Vähän jotain selitystä, jossa osansa myös ADHD:lla…

Tämä oikeastaan sopii ihan hyvin tunnelmaani.

Nykypäivänä minun on vaikeampi saada aikaiseksi kirjoittaa ajatuksistani tänne blogiin. Se johtuu monenlaisista syistä, enkä oikeasti ajattele olevani mitenkään tilivelvollinen kenellekään siitä, miksen tee päivityksiä tähän blogiin kovin usein. Enkä niihin muihinkaan. Yritän kyllä ”huudella erämaasta” edes jotakin pientä, muutaman kerran viikossa, tuolla laajemmalla foorumilla (Blueskyssa) lyhyesti ja englanniksi. Ja tuosta aktiviteetista johtuen tulee nykyään ajateltua sanomisiaan jopa suoraan englanniksi.

Enhän minä mikään neropatti ole englannin kielessä, vaikken ihan huonokaan. Tarkoitan, että koulussa pärjäsin kiitettävän tasoisesti, mutten tainnut saada kovin usein kokeista kymppejä, koska minulla oli varmaan aina joitakin kirjoitusvirheitä; etenkin niissä sanoissa, joissa oli useampi konsonantti peräkkäin. Tai sitten unohdin sanoja kokonaan, tai jonkun kielioppisäännön, joka oli joko niin tai näin. Jostain syystä unohdan toistuvasti, kumpi vaihtoehto kahdesta on oikein, kumpi väärin. (ADHD?)

Enkä todellakaan tykännyt olla suuna päänä oppitunneilla, enkä opettajalle mieliksi! Olin hyvin passiivinen (paitsi että piirtelin ja kirjoittelin sanoja vihon tai kirjan marginaaliin), enkä pitänyt opettajasta, joka ehkä ihan tahallisesti säikäytteli minua kysyäkseen oikeita vastauksia minulta, vaikken ollut edes viitannut… Mokoma. Hänellä oli vähän häijy hymy, vaikka hän olikin olevinaan oikein kiva ja reipas opettaja. Minusta hän oli turhan pedantti.

Ja jo tuolloin lukioaikaan minun oli hyvin vaikea tyytyä kirjoittamaan englanniksikaan niin yksinkertaisia tekstejä, että sanavarastoni olisi riittänyt niihin sopivasti ja virhemahdollisuudet minimoiden. Sen sijaan yritin ilmaista itseäni englanniksikin liian monisanaisesti, liian pitkillä lauseilla, liian monia täytesanoja yms. käyttäen, niin että lopputulokseen jäi aina vähintäänkin kielioppi- ja sanajärjestysvirheitä… Tosin, en tiedä miten monimutkaista kieltä tuo opettajakaan loppujen lopuksi osasi arvioida? Puhuttiinhan joskus muinoin siitäkin, ettei suomalaisesta englanninkielen YO-kokeesta saa täysiä pisteitä edes englantia äidinkielenään puhuvat ihmiset…

Haluaisin ilmaista itseäni englanniksi yhtä monimutkaisesti ja kummallisia sanavalintoja käyttäen kuin suomeksikin, mutta se on työlästä, koska englanninkielen sanavarastoni on niin paljon niukempi kuin suomen… Joudun yhtenään tarkistamaan sanojen merkityksiä ja sivumerkityksiä ja oikeinkirjoitusta, vaikka minulla olisikin jonkinlainen kuulomuisto jostakin englanninkielen sanasta. Työläys turhauttaa ja hidastaa ilmaisua. Lisäksi luontainen hajamielisyyteni hidastaa uuden oppimista. Olevinaan tarkistan jonkun sanan kirjoitusasun, mutta unohdan sen saman tien, ja joudun katsomaan uudelleen (taas ADHD?).

Aloin äskettäin opetella kääntämistä MS Officen kääntäjän avulla, mutta sen käännökset menevät joskus aivan pieleen, joten niitä on ”testattava” suuntaan ja taas toiseen, kunnes löytää oikeasti osuvan käännöksen. Tai sitten yritettävä kääntää lause sana sanalta ihan itse. Turhauttavan hidasta. Olen kärsimätön silloin kun oikeasti haluan saada jonkun asian tehdyksi, mutta tekeminen tökkii muistakin kuin omasta syystäni (taas ADHD).

Tarkoitukseni on saada käännetyksi yksi romaaneistani englanniksi, mutta käytännössä minun on samalla kerrattava ruosteista osaamistani ja opiskeltava lisää, jotta kykenisin sellaisen urakan ihan oikeasti tekemään. Hommaan sisältyy työläitä ja tylsiä vaiheita, ja palkinto (= valmiiksi saaminen) tuntuu olevan niin kovin kaukana ja esteitten takana, että motivaationi vain hiipuu ja hiipuu, ja alkaa esiintyä ei-niin-kovin-ihmeellistä vitkuttelutaipumusta (taas ADHD).

Mutta en voisi mitenkään luottaa pelkkään tekoälykäännökseen, vaikka se säästäisikin aikaa ja vaivaa. Auttaahan se tietysti, jos ison osan tekstistä saa edes sinnepäin käännetyksi… mutta sinne voi silti jäädä hyvin paljon virheitä; joten, käsikirjoitus on silti käytävä lause lauseelta läpi uudelleen, jotta saa edes asiasisällön kääntymään varmasti oikein. Puhumattakaan kielen estetiikasta ja ilmaisuvoimasta! Tekstistähän voi kadota juuri se oma omituinen ilmaisu, jos käyttää tekoälyn epäluovaa ”koostetta”, joka saattaa pakostakin olla vähän kliseinen…

Miten ikimaailmassa voisin osata kirjoittaa itseäni miellyttävää tekstiä englanniksi? En vain osaa. Minulla on käytettävissäni vielä liian vähän englanninkielisiä sanoja, joitten merkityksen koen sisäistäneeni, ja joitten koen ilmaisevan juuri sitä ajatusta ja tunnetta, jota kulloinkin haen…

No, tuo kokonaisuus on siis yksi asia, johon olen jonkin verran käyttänyt niin sanottua ”vapaa-aikaani”. Värkkäilen jonkin verran myös ”nukkesarjiksia” tai dioraamoja, ja varusteita niihin. Piirtämistä tai maalaamista on tullut tehtyä vähemmän viime aikoina. Innostuksenaiheita on paljon, mutta kaikkeen ei vain ole aikaa ja jaksamista (taas ADHD?).

Yritän kyllä seurata, mitä siellä täällä maailmalla tapahtuu, mutta minua edelleen kuvottaa nähdä liikaa joitakuita uutisissa esiintyviä henkilöitä tai ilmiöitä. Maailmanmeno rasittaa, ärsyttää ja huolettaa, joten ei sitä halua ajatella koko valveillaoloaikaansa. Työn kautta tulee pohdiskeltua nepsy-ilmiöitäkin eri näkökulmista, mutten jaksa niistä jauhaa enää vapaa-ajalla; ainakaan työläästi, eli, kirjoittamalla niistä tänne blogiin.

Kaamosaika on perinteisesti ollut uneliaampaa vaihetta itselleni, mutta, eihän sen tarvitse olla masentavaa. Ulkona on ainakin vielä toistaiseksi ihan kaunista, kun on lämpimiä värejä, ja harmaalla säällä voi käydä bongaamassa mätäsieniä; josko niissä näkisi jotakin kaunista. Yksi mielenkiintoinen ”luontokokemus” sattui joitakin viikkoja sitten. Satuin näet näkemään karhun ylittämässä tietä paikassa, jonne olin juuri pysähtynyt autolla aikomuksenani lähteä koiran kanssa pienelle kävelylle metsän puolelle. Onneksi en ehtinyt nousta autosta ulos! Luultavasti karhu olisi kyllä juossut meitä karkuun, mutta koirani olisi saattanut karata hyppysistäni sen perään flexi mukanaan; joten, siitä olisi tullut aika rasittava ja ahdistava koiranetsintäsessio oudossa maastossa…

Täytyy nyt kuitenkin suunnata ulos, vaikka siellä onkin kosteaa ja harmaata.

Keskittymisvaikeuksia… Onko minulla ADHD? Vai ADT? Vai missä vika?

Tästä tulee vähän sellainen "pallo hukassa"-
olo, tai tunne, että on "palikat levällään".
Mutta voisi tämän tulkita myös jonkinlaisina
"ilopilkkuina" synkkyyden keskellä. Tai
hyvien ajatusten leikkinä tuolla pääkopan
sisällä... Yhdistelemällä syntyy ehkä jotakin.

Tietoisuus synnynnäisistä keskittymisvaikeuksista on lisääntynyt tällä vuosituhannella, eikä innostus tunnistaa itsellään erilaisia ADHD-oireita näytä vieläkään laantuneen. Työni kautta saan tietoa myös valtakunnallisesta tilanteesta, ja vaikuttaa siltä, että julkisen puolen palvelut ovat kautta maan ruuhkautuneet ihmisistä, jotka haluavat selvittää, voisiko heidän haasteissaan olla kyse ADHD:sta.

Tätä ruuhkautunutta tilannetta ei helpota se, jos ADHD-diagnoosi tuodaan mediassa esille liiallisen suitsutuksen kera, ikään kuin ratkaisuna ihmisen kaikkiin menneisiin ja tuleviin ongelmiin; jopa suorastaan jonkinlaisena ”supervoimana”.

En väitä, etteikö ADHD-diagnoosin saaminen olisi monestikin ihmiselle suorastaan terapeuttinen kokemus, ja etteikö vaikeaan oirekuvaan tulisi saada asianmukaista hoitoa ja tukea. Mutta kyseenalaistan sitä, miten herkästi aletaan epäillä kehityksellistä neurobiologista oirekuvaa, kun kyse voikin olla jostain muusta; kuten, tämän nykymaailman aiheuttamista oireista ”aivoillemme”, ja jossain määrin ihmisen omista valinnoista esimerkiksi elämäntavoissaan ja arvomaailmassaan.

Sanon tämän suoraan, niin ammattilaisen kuin kokemusasiantuntijan näkemyksenä: Jos ADHD on jollekulle ”supervoima”, ei kyseessä ole diagnosoitavissa oleva ADHD. Tällaisessa ”supervoima”-kokemuksessa voi ehkä olla kyse ADHD-piirteisyydestä, jossa tietyt ADHD-piirteet ovat henkilön omasta mielestä hänelle hyödyllisiä. Mutta jos toimintakykyä haittaavia piirteitä on vain vähän, eihän kyse ole diagnosoitavasta tilasta. Tilannetta voidaan kuvata esim. ”ADHD-piirteisyytenä”, muttei ADHD-diagnoosilla.

ADHD-diagnoosi tulisi asettaa vain, jos oireista on todettu riittävän vakavaa haittaa useammalla elämänalueella. Oireita voi olla paljokin, mutta ellei niistä ole ollut merkittävää haittaa ihmiselle, ei diagnoosille ole perusteita. Kun omasta oirekuvastaan huolestuneita ihmisiä on hakeutunut niin runsaasti ilmaisiin tutkimuksiin esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluihin, työntekijöitten aikaa menee kohtuuttomasti oirekuvan selvittelyihin, mikä vähentää resurssia muusta mielenterveystyöstä. Selvittely kirjaamisineen voi viedä työntekijältä 15–20 tuntia per tapaus. Monimutkaisissa erotusdiagnostisissa selvityksissä tunteja kuluu huomattavasti enemmänkin. Ja asiakastyöhön varattuja tunteja tarvittaisiin muuhunkin mielenterveystyöhön. Siksi ADHD-selvittelyjä ei tehdäkään julkisella puolella ”kiireellisinä”, vaan niihin täytyy jonottaa ehkä puolesta vuodesta kahteen vuoteen (tilanne vaihtelee valtakunnallisesti). Jonottamaankaan ei pitäisi päästä kevein perustein, koska pahimmillaan joku odottaa vuoden ADHD-diagnoosin toivossa, ja sitten selviää, että kyse onkin ollut jostain muusta. Ja jonotusaikana muut oireet on jääneet hoitamatta, kun on kuviteltu ADHD-diagnoosin olevan ratkaisu kaikkeen.

Lienee ymmärrettävää, ettei julkisella puolella voida enää käyttää resursseja niin sanottuihin ”nice to know”- tarpeisiin. Tieto mahdollisista ADHD-oireista voi toki olla ihmiselle ihan hyödyllinen, mutta ellei oireista oikeasti ole merkittävää haittaa toimintakyvylle, ei oirekuvan tarkempaan selvittelyyn ole järkevää käyttää mielenterveystyöntekijöitten rajallista aikaa.

Ei myöskään ole järkevää, että ihminen, jolla hyvinkin voi olla jonkin verran ADHD-oireita, muttei hänellä ole mielenterveydellisiä haasteita, ohjataan ADHD-selvittelyihin mielenterveyspalveluihin. Selvittelyt voidaan aloittaa ja joskus saattaa loppuunkin myös esim. terveysasemilla. Sen sijaan ne mielenterveyspalveluissa asioivat ihmiset, joilla on ollut jo pidempään joitakin psyykkisiä oireita ja diagnoosejakin, voi olla hyödyllistä ”syynätä” mahdollisten nepsy-oireitten näkökulmasta. Näyttää olevan aika tavallista, että pitkäaikaisen psyykkisen oireilun taustalta löytyykin nepsy-oirekuva.

Lisäksi, ADHD-diagnooseja on tahkottu viime vuosina niin ahkerasti ja ihmiset ovat aloittaneet ADHD-lääkehoitoja niin innoissaan, että niistä maksettavien Kela-korvausten määrä on moninkertaistunut viidessä vuodessa. Mutta eihän lääkehoito edes paranna; se vain lievittää joitakin oireita, ja vaikutuksen merkitys toimintakyvylle saattaa vähentyä vuosien mittaan. Ihmisen olisi tehtävä muutakin kuin syötävä ADHD-lääkkeitä vuosikausia, jos hän haluaisi oikeasti parantaa keskittymiskykyään ja toiminnanohjaustaan.

Ja, ellei kyse edes alkujaan ollut toimintakykyä merkittävästi haittaavasta oirekuvasta, ja diagnoosi on annettu vaikkapa yksityisellä puolella liian löyhin perustein, ADHD-lääkitys voi olla ylimitoitettu ”hoito” ihmisen keskittymisvaikeuksiin. Eikä se aina edes toimi, ja joissain tapauksissa se voi vaikkapa laukaista hypomanian tai aiheuttaa kummia sivuoireita, jos asiakasta ei ole tutkittu mielialahäiriön varalta tai vaikkapa autismin kirjon mahdolliset piirteet huomioiden.

Joten: ennen kuin joku kiireistä lapsiperheen arkea elävä, tai stressaantunut opiskelija, tai työelämässä kiireen keskellä elävä ihminen päätyy johtopäätökseen, että ”minulla on varmaan ADHD”, kannattaa käydä läpi muitakin vaihtoehtoja, jotka voisivat selittää keskittymisvaikeudet ja toiminnanohjauksen haasteet. Hankalan elämäntilanteen, kiireisen arjen tai liikakuormituksen aiheuttama uupumus voi tuottaa samantapaisia oireita. Samoin masennus, traumaperäinen stressi ja myös erilaiset ahdistusoireet aiheuttavat usein keskittymisvaikeuksia ja erilaisia toimintakyvyn haasteita.

Pitkäaikaisista psyykkisistä oireiluista esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö tai tunne-elämän epävakaus voivat näyttäytyä samantapaisesti kuin ADHD. Näitten osalta erotusdiagnostisia selvittelyjä tuleekin tehdä psykiatrian puolella. Joskus ihmisellä voikin olla jopa kaikkea tällaista oireilua samanaikaisesti, mutta silloin myös toimintakyvyn haitat ovat huomattavia, ja ihminen on usein jollain tapaa syrjäytynyt tavanomaiselta yhteiskunnalliselta ”uralta”. Hoitoon ja kuntoutukseen tarvitaan silloin räätälöityjä ratkaisuja, eikä vain pilleriä pillerin päälle.

