Kadonnut paketti, rattikelkkametafora ja raakun viisaus

Sumeaa.

Olen erittäin turhautunut, joten ei huvittaisi edes kirjoittaa mitään, mutta valitan, jotta tulisi edes kirjoitettua, koska ärsyttää sekin, ellei tule…

Tilasin jo viikkoja sitten koevedoksen sarjakuvatarinasta, jonka aioin julkaista nyt syksyllä, mutta se lähetys katosikin matkan varrelle. Minne lie UPS-jakelija sen paketin tökännyt, kun ei sitä ainakaan lähitienoilla ole näkynyt. Sainpahan kuitenkin ”toimitusvahvistuksen” viikko sen perään, kun paketti oli olevinaan toimitettu ovelle asti! Raivostuttavaa ja käsittämätöntä. Yritin ja yritän hyväksyä tapahtuneen, ja tehdä uuden tilauksen, mutta kylläpä ihan oikeasti turhauttaa.

Ja ärsyttää tietysti sekin, kun ei voi ihan varmaksi luottaa siihenkään, että uusikaan koevedos löytäisi perille. Mutta koska haluan koevedoksen samasta painotalosta kuin varsinaisenkin painotuotteen, jotta esim. värimääritykset pysyisivät samoina, ei voi kuin tehdä samanlaisen tilauksen ja yrittää toivoa, että lähetys tulisi toisella kerralla perille.

Mutta onpa kyllä suututtanut viime päivinä niin paljon, ettei meinaa saada ajatuksiaan pidettyä muissa asioissa kovin pitkiä aikoja. Tekisi mieli valittaa ja valittaa, tai ainakin purkaa turhautumisen tunteensa johonkin, mutta en ole halunnut olla toisten seurassa pahantuulinen. Mutten voinut edes suoraan valittaa UPS-palveluun, kun piti ottaa yhteyttä lähettäjään. Ja kun laittaa asiasta valitusta lähettäjälle, täytyy yrittää hillitä ärtymyksensä ja olla kohtelias; eihän se heidän vikansa ole, jos kuljetusyhtiö jotenkin sössii… Mutta vaikka kuljetusyhtiö olisikin sössinyt ärsyttävästi, pilaan vain oman päiväni (tai useamman, ja ehkä toistenkin), kun vatvon tätä asiaa. Mutta miksi hitossa piti juuri nyt ja tässä asiassa tulla tällainen viivytys? Miksi, miksi, miksi??? Raivostuttaa ja naurattaa ja itkettää, ja silti tässä vain naputtelen…

Haluaisin saada tuon projektin valmiiksi, jotta voisin paneutua johonkin toiseen. Siedän yleensä aika hyvin keskeneräisiä projekteja; mutta en silloin, jos olen nimenomaan yrittänyt saada jonkin projektin valmiiksi ja tehnyt itse kaiken sen mitä voin, jotta se etenisi… Jos siinä vaiheessa tulee jokin tällainen random-viivytys tai este, niin alkaa kyllä hermoja kiristää, laaja-alaisesti ja vihlovasti. Tuntuu kuin olisin lasketellut kelkalla loivaa mäkeä ja sitten tössähtänytkin johonkin saakelin töyrääseen, johon juuttuu kiinni, eikä edes näe, pääseekö siitä mistään kohti jatkamaan matkaa; vai pitääkö vain kaivaa itsensä hangesta, korjata särkynyt kelkka ja lähteä tarpomaan takaisin vastamäkeen…

En tiedä mistä tuo kelkkamielikuva edes putkahti; en ole tosiaankaan aikapäiviin laskenut mäkeä edes rattikelkalla, ja viimeksi kun laskin, huolestunut ohikulkija luuli minua yhdeksi lapsista… Ei kannata laskea järven jäälle, jos onkin heikko jää rannassa! Joo joo, olen ihan vastuullinen ja joskus ylihuolehtivainenkin vanhempi…

No, yritän nyt taas kerran seestyä ja tyyntyä ja hyväksyä tapahtuneen; ja sitten keskittyä muuhun, koska nyt ei tosiaankaan tarvitse tehdä tuolle edellä mainitulle asialle yhtään mitään ainakaan kahteen viikkoon. Sitten voi taas alkaa jännittää, onnistuuko paketin toimitus vai ei, ja murehtia etukäteen, mitä sitten teen, jos ei taaskaan onnistu… Surkuhupaisaa. Tuntuu ihan ääliöltä edes kirjoittaa tästä aiheesta. Voisihan sitä sen sijaan valittaa hallituksesta, mutta kun eivät ne asianomaiset lue tätä kuitenkaan, niin ei silläkään ole mitään väliä. En tiedä lukisiko ehkä joku UPS:in työntekijä tätä valitusta ja ottaisi opikseen?

Ihan hullua tämä nykyaika, kun kaikki menee niin monimutkaiseksi, vaikka pitäisi olevinaan olla niin helppoa ja sujuvaa. Olisinpa elukka, niin ei tarvitsisi ajatella tällaisia! Mutta eipä taitaisi onnistua kirjoittaminenkaan, ainakaan kovin järjellisesti. Elukkaa ja tekoälyä verratakseni, tekoäly oli Ylen jutun mukaan luonut varsin ääliömäisiä kuvia esimerkiksi saamelaisista. Elukka ei tiedä, keitä sanotaan saamelaisiksi, mutta se tietää ehkä omalla tavallaan saamelaisista paljon enemmän kuin tekoäly, jos sattuu elelemään samalla alueella. Ja kumpi on tärkeämpää; sekö, mitä kaikkea ihminen tietää, vai se, mitä elukka?

Raakkuelukatkin esimerkiksi kenties tiesivät jollakin alkeellisella tavalla olevansa olemassa tässä ja nyt, mutta metsäkoneen kuljettaja ei tiennyt, tai ei välittänyt, tai ymmärtänyt raakkujen tarpeista mitään, mutta tiesi kyllä, miten kaataa ja kuljettaa puita. Ja se ihmisen tietämys tehokkaasta hakkuuoperoinnista oli paljon hölmömpää kuin raakun sanallistamaton tuntuma omasta olemassaolostaan. Tuosta jälkimmäisestä voisi ottaa opikseen. Se on viisautta.

Minusta tuntuu, että elukat alkavat olla kohta ihan ylistressaantuneita ihmislajin edesottamusten takia, joten enpä ihmettele, jos ne alkavat stressitilassaan hyökkäillä ihmisten kimppuun enemmän kuin ennen vanhaan. (Raakuntapaiset eivät tietysti pysty hyökkäilemään, mutta monet lajit kyllä pystyvät.) Se on tietysti aika huolestuttavaa ja pelottavaa, mutta kenties jopa luonnollinen seuraus siitä kaikesta, mitä ihmislaji saa luomakunnassa aikaan. Tietenkin elukat stressaantuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikista ihmehärveleistä ja metelistä ja magneettikentistä ja ilmansaasteista ja muusta, mitä ihmiset niitten elinpiiriin työntävät, ja aggressiivisuus voi lisääntyä. Näkyypä se ihmisissäkin. No, enpä nyt voi rauhoittaa tätä maailmanmenoa, jos omaanikaan, mutta yritän rauhoitella niitä ”hermojani”…

Ok, seuraavaksi palaan sellaisen paperin ääreen, johon kirjasin ylös omia ”projektejani”, joita minulla on jo tekeillä, tai joissa on kehityspotentiaalia. Katson, nousisiko niistä jokin ”kuningasidea”, jota voisin lähteä viemään eteenpäin tässä odotellessani sitä koevedosta. Sikäli kun leipätyöltä ja muilta velvollisuuksilta jää aikaa ja energiaa. Herran haltuun.

Jos harhauni tympii eikä tekoälykään lohduta…?

Vapaus, vapaus, vapaus!

Onpahan harvinaisen tympääntynyt olotila, joten en jaksa edes yrittää kirjoittaa mitään järjellistä. Kesälomani viimeisenä päivänä kyy puraisi koirakaveriani suupieleen, mikä aiheutti tietysti siinä määrin ahdistusta ja stressiä, että oli sangen rasittavaa yrittää keskittyä normaalisti työasioihin, ja loman palauttava vaikutus taisi nollautua. Luojan kiitos, karvainen kaverini on ihan kunnossa nyt, muttei se luultavasti ymmärrä varoa käärmeitä sen enempää kuin ennenkään, joten, täytyy yrittää olla itse skarpimpi tulevilla heinikonvieruslenkeillä. Hoh.

Auton käsijarrun vaijeri on tyhjänpäiväisessä tilassa, eli niin väljä, että olisi ihan sama vaikkei sitä olisi olemassakaan; paitsi että katsastustyyppi puuttuu asiaan tulevassa katsastuksessa, ellei sille vaijerille tule tänäkään vuonna tehtyä mitään. Muutenkin varmaan joutaisi jarrut huoltaa ennen syksyn liukkaita kelejä, vaikkei mikään ärsyttävä merkkivalo vielä vilkukaan kojelaudassa.

Tympii nuo autoasiatkin, kun joutuu vaivautumaan niitten takia ihmisten ilmoille ”ylimääräisiä” kertoja. Tympii Ylenkin uutiset ja ajankohtaisohjelmien asiat, ja joittenkin vallanpitäjien naamat, ja se kaikki, mikä saa ajattelemaan, että rapakon takana on tyrmistyttävän suuri määrä sellaisia ihmisiä, jotka saattaisivat valita uudelleen presidentiksi sen ihmisen, jonka nimikin on kuin märehtijän peräpäästä kuuluva törähdys.

Olen väsynyt niin oman ”lauluni valheeseen” (siis teeskentelemään jotakin pätevänoloista ammatti-ihmistä myös vapaa-ajallani, kuten tässä blogissa kirjoittaessani) kuin tämän maailman harhaiseen lärpätykseen, jota some ja valitettavan usein myös asiamedia on tulvillaan. Miten erottaa totuus valheesta, harhat reaalimaailman ilmiöistä, tulkinnat faktoista? Ja jos kaikki on harhaa, kenen harhassa elämme?

Nuortenkin pahoinvointi vain äityy, purkautuen yhä enemmän myös väkivaltana. Maailman sotaisa ”henki” tuottaa pelkoa, pelko nostattaa aggressiota, aggressio lisää pelkoa, ja niin noidankehä ruokkii itse itseään. Kuka jää rauhoittelemaan hädissään olevia lapsia ja nuoria, jos vanhemmatkin vain pakenevat omiin kupliinsa?

Monet lapset on jo jätetty kasvatuksellisesti heitteille, netin ja somen ihmeelliseen maailmaan ”kehittymään”, ja eiköhän yhä useampi taapero pääse pian nauttimaan myös tekoälyn antamasta kasvatuksesta. Niin että lapset voivat esittää ”miksi”-kysymyksensä tekoälylle, eikä isille ja äidille, jolloin isi ja äiti ehtivät olla yhä enemmän omassa somekuplassaan, seurustella hekin tekoälyn kanssa tai pelata jotakin peliä, joka saa unohtamaan tämän (omalla tavallaan harhaisen) reaalimaailman rasittavat ja liian vaikeat asiat.

Ehkäpä totuus on katsojan silmässä siinä missä kauneuskin. Minä ja minä olemme sitä ja tuota mieltä, ja se on totuus, koska luimme sen netistä, tai joku somevaikuttaja tai populisti sanoi niin.

Minä en välittäisi väittää mitään tärkeääkään, koska ei sillä varmaankaan ole samanlaista painoarvoa kuin jonkun kivannäköisen somevaikuttajan tai uskottavan oloisen setämiesasiantuntijan sanomisilla. Kuka tahansahan voi teeskennellä tietävänsä vaikka mitä; voihan sitä vaikka väittää opiskelleensa valtiotieteitä ja niin edelleen, että pääsee vaikkapa kansanedustajaksi tai jopa ministeriksi, jos on riittävästi pokkaa valehdella.

Ja ministerikin voi teeskennellä olevansa itsevarma ja tietävänsä enemmän kuin oikeasti tietää; sillä tavalla leuka pystyssä ja omahyväinen ilme naamalla. ”On sanomattakin selvää”, eli: ”te tyhmät kun ette tajua, mutta minäpä tajuan, että se ja se on ihan päivänselvää!”

