Luettavaa monin tavoin poikkeaville, joltakin friikiltä kirjoittajalta?

Olen vuoden 2017 lopulta alkaen julkaissut romaanisarjaa ”Ohdakemaa”, jonka vanhimmat osat saivat alkunsa jo vuonna 2002. Alkuperäistarinat olivat ”lepotilassa” pidemmän aikaa, ja muokkailin niitä lähinnä omaksi huvikseni silloin tällöin. Julkaistuani pari ”luuserigenreä” edustavaa romaani päätin työstää nuo fantasiakeskiajan tyyppiseen maailmaan sijoittuvat psykologiset kehitystarinat yhtenäiseksi sarjaksi ja tuottaa ne sellaiseen muotoon, jossa joku ulkopuolinenkin saisi ne käsiinsä, jos sattuisi saamaan niistä tietoa ja olisi syystä tai toisesta kiinnostunut lukemaan niitä. Itse valitsin tietoisesti ja tarkoituksella nopeimman, itsenäisimmän ja vähiten kaupallisen reitin - omakustanteen.

Eihän kirjoittaminen ole minulle leipätyö, vaan jonkinlainen ”kutsumusharrastus”. Tiedän, että on ihmisiä, jotka haluavat olla ”kirjailijoita” ja kirjoittavat siis ”ollakseen jotakin”, eivätkä todellista itseään ilmaistakseen. Kirjailijan tittelin ajatellaan ehkä tuovan jotakin lisää ihmisenä olemiseen. Monet ”kirjailijaksi” haluavat toivovat siis jonkun kustantajan huolivan käsikirjoituksensa, jotta hengentuotoksesta syntyisi kirjatuote. Mutta jos kirjailijan tittelin ansaitsee vasta sellainen tyyppi, joka tienaa elantonsa kirjoittamalla tuotteistettuja kirjoja, niin harvempi kirjoja julkaissutkaan ihminen on sitä. Kirjan julkaisu ei tarkoita leivän tienaamista kirjoittamalla varsinkaan loppuelämäksi, jos ollenkaan. Voiko ”kirjailijaksi” sanoa kirjojen kirjoittamista harrastavaa ihmistä, vai vasta sellaista, jonka kirjan joku kaupallinen kustantamo on julkaissut, menipä tuote kaupaksi tai ei?

Joku sanoi minua ”kirjailijaksi” siinä vaiheessa, kun sai tietää, että 13-vuotiaana kirjoittamani novelli oli julkaistu. Minusta ei tuntunut ”kirjailijalta”, eikä ainakaan menestyneeltä sellaiselta, mutta olin kuitenkin innostunut, koska kuvittelin meneväni kohti jotakin tavoitetilaa. Ehkäpä luulin, että saisin joskus elää kirjailijaerakkona, olematta kuitenkaan taloudellisesti riippuvainen mistään tahosta. Mutta yhteiskunta pitää erilaisempiakin ihmisolentoja hyppysissään ja ohjaa haihattelevat, mutta harmittomat toisinajattelijat ruotuun, eli sovinnaiselle ammatilliselle polulle. Eivätkä toiset ihmiset aina anna introverttienkaan olla aivan rauhassa, joten, saattaa vaikkapa syntyä sosiaalisia siteitä, jotka ehkäisevät totaalisen erakoitumisen.

No, ehkä olin julkaisukynnyksen ylittämisen perusteella jonkinlainen ”kirjailija” silloin teininä, mutta nyt ainakin olen pelkästään ”omakustannesellainen”. Omakustantaminen edustaa minulle riippumattomuutta siinä, mitä ylipäätään haluan kirjoittaa, ja vapautta julkisuudelta ja toisten määräämältä markkinoinnilta. En edes haluaisi olla ”ammattikirjailija”, jos se tarkoittaisi, että olen jonkun tahon palkollinen ja alamainen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Luovassa työssä lienee oleellista saada laulaa sitä, mitä milloinkin on tulossa ulos, eikä sitä, mille on markkinoita. Ei kukkokaan käskien laula. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa; en siksi, että vaadin itseltäni sitä, jotta voisin toimia jonkin ulkoisen palkinnon suuntaisesti. Julkaisen, jotta ne harvinaiset ihmiset, joitten mielestä kirjojeni teemat saattaisivat olla kiinnostavia, voisivat tutustua tuotoksiini.

Kuten olen tainnut ennenkin mainita, en kirjoita normatiivisista ihmisistä ja perinteisistä sankareista, vaan kirjojeni hahmot ovat yleensä tavalla tai toisella normeista poikkeavia, ja jostain näkökulmasta jopa luusereita. Kaikki lukemisesta pitävätkään eivät välitä eläytyä liian erilaisten persoonien mielensisältöihin, etenkään minäkertojan näkökulmasta, varsinkin jos tarinassa tapahtuu kovin vähän mitään tavanomaisen jännittävää tai menestyksellistä. (Tästä tulee näköjään jonkinlainen antimainos kirjoilleni!) Niin, romaanini ovat melko pitkiä, polveilevia, syväluotaavia, paljon dialogia sisältäviä (niin mielen sisäistä kuin henkilöitten välistä) ja kovin vähän viihteellisiä, vaikkakin ne ovat kyllä psykologisia, ja jotkuthan saattavat olla jossain määrin kiinnostuneita psykologiasta. Harva kuitenkaan jaksaa lukea 400 – 500 sivua tarinaa sisäistääkseen joitakin ihmismielen toimintatapoja ja saadakseen esimerkkejä psyykkisistä kriiseistä tai haitallisesta sisäisestä puheesta.

