Kääntäjän kammotus ja tekoälyn pähkinä!

En tehnyt tänä kesänä puutarhanhoitoa. Ja tämä
kuva on sitä paitsi maaliskuussa otettu.

Kesälomajakson viimeinen päivä on varmaankin oikein sopiva ajankohta tehdä jonkinlainen päivitys tähän blogiin (äänensävy: ironinen). Olen hämmentyneenä todennut, että tänne blogiin tulee paljon aiempaa enemmän kansainvälisiä vierailuja; minkä voisi olettaa johtuvan siitä, että minulla on samalla nimellä myös Bluesky-tili, ja kirjoitan sinne joitakin lauseita kömpelösti englanniksi, ja tiliäni seuraavat lähinnä jotkut englanninkieliset tai englantia ymmärtävät ihmiset tai tahot.

Ja ehkä tuo edellä mainittu asia johtuu osittain myös siitä, että sain sen yhden romaanini käännettyä englanniksi, ja romaanin ”myyntikuva” saattaa olla levinnyt joillekin kansainvälisille myyntialustoille, ja se kuva saattaa osua satunnaisesti jonkun ihmisen silmään, ja tämä joku ihminen saattaa paremman tekemisen puutteessa hakea jollakin valitsemallaan hakukoneella kirjailijanimeni ”T. H. Hukka”, ja päätyä esimerkiksi tähän blogiini. Ja tietenkin hän pettyy kovasti, kun täältä löytyy vain käsittämätöntä suomenkielistä jorinaa…

Joku aika sitten käänsin myös ”nukke-blogini” pääosin englanninkieliseksi, ja olen saanut osan suomenkielellä tekemistäni nukkesarjiksista käännetyksi, joten, sieltäkin saattaa joku niin sanottu ”vierailija” harhautua myös tätä blogia katsomaan; pettyäkseen hänkin, kun täällä on vain tätä outoa, tajunnanvirtamaista höpinää, tällä meidän harvinaisella kielellämme, ja turhan monimutkaisesti (puolitahallisesti) kirjattuna.

Se, että jotkut ei-suomenkieliset ihmiset päätyvät katsomaan tätä suomenkielistä blogiani esimerkiksi tuollaisten mutkien kautta, ei ole sinänsä outoa, vaan ihan loogista. Mutta hämmentävää on se, jos näistä teksteistäni saa minkäänlaisen kääntäjä-systeemin kautta ymmärrettäviä muunkielisiä versioita, joita kenenkään normijärkisen ihmisen olisi mielekästä lukea! Ja siksi ihmettelen, jos jotkut ei-suomenkieliset saavat jotakin järjellistä asiaa irti tästä blogistani.

Nämä tekstit olisivat ihmiskääntäjälle kammotus. Tekoälyn käännöstuloksen taas voisin kuvitella olevan aika kökköä. Mutta tekoäly ei sentään joudu kärsimään kääntämisen ahdistavuudesta… Se vain ehkä kuluttaa sitä enemmän energiaa, mitä vaikeampi käännettävä teksti on ja mitä enemmän se joutuu ”hakemaan sanoja” jostakin ihmepilvestä satelliittien välityksellä…? Sanoisi ehkä jonkun maalaisjärki. Mutta siitähän minä en paljoakaan tiedä (oikeasti, vaikka edesmennyt isäni väitti minulla olevan juuri sellaista); siis että liittyykö tekoälyn ja satelliittien energiankulutukseen minkäänlaista maalaisjärki-ilmiöitä, ja jos liittyy, missä vaiheessa ja mistä näkökulmasta. Selittäköön joku mielikuvitukseton nörtti nuo asiat; olen näet eri lajin nörtti, niin en osaa selittää oikeilla termeillä ja ymmärrettävästi, miten paljon hakukoneen tai tekoälyn käyttö lisää energiankulutusta ja missä. Aavistelen jotain, mutten tiedä siitä varmaksi.

Mutta asiaan palatakseni, ja lukuisten muitten ongelmallisten piirteitteni ja toimintatapojeni lisäksi olen kääntäjälle ongelmallinen tekstintuottaja. Kirjoitan aivan liian pitkiä, suomenkielisellekin ihmiselle tai tekoälylle vaikeaselkoisia virkkeitä; ja joskus käytän sanoja, joita ei varmasti löydy tekoälypääkääntäjien pilvissä leijuvista sanavarastoista. Ihmettelen siis suuresti, jos tekoälyn tai muun sellaisen viritelmän tekemät käännökset teksteistäni ovat kelvollisia tai edes ymmärrettäviä. Osa saattaa toki olla järkeenkäypää, mutta osa on todennäköisesti aivan absurdia asiaa, tai niin kömpelöä kieltä, etten itsekään haluaisi lukea sellaista, ellei ole ihan pakko…

Enkä tiedä miksi edes kirjoitan tätä, koska tälläkään tekstillä on tuskin mitään väliä globaalin kärsimyksen ehkäisemisessä. Olen niin kyllästynyt itsekeskeisiin omaneduntavoittelija-politikkoihin ja itsekylläisiin oikeistouskovaisiin. Haluaisin olla oikeudenmukainen ja ajatella, että ”kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat”; mutta, jos jonkun perusluonne on epäempaattinen ja itsekeskeinen, ei sellaisten pitäisi saada tehdä tekoja, jotka aiheuttavat toisille eläville kärsimystä, vaikka hekin saavat olla olemassa, kun kerta ovat. Jokaisella on oikeus elää, mutta joittenkin ihmisyksilöitten käyttäytymistä ja toimintaa tulee pystyä rajoittamaan, jos se aiheuttaa vahinkoa muille eläville ja elämän edellytyksille tällä pallolla.

Olen huolissani siitä, miten voimattomia tavalliset ihmiset näyttävät olevan psykopaattivaltaisten poliittisten elinten ja markkinavoimien kynsissä. Ja niin kauan kuin suuri osa tavallisista ihmisistä on ”sokeita ja tyhmiä” (= tiedostamattomia), psykopaattiset johtajat ja pyrkyrit pystyvät heitä kusettamaan, hyödyntämään heitä valtaan kiipimisessään, ja sitten ylläpitämään omaa asemaansa heidän avullaan. Ihmismassojen tiedostamattomuus uhkaa tuhota elämän edellytykset tällä pallolla. On surullista, että jotkut havahtuvat vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi luonnonkatastrofi osuu omalle kohdalle. Silloin voi jo olla myöhäistä sen yksilön kannalta.

Psykopaateista puheen ollen; tarinoissakin on yleensä joku pää-pahis, hänen opportunistiset lähimmät kätyrinsä, ja ”tyhmä” tai pelokas porukka (jopa massa), jota pahis käyttää hyväkseen. Olen niin turhautunut siihen, ettei näistä tarinoista oteta opiksi reaalimaailmassa. Oikeasti, psykopaatteja on vain noin kaksi kappaletta sadan ihmisen joukossa. Miten me emme muka pysty pitämään heitä aisoissa? Miten jotkut eivät edes tunnista heitä, vaikka he paistattelevat kameroitten edessä ja suoltavat (usein vastenmielisen muotoisesta suustaan) epätotuuksia teennäinen perusilme värähtämättä?

Kuvottavaa. Enkä jaksa enempää pakisemista tänään. Kun kerta tämä lomapätkä loppuu, voisin ehkä tehdä tänä iltana jotakin mukavampaakin kuin tätä väsyneisyyttä huokuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, melankolista kirjallista mutinaa. Siinäpä tekoälykääntäjälle pähkinä.

"Yksijalkainen kokomielinen puolihomo" lähti maailmanvalloitukseen...

Tuota otsikkoa ei kannata tulkita kirjaimellisesti; sehän on vain englanninkielistä versiota varten mukaillun otsikon "käännöksen käännös" (jollaisia minulla tuli testailtua käännöstyön aikana Officen kääntäjän avustuksella. Osa meni pahasti pieleen, osa vaikutti toimivan ihan kelvollisesti!). Eikä maailmanvalloituskaan ole kovin osuva termi tässä yhteydessä, koska transgender-asiat ovat monella suunnalla maailmaa suorastaan "pannassa". Voihan olla, ettei kirjaani huolita myyntisivustoille esim. rapakon takana lainkaan, kun kerta joissain osavaltioissa tyhjennetään kirjastoistakin "sopimattomia" kirjoja...

Tarkoitukseni oli kuitenkin ja joka tapauksessa uhmata kansainvälistä epämääräistä ja ennakoimatonta "sensuuria" ja julkaista tässä blogissa "Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun" englanninkielisen version esipuhe, jos tänne sattuukin joku englantia ymmärtävä ja haluaa sen lukea ihan vain uteliaisuuttaan. (Eihän sitä suomenkielellä olekaan saatavilla, ymmärrettävistä syistä!) Joten, tässäpä se on:

ONE-LEGGED, WHOLE-MINDED, HALF-GAY (© 2026 T. H. Hukka)

Preface to the English version

When I originally wrote this story, the term "non-binary" was not yet widely used in Finland. Yet there was some discussion about “gender identity” in society, and some transgender people even managed to get into "gender reassignment treatment", as it was called at the time.

In Finland, the situation has changed since then in a positive direction, generally, but unfortunately there is even persecution going on against trans people around the world at the moment, and non-binary people are not legally recognized in many countries yet. That's why I feel that the topic of this story is still relevant, even more so in other parts of the world than in my home country, and I decided to translate this story into English, even though I didn't have a professional translator to help me. I tried my best to bring out the message of the story, despite any grammatical or word errors or clumsiness of expression.

I often had to search for words, which were unfamiliar to me, from internet, and often the AI suggested expressions for me, from which I tried to choose the most suitable one. In addition, I took advantage of the correction reading tool, so that there wouldn’t be a disturbing number of spelling mistakes in the text. However, I didn't do this translation totally with AI. If there are word errors in this translation that make the content obscure, it’s due to my own lack of ability as a translator. I humbly and self-ironically admit this. As I said to myself and my loved ones; I’m not doing this to win any literary prize, but to get the message of the content to spread to a wider audience. I just hope that the imperfection of the translation doesn’t hinder my goal too much.

The characters in the original story live in Eastern Finland and their way of speaking contains nuances of the North Karelian dialect. That’s how I speak, too. It would be impossible to translate that peculiar dialect into any other language, or to reproduce the expressive power of the language I use myself with the vocabulary of another language. The Finnish language is expressive and rich, and I couldn't always find words in English that match the words I would have liked to use. And of course, I don't speak English well enough to play with words and expressions in the way I do when writing in Finnish.

So, I've had to settle for the fact that the characters in the story speak mostly some kind of standard language and not any special dialect or slang. Maybe you can imagine them living in some imaginary northern European country where most of the people speak some kind of English and teenagers study in upper secondary education from the age of about sixteen.

I hope that the thoughts described by the narrator of the story and the conversations of the characters, despite their linguistic simplicity and “inauthenticity “, speak to the reader.

The story is about the right to be who you are, to be loved and to love, as you are, in this world of prejudice-filled, fearful people. It’s the right of all of us, and with this book I wish it especially for all queer, genderqueer and neurodivergent people, and people with disabilities or mental health problems.

T. H. Hukka, a non-binary creature from the periphery

Jotenkuten englantilaisittain: "One-legged, Whole-minded, Half-gay"

Sain eilen julkaistuksi "Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun" englanninkielisen version, ajoittain hermojani koettelevan, epäammattimaisen käännöstyöni päätteeksi.

Käännöstyöhön meni joitakin kuukausia, ja kuten yleensä käy, alan olla valmis luopumaan projektista siinä vaiheessa, kun se alkaa kyllästyttää ja väsyttää liikaa; vaikka siinä saattaisikin olla vielä yhtä jos toista korjattavaa tai ainakin paranneltavaa. Ajattelin, että nyt saa välttää, kun on kuitenkin kirjoitusvirheet tarkistettu ja kielioppiasiat käyty läpi oman "tyylin" mukaisesti, Word-sovelluksen "kirjoitusavustajaa" hyödyntäen. On hyvinkin mahdollista, että olen saattanut käyttää joissain kohdin asiayhteyteen nähden "vääriä" sanoja, vaikka ne olisivatkin kieliopillisesti korrektissa lauseessa ja oikein kirjoitettukin. No, onpahan tarjolla joitakin outouksia lukijan ihmeteltäväksi! Näyttää sellaisia jäävän esim. nettisivujenkin käännöksiin erilaisten "tekoälypäitten" jäljiltä. Enkä ylipäätään kirjoita ja julkaise tarinoitani tavoitellaksi niillä mitään kirjallisuuspalkintoja, vaan levittääkseni omaa sanomaani; ja usein sanoma voi olla riittävän ymmärrettävä, vaikka tuhatta sanaa kohti olisikin yksi "väärä" sana...

Englanninkielisen version kansi on suunnilleen sama kuin suomenkielisessä versiossa, mutta romaanin nimeä oli järjetöntä tai mahdotonta kääntää sanatarkasti, joten mukailin sen englantilaisittain sopivan tyyliseksi, mutta kuitenkin tarinan sisältöä kuvaavaksi. Ja tässä vielä takakannen teksti, kuvan muodossa.

Vähän jotain selitystä, jossa osansa myös ADHD:lla…

Tämä oikeastaan sopii ihan hyvin tunnelmaani.

