Terapeuttista kirjoittamista, teoriasta käytäntöön…

Taideterapiaohjaajan koulutuksessa tuli lueskeltua erinäisiä kirjoja ja tehtyä niistä jonkinlaisia reflektioitakin. Vapaavalinteiseksi luettavaksi olisi voinut valita lyhyemmänkin opuksen, mutta koska kirjallisuusterapia kiinnostaa itseäni erityisen paljon, valitsin Juhani Ihanuksen toimittaman melko uuden teoksen: ”Terapeuttinen kirjoittaminen” (Basam Books 2022). Siinä on yli neljäsataa sivua ja useita eri kirjoittajien laatimia artikkeleja.

Yritin ajoittaa tuon kirjan lukemisen samaan aiheeseen liittyvän koulutuspäivän yhteyteen viime syksynä, ja sisällöt linkittyivätkin melko mukavasti toisiinsa. Teimme tuossa syyskuisessa koulutuspäivässä muun muassa ”uusioruno”- harjoituksen, ja sitten kuvan tuosta runosta. Ja heti tuon koulutuspäivän jälkeen sainkin inspiraation tehdä tekstitetyn kuvasarjan siitä, miten ”kirjoitan itseni ulos” jonkinlaisen kipsisen ankkapatsaan sisältä ja lähden sitten lentoon nuorena kotkana. Tuo prosessi oli paperille ulkoistettuna aika vaatimattoman näköinen, mutta sisäisesti varsin vaikuttava.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- teoksessa käydään läpi mm. kirjallisuusterapian historiaa, näkökulmia, teorioita, menetelmiä ja käytänteitä. Olen lukenut joskus aiemmin Ihanuksen toimittaman kirjan ”Sanat että hoitaisimme” (2009), ja tässä uudemmassa opuksessa oli osin samaa sisältöä kuin siinä, mutta toki myös tuoreempia tekstejä, kuten korona-ajan ilmiöitä.

Tuskailin taas – kuten aiempaakin Ihanuksen kirjoittamaa tekstiä lukiessani - liian vaikeaselkoisten käsitteitten tai sivistyssanojen kanssa, jotka haittasivat sisällön ymmärtämistä kertalukemalla. Ei kai kirjallisuusterapiasta kirjoittamisen tarvitsisi olla niin ”hienoa” ja erikoistunutta, ettei pohdintoja ymmärrä muut kuin saman aihepiirin akateemikot? No, toivottavasti teksti avautuu toisella lukemiskerralla jo paremmin; tosin, en ole varma, jaksanko lukea tuota kirjaa uudelleen, ainakaan kokonaan läpi.

Mutta olihan kirjassa myös mielenkiintoisempia artikkeleja, kuten ”Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä” sekä ”Kirjoittaminen traumaterapiassa”. Olen itsekin kirjoittanut tarinoita jo lapsena, ja pitänyt myös päiväkirjaa melko säännöllisesti teini-iässä, jolloin kirjoittelin mielelläni myös mielipidekirjoituksia.

Myöhemmin elämässäni olen toisinaan kirjoittanut ”tajunnanvirtaa” silloin, kun olotilani on ollut tukahtunut, tai olen halunnut käsitellä joitakin erityisen vaikeita asioita, tai ihan vain ilmaista ajatuksiani. Parikymmentä vuotta sitten aloin kirjoittaa myös kertovaa tekstiä, joka kehittyi ja laajeni useammaksi romaanikäsikirjoitukseksi. Tähän blogiin olen kirjoitellut enemmän tai vähemmän järkeviä tekstejä jo yli kymmenen vuotta, ja kymmenen vuoden aikana olen julkaissut yli viisitoista romaania. Niihin olen puolitietoisesti sisällyttänyt palasia omasta elämäntarinastani, ja tehnyt luultavasti myös henkilöhahmoja oman persoonani eri puolista; tai siitä, millainen haluaisin olla.

Minulle kirjoittaminen on siis todellakin ollut terapeuttista, ja ne vuodet, kun lähinnä opiskelin enkä kirjoittanut oikeastaan mitään luovaa, tai edes päiväkirjaa, jättivät tunteen, että olen ”kadottanut” sen, mitä sisäisesti olen. Toisin sanoen, olin kadottanut ainakin tietoisuuden omista ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani, kun olin ollut ”mykkä” itselleni; kun en ollut kuvannut edes itselleni, mitä ajattelen, koen, tunnen.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- kirjassa oli kiinnostava myös se artikkeli, jossa kuvailtiin ”läsnäolevaa kirjoittamista”. Tietoisen läsnäolon merkitys on tullut itselleni vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi, myös kirjoittaessa, tai ennen kirjoittamista. Kun kuvailee sisäistä maailmaansa, tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan, miten voisi olla olematta samanaikaisesti läsnä? Tietoisuus on kuin valo, joka voittaa pimeyden; tai se on kuin avaisi silmänsä ja ymmärtäisi, ettei olekaan ollut pimeässä, vaan silmät kiinni…

Mielenkiintoista tuossa edellä mainitussa kirjassa oli myös ”poeettisen kommunikaation” ja sen menetelmän esittely. Tunnistin, että itsellänikin nousee hyvin spontaanisti mieleen erilaisia metaforia tai symbolisia mielikuvia, kun joku toinen kertoo minulle jostakin haasteestaan tai vaikeasta tilanteestaan. Näissä tilanteissa on luontevaa jatkaa keskustelua metaforisia kielikuvia käyttäen, tai ryhtyä tekemään vaikkapa mielikuvaharjoitusta siitä, mitä ihminen toivoisi tapahtuvan, ja miten se ehkä voisikin tapahtua, ainakin mielikuvituksessa.

Mielenkiintoinen aihe tässä kirjassa oli myös ”luontokirjoittaminen”, johon on virinnyt uudenlaista kiinnostusta viime vuosina, ilmastoaiheitten noustua yhä useampien ihmisten tietoisuuteen (ja hyvä niin). Näitä luontokirjoittamista käsitteleviä artikkeleja lukiessani nousi mieleeni muistoja omasta lapsuudestani ja teini-iästä, kun vietin paljon aikaa luontoympäristössä; joskus myös ihan konkreettisesti kirjoittaen taivasalla, itikoitten keskellä. Luontomielikuvat ovat ikään kuin piirtyneet verkkokalvoilleni, ja siirtyneet sieltä myös joittenkin kirjoittamieni tarinoitten tapahtumaympäristöiksi.

Luonto laajasti ymmärrettynä - maisemat, kasvit, kivet, eläimet, vesi, taivas – on minulle henkilökohtaisesti merkityksellisempi asia kuin ihmisen rakentama maailma. Lukiessani silloin viime syksynä tuon kirjan viimeisiä sivuja, minut yllätti äkkinäinen suruntunne (tai jopa ilmastoahdistus), ja oli pakko saada itsestäni ulos tämä runontapainen:

”GRAA-O!
Ensimmäinen pakkasaamu.
Luomakunnan huuto.
Hitaat siiveniskut sumuisten vetten yllä.
Älä lähde vielä!
Jos lähdet nyt,
toivo katoaa horisonttiin,
enkä jaksa odottaa uutta kevättä.”
(25.10.2023)

Onneksi ainakin muutama kurki tuli tänä keväänä takaisinkin; ja ehkäpä myös se toivo.

Miten sain ”kitu-projektini” valmiiksi?

Minulla on ADHD, joten ei liene kovin kummallista, että jotkut tekemiseni venyvät, siirtyvät, muuttuvat, unohtuvat, tai jäävät vain lopullisesti kesken. Olen silti onnistunut julkaisemaan jo pitkälti toistakymmentä romaania ”omin päin”, koska opettelin oman tapani toteuttaa itsenäisesti näitä omaehtoisia, itseäni kiinnostavia projektejani. Tällä kertaa projektini tökki välillä niin paljon, että meinasin jo luovuttaa, ja nyt tuntuu todella huojentavalta, että kaikesta tökkimisestä, välttelystä ja sisäänpäin kääntyneestä valituksestani huolimatta olen saanut tämänkin projektin valmiiksi.

Mutta eipä ole yksikään aiemmista romaanikäsikirjoituksistani vaatinut niin paljon muokkaustyötä, motivointia ja hermojen lepyttelyä. En enää oikein edes muista, missä vaiheessa sain idean yhdistää lapsena aloittamistani susitarinoista teini-ikäisenä koostamani romaanikäsikirjoituksen Ohdakemaan maailmaan. Joka tapauksessa tuo idea oli kyllä olemassa jo silloin, kun julkaisin ensimmäisiä sarjan osia; tai, ainakin Warginmaa oli jo paikkana olemassa, ja Ohdakemaan tarinoihin ilmaantui kohtauksia, joita voisi tulkita Warginmaan mystisemmän kulttuurin näkökulmasta.

Niin, minä todellakin vitkuttelin ja vitkuttelin, siirsin ja siirsin tätä hommaa kaikenlaisista tekosyistä, ja toisaalta siksi, että koin tämän romaanin olevan liian erilainen tai ”eri tasolla” kuin Ohdakemaa-sarjan romaanit. Ja hieman erilainenhan se onkin, ja voisin kuvitella, että se saattaisi kiinnostaa hieman nuorempia ihmisiä kuin Ohdakemaa-sarja. Toisaalta, kuten J. R. R. Tolkienkin muistaakseni ajatteli, voi olla ihan hyvä, jos samat tarinat sopivat niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille. Itse pyrin siihen, ettei julkaisemissani kirjoissa olisi mitään sellaista, mitä ei suositeltaisi televisiossakaan alle kaksitoistavuotiaille.

No, mutta mikä tässä ”kitu-projektini” toteutumisessa voisi olla mielenkiintoista muillekin kuin kirjoja julkaiseville tai lukeville ihmisille, on se, mitkä ”teot" auttoivat minua saamaan tämän ajoittain tympeän ja tuskastuttavan projektini valmiiksi.

Tässä siis keinoja tai asioita, joista oli minulle apua, kun työstin käsikirjoitustani aina uudelleen ja uudelleen kohti itsekritiikkini läpäisevää versiota:

1) Yhdistin projektin osaksi isompaa projektia: Alussa ajattelin, että ”Warginmaan Hiljainen Sota” tulisi olemaan osa Ohdakemaa-sarjaa, ja siksi sen muokkaaminen edistäisi tämän isomman idean toteutumista, ja jatkossa toimisi myös ”johdatuksena Ohdakemaahan”.

2) Pidin projektin ajan esillä susiaiheisia kuvia, kuten seinäkalenteria, pyyhettä, palapeliä, niin että susimielikuville oli koko ajan virikkeitä tarjolla.

3) Kehittelin mielikuvia päähenkilöistä esimerkiksi nukkehahmoina ja piirtämällä. Olen huomannut, että kun hahmoon jollain tapaa ”kiintyy”, haluaa kirjoittaa valmiiksi hänen tarinansa.

4) Tein ainakin kaksi kertaa HOT-matriisin tästä tavoitteestani, niin että kirjoitin näkyviin syitä, miksi tämä on minulle tärkeää, ja listasin konkreettisia keinoja, miten edistän tätä tavoitettani. Kirjasin HOT-matriisiin myös kaikki ajatukset ja tunteet, jotka saavat minut välttelemään projektin edistämistä, ja tunnistin, mitä kaikkea sellaista teen, mikä vie poispäin tavoitteestani.

5) Kirjoitin myös erillistä listaa siitä, miksi tämä projekti on minulle tärkeä ja arvojeni mukainen.

6) Tein myös ”miellekarttoja” näistä asioista, värikkäillä kynillä.

7) Listasin projektiin liittyviä ”negatiivisia” ajatuksiani ja kirjoitin sitten niihin rakentavampia, vaihtoehtoisia ajatuksia ja suhtautumistapoja.

8) Käsittelin epäröintiä aiheuttavia ja lannistavia ajatuksiani ja uskomuksiani myös ”puhekuplina”, ja piirsin ja kirjoitin ”vastalauseita” ja voimaannuttavia repliikkejä myös puhekupliin.