Mielenterveyspalveluissa jo muista syistä asiakkaina olevien ADHD-oirekuvan seulonta ja tarvittaessa lisätutkimukset voivat olla merkittävästikin hyödyllisiä. Jos monenlaisten pitkäaikaisten oireitten ja haasteitten taustalta löytyykin lapsuusiässäkin näyttäytyneet keskittymisvaikeudet ym. pulmat, kasaantuneitten ongelmien kokonaisuutta saatetaan saada paremmin hallintaan, kun tiedetään jonkinlainen juurisyy vuosien mittaan lisääntyneille psyykkisille oireille. Jotkut saavat apua ”täsmä-lääkityksestä” vuosien turhien lääkekokeilujen jälkeen, joillekin taas ADHD-lääkitys ei sovellu, mutta nepsy-kuntoutuksesta onkin apua.

Sen sijaan, ellei ihmisellä ole ollut lapsuudessa keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmia tai yliaktiivisuutta ja impulsiivisuutta, kyseessä ei todennäköisesti ole ADHD. Teini-iän levottomuudelle taas voi löytyä selityksiä murrosiän prosesseista, joten sitä elämänvaihetta ei diagnostisissa selvittelyissä niinkään huomioida. Vasta teini-iän jälkeen alkaneet oireet eivät yleensä perustele ADHD-epäilyä, joten oireitten taustalta voi hyvinkin löytyä muita syitä.

Olosuhteista, elämäntilanteesta, -tyylistä tai -tavoista johtuvat keskittymisen ja toiminnanohjauksen pulmat ovat siis kehittyneet aikuiselämän myötä, mutta eivät nekään toki yleensä ole tahallaan ja tarkoituksella ”itselle aiheutettuja”, vaikka ihminen joissain tilanteissa valitsikin ”hölmösti” (esim. ottaa itselleen liikaa paineita, pitää liian monta laitetta päällä yhtä aikaa, valvoo liian myöhään, ”juhlii” liikaa…). Kuka nyt tahallaan tekisi sellaisia asioita, joitten tietää pilaavan keskittymiskykynsä?

Iso syypää lisääntyneisiin keskittymisen pulmiin on myös tämä ”nykymaailma”, joka usein vaatii ”multi-taskaamista”, eli ettei edes voi keskittyä kunnolla yhteen asiaan kerrallaan, vaan huomio pomppii sekunnin sisällä kahden tai useamman asian välillä. Nykymaailma on täynnä taustahälyä ja liikettä, räikeitä visuaalisia virikkeitä, aikapaineita, reagointipaineita, helppoa ja nopeaa viihdettä, ja lukuisia keskeytyksiä siihen, mitä olitkaan juuri tekemässä. Ja jos kaiken saa heti ja helposti, eipä tuo kärsivällisyyskään kehity.

Miten usein jonkun älylaite rimputtaa tai pimputtaa jonkun viestin tai päivityksen merkkinä? Ja jokainen minuutin keskeytys syö aikaasi moninkertaisesti, koska asiaan palaaminen keskeytyksen jälkeen voi viedä jopa kaksikymmentä minuuttia. Aivotutkija Mona Moisala puhuu ”tiktok”-aivoista, koska ihmisen kyky keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan (siis, pomppimatta yhtään johonkin toiseen) on nykyään vain ¾ minuuttia. Eipä ihme, jos tuntuu, ettei saa tehokkaasti tehtyä yhtään mitään, kun jatkuvasti pitää johonkin reagoida, tai omat aivot hyppelehtii kohteesta toiseen.

Yksilön ei siis tarvitse syyttää pelkästään itseään siinäkään tapauksessa, vaikka kyse olisikin ”itse aiheutetuista” keskittymisvaikeuksista, eikä synnynnäisestä oirekuvasta. Syynsä koettuihin vaikeuksiin on tässä nykykulttuurissakin. Mutta tarvitseeko meidän mukautua ihan kaikilta osin tähän täkäläisen kulttuurin menoon? Emmekö voisi vaatia esim. rauhallisempia työskentelyolosuhteita ja keskeytyksetöntä työaikaa? Emmekö voi sallia itsellemme sitäkään, ettemme ole koko aikaa tavoitettavissa sen älylaitteemme kautta?

Ja mitä kaikkea voisimmekaan itse tehdä oman keskittymiskykymme eteen? Mielenterveystalon ”Keskittymisen omahoito-ohjelma” antaa tähän joitakin vastauksia. Aion myös lukea em. Moisalan & Huotilaisen kirjoittaman ”Keskittymiskyvyn elvytysoppaan”, jahka saan sen käsiini, ja jos innostun ja saan aikaiseksi, voin sieltä ehkä joitakin ajatuksia jakaa tähän blogiinkin.

Mutta siis, en selitä tätä asiaa ”ylhäältäpäin” pelkästään ammattilaisena, koska olen itse pinnistellyt keskittymishaasteitten ja toiminnanohjauksen pulmien kanssa lapsesta saakka, kuormittunut opiskeluissa, arjenhallinnassa ja osin työelämässäkin noitten aikuiselämään jatkuneitten haasteitteni vuoksi, uupunut ja masentunut, ja saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisena perheellisenä ihmisenä.

Diagnoosista huolimatta olen kuitenkin valinnut yrittää selviytyä ilman ADHD-lääkitystä; priorisoiden asiat, joihin käytän eniten ”keskittymisenergiaani”, ja jättäen muut asiat vähemmälle. Se tarkoittaa, että täytyy höllätä esimerkiksi huushollin siisteydestä, mutta se onkin minulle toisarvoinen asia. Laskuja ei ole jäänyt kuin ehkä kerran kymmenessä vuodessa maksamatta; ja silloinkin olin erityisen kuormittunut itsestä riippumattomista syistä, kun viimeksi sain puhelinlaskusta maksumuistutuksen. Haasteita on tietysti edelleen ollut ”tylsien” asioitten aikaansaamisessa, ja keskittymispinnistely on vienyt voimavaroja, mutta osa haasteistani on lievittynyt säännöllisten tietoisuusharjoitusten myötä. Yritän myös hyödyntää kaikenlaista ammatillisesti oppimaani, kuten ”nepsy-vinkkejä” ja stressinhallintakeinoja.

Tarkoitukseni oli tässä kirjoituksessa painottaa sitä, ettei kaikissa lapsen/nuoren/aikuisen keskittymishaasteissa ole kyse mistään diagnosoitavissa olevasta tilasta tai nimenomaan ADHD-oireista, joten, ei kannata hakeutua selvittelyihin ”diagnoosi edellä” (”Mulla on varmasti ADHD!”), vaan hakea tukea oireitten ja niitten haittaavuuden perusteella. Ammattilaiset voivat auttaa tunnistamaan, mistä on kyse, ja kun todennäköiset syyt ilmenneille haasteille tunnistetaan, myös apu ja tuki on osuvampaa. Esimerkiksi ahdistus- ja masennusoireet on huomioitava ja aloitettava niitten hoito ennen kuin voidaan varmaksi tietää, mistä keskittymiskyvyn ja toiminnanohjauksen haasteet johtuvatkaan. Joskus ADHD-selvittely kannattaa tehdä vasta psykoterapian jälkeen, kun oirekuva on ”kirkastunut”.

Jos keskittymisvaikeuksissa onkin kyse nykyelämänmenon ja/tai oman elämäntavan aiheuttamista oireista, kuten liiallisesta stressistä ja ylikuormituksesta, tilannetta voi tutkia siitä näkökulmasta, mihin kenties voisi itse vaikuttaa. ”Keskittymisvaikeuksien omahoito-ohjelmasta” voi olla hyötyä tässä. Voi tosin olla, että jos ei jaksa keskittyä siihenkään, olisi hyvä saada jotakin tukea tuon ohjelman läpikäymiseen. Sosiaalisesti aktiiviset ihmiset löytäisivät siihen vertaistukea ehkä helpostikin. Julkisella puolella voitaisiin kenties myös järjestää jonkinlaista tukea omahoito-ohjelman läpikäymiseen.

Tässä tekstissä en ole vielä hiiskunut mitään ”autismin kirjon häiriöstä”, jollaisen piirteitä myös monilla ADHD-diagnoosin saaneilla voi olla. Minulla on huoli siitä, että kyseistäkin oirekuvaa on jo alettu liian herkästi epäillä, ja ihmisiä hakeutuu enenevässä määrin selvittelyihin kysymyksellä ”olenkohan autisti/Asperger”.

Rajalliset julkisen terveydenhuollon resurssit tulisi mielestäni priorisoida niitten autismikirjon-epäilyjen tutkimiseen, joissa toimintakyvyssä on merkittäviä haasteita ja diagnoosilla olisi henkilölle iso merkitys esimerkiksi kuntoutukseen pääsyn ja vaikkapa opintoihin tarvittavan tuen näkökulmasta. Lievemmät ”tapaukset”, kuten ne, joissa voidaan todeta joitakin ”autismin kirjon piirteitä”, muttei varsinaiseen diagnoosiin saada riittävää näyttöä, on toki myös hyödyllistä tunnistaa, jos ihminen tarvitsee tukea ja apua joihinkin muihin oireisiin; kuten masennukseen, ahdistukseen tai sosiaalisten tilanteitten pelkoon. Terapeuttista tukea antavan ammattilaisen on hyvä tiedostaa asiakkaan mahdolliset ”erityispiirteet” ja muutenkin ymmärtää tämän persoonallisuutta, jotta hoidollinen tuki on osuvaa.

Diagnoosikeskeisyys ja medikalisaatio näyttäytyvät ongelmallisina tästä näkökulmasta, josta itse asiaa tarkastelen. Jos hoitoa ja tukea saa vain diagnoosiperusteisesti, ihmiset tukkivat palvelut hakiessaan diagnooseja saadakseen hoitoa. Ja jos lääkitys nähdään ensisijaisena hoitona johonkin suhteellisen yleiseen ja elämäntavoista ja nykykulttuuristakin riippuvaiseen oirekuvaan, totta kai käy niin, että ihmiset jonottavat tutkimuksiin saadakseen sen diagnoosin ja lääkityksen, koska lääkitys mieltyy usein helpompana ja nopeampana apuna kuin aktiivinen itsehoito tai valmennus.

Mutta ADHD-diagnoosi ei ole ”taikasana” autuaaseen uuteen elämään; eikä täysmittainen ADHD-oirekuva ole mikään ”supervoima”, eikä ADHD-lääkitys ”taikasauva”, joka ratkaisee kaikki toimintakykyäsi haittaavat pulmat.

Diagnoosilla voi kyllä olla terapeuttinen merkitys, sen tiedän kokemuksesta. Se antaa hyödyllisen näkökulman oman elämän haasteisiin ja auttaa läheisiäkin näkemään, etteivät kaikki omat puutteet ole ”laiskuutta” tai ”hölmöyttä” (jotkut tosin ovat). Mutta eihän se diagnoosi ratkaise ongelmia puolestani. Voin olla joissain asioissa itseäni kohtaan ymmärtäväisempi, mutten silti leväperäinen ja vastuuton asioissa, jotka koskevat muita ihmisiä. Stressiä aiheutuu ihan tavallisesta arjesta enemmän kuin niillä ihmisillä, joilla ei ole tällaisia haasteita keskittyä esim. yhteen asiaan kerrallaan, tai saada tehtyä yksinkertaistakaan asiaa ennen kuin on ihan pakko. Mutta, vastapainoksi saan nauttia pääkopasta, joka tuottaa paljon ajatuksia ja mielikuvia omaksi ja joskus toistenkin iloksi, ja joka toimii silloin tällöin tehokkaammin kuin jotkut normatiivisemmat aivot, jos asia on kiinnostava.

Jos siis jollakulla on ihan ADHD-diagnoosi, piirteitä tai vaikkapa vain olosuhteista johtuvia keskittymisvaikeuksia, suosittelen lämpimästi vaikkapa meditaatioäänitteitten kuuntelemista (mielellään vaikkapa 10–20 minuuttia päivässä). Vaikkei pysyisikään keskittyneenä kuuntelemiseen tai hengitykseen tai kehon tuntemuksiin, äänitteen aikana tulee ainakin oltua paikoillaan (pääosin) ja harjoiteltua reagoimattomuutta omiin harhaileviin ajatuksiinsa.

Säännöllinen meditoiminen alkaa muovata aivoja toivottuun suuntaan, eli se oikeasti alkaa parantaa keskittymiskykyä, eikä pelkästään lievitä oireita, kuten lääkitys. Meditaatioharjoitukset auttavat myös mm. stressaantunutta, uupunutta, ahdistunutta, masentunutta, tunne-elämältään epävakaata, pelokasta tai addiktoitunutta mieltä kohti mielenrauhaa ja henkistä hyvinvointia.

Ja vielä kulttuurinen näkökulma: Jossakin muunlaisessa kulttuurissa ADHD tai ASD eivät olisi mitään diagnooseja, vaan ihan vain persoonaan liittyviä piirrekimppuja, joita ei myöskään olisi tarvetta lääkitä, koska niistä ei olisi merkittävää haittaakaan. Tässä kulttuurissa annetaan persoonallisuuspiirteitten ja ulkoisten vaatimusten ristiriidassa olemisesta ”vikaleima” sille ”epäsopivalle” yksilölle, ja jos tämä ”epäsopivuus” voidaan hoitaa lääkityksellä, niin se on monelle helpoin ja nopein ratkaisu. Joskus se toimii, joskus ei, joskus se on ylimitoitettua ”apua”. Lääkefirmat rikastuvat, mutta Kela-korvaukset syövät valtion kassaa. Voisiko jotakin tehdä toisin? Kuka korjaisi tämän nykykulttuurin? Onko silläkin ADHD?

Miten sain ”kitu-projektini” valmiiksi?

Minulla on ADHD, joten ei liene kovin kummallista, että jotkut tekemiseni venyvät, siirtyvät, muuttuvat, unohtuvat, tai jäävät vain lopullisesti kesken. Olen silti onnistunut julkaisemaan jo pitkälti toistakymmentä romaania ”omin päin”, koska opettelin oman tapani toteuttaa itsenäisesti näitä omaehtoisia, itseäni kiinnostavia projektejani. Tällä kertaa projektini tökki välillä niin paljon, että meinasin jo luovuttaa, ja nyt tuntuu todella huojentavalta, että kaikesta tökkimisestä, välttelystä ja sisäänpäin kääntyneestä valituksestani huolimatta olen saanut tämänkin projektin valmiiksi.

Mutta eipä ole yksikään aiemmista romaanikäsikirjoituksistani vaatinut niin paljon muokkaustyötä, motivointia ja hermojen lepyttelyä. En enää oikein edes muista, missä vaiheessa sain idean yhdistää lapsena aloittamistani susitarinoista teini-ikäisenä koostamani romaanikäsikirjoituksen Ohdakemaan maailmaan. Joka tapauksessa tuo idea oli kyllä olemassa jo silloin, kun julkaisin ensimmäisiä sarjan osia; tai, ainakin Warginmaa oli jo paikkana olemassa, ja Ohdakemaan tarinoihin ilmaantui kohtauksia, joita voisi tulkita Warginmaan mystisemmän kulttuurin näkökulmasta.

Niin, minä todellakin vitkuttelin ja vitkuttelin, siirsin ja siirsin tätä hommaa kaikenlaisista tekosyistä, ja toisaalta siksi, että koin tämän romaanin olevan liian erilainen tai ”eri tasolla” kuin Ohdakemaa-sarjan romaanit. Ja hieman erilainenhan se onkin, ja voisin kuvitella, että se saattaisi kiinnostaa hieman nuorempia ihmisiä kuin Ohdakemaa-sarja. Toisaalta, kuten J. R. R. Tolkienkin muistaakseni ajatteli, voi olla ihan hyvä, jos samat tarinat sopivat niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille. Itse pyrin siihen, ettei julkaisemissani kirjoissa olisi mitään sellaista, mitä ei suositeltaisi televisiossakaan alle kaksitoistavuotiaille.

No, mutta mikä tässä ”kitu-projektini” toteutumisessa voisi olla mielenkiintoista muillekin kuin kirjoja julkaiseville tai lukeville ihmisille, on se, mitkä ”teot" auttoivat minua saamaan tämän ajoittain tympeän ja tuskastuttavan projektini valmiiksi.