Nykypäivänä minun on vaikeampi saada aikaiseksi kirjoittaa ajatuksistani tänne blogiin. Se johtuu monenlaisista syistä, enkä oikeasti ajattele olevani mitenkään tilivelvollinen kenellekään siitä, miksen tee päivityksiä tähän blogiin kovin usein. Enkä niihin muihinkaan. Yritän kyllä ”huudella erämaasta” edes jotakin pientä, muutaman kerran viikossa, tuolla laajemmalla foorumilla (Blueskyssa) lyhyesti ja englanniksi. Ja tuosta aktiviteetista johtuen tulee nykyään ajateltua sanomisiaan jopa suoraan englanniksi.

Enhän minä mikään neropatti ole englannin kielessä, vaikken ihan huonokaan. Tarkoitan, että koulussa pärjäsin kiitettävän tasoisesti, mutten tainnut saada kovin usein kokeista kymppejä, koska minulla oli varmaan aina joitakin kirjoitusvirheitä; etenkin niissä sanoissa, joissa oli useampi konsonantti peräkkäin. Tai sitten unohdin sanoja kokonaan, tai jonkun kielioppisäännön, joka oli joko niin tai näin. Jostain syystä unohdan toistuvasti, kumpi vaihtoehto kahdesta on oikein, kumpi väärin. (ADHD?)

Enkä todellakaan tykännyt olla suuna päänä oppitunneilla, enkä opettajalle mieliksi! Olin hyvin passiivinen (paitsi että piirtelin ja kirjoittelin sanoja vihon tai kirjan marginaaliin), enkä pitänyt opettajasta, joka ehkä ihan tahallisesti säikäytteli minua kysyäkseen oikeita vastauksia minulta, vaikken ollut edes viitannut… Mokoma. Hänellä oli vähän häijy hymy, vaikka hän olikin olevinaan oikein kiva ja reipas opettaja. Minusta hän oli turhan pedantti.

Ja jo tuolloin lukioaikaan minun oli hyvin vaikea tyytyä kirjoittamaan englanniksikaan niin yksinkertaisia tekstejä, että sanavarastoni olisi riittänyt niihin sopivasti ja virhemahdollisuudet minimoiden. Sen sijaan yritin ilmaista itseäni englanniksikin liian monisanaisesti, liian pitkillä lauseilla, liian monia täytesanoja yms. käyttäen, niin että lopputulokseen jäi aina vähintäänkin kielioppi- ja sanajärjestysvirheitä… Tosin, en tiedä miten monimutkaista kieltä tuo opettajakaan loppujen lopuksi osasi arvioida? Puhuttiinhan joskus muinoin siitäkin, ettei suomalaisesta englanninkielen YO-kokeesta saa täysiä pisteitä edes englantia äidinkielenään puhuvat ihmiset…

Haluaisin ilmaista itseäni englanniksi yhtä monimutkaisesti ja kummallisia sanavalintoja käyttäen kuin suomeksikin, mutta se on työlästä, koska englanninkielen sanavarastoni on niin paljon niukempi kuin suomen… Joudun yhtenään tarkistamaan sanojen merkityksiä ja sivumerkityksiä ja oikeinkirjoitusta, vaikka minulla olisikin jonkinlainen kuulomuisto jostakin englanninkielen sanasta. Työläys turhauttaa ja hidastaa ilmaisua. Lisäksi luontainen hajamielisyyteni hidastaa uuden oppimista. Olevinaan tarkistan jonkun sanan kirjoitusasun, mutta unohdan sen saman tien, ja joudun katsomaan uudelleen (taas ADHD?).

Aloin äskettäin opetella kääntämistä MS Officen kääntäjän avulla, mutta sen käännökset menevät joskus aivan pieleen, joten niitä on ”testattava” suuntaan ja taas toiseen, kunnes löytää oikeasti osuvan käännöksen. Tai sitten yritettävä kääntää lause sana sanalta ihan itse. Turhauttavan hidasta. Olen kärsimätön silloin kun oikeasti haluan saada jonkun asian tehdyksi, mutta tekeminen tökkii muistakin kuin omasta syystäni (taas ADHD).

Tarkoitukseni on saada käännetyksi yksi romaaneistani englanniksi, mutta käytännössä minun on samalla kerrattava ruosteista osaamistani ja opiskeltava lisää, jotta kykenisin sellaisen urakan ihan oikeasti tekemään. Hommaan sisältyy työläitä ja tylsiä vaiheita, ja palkinto (= valmiiksi saaminen) tuntuu olevan niin kovin kaukana ja esteitten takana, että motivaationi vain hiipuu ja hiipuu, ja alkaa esiintyä ei-niin-kovin-ihmeellistä vitkuttelutaipumusta (taas ADHD).

Mutta en voisi mitenkään luottaa pelkkään tekoälykäännökseen, vaikka se säästäisikin aikaa ja vaivaa. Auttaahan se tietysti, jos ison osan tekstistä saa edes sinnepäin käännetyksi… mutta sinne voi silti jäädä hyvin paljon virheitä; joten, käsikirjoitus on silti käytävä lause lauseelta läpi uudelleen, jotta saa edes asiasisällön kääntymään varmasti oikein. Puhumattakaan kielen estetiikasta ja ilmaisuvoimasta! Tekstistähän voi kadota juuri se oma omituinen ilmaisu, jos käyttää tekoälyn epäluovaa ”koostetta”, joka saattaa pakostakin olla vähän kliseinen…

Miten ikimaailmassa voisin osata kirjoittaa itseäni miellyttävää tekstiä englanniksi? En vain osaa. Minulla on käytettävissäni vielä liian vähän englanninkielisiä sanoja, joitten merkityksen koen sisäistäneeni, ja joitten koen ilmaisevan juuri sitä ajatusta ja tunnetta, jota kulloinkin haen…

No, tuo kokonaisuus on siis yksi asia, johon olen jonkin verran käyttänyt niin sanottua ”vapaa-aikaani”. Värkkäilen jonkin verran myös ”nukkesarjiksia” tai dioraamoja, ja varusteita niihin. Piirtämistä tai maalaamista on tullut tehtyä vähemmän viime aikoina. Innostuksenaiheita on paljon, mutta kaikkeen ei vain ole aikaa ja jaksamista (taas ADHD?).

Yritän kyllä seurata, mitä siellä täällä maailmalla tapahtuu, mutta minua edelleen kuvottaa nähdä liikaa joitakuita uutisissa esiintyviä henkilöitä tai ilmiöitä. Maailmanmeno rasittaa, ärsyttää ja huolettaa, joten ei sitä halua ajatella koko valveillaoloaikaansa. Työn kautta tulee pohdiskeltua nepsy-ilmiöitäkin eri näkökulmista, mutten jaksa niistä jauhaa enää vapaa-ajalla; ainakaan työläästi, eli, kirjoittamalla niistä tänne blogiin.

Kaamosaika on perinteisesti ollut uneliaampaa vaihetta itselleni, mutta, eihän sen tarvitse olla masentavaa. Ulkona on ainakin vielä toistaiseksi ihan kaunista, kun on lämpimiä värejä, ja harmaalla säällä voi käydä bongaamassa mätäsieniä; josko niissä näkisi jotakin kaunista. Yksi mielenkiintoinen ”luontokokemus” sattui joitakin viikkoja sitten. Satuin näet näkemään karhun ylittämässä tietä paikassa, jonne olin juuri pysähtynyt autolla aikomuksenani lähteä koiran kanssa pienelle kävelylle metsän puolelle. Onneksi en ehtinyt nousta autosta ulos! Luultavasti karhu olisi kyllä juossut meitä karkuun, mutta koirani olisi saattanut karata hyppysistäni sen perään flexi mukanaan; joten, siitä olisi tullut aika rasittava ja ahdistava koiranetsintäsessio oudossa maastossa…

Täytyy nyt kuitenkin suunnata ulos, vaikka siellä onkin kosteaa ja harmaata.

IIK, transnainen vessassa!?! Vai onko se noita-akka?

Kannen kuva ilmaisee sitä, että
ihmisen tekemästä tulkinnasta
 syntynyt mielikuva ei useinkaan
vastaa todellisuutta, ja se voi olla
jopa "negatiivi" reaali-ilmiöstä.

Törmäsinpä tuolla Blueskyn puolella viestiin, jossa kerrottiin J. K. Rowlingin viimeisimmästä trans-vihamielisestä teosta, sekä osuvaan meemiin tähän liittyen. ”The Guardianin” jutun mukaan Rowling on nääs kehottanut ottamaan kuvia naistenvessoissa siltä varalta, että siellä onkin transihmisiä (tästä ko. Bluesky-viestiin).

Jo aiemminhan satuin törmäämään myös uutiseen, että Rowling käyttää ”Harry Potterista” saamiaan varoja trans-vastaisen organisaation perustamiseen, ja päätin, etten kyllä osta enää mitään ”Harry Potter” tuotteita, koska en todellakaan halua rahoittaa sellaista organisaatiota. Täällä myös osuva meemi aiheesta.

Kaikki se, mitä itse olen kirjoittanut, välittää ihan päinvastaista viestiä ainakin mitä tulee transihmisiin ja LGBTQIA2S+ - asioihin. Ja jos tienaisin kirjoittamisistani, mieluummin tukisin ylimääräisillä rahoilla näitä vähemmistöihmisiä. Mutta (kuten Ohdakemaa-blogin puolella jo totesin asiaa pohtiessani), enhän minä tällaisella epäkaupallisesti tuotetulla kirjallisuudella tienaa ylimääräistä, joten ei minulla ole tällä saralla muuta annettavaa kuin tarinoitteni sisällöllinen viesti. Kunpa se leviäisi edes aktivisteille.

No, jossakin päin on sentään alettu reagoida Rowlingin transfobiseen vihamielisyyteen, kuten tuolla. Surullista, että joku onkin niin pelokas, vihamielinen ja vainoharhainen. Ymmärrän, että on tärkeää puolustaa ja ajaa naisten oikeuksia, niin kauan kuin niitä ei enää ole tarvetta puolustaa, muttei sellaisen aktivismin tulisi kummuta miesvihasta tai synnyttää vihaa esimerkiksi juuri transnaisia / transtaustaisia naisia kohtaan; ikään kuin transtaustaiset naiset uhkaisivat cis-naisten etuja heidän arjessaan, tai suoraan ihmisinä esimerkiksi vessoissa ja pukuhuoneissa... Joo, jotain suhteellisuudentajua, kiitos!!!

Minulle on syntynyt käsitys, että transtaustaiset naiset kohtaavat vielä enemmän transfobisia reaktioita, ennakkoluuloja ja vihaa kuin transtaustaiset miehet, ja minulla on aavistus siitä, millaisista syistä se saattaisi näin ollakin, mutta eipä siitä tässä ja nyt sen enempää. Pääpointtihan on siinä, että transihmiset, muunsukupuoliset ja muutkin genderqueer- ihmiset ovat kaikki ihmisiä, siinä missä cis-naiset ja cis-miehetkin. Ja jos joku tätä asiaa kauhistelee vaikkapa ”uskonnollisista” syistä, niin pohdiskelkoon hetken näitä vaihtoehtoisia näkökulmia:

A ) Jos maailmankaikkeudella on Luoja, hän on luonut myös LGBTQIA2S+ - ihmiset, koska heidän erilaisuudellaan on biologinen/synnynnäinen perusta (usein neurokirjava), ja sillä on myös jokin tarkoitus tässä maailmassa (biodiversiteetinkin näkökulmasta). Ja siksi heillä on oikeus kehittyä omanlaisikseen niissä puitteissa kuin on mahdollista, ja saada tähän myös tarvittaessa apua; siinä missä cis-heteroillakin on oikeus vaikkapa korjauttaa synnynnäinen sydämen läppävika tai kitalakihalkio, hankkia silmälasit näköä parantaakseen, oikoa hammaskalustoaan, jne. jne.

Transsukupuolisen ihmisen kokema dysforia (ilman korjaavaa hoitoa) uhkaa hänen mielenterveyttään ja aiheuttaa myös itsetuhoisuutta, ja siksi hänellä täytyy olla oikeus hoitoon siinä missä niilläkin ihmisillä, joilla on jokin esim. kehityksellinen häiriö, vamma tai sairaus, joka vaikuttaa oleellisesti hänen elämänlaatuunsa ja elämänhaluunsa. (Tämän suuntainen on myös Suomen Psykologiliiton kanta, eikä vain minun.) Ja jos yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri validisoisivat esimerkiksi kolmannen sukupuolen/sukupuolineutraalisuuden (niin juridisesti kuin sosiokulttuurisesti), muunsukupuolisten kokema sosiaalinen dysforia lievittyisi, ja lääketieteellisen ”neutraloivan” hoidon tarpeellisuuskin ehkä otettaisiin trans-poliklinikoilla paremmin ”tosissaan”.

