vaikkapa ADD-ihmisistä, joilla on toiminnanohjauksen haasteita) eivät yleensä aja omia asioitaan, koska eivät saa sellaista aikaiseksi, vaikka tahtoisivatkin, joten heitä saatetaan onnistua potkimaan heidän kannaltaan väärään suuntaan. Jotkut taas sinkoilevat omien impulsiivisten tahtomistensa mukaan suorastaan ylienergisesti, toisiakin tieltään tuuppien, muttei heitä saa millään tekemään jotakin toisten puolesta tai yhteiseksi hyväksi. Heillä on vähän liikaakin ”omaa tahtoa”.

On hyvä tiedostaa ja ymmärtää, mitä oikeasti tarvitsee, ja tahtoa sitä, mitä tarvitsee. Eikä niin päin, että tahtoo jotakin, vaikkei oikeasti sitä tarvitsisi. Toisin sanoen, kun ”pitää puolensa”, on hyvä ymmärtää, mitä oikeastaan puolustaa. Miksi on jotakin mieltä? Miksi ei tahdo jotakin, mihin toinen painostaa? Tai miksi pysyy omassa kannassaan, vaikka se olisi erilainen kuin toisen?

Moni sanoo harkitsematta ”EI” ihan kaikkeen. Toinen sanoo ”JOO” yhtä lailla kaikkeen, koska haluaa miellyttää, tai pelkää, että siitä suututaan, jos sanoo ”en osaa sanoa” tai ”EI”. Moni sanoo kaiken varalta ”en tiedä”, ja ehkä se onkin ihan totta. Mistä sitä milloinkin tietää, kannattaako sanoa ”ei” vai ”joo”? Eihän sitä voikaan tietää, ellei ymmärrä itseään ja omia tarpeitaan. Ja jos ei oikeasti jotakin tiedä, on parempi sanoa se ääneen kuin kieltää tai myöntää heti.

Jämäkkyyden opettelun voi aloittaa tutustumalla itseensä; pintakerrosta ja sen haluamisia ja automaattiohjaustaan syvällisemmin. Se onnistuu kaikkein luonnollisimmin, kun on edes joskus ”läsnä itselleen”. Toiset ihmiset ovat kyllä jossain suhteessa ”peili” omalle käytökselle (”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä sydämesi”, sanoo muistaakseni raamatullinen sananlasku.), mutta ellei koskaan ole aivan yksin, saattaa onnistua pakenemaan tietoisuutta siitä, kuka oikeasti on.

Jostakin varmaankin löytyy esim. Bournen ”omien oikeuksien luettelo”, jonka voi lukea pohdiskellen, toteutuvatko kyseiset oikeudet omalla kohdalla. Jonkun noista ”minulla on oikeus”- hokemista voi ottaa käyttöön kommunikoinnissaankin, vaikkapa vain koemielessä. Kun sinulta seuraavan kerran vaaditaan jotakin, mitä et halua, voit aloittaa repliikkisi: ”Minulla on oikeus vastata kieltävästi…”

45) ”Etsi ihmisiä, joitten parissa sinusta pidetään ja sinua rakastetaan ja ymmärretään.”

Tämä voi olla aika haastavaa toteuttaa, ellei sellaisia ihmisiä ole luontaisesti esim. perheessä, tai ellei ole kertynyt samanhenkistä kaveripiiriä jo varhain. Luulisin, että tällaisten ihmisten löytäminen voi olla hakuammuntaa, jos yrittää suunnistaa vaikkapa netissä annettujen tietojen pohjalta. Toisaalta, ehkä joku yhteinen kiinnostus tai ominaisuus johtaa jäljille, netinkin kautta. Netissä ilmaistu identiteetti ei tietenkään aina edusta mitään oikeaa persoonaa, ainakaan täysin, joten, voiko tällaisten ”tekoidentiteettien” välillä olla realistista ”rakkautta ja ymmärrystä”? Eikö se ole enemmänkin jonkinlaista mielikuvitusleikkiä mielikuvitushahmojen välillä? Ei sillä, etteikö mielikuvitusleikkien kautta saattaisi saada terapeuttisia kokemuksia…

Mutta jos tässä puhutaan ”oikeitten ihmisten” etsimisestä, vaikkapa jokin harrastepiiri, jossa osallistujilla on samanlaisia kiinnostuksia, saattaa toimia tutustumisen alussa. Moni ehkä haluaa ensin hieman ”tarkkailla” ihmisiä saadakseen selville, millaisia nämä ovat ja miten nämä suhtautuvat itseen, ja sitten vasta tutustua henkilökohtaisemmin. Jotkut menevät suoraan asiaan, siis, pyrkivät tutustumaan nopeasti ja tähtäävät suoraan joukon keskelle. Välillä varmaan tulee takkiin, joskus ehkä jopa ”turpiin”, ainakin henkisesti. Joillakuilla on neuropoikkeavuutta ymmärtävä lapsuudenperhe, ja se voi olla voimavara, joskin tuoda myös omat yhteiset haasteensa. Minua on siunattu ainakin jossain määrin ”hullunkurisella perheellä”, joten en oikeastaan koskaan tunne olevani ihan ainoa kummajainen tällä pallolla.

46) ”Vältä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sinua tai arvosta sinua omana itsenäsi.”

Jos sattuu olemaan sidoksissa vaikkapa työpaikkaan tai sukuun, jonka keskellä kokee olevansa ”friikki” tai ”musta lammas”, saattaa olla vaikea vältellä tällaisia ihmisiä aivan täysin. Mutta, jos edes itse hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on, saattaisi malttaa pysyä omanarvontuntoisena olentona heidänkin seurassaan – sen aikaa kuin on tarpeen. Se taas, jos ihan lähiperheessä on joku tällainen ihminen, on mutkikkaampi juttu. Yhteisymmärrystä voi tosin lisätä, jos on hyvää tahtoa ja motivoitunut parantamaan ihmissuhteitaan. Omista oireista kannattaa kertoa ja pyrkiä lisäämään toisen teoreettista ymmärrystä. Empaattinenkin ymmärtäminen voi lisääntyä, kun ilmaisee avoimesti omat tunteensa ja pahoittelee omaa toimintaansa, joka liittyy vaikkapa ADHD-oireisiin. Läheinen ihminen voi olla monella tapaa tueksi ja avuksi oireitten kanssa selviytymisessä.

Jos läheinen ihminen ei arvosta sinua ”omana itsenäsi”, saattaa herätä kiusaus antaa täysi laidallinen takaisin. Jos toinen arvostelee sinua sinun puutteistasi ja hölmöyksistäsi, on aika inhimillistä esittää vasta-argumentiksi muutama ”entäs itse?”- kommentti. Niin kiihdyttävän kiehtovaa kuin tällainen toisen silmässä olevien risujen ja tukkien kaivelu onkaan, pitkällä tähtäimellä se ei toimi, vaan syö aikaa, energiaa, ja vie huomion siltä kaikelta, mikä oikeastaan on ihan hyvin. Meissä on loputtomiin arvosteltavia asioita, vikoja, puutteita. Olemme kaikki tehneet lukemattoman määrän hölmöyksiä; jos emme itsemme, niin ainakin jonkun toisen mielestä. Tällaisen analyysin aloittaminen johtaa loputtomaan suohon.