9) Kerroin silloin tällöin projektistani ja sen vaiheista läheisilleni, niin sain hieman kannustusta ja loin myös siedettävissä olevaa ”sosiaalista painetta”.

10) Suunnittelin ajankäyttöäni tähän projektiin samalla kun aikataulutin ”pakollisia” tekemisiäni.

11) Maalasin monta kuvaa siitä, miten hankalalta tämä projekti milloinkin tuntui, ulkoistaen näihin kuviin tunteitani.

12) Maalasin myös ”toivetilakuvia” liittyen siihen, miten haluaisin projektini sujuvan ja etenevän.

13) Kehitin omanarvontuntoani tulemalla enemmän omanlaisenani ihmisenä esille niin arjen kontakteissa kuin vieraampien ihmisten keskellä, ja myös tässä blogissani.

14) Muistutin itseäni toistuvasti siitä, että tämä kirjaprojekti on samalla jonkinlainen arvostuksenosoitus itselleni pienenä lapsena: Olinhan vasta yhdeksän-kymmenen, kun aloin kirjoittaa ”susijuttuja”, ja kun olin päässyt kirjoittamisen makuun, aloin kuvitella, että minusta tulisi joskus jonkinlainen kirjailija.

15) Mietin, mikä tämän käsikirjoituksen lopullista ”pakettiin laittamista” oikeasti estää, ja tunnistin virheitä häpeilevän, vaativan ja ankaran sisäisen nilkin, joka vaati tekemään vielä yhden muokkausluvun, tarkistamaan kaiken vielä kerran, ja niin edelleen, niin etten tiennyt, milloin homma on riittävän hyvä. Päätin tietoisesti antaa ”potkut perfektionistille”!

16) Ymmärsin myös, ettei minun tarvitse miellyttää snobbailijoita ja ”elitisti-apinoita”. Voin julkaista kotikutoista, epäkaupallista ja vastakulttuurista, jos se on se, mitä osaan ja mistä pidän.

17) Ymmärsin, että kirjoittamalla siitä, mikä on minulle tärkeää, voin olla ”maan hiljaisten”, kuten vähemmistöjen ja syrjäytyneitten äänenä.

18) Ymmärsin, ettei minun todellakaan tarvitse tienata rahaa luovasta tekemisestäni; minulla ei siis ole paineita olla kaupallisesti suosittu.

19) Jätin projektin monta kertaa ”Herran haltuun”…

Ja, koska olen hengellinen, uskon ”Korkeamman Voiman Johdatukseen”, ja siitä todisteena minulla on joka kerta tullut ”kylmät väreet” tietyssä kohdin romaanin tarinaa, kun olen tehnyt muokkauslukukierrosta. Uskon, että siinä kohdin on joku erikoinen juttu, joka ei ole minun käsissäni. Ja se kohta on myös paras syy siihen, miksi minun oli julkaistava tämä romaani, vaikka se onkin omasta mielestäni vieläkin ”vähän muokkausta vailla”…

Mielelläni ajattelen ja sanon, että kaikki kirjoittamani romaanit ovat hyödyllisiä ja ”henkisesti kehittäviä”. Tähän on vaikea väittää vastaan, ellei joku lue kirjojani ja sitten todista, ettei minkäänlaista ajattelun kypsymistä tai uusia oivalluksia ole tapahtunut lukemisen aikana. Ja sitä paitsi, minkä tahansa lukeminen voi kehittää henkisesti; kuten, kasvattaa kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja itsehillintää… No, haluan uskoa, että kirjoissani on joitakin merkityksellisiä teemoja, joitten lukeminen voisi edistää ihmisyksilöitten henkistä kehitystä ja sitä kautta parantaa maailmaa.

”Warginmaan Hiljaisen Sodan” käsikirjoituksen muokkausprosessi oli työläs osin senkin takia, että tein ”alkuperäiseen” (eli joskus parikymmentä vuotta sitten muokkaamaani versioon) huomattavan suuria muutoksia, kun istutin tarinaa Ohdakemaan maailmaan sopivaksi, ja lisäsin siihen myös ”susisielut”. Lisäksi muutin ”kaikkitietävän kertojan” näkökulmasta kirjoitetun tarinan yhden henkilön näkökulmasta kerrotuksi, minä-muotoon. Alkuperäisen tarinan keskeiset teemat säilyivät, mutta lisäsisällöiksi nousivat kertojan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset. Tarinasta tuli niin ollen vielä psykologisempi kuin se oli alkujaan. Hengellisyys, jota tarinassa oli jo silloin, kun sitä lapsena kirjoitin, yhdistyi Ohdakemaan maailman hengelliseen ajatteluun; ja se tietysti heijastelee omaani. Ja nyt koin hyvin tärkeäksi lisätä tähän tarinaan myös transsukupuolisuuden kokemusta ja yleensäkin sateenkaarevuus-teemaa.

Ohdakemaa-sarja on luokiteltu ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, paitsi että varsinkin sarjan viimeinen osa, ”Huurupäitä ja Susisieluja”, alkaa olla osittain jonkinlaista fantasiaa. Sen osan lukemisen jälkeen tämä käsillä oleva romaani ei ehkä herätä enää niin paljon kummeksuntaa. Eli, joistakin kömpelyyksistä ja virheistä ja epäloogisuuksista ja tylsyyksistä huolimatta lopputulos on ihan kelvollinen tarina, jossa on merkityksellinen sisällöllinen viesti.

”Warginmaan Hiljainen Sota” on siis nyt ilmestynyt; ja vaikka tarinan ”pohja” on peräisin vuosikymmenten takaa, sen viesti sattuu olemaan yhä ajankohtainen.

Tämä on huuto rauhan ja toivon puolesta. Tämä on epäkaupallista, kotikutoista ja hivenen vastakulttuuristakin kirjallisuutta eri tavoin poikkeaville tai itsensä ulkopuolisiksi tunteville; friikeille, kvääreille, nepsyille ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää meitä.

Voiko lukemalla parantaa maailmaa?

Miljoonien merkkien mittainen joutomaa,

jolla kasvaa ohdaketta? Pörriäiset sentään

tykkää ohdakkeenkin kukista, ja niillä

lienee merkityksensä tällä pallolla.

Kenties voikin, jos maailman parantaminen alkaa itsestä, ja itse lukee jotakin, joka vaikuttaa itseen terapeuttisesti...

Laskeskelin tuossa, että jos jokaisessa kirjasarjani romaanissa on vähintään 500 000 merkkiä, niin koko kirjasarja sisältää varmasti yli kuusi miljoonaa merkkiä. On melkoinen työ lukijan aivoille prosessoida sellaista merkkimäärää; muuntaa symbolit sanoiksi ja sanat lauseiksi, jotka täytyy vieläpä ymmärtää; saati sitten että pysyisi kärryillä lauseitten muodostamassa tarinassa ja yksittäisten tarinoitten luomassa maailmassa, filosofisine teemoineen...

Päätin ainakin toistaiseksi pitää Ohdakemaa-kirjasarjan kaksitoistaosaisena, ja julkaista muut mahdolliset samaan maailmaan sijoittuvat tarinat erillisinä romaaneina (tai sarjana?), mikä tarkoittaa, että kirjasarja on nyt jonkinlainen valmis kokonaisuus. Ja tämän asiaintilan ”kunniaksi” päätin, että julkaisen tässä blogissa koko kirjasarjasta tiivistellyn esittelyn, joka on samalla tietenkin myös ”mainos”. En pidä mainostamisesta, mutta pakottaudun nyt tekemään sitäkin, koska olisi jotakuinkin höppänää julkaista tällainen kirjasarja ja olla mainitsematta siitä mitään, ettei vain kukaan vahingossakaan tietäisi siitä mitään, tai varsinkaan lukisi sitä. En haluaisi olla aivan niin höppänä. Joten, nyt seuraa ”suosituksia” ja sen sellaista. (Lisätietoa löytyy Ohdakemaa-blogista.)

Ohdakemaa-sarja on psykologisen ja henkisen tematiikkansa vuoksi kenties keskimääräistä nuorten fantasiakirjallisuutta haastavampaa ja toisaalta siten myös henkisesti kehittävämpää luettavaa. Sarjan kirjat on luokiteltu (ehkä virheellisesti?) aikuisten kaunokirjallisuudeksi, vaikkeivat ne sisälläkään mitään alaikäisille epäsopivaa. Ainakin yli kaksitoistavuotiaat voisivat varmasti traumatisoitumatta lukea niitä, siinä missä katsoa useimpia BBC:n tekemiä poliisisarjojakin. (Jos joku on sitä mieltä, ettei esim. homoromantiikka sovi alaikäisille, niin varoitan tässä sellaisesta sisällöstä.) Jotkin teemat, kuten mielenterveyden horjuminen ja itsetuhoisuus, saattavat olla nuoremmille lapsille liian ahdistavia, ja ellei abstrakti ajattelu ole vielä kehittynyt, osa filosofisesta ja henkisestä tematiikasta voi mennä nuoremmilta lapsilta vähän huti. Mutta samaahan voisi sanoa vaikkapa Tolkienin kirjoista, joten, Ohdakemaa-kirjasarjaa voisi mielestäni suositella teini-ikäisestä ylöspäin, ilman yläikärajaa.

Kirjasarjan tarinat sopivat mielestäni erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille; siis, tavalla tai toisella poikkeaville. Näille massasta poikkeaville ihmisyksilöille tämäkin maailma voi olla yhdenlainen "ohdakemaa", jonka läpi rämpiminen ja raahautuminen on vielä isompi ja kipeämpi urakka kuin koko kirjasarjan lukeminen. Itselleni ”ohdake” symboloi myös yksilön oikeutta olla omanlaisensa; siis, poiketa valtavirrasta. Jos jollakin pellolla kasvaa vihan, pelon ja ahneuden ”viljaa”, ohdake on vastavoima, tai ainakin ”julistus” toisenlaisen kasvun mahdollisuudesta. Ohdakemaa-kirjasarjan julkaiseminen omakustanteena ja oman osaamisen varassa on myös kannanotto kaupallisten kustantajien valtaamilla ”viljelysmailla”.

Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten ”seikkailujen” ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten lukijan ”mielen teoriaa” ja mentalisointikykyä. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu. Ja tiedostatpa sitä tai et, elät itsekin, tässä maailmassa, samaa ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.

Kuvitteellinen keskiaikainen maailma antaa puitteet erilaisten henkilöhahmojen kertomalle, sukupolvien yli ulottuvalle tarinalle, jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia ja siksi nykyaikaistakin ihmistä koskettavia. Kuka oikeastaan on vihollinen, kuka ystävä? Mikä on rakkautta, mikä riippuvuutta? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?

Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan. Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä Petrus lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Jooel Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessa Jelisepan, käynnistyy uusi tarina.

Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa ”Prinsessa, Ritari ja Narri”, jossa prinsessa Jelisepa kertoo hänen itsensä, Josia Joshuanpojan ja Narrin tarinaa. Jelisepa yrittää parhaansa mukaan noudattaa Jooel Vaeltajan neuvoja päästäkseen lähemmäs sitä, mitä kaipaa. Valtakunnan ja henkilökohtaisen tilanteensa kärjistyessä Jelisepa joutuu kohtaamaan oman sisäisen umpikujansa. Henkisesti ja ruumiillisestikin koettelevien tapahtumien myötä hän ajautuu ristiriitaisia tunteita herättävien totuuksien eteen. Mutta aavistus jostakin syvemmästä yhteydestä on kuin höyhen, joka uhkaa karata tavoittamattomiin tuulenpuuskan mukana…

Ohdakemaa- sarjan kolmas osa, ”Ruhtinaitten Perilliset”, kertoo Jelisepan silmin ruhtinas Reuelin ja ruhtinas Willefin jälkeläisten yhteen kietoutuvista kohtaloista. Ruhtinaitten perilliset kulkevat kukin omia teitään; kuka neuvonantajiensa määräysvallassa, kuka itsekkäitten pyyteittensä ohjaamana, kuka kiintymyksensä pakottamana tai Kaikkeuden Luojan johdatukseen luottaen. Pienilläkin tapahtumilla on tässä tarinassa vaikutuksensa siihen, millaiseen tilanteeseen kukin ruhtinaitten perillisistä lopulta päätyy. Tarinan keskiössä on syvällinen, monipolvinen rakkaustarina, mutta se on myös kuvaus päähenkilön sielullisesta harhailusta ja henkisestä kasvusta, isän ja tyttären suhteesta olosuhteitten ja elämäntapahtumien myllerryksessä, sekä ruumiinvoimiltaan heikompien alistetusta ja turvattomasta asemasta yhteiskunnassa.