B ) Jos taas maailmankaikkeus olisikin vain sattumanvaraisesti syntynyt (mitä en itse usko, mutta uskokoon kukin, miten haluaa), tällä kaikellahan ei olisi mitään syvempää ideaa tai hengellistä merkitystä, eikä siis olisi mitään väliä silläkään, millaisia ihmiset ovat. Ihan sama siis, onko joku LGBTQIA2S+ tai ei. Ketään ei voisi ”tuomita” ainakaan ”uskonnollismoralistisista” syistä. Mutta sittenpä ihmiset ihan vain omin päin tappelisivat keskenään milloin mistäkin egoistisesta tarpeesta, mielihalusta tai pelosta, pohdiskelematta koskaan ”syntyjä syviä”, maailmankaikkeuden alkuperää ja syytä olemassaololleen. Ei olisi olemassa kollektiivista tietoisuutta, johon yksilön tietoisuus voi yhdistyä; ei mitään ”korkeampaa voimaa ja viisautta”, ”universaalia rakkautta ja harmoniaa”… Mutta olisipa vapaus tehdä mitä lystää ja vaikka listiä ne kaikki, joista ei pidä, ja ottaa toisilta, mitä itse tarvitsee välittämättä toisen kärsimyksestä, ja niin edelleen…

Tällaistako ”jumalattomuutta” ihmiset muka haluavat? Nimittäin, ellei ihminen usko, että myötätunto (=rakkaus) on perustavanlaatuinen, ihmisen toimintaa solidaariseen suuntaan ohjaava ”voima” tai ”viisaus” ja parasta, mitä hänen kannattaa tavoitella, eihän hänen kannattaisi tuntea myötätuntoa ollenkaan tässä kilpailunhaluisten ja menestymään pyrkivien opportunistien tähdittämässä maailmassa, jossa ”sääli on sairautta” ja ”myötätunto tekee vain heikoksi ja estää menestymisen!” No, miksi ”sydämen viisaus” on kuitenkin aika arvostettua kärsivien ihmisten keskuudessa, ja myötätuntoa on sangen vaikea puuduttaa kokonaan? Siksi, että kyky myötätuntoon on ohjelmoitu suurimpaan osaan ihmisistä (ehkä jopa 99 %:iin), ja se on säilynyt ihmispopulaatiossa kautta sukupolvien, koska se on mielekästä eloonjäämisen kannalta. Ja jossakin vaiheessa elämäänsä valtaosa ihmisistä yleensä ehtiikin tajuta, että ”rakkaus on suurinta”; viimeistään, kun on henki kyseessä.

C ) Jos taas joku kuvittelee, että maailma on kyllä luotu, mutta sen luoja onkin joku ahdasmielinen ja armoton, arvaamattomasti käyttäytyvä ja sadistinen universaali äly, joka olevinaan ensin luo kaiken elävän ja elottoman kaikessa monimuotoisuudessaan, mutta haluaakin sitten toisten luotujen käyvän armottomasti sellaisten kimppuun, jotka poikkeavat heidän mielestään siitä, mikä olisi milloinkin oikein ja suotavaa heidän mielestään… Ja tällainen sadistinen, rakkaudeton luoja ottaa ilon irti siitä, kun ihmiset kilpailevat, pelkäävät, vihaavat ja inhoavat toisiaan; aiheuttaen toisilleen kärsimystä. Te kaikki julmaan ja valikoivaan ”tuomarijumalaan” uskovat: eihän tuommoinen ole evankeliumin mukaista, eikä teidän jumalanne ole ainakaan se, joka on ilmaissut olevansa itse RAKKAUS. Eräät ”kristityiksi” itseään kutsuvat omahyväiset, hurskastelevat ja egoistiset julmurit herättävät epäilyksen, ovatko he ”Jeesusta nähneetkään”, niin sanoakseni…

Tällainen ihminen tekee jumalastaan ”oman kuvansa”, projisoi oman mielensä omaan visioonsa jumalasta… Ja tuloksena on epäjumala. Armottomat uskovaiset siis palvovat oman armottomuutensa projisoinnin tulosta, epäjumalaa. No, ei kai tätä näkökulmaa tarvitse enempää edes kuvailla?

Esimerkiksi Priden ja LGBTQIA2S+-ilmiöihin liittyvän ”woken” vastustamisessa taitavat isointa ääntä pitää ne ihmiset, jotka identifioituvat voimakkaasti omaan sukupuoleensa ja takertuvat normeihin, tapoihin ja ”perinteisiin”, jotka kannattelevat tätä heidän ulkoista, sukupuoleen perustuvaa identiteettiään (”Olen mies, tykkään naisista, teen miesten hommia!” ”Olen nainen, tykkään miehistä, teen naistenhommia!”). He kokevat kaiken omista käsityksistään poikkeavan uhkana omalle identiteetilleen = egolleen, joka on kovin riippuvainen ulkoisista asioista. Ongelma on siinä, ettei heillä ole tietoisuutta olemassaolonsa ihmeellisyydestä, tai siitä, mitä he ovat henkisellä tasolla tai varsinkaan hengellisellä tasolla: siis olentoja, jotka ovat.

Ja toinen iso ongelma on konservatiiviset, ahdasmieliset, lakihenkiset uskovaiset, joitten henkilökohtainen maailma ja oma itse tuntuu romahtavan, jos he joutuvat luopumaan säännöistä ja uskomuksista, joihin he ovat takertuneet omaa ahdistustaan paetakseen (”meidän jumala sanoo sitä, meidän tätä…”). Ja tähänkin voi sanoa, että mitä hengellisempi ihminen, sitä vähemmän ”sukupuoli-identiteetillä” on ylipäätään väliä. Minusta olisi aika naurettavaa, jos joku hengellinen ”pyhimys” korostaisi omaa sukupuoltaan/sukupuoli-identiteettiään, tai luokittelisi toisia ihmisiä sukupuolen mukaan.

Ja sitten on niitä toksisia ”mahtisonneja” ja ”ääri-femmareita” (vai miten heitä nyt nimittäisikään, ”TERFFEJÄ”?), jotka ovat ihan vain itsekeskeisiä ja ilkeitä ”kiusaajia”, ja saavat rohkealla inhottavuudellaan suosiota noilta tavallisen tason ennakkoluuloisilta cis-miehiltä ja cis-naisilta, jotka etsivät vahvoja egoja turvakseen ”pelottavia” vähemmistöjä vastaan…

Tämä on siis tietysti lonkalta vetämäni yksinkertaistus tuosta ilmiöstä. Itse en pelkää transihmisiä vessoissa, pukuhuoneissa tai muuallakaan sen enempää kuin cis-ihmisiä (en yleensäkään pidä monista ihmisistä ahtaissa tiloissa ilman yksityisyyttä, sukupuolesta riippumatta). Mutta suoraan sanottuna inhoan toksisia ”mahtisonneja” ja ”ääri-femmareita”, jotka kiusaavat heikommassa asemassa olevia, kuten vähemmistöihmisiä. Yritän kyllä herätellä myötätuntoa näitä ”käveleviä myrkkyjä” kohtaan sitä kautta, että ymmärtäisin heidän raukkamaisen toimintansa taustalla olevat säälittävät motiivit, mutta nekään eivät oikeuta heidän syrjiviä ja ennakkoluuloisia tekojaan.

Ja siirtyäkseni J. K. Rowlingin tekemisistä omiini... voin vain todeta, että hän antaa kyllä nyt minulle erittäin hyvän syyn kehua omia kirjojani tästä näkökulmasta. Kirjanihan ovat sangen LGBTQIA2S+ - ystävällisiä, ja etenkin Ohdakemaa- sarjan seitsemännestä osasta alkaen niissä esiintyy useampia genderqueer- hahmoja (kuten muunsukupuolisia/transsukupuolisia), kuten myös jatko-osissa (”Warginmaan Hiljainen Sota” ja tuorein tekeleeni, ”Warginmaan Noita”).

Rowling on toden totta osannut kaupallistaa noitatarinansa ja ”lyönyt leiville” niillä, mutta se, mihin hän nyt käyttää varakkuuttaan, on täysin vastoin omaa ajatteluani. Olkoon seuraava julkaisuni siis osaltaan ”vastaisku” hänen trans-vastaisuudelleen!

Kuinka ollakaan, tarinani ”Warginmaan noidasta” ei ole mikään noitia ja velhoja ihannoiva epälooginen populaarifantasiatarina, vaan enemmänkin psykologisia faktoja sisältävä tarina, joka sijoittuu keskiajan tapaiseen maailmaan (suht realistiseen), mutta jossa kuitenkin on myös fantasia/scifi-elementtejä (mahdollisimman loogisia, koska Asperger-piirteeni pitävät loogisuudesta). Tarina kuvaa ”ihmismielen tuhoisaa taipumusta pelätä sitä, mitä ei vielä tunne, ja sokeutua omiin oletuksiinsa” (kuten esittelytekstissä totean), mutta samalla se on myös queer-henkinen rakkaustarina.

Aloitin tämän tarinan kirjoittamisen vuodenvaihteessa, lähes yhtäkkiä, pohjaten juoni-ideaan, jonka olin saanut melkeinpä täsmälleen kolme vuotta aiemmin. Tarinaidea palautui mieleeni keskusteltuani erään samanhenkisen ihmisen kanssa jostakin häntä kiinnostavasta fantasiajutusta. Tuo hänen innostuksenaiheensa nosti minulle jotenkin epäsuorasti inspiraation aloittaa lopultakin kirjoittamaan romaania aiheesta, joka on itsellenikin joiltain osin ”sydämenasia”.

Kirjoitin tuon tarinan ”ulos päästäni” vain noin kuukauden aikana. Ajatukset ja mielikuvat syntyivät välillä niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa kaikkia kohtauksia kunnolla, joten jätin ne myöhemmin täydennettäviksi. Kevään mittaan pidin välillä ”makuutuskausia” ja työstin käsikirjoitusta ”muokkauslukukierroksilla”, joista viimeisimmän tein viime viikolla.

Päätin tietoisesti, etten aio ”kiduttaa itseäni” liiallisilla muokkauspaineilla enää kesän yli, että saan romaanin ylipäätään julkaistuksi. Niinpä lähestyin viimeistelyvaihetta ”potkut perfektionistille”- tyyliin, jollainen auttoi saamaan myös edellisen romaanin valmiiksi (saatan näet hioa ja hioa tekstejäni loputtomiin, ellen tekemällä tee itselleni sitä ”loppua” ja pakota itseäni sietämään mahdollisia huolimattomuusvirheitä ja keskeneräisyyksiä). ”Warginmaan Hiljainen Sota” oli erityisen työläs prosessi verrattuna yhteenkään Ohdakemaa-sarjan romaaniin, ja siihen verrattuna tämän uusimman romaanin kirjoittaminen sujui melkein kuin vettä vain, kunnon virtauksella suorastaan…

”Warginmaan noidan” tarina sijoittuu ajallisesti Ohdakemaa-sarjan viimeisen osan tapahtumien jälkeisiin vuosiin, ja siinä esiintyy myös joitakuita aiemmista tarinoista tuttuja henkilöitä, mutta kertoja on uusi hahmo; Argillan ja Warginmaan rajaseudulla syntynyt Eemil. Viittauksia ”Warginmaan Hiljaiseen Sotaan” tulee ilmi tarinan myötä; ovathan tuon ajan tapahtumat osa argillalaisten historiaa ja ”warginmaalaisten salaisuutta”.

Tästä pääsee lukemaan romaanin takakansitekstin Ohdakemaa-blogin puolella.

Olenko sensuroitu!?!

Olen viime aikoina kyynistynyt tämän blogin päivittämisen suhteen, koska sen jälkeen, kun julkaisin asiatekstin liittyen trans-aiheeseen, on tämän blogini näkyvyys epäilyttävästi vähentynyt. Kyseistä tekstiä kyllä syynättiin ahkerasti rapakon takana, mutta senpä jälkeen katselumäärät uusissa teksteissä ovatkin tipahtaneet varsin selvästi. Epäilen siis, että tuotan jonkun tahon mielestä ei-suotavaa sisältöä, vaikka kirjoittaisin ja julkaisisin vaikkapa psykologian ja lääketieteen alan artikkeleihin pohjautuvaa tekstiä.

Saa nähdä miten tämän mitäänsanomattoman tekstin näkyvyyden suhteen käy!

Noo… Ei tämä blogialusta ole kai vielä ”keksinyt” estää minua julkaisemasta enää yhtään mitään, vaikka se pystyisikin säätelemään julkaisujeni näkyvyyttä hakukoneille. Viime aikojen turhautuneesta mielentilastani poikineessa päättäväisyydenpuuskassa avasin pari päivää sitten kolmannen blogin, jonne latasin kaikki tähän asti tekemäni nukkesarjakuvat, ja jonne jatkossakin laitan niitä, jos Luoja suo, ja Blogger sallii…

Sekään blogi tuskin tulee olemaan mikään yleisömenestys; etenkin, jos kaikkia minun käyttäjänimelläni tehtyjä julkaisuja sorsitaan hakukoneissa, mutta sinnikkäästi yritän kuitenkin levittää myötäelävää ja hyväksyvää suhtautumista erilaisuutta kohtaan, edes satunnaisille blogivierailijoille. Psykologin ammattietiikkakin niin suosittaa, siis tiedottamaan esimerkiksi sateenkaarevista biopsykososiaalisista ilmiöistä, vaikkeivat kaikki ihmiset niistä aiheista pitäisikään.

Mutta eikö ole aika omituista, jos aletaan tällaisilla globaaleilla informaatioalustoilla ikään kuin piilotella tieteellisiinkin lähteisiin pohjautuvia koosteita ja kannanottoja?

Tästä voi tutustua nukkeleikkimaailmasta syntyneeseen ”blogiini”:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

(Taide-)terapeuttista Joulunaikaa!

"Helmi kosmoksessa" (THK 2023)
Tämä liittyy jossain määrin tekstissä mainittuun tarinaan.