Läheisen kanssa voisi kokeilla tehdä yhdessä ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen (ks. esimerkkejä). Voisi piirtää kummankin käden samaan paperiin, jollain tavalla kosketuksiin, ja kirjoittaa käden muistilauseet kumpaiseenkin. Tulisi kenties mietittyä lauseitten merkitys niin itsen kuin tuon toisen kannalta. ”Minulla on oikeus olla oma itseni – Sinullakin on oikeus olla oma itsesi!”

47) ”Kirkasta arvosi – Valitse mielekkäitä tekoja – Älä ole riippuvainen muitten mielipiteistä!”

Tämä viittaa varsin suoraan ”hyväksymis- ja omistautumisterapian” (suomalaisittain HOT) oppeihin. Olipa ADHD-tapaus tai ei, kaikkien kannattaa ”kirkastaa arvonsa”, eli pohtia, mikä itselle on aivan oikeasti tärkeää, milläkin elämänalueella, tai elämässä yleensäkin. Kun omat arvot kirkastuvat, voi pyrkiä tekemään aiempaa tietoisemmin asioita ja valintoja, jotka johtavat näitten arvojen osoittamaan suuntaan – toisten mielipiteistä huolimatta!

Suunnista sinne, minne omat arvosi johtavat – älä sinne, mitä ”kaverit sanovat”, ”suku päättää”, ”kumppani pakottaa”, tai ”yhteiskunta painostaa”. Toki on tarpeen noudattaa lakia, ettei joudu oikeasti vaikeuksiin. Saattavathan jonkun ihmisen omat arvot olla ristiriidassa vaikkapa lain ja etiikan kanssa, joten sellaisten arvojen todentamista tuskin tämän terapiasuuntauksen kehittäjäkään suosittelisi harjoittamaan…

Ellet voi (ainakaan vielä) toimia konkreettisesti omien arvojesi mukaan joittenkin rajoittavien tekijöitten takia, suuntaudu silti arvojesi mukaisesti henkisesti, sisäisessä maailmassasi. Kuvittele arvojesi mukaista toimintaa ja sitä, millaiseen tilanteeseen toiminta voisi johtaa. Uskalla sentään ajatella arvojesi mukaista elämää! Voit tehdä siitä vaikkapa jonkinlaisen ”unelmakartan” tai omanlaisesi kuvakollaasin, tai kirjoittaa siitä itsellesi. Sellaisen on todettu lisäävän tyytyväisyydentunteita, ja uskoisin, että on pitkällä tähtäimellä rakentavampaa kuvitella mielekästä elämää itselleen kuin eläytyä päivästä toiseen jonkun tv-sarjan sankarin elämään.

Jotkin haaveet eivät ehkä toteudu tässä elämässä, tai ne saattavat muuttua matkan varrella. Vastaan tulee niitäkin asioita, joita ei olisi odottanut tai toivonut. Mutta olisiko ehkä viisaampaa vain hyväksyä se, mikä on, kun se kerta on? Mitä järkeä on ”potkia pistintä vastaan” ja vastustaa sitä, mikä sattui ilmaantumaan tiellesi? Siinähän rikkoo vain itsensä.

Ja ehkäpä, kaikista esteistä huolimatta, ne aidoimmat ja syvimmät toiveet kasvavat hiljaa ja ryöpsähtävät täyteen kasvuun tai puhkeavat kukkaan jonakin päivänä, kun olosuhteet ovat otolliset. On vain hieman haastavaa odottaa niitä sopivia olosuhteita! Mutta ehkäpä tässä odotellessa voi vetkutella jalkaa, naputella pöytää (tai läppäriä), tai uppoutua omiin maailmoihinsa.

PS: Näissä muutamassa viimeisimmässä blogitekstissä oli siis ”vanhan” ADD/ADHD- vinkkilistani sisältö, omilla kommenteillani varusteltuina. Joitakin muitakin ADHD-vinkkejä olen tainnut kirjoittaa tähän blogiin matkan varrella, ja ne löytyvät lyhenteen mukaisella tunnisteella. Ja lopuksi voin vain kirjata tähän parhaaksi toteamani vinkin, jonka löysin ihan muualta kuin tältä listalta, ja jota en sitäkään osaa vielä täysin noudattaa:

Olitpa ADHD tai et, ole, kuka oletkin – ole, koska oleminen on kaiken perusta!

Kuka on paras luuseri, tai kaikista kurjin selviytyjä, tai kaikkein friikein hullu?

Nämä hieman oudot mielikuvitustyypit olivat Iljan ja
Johanneksen tarinan päähenkilöhahmojen alkuainesta.

Tässä yhteiskunnassa selviytyminen ei tietenkään ole toimintarajoitteisten ja poikkeavien ”paremmuuskilpailua”, jossa menestytään säälipisteillä. Täällä on kyllä kanoja ja kukkoja, jotka nokkivat kummajaisia tai niitä, jotka rohkenevat haastaa kukkoilijat. Täällä on myös sonneja, joitten jalkoihin jää säikkyjä pupuja ja hiirulaisia; täällä on räksyttäviä koiria, kaakattavia hanhia, raakkuvia pahanilmanlintuja ja niitä surullisen kuuluisia yksinäisiä susia…

Tässä maailmassa ”normaalit” ja tavalliset pääsevät kyllä jollain tapaa helpommalla, mutta heillä on luultavasti aika tylsää, koska he näyttävät tarvitsevan enemmän viihdettä ja keinotekoisia haasteita pysyäkseen vireinä. Toimintarajoitteisilla ei niinkään ole tylsää, koska monissa asioissa saa kamppailla ja tapella, vaikkei mitään virallista kilvoittelua olisikaan julistettu. Eipä ole tarvetta mennä tekemään itsestään naurunalaista johonkin ”tosi”-TV- lavastukseen, kun tekee tahattomastikin itsestään naurahtelunalaisen olemalla jotenkin friikki ihan oikeassa tosielämässä. Onhan paljon haastavampaa yrittää selvitä tällä pallolla, ihmisten keskuudessa, jos ei sovi enemmistön ehdoilla rakentuneeseen kulttuuriin tai muihin ihmisen luomiin rakenteisiin...

Tällaisen hieman kapinahenkisen mentaliteetin vallitessa pääni sisällä tulin kirjoittaneeksi tarinan, jonka kertojalta on amputoitu jalka. Joku saattaa ajatella, että koska minulla itselläni on yhä kaksi jalkaa tallella, en pysty mitenkään tai ainakaan uskottavasti ymmärtämään sellaisen ihmisen kokemusmaailmaa, jolla on vain yksi jalkaterä. Syystä tai toisesta halusin kuitenkin eläytyä sellaisen hahmon sisäiseen maailmaan; sellaisena kuin itse tuon maailman kuvittelin. Jostain absurdista syystä halusimme lapsina aika usein veljeni kanssa leikkiä humalaisia, tai suorastaan ”puliukkoja”, tai jotenkin invalideja, sokeita, tai ”mielipuolia”. Se oli meistä jännittävää. Emme tarkoittaneet pilkata ja ilkkua ketään, mutta halusimme jostain syystä eläytyä poikkeavuuteen ja kummastelun kohteena olemiseen. Enkä usko, että moinen ehkä brutaalilta vaikuttava leikki olisi pilannut minun eläytymiskykyäni. Ainakaan kokonaan. Voi olla että siitä on ollut jopa apua, ja ainakin se on osaltaan ruokkinut mielikuvitustani.