Ohdakemaa- sarjan neljäs osa, ”Narrin tarina” on takautuva kertomus siitä, mitä tapahtui ennen kuin Narri päätyy kruununprinsessa Jelisepan huoneiston aulaan todistamaan prinsessan mielenvikaisuuskohtausta. Se jatkaa myös tapahtumien kuvausta siitä hetkestä, johon Jelisepa lopetti kertomuksensa edellisessä osassa. Kun prinsessa Jelisepa syntyi Cardusian kruununperijäksi vuonna 808 Ohdakemaan aikaa, samana kesänä syntyi Reuelin linnassa poikalapsi. Levoton nuorukainen lähti etsimään totuutta itsestään vain viidentoista vanhana, ja päätyi lopulta töihin kuninkaanlinnaan. Hänestä tuli tallirenki ja viihdyttäjäpalkollinen, joka halusi itseään kutsuttavan Narriksi. Mutta taustalla on vielä syvempi tarina, joka kertoo lisää myös Narrin ystävistä Josiasta ja Rikardista. Se on kertomus erilaisista ystävyyksistä, mieltä sekoittavista tunteista, uhkarohkeudesta ja sisäisistä ristiriidoista.

Ohdakemaa- sarjan viides osa, ”Kaksi ritaria”, jatkaa jo tutuksi tulleitten hahmojen tarinaa prinsessa Jelisepan kertomana, aloittaen siitä hetkestä, johon Narri lopetti omassa tarinassaan. Kuningatar Mormessa on sotajalalla, mutta kaiken jännityksen ja epämukavuuden keskellä prinsessa Jelisepaa kalvavat myös yksityisemmät ristiriidat ja huoli rakkauden menettämisestä. Kun pelko ja epäluulot riivaavat, itse kunkin ystävyyttä koetellaan. Kehen voi turvata ja luottaa silloin, kun oma ahdinko vaatii toisen ihmisen tukea ja läsnäoloa? Vuosien takaa nousee merkki johdatuksesta tuon kaiken keskellä. Ystävyyden osoittaminen sillekin, jota pelkää, voi muuttaa vihollisen ystäväksi. Eikä rakkaus tee kenellekään mitään pahaa; sen on saatava virrata vapaasti, peloista ja ennakkoluuloista huolimatta.

Ohdakemaa- sarjan kuudes osa, ”Narrinpoika ja luopioprinssi”, kertoo, mitä Cardusian valtakunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kuningas Willef luovutti kruunun Rodolf Roweninpojalle, ja uusi sukupolvi on syntynyt ja varttumassa aikuiseksi. Kun osa Cardusian kansasta alkaa kapinoida, Molcavarathian kuningatar Mormessa näkee tilaisuutensa ja iskee Cardusian kuningashuoneen heikkoon kohtaan; kruununprinssi Rowen Didrikinpoikaan, jota kansa ei ikinä haluaisi kuninkaakseen. Tarinan kertoja, Jethan Narrinpoika, seuraa läheltä ystävänsä Rowen Didrikinpojan ja muitten tuttaviensa koettelemuksia. Hän itse on elänyt vanhempiensa suojelemana, kuin kuplan sisällä, kaikkien rakastamana olentona. On väistämätöntä, että jonakin päivänä tapahtuu jotakin, mikä rikkoo kuplan Jethanin ympäriltä ja altistaa hänet epävarmuudelle, pelolle ja toisten ihmisten vihamielisyydelle. Haasteitten keskellä heitä kaikkia kannattelee luottamus, joka heihin on istutettu jo varhain; usko siihen, että heitä rakastetaan ja heillä on aina koti, jonne palata.

Ohdakemaa- sarjan seitsemäs osa, ”Vaeltajaprinssi”, on Joshanan Rodolfinpojan kertoma tarina useamman eri ylimyssuvun nuorista jälkeläisistä, kuten ylimystytöstä, joka katoaa Neljän Valtakunnan Sodan aikana. Kuljeskellessaan kiirehtimättä Argillassa ystäviensä Reguel Reuelinpojan ja argillalaisen Ayrton Cedrikinpojan kanssa Josha sattuu törmäämään paimentyttöön. Kun hän ymmärtää, kuka tuo tyttö on, hän näkee tässä keinon vapautua omasta epämukavasta asemastaan valtakunnan hallintoon sidottuna kruununperijänä. Josha ei kuitenkaan arvaa, millaiseen liemeen hän itsensä sotkeekaan. Hän ajautuu omien toiveittensa, velvollisuuksiensa ja lähimmäisenrakkauden asettamien vaatimusten ristiriitaan. ”Vaeltajaprinssi” kertoo oman tarinansa ohessa useamman itsensä kanssa kamppailevan, menneisyytensä vaikutuksista kärsivän ihmisen tarinan, jotka luovat pohjaa Ohdakemaa- sarjan seuraaville tarinoille.

Sarjan kahdeksas osa, ”Kuningas ja prinssi”, on kahden omille tahoilleen sidotun miehen rakkaustarina ja samalla heidän kasvutarinansa. Rowen Didrikinpoika on herättänyt kansassa epäluuloja ja pahastusta jo aiemminkin, mutta hänet halutaan kuitenkin yhä pitää mukana Ohdakemaan hallinnossa. Hän ei ole vapaa oleskelemaan missä haluaa, mutta hän kokee, että hänen elämäntehtävänsä on pitää hengissä miestä, jota moni vihaa, ja joka aika ajoin tuomitsee itse itsensä kuolemaan. Erdan Cedrikinpoika on sidottu esittämään onnellista perheenisää vaatimattomissa ja syrjäisissä oloissa, ja hänen henkensä on veitsen terällä niin hänen ulkoisten vihollistensa kuin hänen oman, sisäisen ahdinkonsa takia. Rowen Didrikinpojasta tulee hänen elämänsä johtotähti, mutta tuo tähti tuntuu olevan tavoittamattomissa. Rakkaus tekee kummankin elämästä rikkaampaa ja syvempää, mutta välimatka ja esteet kiduttavat kumpaakin. Saadakseen jonakin päivänä elää vapaasti rakastettunsa kanssa Rowen Didrikinpoika pyrkii vaikuttamaan valtakuntien välisiin suhteisiin. Kuningatar Mormessa, joka on vuosikausia vainonnut naapurivaltakuntiaan, julistaa sodan, jonka lopputulos ratkaisee samalla myös sen, onko Rowenin ja Erdanin rakkaustarinalla tulevaisuutta.

Ohdakemaa- sarjan yhdeksäs osa, ”Jaewulka”, aloittaa Jiska Nathanaelintyttären lapsen tarinan. Kivisestä alkutaipaleesta huolimatta Jaewulka saa kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; tosin, isällä on omat ongelmansa, ja äidillä omat taakkansa. Vanhempien salaisuudet paljastuvat Jaewulkalle vasta siinä vaiheessa, kun hän on jo ehtinyt sotkea oman elämänsä. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, eikä osaa elää kuten tavalliset ikätoverinsa. Hän kokee paineet itsessään, sisäisesti, ja ympäristössään, kun hän kohtaa kodin ulkopuolisen maailman. Jaewulka yrittää sopeutua, mutta ellei voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. Jaewulka ajautuu vaikeuksiin, eikä tiedä, miten selviäisi elämästään, tai kuka häntä auttaisi. Ja onko kenenkään apu loppujen lopuksi pyyteetöntä, vai tarkoittaako avun vastaanottaminen vain uusia kahleita?

Jaewulkan tarina jatkuu sarjan kymmenennessä osassa, ”Kuningatar ja Ohdake”, joka kertoo, millaisen polun Jaewulka valitsee selviytyäkseen maailmassa sellaisena kuin aidosti on. Vapautuminen voi vaatia henkilökohtaisten pelkojen voittamista ja vihasta ja katkeruudesta luopumista. Yhdennentoista osan, ”Kuningas Jelizein uni”, kertojana on Jelizei, Jaewulkan pikkuveli. Hänen tarinansa kautta lukija oppii, ettei tärkeintä ole hallita tapahtumia ympärillään, eikä toisia ihmisiä, vaan olla kuningas omassa valtakunnassaan, mielensä sisällä.

Ohdakemaa-sarjan kahdestoista osa ”Huurupäitä ja Susisieluja”, on kolmiosainen, ja se sisältää kaksi osaa, jotka kertovat tapahtumista ennen Ohdakemaa- sarjan aloitusosaa, sekä Jaewulkan kertoman kuvauksen siitä, millaiseen tilanteeseen aiemmista tarinoista tutut hahmot jäävät sarjan tässä vaiheessa.

Lukemalla tätä kirjasarjaa pääsee siis mukaan ikiaikaiseen taisteluun, jota käydään enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja tarinoihin eläytyessä oppii kenties sen saman, mitä näitten tarinoitten kertojat ovat oppineet itsestään ja elämästään kuvatessaan sanallisesti omia havaintojaan, tuntojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. He ovat katsoneet ”itseään” jostakin ”itsensä” ulkopuolelta, ja näin heistä on tullut tietoisempia, vapaampia ja myötätuntoisempia. Samanlainen muutos on mahdollista lukijallekin, ja mitäpä muuta tämä monin tavoin kurjistuva maailmamme tarvitsee ”parantuakseen”?

Kaikkeuden Luojan haltuun.

Tekoäly tulee, onko tekoälypää valmis?

Tämä on tehty omalla "olevinaan-älyllä".

Käteni oli jonkin aikaa ”paketissa”, enkä siksi kirjoittanut oikein mitään minnekään moneen päivään. Huomasin myös hermojeni kiristyvän, kun olisin halunnut tehdä asioita ”käsin”, muttei se onnistunut, kun ei saanut kastella kättä, ei puristaa eikä suoristaa, eikä kannatella mitään vähänkään painavampaa. No, onneksi koettelemus oli tilapäinen, ja nyt on taas kaksi kättä käytettävissä.

Mutta havaitsinpa olevani melkeinpä riippuvainen käsillä tekemisestä. Television katseleminen ilman mitään värkättävää on varsin koettelevaa; jalat alkavat heilua, tai sitten on noustava vähän väliä hakemaan jotakin (vettä, teetä, koirankeppiä, kynsisaksia, sukkia tms.), jopa kesken iltauutisten. Ei sillä, että kaikkia uutisia haluaisin muutenkaan tuijottaa silmät tapilla ja paikalleen jähmettyneenä. Masentaa, nääs, semmoinen kurjien asioitten visualisointi ja paapatus.

Ja asiasta toiseen, olen taas kerran ja vaihteeksi, kuten muutamia kertoja ennenkin näitten kymmenen vuoden aikana, miettinyt tämän blogini tarkoitusta ja merkitystä melkeinpä yhtä vakavissani kuin ylipäätään elämää (vitsi). En aina jaksa (leipätyöni lisäksi) enkä edes koe velvollisuudekseni kirjoittaa mitään yleishyödyllisiä juttuja tänne, ainakaan väen väkisin, koska tietoa löytää kyllä muualtakin – jopa aivan asiallista sellaista. Sitä paitsi, pianhan se tekoäly pyöräyttelee blogitekstejä aiheesta kuin aiheesta ilman että siihen mitään persoonallista ilmaisua tarvitaan sotkemaan sisällön ymmärtämistä…

Kuka tarvitsee ”asiabloggareita” enää, kun tekoäly pyöräyttää hetkessä luullakseni ihan riittävän informatiivisia tekstejä luettavaksi?