Kyllä se menee monelle hyväuskoiselle ihmiselle täydestä, kun johonkin asemaan päässyt sanoo jotakin. Sitä kun luulee, että eihän nyt kukaan voi niin härskisti valehdella ja teeskennellä, vielä suoraan silmiin katsoen… Ja ei kai nyt ihmiset kirjoita mitään perätöntä potaskaa nettiin, eihän?

Tympii ja inhottaa tämä salakavalasti hiipivä ja leviävä ”mielisairaus”. Informaatiotulvan (sisältäen niin ”faktat”, disinformaation että kaikenlaisen viihdefiktion, ja tällaisenkin hyväntahtoisen pakisemisen) takia ihmisen mieli on yhä enemmän sekaisin, ja ihmiskunnalla alkaa pian olla kiire ”vapautua mielensä vallasta ja alkaa elää” (viittaan Steven H. Hayesin kirjaan).

Havahtukaa, himputti, ja repikää itsenne edes hetkeksi irti tästä harhaisesta menosta! Pienikin tietoinen hetki voi avata henkireiän tähän kaoottiseen ärsykekuplaan, niin että voi edes kurkistaa ulkopuolella lepäävään avaruuteen.

Rauhaa ja iloa kaikille!

Katsokaa taivaan lintuja, kakkakasoja ja elikoita maan päällä…

Eilen väsytti niin älyttömästi, etten jaksanut kirjoittaa mitään älyllistä. Luin yhden populaaripsykologisen kirjan toissaillan ja eilisen aamupäivän aikana, ja vaikka se olikin ihan kiinnostava sisällöltään, ehkäpä se paneutuva lukemiseen keskittyminen oli jotenkin myös rasittavaa. Lisäksi luin loppuun yhden toisen kirjan ja viimeistelin siihen liittyvän ”reflektion” (opiskeluihini liittyen), ja olin ihan iloinen siitä, että sain sen tehdyksi, mutta enpä sitten jaksanutkaan tehdä mitään muuta aivotyötä, enkä myöskään jaksanut keskittyä mihinkään järjelliseen kädentyöhön…

Tuli tarve lähteä ulkoilemaan, ja sain kuin sainkin sen aikeeni toteutettua muutaman minuutin sisällä, kun en alkanut sitä millään tavoin kyseenalaistamaan, eikä kukaan muukaan aikomustani estänyt. Kävin siis kävelemässä keväisessä luontoympäristössä, ihmettelin kanadanhanhien kakkakasoja muutaman kymmenen metrin päässä pihasta, hirvenkakkoja viiden minuutin kävelymatkan päässä ja niitten lisäksi kaivelujälkiä, joita jokin elukka oli tehnyt useampaan pieneen muurahaispesään siellä samalla suunnalla. Sammalikossa oli myös isohkoja painaumia, joista yksi muistutti muodoltaan varsin paljon ihmisen paljasta jalkapohjaa. Koiraani kiinnosti kovasti nuuhkia noita painaumia, ja se meni ”jäljitysmoodiin” ja meinasi lähteä seuraamaan jälkiä ylettömän innostuneena.

No, koska otaksun, ettei kukaan kyläläisistä ole talsinut avojaloin tuolla metsätien varrella, ehkäpä siellä on käynytkin karhu. Parina iltana koirani on kieltäytynyt lähtemästä pihasta yhtään kauemmas hämärtyvän metsän suuntaan, joten se on kenties aistinut karhun tai jonkun muun muurahaispesiä kaivelevan olennon, toisin kuin minä, ja halunnut suojella minua, etten joutuisi vastakkain sellaisen kanssa.

Joinakin aiempina vuosina olen nähnyt ihan selkeitä karhunjälkiä tässä lähistöllä, joten ei se outoa olisi, jos joku sellainen olisi tallustellut lähimaastossa tänäkin vuonna. Lähimetsissä kulkee myös ilveksiä ja ahmoja. Noitten kahden elukan arvelen olevan niin arkoja, että ne luultavasti pakenevat liukkaasti, kun havaitsevat ihmisen. Mäyriäkin täällä asustelee, mutta niitä en miellä lainkaan ”petomaisiksi”, enkä sen kummemmin kavahda kettujakaan, joita on silloin tällöin näkynyt talon ikkunasta.

Jonkun kyläläisen kissa hiippailee täällä pihalla luvattomilla reissuillaan, ja sitä saatan joskus säikähtää; ja varsinkin, jos koira syöksyy sen perään ja nykäisee flexin kädestäni. Jäniksiä ja rusakoita pyörii talon ympärillä syömässä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja kauriita kuljeskelee silloin tällöin ihan pihan vierestä. Monenlaisia lentäviä tai maata nokkivia siivekkäitä näkyy lumettomaan aikaan keittiön tai olohuoneen ikkunasta, ja harvinaisempiakin lintuvieraita, kuten vaikkapa harmaahaikaroita ja meriharakoita, on joskus näkynyt.

Minä pidän siitä, että kodin ympärillä lentelee ja kuljeskelee elukoita, eikä niinkään ihmisiä. Koin kaupunkilähiössä elämisen opiskeluaikaan suorastaan sairastuttavana. No, olisi tietenkin häiritsevää, jos pihassa alkaisi jatkuvasti vierailla joku potentiaalisesti vaarallinen eläin, kuten liiaksi ihmisiin tottunut karhu. Vielä en sentään ole ihan kauhuissani karhun läheisyyden takia, mutten myöskään aio tieten tahtoen mennä tuonne lähimetsään iltahämärässä. Jos taas arvelisin siellä kulkevan suden, haluaisin mennä etsiskelemään sitä, että näkisin edes vilauksen siitä. En nähtävästi pelkää susia niin paljon kuin karhuja. Oletan, ettei terve susi kävisi minun kimppuuni (eikä koiranikaan), koska pelkäisi minua ja väistyisi paikalta. Sitä en tiedä, saisiko koirani peloteltua karhua pakoon, vai kävisikö niin, että se yrittäisi piiloutua minun selkäni taakse, ja minä jähmettyisin…?

Ehkäpä terve itsesuojeluvaisto saattaisi jossain tilanteessa unohtua siksi, että minulla on aina ollut voimakas tarve saada jonkinlainen sielullinen yhteys esimerkiksi juuri susiin. Lapsena tuo tarve kohdistui paremman puutteessa vaikkapa harakkaan tai metsämyyrään. Muistan keränneeni joskus ”tukkimiehentäitä” tulitikkurasiaan ikään kuin lemmikiksi. Enimmillään niitä oli kolme, mutta jossain vaiheessa ne alkoivat hieman inhottaa, koska niillähän on kyky lentää, ja ne saattoivat yhtäkkiä pörähtää ilmaan ja laskeutua vaikkapa omaan päähän. Eivätkä ne olleet kovin miellyttävän näköisiä tai tuntuisia.

Meillä oli muinoin kaneja, joita lähinnä syötiin, ja vaikka ne olivatkin ”ihan kivoja”, en kiintynyt niihin mitenkään erityisesti. Muistan hämärästi myös kissan, josta piti luopua toisten allergian takia. Koiraakaan ei saanut pitää sisätiloissa, joten siitä ei tullut kovin läheinen. Parina kesänä meillä oli ”siipikarjaa”, ja tuolloin minulla oli lemmikkihanhi, josta piti kuitenkin luopua syksyllä. Eihän sellaiseen olisi kannattanut kiintyä, koska tiesi jo, ettei sitä saisi pitää. Mutta minkäs teet, kun on tarve kiinnittyä edes johonkin olentoon, jonka kanssa koet pystyväsi olemaan vuorovaikutuksessa, toisin kuin ”koulukavereitten”?

Kun sitten lopulta sain luvan, että saan pitää yhden itse kasvattamani koiranpenikan ja antaa sen oleskella vinttihuoneessani, kävi niin, että tuo koiraparka jäikin auton alle kylätiellä. Se oli luultavasti aika traumaattista minulle, koska siitä on saattanut jäädä aika ikävänsävyinen ja vahva uskomus: Jos minä jotakin oikein kovasti haluan itselleni ja saankin sen sitten, tulen myös menettämään sen äkkinäisesti. Sama toistui parin vuoden päästä kissan kanssa. Sain luvan ottaa kissanpennun, mutta sillä aikaa, kun olimme siskon kanssa sukulaistädin luona pitkällä vierailulla, kissa oli ”kadonnut”. Ja uskomus vahvistui.

Niin, enpä olekaan sitten vuosikausiin haluamalla halunnut mitään elukkaa itselleni kaveriksi, etten vain menettäisi sitä, kuten tuo kielteinen uskomus uhkailee päässäni. Mutta kun jälkikasvu on halunnut elikon, se on toki otettu, jos siihen ei ole muita esteitä ollut. Ja tämän erään tietyn elikon kanssa kävi niin, että siitä tuli olosuhteitten vaikutuksesta enemmän minun kaverini. Menettämisen pelko kyllä aika ajoin kummittelee; ja etenkin se hyökkäsi silloin, kun karvakaveriltani piti leikata pahanlaatuinen kasvain, ja heti perään vanhempi karvakaveri piti lopettaa.

Nyt minulla on kuitenkin ollut jo useamman vuoden elukkakaveri, jota voi silitellä ja rapsutella, ja joka ei mahdu tulitikkuaskiin. Se näyttää aavistuksen verran susimaiselta, mikä lohduttaa niissä lapsenmielisissä toiveissa, että haluaisin olla susi susien joukossa. Se osaa pyytää ruokaöljyä kuivaruuan sekaan tietynlaisella urahduksella, ja urahdella hieman eri sävyisesti eteisen oven edessä, jos kyse on kakkahädästä. Yhtenä yönä, kun sillä oli hieman löysä vatsa, se oli käynyt omin päin kakalla ulkona, vaikkei se yleensä lähde kahden kahvallisen oven läpi minnekään.

Se päättelee pukemistani vaatteista, olenko lähdössä liikkeelle autolla vai kävelemällä, ja on aina ikkunassa odottamassa, jos olen ollut kokopäivätyössä muualla. Se ilmaisee minulle kaikilla osaamillaan tavoilla, että olen sille merkityksellinen ja tärkeä. Se on iloinen siitä, että olen sen kanssa, vaikken aina sitä huomioikaan kovin aktiivisesti. Se ölisee, vonkuu ja urahtelee omalla tavallaan; yrittäen selittää minulle jotakin, silmät tapittaen minun silmiini, ollakseen vuorovaikutuksessa kanssani. Ja jos olen kipeänä, se tulee viereeni lohduttamaan läheisyydellään, tai tuo minulle lelujaan tai jonkun puruluunpätkän lohdukseni.

Katselipa niitä kaukaa tai rapsutteli lähietäisyydellä, eläimet ovat terapeuttisia. Ne ovat läsnä tässä hetkessä, ja aidosti sellaisia kuin ovat. Miten monesta ihmisestä voi sanoa samaa?

Sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä terapeuttisia kuin eläimet keskimäärin, taitaa olla etenkin nykyaikaisessa kulttuurissa aika harvassa. Pienet lapset ehkä pääsevät lähelle eläintä terapeuttisuuden näkökulmasta; siis, ainakin ennen kuin aikuiset opettavat heille nykyhetken kadottamisen ja teeskentelyn taidot.

Silitelkää siis elukkakavereitanne ja tuntekaa rakkautta ilman ihmismielen asettamia vaatimuksia, ehtoja ja suoritteita. Katselkaa taivaan lintuja, jotka ovat sanattomia sanansaattajia meidän kadottamastamme paratiisista. Tutkikaa elikoitten jättämiä jälkiä; ehkäpä ne veisivät meidät lähemmäs sellaista elämisen ja olemisen tilaa, jossa vallitsee rauha ja harmonia.

Hyödyllinen kausikoriste! (Joulukalenterini 10. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Muutamia vuosia sitten poimin ”NLP-guru” Jamie Smartin englanninkielisestä luennosta kuvaukset ”kymmenestä myrkyllisestä ansasta” (nykyään puhuttaisiin varmaan ”toksisista”). Nämä ”ansat” vaikuttavat minusta edelleen osuvilta, vaikka olen tässä vuosien mittaan lueskellut paljon muutakin henkiseen kasvuun liittyvää.

Yksi Jamie Smartin kuvailemista mielen ansoista on nimeltään ”Snow-globing”, joka viittaa sellaiseen koristepalloon, jossa on sisällä nestettä ja olevinaan lumihiutaleita.