En halunnut kirjoittaa ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttua” tehdäkseni tieten tahtoen raflaavaa tarinaa. Alkuperäistarina syntyi jo vuosia sitten, kun halusin kuvitella, millaista olisi elää vammautuneena. Halusin myös elää traumatisoituneen, suruprosessin keskellä olevan, masentuneen introvertin mielen sisällä, ja kokea hahmon kautta muutoksen epätoivosta toivoon ja mielenrauhaan. En tietenkään voi oikeasti tietää, miten joku toinen ihmisen tällaisen asian oikeasti kokisi. Kirjoitin oman tulkintani, oman eläytymiseni, itse kuvittelemani hahmon kautta. Noihin aikoihin olin ehtinyt hieman itsekin pelätä liikkumiskykyni menettämistä. Ja kenties halusin löytää jalkapuolen nuoren ihmisen näkökulmasta jotakin, joka voisi olla yhteistä muittenkin kovia kokeneitten ja toimintarajoitteisten ihmisten kanssa.

Mutta mitäpä tarkoittaa ”toimintarajoitteinen” tai ”vammainen”? Mielenterveydellisiä ja neuropsykiatrisia oireita saatetaan nimittää ”invalidisoiviksi” siinä missä fyysisiäkin rajoitteita. Ns. ”vammaispalveluita” haetaan henkisiinkin ongelmiin, joten ”vammaisuudesta” puhutaan sellaisissakin tilanteissa, joissa tuen tarvitsijalla on kaikki raajat tallella. Poimin huvikseni erilaisia tekstinpätkiä ”invalidisoivista” toimintarajoitteista:

”Masennus on pahimmillaan vakava, jopa invalidisoiva sairaus, joka vaikuttaa jokaiseen elämänalueeseen”.

”Masennus invalidisoi ihmisen pahemmin kuin yleisimmät ei-tappavat taudit; sepelvaltimotauti, astma ja niveltulehdus.”

”Pitkäaikainen väsymysoireyhtymä on invalidisoiva pitkäaikaissairaus, jolle on ominaista kuukausia ja usein vuosia kestävä voimakas väsymystila ja väsymysalttius.”

”Monet pakko-oireista kärsivät pystyvät käymään töissä. Vaikeimmillaan sairaus voi jopa invalidisoida ja supistaa elämänpiirin niin, ettei ihminen pysty lähtemään kotoaan.”

”Terveydenhuollossa ei ole aina ymmärrystä siitä, miten häiriö vaikuttaa arjessa ja kuinka invalidisoivaa on olla hoitamattoman ADHD:n kanssa”. ADHD haittaa toimintakykyä monilla elämän alueilla, koulussa, kotona ja sosiaalisissa suhteissa, ja vakavimmillaan se on suorastaan invalidisoiva häiriö.”

”Aspergerin oireyhtymään liittyy yleensä poikkeuksellista aistiyliherkkyyttä, joka saattaa aiheuttaa jopa invalidisoivaa oireilua.”

Vaikka itselläni siis onkin kaksi jotenkuten toimivaa jalkaa, voin silti monelta osin eläytyä siihen, miltä tuntuu olla toimintarajoitteinen. Krooniset vaivani ovat aiheuttaneet minulle vaihtelevasti toimintarajoitteita, esimerkiksi vaikeuttaneet kävelemistä ja käsillä tekemistä, mikä on vaikuttanut myös mielialaani. Olen myös kokenut komplisoituneen suruprosessin, pitkäaikaista masennusta ja uupumusta, ja minulla on neuropsykiatrisia piirteitä ja aistiherkkyyksiä. Olen introvertti, ja senkin vuoksi vähemmistöä. Koen olevani poikkeava, sisäisesti, vaikken siltä välttämättä päällepäin näyttäisikään.

Olen tavannut useamman uupuneen ja masentuneen ihmisen, joka on sanonut, että tuntuisi helpommalta, jos heillä olisi jokin ulkoisesti näkyvä, ruumiillinen vamma, niin toiset ihmiset ymmärtäisivät, mikseivät he voi tehdä töitä normaalisti tai elää normaalisti. Ei tarvitsisi selitellä jaksamattomuuttaan ja kyvyttömyyttään, kun toimintakyvyttömyyden syy olisi näkyvissä, itsestään selvä ja järjellä ymmärrettävä. Mietin, haluaisiko tuolla tavoin kokeva ihminen oikeasti menettää fyysisen toimintakykynsä vain siksi, ettei tarvitsisi kertoa masennuksesta, uupumuksesta tai muista psyykkisistä oireistaan muille ihmisille? Aivan kuin psyykkistä toimintakyvyttömyyttä muka pitäisi hävetä enemmän kuin fyysistä rajoitetta; aivan kuin olisi muka enemmän ”oma vika” olla henkisesti toimintarajoitteinen kuin fyysisesti vammautunut…

Kukaan tuskin valitsee uupua arjessaan ja olla masennuksen takia työkyvytön. Silti tuntuu hävettävämmältä sanoa sellainen diagnoosi ääneen kuin kertoa, että jalka meni poikki. On surullisen tavallista, ettei ihminen jää sairaslomalle, vaikka olisi uupunut, mutta jää kyllä, jos tulee fyysistä vaivaa. Fyysisillä kolhuilla saatetaan joskus jopa kehuskella, elleivät ne ole lopullisesti vointiin vaikuttavia. Jos menee jalka poikki lasketellessa Alpeilla, tai loukkaa selkänsä tehdessään raskasta työtä, sitä ei välttämättä häpeillä kertoa kaikille. Mutta se nolottaa, jos on uuvuttanut itsensä tai suorastaan masentunut, kun on elämässä niin paljon raskaita asioita. Ikään kuin se olisi enemmän ihmisen oma vika, kun masentuu, kuin se, jos rikkoo itsensä aktiivisissa vapaa-ajan harrasteissa tai paiskimalla liikaa ruumiillisia töitä.

Kaikista vammoista ja kolhuista ei tietenkään toivu ennalleen, ja sopeutumisessa on oma kriisinsä. Mutta henkisesti ihmisellä on uskomattomat kehityspotentiaalit. Niitä ei vain aina tunnisteta, tai osata ottaa käyttöön. Kun ihminen tunnistaa potentiaalinsa, on kuin valot syttyisivät pimeyden keskelle. Jotkut kohtaamani fyysisesti toimintarajoitteiset ihmiset ovatkin olleet henkisesti sitkeitä, toiveikkaita, sisäisesti rikkaita.