Ja kuka ylipäätään mitään kovin pitkää tekstiä edes jaksaa lukea? Helpompaahan on laittaa joku robottiääni pölpöttämään asia, niin ei tarvitse edes pitää silmiä auki, saati sitten liikuttaa niitä tekstirivillä, ja vieläpä analysoida sisältö omilla aivoilla. Hädin tuskinhan tässä jaksaa edes hermoimpulssia niitä ihmeen soluhaarakkeita pitkin kuljettaa…

En ehkä ymmärrä paljoakaan tekoälystä ”bloggarina”, mutta teoriassa joku ihminen kai voisi tuottaa kaikki tekstinsä sellaisella. Se herättää itsessäni hieman uhmakkaan tarpeen kirjoittaa niin kummallisia tekstejä, ettei niitä ainakaan helposti voisi sekoittaa tekoälyllä tuotettuihin. Ellei sitten ole olemassa jonkinlainen ADHD-versio tekoälystä, joka ehkä saattaisi kyetä tuottamaan yhtä hyppelehtivää ja epäloogista tekstiä kuin tämä juuri parhaillaan käytössä oleva ”tekoälypää”?

Toisaalta, tämäpä haastaakin minunlaiseni ajoittain ilkikurisuuteen eksyvän ihmisen kehittelemään kirjoitustyylin, jollaista olisi vaikea tuottaa tekoälysovelluksella. Mutta miksi sellaista pitäisi tehdä? En nyt oikein tiedä. Katoamassa olevaa inhimillistä älyä ja luovuutta juhlistaakseni? Puolustaakseni ihmisen oikeutta olla hölmö ja epätäydellinen, sekava, unohteleva ja epälooginen, ja ennen kaikkea tunteellinen?

Tästäpä saat, tekoäly! Yritäpä jäljitellä tätä!

Olipa kerran ja toisenkin, muttei enää kolmatta, ja jos sinulla on napsusormi, sitä ei saa kuitenkaan napsutella, ettei se mene rikki, ja napsusormen ollessa kyseessä ei leikatakaan tuhmaa sormea kokonaan pois, vaan jostain hämärästä syystä tehdään viilto kämmeneen ja sieltä kaivellaan joillakin vain asiantuntijan tuntemilla instrumenteilla jotakin; en vieläkään tiedä, mitä. Ehkäpä arvoisa tekoäly sen ratkaisee!

Sitä paitsi, en ymmärrä, miksi kukaan lukisi blogiani Amerikoista tai Singaporesta, kun eihän siellä ymmärretä edes käyttämääni kieltä, vaikka tekoäly sitä yrittäisikin kääntää järjelliseksi tekstiksi. Joku ehkä yrittää kovasti saada selvää, miksi kirjoitan tätä blogia, mutta enhän, kuten sanottua, tiedä sitä enää itsekään, niin miten joku voisi sen saada selville kyttäämällä blogiani päivästä toiseen? Selitä sinä, tekoäly, miksi kirjoitan, ja selitä sekin, miksi mitään on ylipäätään olemassa. Miksi on tämä pallo, ja tämä aurinkokunta, ja galakseja, ja avaruuskin? Miksi?

Sinä, tekoäly, olet vain ihmisen luomus; minä olen kai sentään ihmisolento (tai ainakin jotain sinnepäin, eläimellisine hermostoineni).

Haist kukkanen.

Väliinputoaja vai sillanrakentaja? Tervetuloa "sateenkaarisillalle"!

Tämä on oikeastaan kaikenlaisten sateenkaarevien
ihmisten evankeliumi, ei vain "luuserihomojen"...

Sain idean tästä uusimmasta ”luuseritarinasta” vajaat pari vuotta sitten. Viime vuoden tammikuussa olin jo aloittanut kyseisen tarinan kirjoittamisen, kun näin voimakkaan, symbolisen unen.

Unessani olin korkean vuoren laella; mustien, teräväsärmäisten kallioitten ja valkoisen jää- ja lumipeitteen keskellä, öisen taivaan alla. Äkkiä mustassa kalliopinnassa alkoikin hohtaa väriläikkiä, ikään kuin eteerisiä kiteitä. Ne taittoivat niihin osuvan valon spektrin tavoin, niin että näytti kuin kallio olisi alkanut hohtaa sateenkaaren värisenä täplämerenä, ja se outo, eläväinen hohde levisi jalkoihinikin. Kysyin häkeltyneenä, jopa peloissani: ”Mitä tämä on?” Silloin huomasin jonkin matkan päässä seisovan, valkoista valoa loistavan hahmon, ja hän sanoi minulle: ”Älä pelkää! Minä autan sinua.” Olin sitten luisua alas yhdeltä liukkaalta lohkareelta, mutta minuun tartuttiin ja minut vedettiin ylös, niin etten pudonnutkaan pimeään rotkoon.

Tuolloin aluillaan olevan romaanikäsikirjoituksen keskeisin sisällöllinen teema varmistui ja vahvistui, kun ymmärsin tuon uneni merkityksen. Päätin sitten ladata tähän kirjaan melko lailla täysillä sen viestin, jonka koin saaneeni tuon unen ja muittenkin ”sattumalta” vastaani tulleitten vihjeitten myötä. Ja nyt on korkea aika saada tämä viesti jakoon.

Kirjoitin ”Sateenkaarisillan” niille, joita ”sateenkaariteemat” pelottavat ”uskonasioitten” vuoksi, ja toisaalta niille, joita ”uskonasiat” pelottavat, koska he ovat tavalla tai toisella ”sateenkaarevia”.

Ihan maallisistakin ennakkoluuloista, syrjinnästä ja henkisestä väkivallasta aiheutuu monenlaista kärsimystä sateenkaari-ihmisille, ja se on jo ongelma sinänsä. Mutta viime vuosina olen suorastaan järkyttynyt siitä, millaista vahinkoa konservatiivisesta uskonnollisuudesta ja hengellisestä / uskonnollisesta väkivallasta aiheutuu tälle ihmisryhmälle ja heidän läheisilleen. Millaista järjetöntä ja armotonta tuomitsemista, vihamielisyyttä, syrjintää, hurskastelevaa paheksuntaa… Kaikkea sellaista siis, mistä on ns. kristillinen lähimmäisenrakkaus kaukana, tai suorastaan vastakkaisessa suunnassa!

Koin, että on tarpeen korottaa ääntään näitten ”uskonnollisesti tuomittujen” ihmisten puolesta, vaikka huuto särähtäisikin joittenkin tahojen korviin. Tarkoitukseni ei ole pahantahtoinen niitäkään ihmisiä kohtaan, joita tulen ehkä ”sohaisseeksi” tällä viestilläni, mutta tämän verbaalisen ”sohaisun” tarkoitus on vähän herätellä; tai ainakin herättää pohdintaa, avata uutta näkökulmaa. Haluan muistuttaa ”uskonnollisesti lakihenkisiä” ihmisiä siitä, mikä oikeasti on tärkeintä, ja mikä se olikaan, mikä ”täyttää lain vaatimukset”. Koska sehän se tuntuu herkästi unohtuvan…

”Sateenkaari” symboloi tässä rakkautta, jota ei voi kieltää tai evätä keneltäkään ihmiseltä, sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolisesta suuntautumisesta huolimatta. Sateenkaarihan ilmestyy sinne, minne milloinkin ilmestyy, ihmisten näkemyseroista ja henkilökohtaisista mielipiteistä huolimatta. Luonnossa esiintyvä spektri syntyy vedestä ja valosta, joita me ihmiset emme omista; ne tulevat taivaasta, kaikille, ansioihin katsomatta. Inhimillisen mieltymyksen ja kiintymyksen ylittävä rakkaus ei ole ”ansaittavissa”, eikä siis vaadi tekoja; se on lahja, joka kuuluu kaikille.

Jos joku muistaa Aale Tynnin runon ”Kaarisilta” (löytyy esim. täältä), siinä runossa on ollut minulle aina joku kummallinen ”juttu”, koska sen lukeminen tuottaa minulle ihmepuistatuksia ja sisäistä ”hytinää”. Nyt se runo yhdistyi mieleni ”rojuaarreaitassa” sateenkaareen, ja niin syntyi ”sateenkaarisilta”. (Huom. sen niminen pieneläinkrematorio on olemassa, ja ”urbaanisanakirjan” mukaan ”sateenkaarisilta” on myös ”kauniita värejä täynnä oleva silta Taivaan ja Maan välillä, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan”. Ehkäpä sinne meni myös Jasu-koiramme noin vuosi sitten…)

Minun ”vertauskuvallisessa” mielikuvamaailmassani ”sateenkaarisilta” ei tarkoita sen enempää ihmisen kuin lemmikinkään ruumiillista kuolemaa (jos jotakin kuolemaa, niin ”egon”), vaan ko. silta luo yhteyden tästä ”maanpäällisestä” maailmasta hengelliseen todellisuuteen. Tavallaan se silta johtaa myös jonkinlaisen merkityksettömyyden (”kadotuksen”) kuilun toiselle puolen, uudenlaiseen elämään. Ja kun pääsemme pois tästä inhimillisten käsitysten, tulkintojen ja leimojen maailmasta, voimme tuntea olevamme olemassa, merkityksellisiä ja rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme.

”Silta” ylipäätään voi symboloida myös polariteettien välistä ”tilaa”, jossa saamme olla rauhassa, putoamatta minnekään, vaikka olisimmekin jostakin näkökulmasta ”väliinputoajia”. Ja kun siihen siltaan lisätään sateenkaaren värit, päästään takaisin aiheeseen…

On äärimmäisen rakkaudetonta ja surullista, jos – anteeksi vain rumanlaiset ilmaisuni – jonkinlaiset tekopyhät hurskastelijat, lakihenkiset fanaatikot ja omahyväiset ”oikeauskovaiset” yrittävät estää sellaisia ihmisiä, joita itse karsastavat, etsimästä ja lähestymästä hengellistä todellisuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jotkut kristityiksi itseään nimittävät ihmiset voivat toimia niin tuomitsevasti ja armottomasti, vaikka juuri armon pitäisi olla se ydinasia kristillisyydessä! ”Kaikki on kutsuttu, harvat valittu.” Ne, jotka sitten lopulta kenties heitetään ulos juhlapöydästä ”itkemään ja kiristelemään hampaita”, valitsee kutsujen ”isäntä”, eikä toiset vieraat, tai joku tärkeilevä ovivahti!

Saarnaamatta tässä sen enempää totean vain, että minulla on oma, henkilökohtainen uskonfilosofiani, jonka kirjoitin auki romaanin päähenkilön sanoihin ja ajatuksiin. Saatanpa olla jonkun perinteisemmän ja suppeamman uskonkäsityksen näkökulmasta varsin ”harhaoppinen”, ja jostain toisesta näkökulmasta taas epätieteellinen hörhö, mutta minulla on oikeus henkilökohtaiseen hengelliseen vakaumukseen ja näkemykseeni. Eihän sitä tarvitse kenenkään omaksua ja ”jakaa”, vaikka siitä kertoisinkin.

Mahdollisista teologisista tulkintavirheistäni ja valtavirrasta poikkeavista näkemyksistäni huolimatta haluan puolustaa tällä kirjanmittaisella puheenvuorollani niitä ihmisiä, joilta esimerkiksi tietynlainen konservatiivinen uskonnollisuus haluaisi viedä oikeuden valita itse elämänkumppaninsa, tai joita uhkaillaan ja pelotellaan pahimmillaan itsetuhoisuuteen saakka, ”syntisiksi” ja ”helvettiin joutuviksi” leimaten. Yksikin hengellisellä väkivallalla aiheutettu itsemurha on liikaa; äärimmäisen rakkaudeton teko.

Halusin siis kirjoittaa jonkinlaisen oman uskoni mukaisen evankeliumin sateenkaari-ihmisille.

En tiedä onnistuinko sinne päinkään, mutta ainakin yritin tässä reilun vuoden aikana tehdä käsikirjoituksestani julkaisukelpoisen, kantaaottavan puheenvuoron; puettuna kuvitteelliseen, tragikoomiseen ”luuseritarinaan”. Romaani on samalla ”luuserisaarnaajan matka itseensä”, eli myös kertojaminän henkilökohtainen kehitystarina. Oma jälkikasvuni antoi myös panoksensa tähän romaaniin yhteisten pohdintojen, mielikuvitusmaailmojen jakamisen, kahden koskettavan tekstinpätkän ja muutaman häneltä lainatun hahmon kautta.