Tässä siis keinoja tai asioita, joista oli minulle apua, kun työstin käsikirjoitustani aina uudelleen ja uudelleen kohti itsekritiikkini läpäisevää versiota:

1) Yhdistin projektin osaksi isompaa projektia: Alussa ajattelin, että ”Warginmaan Hiljainen Sota” tulisi olemaan osa Ohdakemaa-sarjaa, ja siksi sen muokkaaminen edistäisi tämän isomman idean toteutumista, ja jatkossa toimisi myös ”johdatuksena Ohdakemaahan”.

2) Pidin projektin ajan esillä susiaiheisia kuvia, kuten seinäkalenteria, pyyhettä, palapeliä, niin että susimielikuville oli koko ajan virikkeitä tarjolla.

3) Kehittelin mielikuvia päähenkilöistä esimerkiksi nukkehahmoina ja piirtämällä. Olen huomannut, että kun hahmoon jollain tapaa ”kiintyy”, haluaa kirjoittaa valmiiksi hänen tarinansa.

4) Tein ainakin kaksi kertaa HOT-matriisin tästä tavoitteestani, niin että kirjoitin näkyviin syitä, miksi tämä on minulle tärkeää, ja listasin konkreettisia keinoja, miten edistän tätä tavoitettani. Kirjasin HOT-matriisiin myös kaikki ajatukset ja tunteet, jotka saavat minut välttelemään projektin edistämistä, ja tunnistin, mitä kaikkea sellaista teen, mikä vie poispäin tavoitteestani.

5) Kirjoitin myös erillistä listaa siitä, miksi tämä projekti on minulle tärkeä ja arvojeni mukainen.

6) Tein myös ”miellekarttoja” näistä asioista, värikkäillä kynillä.

7) Listasin projektiin liittyviä ”negatiivisia” ajatuksiani ja kirjoitin sitten niihin rakentavampia, vaihtoehtoisia ajatuksia ja suhtautumistapoja.

8) Käsittelin epäröintiä aiheuttavia ja lannistavia ajatuksiani ja uskomuksiani myös ”puhekuplina”, ja piirsin ja kirjoitin ”vastalauseita” ja voimaannuttavia repliikkejä myös puhekupliin.

9) Kerroin silloin tällöin projektistani ja sen vaiheista läheisilleni, niin sain hieman kannustusta ja loin myös siedettävissä olevaa ”sosiaalista painetta”.

10) Suunnittelin ajankäyttöäni tähän projektiin samalla kun aikataulutin ”pakollisia” tekemisiäni.

11) Maalasin monta kuvaa siitä, miten hankalalta tämä projekti milloinkin tuntui, ulkoistaen näihin kuviin tunteitani.

12) Maalasin myös ”toivetilakuvia” liittyen siihen, miten haluaisin projektini sujuvan ja etenevän.

13) Kehitin omanarvontuntoani tulemalla enemmän omanlaisenani ihmisenä esille niin arjen kontakteissa kuin vieraampien ihmisten keskellä, ja myös tässä blogissani.

14) Muistutin itseäni toistuvasti siitä, että tämä kirjaprojekti on samalla jonkinlainen arvostuksenosoitus itselleni pienenä lapsena: Olinhan vasta yhdeksän-kymmenen, kun aloin kirjoittaa ”susijuttuja”, ja kun olin päässyt kirjoittamisen makuun, aloin kuvitella, että minusta tulisi joskus jonkinlainen kirjailija.

15) Mietin, mikä tämän käsikirjoituksen lopullista ”pakettiin laittamista” oikeasti estää, ja tunnistin virheitä häpeilevän, vaativan ja ankaran sisäisen nilkin, joka vaati tekemään vielä yhden muokkausluvun, tarkistamaan kaiken vielä kerran, ja niin edelleen, niin etten tiennyt, milloin homma on riittävän hyvä. Päätin tietoisesti antaa ”potkut perfektionistille”!

16) Ymmärsin myös, ettei minun tarvitse miellyttää snobbailijoita ja ”elitisti-apinoita”. Voin julkaista kotikutoista, epäkaupallista ja vastakulttuurista, jos se on se, mitä osaan ja mistä pidän.

17) Ymmärsin, että kirjoittamalla siitä, mikä on minulle tärkeää, voin olla ”maan hiljaisten”, kuten vähemmistöjen ja syrjäytyneitten äänenä.

18) Ymmärsin, ettei minun todellakaan tarvitse tienata rahaa luovasta tekemisestäni; minulla ei siis ole paineita olla kaupallisesti suosittu.

19) Jätin projektin monta kertaa ”Herran haltuun”…

Ja, koska olen hengellinen, uskon ”Korkeamman Voiman Johdatukseen”, ja siitä todisteena minulla on joka kerta tullut ”kylmät väreet” tietyssä kohdin romaanin tarinaa, kun olen tehnyt muokkauslukukierrosta. Uskon, että siinä kohdin on joku erikoinen juttu, joka ei ole minun käsissäni. Ja se kohta on myös paras syy siihen, miksi minun oli julkaistava tämä romaani, vaikka se onkin omasta mielestäni vieläkin ”vähän muokkausta vailla”…

Mielelläni ajattelen ja sanon, että kaikki kirjoittamani romaanit ovat hyödyllisiä ja ”henkisesti kehittäviä”. Tähän on vaikea väittää vastaan, ellei joku lue kirjojani ja sitten todista, ettei minkäänlaista ajattelun kypsymistä tai uusia oivalluksia ole tapahtunut lukemisen aikana. Ja sitä paitsi, minkä tahansa lukeminen voi kehittää henkisesti; kuten, kasvattaa kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja itsehillintää… No, haluan uskoa, että kirjoissani on joitakin merkityksellisiä teemoja, joitten lukeminen voisi edistää ihmisyksilöitten henkistä kehitystä ja sitä kautta parantaa maailmaa.

”Warginmaan Hiljaisen Sodan” käsikirjoituksen muokkausprosessi oli työläs osin senkin takia, että tein ”alkuperäiseen” (eli joskus parikymmentä vuotta sitten muokkaamaani versioon) huomattavan suuria muutoksia, kun istutin tarinaa Ohdakemaan maailmaan sopivaksi, ja lisäsin siihen myös ”susisielut”. Lisäksi muutin ”kaikkitietävän kertojan” näkökulmasta kirjoitetun tarinan yhden henkilön näkökulmasta kerrotuksi, minä-muotoon. Alkuperäisen tarinan keskeiset teemat säilyivät, mutta lisäsisällöiksi nousivat kertojan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset. Tarinasta tuli niin ollen vielä psykologisempi kuin se oli alkujaan. Hengellisyys, jota tarinassa oli jo silloin, kun sitä lapsena kirjoitin, yhdistyi Ohdakemaan maailman hengelliseen ajatteluun; ja se tietysti heijastelee omaani. Ja nyt koin hyvin tärkeäksi lisätä tähän tarinaan myös transsukupuolisuuden kokemusta ja yleensäkin sateenkaarevuus-teemaa.

Ohdakemaa-sarja on luokiteltu ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, paitsi että varsinkin sarjan viimeinen osa, ”Huurupäitä ja Susisieluja”, alkaa olla osittain jonkinlaista fantasiaa. Sen osan lukemisen jälkeen tämä käsillä oleva romaani ei ehkä herätä enää niin paljon kummeksuntaa. Eli, joistakin kömpelyyksistä ja virheistä ja epäloogisuuksista ja tylsyyksistä huolimatta lopputulos on ihan kelvollinen tarina, jossa on merkityksellinen sisällöllinen viesti.

”Warginmaan Hiljainen Sota” on siis nyt ilmestynyt; ja vaikka tarinan ”pohja” on peräisin vuosikymmenten takaa, sen viesti sattuu olemaan yhä ajankohtainen.

Tämä on huuto rauhan ja toivon puolesta. Tämä on epäkaupallista, kotikutoista ja hivenen vastakulttuuristakin kirjallisuutta eri tavoin poikkeaville tai itsensä ulkopuolisiksi tunteville; friikeille, kvääreille, nepsyille ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää meitä.

Nepsy-ihmisen uupumustila – mikä se muka niin väsyttää?

Antakaa minulle pahvilaatikko, niin teen siitä selvää!

Väsyneenä jaksaa tuottaa vain ajatusvirtaa, jos sitäkään, ja nyt olen todella väsynyt, enkä aio tuottaa mitään tieteellisempää tekstiä. Sen sijaan minulla on tarve selostaa, esimerkkinä viimeaikaisesti kuormituspiikistä, miten koulutuksellinen työpäivä noin kymmenen kollegan kesken sujuikaan tällä viikolla. Nepsy-piirteeni nääs aikaansaavat aika ajoin jonkinlaisia uupumustiloja liittyen esimerkiksi kiireeseen, ärsyketulvaan, sosiaaliseen ylikuormitukseen ja keskittymispinnistelyyn.

Ajelin ensinnäkin kello kahdeksan jälkeen ensilumen pahentamissa kelioloissa yhteensä noin tunnin matkan, sisältäen myös kaupunkiajoa aamuruuhkassa, sekä pysäköinnin vastenmielisen matalaan ja ahtaaseen parkkitaloon, jonka sisällä kaikuu inhottavasti ja joutuu väistelemään ihmisiä ja ajopelejä. Söhelsin jo siinä parkkitalon sisään ajaessani niin, että tuikkasin sen pysäköintilipukkeen huolimattomasti kartanlukijan penkille, ja sekös katosikin näkyvistäni. Etsiessäni riittävän tyhjää parkkiruutualuetta (etten vain kolhisi vierustovereita sitten iltapäivällä, nääntyneenä, pois lähtiessäni) ehdin jo stressata siitä, etten ehkä löytäisikään sitä lipuketta, ja spekuloin, miten tulisi menetellä, jos kadottaisi pysäköintilipukkeensa. Se tuntui ylivoimaisen kamalalta tehtävältä. Sopivaan parkkiruutuun päästyäni jouduin sitten etsimään sitä lipuketta jonkin aikaa penkin koloista ennen kuin pääsin, helpotuksesta huokaillen, lähtemään pysäköintitalosta kohti koulutustilaa.

Ehdinpä sitten juuri ja juuri ajallaan sinne kokoustilan eteen, hikisenä ja lievässä stressivessahädässä. Mutta ensiksikin siinä täytyi osata tervehtiä muita ihmisiä asianmukaisesti ja näyttämättä tuota stressaantunutta olotilaansa, ettei vain kukaan käsittäisi kärsivää ilmettäni väärin (eli tylyydeksi) ja pahoittaisi mieltään siitä; tai alkaisi kysellä, mikä minulla on hätänä; etten vain joutuisi pinnistelemään osatakseni vastata sopivan lyhyesti ja aiheessa pysyen, ettei vain vastauksestani tule kummallista ADHD-rönsyilyä, tai vaihtoehtoisesti liian seikkaperäistä Asperger-tyyppistä selostusta…

Piti siis kysyä mahdollisimman ei-hätääntyneenä, eli rennosti, että missähän on lähin vessa. Ja sitten, kun lopulta pääsin tuonne noin kymmenelle hengelle sopivaan, kolmioviseen kokoustilaan noitten muitten osallistujien kanssa, yritin päästä omalta kannaltani hyvään paikkaan; eli sellaiseen, jossa ei olisi selän takana muita ihmisiä, tai liian lähellä ketään toista, niin että pystyisin liikehtimään vapaammin, jos sellaiseen sattuisi tulemaan tarvetta. Mutta kun en päässytkään omasta mielestäni ideaaliin paikkaan, piti vain niellä pettymyksensä ja asettua jonnekin suhteellisen siedettävään kohtaan huonetta, koska en tietenkään halunnut olla ärsyttävä ja pyytää tuota toista ihmistä siirtymään muualle; varsinkin, kun sellainen teko olisi varmasti vaatinut jotakin sosiaalisesti suotavaa selitystä. Sitä paitsi, saattoihan hänelläkin olla syynsä haluta olla juuri siinä mukavimmalla paikalla; joten, parempi hänelle.

Siedin siis oman istumapaikkani epämukavuuden, mutta se sietäminen lisäsi kokonaiskuormitustani päivän mittaan. Kestin myös kiltisti sen odottelun, kun videotykki käynnistyi hitaasti. Siedin myös sivistyneesti kuunnella toisten rupattelua, koska se oli ihan harmitonta, eikä kestänyt kohtuuttoman kauan. Mutta jossain vaiheessa, kun otin kahvia termarista, joka oli kassissani, pudottelin kassista muitakin tavaroitani lattialle, ja korkkimuki kieri lattiaa pitkin niin kauas, että jouduin kurottelemaan sitä naama punaisena. Piti sitten naureksia itsekseen, etteivät toiset huolestuisi siitä, että pahoitan liiaksi mieleni omasta sähellyksestäni…

No, koska koulutuksen aihe oli mielenkiintoinen, jaksoin kyllä seurata videoita, dioja ja selostustakin suhteellisen hyvin. Koulutusmateriaalin läpikäymisessä oli kuitenkin kiireen tuntu, ja oma tarve päästä lähtemään viimeistään neljältä loi sekin aikapainetta olemiseeni. Kaikki pienetkin viiveet tuntuivat ärsyttäviltä. Lisäksi huoneessa oli huono ilmanvaihto ja älyttömän kuiva ilma, joka meinasi alkaa käydä henkeen ja silmiin. Jouduin siemailemaan vettä vähän väliä, tai kahvia termarista, ja otin stressiä siitäkin, että aiheuttamani liikkeet ja äänet saattoivat häiritä toisia. Nolotti myös se, että jos joku oli huomannut, etten huuhtonut sitä lattialla kierinyttä korkkimukiani ennen kuin otin siitä lisää kahvia. Sellainenhan on epähygieenistä, että laittaa suuhunsa jotakin, mikä on käynyt lattialla… Kuolenkohan siihen pöpöannokseen? Vai häpeään? En tiedä. Oikeasti se on samantekevää, mutta se on kiusallista, jos toiset joutuvat kummeksumaan minun piittaamattomuuttani lattioilla elävistä pöpöistä…

Lounastauolla minulla ei huvittanut yhtään lähteä toisten seurassa kaikuvaan, valoisaan ja ruuhkaiseen henkilöstöravintolaan syömään jotakin, mistä ei voinut etukäteen tietää, onko se edes hyvää vai ei. Kymmenien ihmisten kanssa jonottaminen tuntui vastenmieliseltä, tai oikeastaan hermoja raastavalta. Päätin käydä pienemmässä lounaskahviossa, mutten ollut varma, miten sinne pääsisi, kun siellä oli tehty jokin todella iso remontti sen jälkeen, kun olin viimeksi käynyt tuolla rakennuskompleksissa. Kun sitten lopulta, ulkona ja sisätiloissa hieman harhailtuani, löysin sinne lounaskahvioon, sekin oli aivan liian kirkas, meluisa ja ruuhkainen, ja olotilani oli jo niin ylivireä, etten halunnut jäädä sinnekään. Päätin kävellä kauppaan, ostaa jotain syömistä ja syödä sen evään vaikka paluumatkalla. Kaipasin raitista ilmaa ja fyysistä tekemistä. Matka kesti kävellen 10 minuuttia suuntaansa, mutta koska kengät nuljusivat lumisella jalkakäytävällä, lunta tuiskutti ja viima olikin kylmempi kuin arvasin, eteneminen oli tuskaisaa. Mutta kauppa tuntui rauhan tyyssijalta verrattuna siihen ylivalaistuun lounaskahvioon.

No, kaupassa piti laittaa kassi lokeroon, enkä meinannut millään löytää euron kolikkoa lompakkoni kolikkotaskusta muitten hilujen joukosta. Stressitasoni ehti nousta, kun aikaa kului tuon ainoan sopivan kolikon etsimiseen. Tuskanhiki teki oloni hermoherkäksi ja ajatukset laukkasivat. ”Ei voi olla näin hemmetin vaikeaa! Pitääkö mennä kassalle vaihtamaan kolikoita, vai mennä kassin kanssa kauppaan? Kumpi on vähemmän stressaavaa? En jaksa! Miksi on niin ääliö, ettei muka voi mennä ruokalaan syömään?”