Siirrellessäni talteen erinäisiä tiedostoja vanhalta ja väsähtäneeltä läppäriltäni jäin lueskelemaan sekalaisia, vanhempia materiaaleja, kuten joitakin muistiinpanoja ja omia käsikirjoituksiani. Edelleen jotkut omasta päästä keksimäni kohtaukset huvittavat tai liikuttavat minua, olipa sellainen outoa tai ei; olen siis ”viihdekirjallisuuden” suhteen melko omavarainen…

Nyt en ole moniin kuukausiin kirjoittanut mitään pidempää tarinaa; osin siksi, että viime talvena opiskelin taideterapiaohjaajaksi, ja luovat tekemiseni olivat enemmän kuvallisia kuin sanallisia, eikä ollut kyllä aikaakaan useampaan projektiin. Nyt viime aikoina en tosin ole kovin paljon tehnyt kuviakaan; ehkä siksi, että olen innostunut enemmän kolmiulotteisista värkkäyksistä. Mutta noita vanhempia käsikirjoituksiani silmäillessäni aloin pohdiskella, kannattaisiko minun lueskella ihan läpikotaisin noita omia tarinoitani, sillä mielin, että nousisiko niistä jokin riittävästi itseäni innostava uusi tarina. Tarinoittenkin kirjoittaminenhan on terapeuttista, etenkin kun sitä tekee sisäsyntyisesti, eikä markkinatalouden ehdoilla…

No, näissä tunnelmissa mieleeni pälkähti yksi kohtaus ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutusta”, jossa tarinan kertoja Johannes kuvaa prosessia, joka on hyvä esimerkki suunnittelemattomasta taideterapeuttisesta työskentelystä. Tilanne tapahtuu lukion kuvaamataidon tunnilla, ja siinä Johannes löytää kanavan ilmaista ahdistustaan; niin omaansa kuin ystävänsä Iljan kärsimyksen myötäelämisestä nousevaa.

Kirjoitin tämän kohtauksen siis jo vuosia aiemmin, kun en ollut vielä sen kummemmin opiskellut taideterapeuttista työskentelyä, mutta olin kuitenkin itsekseni kokeillut kuvallista prosessointia aika ajoin ja havainnut sen terapeuttisen tehon.


Paperi edessäni on sietämättömän viileä ja asiallinen; kylmä, myötätunnoton, puutunut. Viivat, joita käteni vetää, ovat järkeviä ja tunteettomia. Hahmotelmani on kliininen maisema. Puut ovat pelkkiä tunteettomia möhkäleitä, ja kaikki muukin kirkuu mykkänä elottomuuttaan. Luonnostelma on kuollut, jäykkä, mustavalkoinen.

Vihaan piirrostani jo ennen kuin se alkaa hahmottua paperille. Lopulta en voi enää sietää sen kliinisyyttä. Otan tummemman luonnoskynän ja alan vedellä uusia viivoja aiempien päälle. Haluan nähdä Iljan tuskan jokaisessa puussa ja kivessä; jokaisessa notkossa ja joenuomassa, taivaan jokaisessa pilvessä ja tuulessa, joka notkistaa puitten latvoja. Hänen kärsimyksensä muuttuu viivoiksi paperille, ja lisään siihen myös omaa kärsimystäni. Otan värejä, joita en yleensä käytä. Sekoitan niitä, kunnes ne näyttävät kaoottiselta, yltyvältä tuskaltani. Lisään verta ja kyyneliä jokaiseen kipujen käpertämään puuhun; tahraan kivien pinnat sappinesteellä, ja maalaan taivaan tuskaisesti hikoilevaksi, veripisaroitten värjäämäksi. Ja silti kaikki onkin äkkiä kaunista; niin kaunista, etten voi käsittää sitä, että se on ilmestynyt siihen minun käteni kautta.

(T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu 2021)

Terapeuttista kirjoittamista, teoriasta käytäntöön…

Taideterapiaohjaajan koulutuksessa tuli lueskeltua erinäisiä kirjoja ja tehtyä niistä jonkinlaisia reflektioitakin. Vapaavalinteiseksi luettavaksi olisi voinut valita lyhyemmänkin opuksen, mutta koska kirjallisuusterapia kiinnostaa itseäni erityisen paljon, valitsin Juhani Ihanuksen toimittaman melko uuden teoksen: ”Terapeuttinen kirjoittaminen” (Basam Books 2022). Siinä on yli neljäsataa sivua ja useita eri kirjoittajien laatimia artikkeleja.

Yritin ajoittaa tuon kirjan lukemisen samaan aiheeseen liittyvän koulutuspäivän yhteyteen viime syksynä, ja sisällöt linkittyivätkin melko mukavasti toisiinsa. Teimme tuossa syyskuisessa koulutuspäivässä muun muassa ”uusioruno”- harjoituksen, ja sitten kuvan tuosta runosta. Ja heti tuon koulutuspäivän jälkeen sainkin inspiraation tehdä tekstitetyn kuvasarjan siitä, miten ”kirjoitan itseni ulos” jonkinlaisen kipsisen ankkapatsaan sisältä ja lähden sitten lentoon nuorena kotkana. Tuo prosessi oli paperille ulkoistettuna aika vaatimattoman näköinen, mutta sisäisesti varsin vaikuttava.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- teoksessa käydään läpi mm. kirjallisuusterapian historiaa, näkökulmia, teorioita, menetelmiä ja käytänteitä. Olen lukenut joskus aiemmin Ihanuksen toimittaman kirjan ”Sanat että hoitaisimme” (2009), ja tässä uudemmassa opuksessa oli osin samaa sisältöä kuin siinä, mutta toki myös tuoreempia tekstejä, kuten korona-ajan ilmiöitä.

Tuskailin taas – kuten aiempaakin Ihanuksen kirjoittamaa tekstiä lukiessani - liian vaikeaselkoisten käsitteitten tai sivistyssanojen kanssa, jotka haittasivat sisällön ymmärtämistä kertalukemalla. Ei kai kirjallisuusterapiasta kirjoittamisen tarvitsisi olla niin ”hienoa” ja erikoistunutta, ettei pohdintoja ymmärrä muut kuin saman aihepiirin akateemikot? No, toivottavasti teksti avautuu toisella lukemiskerralla jo paremmin; tosin, en ole varma, jaksanko lukea tuota kirjaa uudelleen, ainakaan kokonaan läpi.

Mutta olihan kirjassa myös mielenkiintoisempia artikkeleja, kuten ”Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä” sekä ”Kirjoittaminen traumaterapiassa”. Olen itsekin kirjoittanut tarinoita jo lapsena, ja pitänyt myös päiväkirjaa melko säännöllisesti teini-iässä, jolloin kirjoittelin mielelläni myös mielipidekirjoituksia.

Myöhemmin elämässäni olen toisinaan kirjoittanut ”tajunnanvirtaa” silloin, kun olotilani on ollut tukahtunut, tai olen halunnut käsitellä joitakin erityisen vaikeita asioita, tai ihan vain ilmaista ajatuksiani. Parikymmentä vuotta sitten aloin kirjoittaa myös kertovaa tekstiä, joka kehittyi ja laajeni useammaksi romaanikäsikirjoitukseksi. Tähän blogiin olen kirjoitellut enemmän tai vähemmän järkeviä tekstejä jo yli kymmenen vuotta, ja kymmenen vuoden aikana olen julkaissut yli viisitoista romaania. Niihin olen puolitietoisesti sisällyttänyt palasia omasta elämäntarinastani, ja tehnyt luultavasti myös henkilöhahmoja oman persoonani eri puolista; tai siitä, millainen haluaisin olla.

Minulle kirjoittaminen on siis todellakin ollut terapeuttista, ja ne vuodet, kun lähinnä opiskelin enkä kirjoittanut oikeastaan mitään luovaa, tai edes päiväkirjaa, jättivät tunteen, että olen ”kadottanut” sen, mitä sisäisesti olen. Toisin sanoen, olin kadottanut ainakin tietoisuuden omista ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani, kun olin ollut ”mykkä” itselleni; kun en ollut kuvannut edes itselleni, mitä ajattelen, koen, tunnen.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- kirjassa oli kiinnostava myös se artikkeli, jossa kuvailtiin ”läsnäolevaa kirjoittamista”. Tietoisen läsnäolon merkitys on tullut itselleni vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi, myös kirjoittaessa, tai ennen kirjoittamista. Kun kuvailee sisäistä maailmaansa, tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan, miten voisi olla olematta samanaikaisesti läsnä? Tietoisuus on kuin valo, joka voittaa pimeyden; tai se on kuin avaisi silmänsä ja ymmärtäisi, ettei olekaan ollut pimeässä, vaan silmät kiinni…

Mielenkiintoista tuossa edellä mainitussa kirjassa oli myös ”poeettisen kommunikaation” ja sen menetelmän esittely. Tunnistin, että itsellänikin nousee hyvin spontaanisti mieleen erilaisia metaforia tai symbolisia mielikuvia, kun joku toinen kertoo minulle jostakin haasteestaan tai vaikeasta tilanteestaan. Näissä tilanteissa on luontevaa jatkaa keskustelua metaforisia kielikuvia käyttäen, tai ryhtyä tekemään vaikkapa mielikuvaharjoitusta siitä, mitä ihminen toivoisi tapahtuvan, ja miten se ehkä voisikin tapahtua, ainakin mielikuvituksessa.

Mielenkiintoinen aihe tässä kirjassa oli myös ”luontokirjoittaminen”, johon on virinnyt uudenlaista kiinnostusta viime vuosina, ilmastoaiheitten noustua yhä useampien ihmisten tietoisuuteen (ja hyvä niin). Näitä luontokirjoittamista käsitteleviä artikkeleja lukiessani nousi mieleeni muistoja omasta lapsuudestani ja teini-iästä, kun vietin paljon aikaa luontoympäristössä; joskus myös ihan konkreettisesti kirjoittaen taivasalla, itikoitten keskellä. Luontomielikuvat ovat ikään kuin piirtyneet verkkokalvoilleni, ja siirtyneet sieltä myös joittenkin kirjoittamieni tarinoitten tapahtumaympäristöiksi.

Luonto laajasti ymmärrettynä - maisemat, kasvit, kivet, eläimet, vesi, taivas – on minulle henkilökohtaisesti merkityksellisempi asia kuin ihmisen rakentama maailma. Lukiessani silloin viime syksynä tuon kirjan viimeisiä sivuja, minut yllätti äkkinäinen suruntunne (tai jopa ilmastoahdistus), ja oli pakko saada itsestäni ulos tämä runontapainen:

”GRAA-O!
Ensimmäinen pakkasaamu.
Luomakunnan huuto.
Hitaat siiveniskut sumuisten vetten yllä.
Älä lähde vielä!
Jos lähdet nyt,
toivo katoaa horisonttiin,
enkä jaksa odottaa uutta kevättä.”
(25.10.2023)

Onneksi ainakin muutama kurki tuli tänä keväänä takaisinkin; ja ehkäpä myös se toivo.

Miten sain ”kitu-projektini” valmiiksi?

Minulla on ADHD, joten ei liene kovin kummallista, että jotkut tekemiseni venyvät, siirtyvät, muuttuvat, unohtuvat, tai jäävät vain lopullisesti kesken. Olen silti onnistunut julkaisemaan jo pitkälti toistakymmentä romaania ”omin päin”, koska opettelin oman tapani toteuttaa itsenäisesti näitä omaehtoisia, itseäni kiinnostavia projektejani. Tällä kertaa projektini tökki välillä niin paljon, että meinasin jo luovuttaa, ja nyt tuntuu todella huojentavalta, että kaikesta tökkimisestä, välttelystä ja sisäänpäin kääntyneestä valituksestani huolimatta olen saanut tämänkin projektin valmiiksi.

Mutta eipä ole yksikään aiemmista romaanikäsikirjoituksistani vaatinut niin paljon muokkaustyötä, motivointia ja hermojen lepyttelyä. En enää oikein edes muista, missä vaiheessa sain idean yhdistää lapsena aloittamistani susitarinoista teini-ikäisenä koostamani romaanikäsikirjoituksen Ohdakemaan maailmaan. Joka tapauksessa tuo idea oli kyllä olemassa jo silloin, kun julkaisin ensimmäisiä sarjan osia; tai, ainakin Warginmaa oli jo paikkana olemassa, ja Ohdakemaan tarinoihin ilmaantui kohtauksia, joita voisi tulkita Warginmaan mystisemmän kulttuurin näkökulmasta.

Niin, minä todellakin vitkuttelin ja vitkuttelin, siirsin ja siirsin tätä hommaa kaikenlaisista tekosyistä, ja toisaalta siksi, että koin tämän romaanin olevan liian erilainen tai ”eri tasolla” kuin Ohdakemaa-sarjan romaanit. Ja hieman erilainenhan se onkin, ja voisin kuvitella, että se saattaisi kiinnostaa hieman nuorempia ihmisiä kuin Ohdakemaa-sarja. Toisaalta, kuten J. R. R. Tolkienkin muistaakseni ajatteli, voi olla ihan hyvä, jos samat tarinat sopivat niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille. Itse pyrin siihen, ettei julkaisemissani kirjoissa olisi mitään sellaista, mitä ei suositeltaisi televisiossakaan alle kaksitoistavuotiaille.

No, mutta mikä tässä ”kitu-projektini” toteutumisessa voisi olla mielenkiintoista muillekin kuin kirjoja julkaiseville tai lukeville ihmisille, on se, mitkä ”teot" auttoivat minua saamaan tämän ajoittain tympeän ja tuskastuttavan projektini valmiiksi.

Tässä siis keinoja tai asioita, joista oli minulle apua, kun työstin käsikirjoitustani aina uudelleen ja uudelleen kohti itsekritiikkini läpäisevää versiota:

1) Yhdistin projektin osaksi isompaa projektia: Alussa ajattelin, että ”Warginmaan Hiljainen Sota” tulisi olemaan osa Ohdakemaa-sarjaa, ja siksi sen muokkaaminen edistäisi tämän isomman idean toteutumista, ja jatkossa toimisi myös ”johdatuksena Ohdakemaahan”.