No, haluaisiko joku oikeasti saada mieluummin jonkun pitkäaikaisen, fyysisen toimintarajoitteen, kuin vaikkapa voimakasoireisen ADHD:n? Sitä voinee kukin pohtia eläytymiskykynsä rajoissa. Minä pohdiskelin näitä teemoja jalkapuolen Johanneksen tarinan kautta. Itseäni kyllä masensi siinä vaiheessa, kun en voinut sormen toimintakyvyttömyyden takia moniin kuukausiin piirtää, tai tehdä voimaa ja tiettyä käsiotetta vaativia askareita käsilläni. Osa mielekkäistä harrasteistani oli siis tauolla, kun pari sormea oli ”vammaisia”.

Elin toista vuotta siten, etten pystynyt kävelemään kuin 5 – 10 minuutin matkoja, tai edes seisomaan paikallani, kun oli jo pakko päästä istumaan, että kipu loppuisi. Rentouttavat metsäkävelyt olivat siis pidemmän aikaa tauolla, haaveet pidemmistä patikkaretkistä haudattuina, ja sekin oli varsin masentavaa. Nyt olen iloinen, jos voin kävellä jotenkuten kivuitta parinkymmenen minuutin lenkin. Kipujen ehkäiseminen vaatii omaa työtä ja aikasatsausta (fysioterapeuttisia harjoitteita ja meditaatioita), etenkin, ellei halua käyttää lääkkeitä.

Joten, enpä osaa sanoa, valitsisinko mieluummin nämä fyysiset rajoitteet, vai olisinko mieluummin vaikeammin tarkkaavaisuushäiriöinen! Omiin tarpeisiini riittävän normaalin toimintakyvyn saavuttaminen ja ylläpitäminen on haaste; ei mikään itsestäänselvyys. Tiedän kuitenkin, ettei asian murehtiminen tai vatvominen auta toimintakyvyn kohentamisessa, joten, yritän parhaani mukaan hyväksyä sen, miten asiat ovat, ja kohentamaan mielialaani kaikin mahdollisin (tervehenkisin) tavoin, jos vain jaksan. En todellakaan väitä, että se olisi helppoa, tai onnistuisi kovinkaan usein, mutta se on henkinen tavoitteeni. Mahdollisuus siihen on joka hetki, Luojan kiitos, mutta välillä tulee ärräpäitä. Näiltä osin olen elänyt läpi samanlaisia tunnelmia kuin jalkapuoli-Johanneskin, vaikken olekaan oikeasti jalkapuoli.

Elokuvakulttuuriin liittyen on ilmeisesti käyty keskustelua siitä, kuka ”saa” tai ”voi” näytellä minkäkinlaista ”vammaista”, mutta siihen tuskin on yleispätevää vastausta. Näyttelijä eläytyy niin hyvin kuin eläytyy. Joskus eläytymiskyky ei riitä, joskus riittää. Epäaitous, epärealistisuus ja teennäisyys kyllä pilaavat roolisuorituksen normaalimmissakin roolihahmoissa. Mutta ei kai kukaan oleta, että esimerkiksi patologisen raiskaajan roolia voisi esittää vain aidosti sillä tavoin häiriintynyt ihminen? Fiktio on fiktiota, eikä siltä kannata odottaa faktan realistisuustasoa, kun ei ”faktatkaan” aina ole oikeasti tosia, ”tosi-tv:sta” puhumattakaan.

Me kaikki toimintarajoitteiset ja erilaiset ihmiset emme ehkä poikkea ”normi-ihmisistä” ulkoisesti, ainakaan kovin silmiinpistävästi, mutta koemme silti kenties monenlaisiakin vaivoja ja rajoitteita, ja myös outoutta suhteessa toisiin, normaalimmilla tavoilla toimiviin ihmisiin. Ja vaikkei ”vammamme” olisikaan yhtä helposti havaittava ja konkreettinen kuin esimerkiksi näkövamma tai liikuntakyvyttömyys, saatamme mekin kokea tässä yhteiskunnassa ”vähemmistöstressiä” ja syrjintääkin. Ihmisten maailma tuntuu olevan suunniteltu normaalin enemmistön ehdoilla. Toiset toimintarajoitteiset joutuvat kohtaamaan fyysisiä esteitä, henkisten lisäksi. Toiset kokevat enemmän henkisiä esteitä, vaikka fyysinen esteettömyys olisikin huomioitu.

Eri tavoin toimintarajoitteisten ei ole järkeä kilpailla siitä, kenellä on vaikeinta ja ketä kohdellaan huonoimmin. Eriarvoisesta kohtelusta voi ja saa valittaa, vähättelemättä toisten kokemia haasteita. Toimintarajoitteisilla ihmisillä voi olla monella tapaa hankalaa, mutta emme tarvitse säälittelyä sen enempää kuin vieroksuntaakaan. Tarvitsemme asianmukaista rajoitteittemme huomioon ottamista ja kunnioitusta ihmisolentoina, ja myötätuntoa, siinä missä kaikki muutkin ihmiset, ja erityisesti lapset. Ihmisiä tulee kyllä kohdella samanarvoisesti, muttei se tarkoita aina prikulleen samanlaista kohtelua! Kaikille ei voi tarjota samaa puuroa; joku voi saada siitä allergisen reaktion, ja joku ei saa sitä itsenäisesti lusikoitua kuitenkaan, ja joku taas saattaa oksentaa, jos siinä on möykkyjä…

Eihän ”normatiivinen enemmistökään” ole kaikin puolin samanlaista ihmismassaa. Ihmiset ovat väistämättä joissakin asioissa erilaisia, ainutlaatuisia, koska muuttujia on paljon, ja erilaisten piirteitten ja ominaisuuksien yhdistelmiä on äärettömästi. Voisimmekohan erilaisuudestamme huolimatta arvostaa itseämme ja toisiamme, sellaisina kuin kukin aidosti olemme; enemmän tai vähemmän outoina olentoina?

JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?

Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.

Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)

Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.

Luettavaa monin tavoin poikkeaville, joltakin friikiltä kirjoittajalta?

Olen vuoden 2017 lopulta alkaen julkaissut romaanisarjaa ”Ohdakemaa”, jonka vanhimmat osat saivat alkunsa jo vuonna 2002. Alkuperäistarinat olivat ”lepotilassa” pidemmän aikaa, ja muokkailin niitä lähinnä omaksi huvikseni silloin tällöin. Julkaistuani pari ”luuserigenreä” edustavaa romaani päätin työstää nuo fantasiakeskiajan tyyppiseen maailmaan sijoittuvat psykologiset kehitystarinat yhtenäiseksi sarjaksi ja tuottaa ne sellaiseen muotoon, jossa joku ulkopuolinenkin saisi ne käsiinsä, jos sattuisi saamaan niistä tietoa ja olisi syystä tai toisesta kiinnostunut lukemaan niitä. Itse valitsin tietoisesti ja tarkoituksella nopeimman, itsenäisimmän ja vähiten kaupallisen reitin - omakustanteen.