Lainaan tässä omaa tekstiäni:

Ihmisen ajatukset ovat usein yhtä sekaisin ja tukossa kuin lasipallo, jossa tekolumi on ravistelun myötä levinnyt ja kohonnut täyttämään maiseman. Elämä näyttää silloin kaoottiselta ja hallitsemattomalta. Ihminen luulee, että tämä näkymä on totta. Hän luulee, että hänen ajatuksensa kuvaavat todellisuutta. Mutta ne ovat vain ajatuksia! Ne ovat hänen tulkintansa siitä, mitä hän näkee ja kokee.

Ihmisen omat ajatukset ovat siis usein totuuden peittona. Kun ihminen pysähtyy ja odottaa, ajatukset seestyvät, näkymä kirkastuu, ja totuus paljastuu.

Ihmisen todellinen olemus on kirkkautta ja selkeyttä. Ajattelu voi olla sekaisin, mutta maailmankaikkeus ei ole! (Itse näen tämän siten, että yhteys Korkeampaan Voimaan kirkastaa ajatukset ja auttaa näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on. Pysähtyminen ja hiljentyminen auttavat kokemaan tätä yhteyttä.)

Niin että jos sinulla sattuu olemaan sellainen (vaikkapa jouluinen) pallokoriste, voit käyttää sitä apuvälineenä pysähtymisessä ja hiljentymisessä, aina kun tuntuu, että hösellät liikaa ja olet oman mielesi sokeuttama!

Istahda alas, ravistele palloa ja pysäytä liike. Seuraa sitten keskittyneesti, miten hiutaleet laskeutuvat pohjalle. Samalla myös ajatuksesi lakkaavat pyörimästä, mielesi selkenee ja kehokin alkaa rauhoittua.

Lue tästä kuvaukset muistakin ”myrkyllisistä mielenansoista”:

Todellista itsenäisyyspäivää! (Joulukalenterini 6. ”luukku”)

On arvokasta saada elää näinkin autonomisessa maassa; voisihan tilanne olla todella paljon huonompikin, etenkin ulkoisten olosuhteitten näkökulmasta. Ja kuitenkin, valtiollisen tason periaatteellinen ja teoreettinen itsenäisyys ei tietenkään takaa sitä, että olisimme sosiaalisella, psyykkisellä tai henkisellä tasolla itsenäisiä ja riippumattomia.

Todellista autonomiaa on olla tietoinen ja vapaa oman mielensä vallasta.

Tiedostamaton mieli saattaa olla täysin sokea omille riippuvuuksilleen, reaktiomalleilleen ja vaikuttimilleen, eikä se siis aina toimi niin kuin olisi rakentavaa, vaan usein jopa päinvastoin. Tiedostamatonta mieltä voidaan myös johdatella ja manipuloida; viedä kuin pässiä narussa jonkun toisen tahon pyrkimysten mukaan. Esimerkiksi monenlainen markkinointi puree höppänöihin, jotka eivät tiedosta oikeita, todellisia tarpeitaan. Tiedostamatonta mieltä voi myös harhauttaa ja pelotella tekemään jotakin sellaista, mikä hyödyttää jotakin toista tahoa, mutta käy ennen pitkää itselle haitalliseksi tai rajoittavaksi. Tiedostamaton, omiin toimintakaavoihinsa ja ”tunnelukkoihinsa” kiinnittynyt, itsekeskeisyyden ja/tai kärsimyksen sumentama mieli on altis kaikenlaiselle ulkoiselle vaikuttamiselle.

Tee palvelus todelliselle itsellesi ja vapauta itsesi mielesi vallasta harjoittelemalla tietoisuutta, esimerkiksi tällä tavoin.

Pohdintaa vuosien takaa:

"Olemmeko me todella itsenäisiä?"

Miten toipua masennuksesta, uupumuksesta, ahdistuksesta...?

Toisin sanoen, miten lakata rämpimästä sokkona ja kuluttamasta energiaansa pelkkään hengissä selviytymiseen? Esimerkki elävästä elämästä.

Kun maalasin tätä, en ollut varma,
mitä tuo "mörkö" kuvaa. Mutta on
 siinä sentään myös reikä, josta paeta.
Ja nyt näenkin kuvassa myös
lentoon lähteneen linnun...

Päätin, että olisi aika jakaa satunnaisille lukijoille, miten itse toivuin mm. pitkittyneestä ja/tai toistuvasta masennuksesta, enemmän tai vähemmän yleistyneestä ahdistuksesta ja epämääräisistä peloista, kroonisesta stressistä, stressiperäisestä hyperventiloinnista sekä ärtyneisyydestä, sekä pahimmista ”tunnelukoistani”… ja sain samalla myös ADHD-oireitani lievitettyä, sekä fyysistä terveydentilaani kohennetuksi; puhumattakaan suotuisista vaikutuksista merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja omiin projekteihini. Se on ollut pitkähkö ja kiemurainen matka, ja kenties vasta puolivälissä. Kuka tietää?

Ensinnäkin oli tarpeen kompuroida ja kaatuilla siinä määrin, ettei jaksanutkaan enää omin avuin nousta ylös ja jatkaa rämpimistä tuolla loputtomalla suolla, tai ”lumihangessa kahlaamista”, kun olosuhteet muuttuivat entistäkin karummiksi. Joskus silloin vuosia, vuosia sitten, uupumuksen partaalla ollessani, keksin töihin ajellessani sanoituksen jonkinlaiseen biisiin, jollaista olisin voinut kuvitella jonkun rähjäisen rock- bändin esittävän. Se alkaa sanoilla: ”Umpihangessa kahlaan, lunta kaulaan asti…”

Ajattelin tuolloin oikeasti, että se ”kahlaaminen” saattaa joskus loppua siihen, kun väsymyksen aiheuttama tahaton virhe tai poissaolon hetki heittää minut ja auton tienpenkkaan, tai rekan keulaan. Olisin mieluummin halunnut elää, mutten aina ollut lainkaan varma, jaksanko, ellei se monista eri tekijöistä koostuva kuormittuneisuuteni yhtään vähene. Pelkäsin, että ylikuormitus aiheuttaa väistämättä jonkinlaisen lopun, mutta tunsin olevani avuton vaikuttamaan tuohon ylikuormitukseen. Umpikuja?

Jos elämä on umpihangessa kahlaamista, vaihtoehtoja selviytymiseen on vähänlaisesti. Jos pysähtyy, paleltuu kuoliaaksi. On siis pakko pysyä liikkeellä, vaikkei tietäisi minne päin kannattaa kulkea, ja vaikkei meinaisi enää jaksaa. Mutta kun voimat loppuvat, ei enää oikeasti jaksa, jolloin pysähtyy… ja paleltuu kuoliaaksi…

No, ainakin, ellei kukaan olevainen auta, tai mikään saa aikaan oivallusta jostakin aivan uudenlaisesta tavasta katsoa, nähdä, ymmärtää, toimia.

Kaaduin rähmälleni kylmään hankeen, lopetin harhailevan pässin epätoivoisen, päämäärättömän kahlaamisen ja kaivauduin lähes kokonaan lumen alle. Tein sinne pesän ja koversin vain pienen reiän ulkomaailmaan. Lumihanki toimii varsin hyvänä eristeenä, joten en paleltunutkaan, ainakaan kuoliaaksi. Tai sitten joku ulommainen roolipersoona todella kuolikin. R.I.P, ulkoinen pässi!

Minä jäin henkiin ja ehkä heräsin jopa enemmän eloon kuin ennen. Ainakin opin hengittämään paremmin. Ja mitähän sitten teinkään tuolla symbolisessa lumiluolassani?

Olin jo aiemmin oppinut kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani, joten aloitin sen uudelleen, ja lueskelin myös menneitä ”muistelmiani”. Olin ennenkin piirtänyt ja maalannut jonkin verran, joten herättelin henkiin sitäkin harrastetta. Kuuntelin mielimusiikkiani, nautin luonnosta. Leikin, värkkäsin käsilläni, kuvittelin tarinoita, kirjoitin lisää. Opettelin lihasrentoutuksen ja palleahengityksen.

Opettelin puhumaan avoimemmin siitä, miltä minusta tuntuu, ja kuuntelemaan ja validoimaan omia tarpeitani. Minun ei oikeasti tarvinnut aina olla se vahva ihminen, joka huolehtii toisista ja viimeisenä itsestään, jos jaksaa (eli ei), eikä käy ikinä lääkärissä tai missään muussakaan hoidossa, eikä ole koskaan poissa töistäkään…

Sain käydä psykoterapiassa, ja vaikkei tuo ihminen minua aivan kaikin puolin ymmärtänytkään, ymmärsin silti itse itseäni paremmin, kun puhuin asioistani toiselle ihmiselle. Uupumuksesta toivuttuani tunnistin ”olevani ADHD”, ja sekin auttoi suhtautumaan itseen ymmärtäväisemmin. Minkäpä sitä perinnöllisille ominaisuuksille mahtaa? En ollutkaan (ihan aina) tahallani hankala ja hajamielinen ja hölmö ja laiska, tällainen boheemi ihmevetkuilija, joka usein kyllä sotkee, muttei useinkaan jaksa siivota jälkiään…

Aloin huolehtia aiempaa paremmin ihmiselämän perusasioista, kuten uni, ravinto, luonnollinen liikkuminen, arjen säännöllisyys. Otin aikaa ”omille projekteille”, kuten romaanien kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja omatoimiseen julkaisutoimintaan.

Siinä vaiheessa, kun löysin hyväksymis- ja omistautumisterapian ja tietoisen läsnäolon, aloitin uuden polun, astetta haastavammassa maastossa; välillä tuskastuttavan mutkaisen, kivisen ja aika hämäränkin, ja toisinaan rotkojenkin liepeillä kulkevan. Lisääntyvä tiedostaminen ei näet aina ole helppoa; valohan koskee silmiin ja paljastaa pölyhiukkaset, tahrat ja ne siivoamatta jääneet nurkat. En saa ikinä kaikkea siivotuksi! Mutta valossa on myös hyväksyntä. Kaikki, mikä tulee valoon, muuttuu valoksi.

Ei siis enää umpihangessa kahlaamista, eikä pelkoa hankeen tukehtumisesta tai jatkuvaa palelemista. Mutta välillä melkoista tasapainoilua, ajoittain melkein jalkapuolena raahustamista, ja edelleen toisinaan myös väsymistä, raapiutumista, väkisin vääntämistä ja tuskailua.

Haastava reitti mielekkääseen suuntaan on kuitenkin parempi kuin umpihangessa kahlaaminen ilman päämäärää. Jos tietää edes suunnilleen sen suunnan, minne haluaisi mennä, voihan sitä välillä kahlata siellä hangessakin. Kyllä se hankivaihekin joskus loppuu, kun vuodenaika vaihtuu.

Silloin ennen kahlasin vailla suuntaa, koska pelkäsin pysähtyä, enkä jaksanut kiivetä mihinkään puuhunkaan katselemaan ympärilleni. Enkä toisaalta uskaltanut tulla hangesta näkyville, koska pelkäsin jotakin… ehkä joutuvani jonkun reviiriään puolustavan olion vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi, tai jonkun ruuaksi? Tai sitten tiedostin, etten ollut pukeutunut kyllin lämpimästi selvitäkseni vaihtelevissa olosuhteissa hangen ulkopuolella. Tai sitten valitsemani vaatetus oli alkujaankin vääränlainen. Ehkäpä oli tarpeen lymyillä hangen alla kasvattamassa omanlaistaan turkkia, koko tuon jääkauden ajan?

No, tuosta jääkaudesta on, Luojan kiitos, jo vuosia. Se oli ennen kuin olin aloittanut edes tämän bloggaamisen, ja ennen ensimmäisen romaanini julkaisua. Elämässä on toki ollut joitakin oivalluksen hetkiä ennenkin, jopa ihan pienenä ihmisenä, mutteivat ne vielä saaneet minua pysymään oikealla reitillä.

Lapsena saatoin maata selälläni ulkona ja katsella jotakin tiettyä, pientä pilveä, kuvitellen haihduttavani sitä keskittymiseni voimalla, kunnes se tosiaankin katosi näkyvistäni. Enkä muista, minkä ikäinen olin, kun isä kysyi minulta, kuka olen, ja vastasin siihen, ilahtuneena omasta oivalluksestani: ”Minä olen minä!”