2) Pidin projektin ajan esillä susiaiheisia kuvia, kuten seinäkalenteria, pyyhettä, palapeliä, niin että susimielikuville oli koko ajan virikkeitä tarjolla.

3) Kehittelin mielikuvia päähenkilöistä esimerkiksi nukkehahmoina ja piirtämällä. Olen huomannut, että kun hahmoon jollain tapaa ”kiintyy”, haluaa kirjoittaa valmiiksi hänen tarinansa.

4) Tein ainakin kaksi kertaa HOT-matriisin tästä tavoitteestani, niin että kirjoitin näkyviin syitä, miksi tämä on minulle tärkeää, ja listasin konkreettisia keinoja, miten edistän tätä tavoitettani. Kirjasin HOT-matriisiin myös kaikki ajatukset ja tunteet, jotka saavat minut välttelemään projektin edistämistä, ja tunnistin, mitä kaikkea sellaista teen, mikä vie poispäin tavoitteestani.

5) Kirjoitin myös erillistä listaa siitä, miksi tämä projekti on minulle tärkeä ja arvojeni mukainen.

6) Tein myös ”miellekarttoja” näistä asioista, värikkäillä kynillä.

7) Listasin projektiin liittyviä ”negatiivisia” ajatuksiani ja kirjoitin sitten niihin rakentavampia, vaihtoehtoisia ajatuksia ja suhtautumistapoja.

8) Käsittelin epäröintiä aiheuttavia ja lannistavia ajatuksiani ja uskomuksiani myös ”puhekuplina”, ja piirsin ja kirjoitin ”vastalauseita” ja voimaannuttavia repliikkejä myös puhekupliin.

9) Kerroin silloin tällöin projektistani ja sen vaiheista läheisilleni, niin sain hieman kannustusta ja loin myös siedettävissä olevaa ”sosiaalista painetta”.

10) Suunnittelin ajankäyttöäni tähän projektiin samalla kun aikataulutin ”pakollisia” tekemisiäni.

11) Maalasin monta kuvaa siitä, miten hankalalta tämä projekti milloinkin tuntui, ulkoistaen näihin kuviin tunteitani.

12) Maalasin myös ”toivetilakuvia” liittyen siihen, miten haluaisin projektini sujuvan ja etenevän.

13) Kehitin omanarvontuntoani tulemalla enemmän omanlaisenani ihmisenä esille niin arjen kontakteissa kuin vieraampien ihmisten keskellä, ja myös tässä blogissani.

14) Muistutin itseäni toistuvasti siitä, että tämä kirjaprojekti on samalla jonkinlainen arvostuksenosoitus itselleni pienenä lapsena: Olinhan vasta yhdeksän-kymmenen, kun aloin kirjoittaa ”susijuttuja”, ja kun olin päässyt kirjoittamisen makuun, aloin kuvitella, että minusta tulisi joskus jonkinlainen kirjailija.

15) Mietin, mikä tämän käsikirjoituksen lopullista ”pakettiin laittamista” oikeasti estää, ja tunnistin virheitä häpeilevän, vaativan ja ankaran sisäisen nilkin, joka vaati tekemään vielä yhden muokkausluvun, tarkistamaan kaiken vielä kerran, ja niin edelleen, niin etten tiennyt, milloin homma on riittävän hyvä. Päätin tietoisesti antaa ”potkut perfektionistille”!

16) Ymmärsin myös, ettei minun tarvitse miellyttää snobbailijoita ja ”elitisti-apinoita”. Voin julkaista kotikutoista, epäkaupallista ja vastakulttuurista, jos se on se, mitä osaan ja mistä pidän.

17) Ymmärsin, että kirjoittamalla siitä, mikä on minulle tärkeää, voin olla ”maan hiljaisten”, kuten vähemmistöjen ja syrjäytyneitten äänenä.

18) Ymmärsin, ettei minun todellakaan tarvitse tienata rahaa luovasta tekemisestäni; minulla ei siis ole paineita olla kaupallisesti suosittu.

19) Jätin projektin monta kertaa ”Herran haltuun”…

Ja, koska olen hengellinen, uskon ”Korkeamman Voiman Johdatukseen”, ja siitä todisteena minulla on joka kerta tullut ”kylmät väreet” tietyssä kohdin romaanin tarinaa, kun olen tehnyt muokkauslukukierrosta. Uskon, että siinä kohdin on joku erikoinen juttu, joka ei ole minun käsissäni. Ja se kohta on myös paras syy siihen, miksi minun oli julkaistava tämä romaani, vaikka se onkin omasta mielestäni vieläkin ”vähän muokkausta vailla”…

Mielelläni ajattelen ja sanon, että kaikki kirjoittamani romaanit ovat hyödyllisiä ja ”henkisesti kehittäviä”. Tähän on vaikea väittää vastaan, ellei joku lue kirjojani ja sitten todista, ettei minkäänlaista ajattelun kypsymistä tai uusia oivalluksia ole tapahtunut lukemisen aikana. Ja sitä paitsi, minkä tahansa lukeminen voi kehittää henkisesti; kuten, kasvattaa kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja itsehillintää… No, haluan uskoa, että kirjoissani on joitakin merkityksellisiä teemoja, joitten lukeminen voisi edistää ihmisyksilöitten henkistä kehitystä ja sitä kautta parantaa maailmaa.

”Warginmaan Hiljaisen Sodan” käsikirjoituksen muokkausprosessi oli työläs osin senkin takia, että tein ”alkuperäiseen” (eli joskus parikymmentä vuotta sitten muokkaamaani versioon) huomattavan suuria muutoksia, kun istutin tarinaa Ohdakemaan maailmaan sopivaksi, ja lisäsin siihen myös ”susisielut”. Lisäksi muutin ”kaikkitietävän kertojan” näkökulmasta kirjoitetun tarinan yhden henkilön näkökulmasta kerrotuksi, minä-muotoon. Alkuperäisen tarinan keskeiset teemat säilyivät, mutta lisäsisällöiksi nousivat kertojan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset. Tarinasta tuli niin ollen vielä psykologisempi kuin se oli alkujaan. Hengellisyys, jota tarinassa oli jo silloin, kun sitä lapsena kirjoitin, yhdistyi Ohdakemaan maailman hengelliseen ajatteluun; ja se tietysti heijastelee omaani. Ja nyt koin hyvin tärkeäksi lisätä tähän tarinaan myös transsukupuolisuuden kokemusta ja yleensäkin sateenkaarevuus-teemaa.

Ohdakemaa-sarja on luokiteltu ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, paitsi että varsinkin sarjan viimeinen osa, ”Huurupäitä ja Susisieluja”, alkaa olla osittain jonkinlaista fantasiaa. Sen osan lukemisen jälkeen tämä käsillä oleva romaani ei ehkä herätä enää niin paljon kummeksuntaa. Eli, joistakin kömpelyyksistä ja virheistä ja epäloogisuuksista ja tylsyyksistä huolimatta lopputulos on ihan kelvollinen tarina, jossa on merkityksellinen sisällöllinen viesti.

”Warginmaan Hiljainen Sota” on siis nyt ilmestynyt; ja vaikka tarinan ”pohja” on peräisin vuosikymmenten takaa, sen viesti sattuu olemaan yhä ajankohtainen.

Tämä on huuto rauhan ja toivon puolesta. Tämä on epäkaupallista, kotikutoista ja hivenen vastakulttuuristakin kirjallisuutta eri tavoin poikkeaville tai itsensä ulkopuolisiksi tunteville; friikeille, kvääreille, nepsyille ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää meitä.

Voiko lukemalla parantaa maailmaa?

Miljoonien merkkien mittainen joutomaa,

jolla kasvaa ohdaketta? Pörriäiset sentään

tykkää ohdakkeenkin kukista, ja niillä

lienee merkityksensä tällä pallolla.

Kenties voikin, jos maailman parantaminen alkaa itsestä, ja itse lukee jotakin, joka vaikuttaa itseen terapeuttisesti...

Laskeskelin tuossa, että jos jokaisessa kirjasarjani romaanissa on vähintään 500 000 merkkiä, niin koko kirjasarja sisältää varmasti yli kuusi miljoonaa merkkiä. On melkoinen työ lukijan aivoille prosessoida sellaista merkkimäärää; muuntaa symbolit sanoiksi ja sanat lauseiksi, jotka täytyy vieläpä ymmärtää; saati sitten että pysyisi kärryillä lauseitten muodostamassa tarinassa ja yksittäisten tarinoitten luomassa maailmassa, filosofisine teemoineen...

Päätin ainakin toistaiseksi pitää Ohdakemaa-kirjasarjan kaksitoistaosaisena, ja julkaista muut mahdolliset samaan maailmaan sijoittuvat tarinat erillisinä romaaneina (tai sarjana?), mikä tarkoittaa, että kirjasarja on nyt jonkinlainen valmis kokonaisuus. Ja tämän asiaintilan ”kunniaksi” päätin, että julkaisen tässä blogissa koko kirjasarjasta tiivistellyn esittelyn, joka on samalla tietenkin myös ”mainos”. En pidä mainostamisesta, mutta pakottaudun nyt tekemään sitäkin, koska olisi jotakuinkin höppänää julkaista tällainen kirjasarja ja olla mainitsematta siitä mitään, ettei vain kukaan vahingossakaan tietäisi siitä mitään, tai varsinkaan lukisi sitä. En haluaisi olla aivan niin höppänä. Joten, nyt seuraa ”suosituksia” ja sen sellaista. (Lisätietoa löytyy Ohdakemaa-blogista.)

Ohdakemaa-sarja on psykologisen ja henkisen tematiikkansa vuoksi kenties keskimääräistä nuorten fantasiakirjallisuutta haastavampaa ja toisaalta siten myös henkisesti kehittävämpää luettavaa. Sarjan kirjat on luokiteltu (ehkä virheellisesti?) aikuisten kaunokirjallisuudeksi, vaikkeivat ne sisälläkään mitään alaikäisille epäsopivaa. Ainakin yli kaksitoistavuotiaat voisivat varmasti traumatisoitumatta lukea niitä, siinä missä katsoa useimpia BBC:n tekemiä poliisisarjojakin. (Jos joku on sitä mieltä, ettei esim. homoromantiikka sovi alaikäisille, niin varoitan tässä sellaisesta sisällöstä.) Jotkin teemat, kuten mielenterveyden horjuminen ja itsetuhoisuus, saattavat olla nuoremmille lapsille liian ahdistavia, ja ellei abstrakti ajattelu ole vielä kehittynyt, osa filosofisesta ja henkisestä tematiikasta voi mennä nuoremmilta lapsilta vähän huti. Mutta samaahan voisi sanoa vaikkapa Tolkienin kirjoista, joten, Ohdakemaa-kirjasarjaa voisi mielestäni suositella teini-ikäisestä ylöspäin, ilman yläikärajaa.

Kirjasarjan tarinat sopivat mielestäni erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille; siis, tavalla tai toisella poikkeaville. Näille massasta poikkeaville ihmisyksilöille tämäkin maailma voi olla yhdenlainen "ohdakemaa", jonka läpi rämpiminen ja raahautuminen on vielä isompi ja kipeämpi urakka kuin koko kirjasarjan lukeminen. Itselleni ”ohdake” symboloi myös yksilön oikeutta olla omanlaisensa; siis, poiketa valtavirrasta. Jos jollakin pellolla kasvaa vihan, pelon ja ahneuden ”viljaa”, ohdake on vastavoima, tai ainakin ”julistus” toisenlaisen kasvun mahdollisuudesta. Ohdakemaa-kirjasarjan julkaiseminen omakustanteena ja oman osaamisen varassa on myös kannanotto kaupallisten kustantajien valtaamilla ”viljelysmailla”.

Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten ”seikkailujen” ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten lukijan ”mielen teoriaa” ja mentalisointikykyä. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu. Ja tiedostatpa sitä tai et, elät itsekin, tässä maailmassa, samaa ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.

Kuvitteellinen keskiaikainen maailma antaa puitteet erilaisten henkilöhahmojen kertomalle, sukupolvien yli ulottuvalle tarinalle, jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia ja siksi nykyaikaistakin ihmistä koskettavia. Kuka oikeastaan on vihollinen, kuka ystävä? Mikä on rakkautta, mikä riippuvuutta? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?

Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan. Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä Petrus lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Jooel Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessa Jelisepan, käynnistyy uusi tarina.

Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa ”Prinsessa, Ritari ja Narri”, jossa prinsessa Jelisepa kertoo hänen itsensä, Josia Joshuanpojan ja Narrin tarinaa. Jelisepa yrittää parhaansa mukaan noudattaa Jooel Vaeltajan neuvoja päästäkseen lähemmäs sitä, mitä kaipaa. Valtakunnan ja henkilökohtaisen tilanteensa kärjistyessä Jelisepa joutuu kohtaamaan oman sisäisen umpikujansa. Henkisesti ja ruumiillisestikin koettelevien tapahtumien myötä hän ajautuu ristiriitaisia tunteita herättävien totuuksien eteen. Mutta aavistus jostakin syvemmästä yhteydestä on kuin höyhen, joka uhkaa karata tavoittamattomiin tuulenpuuskan mukana…

Ohdakemaa- sarjan kolmas osa, ”Ruhtinaitten Perilliset”, kertoo Jelisepan silmin ruhtinas Reuelin ja ruhtinas Willefin jälkeläisten yhteen kietoutuvista kohtaloista. Ruhtinaitten perilliset kulkevat kukin omia teitään; kuka neuvonantajiensa määräysvallassa, kuka itsekkäitten pyyteittensä ohjaamana, kuka kiintymyksensä pakottamana tai Kaikkeuden Luojan johdatukseen luottaen. Pienilläkin tapahtumilla on tässä tarinassa vaikutuksensa siihen, millaiseen tilanteeseen kukin ruhtinaitten perillisistä lopulta päätyy. Tarinan keskiössä on syvällinen, monipolvinen rakkaustarina, mutta se on myös kuvaus päähenkilön sielullisesta harhailusta ja henkisestä kasvusta, isän ja tyttären suhteesta olosuhteitten ja elämäntapahtumien myllerryksessä, sekä ruumiinvoimiltaan heikompien alistetusta ja turvattomasta asemasta yhteiskunnassa.