Eihän kirjoittaminen ole minulle leipätyö, vaan jonkinlainen ”kutsumusharrastus”. Tiedän, että on ihmisiä, jotka haluavat olla ”kirjailijoita” ja kirjoittavat siis ”ollakseen jotakin”, eivätkä todellista itseään ilmaistakseen. Kirjailijan tittelin ajatellaan ehkä tuovan jotakin lisää ihmisenä olemiseen. Monet ”kirjailijaksi” haluavat toivovat siis jonkun kustantajan huolivan käsikirjoituksensa, jotta hengentuotoksesta syntyisi kirjatuote. Mutta jos kirjailijan tittelin ansaitsee vasta sellainen tyyppi, joka tienaa elantonsa kirjoittamalla tuotteistettuja kirjoja, niin harvempi kirjoja julkaissutkaan ihminen on sitä. Kirjan julkaisu ei tarkoita leivän tienaamista kirjoittamalla varsinkaan loppuelämäksi, jos ollenkaan. Voiko ”kirjailijaksi” sanoa kirjojen kirjoittamista harrastavaa ihmistä, vai vasta sellaista, jonka kirjan joku kaupallinen kustantamo on julkaissut, menipä tuote kaupaksi tai ei?

Joku sanoi minua ”kirjailijaksi” siinä vaiheessa, kun sai tietää, että 13-vuotiaana kirjoittamani novelli oli julkaistu. Minusta ei tuntunut ”kirjailijalta”, eikä ainakaan menestyneeltä sellaiselta, mutta olin kuitenkin innostunut, koska kuvittelin meneväni kohti jotakin tavoitetilaa. Ehkäpä luulin, että saisin joskus elää kirjailijaerakkona, olematta kuitenkaan taloudellisesti riippuvainen mistään tahosta. Mutta yhteiskunta pitää erilaisempiakin ihmisolentoja hyppysissään ja ohjaa haihattelevat, mutta harmittomat toisinajattelijat ruotuun, eli sovinnaiselle ammatilliselle polulle. Eivätkä toiset ihmiset aina anna introverttienkaan olla aivan rauhassa, joten, saattaa vaikkapa syntyä sosiaalisia siteitä, jotka ehkäisevät totaalisen erakoitumisen.

No, ehkä olin julkaisukynnyksen ylittämisen perusteella jonkinlainen ”kirjailija” silloin teininä, mutta nyt ainakin olen pelkästään ”omakustannesellainen”. Omakustantaminen edustaa minulle riippumattomuutta siinä, mitä ylipäätään haluan kirjoittaa, ja vapautta julkisuudelta ja toisten määräämältä markkinoinnilta. En edes haluaisi olla ”ammattikirjailija”, jos se tarkoittaisi, että olen jonkun tahon palkollinen ja alamainen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Luovassa työssä lienee oleellista saada laulaa sitä, mitä milloinkin on tulossa ulos, eikä sitä, mille on markkinoita. Ei kukkokaan käskien laula. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa; en siksi, että vaadin itseltäni sitä, jotta voisin toimia jonkin ulkoisen palkinnon suuntaisesti. Julkaisen, jotta ne harvinaiset ihmiset, joitten mielestä kirjojeni teemat saattaisivat olla kiinnostavia, voisivat tutustua tuotoksiini.

Kuten olen tainnut ennenkin mainita, en kirjoita normatiivisista ihmisistä ja perinteisistä sankareista, vaan kirjojeni hahmot ovat yleensä tavalla tai toisella normeista poikkeavia, ja jostain näkökulmasta jopa luusereita. Kaikki lukemisesta pitävätkään eivät välitä eläytyä liian erilaisten persoonien mielensisältöihin, etenkään minäkertojan näkökulmasta, varsinkin jos tarinassa tapahtuu kovin vähän mitään tavanomaisen jännittävää tai menestyksellistä. (Tästä tulee näköjään jonkinlainen antimainos kirjoilleni!) Niin, romaanini ovat melko pitkiä, polveilevia, syväluotaavia, paljon dialogia sisältäviä (niin mielen sisäistä kuin henkilöitten välistä) ja kovin vähän viihteellisiä, vaikkakin ne ovat kyllä psykologisia, ja jotkuthan saattavat olla jossain määrin kiinnostuneita psykologiasta. Harva kuitenkaan jaksaa lukea 400 – 500 sivua tarinaa sisäistääkseen joitakin ihmismielen toimintatapoja ja saadakseen esimerkkejä psyykkisistä kriiseistä tai haitallisesta sisäisestä puheesta.

Henkinen kasvu on myös keskeinen teema kirjojeni päähenkilöitten tarinoissa, mutta jos lukija haluaa väen väkisin pitäytyä omassa poterossaan, on ymmärrettävästi epämiellyttävää lukea sivukaupalla asioita, jotka järisyttävät oman kuplaa ja pakottavat ulos henkilökohtaiselta mukavuusalueelta. En minäkään lue kirjoja, jotka sotivat omaa arvomaailmaani vastaan, tai joiden aihepiiri ei kiinnosta lainkaan. Joten, jos joku vaikkapa arvostaa oveluutta, menestystä, tappamista, ”naistenkaatamista” ja sen sellaista, tuskinpa hänellä huvittaa lukea vaikkapa ihmisestä, joka ei missään tapauksessa haluaisi hallitsijaksi ja joka ei välitä ihmisten suosiosta, ja haluaa oikeastaan mieluummin mennä asumaan luolaan eläinystävänsä kanssa; tai tyypistä, joka haluaa vaeltaa köyhänä yhden ainoan (ja vieläpä samaa sukupuolta olevan) rakkaansa vierellä pitkin erämaita; tai jostakusta, joka löytää kyllä mutkien kautta ihan normatiivisen puolison, mutta saa pari hieman omituista lasta, joille tavallisten ihmisten maailma on vihamielinen viidakko, ja seikkailuksi riittää pelkästään hengissä selviytyminen. Ohdakemaa- sarjan yhdestoista osa tulee myös olemaan yhden omituisen olennon tarina. Tämän maailman termeillä kertojaa voisi kuvailla erityisherkäksi, autistiseksi ja psykoosiherkäksi tyypiksi, jolla on myös ns. ”sukupuoli-identiteetin häiriö”. Löytyykö tällaisille ”kummajaisille” paikkaa Ohdakemaassa, ellei tässä olevinaan sivistyneessä maailmassamme, jossa meidän tulisi elää ikään kuin ”onnellisina” ja tasapainoisina, ja vieläpä sovussa kaikkien kanssa?

Tässä kuussa sain siis lopultakin julkaisukuntoon Ohdakemaa- sarjan kymmenennen osan, joka jatkaa yhdeksännessä osassa alkanutta Jaewulkan tarinaa (joka ilmestyi heinäkuussa 2020). Syynä hieman hidastuneeseen julkaisutahtiin oli paljoltikin se, että käsikirjoitus oli suurelta osin uudempaa tekstiä, ja vaati useamman muokkauslukukierroksen. Sen lisäksi voimavarani olivat menneenä vuonna vähissä, ja käytin tietoisesti enemmän aikaa säännölliseen mindfulness-harjoitteluun. Tietoisuuden kehittäminen ei ole pahaksi kirjoittamisellekaan, päinvastoin, ja tänä sairaudentäyteisenä maailmanaikana vastustuskyvyn lisääminen on kaiketi hyväksi sekin. (Kuten myös se, että pysyy kotona ja kirjoittaa, tai lukee.)