Henkinen kasvu on myös keskeinen teema kirjojeni päähenkilöitten tarinoissa, mutta jos lukija haluaa väen väkisin pitäytyä omassa poterossaan, on ymmärrettävästi epämiellyttävää lukea sivukaupalla asioita, jotka järisyttävät oman kuplaa ja pakottavat ulos henkilökohtaiselta mukavuusalueelta. En minäkään lue kirjoja, jotka sotivat omaa arvomaailmaani vastaan, tai joiden aihepiiri ei kiinnosta lainkaan. Joten, jos joku vaikkapa arvostaa oveluutta, menestystä, tappamista, ”naistenkaatamista” ja sen sellaista, tuskinpa hänellä huvittaa lukea vaikkapa ihmisestä, joka ei missään tapauksessa haluaisi hallitsijaksi ja joka ei välitä ihmisten suosiosta, ja haluaa oikeastaan mieluummin mennä asumaan luolaan eläinystävänsä kanssa; tai tyypistä, joka haluaa vaeltaa köyhänä yhden ainoan (ja vieläpä samaa sukupuolta olevan) rakkaansa vierellä pitkin erämaita; tai jostakusta, joka löytää kyllä mutkien kautta ihan normatiivisen puolison, mutta saa pari hieman omituista lasta, joille tavallisten ihmisten maailma on vihamielinen viidakko, ja seikkailuksi riittää pelkästään hengissä selviytyminen. Ohdakemaa- sarjan yhdestoista osa tulee myös olemaan yhden omituisen olennon tarina. Tämän maailman termeillä kertojaa voisi kuvailla erityisherkäksi, autistiseksi ja psykoosiherkäksi tyypiksi, jolla on myös ns. ”sukupuoli-identiteetin häiriö”. Löytyykö tällaisille ”kummajaisille” paikkaa Ohdakemaassa, ellei tässä olevinaan sivistyneessä maailmassamme, jossa meidän tulisi elää ikään kuin ”onnellisina” ja tasapainoisina, ja vieläpä sovussa kaikkien kanssa?

Tässä kuussa sain siis lopultakin julkaisukuntoon Ohdakemaa- sarjan kymmenennen osan, joka jatkaa yhdeksännessä osassa alkanutta Jaewulkan tarinaa (joka ilmestyi heinäkuussa 2020). Syynä hieman hidastuneeseen julkaisutahtiin oli paljoltikin se, että käsikirjoitus oli suurelta osin uudempaa tekstiä, ja vaati useamman muokkauslukukierroksen. Sen lisäksi voimavarani olivat menneenä vuonna vähissä, ja käytin tietoisesti enemmän aikaa säännölliseen mindfulness-harjoitteluun. Tietoisuuden kehittäminen ei ole pahaksi kirjoittamisellekaan, päinvastoin, ja tänä sairaudentäyteisenä maailmanaikana vastustuskyvyn lisääminen on kaiketi hyväksi sekin. (Kuten myös se, että pysyy kotona ja kirjoittaa, tai lukee.)

Ohdakemaa X: "Kuningatar ja Ohdake" ilmestyi 26.1.2021. Tässä romaanin takakansiteksti (laajempi esittely löytyy tästä linkistä):

Rooleihin sopeutumaton kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, Jaewulka Erdanintytär, on yrittänyt paeta kahleita ja rajoituksia, mutta päätynyt vain ansasta toiseen. Lopulta Jaewulkan vapauden edessä on enää yksi este: pelätty ja vihattu Molcavarathian kuningatar Mormessa, johon hänet kahlitsee veriside.

Vanhempiensa luota lähdettyään Jaewulka päätyi monen mutkan kautta itämolcavarathialaisen sulhasensa kotiin. Ivor Igorinpojan perheen huolenpidosta huolimatta hän ikävoi Itäiseen Vuoristoon; peläten, etteivät asiat Ristikallion linnassa ole kunnossa. Jaewulka on huolissaan myös Jefry Eliotinpojan puolesta. Tuo synkkämielinen nuorukainen pakotettiin haastamaan Ivor kaksintaisteluun, mistä Jaewulka on katkera Ivorille, vaikka toisaalta toivoo tällekin pelkkää hyvää. Se, onko hän itse hyväksi Ivorille, ei olekaan niin yksinkertaista. Oman menneisyytensä kanssa kipuilevan Jefryn mieli kuljettaa häntä jopa hengenvaarallisille poluille, ja Jaewulka kokee seuraavansa häntä, aivan kuin tuo kaikki tapahtuisi hänelle itselleen. Ivorin on vaikea ymmärtää tällaista sidettä, mutta joskus nykyhetken oivallus tarvitsee muistutuksia menneestä elämästä, ja ennen kaikkea peiliin katsomista.

Tulee kuitenkin aika, jolloin kunkin on pantava syrjään henkilökohtaiset suunnitelmansa ja toiveensa. Itäisten valtakuntien tulevaisuus riippuu Molcavarathian tilanteesta, ja kuningatar Mormessa on pakotettu miettimään valtakuntansa kohtaloa tuntiessaan oman elämänsä kääntyneen ehtoopuolelle. Koska Jaewulka on hänen lapsenlapsensa, hän haluaa tuon paimeneukon mökissä syntyneen, “likaisen rakinpenikan” käskynhaltijakseen ja nöyryyttämään omia alueruhtinaitaan, jotka kärkkyvät hänen kruunuaan. Mutta Jaewulkan kannalta tuo side on hirvittävä taakka, ja hän tarvitsee kaiken mahdollisen tuen kyetäkseen kohtaamaan kuningatar Mormessan kasvoista kasvoihin.