Tuokin oivallus jäi pitkäksi aikaa unohduksiin; rooleja, nimityksiä, näennäisidentiteettejä tuli peittämään tuon sisäisen kokemuksen minuudesta. Olin tietysti yhä sama minä, mutten muistanut olevani. Suojakuori oli niin paksu, että kutistuin melkeinpä olemattomiin sen sisällä. Luojan kiitos, vain melkein. Enhän voisi olla tyystin olematon, kun kerta ylipäätään olen olemassa. Olemiseni todentumisen aste vain oli kovin alhainen… Kukaan ei tiennyt, millainen on se olento, joka olen, koska sitä ei pahemmin näkynyt kuorien alta. Itsellänikin oli vain hämärä muisto tuosta olennosta, joka oli ymmärtänyt, että on se, joka on.

”Istun yksin täällä miettien ja tuulen ääntä kuuntelen. On sisimpäni levoton, en tiedä mikä totuus on, en tiedä mitä haluan, ehkä tuskan tämän loppuvan. Mutta mitä mulle silloin jää? Tyhjä sydän, tyhjä pää…”

Kirjoitin tuon runon ehkä noin kolmentoista vuoden ikäisenä. Minulla oli usein sellaisia olotiloja, että oli ikään kuin kaikenlaista ”päässä”, mutten saanut mistään kiinni. Olin levoton ja epämääräisen ahdistunut tuossa levottomuudessani, kunnes sain tarratuksi johonkin ideaan ja ryhdyttyä johonkin; useimmiten se oli jotakin luovaa tekemistä, tai fyysistä.

Ehkä se jokin ”levoton jumitus” on kuin pyörittäisi moukaria; pyörittää, pyörittää ja pyörittää, kunnes päästää irti, kun ei jaksa enää pidellä kiinni kahvasta. Ja sitten se moukari lentääkin aikamoisella energialla, kunnes tömähtää taas johonkin. Menen ehkä sen perässä sinne, minne se on laskeutunut, ja se on siinä paikallaan, kunnes alan taas pyörittää ja pyörittää sitä… Ja päästän irti, ja niin edelleen. Osuisipa se moukari joskus johonkin järjelliseen kohteeseen! Enhän tiedä, minne oikeastaan päädynkään tuon ihmemoukarini perässä kulkiessani. On arpapeliä, millä hetkellä kädet eivät enää jaksa taistella keskipakoisvoimaa vastaan…

No, luultavasti tuo moukari on vain mieleni sisällä, kuten muutkin hajanaiset metaforani, ja siitäkin pääsee irti, kun irrottautuu mielensä vallasta. Kiitos kokemani johdatuksen, olen välillä ihan hiljaakin, ja pelkästään kuuntelen, rauhassa.

Kuuletko hiljaisuuden kutsun? Käännytkö valoa kohti? Näetkö, missä on ”henkireikäsi”?

Kenen pillin mukaan tanssit?

Tämä kuva on tässä lähinnä siksi, että siinä on rauhallinen
tunnelma. Sitä ehkä kannattaa katsoa uudelleen sen jälkeen,
kun on lukenut alla olevan tarinan...

Tässä yhtenä aamuna, kun olin ollut hiljaa, silmät kiinni, puolisen tuntia, minulle tuli mielikuva.

Siinä mielikuvassa oli valtava kupla, jonka sisäpuolelle pystyin jollain tapaa katselemaan. Sen kuplan sisäpuoli oli jaettu jonkinlaisella ”lattialla” kahteen osaan, josta toinen oli ikään kuin alapuoli ja toinen yläpuoli. Yläpuoli oli ehkä 2/3 koko kuplan tilavuudesta, ja ylä- ja alaosan välillä oli vähän niin kuin laivan kansi, siis, lattiataso. Ja tuolla kannella oli kaikenlaisia, kaikenikäisiä tanssivia ihmisiä.

Kannen keskellä, josta tanssimusiikki tuli, oli korkea esiintymislava, jonka jalusta oli sen muotoinen, ettei sinne voinut noin vain kiivetäkään; se oli kuin kapeamman päänsä varassa seisova torvi. Mutta torven päällä oli siis se esiintymislava, ja sillä lavalla tanssivat ne ”parhaat” ihmiset, ne menestyjät, toisten ihailemat ja jäljittelemät, kaikista parhaimmat tanssijat.

Ja tästä mielikuvasta muovautui päässäni pieni tarina…

Keinovalo valaisee tuota kuplan sisä- ja yläosaa, niin että siellä kannella näkee tanssia, ja tunnelma vaikuttaa eloisalta ja energiseltä. Ja tietysti ”menestyjät” tanssivat kaikkein kirkkaimmin valaistulla tasolla, ja ”perusmassa” taas tanssii heidän loisteessaan; ihaillen ja kadehtien heitä, ja miettien, että ehkäpä minäkin jonakin päivänä pääsen tanssimaan tuolla korkeuksissa…

Mutta kuplan alaosassa, siellä kannen alla, on pimeää. Siellä ryömivät ja konttaavat niin sanotut ”luuserit”, syrjäytyneet ja syrjityt; ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole kykeneviä kiipeämään sinne kannelle, tai joita ei pyydetä tai huolita sinne tanssilattialle. He konttaavat ja hapuilevat pimeässä, tunnustelevat kattoa päänsä päällä ja koettelevat käsillään kuplan likaantuneita sisäpintoja, tietämättä missä oikeasti ovat, ja miksi. He vain tuntevat olevansa vankeja, joilla ei ole pääsyä tuonne keinovalaistuun yläosaan, sinne kannelle, jossa elämä sujuu kuin tanssi. Ja tahtomattaan he kuitenkin myös kannattelevat tuota ”tanssilattiaa”, jolla muu väki elämöi.

Kuplan yläosaa valaiseva keinovalo ehkä ajoittain pilkottaa myös sinne alakertaan, jos joku onnistuu puhkaisemaan tanssilattiaan reiän etsiessään poispääsyä ahdingostaan. Ja kenties jotkut vuosikausia pimeässä ryömineet sokaistuvatkin tuosta keinovalon pilkahduksesta, ja kuvittelevat nyt löytäneensä kulkutien onneen ja menestykseen. Yläosan valohan näyttää pimeyden jälkeen niin kirkkaalta, ja ihmiset siellä yläpuolella näyttävät niin onnellisilta, elinvoimaisilta…

Kun he tanssivat, ja tanssivat, ja tanssivat, tuntuu kuin lattia vajoaisi aina vain alaspäin, niin että sen alla olevat joutuvat yhä ahtaammalle.

Joinakin päivinä sinne alas voi kuulla myös musiikin, joka pitää yläpuolen tanssiväen liikkeessä. Ja koska kannen alapuolella kuuluu yleensä vain vaikerrusta tai hiljaista nyyhkytystä, joku saattaa haluta kuulla lisää tuota musiikkia. Ja kenties joku saattaa yrittää kaivautua jopa väkisinkin noita valonpilkahduksia ja musiikin kaikuja kohti, mutta tietenkin tanssilattiaan syntyneet reiät tukitaan nopeasti, ja ylöspäin pyrkijät työnnetään säälimättä takaisin pimeyteen. Heidän tehtävänsähän on kannatella tanssilattiaa; joittenkuitten on pakko olla alapuolella, jotta toiset pysyvät yläpuolella!

Ja tanssi jatkuu kuplan sisällä; tunnista toiseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Keinovalossa tanssivat ihmiset eivät edes näe kuplan seiniä, koska siellä yläosassa ne on maalattu kauniisti hohtaviksi. Kuplan sisäpuoli näyttää siis siltä kuin he olisivat ihanassa paikassa, jossa voi vain tanssia ja tanssia, kunhan on riittävän sitkeä ja kykenevä pysymään rytmissä. Ja ne parhaat, kaikista kykeneväisimmät, näyttävät mallia ja luovat ihanteita noille muille siellä korkeuksissaan. Jotenkin he näyttävät lataavan itse itsensä, tai jostakin he vaikuttavat saavan aina vain lisää energiaa tanssiinsa. Eivätkä he halua pudota, kun ovat kerta päässeet sinne ylös. Putoavahan voisi rikkoa kannen ja päätyä sinne ihan alas, ja rikkoutuneesta kohdasta saattaisi päästä liikaa uusia tanssijoita sinne kannelle…

Kannella tanssivat eivät huomaa tai välitä siitä, mitä tapahtuu niille, jotka väsyvät kesken tanssin ja tuupertuvat. Lika ja jätteet valuvat sinne tanssilattian alapuolelle, pimeään, pois parempien ihmisten silmistä. Eivätkä tanssijat huomaa sitäkään, mistä musiikki tulee; se musiikki, jonka tahdissa ne heidän esikuvansa tanssivat, ja he itsekin; osaamatta, malttamatta, uskaltamattakaan lopettaa…

Kukaan ei tunnista soittajaa, tuota ilkeää pillipiiparia, joka nauttii nähdessään ihmisten tanssivan hänen pillinsä mukaan. Hänen ilonsa on hallita ihmisiä, ja hän saa voimansa noitten keinovalon sokaisemien ja musiikin hypnotisoimien tanssijoitten ponnistuksesta. Hän soittaa, ja kaikki tanssivat.

Tai, ehkeivät sentään aivan kaikki.

Entäpä jos joku kannen alla konttaava onkin herkistynyt kuuntelemaan, ja huomaakin jonakin päivänä, miten keinotekoista, miten junnaavaa, miten tympeää onkaan tuon ilkeän pillipiiparin luoma musiikki? Hän ei edes haluaisi tanssia samaan tahtiin. Hän ehkä kuuleekin jotakin hiljaista, mutta kiehtovaa ääntä kuplan ulkopuolelta, ja kenties hän ojentaakin sormensa ja pyyhkäisee kuplan sisäpuolen pintaa…

Jos pinnassa ollut likakerros irtoaakin edes sormenpään kokoiselta alueelta, hän saattaa nähdä, että kuplan ulkopuoli onkin täynnä valoa. Vaikka valoa pilkottaa vain himmeästi kalvon läpi, se ulkopuolinen valo on äärettömästi kirkkaampaa kuin kuplan sisäinen keinovalo. Eikä ulkopuolelta kuuluva musiikki pakota tekemään mitään; se ei pakota liikkeeseen eikä rytmiin, vaan herättää sisäisesti, kuuntelemaan vielä tarkemmin.

Kannen yläpuolella tanssi jatkuu pillipiiparin soiton tahtiin. Alapuolelle jääneet jyskyttävät yhä kattoa päästäkseen sinne kannen yläpuolelle tanssimaan; sinne keinovaloon, kilvoittelemaan parhaista paikoista tanssia, päästäkseen jopa toisten esikuviksi, ollakseen jotakin. Ja pillipiiparin voima kasvaa, kun tanssijat ovat ikään kuin hänen jäseniään, hänen ohjailtavissaan.

Mutta joku, ehkäpä vain yksi niistä ”luusereista” siellä kannen alla, jyskyttääkin nyt kuplan sisäpintaa eikä kattoa yläpuolellaan. Hän on ymmärtänyt olevansa valtavassa kuplassa, ja haluaa päästä sieltä ulos, koska ulkopuolella odottaa kokonainen avaruus, joka on täynnä rauhaa, valoa, lempeää musiikkia ja vapautta.

Hän hankaa nyt likaa pois kuplan sisäpinnalta saadakseen valon loistamaan myös sisäpuolelle ja näyttääkseen muillekin, mitä siellä ulkopuolella olisi tarjolla. Hän yrittää huutaa ja huitoa kädellään tuon laajenevan läikän kohdalla; hän huitoo, huutaa ja jyskyttää, toivoen, että joku siellä ulkopuolella kuulisikin häntä, tai näkisi hänet, ja tulisi auttamaan, vapauttamaan, pelastamaan.

Ehkäpä joku jonakin päivänä näkee jättimäisen sormen lähestyvän tuota tummaa kuplaa, jonka yläosassa tanssitaan ja alaosassa kontataan ja nyyhkitään. Ääntäkään ei välttämättä kuulu, kun kupla puhkeaa. Keinovalo katoaa äärettömään valkeuteen, pillipiiparin soitto lakkaa ja pakonomainen tanssi seisahtuu.

LOPPU.

Kuinka selvitä ”kylmässä maailmassa”?

Tästä tulee mieleen "kivisydän",
joka helposti assosioituu myös
"kylmään maailmaan". Tosin, näkyy
siinä jonkinlainen naamakin, jos
katsoo vähän pää kallellaan...