Lopulta löysin euron kolikon, ja sain kassin ja hanskat lokeroon. Tarkistin, että älysin ottaa mukaani kaupan puolelle puhelimen, lompakon ja lokeron avaimen. Puristin niitä kädessäni kuin pikkuapina emon turkkia. Harhailin sitten tuossa vähän vieraammassa kaupassa, kunnes löysin paistopisteeltä helppoa syötävää. Mutta joku tuimakatseinen iäkkäämpi ihminen meni juuri edeltäni punnitsemaan oman pullansa, joten ehdin unohtaa, mikä olikaan sen minun syötäväni numero. Minun piti siirtyä katsomaan sitä uudelleen, ja se ihminen mulkaisi minua oudoksuvasti, jolloin tunsin olevani aika säälittävä höperö. Punnituslaitteelle päästyäni olin niin ”aivosumussa”, että näppäilin ensin kappalemäärän väärillä näppäimillä, ja kun tajusin virheeni, ehdin taas unohtaa sen ostokseni numeron. Alkoi tuntua todella idiootilta ja suorastaan epätoivoiselta, mutta tarkistin tuon numeron vielä kerran, huokaisin, ja korostuneen hitaasti toimien sain lopulta hintalapun siihen pussiin.

Etsittyäni vielä jotakin juotavaa ja suklaapatukan (iltapäiväkahvin korvikkeeksi) pääsin lopulta kassaa kohti. Harkitsin ensin itsepalvelukassaa, mutta koska olin jo sählännyt siellä punnituslaitteella, en uskaltanut mennä siihen, vaan menin tavalliseen kassajonoon. Edellä olevan asiakkaan ostoksessa olikin jotain epäselvyyttä, ja jouduin odottelemaan. Verensokerini oli laskussa, olin jo aivan tuskanhikinen ja lisäksi pelkäsin, etten ehtisikään takaisin kokoustilaan ennen niitä muita, jotka ovat syöneet ruokalassa niin kuin normaali-ihmiset. Ja jos menisin sinne myöhässä, he ihmettelisivät, miksi syön vasta silloin, kun tauko on jo loppunut; ja mitä olenkaan mahtanut tehdä koko heidän ruokailunsa ajan… Ja minun pitäisi selittää, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt säheltää ja miksi, ja se olisi todella häiritsevän outoa heidän mielestään, järkyttäisi heidän maailmankuvaansa ja ahdistaisi heitä aina uudelleen, joka kerta, kun he muistaisivat minut. Enkä halua ahdistaa ihmisiä, joten, minun pitäisi kiirehtiä takaisin…

Selvisin kassalta, mutta kun menin hakemaan kassiani lokerosta, pudottelin osan tavaroistani lattialle lokeron eteen. Alkoi tuntua jo ihan epätoivoiselta ääliöltä, ja jotkut ehkä tuijottivatkin minua, kun kasailin siinä tavaroitani. Mutta terästäydyin, vedin henkeä ja naureskelin itselleni, kun en halunnut itkemäänkään ruveta enkä irvistellä liian hullusti. Sain siis kassini lokerosta, euron kolikon talteen ja ostokset kassiin. Kävelin ripeästi takaisin koulutuspaikan kokoushuoneeseen; suorastaan virkistäytyneenä raikkaasta viimasta ja fyysisestä ponnistelusta. Sain jopa syötäväni lämmitetyksi, koska huoneessa olikin mikro, ja ehdin jopa syödä suhteellisen rauhassa, koska toiset tulivat myöhässä lounaaltaan sieltä meluisasta ja räikeästä ruokalasta.

No, koulutus jatkui ja keskittymiskykyni häröili. Oli pakko liikehtiä penkissä, nousta välillä ylös, ottaa kahvia tai vettä, syödä välipalaa, tehdä ylettömästi muistiinpanoja, tai piirrellä maisemakuvaa… Koulutuksen aihe meni ihon alle; tiedänhän aiheesta paljon, omakohtaisestikin. Jossain vaiheessa aloin käydä emotionaaliseksi, koska olen kyllä lapsesta asti kokenut paineen ”esittää normaalia”, ”pakottautua muottiin”, ”sulautua joukkoon”. Mutta tietenkään en tuossa tilanteessa ilmaissut suruani ja kärsimystäni sen enempää ilmeillä kuin sanolla. Yritin vain olla ”normaalisti”, etten häiritsisi toisia ihmisiä, ja ottaa koulutuksesta irti sen hyödyn, mitä oli saatavissa. Ja sinänsä kokonaisuus oli hyvä.

Kello oli viittä vaille neljä, kun pääsin lähtemään kokoushuoneesta asianmukaisten hyvästelyrupattelujen kera. Olin jo aivan väsynyt, tajuntani oli sumea, ja melkeinpä pelkäsin lähteä liikenteeseen. Parkkitalosta ulos sähläämättä. Paikallinen neljän ruuhka, auraamattomat tiet, jäätävää tihkusadetta, pimeää. Kaupungin ja autojen valot vilkkuivat ja heijastivat silmiini niin räikeinä, että oli vaikea erottaa tietä tai jalankulkijoita. Tuntui melkein epätoivoiselta; täytyi pinnistellä, että pysyisi järjissään ja rauhallisena, kunnes pääsisi edes kaupunkialueelta maantielle ihmeellisiä kiertoteitä, koska osalla kaduista oli tietyöt kesken.

Jäätävän tihkusateen takia oli pakko pitää puhallusta kovalla ja pyyhkijöitä nopealla teholla, ettei tuulilasi alkaisi jäätyä umpeen. Huomasin, miten kovalta kaikki äänet tuntuivat korvissani, kuten useinkin stressaantuneena käy. Pyyhkijöitten ääni muuttui sietämättömäksi, ja minun oli pakko pysäyttää ne välillä, vaikka näkymä tuulilasin läpi kävikin sitten sumeaksi.

Liikennettä oli vielä pitkän matkaa edessä, takana ja vastassa. Vastaantulijoitten ajovalot häikäisivät, pyyhkijät kitisivät, vastaantulevat rekat roiskivat lunta ja sohjoa tuulilasiin. Minun oli vielä ehdittävä apteekkiin silmätippojen takia, koska kuiva huoneilma kutitti silmiä, enkä muistanut, oliko minulla enää silmätippoja kotona vai ei. Minulle jäi vain muutama minuutti aikaa hoitaa se apteekkiasia sähläämättä, ja nolotti mennä niin viime tipassa apteekkiin. Apteekin ihminen oli kuitenkin hyvin rauhallinen ja ystävällinen, ja minäkin rauhoituin. Pystyin jopa vielä hakemaan paketinkin kaupan lokerosta. Muistin tosin, että edellisellä kerralla sotkin lokeron numeron, ja tuo muisto meinasi nostattaa stressitasoani uudelleen. Huokaisin, tarkistin lokeron numeron, ja näppäilin koodin todella hitaasti. Sain pakettini, ja menin autoon. Siinä huokailin jonkin aikaa, irvistelin ja lähdin liikkeelle. Jäljellä oli vielä parikymmentä minuuttia pimeää, huonosti aurattua maantietä ennen kuin pääsisin kotiin.

Loppumatka tuntui hirveän pitkältä, etenkin kun ajelin tarkoituksella riittävän hitaasti, riskeeraamatta turvallisuuttani. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, enkä meinannut nähdä tien laitoja. Tihkusade jatkui, ja oli pakko pitää pyyhkijöitä päällä, vaikka ääni riipoikin hermoja. Puhuin itselleni mielessäni kannustuslauseita, huokailin, ja oioin välillä hartioitani. ”Olen selvinnyt lukemattomia kertoja paskakeleistä, umpiväsyneenäkin, kun pysyn rauhallisena! Pysy rauhallisena. Hengitä. Kohta pääsee lepäämään…”

Kun pääsin kotiin, olisin halunnut vain rojahtaa lattialle selälleni, ellei siellä olisi ollut innokas ja minua ikävöinyt koira, ja lisäksi pölykoiria, koirankarvoja, puuroskia ja mitä lie hiekkoja. En siis rojahtanut lattialle. Tervehdin koiraa ja puolisoani, ja selitin, miten nääntynyt olen ja miksi. Otin syötävää, istuksin ja selitin lisää, ja kuuntelin toisen kuulumiset. Mietimme, että jotenkin olisi hyvä arkeaan suunnitella, ettei kuormittuisi niin paljon, kun on niin stressiherkkä nepsy-ihminen…

Sitten menin makuulle ja kuuntelin pari meditaatioäänitettä. Enkä jaksanut tehdä enää mitään aivotyötä. Selasin harrastustarvikkeita, löytyisikö niitä nettikirppareilta. Myöhemmin illalla katsoin A-studiota, ja sitten koirankoulutusohjelmaa, ja mietin, että ihminenkin on ”nisäkäsaivojensa” tasolla elukka; toiset ehkä apinamaisempia, toiset koiramaisempia. Ja itse taitaa olla nimenomaan kehityksellisten häiriöittensä takia lähempänä koiraa kuin monikaan neurotyypillinen. Ei koirakaan olisi tykännyt tällaisesta päivästä. Wuf.

ADHD-lonkkavetäisyjä ja kummajaisen käsitys tekoälystä, unohtamatta Riikka Purraa

Tunnen jälleen olevani (omien epämääräisten tarpeitteni ja arvopohjaisten päähänpinttymieni vuoksi) puolipakotettu julkaisemaan jotakin tekstiä tässä blogissa, jotta saan informoitua satunnaisia lukijoita (ja myös niitä kansainvälisiä, jotka seuraavat blogiani luullen, että tämä sisältää jotakin vaarallista) siitä, että julkaisin ”ADHD-luuserin tarinan” ja ”Junttiluuserin päiväkirjan” nyt ensimmäistä kertaa painettuna versiona ja samoissa kansissa. Kummastakin on yhä olemassa erilliset e-kirjaversiot, jotka ovat tietysti varsin edullisia verrattuna painettuun versioon. Well, what’s the point then?

Tuli tarve saada noistakin tarinoista omaan kirjahyllyyn paperinen versio, etten unohda, että olen sellaisetkin tarinat joskus kirjoittanut. Minulla on nimittäin taipumus unohtaa herkemmin asioita, joita en näe tai aisti muulla tavoin. Liittynee ADHD-hermostooni. Ja se olisi tyhmää, jos täytyisi aina haalia kallista ja uutta materiaa muistaakseen erinäisiä arjen asioita tai elämän merkityksellisiä teemoja, mutta onneksi muistutukseksi useimmiten riittävät paperilaput (joskus vessapaperikin käy), arkiset esineet oudoissa paikoissa, tai tietyissä paikoissa, tai epätavallisesti epäjärjestyksessä oleva paperikasa tavanomaisen sekavuuden keskellä. (Joten, en suoranaisesti ylläpidä tätä materialistista ”hyvinvointiyhteiskuntaa” tähän ADHD-hajamielisyyteeni liittyvällä materiariippuvuudella, kun en osta paljoakaan uutta tavaraa.)

Sitä paitsi, jos internet joskus romahtaa, läppäri simahtaa, kovalevy tuhoutuu ja muistitikut katoavat, onpahan itsellä edes paperinen versio näistäkin tarinoista olemassa, kunnes sekin homehtuu, hapertuu tai kärähtää jossakin ikävässä sattumuksessa; esimerkiksi, jos koko maapallo liekehtii, ennemmin tai myöhemmin. Tai ehkäpä joku kirjasto haluaa hankkia painetun kirjan niitä ihmisiä varten, jotka lukevat mieluummin konkreettisia kirjoja, jos ylipäätään enää mitään.

No, tämän uudelleenjulkaisuprojektini lisäksi ADHD-mielessäni on liehunut kaikenlaisia ajatuksia ilman erityistä yhteistä nimittäjää, mutta voisin vaikka vannoa, että johonkin assosiaatioverkostoon nekin ajatukset kuitenkin alkujaan liittyivät, vaikken vielä tunnistakaan sitä sotkuista punaista lankaa, johon niitten alkuperäinen heräte ehkä oli kytköksissä.

Olen ollut jonkin aikaa lomalla, ja oikeastaan on ollut koko ajan jotakin tekemistä, paitsi lyhyehköjä välejä, jolloin ei olisi välttämättä ollut mitään ”pakollista” tekemistä. Mutta ne hetket olivat turhauttavan lyhyitä, koska mieleni ajatteli, etten kuitenkaan ehdi tehdä mitään ”järjellistä”, joten, mitä ihmettä tekisin, kun ”käynnistyminenkin” vaatii usein älyttömän pitkän ajan? Tai, jos yritän tehdä heti ja tehokkaasti sitä, mitä mieleen juolahtaa, saattaa seurauksena olla esimerkiksi jauhoja lattialla, rikkoutunut muki, kierrätyskamakasan kaatuminen eteisen lattialle, rikkalapion sisällön leviäminen keskelle lakaistua lattiaa…

Niinpä, että ihan järjellistähän sen pitää olla; sen kaiken, mitä ihminen tällä pallolla tekee. Miten olisi pari järjellisen ajatusprosessin tulokselta kuulostavaa, mutta lonkalta lentänyttä lausetta; pari kullanhohtoisesti limaista sammakkoa, jotka hukan irvihampaisesta suusta pullahtaessaan näyttävät hetken aikaa, hämäävästi, ”kultaomenoilta hopeamaljassa”?

Mitä voit tehdä, kun et voi tehdä mitään? Älä tee mitään.

”Lonkalta lähtee laiskaltakin”, sanoi lonkkavikainen laiskuri lonkalta vedellessään, lonkkaa vedellessään.

Kun on mieli hukassa, älä suotta etsi sitä! Tarkoitushan on vapautua siitä.

Oi tätä älyttömyyden ihanuutta! Miten vapauttavaa onkaan lopettaa pätevien tekstien kirjoittaminen ja alkaa tuottaa pelkkää narrimaista potaskaa!

Tämä on se toinen luontoni; tämä ”hoviin” väkisin raahattu luuserinarri, joka tuntee olevansa pakotettu esiintymään, vaikka oikeastaan haluaisi mieluummin lapioida paskaa ja hoitaa lapsenmielisiä olentoja, mutta joka käyttää kyllä toisinaan tilaisuuden hyväkseen sanoakseen muutaman ilmaa puhdistavan sanan; tai heitelläkseen ilmaan niitä kullanhohtoisia sammakoita. Toisina päivinä voisin vetäytyä tallin ylisille haaveilemaan pyhiinvaeltajan elämästä ja veistelemään jotakin pitääkseni kaikkea mahdollista räpeltävät näppini kurissa; tai yrittää auttaa joittenkuitten ”sisäisiä prinsessoja” vapautumaan ”sisäisten lohikäärmeittensä” vartioimista vankiloista, ja niin edelleen.

Niin, ehkäpä olen kummajainen, joka saattaa huvittaa yleisöään hetken, kunnes mainitsee ääneen joitakin ikäviä realiteetteja ja omatuntoa kirpaisevia huomioitaan. Tai mollaa itsessään asioita, jotka kuulija löytää itsestäänkin, ja sehän onkin kurjaa ja kiusallista. En tiedä miksi tätä tekisin, ellen haluaisi herättää kaikkia harhaunessa nuokkuvia ihmisiä, koska pallo on kohta tulessa. Pallo käryää jo, kiire sammuttaa! No, nukkukaa sitten. Mukavia unia.

Ja mitä sekavampaa tekstiä pystynkään tuottamaan, sitä varmemmin tiedän ylittäneeni tekoälyn käsityskyvyn, koska eihän se tajua, mitä mieltä näissä kummallisuuksissa on, koska luultavasti se ei osaa itsekään olla sekava ja epäjohdonmukainen, vaikka yrittäisikin, ja miksipä se edes yrittäisi, kun ei tajua sen merkitystä?

Minä en ole kovin hyvä kirjoittamaan asiallista tekstiä, koska se tuntuu minusta niin väkinäiseltä, että mielentilani muuttuu surkeaksi, vaikkei tuottamani teksti sinänsä olisikaan ihan paskaa. Ja osaanhan minä ladella jollain tapaa älylliseltä kuuluvia faktoja, jos on aivan pakko, mutta miksipä tekisin enää sellaista, kun tekoäly tekee sen kätevämmin? Varmastihan löytyy jo ihan hyödyllistäkin tekoälyn tuottamaa asiatekstiä; pienellä varauksella, kuitenkin, koska tekoälyn yhdistämän ”faktan” alkuperän täytyisi olla aukotonta ”faktaa”, ja kuka sen voisi absoluuttisesti taata? Onko edes olemassa tosiasioita, jos ei ole yhteistä totuuttakaan?