Ohdakemaa X: "Kuningatar ja Ohdake" ilmestyi 26.1.2021. Tässä romaanin takakansiteksti (laajempi esittely löytyy tästä linkistä):

Rooleihin sopeutumaton kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, Jaewulka Erdanintytär, on yrittänyt paeta kahleita ja rajoituksia, mutta päätynyt vain ansasta toiseen. Lopulta Jaewulkan vapauden edessä on enää yksi este: pelätty ja vihattu Molcavarathian kuningatar Mormessa, johon hänet kahlitsee veriside.

Vanhempiensa luota lähdettyään Jaewulka päätyi monen mutkan kautta itämolcavarathialaisen sulhasensa kotiin. Ivor Igorinpojan perheen huolenpidosta huolimatta hän ikävoi Itäiseen Vuoristoon; peläten, etteivät asiat Ristikallion linnassa ole kunnossa. Jaewulka on huolissaan myös Jefry Eliotinpojan puolesta. Tuo synkkämielinen nuorukainen pakotettiin haastamaan Ivor kaksintaisteluun, mistä Jaewulka on katkera Ivorille, vaikka toisaalta toivoo tällekin pelkkää hyvää. Se, onko hän itse hyväksi Ivorille, ei olekaan niin yksinkertaista. Oman menneisyytensä kanssa kipuilevan Jefryn mieli kuljettaa häntä jopa hengenvaarallisille poluille, ja Jaewulka kokee seuraavansa häntä, aivan kuin tuo kaikki tapahtuisi hänelle itselleen. Ivorin on vaikea ymmärtää tällaista sidettä, mutta joskus nykyhetken oivallus tarvitsee muistutuksia menneestä elämästä, ja ennen kaikkea peiliin katsomista.

Tulee kuitenkin aika, jolloin kunkin on pantava syrjään henkilökohtaiset suunnitelmansa ja toiveensa. Itäisten valtakuntien tulevaisuus riippuu Molcavarathian tilanteesta, ja kuningatar Mormessa on pakotettu miettimään valtakuntansa kohtaloa tuntiessaan oman elämänsä kääntyneen ehtoopuolelle. Koska Jaewulka on hänen lapsenlapsensa, hän haluaa tuon paimeneukon mökissä syntyneen, “likaisen rakinpenikan” käskynhaltijakseen ja nöyryyttämään omia alueruhtinaitaan, jotka kärkkyvät hänen kruunuaan. Mutta Jaewulkan kannalta tuo side on hirvittävä taakka, ja hän tarvitsee kaiken mahdollisen tuen kyetäkseen kohtaamaan kuningatar Mormessan kasvoista kasvoihin.

Kenellä on oikeus olla oma itsensä? Introvertillakin?

Tämä kuva liittyy "Itsetunnon käsi"- harjoitukseen, ja tässä tekstissä on
käsittelyssä lähinnä tuo "pöllösormi", eli: "Minulla on oikeus olla oma itseni."

Olen aina ollut omalla reviirilläni viihtyvä ja perhekeskeinen olento, joten koronaepidemian tuomat matkailurajoitteet tai suositus välttää ihmisjoukkoja eivät ole merkittävästi vaikuttaneet elintapojani kurjistavasti. Jos jonnekin matkustaisin, paikka olisi kotimaassa, ja todennäköisesti matkan syynä olisi läheisen tapaaminen. Matkan varrella voisi käydä joissakin luontopaikoissa. Tai sitten saattaisin matkata johonkin erityiseen luontoympäristöön, mutten lentämällä. Syystä tai toisesta en lainkaan pidä turistikohteista. Matkailumainokset puistattavat minua. Vaikka pyrinkin olemaan ihmisiä kohtaan ystävällinen ”hukka”, en kaipaa läjäpäin ihmisiä pyörimään ympärilleni. Jos haluan aistia luontoympäristöä, vieraat ihmiset häiritsevät kokemustani lähes sietämättömästi. Jos taas haluan kokea taide-elämyksen, ihmisäänet ja toisten läheisyyden aistiminen rikkovat kokemusta ja ajatuksiani. Tuntuukin lähes mahdottomalta saada esteettisiä tai ylipäätään miellyttäviä kokemuksia paikoissa, joissa on liiaksi ihmisiä.

En tarkoita enkä halua tuottaa ihmisille mitään vahinkoa tai ikäviä tunteita, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ihmisistä ”pitäminen” on toisinaan haastavaa. Joittenkin ihmisten käyttäytyminen on usein lähes sietämätöntä, vaikka yrittäisikin hyväksyä ihmisen sinänsä sellaisena kuin hän on. Ja olen itsekin vedonnut siihen, että saahan ihminen olla millainen on, vaikkakaan kukaan ei saa käyttäytyä millä tavoin tahansa, eikä tehdä mitä tahansa.

Tässä piilee väärinymmärryksen riski. Jos vedotaan väitteeseen, että ihmisellä on oikeus olla ”oma itsensä”, ja sillä varjolla käyttäydytään toisia kohtaan vaikkapa kusipäisesti, mennään harhateille. Jos joku ihminen olisi aidosti persoonaltaan ”kusipää”, ja käyttäytyisi sen mukaisesti vedoten oikeuteensa olla ”oma itsensä”, täytyisi hänen silti noudattaa lakia. Tässä vaiheessa on pakko toistaa jo todettu asia ja hieman täydentää sitä: ihmisellä on oikeus olla oma itsensä siinä mielessä, mikä on hänessä aitoa ja muuttamatonta, kuten persoonallisuus, temperamentti ja muut seikat, joille hän ei suoranaisesti voi mitään. MUTTA, hän on silti vastuussa omasta käytöksestään ja toiminnastaan, ja velvollinen noudattamaan lakia ja kunnioittamaan myös toisten oikeutta olla omanlaisiaan.

Tuleeko siis ”kusipäillekin” antaa oikeus olla ”oma itsensä” ja toteuttaa ”kusipäisyyttään”, jos ”kusipäisyys” on osa heidän persoonallisuuttaan? Jos ihmisen persoonallisuus todella on sellainen, jollaiseen ”kusipäisyydellä” usein viitataan, kyse lienee vakavasta narsismista tai psykopatiasta, ja tämä poikkeus vahvistaa säännön. Ihmiset, joiden omatunto ei toimi ja joilla ei ole empatiakykyä, vaativat erilaista suhtautumista kuin tavalliset ihmiset, jotka paineen alla, suuttuneena tai muista tilapäisistä syistä toisinaan käyttäytyvät ”kusipäisesti”.