Ohdakemaa- sarjan neljäs osa, ”Narrin tarina” on takautuva kertomus siitä, mitä tapahtui ennen kuin Narri päätyy kruununprinsessa Jelisepan huoneiston aulaan todistamaan prinsessan mielenvikaisuuskohtausta. Se jatkaa myös tapahtumien kuvausta siitä hetkestä, johon Jelisepa lopetti kertomuksensa edellisessä osassa. Kun prinsessa Jelisepa syntyi Cardusian kruununperijäksi vuonna 808 Ohdakemaan aikaa, samana kesänä syntyi Reuelin linnassa poikalapsi. Levoton nuorukainen lähti etsimään totuutta itsestään vain viidentoista vanhana, ja päätyi lopulta töihin kuninkaanlinnaan. Hänestä tuli tallirenki ja viihdyttäjäpalkollinen, joka halusi itseään kutsuttavan Narriksi. Mutta taustalla on vielä syvempi tarina, joka kertoo lisää myös Narrin ystävistä Josiasta ja Rikardista. Se on kertomus erilaisista ystävyyksistä, mieltä sekoittavista tunteista, uhkarohkeudesta ja sisäisistä ristiriidoista.

Ohdakemaa- sarjan viides osa, ”Kaksi ritaria”, jatkaa jo tutuksi tulleitten hahmojen tarinaa prinsessa Jelisepan kertomana, aloittaen siitä hetkestä, johon Narri lopetti omassa tarinassaan. Kuningatar Mormessa on sotajalalla, mutta kaiken jännityksen ja epämukavuuden keskellä prinsessa Jelisepaa kalvavat myös yksityisemmät ristiriidat ja huoli rakkauden menettämisestä. Kun pelko ja epäluulot riivaavat, itse kunkin ystävyyttä koetellaan. Kehen voi turvata ja luottaa silloin, kun oma ahdinko vaatii toisen ihmisen tukea ja läsnäoloa? Vuosien takaa nousee merkki johdatuksesta tuon kaiken keskellä. Ystävyyden osoittaminen sillekin, jota pelkää, voi muuttaa vihollisen ystäväksi. Eikä rakkaus tee kenellekään mitään pahaa; sen on saatava virrata vapaasti, peloista ja ennakkoluuloista huolimatta.

Ohdakemaa- sarjan kuudes osa, ”Narrinpoika ja luopioprinssi”, kertoo, mitä Cardusian valtakunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kuningas Willef luovutti kruunun Rodolf Roweninpojalle, ja uusi sukupolvi on syntynyt ja varttumassa aikuiseksi. Kun osa Cardusian kansasta alkaa kapinoida, Molcavarathian kuningatar Mormessa näkee tilaisuutensa ja iskee Cardusian kuningashuoneen heikkoon kohtaan; kruununprinssi Rowen Didrikinpoikaan, jota kansa ei ikinä haluaisi kuninkaakseen. Tarinan kertoja, Jethan Narrinpoika, seuraa läheltä ystävänsä Rowen Didrikinpojan ja muitten tuttaviensa koettelemuksia. Hän itse on elänyt vanhempiensa suojelemana, kuin kuplan sisällä, kaikkien rakastamana olentona. On väistämätöntä, että jonakin päivänä tapahtuu jotakin, mikä rikkoo kuplan Jethanin ympäriltä ja altistaa hänet epävarmuudelle, pelolle ja toisten ihmisten vihamielisyydelle. Haasteitten keskellä heitä kaikkia kannattelee luottamus, joka heihin on istutettu jo varhain; usko siihen, että heitä rakastetaan ja heillä on aina koti, jonne palata.

Ohdakemaa- sarjan seitsemäs osa, ”Vaeltajaprinssi”, on Joshanan Rodolfinpojan kertoma tarina useamman eri ylimyssuvun nuorista jälkeläisistä, kuten ylimystytöstä, joka katoaa Neljän Valtakunnan Sodan aikana. Kuljeskellessaan kiirehtimättä Argillassa ystäviensä Reguel Reuelinpojan ja argillalaisen Ayrton Cedrikinpojan kanssa Josha sattuu törmäämään paimentyttöön. Kun hän ymmärtää, kuka tuo tyttö on, hän näkee tässä keinon vapautua omasta epämukavasta asemastaan valtakunnan hallintoon sidottuna kruununperijänä. Josha ei kuitenkaan arvaa, millaiseen liemeen hän itsensä sotkeekaan. Hän ajautuu omien toiveittensa, velvollisuuksiensa ja lähimmäisenrakkauden asettamien vaatimusten ristiriitaan. ”Vaeltajaprinssi” kertoo oman tarinansa ohessa useamman itsensä kanssa kamppailevan, menneisyytensä vaikutuksista kärsivän ihmisen tarinan, jotka luovat pohjaa Ohdakemaa- sarjan seuraaville tarinoille.

Sarjan kahdeksas osa, ”Kuningas ja prinssi”, on kahden omille tahoilleen sidotun miehen rakkaustarina ja samalla heidän kasvutarinansa. Rowen Didrikinpoika on herättänyt kansassa epäluuloja ja pahastusta jo aiemminkin, mutta hänet halutaan kuitenkin yhä pitää mukana Ohdakemaan hallinnossa. Hän ei ole vapaa oleskelemaan missä haluaa, mutta hän kokee, että hänen elämäntehtävänsä on pitää hengissä miestä, jota moni vihaa, ja joka aika ajoin tuomitsee itse itsensä kuolemaan. Erdan Cedrikinpoika on sidottu esittämään onnellista perheenisää vaatimattomissa ja syrjäisissä oloissa, ja hänen henkensä on veitsen terällä niin hänen ulkoisten vihollistensa kuin hänen oman, sisäisen ahdinkonsa takia. Rowen Didrikinpojasta tulee hänen elämänsä johtotähti, mutta tuo tähti tuntuu olevan tavoittamattomissa. Rakkaus tekee kummankin elämästä rikkaampaa ja syvempää, mutta välimatka ja esteet kiduttavat kumpaakin. Saadakseen jonakin päivänä elää vapaasti rakastettunsa kanssa Rowen Didrikinpoika pyrkii vaikuttamaan valtakuntien välisiin suhteisiin. Kuningatar Mormessa, joka on vuosikausia vainonnut naapurivaltakuntiaan, julistaa sodan, jonka lopputulos ratkaisee samalla myös sen, onko Rowenin ja Erdanin rakkaustarinalla tulevaisuutta.

Ohdakemaa- sarjan yhdeksäs osa, ”Jaewulka”, aloittaa Jiska Nathanaelintyttären lapsen tarinan. Kivisestä alkutaipaleesta huolimatta Jaewulka saa kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; tosin, isällä on omat ongelmansa, ja äidillä omat taakkansa. Vanhempien salaisuudet paljastuvat Jaewulkalle vasta siinä vaiheessa, kun hän on jo ehtinyt sotkea oman elämänsä. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, eikä osaa elää kuten tavalliset ikätoverinsa. Hän kokee paineet itsessään, sisäisesti, ja ympäristössään, kun hän kohtaa kodin ulkopuolisen maailman. Jaewulka yrittää sopeutua, mutta ellei voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. Jaewulka ajautuu vaikeuksiin, eikä tiedä, miten selviäisi elämästään, tai kuka häntä auttaisi. Ja onko kenenkään apu loppujen lopuksi pyyteetöntä, vai tarkoittaako avun vastaanottaminen vain uusia kahleita?

Jaewulkan tarina jatkuu sarjan kymmenennessä osassa, ”Kuningatar ja Ohdake”, joka kertoo, millaisen polun Jaewulka valitsee selviytyäkseen maailmassa sellaisena kuin aidosti on. Vapautuminen voi vaatia henkilökohtaisten pelkojen voittamista ja vihasta ja katkeruudesta luopumista. Yhdennentoista osan, ”Kuningas Jelizein uni”, kertojana on Jelizei, Jaewulkan pikkuveli. Hänen tarinansa kautta lukija oppii, ettei tärkeintä ole hallita tapahtumia ympärillään, eikä toisia ihmisiä, vaan olla kuningas omassa valtakunnassaan, mielensä sisällä.

Ohdakemaa-sarjan kahdestoista osa ”Huurupäitä ja Susisieluja”, on kolmiosainen, ja se sisältää kaksi osaa, jotka kertovat tapahtumista ennen Ohdakemaa- sarjan aloitusosaa, sekä Jaewulkan kertoman kuvauksen siitä, millaiseen tilanteeseen aiemmista tarinoista tutut hahmot jäävät sarjan tässä vaiheessa.

Lukemalla tätä kirjasarjaa pääsee siis mukaan ikiaikaiseen taisteluun, jota käydään enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja tarinoihin eläytyessä oppii kenties sen saman, mitä näitten tarinoitten kertojat ovat oppineet itsestään ja elämästään kuvatessaan sanallisesti omia havaintojaan, tuntojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. He ovat katsoneet ”itseään” jostakin ”itsensä” ulkopuolelta, ja näin heistä on tullut tietoisempia, vapaampia ja myötätuntoisempia. Samanlainen muutos on mahdollista lukijallekin, ja mitäpä muuta tämä monin tavoin kurjistuva maailmamme tarvitsee ”parantuakseen”?

Kaikkeuden Luojan haltuun.

Tekoäly tulee, onko tekoälypää valmis?

Tämä on tehty omalla "olevinaan-älyllä".

Käteni oli jonkin aikaa ”paketissa”, enkä siksi kirjoittanut oikein mitään minnekään moneen päivään. Huomasin myös hermojeni kiristyvän, kun olisin halunnut tehdä asioita ”käsin”, muttei se onnistunut, kun ei saanut kastella kättä, ei puristaa eikä suoristaa, eikä kannatella mitään vähänkään painavampaa. No, onneksi koettelemus oli tilapäinen, ja nyt on taas kaksi kättä käytettävissä.

Mutta havaitsinpa olevani melkeinpä riippuvainen käsillä tekemisestä. Television katseleminen ilman mitään värkättävää on varsin koettelevaa; jalat alkavat heilua, tai sitten on noustava vähän väliä hakemaan jotakin (vettä, teetä, koirankeppiä, kynsisaksia, sukkia tms.), jopa kesken iltauutisten. Ei sillä, että kaikkia uutisia haluaisin muutenkaan tuijottaa silmät tapilla ja paikalleen jähmettyneenä. Masentaa, nääs, semmoinen kurjien asioitten visualisointi ja paapatus.

Ja asiasta toiseen, olen taas kerran ja vaihteeksi, kuten muutamia kertoja ennenkin näitten kymmenen vuoden aikana, miettinyt tämän blogini tarkoitusta ja merkitystä melkeinpä yhtä vakavissani kuin ylipäätään elämää (vitsi). En aina jaksa (leipätyöni lisäksi) enkä edes koe velvollisuudekseni kirjoittaa mitään yleishyödyllisiä juttuja tänne, ainakaan väen väkisin, koska tietoa löytää kyllä muualtakin – jopa aivan asiallista sellaista. Sitä paitsi, pianhan se tekoäly pyöräyttelee blogitekstejä aiheesta kuin aiheesta ilman että siihen mitään persoonallista ilmaisua tarvitaan sotkemaan sisällön ymmärtämistä…

Kuka tarvitsee ”asiabloggareita” enää, kun tekoäly pyöräyttää hetkessä luullakseni ihan riittävän informatiivisia tekstejä luettavaksi?

Ja kuka ylipäätään mitään kovin pitkää tekstiä edes jaksaa lukea? Helpompaahan on laittaa joku robottiääni pölpöttämään asia, niin ei tarvitse edes pitää silmiä auki, saati sitten liikuttaa niitä tekstirivillä, ja vieläpä analysoida sisältö omilla aivoilla. Hädin tuskinhan tässä jaksaa edes hermoimpulssia niitä ihmeen soluhaarakkeita pitkin kuljettaa…

En ehkä ymmärrä paljoakaan tekoälystä ”bloggarina”, mutta teoriassa joku ihminen kai voisi tuottaa kaikki tekstinsä sellaisella. Se herättää itsessäni hieman uhmakkaan tarpeen kirjoittaa niin kummallisia tekstejä, ettei niitä ainakaan helposti voisi sekoittaa tekoälyllä tuotettuihin. Ellei sitten ole olemassa jonkinlainen ADHD-versio tekoälystä, joka ehkä saattaisi kyetä tuottamaan yhtä hyppelehtivää ja epäloogista tekstiä kuin tämä juuri parhaillaan käytössä oleva ”tekoälypää”?

Toisaalta, tämäpä haastaakin minunlaiseni ajoittain ilkikurisuuteen eksyvän ihmisen kehittelemään kirjoitustyylin, jollaista olisi vaikea tuottaa tekoälysovelluksella. Mutta miksi sellaista pitäisi tehdä? En nyt oikein tiedä. Katoamassa olevaa inhimillistä älyä ja luovuutta juhlistaakseni? Puolustaakseni ihmisen oikeutta olla hölmö ja epätäydellinen, sekava, unohteleva ja epälooginen, ja ennen kaikkea tunteellinen?