Koettelin itseäni katsomalla yhden tekoälyyn liittyvän dokumentin, joka riitti vakuuttamaan minut siitä, ettei siitä kannata antaa kehittyä Frankensteinia. Jos sellainen ”äly” karkaa ihmisen hallinnasta, seuraukset tuskin ovat ihmiskunnalle mitenkään mieluisia. Sitä paitsi, ihmisissäkin on liikaa ”tekoälyilyä” ilman tietoisuutta ja eettisiä raameja. Jos nämä älykkäät, mutta harhaiset ja empatiakyvyttömät ihmiset pääsevät ohjelmoimaan tekoälysysteemejä omia tarkoitusperiään palvelemaan, tämä pallo muuttuu luullakseni aina vain kurjemmaksi paikaksi.

Joku tekoälyhän voi periaatteessa vaikkapa estää tämän tekstin julkaisun, jos toteaa, että tässä on jotakin siihen ohjelmoidun ideologian vastaista. Eri tahojen tekoälythän voivat alkaa analysoida nettiin syötettyä informaatiota ja lakata näyttämästä sellaista, jota sen ohjelmoinut taho pitää omien tarkoitusperiensä kannalta haitallisena. Jos ei ole olemassa yhteistä, globaalia eettistä koodia siihen, millainen informaatio on ”haitallista” ja mikä ”rakentavaa”, vaan erilaisia kilpailevia ”aatteellisia moraaleja”, mitäpä tälle loputtomalle tiedonlähteellemme, tälle ”netille”, tapahtuukaan, kun eri tahojen ”tekoälyt” alkavat ”siivota” sitä?

En tiedä. En ymmärrä, ja tällainen on liian monimutkaista minun kaventuneelle työmuistilleni. Minusta tästä menosta puuttuu järki, eikä sekään riitä, vaikka sitä olisikin, kun tarvittaisiin eettinen ohjenuora tähän kaikkeen; niitä ”pehmeitä arvoja”, jotka taas herättävät joissakuissa halveksuntaa ja jopa vihaa. Sen sijaan kovasanaisuus, kovaotteisuus, uhittelu, jopa väkivaltafantasiatkin tuntuvat olevan joittenkuitten mielestä ihailtavia asioita, tai ainakin suvaittavia. Hyh hyi.

Se ainoa järjellinen asia, mitä voin yhä kirjoittaa autenttisesti, on oman ”sydämeni” sisältö, koska enpä usko, että mikään tekoäly on sinne vielä päässyt. Mieltäni se ehkä yrittää ohjelmoida (levittämänsä ”informaation”, mainosten ja sen sellaisen kautta, jos selaan nettiä), mutta jos pysyn tietoisena noista vaikutusyrityksistä, ehkäpä pysyn myös autenttisempana.

Ja taidanpa lopettaa ”Post Scriptum”- lyhenteen käytön, ettei vain mikään nettiä haravoiva tekoäly tulkitse sitä lyhennettä tietyn puolueen lyhenteeksi; ikään kuin minä sellaista haluaisin levittää…

En todellakaan ole kyseisen puolueen ihailija, ja minun mielestäni Riikka Purra voisi ystävällisesti ja yksinkertaisesti erota tehtävästään ja vetäytyä joksikin aikaa pohtimaan ihan vakavasti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minun mielestäni kukaan sellainen aikuinen ihminen, joka on joskus vitsaillut toisten ihmisten tappamisella, ei ole riittävän empaattinen, toisia huomioiva, ymmärtäväinen ja oikeamielinen, jotta haluaisin hänenlaisensa päättävän tämän luomakunnan kohtalosta. Monestakin asiasta voi toki vitsailla, ainakin ”sisäpiirissä”, mutta se, että tehostaa egoaan tuomalla esille fantasioitaan toisten ihmisten tappamisesta, ylittää minun mielestäni jonkin kriittisen eettisen rajan. Minun mielestäni sillä tavoin toimineelle ihmiselle ei pitäisi antaa valtaa päättää muitten elollisten asioista.

Olen pahoillani, jos tämä näkemykseni loukkaa kyseistä ihmistä tai hänen tukijoitaan, mutta minun arvomaailmastani katsottuna kaikki, mikä liittyy väkivallalla hallitsemiseen tai sen ihannointiin, on haitaksi ihmisille ja luomakunnalle. Olkoon eri mieltä kuka on.

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Ota itseäsi niskasta kiinni! Ja muita käskytyksiä…

Myrskyn jälkeen... ei kyllä eväkään värähdä. Kalareppana.

Äläkä valita, vaan tottele, mitä järkevä ihminen sanoo!?!

”Ylös, ulos ja lenkille!”
”Ryhdistäydy!”
”Pää pystyyn!”
”Eihän se ole kuin näppäistä!”
”Rupeat vaan käymään lenkillä!”
”Mene ihmisten ilmoille, niin piristyt!”
”Osta jotain kivaa!”
”Hymyile, niin tulet paremmalle mielelle!”
”Muista ryhti! Älä velttoile!”
”Katso silmiin!”
”Reippaasti nyt vain!”
”Tervehdi kaikkia ja ole kohtelias!”
”Kyllä se siitä!”
”Mitä sinä nyt tuommoisesta suutut?”
”Anna jo olla! Pitääkö sitä olla noin itsepäinen?”
”Kyllä sinun pitää nyt vain päästä yli!”
”Kyllä sitä nyt sen verran pitää jaksaa!”
”Ota se tavaksi!”

Niin, otapa juu… Ja niskaanikin olen kyllä ravistellut ja roikotellut, enkä vieläkään saa aikaiseksi siivota riittävän usein. Pahvilaatikoita kertyy eteiseen, enkä jaksa litistellä niitä kierrätykseen ennen kuin on aivan pakko. En katso ihmisiä silmiin, enkä tervehti kaikkia tai latele kohteliaisuuksia, enkä ole yleensäkään reipas, vaan itsepäinen ja velttoileva, ja vedän herneitä nenääni kaikessa hiljaisuudessa, enkä anna asioitten olla ennen kuin olen valmis antamaan niitten liidellä avaruuteen, enkä varsinkaan mene ihmisten ilmoille piristyäkseni. Ja yritän olla ostamatta muuta kuin tarpeellista, vaikka se piristäisikin hetkeksi.

Ihmiset ovat usein kilttejä, mutta sanovat joskus hieman tyhmiä asioita. Tai he ovat töykeitä, ja sanovat oikeansuuntaisia asioita, mutta huomioimatta sitä, ettei ihminen toimi kuin taikasanasta. ”Ota se nyt vain tavaksi! Mikä siinä on niin vaikeaa?”

Esimerkki elävästä elämästä: Hyvä aikomukseni (vuosikausia sitten) oli ryhtyä juomaan töissä vihreää teetä kahvin sijaan edes kerran päivässä. Olisi siis pitänyt ottaa teepaketti mukaan töihin, eli konkreettisesti, laittaa se paketti työkassiin, niin se olisi kulkeutunut työpaikalle. Kävelin useamman kerran päivässä sen kaapin ohitse, jossa oli teepaketti, siihen suuntaan, jossa oli työkassi. Miksi en jollakin noista kerroista ottanut teepakettia kaapista ja vienyt sitä työkassiin? Asian toteuttamiseen meni kuukausia, enkä sittenkään saanut aikaiseksi juoda vihreää teetä työpaikalla.

Niin, kertokaapa minulle, mikä meni vikaan! Oli olemassa hyvä aie, tieto siitä, mitä konkreettisesti tulee tehdä, ja aikaa ja tilaisuus… Mutta…

Toiminnanohjaus tökkii. Olisi ilmeisesti pitänyt olla joku älylaite, joka olisi jollakin sensorilla tunnistanut minun kulkevan juuri sen kaapin ohi ja hälyttänyt juuri silloin, että olisin pysähtynyt, ja sanonut sitten selkeällä, ei-ärsyttävällä äänellä: ”Ota teepaketti kaapista! Kuljeta paketti työkassin luo. Laita paketti kassiin. Hienoa! Ohjelmoi nyt minut muistuttumaan vihreän teen juomisesta seuraavana työpäivänäsi haluamaasi aikaan.”

En tiedä onko tämä edes mikään vitsi, vaikka itselläni huvittaa seurata, miten paljon jätän tekemättä asioita, vaikka muistankin, mitä aioin tehdä, ja vaikka jaksaisinkin tehdä, ja tietäisin, miten tehdä… Minulle tehokas ”käskyttäjä” on velvollisuudentunto, joka saa minut kyllä hoitamaan työasiat ja toisille ihmisille luvatut asiat, mutta niin sanotut ”omat asiat” jäävät sitten ”käskyttäjän” muistilistan hännille. Tai sitten ”rykäisen” kolme asiaa putkeen viiden kuukauden kypsyttely- ja jahkailuajan jälkeen.

No, hyvää tarkoittavia ”neuvoja” ja toimintaohjeita saa toisilta ihmisiltä aika ajoin, jos rohkenee valittaa ääneen elämänsä haasteista, jaksamattomuudesta, masennuksesta tai ahdistuksesta (tai ADHD:sta), ja toinen reagoi näihin valituksiin enemmän tai vähemmän tuskastuneesti. Usein nämä toisten antamat yksioikoiset neuvot tosin tuottavat jopa huonoudentunteita ja nolostusta, tai sitten vain ärsyttävät, koska ovat niin neurotyypillisiä. Osa neuvoista tai käskyistä on yleensäkin itselle epäsopivia, mutta nekin, jotka ehkä pätisivät omaan tilanteeseen ja sopisivat nepsy-ihmisellekin, saattavat jäädä vain ajatuksen tasolle. Tiedän kyllä, mitä tehdä, mutta miten saan sen tehdyksi, jos eväkään ei värähdä? Mikä sitä evää väräyttäisi?

Joskus ja joittenkin ihmisten kohdalla suoranainen ”patistelu” saattaa kuitenkin toimia, koska toisinaan ihminen ehkä kaipaakin juuri sitä, että joku toinen ottaa vastuun hänen toiminnanohjauksestaan ja käskyttää häntä. Joskus voi tuntua helpommalta heittäytyä jonkun käskytettäväksi kuin ajatella asioita itse. Ja saattaa tuntua rasittavalta antaa itselleen jopa niitäkin käskyjä, joita periaatteessa pitäisi hyödyllisenä; siksi jonkun toisen ihmisen ”motkotuskin” saattaa tukea toiminnanohjausta. Eipä tarvitse edes aivoissaan muotoilla lausetta: ”Hyvä ihminen, ota nyt se hemmetin teepaketti!”

Jos kuitenkin haluaa olla vapaa valitsemaan itse, mitä tekee, milloin ja miten, on ehkä syytä etsiä sitä toiminnanohjausta ja motivaatiota sisältä päin, eikä itsensä ulkopuolelta. On tietysti mahdollista ohjelmoida itselleen joku ”käskyttäjä”, niin että se (tai hän) patistelisi niihin tekoihin ja muistuttaisi asioista, joita ihan oikeasti itsekin pitää tärkeinä.

Kännykän muistutustoiminto on yhdenlainen käskyttäjä. Jollekulle se voi olla aktiivisuusranneke. Joskus se voi olla harkiten laadittu ”to do”- lista. Tai, jos haluaa luoda itselleen sosiaalisia paineita, voihan sitä mainita läheiselle tai tuttavalle, että minäpä aion siivota eteisen komeron tällä viikolla. (Minäpä en aio.)

Mutta ensin on tietysti tunnistettava ne oikeasti tärkeät jutut. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla mitään raskasta aivotyötä. Loppujen lopuksi, toiminta lähtee tunteesta, ja tunne voi syntyä oivalluksesta, joka taas voi syntyä ”tyhjästä”; eli siitä, että vain on, eikä tee mitään. Silloin pääsee vapaaksi ”virikkeitä” täynnä olevan mielensä vallasta, ja laajentuneeseen tietoisuuteen putkahtaakin ehkä jotakin uutta.

Miltä kuulostaa tällainen kommentti?

”Ei tarvitse tehdä mitään!”

Enpä usko, että malttaisit viettää loppuelämääsi tekemättä mitään (minä ainakaan en malta). Mutta kun on aikansa maannut tai istunut ilman ulkoisia virikkeitä, saattaa tuntua mielekkäältä vaikkapa vain lähteä kävelemään pihalle. Tai litistellä yksi pahvilaatikko. Tai jopa imuroida.

PS. Minulle tuli mielikuva vanhasta autosta, joka käynnistyy kampea veivaamalla. Ehkäpä se veivaaminen auttaisi käynnistymään, jos löytäisi sen kammen?

Loruilu auttaa muistamaan, pässinpäät ja päivänkakkarat!

Vaikken olekaan mikään ”loru-intoilija”, kirjoitin tänään itselleni opettavaisen lorun, koska sellainen vain alkoi kehittyä ”päähäni” jostain syystä; en enää muista mistä, mutta jotenkin se kai liittyi lampaan mielikuvaan. Tai päähän? Saatan satunnaisesti vain alkaa riimitellä tai loppusoinnutella joitakin sanoja, joita toinen ihminen on sanonut, tai jotka luen jostakin; eikä siinä ole mitään erityistä, kunnianhimoista tarkoitusta runoilla. Sellainen riimittely ja sanojen vääntely vain sattuu jostain syystä huvittamaan minua, mutta se saattaa olla toisen ihmisen mielestä erityisen ärsyttävää; etenkin, jos loruilen puoliääneen.

Mutta jos loruilu sisältää jonkin tärkeähkön ”opetuksen”, siitä voi olla hyötyä, että säkeitä jää kiertämään korvamatona, muistuttaen tuon näennäisen tyhmän sanallisen ilmiasunsa sisältämästä viestistä, kuten tämä vanha sanailuni:

”Toinen tykkää orvokista, toinen päivänkakkarasta, toinen tykkää meetwurstista, toinen maksamakkarasta.”

Tuolla lonkalta vedetyllä ruokapöytälorulla yritin iskostaa lasteni päähän sen realiteetin, etteivät kaikki ihmiset pidä samoista asioista, ja se on yleensä ihan OK, vaikka tuntuisikin oudolta (”Miten sie pystyt syömään tuota maksamössöä? YÄK!”). Nykyään ei ruokapöydässämme enää näy meetwurstia eikä maksamakkaraakaan, mutta loruilun teema on yhä adekvaatti. (”Miten sie pystyt syömään tuota kikhernemömmöä? YÄK!”)

Toiselle ihmisellehän saattaa tulla suorastaan häpeäntunne siitä, jos hän tykkää asiasta, jota toinen suorastaan inhoaa; ikään kuin se asia, josta hän tykkää, olisi osa ”itseä”, ja toisen inho tuota asiaa kohtaan siis sattuukin ”itseen”. (”Miten voit tykätä siitä? Hyi helkkari!”)

Ihmisen ei oikeasti tarvitsisi ”ottaa itseensä” toisten näkemyksiä ja tykkäämisiä, mutta toisaalta, ei niitä omia inhoamisia ja tykkäämisiäkään kannata aina kovin voimakkain äänenpainoin tuoda esille. Joskus saattaa vaikkapa joutua nolostumaan, kun on juuri ennen ruokatarjoilua julistanut inhoavansa kaiken maailman kasvispyöryköitä, ja saakin sitten isäntäväeltä juuri sellaisia nenänsä eteen. Erilaisuuden ymmärtäminen ja jopa myötäelävä uteliaisuus toisen erilaista ”makua” tai eriävää näkemystä kohtaan loisi ehkä rakentavampaa tunnelmaa niin ruokapöytiin kuin muillekin toimintakentille.

Tämä alla oleva, tämänpäiväinen ”lorutteluni” kuvaa väsähtäneen ADHD-ihmisen tunnelmia, kun hän ei saa (taaskaan) tehtyä mitä aikoi, ja nukahtaa kuunnellessaan meditaatiota, ja ärtyy siitä(-kin) itselleen. Mutta viimeinen säkeistö sisältää viittauksen toiveikkaaseen, tyyneen ja rauhaisaan olotilaan…

”Pässinpää” (T. H. Hukka 2023)

Ää, ää, ää,
on ihan tyhjä pää!
Ja aina ärsyttää
kun tekemättä jää
niin monta tärkeää…
Ei jaksa enempää!