Loma-aikana sain nauttia muutamista hyvin hiljaisista hetkistä lapsuuteni kotiseudulla. Hiljaisuus on hyväksi ainakin omalle pääkopalleni, mutta valikoiduista äänistä saa myös luotua itselleen muistuttajia vaikkapa merkityksellisistä elämäohjeista.

Kuuntelin pitkästä aikaa 12 Stonesin biisin ”World So Cold”, joka alkaa sanoilla:

”It starts with pain
Followed by hate
Fueled by the endless questions
No one can answer …”

Joskus sitä unohtaa hyviäkin biisejä, kun kuuntelee musiikkia hyvin säästeliäästi. Kyseinen kappale löytyi läppärin tiedostoista, kun siirsin musiikkia ”uuteen” puhelimeen, ettei tarvitsisi käyttää kaupallista musiikin suoratoistosovellusta, tai etsiä kuunneltavaa nettiselaimella. (Oletan nimittäin, että itselle ostetun musiikin kuunteleminen muistikortilta on sekä eettisempää että ekologisempaa kuin suoratoistosysteemi.)

Joskus varhaisemmassa elämässäni en edes ymmärtänyt vieraskielisiä sanoituksia, ja suomenkielisten laulujen sanat taas saattoivat häiritä musiikkiin tai laulajan ääneen keskittymistä. Saatoin pitää joittenkin ”tuontibiisien” rytmeistä ja melodioista, jättäen huomiotta sanojen pinnallisuuden. Toisaalta pidin joistakin mollivoittoisista kansanlauluista, mutten varsinaisista lastenlauluista. Lapsille suunnatut sanoitukset olivat minusta ”lapsellisia”, ja kaikki muukin niissä lähinnä ärsytti. Sen sijaan muistan pitäneeni Juicen ”elokuusta”, ja Hassisen Koneen ”tiskiräteistä” ja ”peltirummuista”. Ne suomenkieliset biisit, joita saatoin jäädä lapsenakin kuuntelemaan, olivat sanoituksiltaan kenties psykologisesti mielenkiintoisia, ja niitä saattaa pompata edelleen mieleeni (kuten tuo muuan ”peltirumpu” yhtenä alakuloisena päivänä).

Nykyään kuuntelen enimmäkseen kantaaottavia tai henkeviä, lähinnä tiettyjen bändien biisejä, ja niitäkin aika valikoidusti. En myöskään pidä radion valikoimattomasta kuuntelemisesta, koska en jaksa kuunnella radiojuontajien pälpätystä ja riekkumista, etenkään typeristä puheenaiheista, enkä yleensä halua kuulla heidän suosimaansa musiikkia. Onneksi radion saa useimmiten pidettyä kiinni, paitsi kaupassa.

Mutta palatakseni tähän ”kylmään maailmaan” omasta muistokuplastani, omista pitämisistäni ja pitämättömyyksistäni, joilla ei liene merkitystä muille kuin itselleni, jos minullekaan…

Vapaasti tuota aiemmin mainittua ”World So Cold”-biisiä suomentaen: ”Se alkaa kärsimyksestä, jota seuraa viha, jota ruokkivat loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata…”

Tuska ja kärsimys, joka herättää turhautumisen ja vihan, jota ihminen lietsoo jossittelulla, kauhistelulla, murehtimisella, syyllistä etsimällä, ja niin edelleen…

Voisiko tätä ihmiskunnan vihanlietsonnan vitsausta tätä selvemmin ilmaista?

Miten kohtaan kärsimyksen, joka on väistämätöntä tässä ”kylmässä maailmassa”, niin ettei siitä herää vihaa, jota emme taida oikein osata hillitä, vaan tuppaamme vain kasvattamaan sitä?

Tuntuu niin absurdilta seurata kiihtynyttä sotavarustelua ja muuta ihmisten keskinäiseen epäsopuun ja epäluottamukseen liittyvää touhua. Mikseivät ihmiset osaa elää sovussa ja rauhassa, vaan tappelevat ja kiistelevät kuin mitkäkin ”apinat”? Olevinaan järkevät ihmiset, ”luomakunnan kruunut”, vajoavat ”mielettömien” eläinten tasolle, kun ovat oman ”mielensä” vallassa, ja käyttävät älyllisiä kykyjään ja teknisiä taitojaan pahaan…

Tässä vielä lainaus em. biisin keskivaiheilta:

”Are you sane?
Where is the shame
A moment of time passes by
You cannot rewind
Who's to blame
And where did it start
Is there a cure for your sickness?
Have you no heart…”

Ratkaisu ei ole taantua eläimelliseen ”mielettömyyteen”, vaan vapautua mielensä vallasta nousten sen yläpuolelle, uudelle tasolle, tietoisuuteen. Tietoinen ihminen kykenee näkemään ”oman mielettömyytensä” ja omat sisäiset ristiriitansa, jotka heijastuvat siihen, miten hän toimii muita ihmisiä ja luontoa kohtaan. Tietoisuuden voi saavuttaa jopa olemalla tekemättä mitään. Jos vain lopettaisi hetkeksi tekemisensä ja kuuntelisi hiljaisuutta, niitä pieniä hiljaisia hetkiä mielensä metelin sisällä.

Kärsimystä syntyy väistämättä erilaisten kipujen, pelkojen, onnettomuuksien, menetysten yms. takia. Mutta ellei tapahtunutta tai juuri nyt tapahtuvaa kykene hyväksymään, vaan taistelee mielessään sitäkin vastaan, tulee tuolla hyödyttömällä vastarinnallaan lisänneeksi omaa (ja toisten) kärsimystä. Jos jokin on jo, mitä järkeä on yrittää kieltää sitä olemasta? Eihän se sillä häviä, jos sanot sille: ”Ei, ei, eikä hemmetti!” ja hakkaat päätäsi seinään, potkit pistintä vastaan, tai sitä, jota kuvittelet syypääksi harmiisi (noin kuvainnollisesti).

Sano sen sijaan vaikkapa: ”No joo, okei… ”

Eli hyväksy se, mikä tapahtui jo, pidätpä siitä tai et. Hyväksy se, mikä on, ja tee sitten se, mitä voit, että saat helpotetuksi jo tapahtuneen vahingon, ikävän asian, kivun tms. vaikutusta itseesi ja toisiin. Tai anna vain olla; älä tee mitään, jos se ei ole välttämätöntä, tai et jaksa tai pysty. Anna olla myös sen liiallisen vatvomisen. Jälkikäteisjossittelusta oppii toki ehkä välttämään vastaavaa asiaa jatkossa, jos se olisi ollut vältettävissä. Mutta asian liika märehtiminen edesauttaa kärsimyksen jatkumista, kenties jopa syventämistä, pahentamista, laajentamista…

Siis, nämä ”loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata” antavat vain lisää boostia turhautumiselle, katkeruudelle, vihalle, epätoivolle…

Tätä asiaa olen aiemminkin ”jankuttanut”, mutta koska se ei itsellänikään juurtunut ensimmäisellä älyllisellä tajuamisella toiminnan tasolle, luulenpa kertauksen olevan tarpeen meille kaikille. Tietoisen hyväksynnän ja hyväksyvän tietoisuuden opettelu auttaa siihen, ettei elämä olisi läpeensä aina niin tahmaista vääntämistä kuin se toisinaan on, ja ettei oma tuskastuneisuus aiheuttaisi toisillekaan niin paljon mielipahaa. Ja kyllähän elämä tässä ”kylmässä maailmassa” tarjoaa meille loputtomiin tilaisuuksia harjoitella…

PS: Tähän vielä lohdullisempi pätkä samaisesta biisistä, joka sekin onneksi toistuu useamman kerran:

”No I don't believe men are born to be killers, I don't believe that the world can't be saved…”

Martta ja Maria koronakriisin keskellä, unohtamatta sitä mikä katoaa Saharaan…

Selasin ohimennen ottamiani kuvia viime vuodelta. Siellä oli paljonkin miellyttäviä näkymiä metsäkävelyiltä parin minuutin kävelymatkan päästä. Yksi kesäkuun lopulla kävelylenkillä napattu kuva oli erityisen tympeä. Kuva on soratieltä, joka ei ole kovin vilkasliikenteinen, mutta jonka varrella on kyllä muutamia asuttuja taloja. Kaupunkeihin on viitisen kymmentä kilometriä matkaa; taajamiin vähintään kymmenkunta. Tien toisella puolen on iso perunaviljelmä, ja toisella rantaan viettävä niitty. Minun ajatusmaailmassa tuo tienpätkä sijaitsee ”ihmisten ilmoilla”, koska sitä kulkiessa saattaa teoriassa jopa joskus kävellä joku ihmisolento vastaan. Ehkä silloin tällöin saattaa ohitse kulkea auto. Useimmiten ei. Ja silti tuon tienpätkän varrelta löytyi jonkinlainen tämän ajan symboli – kertakäyttöinen kasvomaski.

Tiedän, että monille tämä aika on ollut erityisen raskasta, eikä tarkoitukseni ole väheksyä kenenkään kokemaa kärsimystä. Jotkut kuitenkin rohkenevat nostaa esille korona-ajan myönteisiäkin kokemuksia; valmistautuen kenties silti ottamaan vastaan tuohtuneita reaktioita niiltä ihmisiltä, joille korona on tarkoittanut epämukavuutta, ahdistusta, taloudellisia vaikeuksia, terveyden menetyksen, läheisen menetyksen. Ei tietenkään ole syytä vähätellä sitä, miten rankasti tämä aika koettelee ihmisiä. Monet kuitenkin tuntevat sellaisiakin, joitten elämään korona ei ole ainakaan vielä vaikuttanut erityisen paljon, tai joille on koitunut jopa jotakin myönteistä tästä ajasta. Mutta jos ihminen itse tai läheinen sairastuu, tilanne voi kääntyä kärsimyksen puolelle heilläkin. Ja toisaalta, ne, jotka ovat nyt joutuneet kärsimään, saattavat lopulta kokea jotakin myönteistäkin muutosta. Kukapa tietää tulevasta? Kuka tietää, millaisiin muutoksiin tämä ihmiskuntaa koetteleva vaihe johtaa? Kuka rohkenee väittää, ettei minkäänlainen muutos olisi ollut tarpeen?

Ilmastokriisin pelättiin jäävän koronakriisin varjoon. Mutta sekin on kuulemma nähty, että jopa poliitikot saavat tehtyä nopeita ja rajujakin ratkaisuja, kun hätä on suuri ja riittävän lähellä (omaa napaa). Ilmastokriisi ei ollut riittävän lähellä ennen kuin alettiin ymmärtää, että koronakriisi on ilmastonmuutoksen ”lieveilmiö”. Nyt on niin massiivinen hätä, että täytyy tehdä isoja ratkaisuja, joten ilmastoasioissakin on alkanut kuhista muutosta, ainakin otsikoissa. En itse jaksa lukea uutisia päivittäin kuin 10 – 15 minuuttia, ellei esillä ole jokin erityisen kiinnostava asia. Uutisten seuraaminen ilman sisäistä rauhaa saa mielen herkästi suistumaan kielteiseen vatvontaan ja murehtimiseen. Niinpä kannattaa ennemmin keskittyä kehittämään sisäistä rauhaa kuin ruokkia mielensä negatiivisuutta lisäävää ajatusmyllyä.

Niin, mielesi on sitä, mitä sille syötät, ja ruuan laatu näkyy kyllä sitten siinäkin, mitä tulee ulos! Mutta onneksi mielemme tila ei ole stabiili, joten sitä voi muuttaa tietoisestikin. Ja vielä isommaksi onneksi: sinä et ylipäätään ole mielesi. Mieli ei ole sinä. Sinä et siis ole onneton, vaikka mielesi tuntuisi ja näyttäisi siltä. Jos sinä olet tietoisuus, etkä mieli, josta tietoisuutesi on tietoinen, koet olevasi rauhassa ja tunnet kummallista iloa siitä huolimatta, että mielesi valittaa ja parkuu kuin pikkulapsi ison ihmisen ruumiissa. On aika huvittavaa, millaisia isoja vauvoja osaammekin olla.

Asiat eivät tietenkään ole aina sitä miltä näyttävät, eivätkä lainkaan niin yksinkertaisia. Siksi on joskus parempi olla sanomatta mitään kuin yrittää sanoa jotakin pätevää. Sanon kuitenkin nyt vielä jotakin, koska koen, että minua on kehotettu aiheesta sanomaan, enkä tarkoita pahaa.