Jos siis ihmisen toiminta rikkoo muitten oikeuksia vastaan ja myös lakia ja eettisiä normeja, joita ihmiset keskimäärin yrittävät noudattaa, ja jos kyse tuntuu olevan pysyvästä, luonteenomaisesta, jopa synnynnäisestä käytöspiirteestä, ihmisen ei tietenkään voi antaa vapaasti ”ilmaista persoonaansa” ja ”olla oma itsensä”, jos se tarkoittaa pahan aiheuttamista toisille. Tämän totean selkeästi senkin takia, ettei esim. ”Itsetunnon käteen” liittyvien lauseitten varjolla luultaisi, että ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa ”ollakseen oma itsensä”. Vaikka jossakin olisi olemassa ns. potentiaalinen ”hirviö”, eihän se tarkoita automaattisesti, että tämä ”hirviö” tekisi pahaa. Oleminen ei ole tekemistä. Tekeminen ei aina kuvaa olemista. Eli vaikka käyttäytyisin joka toinen päivä kusipäisesti, en välttämättä ole ”kusipää”. Vaikka toimisin välillä laiskasti, en ole ”laiska persoonallisuus”, ja niin edelleen.

Tämän selvennyksen jälkeen lienee kohtuullista todeta, etten pidä ”kusipäisistä ihmisistä”, mutta toivon heillekin sitä hyvää minkä uskon olevan hyvää muillekin, eli henkistä paranemista ja käyttäytymisen korjaantumista sellaiseksi, ettei se aiheuttaisi kenellekään enempää pahaa. Jos käytös ei muutu, on yhteiskunnan sitä rajoitettava. Eikä näistä ihmisistä tarvitse muittenkaan pitää, mutta silti voi kohdella ihmisarvoisesti. Henkilökohtaisesti en tosin pidä kaikista niistäkään ihmisistä, jotka käyttäytyvät vain toisinaan ”kusipäisesti”. Mutta vastenmielisyyden tunteeni voi johtua vaikkapa ihan vain siitä, että jotkut ihmiset ovat kiinnostuneita joistakin tavallisista asioista, jotka itsellä tympivät tai tuntuvat moraalisesti kyseenalaisilta, ja siitä syntyy aversion tunnetta. Yleensä kuitenkin erilaisistakin ihmisistä löytyy jotakin, josta on samaa mieltä, tai jokin mielekäs yhteisymmärryksen vire, joka auttaa suhtautumaan ystävällisesti, jos on tarpeen olla tekemisissä keskenään. Voi vain toivoa, ettei ihan kaikkien kanssa tarvitsisi.

Haluaisin korostaa sitä, ettei kaikista ihmisistä tarvitse väen väkisin yrittää pitää (henkilökohtaisten mieltymysten mukaisesti), mutta kaikkia tulee silti kohdella ihmisarvoisesti ja myötätuntoisesti. ”Tykkäämisen” teeskentely on falskia ja ehkäpä perustuu tarpeeseen olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”, mikä on pettävä tie. Joskus on tarpeen selkeästi ”kumartaa” joillekuille, vaikka tulisikin samalla pyllistäneeksi vastapuolelle, jos on kyse vaikkapa arvovalinnoista. Jos yrittää olla kumartamatta ja pyllistämättä kenellekään, ei myöskään ilmaise oikeita näkemyksiään mistään. Sellaisen ihmisen arvomaailma jää hämäräksi. Hyväksyisikö hän todella mitä tahansa, kunhan vain saisi pitää ”mukavan ihmisen” maineensa? Miksi pitäisi olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”; eikö se ole tärkeämpää, että on kohtaamilleen ihmisille ystävällinen ja oikeudenmukainen?

Ihmisen on henkisesti helpompaa kuulua enemmistöön, joka viihtyy toisten ihmisten seurassa ja kokee tarvetta olla niin kuin muutkin. Se kun tekee vuorovaikutuksesta niin jouhevaa, kun kaikki ovat samanlaisia ja kiinnostuneita samoista asioista. Voisi hieman provosoiden todeta, että ilmentääkö se sosiaalisia taitoja, että tulee hyvin toimeen samanlaisten ja samaa mieltä olevien ja samanlaisista asioista kiinnostuneitten kanssa? Ja että sitten vieroksuu erilaisia ihmisiä, tuhahtelee erimielisille ihmisille, tai suorastaan ajautuu riitoihin, jos joku on liian erilainen kuin itse?

Minä sanoisin, ettei se ilmennä erityisen hyviä sosiaalisia taitoja, jos ihminen viihtyy lähinnä itsensä kaltaisten ihmisten kanssa ja vieroksuu ja välttelee kohtaamasta ”outoja” ihmisiä. Erilaisten ihmisten kohtaamisessa tarvitaan erityisen hyviä sosiaalisia taitoja. Poikkeavia kohtaan ennakkoluuloisilla ”laumasieluilla” ei välttämättä ole näitä taitoja sen enempää kuin jollakulla, jonka on vaikea tulla toimeen ylipäätään kenenkään kanssa. Joskus kuvataan, miten esimerkiksi kaksi autistista lasta tulee välittömästi toimeen toisen kaltaisensa kanssa, vaikkei hallitse ”normaalia” vuorovaikutusta. ”Tavallinen” ihminen ei osaa kommunikoida autistisen ihmisen kanssa. Koira osaa. Onko koira siis sosiaalisesti taitavampi kuin tavallinen ihminen, vai enemmän samanlainen kuin autistinen ihminen? Ehkäpä jotkut eivät osaa olla vuorovaikutuksessa siksi, kun eivät ole vielä tavanneet riittävästi itsensä kaltaista olentoa? Enemmistön edustajille samanlaisia ihmisiä on tarjolla rutkasti, joten, heidän puutteensa sosiaalisissa taidoissa eivät välttämättä paljastu koskaan, tai ainakaan ennen ensimmäistä syvällisempää ihmissuhdetta…

Ihmisillä, jotka haluavat olla paljon tekemisissä toisten ihmisten kanssa, on yleensä joitakin tarpeita suhteessa noihin toisiin. Mediassa puhutaan usein korostuneesti siitä, miten kovasti ihmiset tarvitsevat toisiaan, ja miten tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat, ja että ihmiset automaattisesti kärsivät, jos heillä ei ole riittävästi sosiaalista vuorovaikutusta. Tämä kuvaa enemmistöä ihmisistä, eli ekstroverttejä ihmisiä, ja heidän kohdallaan se voi olla tottakin, että he aidosti kärsivät, kun sosiaalisia kontakteja rajoitetaan. Mutta vähemmistönä elävät introvertit eivät välttämättä kärsi niin paljoa siitä, jos heillä on ihmissuhteita lähinnä perheeseensä tai puolisoon, tai pariin ystävään. He sen sijaan saattavat kärsiä paineesta olla sosiaalisempia kuin luontaisesti haluaisivat olla.