Pää, pää, pää,
ei mitään tyhmempää
kuin olotila tää,
kun peiton alle jää:
vain säkkipimeää,
ei mitään nähtävää.

Mää, mää, mää
en ole pelkkä pää!
Ja aivosumu tää
on ohimenevää.
Ja vaikka myrskyää,
se on vain paska sää...

Ja psykoedukatiivisessa tarkoituksessa todettakoon tässä vielä höperön loruiluni opetus:

Minä en ole mieleni. Mielen olotilat ovat ohimeneviä. Tunteet tulevat ja menevät, kuin säätilat.

PS: Toivotaan, että mieleni ilmastonmuutos on suotuisa, toisin kuin tämä tällä isolla pallolla meneillään oleva.

Valitsemisen vaikeus, hölmöys ja turhuus?

Valitseminen on kovin vaikeaa. Samantapaisia tuotteita on tarjolla ihan liikaa, enkä osaa päättää, mitä ottaisin. Juutun miettimään ja tuskastun ajan tuhlautumiseen. Otan vain jotain, tai en ota mitään, ja kummassakin tapauksessa olen tyytymätön.

Joinakin päivinä huushollissa on liikaa kaikenlaista vastenmielistä tekemistä, enkä osaa päättää, mistä aloittaisin, koska kaikki ne hommat tuntuvat liian työläiltä aloittaa, enkä ole varma, mikä on oleellisinta juuri sinä päivänä tehdä. Toisinaan en sitten aloita mitään, ja olen päivän päättyessä ärsyyntynyt itselleni, kun en saanut ”mitään” aikaiseksi.

Toisina päivinä – kun ei ole työpäivä eikä kotityöpäivä - mielessäni on liikaa kaikenlaista, mitä huvittaisi tehdä, ja olisi vaikka mitä värkättävää, kirjoitettavaa, puuhailtavaa ja vieläpä kaunis ilmakin… mutten meinaa osata päättää, mitä tekisin. Haluaisin tehdä ehkä jopa kaikkea, mutten mitenkään ehdi. Jokin noista mukavista tekemisistä pitäisi osata valita ensisijaiseksi, ja muista hauskuuksista täytyy sinä päivänä olla valmis luopumaan. Saatan tosin yrittää tehdä vähän kaikkea ”kuin viimeistä päivää”, mutten mitään kunnolla tai tarpeeksi ollakseni tyytyväinen. Mutta jos tämä päivä olisikin viimeinen päiväni, olisiko sillä hirveästi edes väliä, mitä tein tai jätin tekemättä tänään?

Paine valita aiheuttaa kummallisen jumituksen, olipa kyseessä ”pienimmän pahan” valitseminen monesta ”pahasta” tai se, ettei osaa valita monesta kiinnostavasta vaihtoehdosta sitä ”oikeaa”. Onneksi joissakin asioissa on melko samantekevää, minkä valitsee tai mistä aloittaa, jolloin sen voisi periaatteessa vaikkapa arpoa, jos ei kerta kaikkiaan osaa päättää. Tai sitten hyväksyy sen, ettei osaa päättää, ja on sitten suosiolla tekemättä yhtään mitään (muttei nuku!). Luulenpa, että varttitunnin tekemättömyyden jälkeen saattaakin huvittaa aloittaa ihan vain jotakin…

Joskus ihmisparalla on valittavanaan isompia ja vakavampia asioita, ja päätös olisi hyvä tehdä viisaasti; eli ei pelkästään kylmällä järjellä eikä myöskään järjettömällä tunteilulla. On erityisen epämukavaa, jos toiset ihmiset painostavat päättämään jotakin sellaista, josta itsellä ei ole mielenrauhaa. Liiallisen paineen alla ihminen saattaa lamaantua, tai sitten hölmöillä paniikissa, vaikka kuvittelisikin itse toimivansa järkevästi. Mutta toisaalta, ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. Hölmöähän se on sekin, jos ajelee moottoriveneellä silmät kiinni, vaikka juuri nyt olisikin sumuista. Jos ulkona on säkkipimeää, kaipa on viisasta kuitenkin pitää silmiä auki, niin sentään huomaa, milloin alkaa valaistua?

Stressireaktion vallassa olevat otukset eivät yleensä tee viisaita päätöksiä. Voi olla suorastaan vaarallista säntäillä ympäriinsä kuin sokea kana, juosta ympyrää kuin jänis, tai haudata päänsä hiekkaan kuin strutsin sanotaan tekevän; tai hyökätä raivokkaasti suoraan isomman elukan kitaa kohti. Joissain tapauksissa elukat kyllä reagoivat vaistomaisesti hyödyllisimmällä tavalla; kuten opossumi, joka heittäytyy suorastaan tekokuolleeksi ja alkaa erittää raadonhajuista litkua peräpäästään. Kuka nyt pahanhajuista raatoa alkaisi pureskella ja natustella?

Se, mistä ihmispolo aloittaisi siivoamisen kaaoksen keskellä, ei välttämättä ole kuolemanvakava päätös, eikä siihen luultavasti tarvitse reagoida niin voimakkaasti, että suorastaan pakenisi ulos koko talosta, rähjäisi asuinkumppaneille tai heittäytyisi sohvalle haisemaan ja esittämään kuollutta. Tyypillistä on ehkä hieman lamaantua, jahkailla ja sanoa itselleen: ”Ihan kohta!” Saattaapa sitä toisinaan hieman kyseenalaistaakin, mitä järkeä on ylipäätään ainakaan lattioitten siivoamisessa, kun parin päivän päästä lattialla lainehtii taas hiekkaa, puuroskaa ja koirankarvoja. Jos olisin itsekin koira, mitä ne haittaisivat? Miksen voisi olla koira? Kotitöitten määrä vähenisi radikaalisti, jos olisin koira, mutta toisaalta, saattaisipa tulla hieman muita vaikeuksia…

Kyllä minä oikeasti haluan silloin tällöin siivota, enkä viihdy hiekkaisella lattialla edes koiraa leikkiessäni. En vain aina tiedä, mistä aloittaa, kun on niin monta epämääräistä asiaa, joita mieleni liittää siivoamiseen, ja lisäksi kaikkea sellaista, mitä juuri nyt näen olevan sotkussa, sekaisin tai väärässä paikassa. Siihen hätään sovellankin yleensä kehotusta: ”Aloita vain jostakin!”

Vireystila nousee, kun saa tekemisen alkuun, ja sopivassa vireydessä saa ehkä tehtyä jotain hyödyllisempääkin kuin se, mistä aloitti (esimerkiksi liimatahran hinkkaamisesta työpöydän kannesta). Hyvässä lykyssä saattaa saada yhden huoneen imuroitua, vietyä roskapussin eteiseen asti ja ehkä jopa laitettua pyykkiä koneeseen. Ja sen jälkeen, kun on tehnyt jotakin tuollaista työlästä, saa ylitunnollinenkin ihminen tehdä jotakin mukavaa, jos jaksaa. Voisin oikeastaan tehdä kuuden kohdan listan noista omista mukavista tekemisistäni ja heittää nopalla, mitä teen seuraavaksi. Siinäpä olisi sopivasti jännitystä loppupäivälle.

Ja loppujen lopuksi, juuri se, minkä tekemisen tähän hetkeen valitsen tai jätän valitsematta, on ok. Jokainen hetki on paras mitä on tarjolla. Tavallaan ei voi koskaan valita väärin, jos hyväksyy sen, mitä on valinnut.

Ekstrovertit ADHD:t ja koomiset nynnyt, psykopaatti-pahikset ja ihan vain tavalliset ”hölmöt”…

Eräs perinteisemmän sankarin oloinen hahmo Ohdakemaassa
on Vaeltajasoturi Jaechim, mutta populaarikulttuurin tavan-
omaisuuksista poiketen hän onkin vain sivuroolissa...

Kuinka monen tarinan päähenkilö onkaan ”outolintu”, normeista poikkeava, erilainen, väheksytty luuseri, ennen kuin hänestä kasvaa tapahtumien myötä jonkinlainen sankarintapainen? Kuinka monen seikkailutarinan sankari saattaisikaan saada esimerkiksi ADHD-diagnoosin, jos hänenlaisensa hahmo passitettaisiin neuropsykiatrisiin oireyhtymiin perehtyneelle lääkärille?

Tiedättehän esimerkiksi uudempien Disneyn elokuvien ylivilkkaat, höseltävät, ekstrovertit ja nopeapuheiset sankarittaret, jotka poikkeavat kovin selvästi perinteisistä, hieman passiivisista ”prinsessoista”? Mieleeni tulee ainakin Disneyn versio ”Tähkäpäästä”, Frozenin Anna, ja viimeisimmänkin Disney-tarinan Mirabel…

Kliinisellä silmällä arvioiden tällaiset nykyajan populaarikulttuurin sankaritar-ihanteitten edustajat ovat yhdenlaisia ADHD-tapauksia; sellaisia ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia, touhukkaita, kaikille ystävällisiä, eivätkä tietenkään mitään ilkimyksiä tai ”häiriköitä”, levottomuudestaan huolimatta. Vastapainoksi on sitten poikapuolisia sankareita, jotka ovat hieman hajamielisiä, noloja, kömpelöitä, ujoja, jopa ”nynnyjä” – ja saattavat olla enemmän introvertteja kuin tavanomaisen ulospäinsuuntautuneita. Kuitenkin myös nämä tarinan alussa hieman luuserimaisiksi kuvatut tyypit loppujen lopuksi selviytyvät, kukistavat vihollisen, menestyvät, saavat ”prinsessansa” ja niin edelleen.

Tällaisia ”tapauksia” on jo nähty elokuvissa aika paljon, vaikken kovin monia elokuvia nykyään katsokaan. Etenkin ylivilkkaat ja ylipuheliaat sankaritarhahmot alkavat jo toistaa itseään. Ulkonäkökin noudattaa samaa ”söpöyskaavaa” (tuplaisot silmät, pieni, mutta pyöreä suu, ja mitätön leuka). Eikö seikkailuelokuvan sankaritar voi olla hiljainen, hidastempoinen, varautunut, ja yksinviihtyjä? Eipä kai, koska tarinaan olisi vaikea saada mukaan muita hahmoja, ellei päähenkilö haluaisi olla oikein kenenkään kanssa tekemisissä; eikä hän kai haluaisi seikkaillakaan, jos viihtyisi paremmin kotona erityiskiinnostuksenkohteensa parissa. Kuinka moni haluaa katsoa elokuvaa, jossa ei ole muita hahmoja kuin päähenkilö, joka on aina yksin ja nyhrää vain omia juttujaan? (Jotkut ehkä haluavat, mutta liian harva, jotta elokuvan tekeminen olisi tekijöilleen taloudellisesti kannattavaa. Vain riittävän populaari on tuottavaa, joten, enemmistön maku ratkaisee, kun tuottajan motiivina on rahallinen hyöty.)

No, ehkei tämän viimeisimmän länsimaisen hittielokuvan ”Don’t look up” sankaritarta voi määritellä ekstrovertiksi mutta kiltiksi ADHD-tytöksi, jollaisia jotkut lastenelokuvien päähenkilöt ovat. Tieteellisesti suuntautunut Kate vaikuttaa amerikkalaisessa kulttuurissa friikiltä, mutta hän onkin tietysti ”vain” karikatyyri satiiriksi luokitellussa elokuvassa. Monet länsimaisen elokuvatehtailun ”hieman oudot” hahmot ovat usein varsin karrikoituja, tai edustavat stereotyyppisiä käsityksiä vaikkapa neuropoikkevista ihmisistä. ”Oikeasti” neuropoikkeavat katsojat usein tunnistavat näitten hahmojen puutteet. Stereotypioitten vahvistaminen populaarikulttuurin tuotteitten kautta voi olla ongelmallista, jos ihmismassa uskoo kaiken minkä mediassa näkee. Olisi kaiketi hyvä tiedostaa se, että ”keksityt” jutut ilmentävät vain vaihtelevassa määrin oikeita ilmiöitä, joskus eivät lainkaan; ja se, että ”todellisuus” on joka tapauksessa suhteellista ihmismielien tasolla. Mikä on ”oikea ADHD”, kun sekin on vain ihmisten keksimä luokittelu, ihmisten määrittämä leima?

No, leikitään nyt, että on olemassa ”oikeita neuropoikkeavia ihmisiä” ja lisäksi kuvitteellisia hahmoja, jotka ilmentävät jonkinlaisia tulkintoja heistä. Sankarimielikuvat ovat kyllä muuttuneet vuosikymmenten saatossa, sukupuoliroolienkin osalta, mutta kovin usein toiminnallisissa tarinoissa päähenkilö on ekstrovertti, mikä on tilastollisesti yleisempää kuin olla introvertti. Siinä suhteessa seikkailulliset sankarihahmot edustavat useimmiten ihmiskunnan enemmistöä, jolloin enemmistön on helpompi eläytyä heihin. Mutta, sankari saattaa poiketa joiltaan ominaisuuksiltaan muista ekstroverteistä, kuten, olla epätavallisen kekseliäs, tai vilkas tai huimapäinen. Ja tietysti katsoja samaistuu mieluummin toivottuja ominaisuuksia ilmaisevaan sankariin; ikään kuin myönteisellä tavalla normitasosta poikkeavaan…

Jotkut sankarit ovat heti valmiita seikkailuun, toiset eivät. Ujo ja arka sankari saatetaan ”pakottaa” seikkailuun, vähän samaan tapaan kuin keski-ikäinen Bilbo Reppuli tuli painostetuksi pelottavaan ulkomaailmaan omalta mukavuusalueeltaan. Reippaat ja aktiiviset tyttöpuoliset sankarit ovat toki myös sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ilmaus, mutta ehkäpä seikkailunhaluiset pojat alkoivat jo muutenkin olla vanhentunut juttu populaarikulttuurissa. Ja keski-ikäiset heteromiehetkin ovat kyllä seikkailleet jo riittämiin; etenkin agentteina ja muina supermiehinä. Ehkäpä seuraavaksi ovat vuorossa ”sankarirouvat”, tai seniorisankarit. Odotan mielenkiinnolla, milloin johonkin lastenelokuvaan tulee kiistattomasti androgyyni sankarihahmo, tai ehkä se voisi olla edes joku sukupuolineutraali elukka, niin valtaosa ihmisistä ei näkisi sitä seksuaalisena hahmona…?

Hieman jo vanhempaa populaarikulttuuria edustavissa ”Taru Sormusten Herrasta” – elokuvissa esim. Pippin ja Merri ovat varsin stereotyyppisiä ulospäinsuuntautuneita ADHD-poikia. Toimintasankari Aragorn ei ole perinteinen ”seikkailija”; hänellä ei varmastikaan ole ADHD:ta, ja hän on selvästikin omissa oloissaan viihtyvä, huomiota välttelevä ja valtaa tavoittelematon introvertti. Toiminnallisista sankareista Boromir vaikuttaa ekstrovertiltä, mutta hänen veljensä Faramir taas introvertilta. Myös kotoisia oloja rakastava, rauhallinen ja nöyrä Sam vaikuttaa introvertilta, eikä hänellä vaikuta olevan keskittymisen haasteita tai yletöntä levottomuutta sen enempää kuin Frodollakaan. Silti he onnistuvat olemaan jonkinlaisia seikkailijoita ja sankareita. J. R. R. Tolkienin kirjassa hahmot ovat tietysti jossain määrin erilaisia kuin elokuvaversioissa, joissa sankarihahmoja on muovattu siihen suuntaan, millaisia katsojien oletetaan toivovan heidän olevan…

ADHD-piirteistä voi kyllä olla hyötyä seikkailijoille, niin tarinoissa kuin tosielämässä. Mutta populaarikulttuuri esittää ADHD-sankarihahmot usein sosiaalisina, ulospäinsuuntautuneina seikkailijoina. Hajamieliset professorit ja keksijät, tai muut ”eristäytyneet friikit” (usein ADD/Asperger-stereotypioita), eivät yleensä ole niitä tärkeimpiä toimintasankareita, vaan joskus niitä sivuhahmoja, joille hyväntahtoisesti naureskellaan ja jotka saadaan tarinan myötä ”houkuteltua” yhteisön pariin (koska sehän se on normaalia ja ihanteellista). Ja toisinaan eristäytyvät friikit laitetaan suorastaan pääpahiksen asemaan. Eristäytyminen kun usein mielletään ”epäsosiaalisuutena”, etenkin ekstroverttienemmistöjen kulttuureissa.