Maailma on mitä on. Sinun maailmasi on mielesi heijastus, jos puhutaan siitä, miten sinä näet, koet ja tulkitset maailmaa. Mutta kun et pidä mielesi tulkintoja totuutena, tiedät myös sen, että kaikki kuvitelmasi ja luulosi ja tulkintasi maailmasta ovat juuri sitä mitä ovat – kuvitelmia, luuloja ja tulkintoja, joita mieli tekee, analysoi, ja kehittelee lisää. Mieli on ajatuskone, sanakone. Se höpöttää sisäisesti, jatkuvasti, noista omista tulkinnoistaan ja oletuksistaan, ja reagoi kaikkeen, mitä ulkomaailmasta havaitsee. Se luo sinulle egon, valheellisen minäkokemuksen, joka pelkää olemassaolonsa puolesta ja hyökkää herkästi kaikkea itseään uhkaavaa vastaan. Moni näistä taisteluista käydään sanallisella kentällä. Sanat kuitenkin ovat vain ihmisten keksimiä merkkijonoja. Jos minä sanon, että sinä olet dassi, et tiedä, loukkaantuako vai ei, koska et tiedä, mitä tuo merkkijono tarkoittaa. Tiettävästi se ei tarkoita mitään, paitsi tämän jälkeen, kun se mieltyy tähän asiayhteyteen. Se on joku tekosana, jota käytin havainnollistamaan asiaa, jota yritän selittää…

Voin kirjoittaa tähän liudan lauseita, joita höpötyskoneeni tuottaa, ja niin olen tehnyt tähänkin saakka. Voin kommentoida maailman menoa, uutisia ja toisten höpötyskoneitten tuottamia kolumneja, kirjoja ja elokuvia, jos ”mieleni tekee”. Mutta millaista tietoa, höpinää, sanailua, kritiikkiä, pakinaa, kuvailua tai mitä milloinkin me oikeasti tarvitsemme? Mitä sanoja ihmiskunta oikeasti tarvitsee? Jos on niin, että jokaisesta turhasta sanasta saa tehdä tiliä tuomiopäivänä, niin ”tekeepä mieleni” ennemmin niellä ne vähätkin sanansa kuin jatkaa turhaa höpinää; varsinkaan niitä näitä kaalinpäitä.

Olen elämäni varrella lukenut muutamia kirjoja, joitten sisällöllinen sanoma on puhutellut minua. Olen lapsena ja nuorena lukenut ehkä jopa sadoittain kirjoja, joitten sisältö on lähes pelkästään viihdyttänyt ja parhaimmillaan ruokkinut omaa höpötyskonettani, ja ehkä myös kehittänyt sanavarastoani. Olen lukenut jonkin verran kirjoja, jotka ovat kehittäneet mielitajuani kirjoitustyylinsä ansiosta. En siis halua väheksyä kirjoitettua sanaa. Se on usein selkeämpää ja harkitumpaa kuin kaikki se, mitä ihmiset höpöttävät ääneen, jos heille antaa suunvuoron. Puhe sisältää usein paljon enemmän turhuuksia ja sammakoitakin kuin kirjoitettu sana. Harmiton höpötys kiinnostavista aiheista ei minua tosin häiritse, vaikka hyppelehtisikin; tyhjänpäiväinen small talk taas häiritsee, vaikka olisi miten tyylikästä, ja mustavalkoinen ja yliyleistävä puhe taas aiheuttaa tarpeen poistua paikalta, ellei puhuja lopeta paasaustaan.

Se, mitä haluan tässä sanoa (ja tämä menee vähän raamatulliseen suuntaan) oli oikeastaan se, että vain vähä on tarpeen. Monenlaisesta ihminen huolehtii, mutta vain vähä, ellei vain yksi ainoa, on tarpeen. Mieli huolehtii ja hössöttää ja saa ihmisen touhuilemaan ja suorittamaan, ja valittaa, kun muut eivät tee samoin. Murehtimalla kukaan ei elinaikaansa pidennä, eikä ainakaan suorittamalla elämäänsä, mutta toisaalta ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. ”Huoleton” tarkoittanee tässä yhteydessä sellaista ajattelemattomuutta, ettei ihminen ole realiteeteissa, eikä siis varo asioita, joita kannattaisi varoa. Ei siis pidä olla huoleton, muttei murehtiakaan, joten, mikä on tarpeen?

Ehkäpä se, että olisi hereillä, kuulolla, tietoinen. Silloin kaikki se, mistä mieli on hössöttänyt, saattaa ratketa ja hoitua kuin itsestään. Ehkä olisi tarpeen välillä vain istua alas – tai pysähtyä, siinä missä on – ja olla hetken aikaa tekemättä mitään; seurata vain tyynenä ja tietoisena sitä, miten ajatuksia ja tuntemuksia tulee ja menee. On vain tämä hetki, tämä oleminen, tämä tietoisuus, joka on avara kuin taivas, ja jonne koronakin katoaa kuin (aivo)pieru Saharaan, ja Sahara sen perään.

PS: Aika on tekemisellekin, muttei päättömän kanan lailla, eikä sokeana ympärilleen huitoen. Kukkikoon sen sijaan kedon kukat kehräämättäkin kaikessa loistossaan, kunnes kuihtuvat ulkoisesti, mutta jatkavat elämää osana kaikkeutta. Kaikella on aikansa, mutta nykyhetki on ikuinen.

Nykyhetki on paras hetki aloittaa maailman parantaminen, itsestään

Minulla ei ole viime aikoina ollut erityistä paatosta kirjoittaa mitään valitustekstejä. Se ei tarkoita, ettenkö ole hetkittäin tuntenut ärtymystä esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteitten tai käsittämättömän vääristyneesti tulkitsemien seikkojen tai muitten hermoja riipivien ”pikkuasioitten” takia. Ja välillä ihan vain tympii ja väsyttää, mutta saattaisi sinänsä huvittaa valittaa jostakin pielessä olevasta asiasta pelkästään siksi, että oma olo on epämiellyttävä, ja on kiusaus syyttää siitä asiaintilasta toisia ja maailmaa yleensäkin.

Mutta enpä ole kuitenkaan kirjoittanut ”valitusvirsiä” sen enempää kuin mitään yleishyödyllistäkään tai rakentavaa. Kuten olen ehkä ennenkin todennut, minulla on muutakin tekemistä kuin päivittää tätä blogia, ja tuskin siitä kovin moni olento kärsii mitään ylitsepääsemättömiä henkisiä tuskia, jos unohdan koko blogin olemassaolon vaikkapa muutamaksi kuukaudeksi, tai kokonaan.

Olen viimepäivinä läpilukenut erästä käsikirjoitusta, josta taisin jotakin mainintaa kirjoittaa tähänkin blogiin joskus kolmisen vuotta sitten, ja jota suunnittelen julkaistavaksi tässä kevään mittaan. Se edustaa enemmänkin ”luuserigenreäni” kuin fantasiaa, ja on kenties suunnattu vähän nuoremmalle ikäpolvelle; jos oletetaan, että nuorempien ihmisten aivoituksista haluavat lukea vain nuoremmat ihmiset. Itse en oikeastaan ajattele sillä tavalla, koska voin kyllä eläytyä vaikkapa kaksivuotiaan koiran seikkailuihin, vaikken olekaan sen ikäinen, enkä koira. Enkä ole ylipäätään mitään koskaan sen erityisemmin ”suunnannut” kenellekään, koska kirjoitan ensisijaisesti omaksi ”huvikseni”, enkä aio pakottaa ketään lukemaan mitään kirjoittamaani, vaikka suuntaisinkin jotakin sisällöllistä viestiä joillekuille, joskus.

Toisin sanoen, kirjoitan, mitä pääni tuottaa, ja joku saa halutessaan lukea kirjojani, jos hänellä huvittaa, tai jos jokin muu taho hänet jostakin mystisestä syystä siihen sattuisi pakottamaan, vaikka hän olisikin 100-vuotias ja tarinani sattuisi kertomaan joistakin 18-vuotiaan kokemuksista. Kaikki ”henkilökohtaisen julkaisukynnykseni” ylittäneet kirjat siis ovat saatavilla vähintään e-kirjana, tai sekä painettuna että e-kirjana. Sen verran voin tietysti varoittaa potentiaalisia lukijoita, ettei ihan lastentasoisesti herkkien kannata lukea tarinoitani, joissa henkilöillä saattaa olla vaikkapa itsetuhoisia ajatuksia. (Tosin, on olemassa ”paatuneitakin” penikoita, mutta sitä paatumusta ei oikeastaan kannattaisi ylläpitää tarjoamalla tällaisille penikoille aina vain lisää puuduttavaa materiaalia.) Kirjojeni yleinen ”säädyllisyystaso” on yleensä jotakuinkin sitä luokkaa kuin BBC:n sarjoissa, joihin Yle on laittanut 12 v- suositusikärajan. (Itse asiassa Raamatussakin, etenkin VT:n puolella, on paikoin paljon nolostuttavampaa tai raaempaa tekstiä kuin minun kirjoissani.)

No, se riittäköön kirjoittamisestani tässä vaiheessa, koska tämäkin jaarittelu aiheesta tuntuu melkeinpä niljakkaalta mainostamiselta, vaikka yritänkin pysyä tiedottavalla ja kenties varoittavalla, tai valistavalla linjalla. Mutta itse asiassa haluan kyllä suositella erästä toista asiaa, eli tietoisen läsnäolon harjoittelua.

Ellei siis ole muuta järjellistä tekemistä kotioloissa (ja sosiaalisesti enemmän tai vähemmän ahdistavasti eristyksissä), kannattaa harjoitella hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Nyt minulla on jo hieman aiempaa enemmän ”varaa” suositella toisillekin tätä nimenomaista ajankäyttötapaa, kun olen itse kyennyt harjoittelemaan jo lähes puoli vuotta päivittäin, puolesta tunnista tuntiin. Tämä on osoitus itsellenikin siitä, että aikaa löytyy, kun tarpeeksi tahtoo. Aiemmin ei näet olevinaan aikaa löytynyt, vaikka muka olisin tahtonut. Ja totean senkin tässä vielä, että jos jollakulla on esimerkiksi jotakin tulehduksellista sairautta, johon stressi on vaikuttanut negatiivisesti, niin saattaapa olla hyvinkin tervehdyttävä vaikutus sillä, että tekee näitä harjoituksia säännöllisesti. Minä todistin sen itselleni sen verran vakuuttavasti, että olenpa kyllä aika tollo, jos nyt lopetan harjoittelun, niin kauan kuin olen jotakuinkin tajuissani olemassa.

Julkaisen tämän päivityksen lopuksi taas yhden tarinan ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoista”, liittyen siihen lähes päivittäin uutisista kirkuvaan realiteettiin, että maailmassa on niin paljon kusipäisesti käyttäytyviä ihmisolentoja, jopa laumoihin kertyneinä, ja silti, heidänkin käyttäytymisensä taustalta saattaisi löytyä joitakin myötätuntoa herättäviä syitä. Ja tämän tekstin kuvitus kertoo siitä, mitä heillekin voisi kaikesta huolimatta yrittää viestiä, jos he vain lopettaisivat toisia haittaavan toimintansa ja avaisivat silmänsä ja korvansa.

ILKEÄ PIKKUOLENTO

Olipa kerran pikkuruinen olento, joka huomasi joutuneensa itseään isompien joukkoon. Ja koska ne isommat olivat sitä vahvempia ja niillä oli pidemmät jalatkin, ne ennättivät joka paikkaan ennen sitä. Ne saivat aina parhaat ruokapalat ja parhaat lepopaikat, ja koska ne olivat niin vahvoja, pikkuolento alkoi pelätä niitä. Ja kun joku isompi jonakin päivänä sattui ilkeästi huomauttamaan sille sen pikkuruisuudesta, se pahoitti mielensä. Ja sitten joku toinen toisena päivänä tallasi sen päälle, kun se oli niin huomaamaton. Ja siksi tuo pikkuruinen olento turhaantui, vihastui ja tuli katkeraksi.