Tästäpä saat, tekoäly! Yritäpä jäljitellä tätä!

Olipa kerran ja toisenkin, muttei enää kolmatta, ja jos sinulla on napsusormi, sitä ei saa kuitenkaan napsutella, ettei se mene rikki, ja napsusormen ollessa kyseessä ei leikatakaan tuhmaa sormea kokonaan pois, vaan jostain hämärästä syystä tehdään viilto kämmeneen ja sieltä kaivellaan joillakin vain asiantuntijan tuntemilla instrumenteilla jotakin; en vieläkään tiedä, mitä. Ehkäpä arvoisa tekoäly sen ratkaisee!

Sitä paitsi, en ymmärrä, miksi kukaan lukisi blogiani Amerikoista tai Singaporesta, kun eihän siellä ymmärretä edes käyttämääni kieltä, vaikka tekoäly sitä yrittäisikin kääntää järjelliseksi tekstiksi. Joku ehkä yrittää kovasti saada selvää, miksi kirjoitan tätä blogia, mutta enhän, kuten sanottua, tiedä sitä enää itsekään, niin miten joku voisi sen saada selville kyttäämällä blogiani päivästä toiseen? Selitä sinä, tekoäly, miksi kirjoitan, ja selitä sekin, miksi mitään on ylipäätään olemassa. Miksi on tämä pallo, ja tämä aurinkokunta, ja galakseja, ja avaruuskin? Miksi?

Sinä, tekoäly, olet vain ihmisen luomus; minä olen kai sentään ihmisolento (tai ainakin jotain sinnepäin, eläimellisine hermostoineni).

Haist kukkanen.

Väliinputoaja vai sillanrakentaja? Tervetuloa "sateenkaarisillalle"!

Tämä on oikeastaan kaikenlaisten sateenkaarevien
ihmisten evankeliumi, ei vain "luuserihomojen"...

Sain idean tästä uusimmasta ”luuseritarinasta” vajaat pari vuotta sitten. Viime vuoden tammikuussa olin jo aloittanut kyseisen tarinan kirjoittamisen, kun näin voimakkaan, symbolisen unen.

Unessani olin korkean vuoren laella; mustien, teräväsärmäisten kallioitten ja valkoisen jää- ja lumipeitteen keskellä, öisen taivaan alla. Äkkiä mustassa kalliopinnassa alkoikin hohtaa väriläikkiä, ikään kuin eteerisiä kiteitä. Ne taittoivat niihin osuvan valon spektrin tavoin, niin että näytti kuin kallio olisi alkanut hohtaa sateenkaaren värisenä täplämerenä, ja se outo, eläväinen hohde levisi jalkoihinikin. Kysyin häkeltyneenä, jopa peloissani: ”Mitä tämä on?” Silloin huomasin jonkin matkan päässä seisovan, valkoista valoa loistavan hahmon, ja hän sanoi minulle: ”Älä pelkää! Minä autan sinua.” Olin sitten luisua alas yhdeltä liukkaalta lohkareelta, mutta minuun tartuttiin ja minut vedettiin ylös, niin etten pudonnutkaan pimeään rotkoon.

Tuolloin aluillaan olevan romaanikäsikirjoituksen keskeisin sisällöllinen teema varmistui ja vahvistui, kun ymmärsin tuon uneni merkityksen. Päätin sitten ladata tähän kirjaan melko lailla täysillä sen viestin, jonka koin saaneeni tuon unen ja muittenkin ”sattumalta” vastaani tulleitten vihjeitten myötä. Ja nyt on korkea aika saada tämä viesti jakoon.

Kirjoitin ”Sateenkaarisillan” niille, joita ”sateenkaariteemat” pelottavat ”uskonasioitten” vuoksi, ja toisaalta niille, joita ”uskonasiat” pelottavat, koska he ovat tavalla tai toisella ”sateenkaarevia”.

Ihan maallisistakin ennakkoluuloista, syrjinnästä ja henkisestä väkivallasta aiheutuu monenlaista kärsimystä sateenkaari-ihmisille, ja se on jo ongelma sinänsä. Mutta viime vuosina olen suorastaan järkyttynyt siitä, millaista vahinkoa konservatiivisesta uskonnollisuudesta ja hengellisestä / uskonnollisesta väkivallasta aiheutuu tälle ihmisryhmälle ja heidän läheisilleen. Millaista järjetöntä ja armotonta tuomitsemista, vihamielisyyttä, syrjintää, hurskastelevaa paheksuntaa… Kaikkea sellaista siis, mistä on ns. kristillinen lähimmäisenrakkaus kaukana, tai suorastaan vastakkaisessa suunnassa!

Koin, että on tarpeen korottaa ääntään näitten ”uskonnollisesti tuomittujen” ihmisten puolesta, vaikka huuto särähtäisikin joittenkin tahojen korviin. Tarkoitukseni ei ole pahantahtoinen niitäkään ihmisiä kohtaan, joita tulen ehkä ”sohaisseeksi” tällä viestilläni, mutta tämän verbaalisen ”sohaisun” tarkoitus on vähän herätellä; tai ainakin herättää pohdintaa, avata uutta näkökulmaa. Haluan muistuttaa ”uskonnollisesti lakihenkisiä” ihmisiä siitä, mikä oikeasti on tärkeintä, ja mikä se olikaan, mikä ”täyttää lain vaatimukset”. Koska sehän se tuntuu herkästi unohtuvan…

”Sateenkaari” symboloi tässä rakkautta, jota ei voi kieltää tai evätä keneltäkään ihmiseltä, sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolisesta suuntautumisesta huolimatta. Sateenkaarihan ilmestyy sinne, minne milloinkin ilmestyy, ihmisten näkemyseroista ja henkilökohtaisista mielipiteistä huolimatta. Luonnossa esiintyvä spektri syntyy vedestä ja valosta, joita me ihmiset emme omista; ne tulevat taivaasta, kaikille, ansioihin katsomatta. Inhimillisen mieltymyksen ja kiintymyksen ylittävä rakkaus ei ole ”ansaittavissa”, eikä siis vaadi tekoja; se on lahja, joka kuuluu kaikille.

Jos joku muistaa Aale Tynnin runon ”Kaarisilta” (löytyy esim. täältä), siinä runossa on ollut minulle aina joku kummallinen ”juttu”, koska sen lukeminen tuottaa minulle ihmepuistatuksia ja sisäistä ”hytinää”. Nyt se runo yhdistyi mieleni ”rojuaarreaitassa” sateenkaareen, ja niin syntyi ”sateenkaarisilta”. (Huom. sen niminen pieneläinkrematorio on olemassa, ja ”urbaanisanakirjan” mukaan ”sateenkaarisilta” on myös ”kauniita värejä täynnä oleva silta Taivaan ja Maan välillä, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan”. Ehkäpä sinne meni myös Jasu-koiramme noin vuosi sitten…)

Minun ”vertauskuvallisessa” mielikuvamaailmassani ”sateenkaarisilta” ei tarkoita sen enempää ihmisen kuin lemmikinkään ruumiillista kuolemaa (jos jotakin kuolemaa, niin ”egon”), vaan ko. silta luo yhteyden tästä ”maanpäällisestä” maailmasta hengelliseen todellisuuteen. Tavallaan se silta johtaa myös jonkinlaisen merkityksettömyyden (”kadotuksen”) kuilun toiselle puolen, uudenlaiseen elämään. Ja kun pääsemme pois tästä inhimillisten käsitysten, tulkintojen ja leimojen maailmasta, voimme tuntea olevamme olemassa, merkityksellisiä ja rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme.

”Silta” ylipäätään voi symboloida myös polariteettien välistä ”tilaa”, jossa saamme olla rauhassa, putoamatta minnekään, vaikka olisimmekin jostakin näkökulmasta ”väliinputoajia”. Ja kun siihen siltaan lisätään sateenkaaren värit, päästään takaisin aiheeseen…

On äärimmäisen rakkaudetonta ja surullista, jos – anteeksi vain rumanlaiset ilmaisuni – jonkinlaiset tekopyhät hurskastelijat, lakihenkiset fanaatikot ja omahyväiset ”oikeauskovaiset” yrittävät estää sellaisia ihmisiä, joita itse karsastavat, etsimästä ja lähestymästä hengellistä todellisuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jotkut kristityiksi itseään nimittävät ihmiset voivat toimia niin tuomitsevasti ja armottomasti, vaikka juuri armon pitäisi olla se ydinasia kristillisyydessä! ”Kaikki on kutsuttu, harvat valittu.” Ne, jotka sitten lopulta kenties heitetään ulos juhlapöydästä ”itkemään ja kiristelemään hampaita”, valitsee kutsujen ”isäntä”, eikä toiset vieraat, tai joku tärkeilevä ovivahti!

Saarnaamatta tässä sen enempää totean vain, että minulla on oma, henkilökohtainen uskonfilosofiani, jonka kirjoitin auki romaanin päähenkilön sanoihin ja ajatuksiin. Saatanpa olla jonkun perinteisemmän ja suppeamman uskonkäsityksen näkökulmasta varsin ”harhaoppinen”, ja jostain toisesta näkökulmasta taas epätieteellinen hörhö, mutta minulla on oikeus henkilökohtaiseen hengelliseen vakaumukseen ja näkemykseeni. Eihän sitä tarvitse kenenkään omaksua ja ”jakaa”, vaikka siitä kertoisinkin.

Mahdollisista teologisista tulkintavirheistäni ja valtavirrasta poikkeavista näkemyksistäni huolimatta haluan puolustaa tällä kirjanmittaisella puheenvuorollani niitä ihmisiä, joilta esimerkiksi tietynlainen konservatiivinen uskonnollisuus haluaisi viedä oikeuden valita itse elämänkumppaninsa, tai joita uhkaillaan ja pelotellaan pahimmillaan itsetuhoisuuteen saakka, ”syntisiksi” ja ”helvettiin joutuviksi” leimaten. Yksikin hengellisellä väkivallalla aiheutettu itsemurha on liikaa; äärimmäisen rakkaudeton teko.

Halusin siis kirjoittaa jonkinlaisen oman uskoni mukaisen evankeliumin sateenkaari-ihmisille.

En tiedä onnistuinko sinne päinkään, mutta ainakin yritin tässä reilun vuoden aikana tehdä käsikirjoituksestani julkaisukelpoisen, kantaaottavan puheenvuoron; puettuna kuvitteelliseen, tragikoomiseen ”luuseritarinaan”. Romaani on samalla ”luuserisaarnaajan matka itseensä”, eli myös kertojaminän henkilökohtainen kehitystarina. Oma jälkikasvuni antoi myös panoksensa tähän romaaniin yhteisten pohdintojen, mielikuvitusmaailmojen jakamisen, kahden koskettavan tekstinpätkän ja muutaman häneltä lainatun hahmon kautta.

Tässä jonkinlainen esittelyteksti (yhdistelmä takakansitekstiä ja myyntisivuston kuvausta):

Joel-Petrus, jota läheiset kutsuvat ”Jopeksi”, kokee ymmärtäneensä jotakin hyvin syvällistä ja merkityksellistä, ja tuntee velvollisuudekseen lähteä levittämään tätä ilosanomaa edes joillekin ventovieraillekin ihmisille, ”maailman parantamiseksi”, vaikka onkin sosiaalisia haasteita omaava Asperger-piirteinen introvertti.

Poliisi-isä ja nunnaksi ryhtynyt äiti ovat evästäneet jälkikasvunsa erilaisilla moraalisilla ja henkisillä opetuksilla. Osan ajatusmaailmastaan Joppe on omaksunut enemmän tai vähemmän virallisesti opiskelemalla, osan “johdatuksessa”. Joppe on tuntenut olevansa oudoksuttu ja syrjittykin, muttei haluakaan olla riippuvainen kenestäkään; paitsi ehkä koirasta. Hän kokee olevansa jonkinlainen yksinäinen pahanilmanlintu, jonka velvollisuus on varoittaa ihmisiä siitä, minkä hän uskoo “harhaksi”: siitäkin huolimatta, ettei sillä tavalla saa ihmisten hyväksyntää, eikä pahemmin elantoakaan.

Joppe on valmistellut naapurinisännän vanhaan pakettiautoon petipaikan ja laatikot välttämättömille matkatavaroille ja tarvikkeille, jotta voisi viipyä automatkallaan vähintään pari kuukautta. Koska Joppe haluaa seurata intuitiotaan tai ”johdatusta”, hän arpoo sormellaan paikan, jonne suuntaa ensimmäiseksi. Matkakohteeksi sattuu Kuusamo, ja Rukalla Joppe tapaakin “tutuntuttuja”. Eräs nuorimies änkeytyy hänen Hiacensa kyytiin, eikä tästä kyytiläisestä olekaan niin helppo päästä eroon! Umpi-introvertti Joppe ei ole mikään ”niitä näitä rupattelija”, joten kuka tahansa kyytiläinen olisi hänelle stressinlähde, mutta tämä “kaverin veljen bestis”, Rolle, sattuu vielä olemaan kevytmielinen, riippuvuuksiin taipuvainen, ulkoisesti itsevarma, ADHD-piirteinen homopoika.