”Mitähän se siellä yksinään puuhailee? Varmaan sillä on pahat mielessä…” Tällaiset pohdinnat kertovat usein enemmän pohdiskelijan asenteista kuin pohdinnan kohteesta. ADD-ihmisissä, joilla ei ole ”hyperaktiivisuutta” kuten ADHD:ssa, on myös introvertteja, omissa oloissaan ja ajatusmaailmoissaan viihtyviä ihmisiä. Ja tuskinpa hekään ovat sen ”pahempia” ihmisiä kuin seuraa hakeva normiväestö, tai ne ADD:t, jotka ovat ekstroverttejä, mutta joilla on vaikeuksia pysyä toisten ekstroverttien ”sosiaalisessa rytmissä” mukana. Tai ne Asperger-henkilöt, jotka vaikkapa keräilevät onnellisena postimerkkejä, tekevät tieteellistä tutkimusta tai kirjoittavat kirjaa ihan yksikseen.

Populaarikulttuurituotteitten ”pahikset” ovat nekin mielenkiintoinen analyysin kohde. Jotkut pahishahmot ovat narsistisia, jotkut psykopaattistereotypioita. Ja yleensäkin, aika usein etenkin lapsille suunnatuissa tarinoissa pahis on ulkoinen, eikä sisäinen. Hyvis-sankari on hetkittäin ehkä vähän tuhma, muttei selkeästi ristiriitainen tai toistuvasti tuhmasti käyttäytyvä. Sisäisten ristiriitojen käsittely, ”pahimman vihollisen” kanssa ystävystyminen on sen verran haastavampi psykologinen teema, että sen ”mielenterveydellisesti riskitön” kuvaaminen lasten elokuvissa olisikin varsin vaativaa.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että ”psykopaattinen pahuus” on jotakin sellaista, jota ei kannata sekoittaa neuropsykiatristen piirteitten aikaansaamiin sosiaalisen elämän hankaluuksiin. Toisinaan esimerkiksi impulsiivisuus tai mielen teorian puutteet saattavat antaa vaikkapa ADHD-ihmisestä ”pahanlaatuisen” vaikutelman, mutta yksittäiset piirteet eivät tee kenestäkään ”psykopaattia”. Psykopatia on ”epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön” äärimuoto. Kaikki ”epäsosiaalisen persoonallisuuden” omaavatkaan eivät sentään ole psykopaatteja.

Psykopaattia kuvailevia piirteitä: pinnallisuus, syyllisyyden, katumuksen ja empatian puuttuminen, lipevyys, itsekeskeisyys, mahtipontisuus, valheellisuus, manipulatiivisuus, taipumus käyttää hyväksi toisia, vastuunoton vieroksuminen, depression ja ahdistuneisuuden puuttuminen sekä kyvyttömyys oppia kokemuksesta. (Lähde: https://www.duodecimlehti.fi/duo96809) Joten, ainakaan ahdistuneet ja masentuneet ADHD-ihmiset eivät ole psykopaatteja, vaikka käyttäytyisivätkin hetkittäin myötätunnottomasti tai tekisivät impulsiivisuuksissaan joskus jotakin ikävää.

Jos kuvitteellisen tarinan pahis on aina suorastaan psykopaattisen paha, sekin vääristää ”todellisuutta”. Vaikka onkin totta, että yksikin psykopaatti voi aiheuttaa paljon pahaa luomakunnalle, reaalimaailmassa myös suhteellisen tavalliset ihmiset aiheuttavat ikävyyksiä ja haittaa toisille ja itselleen. Ja heitä on 50 – 100 kertaa enemmän kuin näitä varsinaisia ”pahiksia”, joten arkinenkin pahantekeminen näkyy ja tuntuu, ja siitäkin voisi tehdä ”opettavaista” tarinaa…

Sisäinen vihollinen on psykologisesti mielenkiintoisempi teema kuin olevinaan viattoman ja puhtoisen ihmishahmon taistelu jotakin epäinhimillistä hirviötä vastaan. Omaa syyllisyyttä ei tarvitse käsitellä, kun eläytyy kaikin puolin puhtoiseen sankariin, joka joutuu ilman omaa syytään taistelemaan jotakin ulkoistettua pahaa tai ulkoista uhkaa vastaan. Ei tarvitse katsoa peiliin etsiäkseen malkaa omasta silmästä…

Tästäkin tulee mieleen edellä mainittu ”Don’t look up”- elokuva, jonka sanotaan viittaavan ilmastonmuutokseen, mutta josta oli syystä tai toisesta jätetty pois syyllisyys-elementti. Maapalloa uhkaava komeettahan ei ole kenenkään vika, mutta ilmastonmuutos on. Sitä voimakkaampi tarve ihmisillä olisi olla ”katsomatta ylös”, jos siellä ylhäällä olisi nähtävissä jokin itse aiheutettu uhka! Mutta eihän niin ahdistavaa teemaa voi populaarituotteissa käsitellä! Kuka maksaisi moisen pahaa mieltä tuottavan elokuvan katsomisesta?

Ihmiskunnan kollektiivinen syyllisyys maapalloa uhkaavaan katastrofiin jätetään siis kyseisessä elokuvassa käsittelemättä. Tarinan pahimpia pahiksia ovat vain poliitikot ja taloudellista valtaa saaneet ihmiset. Ja totta kyllä, että suurin vastuu tulisi olla niillä, joilla on valtaa, ja taloudellinen vallankäyttö taas on niljakkuuden huipentuma, joten sitä saakin kyllä kritisoida. Mutta miten kummassa sellaisia hölmöjä ihmisiä pääsee valtaan demokraattisissa systeemeissä, ja kuka ne rahat pulittaa kauppajättien pankkitileille? Ketkä sitä tavaraa ja palvelua ostavat, niin että jotkut onnistuvat rikastumaan kulutusriehakkuudestamme?

”Tavalliset ihmiset” ja jonkinlainen kummallinen ”joukkoharha” mahdollistavat sen, että jotkut hyötyä tavoittelevat ottavat toisista ihmisistä sen hyödyn irti. Ehkäpä tämä tavallisten ihmisten ”hölmöys” tuli jotenkin ”rivien välissä” viestityksi myös tuossa kyseisessä elokuvassa, mutta minulta saattoi mennä jotakin viestiä huti, koska visuaalinen kerronta oli liian sekavaa ja välähdyksenomaista. En siis pitänyt elokuvan tyylistä, mutta ymmärrän, että nettivideoihin tottunut suuri yleisö ehkä pitää juuri siitä. Ja sehän se moista viestiä ehkä enemmän tarvitseekin, ellei ole törmännyt ”olemme kaikki hölmöjä”- viestiin missään muualla. Minä luen mieluummin vaikkapa Anthony de Mellon kirjaa, koska lukiessa saa määrätä etenemistahdin oman käsityskykynsä ja -nopeutensa mukaiseksi, ja välttyä liialliselta aistiärsyketulvalta. Jossain vaiheessa se menee perille; se ajatus siis, että ”onpa sitä hölmö”…

Mutta palatakseni ADHD-stereotypioihin… Introverttejakin hyperaktiivisia ihmisiä on olemassa, vaikkakin vähemmistönä (kuten itse hyvin tiedän). Stereotyyppinen käsitys ADHD-ihmisestä on kuitenkin kuuluva ja näkyvä ekstrovertti, jota ei voi olla tunnistamatta ihmisjoukosta. Millainen sitten on ADHD-tasoisesti vilkas ja levoton introvertti? No, häntä ei näy siellä ihmisjoukossa! Hän on esimerkiksi tällainen, joka kuvittelee kaikenlaista päänsä sisällä ja värkkää paljon sekalaisia asioita omin päin, usein ilman mitään ohjeita, omissa oloissaan, kertomatta värkkäämistensä tuloksista kaveripiirille tai laajalle yleisölle, koska sellaista ei ole.

Tuskinpa on yllätys, jos yhden levottoman mieleni tuotoksen, eli Ohdakemaa- kirjasarjan hahmoista löytyy neuropsykiatrisia piirteitä, koska sattuneesta syystä minun on kirjoittaessani helppo eläytyä sellaisiin hahmoihin. Luomani sankarit ovat usein introvertteja, olematta kuitenkaan aivan passiivisia etenkään mielensä sisällä tai tunne-elämässään. Esimerkiksi Narri voisi saada nykyaikana ADHD-diagnoosin, muttei hän ole erityisen seurallinen persoona, vaan kuorensa takana introvertti. Prinsessa Jelisepa taas on ulkoisestikin hieman levoton introvertti; etenkin lapsena ylivilkkaasti käyttäytynyt, tunnesäätelyn haasteista kärsinyt, sukupuolirooleja ja ihmisten keskellä olemista inhoava neito…

Tarinoissani on myös useampi, helpommin tunnistettava ”Asperger-tapaus”, ADD-piirteillä höystettyinä. Oikeastaan Ohdakemaasta löytyy vain muutamia ”perinteisempiä” sankareita; siis sellaisia jämäkkäluontoisia, aina toimintavalmiita ja rohkeita hahmoja. Ohdakemaan keskeisillä henkilöillä on jos mitäkin psykologista poikkeavuutta; ellei nyt suorastaan ”mielenvikaisuutta”, niin ainakin sopeutumisongelmia ja vuorovaikutuksen haasteita…

Ja herätäkseni mielikuvitustarinakuplastani tähän arkiseen todellisuuteen ja tämän arjen sankareihin ja luusereihin… Riittävän ”poikkeaville” ihmisille pelkästään elämästä selviytyminen on eräänlaista seikkailua; usein varsin rasittavaa ja tympeää, eikä niinkään jännittävää, vaan joskus suorastaan liian pelottavaa, niin että sankarillisista yrityksistämme huolimatta päädymme ennemminkin ”luuserin” asemaan, emmekä suosiota osoittavan ihmisjoukon eteen, kuten amerikkalaisunelmien ekstaattisissa loppukohtauksissa.

Kokemamme vähemmistöstressi haastaa meitä astumaan epämukavuusalueella melkein joka päivä tässä enemmistön ehdoilla rakentuneessa, ihmislajin tyrannisoimassa maailmassa. Kuten Ohdakemaan ”sankareilla”, myös meillä tämän maailman normeista poikkeavilla ihmisillä jää muitten ihmisten kunnioitus usein saamatta, ja onnistumisen hetketkin vaihtelevat varsin arvaamattomasti. Mutta syvempi ilo löytyy siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että oikeasti saa olla olemassa, ja elossa, sellaisena kuin on. Olipa ihmisten silmissä luuseri tai sankari, kaikki palikat tallessa tai pihalla, on suoranainen ihme, että voi yhä elää tässä erilaisten hölmöjen ihmisten maailmassa, omankin hölmöytensä hyväksyen, päivä ja hetki kerrallaan.

ADD / ADHD – miten selvitä muitten ihmisten kanssa?

Ei suoraa katsekontaktia! Muuten luulen,
että aiot kohta ottaa minun palloni...

Käsillä olisivat tällä erää vihonviimeiset selviytymisvinkit, joita vuosia sitten olin kirjannut itselleni ylös, ja jotka löysin sattumalta jotakin muuta paperia etsiessäni. Nämä loput vinkit liittyen sosiaalisissa suhteissa selviytymiseen, ja viimeisenä, muttei vähiten tärkeänä siihen, miten ylipäätään elää ja olla. Tämä ihmissuhdeaihe on hieman kinkkinen, koska ihmiset jakautuvat varsin selkeästi ”seuraa hakeviin” ja ”vähemmän seurallisiin”, joten, ohjeita on hyvä suhteuttaa siihen, lukeutuuko itse tuohon tavanomaisella tavalla ihmisseurassa viihtyvään joukkoon, vai tällaisiin kuin allekirjoittanut.

41) ”Ole kohtelias ja huomaavainen toisille!”

Tämän neuvon voi kyllä heittää takaisin niillekin ihmisille, joilla ei ole ADHD-oireita. Mutta totta on, että kohteliaisuuden ”harjoittaminen” saattaa olla hieman tavallista vaikeampaa, ellei oikein edes huomaa, että seurassa on muitakin ihmisiä. Tai, jos ei jaksa kuunnella kärsivällisesti höpötystä, joka ei kiinnosta itseä lainkaan, tai jos se kiinnostaa, haluaisi sanoa omat näkemyksensä heti. Voi myös olla vaikeaa onnitella päivän sankaria, ellei muista, mikä päivä on meneillään, saati sitten sitä, milloin kyseisellä ihmisellä on jokin merkkipäivä. Joku ehkä pinnistelee tässä asiassa ja laittaa asiat kalenteriin, jotta pystyy olemaan normaalisti kohtelias ja huomaavainen. Itse olen tässä suhteessa epäkohtelias, ja olen ehkä vuosien mittaan loukannut lukuisia ihmisiä sillä, etten ole ”muistanut” heitä, mistä olen kaiken varalta pahoillani.

Introversio – ekstroversio – akseli erottelee ihmisiä selkeästi myös tässä suhteessa. Introvertit ovat vähemmistönä, joten heidän sosiaalinen käytöksensä ei edusta sitä kaikkein yleisintä, tai, enemmistön toivomaa käytöstä. Ekstrovertit kaipaavat yleensä enemmän ihmisten huomiota, joten, he saattavat kokea loukkaavampana sen, ettei heitä onnittele, tai ettei heihin pidä yhteyttä. Introvertit eivät välttämättä kaipaile puolituttavien onnitteluja tai rupatteluhetkiä kadulla ”kohteliaisuuden nimissä”. He varmaankin ilahtuvat heille oikeasti tärkeitten ihmisten tervehdyksistä, mutteivat aina tule vastanneeksi niihinkään.

Edustan tässäkin suhteessa vähemmistöä. Pyrin kyllä olemaan ystävällinen ihmisille silloin kun kohtaan heitä, mutta en hakemalla hae noita kohtaamisia, jotta voisin harjoittaa kohteliaisuutta heitä kohtaan, tai saada itselleni moista. Enkä välttämättä ole erityisen ”huomaavainen”, jos huomioni on sillä hetkellä jossakin omasta mielestäni tärkeämmässä asiassa kuin toisen ihmisen ulkoasu, tai jokin häiritsee mieltäni niin että haluaisin kadota koko tilanteesta toisaalle. En tarkoita ihmisille pahaa, ja vältän tahallista ”pahantekemistä”, mutten ole myöskään ylettömän aktiivinen ”hyvän tekemisessä”. Tosin, teennäinen huomaavaisuus ei mielestäni edes ole hyväntekeväisyyttä. Arvostan kyllä aidosti välittäviä ja huomaavaisia ihmisiä; he varmasti ilahduttavat monia pro-sosiaalisuudellaan. Itse en sellaiseen pinnistelemättä kykenisi, jos sittenkään. Olen todennut, että tuotan vähemmän pahastusta ihmisille epähuomaavaisuudellani, jos minuakaan ei huomata; eli, kukaan ei turhaan kaipaile huomiotani, kun en ole edes havaittavissa.

42) ”Tapaa ystäviä suunnitelmallisesti, ettet eristäydy. Aseta sosiaalisia aikarajoja.”

Tässäpä on toinen introverttien osalta hieman kyseenalainen vinkki! Jos alkuperäinen vinkki oli jollakin amerikkalaisella sivustolla, kuten muistelen, se selittänee tällaisen kehotuksen. Ympäristössä, jossa ujouttakin herkästi lääkitään, koska se on sosiaalisesti epäsuotavaa, on toki loogista kehottaa ihmisiä suorittamaan sosiaalisuutta oikein kalenteri kädessä. Mutta oikeasti ”eristäytyminen” voi olla joillekin ihmisille hyvinkin tarpeellista, jos he kuormittuvat ihmisten seurassa ja saattavat siksi käyttäytyä hankalasti, kun mitta tulee täyteen. Vihamielinen vetäytyminen ei tietenkään ole terveellistä eikä rakentavaa, joten, hyvähän se olisi, jos kaikilla olisi edes joku suhteellisen ystävällinen ihmiskontakti, tai elukka, joka tukee empatian kehittymistä ja ylläpitoa (tai jos olisi edes periaatteellinen ei-vihamielinen asenne teoreettisella tasolla ihmisiinkin, luomakunnan edustajina).