  Pikkuruisesta olennosta tuli niin pelokas, vihainen ja katkera, ettei se enää kestänyt purkamatta vihaansa muihin. Se alkoi huutaa ja nälviä noita isompiaan. Se kiukkusi ja raivosi, haukkui ja sätti noita muita kaikesta, mitä ne tekivät sen mielestä huonosti. Ja lopulta se alkoi kakkia ja pissiä noitten toisten pesiin, jyrsiä niitä rikki ja hohottaa ilkeästi temppujensa perään. Se näet ajatteli, että oli ihan oikein aiheuttaa noille toisille vahinkoa siksi, koska se oli niin pieni ja toiset niin suuria, että sillä pelotti. Kun se sai haukkua noita toisia ja tehdä näille kaikenlaisia ilkeyksiä, se tunsi itsensä kovin vaikutusvaltaiseksi. Se oikeastaan tunsi kasvavansa valtavaksi, ja siksi siitä tuntui, että se onkin oikeastaan kaikista isoin ja mahtavin. Toiset alkoivat pelätä sitä, kun se oli niin inhottava, ilkeä ja pelottava. Ja jos eivät nuo toiset pelänneet sitä vielä aivan tarpeeksi, sepä kävi aina silloin tällöin arvaamatta näitten kimppuun, ja puri ja kynsi niitä ihan kunnolla.

  Ilkeän ja katkeran pelottavuutensa huumassa tuo pikkuruinen olento tunsi itsensä mahtavaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Sehän sai nyt mennä ensimmäisenä parhaimpaan lepopaikkaan ja syödä itsensä kylläiseksi, kun isommatkin sitä karttelivat. Tosin, kukaan ei pitänyt siitä, koska se oli ilkeä, pelottava ja äkäinen. Niinpä tuo pikkuruinen olento sai pian huomata jääneensä aivan yksin. Se raivosi ja valitti ja kiukkusi kyllä edelleen, mutta eipä ollutkaan enää ketään, jota puraista silloin tällöin, tai jolle nälviä kaikesta mahdollisesta huomautuksen arvoisesta. Ja silloin olento tuli vielä katkerammaksi, ja alkoikin raivota myös itselleen. Eihän se ollut tarkoittanut, että se pitää jättää aivan yksin! Miksi nuo typerykset hylkäsivät sen? Sehän olisi vain halunnut saada samaa mitä muutkin saivat. Toiset olivat unohtaneet sen, kun se oli niin pieni ja huomaamaton…

  Olento vuoroin sätti toisia, vuoroin itseään. Ja sitten se alkoi sättiä Kaikkeuden Luojaa, joka oli tehnyt siitä niin pienen, ettei sitä kukaan ollut huomannut, ja muut olivat aina saaneet kaikkea ensin ja helpommin, ja pelottaneet sitä isoudellaan. Olento kiukkusi Luojalleen, raivosi ja sähisi ja sylki, muttei sentään saanut Luojaansa kynsityksi ja purruksi, vaikka sitäkin se olisi tahtonut tehdä.

  Äkkiä se tunsi jotakin kietoutuvan ympärilleen; lujasti, vakaasti, pehmeästi, yhtä aikaa ankarasti mutta lempeästi, eikä se voinut hetkeen liikkua.

  ”Miksi minä olen tällainen?” olento pihisi tuntien Luojansa puristuksen ympärillään.

  ”Miksikö sinä olet pienempi kuin muut? Ehkäpä siksi, ettet saisi samaa kuin muut, ja sinusta tulisi ilkeä ja saisit karkotetuksi kaikki ympäriltäsi… Vai siksikö, ettei vain kukaan rakastaisi sinua?”

  ”Typeriä oletuksia!” olento kiukkusi. ”Ja miksi sinä puristat minua, senkin isottelija?”

  ”Pidän sinua kasassa, koska muuten sinä poksahtaisit kiukkuusi, enkä minä toivo, että tuhoudut”, Kaikkeuden Luoja vastasi. ”Jos näet vieläkin kasvatat kiukkuasi, se kasvattaa sinut niin valtavaksi, että poksahdat! Jos taas kasvatat sydäntäsi, pysyt kooltasi ennallaan, mutta kasvatat rakkautta. Olet pieni siksi, koska minä luon kaikenlaisia erilaisia olentoja, ja valitsin sinut olemaan pienempi otus. Ja haluan, että ymmärrät, ettei rakkauden määrä riipu siitä, miten isoksi tai pieneksi tunnet itsesi verrattuna muihin!”

  ”En ymmärrä järjettömiä hömpötyksiäsi, eikä kukaan ole antanut rakkautta minulle!” olento huusi vimmoissaan. ”Miksi minä rakastaisin muita, kun en itsekään ole saanut rakkautta?”

  ”Olisitko sinä olemassa, ellen minä olisi sinua jo luodessani rakastanut?” Kaikkeuden Luoja kysyi hiljaa. ”Loisinko minä jonkun olennon siksi, että se katkeroituisi ja paisuisi olevinaan mahtavaksi ja tekisi pahaa toisille? Minähän loin sinut siksi, että saisin rakastaa sinua. Sinä et välittänyt rakkaudestani, vaan halusit olla samanlainen kuin muut, jotta saisit samaa kuin nekin saavat. Ja nyt sinä saat valita! Haluatko yhä torjua minun rakkauteni ja olla kiukkuinen ja katkera, vai haluatko olla pieni olento, jota minä rakastan? Minä rakastan sinua kyllä, oletpa ilkeä tai et, mutta rakastan myös noita muita, isoja ja pieniä, jotka olen luonut! Ja minuun sattuu, kun olet niitä kohtaan niin ilkeä.”

  Ja silloin pikkuruisen olennon kiukku alkoi pihistä ja suhista ulos sen ilkeän ja katkeran kuoren sisältä, ja se itkeä tuhersi ja vuodatti kovasti kyyneleitä. Ja se pieneni ja pieneni aina ennalleen saakka, eikä Kaikkeuden Luojan ote sen ympäriltä hävinnyt, vaan hölleni mukavaksi, turvalliseksi ja lämpimäksi. Se tunsi olevansa pikkuruinen, mutta sillä oli lämmin ja turvallinen olo. Se lähti kulkemaan, ja vaikka se näki kauempana noita toisia, isoja olentoja, ei sillä enää pelottanut, koska se tunsi Kaikkeuden Luojan suojaavan voiman ympärillään. Ja koska sen ei enää tarvinnut peloissaan tarkkailla noita isompia, se saattoi katsella muuallekin. Niinpä se sattui huomaamaan kasvien seassa toisia pienempiä olentoja. Ne olivat aran ja pelokkaan näköisiä, ja olennosta tuntui, että ne saattaisivat pian kiukustua ja käydä katkeriksi, ellei joku rauhoittelisi niitä. Se kiirehti noitten toisten pikkuruisten luo.

  ”Kuulkaa, minäkin olen pieni, mutta ei hätää! Minusta tuntuu, että minulle kasvaa suuri sydän, ja sinne mahtuu rakkautta, ja sinne mahtuvat myös nuo isot otukset! Tulkaa minun kanssani, niin minä pyydän, että ne päästäisivät meidätkin syömään ja lepäämään.”

  Pikkuruinen olento meni isompien luo ja sanoi näille, että kaikki pienetkin tarvitsevat syötävää ja rauhallisen lepopaikan. Sen ääni oli nyt rauhallinen ja lempeä, ja isot olennot havahtuivat ja antoivat pienemmilleen tilaa. Eivät nekään näet olleet mitään perin pohjin ilkeitä olentoja, vaikka olivatkin isompia. Ne eivät vain aina huomanneet pienempiään, kun kinastelivat toistensa kanssa. Ja joillakin niistä oli myös erityisen suuri sydän, vaikka niillä oli myös iso olemus.

 (T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien tarinoita", 2020)

 

Kärsimyksen pakeneminen vie kauemmas onnesta

Kärsimys on tässä. Kohtaamatta sitä et pääse eteenpäin.

Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea inhottavaa ja ahdistavaa, että voisi suorastaan kokea uivansa lietteessä tai rämpivänsä loputtomassa tunkiossa. Kestävä ratkaisu mielenrauhaan tällaisissa olosuhteissa ei ole väkinäinen positiivinen ajattelu ja yltiöoptimismi, vaan se, että hyväksyy tosiasian, että elää sonnan ja jätteen keskellä. Tämän maailman kärsimystä ei voi kokonaan poistaa. On siis viisasta hyväksyä sen olemassaolo ja sitten tehtävä se, minkä voi tehdä, jotta se lievittyisi ja vähentyisi, ja jotta sen paremmin sietäisi menettämättä kokonaan toivoaan elämänsä matkalla.

Harha siitä, että kärsimyksen voisi kokonaan hävittää ja olla alituiseen onnellinen, on monella tapaa haitaksi. On vahingollista uskotella kenellekään, että pysyvä ”onnellisuus” olisi ylipäätään saavutettavissa. Ikinä. Epärealistiset odotukset tuottavat vain pettymyksiä. Pettymys omiin ponnisteluihin ikuisen onnen saavuttamisessa voi tehdä katkeraksi ja ilkeäksi, ja katkeruus helposti purkautuu toisiin. Miksi siis valehdella ihmisille, että he voivat olla onnellisia, kunhan vain saavuttavat sitä ja tuota, omistavat riittävästi, ovat sosiaalisia, liikkuvat tarpeeksi, syövät terveellisesti ja ylipäätään tekevät töitä onnensa eteen muuttumalla optimisteiksi? Miten niin ihmisten edes pitäisi pystyä olemaan onnellisia, kun he samanaikaisesti näkevät, ettei kärsimys häviä maailmasta minnekään? Jonkun toisen ”onni” saattaa tarkoittaa jonkun toisen vahinkoa, etenkin materialistisessa maailmassa. Onko eettistä olla ”onnellinen” toisten kustannuksella? Onko pakko olla onnellinen, kun asiat ovat itsellä hyvin, mutta muut kärsivät?

En sano, ettei ihmisen ole viisasta olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mikä on hyvää. Nimenomaan maailmassa vallitsevan kärsimyksen vastapainoksi on otettava ”ilo irti” mistä vain voi. Myönteisyys antaa voimaa ja optimismi helpottaa oloa, etenkin verrattuna turhaan murehdintaan, kauhistelevaan jossitteluun ja negatiivisuuteen, jotka pahimmillaan lamaannuttavat ihmisen toimintakyvyn. Katastrofeja ei siis kannata lietsoa mielessään, eikä pahentaa omaakaan oloaan valikoimalla huomionsa kohteeksi mahdollisimman kielteiset asiat, sivuuttaen myönteiset ja iloa tuottavat asiat.

Mutta sanotaan myös, että ”huolettomuuteensa hullu kuolee”, eli ei ihmisen ole tarkoitus olla tyystin huoleton ja varomaton, ja ottaa hengenvaarallisia riskejä, piittaamatta lainkaan toimintansa seurauksista. Pessimistinen ajattelu saattaa ehkäistä monia onnettomuuksia, ja realismi on useimmiten viisaampaa kuin sokea huolettomuus, ainakin hengissä säilymisen kannalta. Ihmisen kannattaa kyllä iloita, aina kun mahdollista, mutta eihän ilonpito saisi olla toisille vahingoksi. Teennäinen hilpeys ei ole kestävää; se jättää sydämen tyhjäksi.

Onnellisuus on yliarvostettua, tai sitten käsite on väärinymmärretty. Voiko ihminen muka olla syvästi ja todella onnellinen, kun tietää, että aivan lähellä joku toinen ihminen kärsii, jollekulle tehdään pahaa, jossakin on hätätila, ja tämä maailma tuhoutuu? Voimmeko muka todella sivuuttaa kaikki maailman epäkohdat ja olla tekemättä mitään kärsimykselle, joka maailmassa vallitsee? Sivuutammeko vääryyden, joka aiheuttaa toisille kärsimystä, saadaksemme itse olla onnellisia?

Onnellisuuden tavoittelu on itsekästä, jos sen mielentilan saadakseen on unohdettava maailman kärsimys ja keskityttävä varmistelemaan oman ”onnensa” edellytyksiä. Usein luullaan ”onnen edellytysten” olevan enemmän tai vähemmän materiaalisia, tai sitä, että ihminen saa kaiken mitä tahtoo. Mutta tällainen ”nälkä” kasvaa syödessä, eikä loppua ole näkyvissä. Ihminen tottuu yltäkylläisyyteen, kyllästyy, ja haluaa uudenlaista; uutta materiaa, uusia kokemuksia. Kulutus kasvaa, toiset kärsivät. Toisten ”onni” on maapallon tuho.