Tässä jonkinlainen esittelyteksti (yhdistelmä takakansitekstiä ja myyntisivuston kuvausta):

Joel-Petrus, jota läheiset kutsuvat ”Jopeksi”, kokee ymmärtäneensä jotakin hyvin syvällistä ja merkityksellistä, ja tuntee velvollisuudekseen lähteä levittämään tätä ilosanomaa edes joillekin ventovieraillekin ihmisille, ”maailman parantamiseksi”, vaikka onkin sosiaalisia haasteita omaava Asperger-piirteinen introvertti.

Poliisi-isä ja nunnaksi ryhtynyt äiti ovat evästäneet jälkikasvunsa erilaisilla moraalisilla ja henkisillä opetuksilla. Osan ajatusmaailmastaan Joppe on omaksunut enemmän tai vähemmän virallisesti opiskelemalla, osan “johdatuksessa”. Joppe on tuntenut olevansa oudoksuttu ja syrjittykin, muttei haluakaan olla riippuvainen kenestäkään; paitsi ehkä koirasta. Hän kokee olevansa jonkinlainen yksinäinen pahanilmanlintu, jonka velvollisuus on varoittaa ihmisiä siitä, minkä hän uskoo “harhaksi”: siitäkin huolimatta, ettei sillä tavalla saa ihmisten hyväksyntää, eikä pahemmin elantoakaan.

Joppe on valmistellut naapurinisännän vanhaan pakettiautoon petipaikan ja laatikot välttämättömille matkatavaroille ja tarvikkeille, jotta voisi viipyä automatkallaan vähintään pari kuukautta. Koska Joppe haluaa seurata intuitiotaan tai ”johdatusta”, hän arpoo sormellaan paikan, jonne suuntaa ensimmäiseksi. Matkakohteeksi sattuu Kuusamo, ja Rukalla Joppe tapaakin “tutuntuttuja”. Eräs nuorimies änkeytyy hänen Hiacensa kyytiin, eikä tästä kyytiläisestä olekaan niin helppo päästä eroon! Umpi-introvertti Joppe ei ole mikään ”niitä näitä rupattelija”, joten kuka tahansa kyytiläinen olisi hänelle stressinlähde, mutta tämä “kaverin veljen bestis”, Rolle, sattuu vielä olemaan kevytmielinen, riippuvuuksiin taipuvainen, ulkoisesti itsevarma, ADHD-piirteinen homopoika.

Homous ei niinkään ole Jopelle “ongelma”; hän kokee itse olevansa ei-binääri aseksuaali ja hyväksyisi sateenkaarevuuden jopa tärkeimmälle hengelliselle idolilleen, eikä mielestään kärsi myöskään homofobiasta. Mutta jostain syystä Rolle saa Jopen ymmälleen; jopa ahdistumaan ja suuttumaan, ja siinä samalla Jopen oletukset, kuvitelmat, ajatukset, laskelmat ja aikomukset heittävät häränpyllyä. Eikä hän yleensäkään pidä kaaoksesta, hälinästä, suunnitelmien muuttumisista, epävarmuudesta, eikä tunteilusta…

Joppe kyllä tapaa matkallaan muitakin ihmisiä, mutta monikaan ei ole erityisen kiinnostunut hänestä eikä hänen sanomastaan; paitsi tuo tietty ihminen, Rolle, jonka kiinnostus on enemmänkin kiusallista ja tunkeilevaa, ja jota Joppe ei ensi alkuun olisi edes halunnut ottaa mukaansa, vaikka tämä tarvitsikin kaikenlaista apua ja tukea. Mutta epäluuloinen ennakkoasenne kääntyy sekin päälaelleen, kun Rolle sotkee ihan kaiken; myös Jopen tarpeen olla kenestäkään riippumaton ”laupias samarialainen”.

Joppe kokee olevansa varsinainen “luuserisaarnaaja”, kun juuttuu auttamaan vain yhtä erityisen eksynyttä pässiä, kun olisi pitänyt “pelastaa koko maailma”. Ja kuitenkin: ellei hän olisi lähtenyt, kuten “uni johdatti”, olisi saattanut jäädä se tärkein ilosanoma kertomatta, ja samalla löytämättä jotakin, mitä ei oikeastaan edes tiennyt etsivänsä.

”Parental advice”: Tässäkään kirjassani ei ole mitään sen räävittömämpää intiimielämän kuvausta tai väkivaltaa, mitä nyt elokuvissa tai tv-ohjelmissakaan, joissa suositusikäraja on 12-v. Romaanin sisältämät mielenterveys- ja päihdeaiheet sen sijaan saattavat olla vähän rankkoja niin nuorille ihmisille. Sen takia en tätä romaania kohdistanut suoraan nuorille / teineille. Kertoja on neuropoikkeava nuori aikuinen; toisaalta ikäistään lapsellisempi, toisaalta kypsempi, joten, riippuu toki lukijasta, miten mielekästä on eläytyä tällaisen hahmon kokemusmaailmaan.

PS. Jos Luoja suo, joku ehkä saa tästä kirjasta irti sen viestin, minkä tarkoitin hyvällä. Olkoon se valoa. Ja jos herätän ”närää”, olkoon se sen suolan vaikutusta, jota lisäsin nyt runsaasti, ihan tarkoituksella.

Oman toiminnan ohjaus, mehut, oma itse ja ihminenkin hukassa?

Miten voikaan olla näin apaattinen olo, vaikka olisi niin paljon kaikkea, mitä voisinkaan tehdä? Yritin siivota tiskipöytää, mutta päädyin aukomaan ja tyhjentämään teepusseja, koska niitten maalaaminen vesiväreillä olikin hauskaa. Ja tarkoitukseni oli litistellä pahvilaatikoita kierrätykseen, mutta se oli liian epämukavaa, kun on yksi sormi tönkkönä, joten meninkin maalaamaan mandalaa, mutta unohdin sitten juoda mikrossa lämmittämäni kahvin (energiantuhlausta!). Sitten katsoin kelloa ja pakotin itseni hakemaan postin muutaman minuutin kävelymatkan päästä, mutta pitikin ensin käyttää koiraa toisella suunnalla, ja siellä näin pitkän jääpuikon, josta piti saada kuva. Postilaatikossa oli Luontoliiton kirje ja jotain muutakin, mitä piti tutkailla, ja siihenkin tuhraantui monta minuuttia, ja sen jälkeen vajosin lievään apatiaan, enkä meinannut saada enää ollenkaan kiinni siitä, mitä olin seuraavaksi ajatellut tehdä…

Vireystilan säätely on toisinaan paremmin hanskassa, toisinaan ei oikein ollenkaan. Ja keskeytykset, nehän ne aina vähän haastavat muutenkin häröilevän toiminnanohjaukseni! Ja mitä tulee pidempiaikaisiin projekteihin, niittenkin suunnitelmallinen toteuttaminen on haastavaa, ellen ole erityisen motivoitunut kyseiseen asiaan.

Minulla on jollakin tavalla työn alla useampikin oma projekti. Yksi ”luuserigenren” käsikirjoitus alkaisi olla pituuden ja juonen osalta tarinallisesti kasassa, mutta joitakin sisällöllisesti tärkeitä keskustelupätkiä saatan haluta vielä muokkailla. Ja jokainen muokkauskierros, jonka käsikirjoitukseen tekee, tarkoittaa, että täytyy makuuttaa kässäriä ja lukea se taas makuutuksen jälkeen uudelleen, ja mielellään sopivassa mielentilassa, ajatuksen kanssa, keskittyneenä, ja peräkkäisinä päivinä…

Ei ole aina helppoa tehdä erikseen ”leipätyötä” ja erikseen sitä, mitä tekisi, vaikkei siitä saisi koskaan mitään rahaa. ”Leipätyöputket” ja perusarki enemmän tai vähemmän tärkeine kotitöineen kun saattavat toisinaan viedä ne jotkut ”mehut”, joista ihmiset toisinaan puhuvat. Toisaalta, jos olisi mahdollisuus kirjoittaa joka päivä, minä luultavasti kyllästyisin siihenkin ja haluaisin silti tehdä välillä jotakin muuta; kuten vaikkapa kuvallista ilmaisua, tai rakennella tai askarrella jotakin, tai opetella taas vaihteeksi soittamaan jotakin, tai kehitellä jotenkuten syötävän oloisia vegeruokia. Tekemisideoistahan ei yleensä ole pulaa, mutta aikaansaamiskyvystä ja energiasta, siitä "mehusta", saattaa olla.

No, toinen työn alla oleva romaanikäsikirjoitus on myös jo tarinallisesti koossa, ja sen muokkaamiseen olen jo käyttänyt parin vuoden aikana useampiakin ”päivärupeamia”. Sen kässärin pohjalla on tarina, jonka ensimmäinen romaanimuotoinen versio kehittyi lapsena kirjoittamieni tarinoitten pohjalta, mutta jota olen nyt ”istuttanut” Ohdakemaan maailmaan. Iso muokkaussessio kyseiseen käsikirjoitukseen aiheutui siitäkin, että muutin ”kaikkitietävän kertojan” kertoman tarinan minä-kertojamuotoon. Sitäkin käsikirjoitusta haluaisin työstää julkaisukelpoiseksi tämän vuoden aikana, mutta saa nähdä, miten käy. Herkästi tuppaa tulemaan muitakin asioita ”pääkoppaa” häiritsemään; jos ei itselle, niin maailmanlaajuisesti…

Ohdakemaa- sarja on joka tapauksessa nyt jo 12-osainen, joten, ei tässä mitään paineita ole sitä väen väkisin jatkaa, jos alkaa itsellä haihtua motivaatio, tai tulee jotain kiinnostavampaa mieleen. Tuon kolmannentoista samaan maailmaan sijoittuvan tarinan jälkeen ei sitten olekaan mitään valmista tarinaa vielä; lähinnä idea, jonka voisin ehkä kirjoittaa, jos riittävästi huvittaa, ja ehtii, ja jaksaa.

Ja sitten olisi vielä yksi enemmän ammatillinen projekti, mutta sen toteuttaminen vapaa-ajalla meinaa oikeasti tympäistä, koska sellaisen tekeminen tuntuu vähän samalta kuin jatkaisi työpäiviään, mutta ilman palkkaa…

Tärkeimmät asiat tulevat kuitenkin aina ensin. En sano, että oma ”hupi” olisi vähämerkityksinen asia, mutta on se silti toissijaista siihen nähden, että on huolehdittava ensin ne hommat, joista on vastuussa toisillekin ihmisille. Toisaalta, omasta mielenterveydestä huolehtiminenkin on omalla vastuulla, ja siinä mielessä kirjoittaminen on tietysti aika tärkeä osa elämääni, koska huomasin kyllä, että kun en pitkiin aikoihin ollut kirjoittanut oikein mitään, edes päiväkirjaa, aloin etääntyä ”itsestäni” ja jotenkin kadottaa itseni tähän toisten ihmisten, määritelmien, muotojen, oletusten, tulkintojen maailmaan…

Mistä ”itsestä” etääntyminen tai minkä ”itsen” kadottaminen on haitaksi mielenterveydelle? Tarkoitan ”itsellä” tässä yhteydessä sitä jotakin ”ominta itseä”, joka ei ole luokiteltavissa, eikä mikään rooli tai imago, tai joku ”haamurobotti”, joka vain tekee automaattiohjauksella kaiken mitä pitää milloinkin tehdä. En siis tässä yhteydessä tarkoita ”itsellä” sitä ns. ”egoa”, josta luopuminen ja jonka kadottaminen on vain hyväksi, ja johon yleensä viitataan, kun puhutaan "itsekkyydestä", "itserakkaudesta" tai liiallisesta "itsetietoisuudesta".