Jos joku kokee, ettei oikeasti tarvitse toisia ihmisiä ja viihtyy yksin, ei se tarkoita sitä, että hänkään saisi joka kerta toisia ihmisiä tavatessaan haistattaa näille pitkät ja haukkua ja valittaa koko ajan, aiheuttaen pahaa mieltä ja loukaten toisia. Eihän kukaan saa uhata toisten hyvinvointia eikä oikeutta olla olemassa, vaikkei hän itse näitä toisia henkilökohtaisesti tarvitsikaan. Se on kuitenkin raskasta, jos pakotetaan olemaan toisten kanssa, vaikka ihminen siitä kärsisi. Sellaisella painostuksella saatetaan luoda pelkoja, katkeruutta ja vihamielisyyttä. Aidosti yksin viihtyvää ei siis saisi pakottaa normatiiviseen sosiaalisuuteen. Sosiaalisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää, että itsekseen viihtyvä saattaa kärsiä tavanomaisen sosiaalisuuden vaatimuksista samalla tavoin kun hän itse kärsisi siitä, jos hänet pakotettaisiin erämaahan yksinäisyyteen. Koulumaailma on yksi potentiaalinen ympäristö, jossa esim. introvertit autismin kirjolaiset herkästi painostetaan heille epäluontevaan ja liialliseen sosiaalisuuteen.

Annetaanko tässä suhteessa ihan kaikkien ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, vai yritetäänkö esimerkiksi vähemmistön edustajia puristaa enemmistön mieltymyksistä syntyneisiin normeihin kaikenlaisilla paheksuvilla kommenteilla ja enemmistön kokemuksia mediassa korostamalla? Kyllähän ”normaalien” ihmisten pitää olla yhteydessä toisiin ihmisiin, ja pyytää ihmisiä kylään ja käydä harrastuksissa, joissa tapaa ihmisiä, ja rupatella mukavia siellä täällä, missä on muitakin ihmisiä, ja niin edelleen. Jos et tee niin, olet jotakin kielteistä, kuten masentunut ehkä? Jurottaja? Epäluuloinen ja estynyt? Sosiaalisesti pelokas? Säälittävän yksinäinen? Omahyväinen ja ylimielinen? Vähän mökkihöperö, outo erakko?

Enemmistön ihmisiä pidetään tietysti tilastollisesti ”normaalimpina” ihmisinä kuin vähemmistön edustajia. Minusta taas monet asiat ja ilmiöt, joita enemmistön keskuudessa esiintyy, ovat tavallaan järjellä ymmärrettäviä ja jollakin tavalla, teoreettisten eläytymisyritysten ja niitten reflektoinnin kautta myös jossain määrin kokemuksellisesti tunnistettavissa mielekkäiksi (siis, ilmeisesti ekstrovertin neurotyypillisen ihmisen kokemusmaailmassa), mutteivat itselle luontevia. Psykologian viitekehys auttaa ymmärtämään teoreettisesti tätä normatiivista enemmistöä ja heidän tarpeitaan. Työssäni taas koen hyödyllisemmäksi kyetä ymmärtämään ”poikkeuksia” ja eläytymään ei-normatiivisten ihmisten kokemuksiin. Monet kohtaamani ihmiset ovat introvertteja ja neuroepätyypillisiä. Jos olisin itse ekstrovertti ja neurotyypillinen, miten voisin tavoittaa heidän kokemuksensa siitä kaikesta kärsimyksestä, jota he kohtaavat vähemmistönä eläessään ja kokiessaan enemmistön tarpeisiin suunnitellun maailman ja kulttuurin tuomia haasteita; etenkin juuri siellä, missä on runsaasti noita muita, mutta erilaisia ihmisiä?

Jotkut ihmiset ovat suorastaan traumatisoituneet näitten tavallisten ekstroverttien seurassa, kuten koulumaailmassa. Sellaisesta voi kehittyä sosiaalisia pelkoja. Mutta sosiaalinen ahdistus, jota yksinkertaisilla mittareilla arvioidaan, ei todellakaan välttämättä aina ole sitä, että ihminen ”pelkää” muita ihmisiä. Se voi olla enemmänkin sitä, ettei kyseinen ihminen koe oloaan mukavaksi ja rennoksi ollessaan liian monen ihmisen seurassa, tai sellaisessa tilanteessa, jossa on liian erilaisia ihmisiä; ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aivan erilaisista asioista, käyttäytyvät liian tuttavallisesti tai tunkeilevasti, tai loukkaavat omia arvoja. Se voi olla sitä, ettei yksinkertaisesti välitä olla huomion keskipisteenä, esiintyä, tai rupatella kaikkien kanssa, tai ottaa kontaktia jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen. Onko se muka aina ”ahdistusta”, jos ei kiinnosta katsoa keskustelukumppania silmiin? Jospa tuo toinen haluaa katsella mieluummin seinää kuin silmiäsi kyetäkseen kuuntelemaan sinua tarkasti?

Erilaisuuden kokemiseen liittyvän sosiaalisen epämukavuuden tai erilaisuudesta aiheutuvan sosiaalisen mielenkiinnon puutteen diagnosointi ”sosiaaliseksi ahdistukseksi” ilmentää enemmistölle ”normaalin” toiminnan arvottamista siksi ainoaksi oikeaksi (ja terveeksi) tavaksi olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos et ole sillä tavoin sosiaalinen kuin enemmistö on, olet viallinen, poikkeava, ”sairas” tai jotenkin ”häiriintynyt”, tai vähintäänkin "vähän semmoinen"…

Ilmentääkö tämä sitä, että tällä pallolla saa olla oma itsensä? Introverttikin?

En oikein käsitä, mitä ”pahaa” ihminen tekee toisille sillä, että välttelee näitten seuraa. Joku voi tietysti sanoa, että itsekseen viihtyvä välttelee tekemästä hyvää toisille, kun ei ota näihin kontaktia. Ja joskus se kyllä tarkoittaa sitäkin, mistä olen pahoillani, etenkin jos asiaintila olisi niin, että juuri nimenomaan minua oikeasti tarvittaisiin, mutta välttelen tilannetta, kun en jaksa olla ihmisten seurassa ylen määrin. Mutta luulen, ettei juuri minun persoonani ole niin kipeästi kaivattu jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa, etteikö joku empaattinen ja rupattelutaitoinen ekstrovertti hoitaisi tilanteen paljon luontevammin ja paremmin. Ja siitä hatunnosto kaikille ystävällisille ekstroverteille, jotka ottavat luontevasti kontaktia ja tuovat iloa ja lohdutusta kanssaihmisilleen! Mutta tekeekö ihmisten seuraan hakeutuva ekstrovertti aina hyvää niille ihmisille, joita kohtaa? Lienee valitettavasti niitäkin tapauksia, joissa liian seurallinen ja huomiota hakeva ihminen on enemmän rasitteeksi kuin iloksi toisille. Hedelmistään puu tunnetaan, voisi kai tässäkin todeta.

Enemmistönä elävien ulospäinsuuntautuvien ihmisten luontainen toiminta on siis OK, jos se ei tee pahaa toisille. Samoin, vähemmistönä elävien introverttien luontainen toiminta on OK, jos se ei tee pahaa toisille. Olkoon siis kumpikin olemisen tapa oikeutettu, mutta haitallinen toiminta on kummaltakin KIELLETTY lain ja ihmisen järkeä ylempien eettisten normien nojalla. Muistutan vain siitä, että jos ”sosiaaliset normit” ovat ekstroverttien kehittämiä, ne syrjivät introvertteja, ja siksi olemme aina vähän ”outoja” tai jopa "häiriintyneitä" tuon enemmistön silmissä…