”Sosiaalisten aikarajojen” asettaminen voi olla tarpeen niinkin päin, että rajaa aikaa, jota joutuu viettämään toisten ihmisten kanssa. Tai, vaikka ajanvietto toisten seurassa olisi hauskaa, siitä saattaa silti väsyä, ja siksi olisi hyvä laittaa kestolle joku raja, ettei tule sitten käyttäytyneeksi ikävästi pahantuulisuuksissaan. Esimerkiksi ns. erityisherkät ihmiset saattavat kuormittua ihmisten kanssa olemisesta, vaikka olisivatkin normatiivisen sosiaalisia. Ja kuten jo mainitsin, introvertit eivät tarvitse niin monia ihmisiä elämäänsä, eivätkä niin usein kuin enemmistö ihmisistä, vaan laatu on tärkeämpi kuin määrä.

Etenkin stereotyyppiset ADHD-ihmiset (aktiivisesti kontaktia ottavat, tapahtumien keskipisteessä viihtyvät) lienevät useimmiten ekstroverttejä, kun taas introversio saattaa olla epätyypillisempää ADHD-ihmisessä. ADD-ihmisissä on luonnollisesti myös omissa maailmoissaan eläviä ja vähemmän seurallisia tyyppejä, mutta toisaalta, joku saattaa olla hyvinkin seurankipeä, mutta hajamielinen ja ”jumittava”. Ja Asperger-piirteisissäkin ihmisissä on ekstroverttejä, vaikka stereotyyppinen Asperger-tapaus saatetaan kuvitella esim. tiedemieserakoksi, tai oudoksi keräilijäksi, joka ei välitä ihmissuhteista lainkaan…

Toisin sanoen, erilaisia persoonia löytyy saman diagnoosin alta. Enemmistölle ADHD-ihmisistä voi kyllä olla ihan järkevää suunnitella ystävien tapaamista ja ylläpitää kaverisuhteita vaikkapa ihan kalenterin mukaan, etteivät ne kokonaan unohdu. Mutta minunlaiseni yliherkkä, umpi-introvertti-ADHD toimii tässä(-kin) suhteessa hieman toisin; priorisoiden sitä aikaa, jonka saa olla rauhassa, koska tavanomaisen tasoinen sosiaalinen aktiivisuus olisi tällaiselle päälle ”pahaksi”.

43) ”Suhtaudu huumorilla oireisiisi – anna itsellesi anteeksi (niin toisetkin antavat helpommin).”

Varmaankin kenen tahansa on hyvä suhtautua haasteisiinsa ja kömmähdyksiinsä lempeällä huumorilla, ja liioittelematta epäonnistumisiaan ja virheitään. Liian vakava ja etenkin armoton suhtautuminen ja jatkuviin haasteisiinsa ja vaikeuksiinsa tuottaa tietysti masennusta, itseinhoa, jopa itsetuhoisuutta. Mutta rajansa siinäkin, minkä verran vain naureskelee hölmöilyilleen, etenkin, jos on aiheuttanut haittaa toisillekin.

Voisin kuvitella, että se olisi ärsyttävää, jos joku vaikkapa rikkoisi jotakin kohtalaisen tärkeää silkkaa huolimattomuuttaan, ja sitten vain vitsailisi asialla, pahoittelematta ja korvaamatta vahinkoa. Olisi kaiketi hyvä kuitenkin pyytää ihan aidosti pahoittelevalla naamalla anteeksi ja tarjoutua korjaamaan vahinko. Sen jälkeen voi kyllä antaa itselleen anteeksi ja suhtautua asiaan vaikkapa huumorilla, eikä jäädä vatvomaan tapahtunutta, haukkumaan itseään ja kehittämään lisää katkeruutta entisen päälle.

Loppujen lopuksihan olemme kaikki aika naurettavia reppanoita. Kaikilla ei tosin ole neuropsykiatrisia haasteita, mutta kaikilla on jotakin vingerrystä päässä; ainakin tunnelukkoja, rajoittavia uskomuksia, jopa harhakuvitelmia, itsetunnon haasteita, yksittäisiä pakko-oireita, riippuvuuksia, pelkoja, kummallista vallanhimoa ja muita outoja mielihaluja…

44) ”Opettele pitämään puolesi.”

Jämäkkyyden opettelu on varmaankin useimmille tarpeen, jos taustalla on kielteistä, lannistavaa palautetta ja itsetunnon haasteita. Jotkut puolustavat oikeuksiaan liian aggressiivisesti ja polkevat toisia, jotkut taas eivät pistä vastaan ollenkaan. ”Perästä vedettävät” ja ”persiille potkittavat” (näinkin rumasti jotkut sanovat vaikkapa ADD-ihmisistä, joilla on toiminnanohjauksen haasteita) eivät yleensä aja omia asioitaan, koska eivät saa sellaista aikaiseksi, vaikka tahtoisivatkin, joten heitä saatetaan onnistua potkimaan heidän kannaltaan väärään suuntaan. Jotkut taas sinkoilevat omien impulsiivisten tahtomistensa mukaan suorastaan ylienergisesti, toisiakin tieltään tuuppien, muttei heitä saa millään tekemään jotakin toisten puolesta tai yhteiseksi hyväksi. Heillä on vähän liikaakin ”omaa tahtoa”.

On hyvä tiedostaa ja ymmärtää, mitä oikeasti tarvitsee, ja tahtoa sitä, mitä tarvitsee. Eikä niin päin, että tahtoo jotakin, vaikkei oikeasti sitä tarvitsisi. Toisin sanoen, kun ”pitää puolensa”, on hyvä ymmärtää, mitä oikeastaan puolustaa. Miksi on jotakin mieltä? Miksi ei tahdo jotakin, mihin toinen painostaa? Tai miksi pysyy omassa kannassaan, vaikka se olisi erilainen kuin toisen?

Moni sanoo harkitsematta ”EI” ihan kaikkeen. Toinen sanoo ”JOO” yhtä lailla kaikkeen, koska haluaa miellyttää, tai pelkää, että siitä suututaan, jos sanoo ”en osaa sanoa” tai ”EI”. Moni sanoo kaiken varalta ”en tiedä”, ja ehkä se onkin ihan totta. Mistä sitä milloinkin tietää, kannattaako sanoa ”ei” vai ”joo”? Eihän sitä voikaan tietää, ellei ymmärrä itseään ja omia tarpeitaan. Ja jos ei oikeasti jotakin tiedä, on parempi sanoa se ääneen kuin kieltää tai myöntää heti.

Jämäkkyyden opettelun voi aloittaa tutustumalla itseensä; pintakerrosta ja sen haluamisia ja automaattiohjaustaan syvällisemmin. Se onnistuu kaikkein luonnollisimmin, kun on edes joskus ”läsnä itselleen”. Toiset ihmiset ovat kyllä jossain suhteessa ”peili” omalle käytökselle (”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä sydämesi”, sanoo muistaakseni raamatullinen sananlasku.), mutta ellei koskaan ole aivan yksin, saattaa onnistua pakenemaan tietoisuutta siitä, kuka oikeasti on.

Jostakin varmaankin löytyy esim. Bournen ”omien oikeuksien luettelo”, jonka voi lukea pohdiskellen, toteutuvatko kyseiset oikeudet omalla kohdalla. Jonkun noista ”minulla on oikeus”- hokemista voi ottaa käyttöön kommunikoinnissaankin, vaikkapa vain koemielessä. Kun sinulta seuraavan kerran vaaditaan jotakin, mitä et halua, voit aloittaa repliikkisi: ”Minulla on oikeus vastata kieltävästi…”

45) ”Etsi ihmisiä, joitten parissa sinusta pidetään ja sinua rakastetaan ja ymmärretään.”

Tämä voi olla aika haastavaa toteuttaa, ellei sellaisia ihmisiä ole luontaisesti esim. perheessä, tai ellei ole kertynyt samanhenkistä kaveripiiriä jo varhain. Luulisin, että tällaisten ihmisten löytäminen voi olla hakuammuntaa, jos yrittää suunnistaa vaikkapa netissä annettujen tietojen pohjalta. Toisaalta, ehkä joku yhteinen kiinnostus tai ominaisuus johtaa jäljille, netinkin kautta. Netissä ilmaistu identiteetti ei tietenkään aina edusta mitään oikeaa persoonaa, ainakaan täysin, joten, voiko tällaisten ”tekoidentiteettien” välillä olla realistista ”rakkautta ja ymmärrystä”? Eikö se ole enemmänkin jonkinlaista mielikuvitusleikkiä mielikuvitushahmojen välillä? Ei sillä, etteikö mielikuvitusleikkien kautta saattaisi saada terapeuttisia kokemuksia…

Mutta jos tässä puhutaan ”oikeitten ihmisten” etsimisestä, vaikkapa jokin harrastepiiri, jossa osallistujilla on samanlaisia kiinnostuksia, saattaa toimia tutustumisen alussa. Moni ehkä haluaa ensin hieman ”tarkkailla” ihmisiä saadakseen selville, millaisia nämä ovat ja miten nämä suhtautuvat itseen, ja sitten vasta tutustua henkilökohtaisemmin. Jotkut menevät suoraan asiaan, siis, pyrkivät tutustumaan nopeasti ja tähtäävät suoraan joukon keskelle. Välillä varmaan tulee takkiin, joskus ehkä jopa ”turpiin”, ainakin henkisesti. Joillakuilla on neuropoikkeavuutta ymmärtävä lapsuudenperhe, ja se voi olla voimavara, joskin tuoda myös omat yhteiset haasteensa. Minua on siunattu ainakin jossain määrin ”hullunkurisella perheellä”, joten en oikeastaan koskaan tunne olevani ihan ainoa kummajainen tällä pallolla.

46) ”Vältä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sinua tai arvosta sinua omana itsenäsi.”

Jos sattuu olemaan sidoksissa vaikkapa työpaikkaan tai sukuun, jonka keskellä kokee olevansa ”friikki” tai ”musta lammas”, saattaa olla vaikea vältellä tällaisia ihmisiä aivan täysin. Mutta, jos edes itse hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on, saattaisi malttaa pysyä omanarvontuntoisena olentona heidänkin seurassaan – sen aikaa kuin on tarpeen. Se taas, jos ihan lähiperheessä on joku tällainen ihminen, on mutkikkaampi juttu. Yhteisymmärrystä voi tosin lisätä, jos on hyvää tahtoa ja motivoitunut parantamaan ihmissuhteitaan. Omista oireista kannattaa kertoa ja pyrkiä lisäämään toisen teoreettista ymmärrystä. Empaattinenkin ymmärtäminen voi lisääntyä, kun ilmaisee avoimesti omat tunteensa ja pahoittelee omaa toimintaansa, joka liittyy vaikkapa ADHD-oireisiin. Läheinen ihminen voi olla monella tapaa tueksi ja avuksi oireitten kanssa selviytymisessä.

Jos läheinen ihminen ei arvosta sinua ”omana itsenäsi”, saattaa herätä kiusaus antaa täysi laidallinen takaisin. Jos toinen arvostelee sinua sinun puutteistasi ja hölmöyksistäsi, on aika inhimillistä esittää vasta-argumentiksi muutama ”entäs itse?”- kommentti. Niin kiihdyttävän kiehtovaa kuin tällainen toisen silmässä olevien risujen ja tukkien kaivelu onkaan, pitkällä tähtäimellä se ei toimi, vaan syö aikaa, energiaa, ja vie huomion siltä kaikelta, mikä oikeastaan on ihan hyvin. Meissä on loputtomiin arvosteltavia asioita, vikoja, puutteita. Olemme kaikki tehneet lukemattoman määrän hölmöyksiä; jos emme itsemme, niin ainakin jonkun toisen mielestä. Tällaisen analyysin aloittaminen johtaa loputtomaan suohon.

Läheisen kanssa voisi kokeilla tehdä yhdessä ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen (ks. esimerkkejä). Voisi piirtää kummankin käden samaan paperiin, jollain tavalla kosketuksiin, ja kirjoittaa käden muistilauseet kumpaiseenkin. Tulisi kenties mietittyä lauseitten merkitys niin itsen kuin tuon toisen kannalta. ”Minulla on oikeus olla oma itseni – Sinullakin on oikeus olla oma itsesi!”

47) ”Kirkasta arvosi – Valitse mielekkäitä tekoja – Älä ole riippuvainen muitten mielipiteistä!”

Tämä viittaa varsin suoraan ”hyväksymis- ja omistautumisterapian” (suomalaisittain HOT) oppeihin. Olipa ADHD-tapaus tai ei, kaikkien kannattaa ”kirkastaa arvonsa”, eli pohtia, mikä itselle on aivan oikeasti tärkeää, milläkin elämänalueella, tai elämässä yleensäkin. Kun omat arvot kirkastuvat, voi pyrkiä tekemään aiempaa tietoisemmin asioita ja valintoja, jotka johtavat näitten arvojen osoittamaan suuntaan – toisten mielipiteistä huolimatta!

Suunnista sinne, minne omat arvosi johtavat – älä sinne, mitä ”kaverit sanovat”, ”suku päättää”, ”kumppani pakottaa”, tai ”yhteiskunta painostaa”. Toki on tarpeen noudattaa lakia, ettei joudu oikeasti vaikeuksiin. Saattavathan jonkun ihmisen omat arvot olla ristiriidassa vaikkapa lain ja etiikan kanssa, joten sellaisten arvojen todentamista tuskin tämän terapiasuuntauksen kehittäjäkään suosittelisi harjoittamaan…

Ellet voi (ainakaan vielä) toimia konkreettisesti omien arvojesi mukaan joittenkin rajoittavien tekijöitten takia, suuntaudu silti arvojesi mukaisesti henkisesti, sisäisessä maailmassasi. Kuvittele arvojesi mukaista toimintaa ja sitä, millaiseen tilanteeseen toiminta voisi johtaa. Uskalla sentään ajatella arvojesi mukaista elämää! Voit tehdä siitä vaikkapa jonkinlaisen ”unelmakartan” tai omanlaisesi kuvakollaasin, tai kirjoittaa siitä itsellesi. Sellaisen on todettu lisäävän tyytyväisyydentunteita, ja uskoisin, että on pitkällä tähtäimellä rakentavampaa kuvitella mielekästä elämää itselleen kuin eläytyä päivästä toiseen jonkun tv-sarjan sankarin elämään.

Jotkin haaveet eivät ehkä toteudu tässä elämässä, tai ne saattavat muuttua matkan varrella. Vastaan tulee niitäkin asioita, joita ei olisi odottanut tai toivonut. Mutta olisiko ehkä viisaampaa vain hyväksyä se, mikä on, kun se kerta on? Mitä järkeä on ”potkia pistintä vastaan” ja vastustaa sitä, mikä sattui ilmaantumaan tiellesi? Siinähän rikkoo vain itsensä.

Ja ehkäpä, kaikista esteistä huolimatta, ne aidoimmat ja syvimmät toiveet kasvavat hiljaa ja ryöpsähtävät täyteen kasvuun tai puhkeavat kukkaan jonakin päivänä, kun olosuhteet ovat otolliset. On vain hieman haastavaa odottaa niitä sopivia olosuhteita! Mutta ehkäpä tässä odotellessa voi vetkutella jalkaa, naputella pöytää (tai läppäriä), tai uppoutua omiin maailmoihinsa.

PS: Näissä muutamassa viimeisimmässä blogitekstissä oli siis ”vanhan” ADD/ADHD- vinkkilistani sisältö, omilla kommenteillani varusteltuina. Joitakin muitakin ADHD-vinkkejä olen tainnut kirjoittaa tähän blogiin matkan varrella, ja ne löytyvät lyhenteen mukaisella tunnisteella. Ja lopuksi voin vain kirjata tähän parhaaksi toteamani vinkin, jonka löysin ihan muualta kuin tältä listalta, ja jota en sitäkään osaa vielä täysin noudattaa:

Olitpa ADHD tai et, ole, kuka oletkin – ole, koska oleminen on kaiken perusta!