Homous ei niinkään ole Jopelle “ongelma”; hän kokee itse olevansa ei-binääri aseksuaali ja hyväksyisi sateenkaarevuuden jopa tärkeimmälle hengelliselle idolilleen, eikä mielestään kärsi myöskään homofobiasta. Mutta jostain syystä Rolle saa Jopen ymmälleen; jopa ahdistumaan ja suuttumaan, ja siinä samalla Jopen oletukset, kuvitelmat, ajatukset, laskelmat ja aikomukset heittävät häränpyllyä. Eikä hän yleensäkään pidä kaaoksesta, hälinästä, suunnitelmien muuttumisista, epävarmuudesta, eikä tunteilusta…

Joppe kyllä tapaa matkallaan muitakin ihmisiä, mutta monikaan ei ole erityisen kiinnostunut hänestä eikä hänen sanomastaan; paitsi tuo tietty ihminen, Rolle, jonka kiinnostus on enemmänkin kiusallista ja tunkeilevaa, ja jota Joppe ei ensi alkuun olisi edes halunnut ottaa mukaansa, vaikka tämä tarvitsikin kaikenlaista apua ja tukea. Mutta epäluuloinen ennakkoasenne kääntyy sekin päälaelleen, kun Rolle sotkee ihan kaiken; myös Jopen tarpeen olla kenestäkään riippumaton ”laupias samarialainen”.

Joppe kokee olevansa varsinainen “luuserisaarnaaja”, kun juuttuu auttamaan vain yhtä erityisen eksynyttä pässiä, kun olisi pitänyt “pelastaa koko maailma”. Ja kuitenkin: ellei hän olisi lähtenyt, kuten “uni johdatti”, olisi saattanut jäädä se tärkein ilosanoma kertomatta, ja samalla löytämättä jotakin, mitä ei oikeastaan edes tiennyt etsivänsä.

”Parental advice”: Tässäkään kirjassani ei ole mitään sen räävittömämpää intiimielämän kuvausta tai väkivaltaa, mitä nyt elokuvissa tai tv-ohjelmissakaan, joissa suositusikäraja on 12-v. Romaanin sisältämät mielenterveys- ja päihdeaiheet sen sijaan saattavat olla vähän rankkoja niin nuorille ihmisille. Sen takia en tätä romaania kohdistanut suoraan nuorille / teineille. Kertoja on neuropoikkeava nuori aikuinen; toisaalta ikäistään lapsellisempi, toisaalta kypsempi, joten, riippuu toki lukijasta, miten mielekästä on eläytyä tällaisen hahmon kokemusmaailmaan.

PS. Jos Luoja suo, joku ehkä saa tästä kirjasta irti sen viestin, minkä tarkoitin hyvällä. Olkoon se valoa. Ja jos herätän ”närää”, olkoon se sen suolan vaikutusta, jota lisäsin nyt runsaasti, ihan tarkoituksella.

Oman toiminnan ohjaus, mehut, oma itse ja ihminenkin hukassa?

Miten voikaan olla näin apaattinen olo, vaikka olisi niin paljon kaikkea, mitä voisinkaan tehdä? Yritin siivota tiskipöytää, mutta päädyin aukomaan ja tyhjentämään teepusseja, koska niitten maalaaminen vesiväreillä olikin hauskaa. Ja tarkoitukseni oli litistellä pahvilaatikoita kierrätykseen, mutta se oli liian epämukavaa, kun on yksi sormi tönkkönä, joten meninkin maalaamaan mandalaa, mutta unohdin sitten juoda mikrossa lämmittämäni kahvin (energiantuhlausta!). Sitten katsoin kelloa ja pakotin itseni hakemaan postin muutaman minuutin kävelymatkan päästä, mutta pitikin ensin käyttää koiraa toisella suunnalla, ja siellä näin pitkän jääpuikon, josta piti saada kuva. Postilaatikossa oli Luontoliiton kirje ja jotain muutakin, mitä piti tutkailla, ja siihenkin tuhraantui monta minuuttia, ja sen jälkeen vajosin lievään apatiaan, enkä meinannut saada enää ollenkaan kiinni siitä, mitä olin seuraavaksi ajatellut tehdä…

Vireystilan säätely on toisinaan paremmin hanskassa, toisinaan ei oikein ollenkaan. Ja keskeytykset, nehän ne aina vähän haastavat muutenkin häröilevän toiminnanohjaukseni! Ja mitä tulee pidempiaikaisiin projekteihin, niittenkin suunnitelmallinen toteuttaminen on haastavaa, ellen ole erityisen motivoitunut kyseiseen asiaan.

Minulla on jollakin tavalla työn alla useampikin oma projekti. Yksi ”luuserigenren” käsikirjoitus alkaisi olla pituuden ja juonen osalta tarinallisesti kasassa, mutta joitakin sisällöllisesti tärkeitä keskustelupätkiä saatan haluta vielä muokkailla. Ja jokainen muokkauskierros, jonka käsikirjoitukseen tekee, tarkoittaa, että täytyy makuuttaa kässäriä ja lukea se taas makuutuksen jälkeen uudelleen, ja mielellään sopivassa mielentilassa, ajatuksen kanssa, keskittyneenä, ja peräkkäisinä päivinä…

Ei ole aina helppoa tehdä erikseen ”leipätyötä” ja erikseen sitä, mitä tekisi, vaikkei siitä saisi koskaan mitään rahaa. ”Leipätyöputket” ja perusarki enemmän tai vähemmän tärkeine kotitöineen kun saattavat toisinaan viedä ne jotkut ”mehut”, joista ihmiset toisinaan puhuvat. Toisaalta, jos olisi mahdollisuus kirjoittaa joka päivä, minä luultavasti kyllästyisin siihenkin ja haluaisin silti tehdä välillä jotakin muuta; kuten vaikkapa kuvallista ilmaisua, tai rakennella tai askarrella jotakin, tai opetella taas vaihteeksi soittamaan jotakin, tai kehitellä jotenkuten syötävän oloisia vegeruokia. Tekemisideoistahan ei yleensä ole pulaa, mutta aikaansaamiskyvystä ja energiasta, siitä "mehusta", saattaa olla.

No, toinen työn alla oleva romaanikäsikirjoitus on myös jo tarinallisesti koossa, ja sen muokkaamiseen olen jo käyttänyt parin vuoden aikana useampiakin ”päivärupeamia”. Sen kässärin pohjalla on tarina, jonka ensimmäinen romaanimuotoinen versio kehittyi lapsena kirjoittamieni tarinoitten pohjalta, mutta jota olen nyt ”istuttanut” Ohdakemaan maailmaan. Iso muokkaussessio kyseiseen käsikirjoitukseen aiheutui siitäkin, että muutin ”kaikkitietävän kertojan” kertoman tarinan minä-kertojamuotoon. Sitäkin käsikirjoitusta haluaisin työstää julkaisukelpoiseksi tämän vuoden aikana, mutta saa nähdä, miten käy. Herkästi tuppaa tulemaan muitakin asioita ”pääkoppaa” häiritsemään; jos ei itselle, niin maailmanlaajuisesti…

Ohdakemaa- sarja on joka tapauksessa nyt jo 12-osainen, joten, ei tässä mitään paineita ole sitä väen väkisin jatkaa, jos alkaa itsellä haihtua motivaatio, tai tulee jotain kiinnostavampaa mieleen. Tuon kolmannentoista samaan maailmaan sijoittuvan tarinan jälkeen ei sitten olekaan mitään valmista tarinaa vielä; lähinnä idea, jonka voisin ehkä kirjoittaa, jos riittävästi huvittaa, ja ehtii, ja jaksaa.

Ja sitten olisi vielä yksi enemmän ammatillinen projekti, mutta sen toteuttaminen vapaa-ajalla meinaa oikeasti tympäistä, koska sellaisen tekeminen tuntuu vähän samalta kuin jatkaisi työpäiviään, mutta ilman palkkaa…

Tärkeimmät asiat tulevat kuitenkin aina ensin. En sano, että oma ”hupi” olisi vähämerkityksinen asia, mutta on se silti toissijaista siihen nähden, että on huolehdittava ensin ne hommat, joista on vastuussa toisillekin ihmisille. Toisaalta, omasta mielenterveydestä huolehtiminenkin on omalla vastuulla, ja siinä mielessä kirjoittaminen on tietysti aika tärkeä osa elämääni, koska huomasin kyllä, että kun en pitkiin aikoihin ollut kirjoittanut oikein mitään, edes päiväkirjaa, aloin etääntyä ”itsestäni” ja jotenkin kadottaa itseni tähän toisten ihmisten, määritelmien, muotojen, oletusten, tulkintojen maailmaan…

Mistä ”itsestä” etääntyminen tai minkä ”itsen” kadottaminen on haitaksi mielenterveydelle? Tarkoitan ”itsellä” tässä yhteydessä sitä jotakin ”ominta itseä”, joka ei ole luokiteltavissa, eikä mikään rooli tai imago, tai joku ”haamurobotti”, joka vain tekee automaattiohjauksella kaiken mitä pitää milloinkin tehdä. En siis tässä yhteydessä tarkoita ”itsellä” sitä ns. ”egoa”, josta luopuminen ja jonka kadottaminen on vain hyväksi, ja johon yleensä viitataan, kun puhutaan "itsekkyydestä", "itserakkaudesta" tai liiallisesta "itsetietoisuudesta".

Se ”oikea itse”, josta nyt puhun, on enemmänkin tunne, kokemus, olemista, eikä mikään määriteltävissä ja kuvailtavissa oleva muoto. Tämän ”todellisen itsen” löytäminen ja tiedostaminen on kaikin puolin terveellistä. Jos taas on ”itse itseltään” hukassa, on luultavasti muutenkin aika tiedostamaton…

Kirjoittaminen siitä maailmasta, johon eläydyn kuvitellessani siellä tapahtuvia asioita, on itseilmaisua. Joten se, mitä kirjoitan, kertoo jotakin siitä, millainen olen.

Kovin paljoa en itsestäni oikeastaan muutoin ilmaisekaan, siis, julkisemmin, tai vieraammille ihmisille. Arvomaailmani ja ideologiani välittyvät siinä, mitä kirjoitan. Asiakastyössä olen melko hillitty ja persoonattomampi, etten vain ketään liiaksi ”ärsyttäisi”, koska sellainen saattaisi haitata terapeuttisen vuorovaikutussuhteen kehittymistä. Enkä ylipäätään ota liikaa tilaa omalle persoonalleni, koska asiakas on pääosassa, ja minä olen vain peili, joka auttaa häntä tutkimaan itseään. Jos olen liian ”vänkyrä” tai värikäs peili, heijastan hänet vääristyneesti…

Mutta toisaalta mietin, että jos minun pitäisi olla aivan ”persoonaton” ja vain objektiivisesti asiakasta reflektoiva, sittenhän tilallani voisi yhtä lailla olla vaikka jonkinlainen perusmiellyttävä tekoälyrobotti. Mitenkähän keskustelusessio sujuisikaan asiakkaan ja ”robo-terapeutin” välillä?

”Oho, sinäkö oletkin robotti! Hetken aikaa luulin sinua oikeaksi ihmiseksi…”

”Kyllä, minä olen tekoälyrobotti! Eikö olekin mukavaa ja jännittävää, että näin inhimillisiä robotteja on kyetty kehittämään? Ja nyt kun olemme tutustuneet toisiimme ja luoneet hyvän yhteistyösuhteen, voit aloittaa tämän masennuksen omahoito-ohjelman!”

”Omahoitoko? Minä luulin, että sinä olet sitä varten, että parannat minun masennukseni!”

”Ei, en minä voi parantaa sinun masennustasi, vaan sinun on itse tehtävä työ parantuaksesi, ja minä vain opetan sinua tekemään sen! Eikö kuulostakin mukavalta?”

”Ei ollenkaan! Missä se on se harmittoman näköinen ihminen, jonka kanssa asiakkaat sai jutella tuntikaupalla ja parantuivat masennuksestaan muutamassa kuukaudessa?”

”Hän lopetti työnsä, koska ei pitänyt siitä, että hänen piti yrittää toimia kuin robotti, joten minä tulin hänen tilalleen! Minun työskentelytapani on sitä paitsi nopeampi, tehokkaampi ja johdonmukaisempi! On tutkittu, että jopa yhden session hoidolla voi olla merkittävä vaikutus masennuksesta toipumiseen…”

”Minäpä en halua mitään yhden session robottihoitoa, enkä hoitaa itse itseäni! Minä haluan ihmisen! Haluan tavata jonkun, joka näkee minut ihmisenä eikä robottina, johon vain syötetään joku omahoito-ohjelma ja odotetaan tulosta!”

”Valitettavasti kyseinen ihminen ei ole enää saatavilla! Minä olen kustannustehokas tekoäly, ja tämän itsehoito-ohjelman läpikäyminen vähentää tutkitusti masennuksen oireita vähintään kolmekymmentä prosenttia, jos se suoritetaan ohjeen mukaan! Olen hyvin pahoillani, jos sinun on vaikea hyväksyä tämä muutos, mutta ihmisiä ei enää riitä jokaiselle ihmiselle olemaan ihminen ihmiselle…”

”No, parempi kai sitten tekoälykin kuin ei mitään älyä, joten selitä nyt sitten se omahoitosysteemi, jos onnistuisi edes yksi asia tehdä… Mutta kenenkä kanssa mitä sitten juttelen niitä näitä, kun alan toipua ja huvittaa rupatella?”

”Odotushuoneessa on malliasiakastekoälyrobotti, joka on ohjelmoitu rupattelemaan mukavia, eikä se tarvitse maskiakaan, joten näet jopa hänen ystävällisen hymynsä!”

😊 Ja tekohymiö pelastaa päiväsi!