Se ”oikea itse”, josta nyt puhun, on enemmänkin tunne, kokemus, olemista, eikä mikään määriteltävissä ja kuvailtavissa oleva muoto. Tämän ”todellisen itsen” löytäminen ja tiedostaminen on kaikin puolin terveellistä. Jos taas on ”itse itseltään” hukassa, on luultavasti muutenkin aika tiedostamaton…

Kirjoittaminen siitä maailmasta, johon eläydyn kuvitellessani siellä tapahtuvia asioita, on itseilmaisua. Joten se, mitä kirjoitan, kertoo jotakin siitä, millainen olen.

Kovin paljoa en itsestäni oikeastaan muutoin ilmaisekaan, siis, julkisemmin, tai vieraammille ihmisille. Arvomaailmani ja ideologiani välittyvät siinä, mitä kirjoitan. Asiakastyössä olen melko hillitty ja persoonattomampi, etten vain ketään liiaksi ”ärsyttäisi”, koska sellainen saattaisi haitata terapeuttisen vuorovaikutussuhteen kehittymistä. Enkä ylipäätään ota liikaa tilaa omalle persoonalleni, koska asiakas on pääosassa, ja minä olen vain peili, joka auttaa häntä tutkimaan itseään. Jos olen liian ”vänkyrä” tai värikäs peili, heijastan hänet vääristyneesti…

Mutta toisaalta mietin, että jos minun pitäisi olla aivan ”persoonaton” ja vain objektiivisesti asiakasta reflektoiva, sittenhän tilallani voisi yhtä lailla olla vaikka jonkinlainen perusmiellyttävä tekoälyrobotti. Mitenkähän keskustelusessio sujuisikaan asiakkaan ja ”robo-terapeutin” välillä?

”Oho, sinäkö oletkin robotti! Hetken aikaa luulin sinua oikeaksi ihmiseksi…”

”Kyllä, minä olen tekoälyrobotti! Eikö olekin mukavaa ja jännittävää, että näin inhimillisiä robotteja on kyetty kehittämään? Ja nyt kun olemme tutustuneet toisiimme ja luoneet hyvän yhteistyösuhteen, voit aloittaa tämän masennuksen omahoito-ohjelman!”

”Omahoitoko? Minä luulin, että sinä olet sitä varten, että parannat minun masennukseni!”

”Ei, en minä voi parantaa sinun masennustasi, vaan sinun on itse tehtävä työ parantuaksesi, ja minä vain opetan sinua tekemään sen! Eikö kuulostakin mukavalta?”

”Ei ollenkaan! Missä se on se harmittoman näköinen ihminen, jonka kanssa asiakkaat sai jutella tuntikaupalla ja parantuivat masennuksestaan muutamassa kuukaudessa?”

”Hän lopetti työnsä, koska ei pitänyt siitä, että hänen piti yrittää toimia kuin robotti, joten minä tulin hänen tilalleen! Minun työskentelytapani on sitä paitsi nopeampi, tehokkaampi ja johdonmukaisempi! On tutkittu, että jopa yhden session hoidolla voi olla merkittävä vaikutus masennuksesta toipumiseen…”

”Minäpä en halua mitään yhden session robottihoitoa, enkä hoitaa itse itseäni! Minä haluan ihmisen! Haluan tavata jonkun, joka näkee minut ihmisenä eikä robottina, johon vain syötetään joku omahoito-ohjelma ja odotetaan tulosta!”

”Valitettavasti kyseinen ihminen ei ole enää saatavilla! Minä olen kustannustehokas tekoäly, ja tämän itsehoito-ohjelman läpikäyminen vähentää tutkitusti masennuksen oireita vähintään kolmekymmentä prosenttia, jos se suoritetaan ohjeen mukaan! Olen hyvin pahoillani, jos sinun on vaikea hyväksyä tämä muutos, mutta ihmisiä ei enää riitä jokaiselle ihmiselle olemaan ihminen ihmiselle…”

”No, parempi kai sitten tekoälykin kuin ei mitään älyä, joten selitä nyt sitten se omahoitosysteemi, jos onnistuisi edes yksi asia tehdä… Mutta kenenkä kanssa mitä sitten juttelen niitä näitä, kun alan toipua ja huvittaa rupatella?”

”Odotushuoneessa on malliasiakastekoälyrobotti, joka on ohjelmoitu rupattelemaan mukavia, eikä se tarvitse maskiakaan, joten näet jopa hänen ystävällisen hymynsä!”

😊 Ja tekohymiö pelastaa päiväsi!

Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Ei päätä eikä häntää, mutta yksi luuranko muistuttamassa luonnon ja ihmisen maailman törmäyksestä

"Älä siinä toljota, en jaksa enää leikkiä!"

Totesin, etten ole vaivautunut kirjoittamaan tähän blogiin mitään pitkään aikaan; sen enempää järjellistä kuin tunteellistakaan asiaa. Kirjoitan nyt vain lonkalta, mitä mieleeni tulee. Kaikki ”viisaammat” asiat on ehkä tullut jo sanotuksi joissakin aiemmissa teksteissä, enkä halua ajautua valittamaankaan mistään, koska sille tielle kun lähtee, päätyy pahantuuliseksi, ja vetää ilmateitse lähipiirinkin naamat ruttuun.

Kerron sen sijaan, mitä tänään tapahtui. Suihkuhuoneen lattialle ilmaantui märkä pienjyrsijän luuranko, jossa oli vielä kiinni jonkun verran joitain kudoksia. Tai eihän se tavallaan sinne noin vain tyhjästä ilmaantunut, vaan se pullahti veden mukana, ja vesihyöky oli peräisin mäntysuopaisesta pesuvedestä isossa muovipaljussa. Paljussa oli mm. tyhjiä lasinpesunestepulloja, joita olin kerännyt ikivanhasta autotalli-liiteri-rojuvarasto- tilasta, joka olisi kuulemma hyvä saada siivotuksi. Pesin niitä muovipulloja, jotta ne voisi viedä kierrätykseen, ja kun sain kaikki puhtoisiksi, kippasin pesuveden lattialle. Yhteen pulloon, josta puuttui korkki, oli kai sitten joskus muinoin mennyt pikkujyrsijä, ja se oli sinne tuupertunut kenenkään huomaamatta. Ihmettelin hieman sitä, miksi se oli jäänyt pulloon, vaikka suuaukko oli paljon laajempi kuin tavallisessa pullossa?

No, ehkä se oli jo vanha ja hakeutui vapaaehtoisesti kuolemaan mukavan, himmeämuovisen pullon sisään, jossa oli sille tarjolla pehmikkeitä ja viimeinen ateriakin. Kuka tietää? Tuli mieleen, kun lapsena pesimme veljeni kanssa tienvarsilta ja kaatopaikalta kerättyjä pulloja, ja silloinkin löytyi pullon sisältä pikkujyrsijän raato. Se oli mennyt pulloon viinanhajun houkuttelemana, eikä osannutkaan enää ulos. Elukkaparka, semmoistapa se on ihmismaailmassakin. Homeläntit, joita pesuveden pinnalla kellui, jäivät myös jollain tapaa mieleen. Miksiköhän sellaiset epämääräiset löllit inhottavat ihmistä niin paljon, vaikka siinähän ne vain kelluvat, eivätkä ole omin päin kenenkään suuhun pomppaamassa...?

Autotallissa oli pöly-ja likakerroksen alla myös joitakin vanhoja lelurojuja, paperitavaraa ja kirjoja, joita olin vienyt sinne evakkoon, kun tein lapsen ja omienkin astmaoireitten pakottamana lattiaremonttia vuosia sitten. Nuo kaikki "muistojen konkreettiset herättelijät" oli pakko mättää roskapussiin; ne olivat niin vettyneitä ja likaisia. Kaikkea ei näet voi säästää muisteluittensa elävöittämiseksi, vaikka pelkääkin unohtavansa jotakin tärkeää; säilytystila loppuu ja pölyä vain kerääntyy kaiken päälle, ja monenlaisen materian rakenne alkaa hajota väkisinkin. Yhden hajonneen ”vauvakirjan” sentään kokosin lapselle ”synttäritauluksi”. Sen nimi oli ”Hyvää yötä, Pikku Nalle”, ja tuo kyseinen lapsi halusi aikoinaan saman jutun luettavan läpi uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan…

Tuosta toistamisesta tulee mieleen romaanikäsikirjoitusten muokkausvaihe. Lue ja muokkaa uudestaan, uudestaan, uudestaan. Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan kahdettatoista osaa niinä päivinä ja aikoina, kun olen ehtinyt, tai jaksanut, tai ollut riittävän inspiroitunut. Jostain syystä aikaa on ollut välillä liian vähän, ja välillä olen taas ollut hieman apaattinen tai muissa mietteissä. Aikomukseni on kirjoittaa kahdenteentoista osaan ehkä maksimissaan parisataa sivua uutta tekstiä, ja loppu olisi jo melko valmista ”tavaraa”. Päätin jättää yhden erillisen tarinan kolmanteentoista osaan, koska muuten romaanista olisi tullut ihan liian paksu opus. Liian paksut kirjat ovat epäkäytännöllisiä, eivätkä ylipäätään avaudu kunnolla, ja rasittavat ranteita…

Mutta sitä mukaa kun romaanisarjan jäljellä olevat osat vähentyvät, kasvaa paine varmistaa, että olen sanonut sanottavani kustakin teemasta, jota olen aiemmissa osissa käsitellyt, ja että tarinoitten henkilöitten loppuelämän ”suunta” ei jää liian ärsyttävästi auki. Enkä sitten kuitenkaan muista kovin tarkoin, mitä kaikkea olen jo aiemmin sanonut, mutten myöskään jouda lukemaan aiempia osia uudelleen. Kai. Toisaalta, ihminen ehtii monia asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä hänelle. Miten joku voi sanoa, ettei hänellä ole aikaa vaikkapa leikkiä lapsensa kanssa, jos hän sitten katsoo kaksi tuntia sarjoja suoratoistopalveluista sohvassa lojuen? Kysehän ei silloin ole ajanpuutteesta, vaan ehkä jaksamisen, tai kiinnostuksen, motivaation tai osaamisen puutteesta. Ehkäpä minä en vain jaksa lukea kaikkea kirjoittamaani läpi enää, kun olen lukenut ne muokkausvaiheessa aina vain uudestaan, uudestaan, ja uudestaan. Tai, ehkei se ole oikeasti niin tärkeää. Harva mennyt asia on. Kaikkea ei oikeasti tarvitse muistaa...

Minulla on työn alla myös nykyaikaisempi luuseriromaani, mutta jatkanen sen työstämistä vasta kun saan Ohdakemaa XII:n ”makuutuskuntoon”. Nyt tuntuu, että kirjoittamisprojektini vain venyvät ja venyvät, siirtyvät ja siirtyvät, vaikka inhoankin sitä, jos asioita tai projekteja jää kesken. Inhontunteen välttäminen ei kuitenkaan ole kovin hyvä motivaation lähde…

Asiasta kolmanteen, koska tässä tekstissä ei ole muutenkaan päätä eikä häntää. Lähipiirissä oli koronaa, ja se tarkoitti, että täällä pyöri taas toinenkin nelijalkainen olento muutamia päiviä hoidettavana. Koirat ovat mielenkiintoisia seuralaisia. Niille tulee joskus puhuttua paljon enemmän ja vapautuneemmin kuin monillekaan ihmisille; ja välillä vähän koiramaisestikin, kun ei aina mene sana perille. Pentukoira ymmärtää paremmin urahduksia ja irvistelyä kuin ”sivistynyttä” ihmiskieltä. Pohdiskelin koiravanhuksen ja pentukoiran hoitamisen yhtäläisyyksiä ja eroja, ja totesin, että rasittavuudessa ja huvittavuudessa ne ovat melko tasaväkiset. Vanhuksen hoitamiseen kuitenkin liittyi enemmän surun ja haikeuden tunteita, ja pentukoira taas ilahduttaa riehakkuudellaan ja nostattaa mieleen enemmän iloisia tulevaisuusnäkymiä. No, asioilla on tapana muuttua, vaikkei muutosta aina haluaisikaan…

Vanha puhelimeni (se, joka ei ”jaksanut” enää avata edes Ylen uutisartikkeleja) jumitti jokseenkin lopullisesti "heikon työmuistinsa" takia, ja minun oli pakko etsiä ”uusi” palikka, jossa olisi enemmän muistia, että pyörisi edes tärkeähköt sovellukset (kuten mobiilipankki) siinä laitteessa. Menetin puhelimen mukana muutamia toisilta ihmisiltä viesteinä saamiani kuvia, joita olisin halunnut säästää "muistoksi", kun en saanut niitä tallennetuksi minnekään, kun ei mikään sellainen pilvitallennussovellus pyörinyt sen muistin puutteen takia...

"Kehitys kehittää" aina vain enemmän sovelluksia, ja niitten pyörittäminen vaatii aina vain tehokkaampia laitteita... Suosittelen silti lämpimästi hankkimaan kohtuuikäisiä käytettyjä ja kunnostettuja älypalikoita aivan uusien laitteitten sijaan. Se on ekoteko, ja "peruskäyttäjä" saa silti ihan kelvollisen laitteen suhteellisen edullisesti. ("Uusimmissa uusissa" laitteissa saattaa sitä paitsi olla hintaa nostamassa pelkkää hömppää ja höttöä, joita hyötykäyttöön keskittyvä käyttäjä ei oikeasti tarvitse.) Etsiskellessä itselleni ominaisuuksiltaan sopivaa käytettyä puhelinta huomasin sellaisenkin eroavaisuuden, että joillekuille puhelimen käyttäjille on kai tärkeämpää, että laitteen etukamera on supertarkka ja takakamera voi olla vähän huonompi, ja joillekuille se on toisin päin...

En liiemmin harrasta digitaalisia omakuvia ulkona tai sisälläkään. Luontokohteitten tiiraileminen kameran lävitse sen sijaan on ihan mielenkiintoista, ja sitä varten on hyvä olla edes jotakuinkin tarkka kamera. Yritin vangita "uuden" puhelimeni kameralla leukistisen naurulokin likaisen ikkunan läpi, mutta se maastoutui niitettyyn peltoon muuttuessaan pikseleiksi. Paikallaan ja lähempänä olevat kohteet ovat hieman helpompia ikuistettaviksi. Lähitienoon mäenrinteestä, kallioiselta paikalta, löytyi jäniksen pääkallo. Isojen kivien pinnat ovat usein kauniisti kuvioituja. Jotkut jäkälät ”kukkivat” verenpunaisina. Ja taivaalla on usein erikoisia pilviä, pensaassa on sulavamuotoisia lehtiä, ja monet pienetkin kivet ovat kiehtovan monivärisiä. Syreenipuskasta nousi ikivanha tiikerililja räikeänä muistuttamaan olemassaolostaan. Vanhan koivun runko alkaa halkeilla. Tiellä on kummallinen ötökkä, joka ei halua tulla tallatuksi…

Voisin ottaa kuvia vähän kaikesta, kun astun ulos ovesta, muutamankin askeleen. Ja sisällä on aina vähintään yksi karvainen olento kuvattavaksi. Joskus niitä kuvia myöhemmin selailemalla saa jonkinlaisen seesteisen, hetkeen pysähtyneen, sanattoman hyvän olon. Kaikkea en halua unohtaa. Kaikkia "muistoista muistuttajia" en halua hävittää.

Maailmassa tapahtuu monenlaisia asioita, joihin voisin ottaa kantaa. Mutta tänä päivänä olen niistä asioista hiljaa, ja annan vaikenemisen puhua… Tai no, ehkä pieni mietelmä sentään, koiramaisen murahduksen säestämänä:

Pikkujyrsijän luuranko ihmisen keksimän laitteen valmistamassa muovipullossa; luonnon edustaja ja ihmisen maailma kohtaavat, ja kummalle käy huonosti? Ja toisaalta, kun ihminen yrittää valjastaa luonnon kokonaan omiin tarkoitusperiinsä, ”turpiinhan” siinä lopulta tulee.

Älä lue tätä, jos odotat jotakin kivaa!

Se, miksi tässä on tällainen kuva,
selviää vasta lopussa; kuten sekin,
miksi tämä itkettää minua, muttei
ehkä teitä, ainakaan vielä.

Vastikään joku ilmeisesti kuuluisa kirjailija sanoi Ylen uutisten haastattelussa jotakin siitä, etteivät ne ihmiset, joiden kannattaisi lukea kirjoja, lue niitä.

Ja sehän on luultavasti aika realistinen näkemys, ja varsin turhauttavaa sellaiselle kirjoittajalle, joka kirjoittaa saadakseen aiheutettua jotakin muutosta ihmisten ajatusmaailmaan. Jos taas kirjoittajan mielessä on vain myyntitulot, oma maine ja kunnia, on kai ihan sama, kuka teksteistä maksaa ja kuka niitä lukee; tai ymmärtääkö tämä lukija edes mitään.

Kun tarjotaan höttöä ja hyödytään sen menekistä, on ihan samantekevää, mihin se höttö leviää, kun sillä ei ole mitään vaikutusta kuitenkaan. Ja jos taas tarjotaan myrkkyä tai saastaa tai jotain huumaavaa, nehän sellaista ottavat vastaan, jotka sen laatuista sisältöä hinkuvat; elämänsä kurjuutta paetakseen tai jostakin kummallisesta syystä. Mutta miksi kenenkään pitäisi lukea jotakin sellaista, mikä vaikuttaa haitallisesti vaikkapa hänen moraaliinsa, tai levittää ennakkoluuloisia asenteita, tai vääristää käsityksiä ihmiselämän realiteeteista…? En ymmärrä (ja minustakin kaikki sellainen on ”hullua”, mitä en itse ymmärrä).

Jotkut kirjoittavat ”parantaakseen maailmaa” omalla sanomallaan, tai ilmaistakseen itseään, koska kokevat sen olevan jollain tavalla rakentavaa ja eettisesti perusteltua. Kun yrittää saada ihmisiä ymmärtämään jotakin, jotta näitten ajatukset muuttuisivat ja sitä kautta kärsimys vähentyisi ja / tai hyvinvointi lisääntyisi, ja / tai luomakunta pelastuisi, toivoisi tietysti, että ne ihmiset, joille erityisesti haluaa sanansa kohdistaa, lukisivat niitä sanoja, ja heissä tapahtuisi ihmeellinen muutos koko maailman hyväksi.

Mutta höh, tuskinpa lukevat! Ensinnäkään he eivät ehkä koskaan näe niitä sanoja (koska etsivät netistäkin vain jotakin itselleen mieluista, mikä on kyllä inhimillistä, muttei kovin avartavaa), tai jos näkevätkin otsikon tai alkulauseen, he nimenomaan jättävät lukematta loput tekstistä. (Teen sellaista itsekin, joten oletan, että tätä tapahtuu muillekin.)

”Hei, sinä peruskuluttaja! Oletko laskenut hiilijalanjälkesi?”

”Sinä joka tuot esille omaa hyvyyttäsi ja syyttelet toisia ihmisiä pahoiksi, pitäisikö katsoa peiliin vaikkapa suurennuslasin kanssa?”

Niin että jos haluaa jonkun lukevan esimerkiksi kantaaottavan tekstinsä, täytyy tarjota jotakin ”kivaa” niillekin, jotka eivät luontaisesti halua parantaa maailmaa (ainakaan aloittamalla itsestään).

Olen turhautunut, koska monissa tapauksissa olisi niin pienestä kiinni, että ihan tavallinen ihminen muuttaisi ajatteluaan ja sitä kautta toimintaansa eettisesti kestävämmälle pohjalle! Ei ehkä tarvitsisi lukea kuin muutama lause ja olla tekemättä mitään (pahaa).

Olemme ainutlaatuisia olentoja – haluammeko tuhota olemassaolomme?

Mutta heti kun eettinen omatunto vähänkin nostaa päätään, pannaan silmät ja tietoisuuden ikkunaluukut kiinni. Teemme tätä varmaan joka päivä. En halua kohdata sitä, että olisin vastuullinen ja syypää joihinkin maailman ilmiöihin; varsinkaan niihin, jotka ovat pahiten pielessä. Torjunta voi johtua siitä, että näitä kamalia asioita on ihan liikaa, enkä oikeasti jaksaisi korjata kaikkea. En osaa, enkä pysty, joten, en halua edes tietää! Kuka oikeasti jaksaisi ja pystyisi paneutumaan ihan kaikkeen? Ei kukaan, ja siinä voi armahtaa itseään.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea kaiken muuttamiseksi. Mutta kaikki voivat tehdä sen, mitä juuri nyt voivat tehdä (mitä se sitten on, se vaatii tiedostamista ja hereillä oloa tässä hetkessä), tai, olla tekemättä mitään (mikä saattaa olla joskus viisainta, mitä voi tehdä; sen sijaan esim. että löisi turpaan ärsyttävää ihmistä).

Emme siis voi välttämättä tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään - mutta se on merkki paatumuksesta, ellemme edes välitä. Kärsimys antaa vihjeen siitä, välitämmekö!

Ehkäpä siis jotkut sellaisetkin ihmiset jättävät lukematta ”omatuntoa herättelevät” tekstit, joilla kyllä olisi omatunto, mutta siihen sattuu liikaa. Syyllisyys raastaa. Ilman myötätuntoa itseä kohtaan noita omantunnon pistoksia ei kyllä kestäkään, joten, tästä päästään armollisuuteen. Emmehän me pysty aina tekemään asioitten eteen mitään, eikä sitä ole inhimillisellä tasolla reilua meiltä odottaakaan. Mutta on tärkeää välittää, olla paatumatta, vaikka välittäminen tuntuisikin lisäävän omaa kärsimystämme.

Maailmassa on pahuutta – ei kannata lisätä sitä omalla ajattelullaan ja toiminnallaan; ei märehtiä katkeruudessa, ei pelotella, eikä lietsoa vihaa. Mutta pahinta pahuutta on empatiakyvyn puutteen ja hedonismin yhdistelmä, ja se on usein synnynnäistä (psykopatiaa). Kuka antaa vaikutusvaltaa näille, joilla ei ehkä ole ollut edes mahdollisuutta valita itse, tehdäkö elämässään hyvää vai pahaa? Me, joilla on kenties parempi mahdollisuus valita, koska meillä on omatunto.

Maailmassa on kärsimystä – ja osa siitä aiheutuu pahoista teoista ja laiminlyönneistä. Mutta osa kärsimyksestä on väistämätöntä, koska myötätuntokin on kärsimystä. Ellemme välitä mistään, emme myöskään kärsi, toistenkaan puolesta. Myötäkärsimys voi saada meidät tekemään hyvää.

Kärsimyksen pakeneminen saattaa tarkoittaa myötätunnonkin sammuttamista; toisten ihmisten ja luomakunnan kärsimyksen välttelemistä. Kärsimyksessä märehtiminen taas saattaa aiheuttaa katkeruuden ja vihan ylläpitoa, koston hautomista. Rakennapa siinä sitten maailmanrauhaa, kun olet luonut ja ylläpitänyt omaa vihollismielikuvaasi…

Joku voisi ehkä kirjoittaa kirjan ”Kärsimisen jalo taito”, tai ”Kärsimyksen paradoksaalinen autuus”, tai jotakin muuta ainakin olevinaan syvällistä. Saattaisin lukea sellaisen; ainakin uteliaisuudesta. Tai sitten kirjoitan itse tuosta aiheesta sen mitä luulen siitä ymmärtäväni, eikä kovin moni sitten lue sitä, koska jo pelkkä otsikko uhkaa heittää potentiaalisen lukijan ulos mukavuusalueeltaan; tai siksi, ettei kirjasta tulisi kaupallinen, joten, kukaan ei näkisi edes kansikuvaa.

Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta sanottavaa, enkä usko, että kovin moni ihminen on edes lukenut tätä tekstiä, koska otsikkokaan ei luvannut mitään ”kivaa” tai hyödyllistä. Sen vain mainitsen ”loppukaneettina”, että vanhempi koiramme piti lopettaa kolmisen viikkoa sitten, ja olen kärsinyt siitä jonkin verran, emotionaalisesti. Mutta loppuipahan ainakin se kärsimys, mitä sillä olennolla oli siinä vaivaisessa ruumiissaan.

Hyvää jatkoa, missä sitten oletkaan, Jasu-olento! 💚

Voiko kirjoittamalla parantaa maailmaa sen enempää kuin kitaraa soittamalla?

Jokunen viikko vierähti ADHD-aiheisista teksteistäni ennen kuin mieleeni nousi mitään oman arvioni mukaan ”järjellistä” jaettavaa. Olen katsonut joitakin dokumentteja (aiheina esimerkiksi punk, energia, ja kestosuosikki luonto), ja voisihan niitäkin kommentoida, mutta se tuntuisi tämänhetkiseen olotilaani nähden liian työläältä. Tällä hetkellä minulla on epämiellyttävä paine informoida tälle sivulle mahdollisesti osuneita oletettavasti lukutaitoisia ja todennäköisesti suomenkielistä materiaalia etsiviä netin selaajia siitä, että olen julkaissut lisää kirjallista materiaalia, eli uuden romaanin.

En todellakaan pidä mainostamisesta, etenkään tyrkyttävästä, ja tunnen joka kerta lähes voittamatonta vastenmielisyyttä, kun tunnen olevani pakotettu tiedottamaan jostakin oman ilmaisuni ”tuotteistuksesta”. Ja toisaalta, jos oikeasti kuvittelen, että olen tuottanut jotakin sellaista luettavaa, jossa saattaisi olla esimerkiksi jotakin rakentavaa sanomaa joillekin ihmisille, olisi aivan järjetöntä olla kertomatta siitä kenellekään. Miksi kirjoittaa 500-sivuinen romaani, johon lataa henkistä sisältöä, jonka uskoo olevan valaisevaa suurelle osalle ihmisistä, ja sitten jättää se kovalevylle; tai tehdä siitä omin päin kirja, mutta olla mainitsematta siitä yhtään missään, ettei vain kukaan edes harkitsisi lukevansa sitä joskus?

En tiedä. Ehkäpä moinen salamyhkäinen omakustantaminen ilman ajatustakaan muista lukijoista kuin itse kirjoittajasta olisi jotenkin ironisesti huvittavaa. Kirjoitan siis itselleni (ja parille läheiselle) sivukaupalla luettavaa, ja haluan sen omin päin suunniteltujen kartonkikansien sisään, ikään kuin olevinaan siistiksi paketiksi. No, monet laittavat itselleen ja perheelleen syötävää, joten, ei kai sekään ole niin älytöntä, jos järjestää itselleen kohtalaisen harmitonta ajanvietettä, joka saattaa jopa muistuttaa hajamielisyyteen taipuvaista itseä joistakin oleellisista henkisistä ”viisauksista”. (Sanon niitä ”viisauksiksi” hyvin subjektiivisesta näkökulmasta; siis siksi, että ne ovat tuntuneet minusta viisailta ajatuksilta. Jonkun toisen mielestä ne ovat ehkä järjetöntä höpinää tai itsestäänselvyyksiä tai muuta joutavaa, mutta luulen silti, ettei ihmisten maailma olisi ihan niin pilalla, jos suurempi osa oikeasti sisäistäisi näitä joitakin itsestäänselvyyksiä.)

Muistan tehneeni lapsena itselleni joitakin yksinkertaisia palapelejä. Eihän sellaisen omatekoisen, silputun kuvan kokoamisessa uudelleen ole enää mitään yllätysmomenttia, mutta voihan olla, että sekin puuha aikaansai jonkinlaista mielekästä tunnetta jonkin olemassa olevan rekonstruktiosta. Kun muokkaan ja oikoluen omia käsikirjoituksiani yhä uudelleen ja uudelleen, en ehkä enää ylläty kokonaisuudesta, mutta ehkäpä jäsennän itselleni jotakin sisällöllistä teemaa ja kertaan joitakin itselleni tärkeitä ”oppeja”.

Alkujaan (eli syksyllä 2002), kun aloin kirjoittaa tarinaa, joka kasvoi ja muotoutui vuosien mittaan Ohdakemaa-sarjaksi, en ajatellut julkaista sitä. Julkaisupäätös syntyi muistaakseni joskus 2015 -2016 vuosien aikana, kun olin jo julkaissut joitakin ”luuseritarinoitani” ja oma epäkaupallinen ”julkaisuideologiani” oli kehittynyt (siinä on ehkä jotakin punk-henkistä, siis epäkaupallisuudessa ja omaehtoisessa omatekoisuudessa). Siinä vaiheessa aloin muokata Ohdakemaahan sijoittuvia käsikirjoituksia ja kirjoittaa uudempia tarinoita samaan maailmaan. Ensin ajattelin sarjasta ehkä kolmiosaista, sitten viisiosaista, sitten kahdeksanosaista, sitten kymmenosaista… Ja nyt julkaisen yhdennentoista osan, ja kahdestoistakin osa on ehkä suurimmalta osaltaan koossa.

Niin, mitä järkeä? Lukaisin äskettäin Yleltä jutun Finlandia-palkitusta kirjailijasta, jonka kirjoja oli innostuttu euron kuvat silmissä painattamaan satatuhatta, ja suurin osa oli jäänyt myymättä, ja nyt kirjaa jaetaan ilmaiseksi, ja osa päätyy kierrätysmateriaaliksi. Kustantajan moka. Ei isoissa painoksissa ole mitään järkeä, koska painetut kirjat ovat yleensäkin aika epäekologisia, ja materiaalin uudelleenmuokkaus vaatii sekin energiaa. Mikseivät kustantajat käytä systeemiä, jossa kirjat painetaan vasta tilauksesta? Siksikö, että tuote myy paremmin, kun sitä on tarjolla isossa kirjapinossa? Saako valtava kasa appelsiineja ihmisen ostamaan appelsiinin, vaikkei hän alun perin tullut hakemaan kaupasta appelsiinia? Ehkäpä saakin (näin psykologisesta näkökulmasta pohdiskellen). Ihminen reagoi isoihin ärsykkeisiin voimakkaammin kuin pieniin. Joten, kaupalliset kustantamot ehkä sitten haluavat niitä isoja kirjakasoja, jos se lisää myyntiä. Minusta sellainen ”isottelu” on vastenmielistä, kuten kaikki muukin suuruudenhullun vouhotuksen tuottama visuaalinen pröystäily, joten valitsin Books on Demand- systeemin. Jokainen yksittäinen kirja painetaan vain jos joku oikeasti haluaa sen, ja sähköinen versio tulee samalla sopimuksella tarjolle.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miksi ylipäätään kirjoitan mitään kaunokirjallisuutta, joten en halua toistaa samaa asiaa tässä yhteydessä. Se, miksi olen kirjoittanut tätä blogia (vuodesta 2012 alkaen), on ehkä hieman vaihtelevampi asia. Tämä kirjoittaminen lähti tarpeesta ilmaista mielipiteitä, ja toisaalta tarpeesta jakaa yleishyödyllistä ymmärrystä ”maailman parantamiseksi”. Sittemmin tämä on toiminut myös ”tiedotuskanavana” noille aiemmin mainituille kirjallisille tuotteilleni. Välillä vain valitan maailman menoa, mikä ei ole kenellekään hyväksi. Aika ajoin pohdin uudelleen koko homman mielekkyyttä itselleni ja ihmisten maailmalle.

Onko minulla enää mitään uutta sanottavaa? No, ihmiset puhuvat usein vaikkei heillä ole mitään uutta asiaa, ja sekin on sallittua. Kenenkään ei ole pakko kuunnella, ainakaan aktiivisesti (ellei se ole erityinen velvollisuus juuri siinä tilanteessa, tai työtä). Tätä blogia ei ole kenenkään mikään pakko seurata tai lukea edes satunnaisesti. Minulla on teoriassa oikeus kirjoittaa ajatuksiani – vaikka ihan samoja ajatuksia joka viikko – mutta eihän se olisi itsellenikään mielekästä. Paitsi, joskus on hyödyllistä toistaa samaa, kunnes sen ihan oikeasti oppii. Joten, samojen teemojen käsittely kerta toisensa jälkeen saattaa olla ihan perusteltua. Kertaushan on opintojen äiti. Isästä minulla ei ole tietoa… No, en aio jäädä sitä pohtimaan tänään, kuka tai mikä olisi opintojen isä.

Minä olisin halunnut ”parantaa maailmaa” muun muassa kirjoittamalla, mutta se on aivan liian iso ja teoriassakin mahdoton homma yhdelle olennolle, jolla ei oikeasti ole mitään vaikutusvaltaa kenenkään ihmisolennon mieleen, joten, monet jatkavat ”pahuuksiaan” huolimatta siitä, että mielelläni yrittäisin ohjata heitä enemmän hyvään. Annoin siis periksi tuossa (en sano ”kunnianhimoisessa”, koska en ”himoitse kunniaa”) ylisuuressa missiossani, ja siivoan sen sijaan omaa vatiani. Yritän nyt olla lähinnä ”pahentamatta maailmaa” ja parantaa itseäni siltä osin kuin se on mahdollista. Ehkäpä tämä tarve on jossain määrin sen taustalla, miksi ylipäätään mitään tänäänkään kirjoitan.

Maailman ”pahentaminen” on suhteellisen helppoa – kärsimyksen, vihamielisyyden ja sen sellaisen lisääminen itselle ja toisille on oikein vaivatonta. Sitä voi tehdä joka päivä valittamalla asioista ja murehtimalla ja märehtimällä milloin mitäkin. Oman pahan olon suodattamaton ilmaisu tai purkaminen aggressiolla ja sotkemalla ei ole kovin rakentavaa, vaikka tuntuisikin itsestä hyvältä. Ekspressiivinen taidekin voi olla ahdistavaa, hermostuttavaa ja kaaosta lisäävää, eikä sovi kaikkien korville ja silmille. Vastuu on sillä, joka itseään ilmaisee, kun kyse on aikuisesta (ja syyntakeisesta) ihmisestä. Mitä tahansa ”itseilmaisua” – edes taiteen nimissä – ei voi pitää rakentavana. Toivoisin vähemmän raflaavan ”rumaa” tai imelän tekokaunista, ja enemmän aitoa ”rumankaunista” tai tragikoomista, mutta toiveikasta.

Välillä minusta on tuntunut, että kielteisyys on kuin painovoima / maan vetovoima, joka väistämättä vaikuttaa meissä ja vetää alas, ja että sen voimaa on tietoisesti vastustettava, jos meinaa jotakin ”hyvää” saada aikaiseksi. Ja kuitenkin – vastustaminen vain kuluttaa energiaa ja sitoo jatkuvaan torjuntaan. Joskus on ehkä mahdollista väistää sitä minkä kokee vahingolliseksi tai uhkaavaksi, ja ehkäpä on myös mahdollista käyttää tuota uhkaavaa voimaa niin että ohjaakin sen toivottuun suuntaan?

Mitähän siis tapahtuisi, jos vain antaisi olla ja menisi niin alas kuin voima vetää tai painaa, muttei tekisi matkan varrella kellekään mitään pahaa? Vain olisi ja eläisi siinä kärsimyksessään – muttei tekisi pahaa sen enempää itselle kuin toisillekaan. Antaisi kaiken kurjan olla, reagoimatta siihen, eikä yrittäisi väen väkisin mitään ylettömän hyvääkään, jos ei kerta jaksa, ja jos pinnistely vain katkeroittaa lisää menneisyyden luomaa ”kärsimyskehomieltä”… Tavoittaisiko silloin rauhan, joka olisi ”kaikkea ymmärrystä ylempi”?

En siis enää edes yritä parantaa maailmaa kirjoittamalla. Parannan ehkä vähän itseäni, tai ainakin yritän.

PS: Sen uusimman romaanini (”Ohdakemaa 11: Kuningas Jelizein uni”) esittelyteksti löytyy Ohdakemaa-blogin puolelta.