Onnellisuus ei ole kestävää, ainakaan sellaisena ilmiönä kuin se tyypillisesti ymmärretään. Mielenrauha tai sisäinen tyyneys sen sijaan voi olla pidempikestoista. Ilokaan ei ole jatkuvaa, mutta se on kyllä tarpeellista, jatkuvasti. Ilonaiheet ovat kuin valopilkkuja pimeyden keskellä. Ne ovat toivon merkki; ne kertovat, että on olemassa muutakin kuin pimeyttä ja pelkoa pimeyden keskellä.

Iloinen mieli antaa voimaa lievittää toistenkin kärsimystä ja tehdä hyvää. Ilon voi jakaa, ja sitä voi levittää. Emme voi tehdä kaikkia onnellisiksi, mutta voimme ehkä tuottaa iloa, lohduttaa, ja vähentää ahdistusta kärsimyksen keskellä. Ilo ei useinkaan maksa mitään, eikä kuluta sen enempää energiaa tai luonnonvaroja kuin naaman rypistelyyn menee. Kannattaa siis mieluummin virnistellä iloisesti kuin mutristella suutaan, nyrpistellä nenäänsä ja kurtistella kulmiaan. Samalla energiamäärällä, jolla puhuu paskaa, valittaa, tai kehuu itseään, voi selittää mukavia asioita, jotka auttavat sietämään väistämättömän kurjuuden, jota kukin kohtaa elämässään, halusipa tai ei. Elämä tarjoaa aitoja tragikoomisia hetkiä. Toisten kurjuudelle ei tosin pidä naureskella, mutta jos omalleen pystyy, pääsee ehkä askelen eteenpäin kohti seuraavaa alamäkeä.

Jos maailman kärsimys on kuin jätevedestä muodostuva meri, ilon hetket ja onnen tunteet ovat kuin kelluvia kukkalauttoja, tai pieniä, raikkaan vehreitä saarekkeita jätemeren keskellä. Ja mielenrauha on tuon kaiken yläpuolella, kuin taivas. Mielenrauha on saavutettavissa tietoisuuden kautta. Tietoisuus on avara kuin taivas, laaja kuin maailmankaikkeus, ja yhteydessä siihen nousee aivan uudenlaiselle tasolle. Maanpäällinen ”onni” alkaa näyttäytyä sellaisena kuin se onkin, siis, pinnallisena ja ohimenevänä. Ei se ole pahaksi, ellei siihen jää koukkuun, mutta ei se myöskään tee ketään autuaaksi. Onnen tavoittelu saa ihmisen pysymään kuplassaan, ja hänen henkinen potentiaalinsa jää kehittymättä.

Pinnallisen onnen tavoittelu on kuin jatkuvaa huvittelua, joka ei kehitä ihmisessä mitään. Alituinen kärsimyksen jätevesimeren päällä surffaaminen tai vesiskootterilla kaahailu, tai huvipurrella risteily ovat tapoja paeta kohtaamasta omaa ja toisten kärsimystä. Ponnistelun vastapainoksi, uupumuksesta tai masennuksesta toipumiseksi huilaaminen voi toisinaan olla tarpeen, mutta jos ihminen pyrkii elämässään jatkuvaan huilaamiseen, kyse voi olla itsekkäästä ”onnellisuuden” tavoittelusta.

Joillekin ”onnekkaille” on helpompaa järjestää itsensä paikkoihin, joissa kärsimyksen meri haisee hieman vähemmän. Vähäosaiset taas roikkuvat ajopuissa tai takertuvat kelluviin kukkalauttoihin, jotka kannattelevat heitä hetken. Jotkut hukkuvat jätevesiin, kun eivät enää jaksa uida saarekkeita kohti.

Monet ehkä haluaisivat nähdä taivaan, koska aavistavat sen olemassaolon. Mutta huvikseen kaahailijat eivät ehdi katsella taivaalle, eivätkä nekään, jotka huvittelevat pursillaan, jaksa siitä kiinnostua. He näkevät vain sen hetkisen ”onnellisuutensa”, omat mukavuutensa ja ne muut ”onnelliset” ihmiset, jotka vähät välittävät kärsimyksestä jossakin näköpiirinsä ulkopuolella. Onnensa huumassa he tuskin kuulevat niitten huutoja, jotka ovat hukkumaisillaan maailman kärsimykseen ja saastaan.

Joku odottaa turhaan pelastusköyttä ja luo viimeisen silmäyksensä taivaalle, joka on hänen tietoisuutensa, ennen kuin se sammuu. Joku toinen saattaa ehkä sukeltaa hänen peräänsä ja ehtii vielä nostaa hänet uudelleen pinnalle. Pelastettu raahataan ehkä saarekkeelle keskelle jätemerta. Siellä, vehreyden ympäröimänä hän henkäisee ilmaa keuhkoihinsa ja avaa silmänsä. Taivas on hänen silmissään loppumattoman avara. Pelastunut ymmärtää, että siinä on kaikki, mikä on tärkeintä; kokea luonnon elinvoima ympärillään ja itsessään, saada ilmaa hengittää, ja nähdä taivas; olla tietoinen elämisen ihmeestä.

Jotkut opettelevat sukeltamaan kärsimyksen jätemeressä. Jokainen kerta, kun jätemereen uppoutuneena olemisen jälkeen saa hengittää raikasta ilmaa ja nähdä taivaan, on täynnä syvää onnea. Ja jos saa nostetuksi mukanaan jonkun toisen upoksissa olleen, saa jakaa yhteisen onnen ja merkityksellisyyden tunteen. Mutta kohta joku huutaa taas apua, ja on palattava jätemereen. Takaisin ei uskalla mennä, ellei usko, että on mahdollista päästä uudelleen pintaan.

Onko jätemeren pohjassa kenties aarteita? Ehkäpä onkin. On vain siedettävä upoksissa olemista kyllin kauan, jotta pystyy nauttimaan noista aarteista ja kenties jopa nostamaan niitä näkyville, toistenkin iloksi.

Ja niille huvipursillaan risteileville, jatkuvasti huilaaville pintaliitäjille: Voitteko te todella olla onnellisia, kun kuulette koko ajan, miten luomakunta huokailee jätevesissä purtenne ulkopuolella, tai miten jotkut suorastaan huutavat ja itkevät apua ympärillänne? Laitatteko vain musiikin kovemmalle ja VR-lasit päähänne, ettei vain tietoisuus maailman kärsimyksestä tuhoaisi ”onnellisuuttanne”, jonka koette itsellenne ansainneenne; tai koska pelkäätte, ettette kestäisi hiventäkään kärsimystä? Muistakaa, että purtenne kellarissa saattaa olla hirviö, joka tarvitsisi kipeästi huomiotanne, ja se saattaa pian keikauttaa veneenne kumoon…

Kärsimys on kuin hirviö, jota ihminen yrittää pitää poissa silmistä, ja vangittuna, ettei se vain kasvaisi. Mutta kun sitä ei kohtaa silmästä silmään, mutta tietää sen olevan olemassa, mielikuvitus tekee siitä isomman kuin se onkaan, suorastaan voittamattoman kammottavan olion. Todellisuudessa ”kärsimyshirviö” on kuin ahdistunut, kärsivä lapsi. Et voi hylätä sitä. Sinun on hyväksyttävä sen olemassaolo, otettava se syliisi ja lohdutettava sitä parhaasi mukaan. Samalla lohdutat itseäsikin.

Kun maailman kärsimys on sylissäsi, ja sinä voit lohduttaa sitä myötätunnollasi ja ilollasi. Sinä voit tuntea elämän itsessäsi, hengittää raikasta ilmaa, ja katsella taivaalla. Jos sen sijaan piilotat tuon kärsivän pienokaisen kellariisi, siitä kasvaa vihainen hirviö, jonka rauhoittelemiseen tarvitaan enemmän kuin sinun sylisi.

Onnellisuuden tavoittelu on inhimillistä, mutta olla valikoivasti kuuro ja sokea maailman kärsimykselle on itsekeskeinen ratkaisu. Ja on naiivia luulla, että kukaan voisi pysyä onnellisena, koko ajan. Eihän se ole mahdollista, eikä luonnollista, eikä edes elämän tarkoitus.

Kokeakseen onnea silloin tällöin on hyvä olla pilaamatta omaa iloaan negatiivisuudella, valittamisella ja sivuuttamalla elämänsä ilonaiheet. Ei siis kannata tarpeettomasti jurottaakaan, eikä lietsoa katastrofiajatuksia, vaikka tunnistaisikin maailman epäkohdat! Ehkäpä mielenrauhan ja harmonian tavoittelu on oikea suunta uiskennellessamme tässä jätemeressä, mutta itsekkyydellä ei sitäkään voi tavoittaa. Jos etsit mielenrauhaa vain itsellesi, hirviö rikkoo jonakin päivänä kellarisi oven ja muistuttaa sinua siitä, että sekin olisi tarvinnut samanlaista rauhaa.

Tarkoitus on hyväksyä väistämätön kärsimys ja pyrkiä harmoniaan siitä huolimatta. Tarkoitus on kahlata pohkeita myöten sonnassa, koska on matkalla jonnekin, ja kärsiä samalla itsensä ja toisten puolesta, koska rakastaa heitä. Tarkoitus on uida jätevesissä päästäkseen sinne, minne oikeasti haluaa mennä, koska sieltä voi katsella taivasta joutumatta koko ajan ponnistelemaan pitääkseen päätään pinnalla. Tarkoitus on sukeltaa lietteeseen auttamaan matkatovereitaan, koska välittää heistä, ja oksentaa kerta toisensa jälkeen se, mitä on joutunut nielemään, että pystyy itsekin jatkamaan matkaa. Tarkoitus on iloita siitä huolimatta, että kärsii. Tarkoitus on tehdä se, mitä täytyy tehdä, jotta saavuttaa sen, mikä on merkityksellistä.

Kärsimys on hikeä otsalla ja kipuja jaloissa; veren makua kurkussa, kolhuja ja naarmuja, ja kyyneleitä. Se on ahdistusta rinnassa ja puristusta kaulalla, riipovaa kipua päässäsi, voimattomuutta jaloissasi, poltetta ja viiltävää tuskaa kehossa. Se on epämukavaa ja tuskallista, mutta se ei tapa. Joka kerta, kun saa päänsä jätemeren pinnan yläpuolelle ja pystyy vetämään raikasta ilmaa keuhkoihinsa, tuntee syvää onnea. Ja joka kerta, kun näkee avaran taivaan, tietää, minne on menossa. Oletko siis valmis kohtaamaan hieman kärsimystä, jotta pääset perille, tässä ja nyt?

Ihmisen mieli - rajoittunut järjestelmä ilman päivitystä?

Käsittämätön maailma? Totuuden etsijä voi olla kuin autiomaahan
eksynyt kulkija, mutta missä vaiheessa harhailijasta tulee vaeltaja?

Viime aikoina olen ollut erityisen tuskastunut ja närkästynyt. En aina jaksaisi ymmärtää, miten rajoittuneita käsityksiä ihmisillä voikaan olla toisistaan, maailmasta ja elämästä. Eivätkä he läheskään aina edes huomaa, miten suppeasti he tarkastelevat asioita. He luulevat tietävänsä yhtä jos toista, jopa suuria totuuksia, ja väittävät sillä perusteella toisten olevan väärässä, vaikkeivat osaa perustella, miksi ovat muka itse oikeassa. Moni ei edes yritä perustella, vaan jankuttaa vain omaa näkemystään, auktoriteettiasemaansa vedoten. ”Kyllä minä tiedän, että…”

Tietäminen edellyttää, että asia on todistetusti totta, ja sen tietävä uskoo asian olevan totta. Ihminen ei siis voi tietää mitään, mikä ei ole todistettu todeksi. Ja silti ihmiset olevinaan ”tietävät” kaikenlaista. OK, kyllähän sitä usein olettaa, että jos se ja se ihminen on väittänyt vuonna xxx, että se ja se asia on sillä tavoin, niin siihen ”tietoon” saattaa nojata omat päätelmänsä. Kaikkia ”viisaittenkaan” ihmisten toteamuksia ei kuitenkaan ole voitu osoittaa todeksi. Ehkei niitä koskaan voida kiistattomasti todistaakaan. Parempi siis, ettei väitettäisi asian olevan niin tai näin, vaikka se ja se ihminen niin sanoikin. Hänkin saattoi vain olettaa jotakin. Niinpä minunkin ”tietämiseni” perustuu vain oletuksiin ja otaksumiin. Käsitykseni ovat uskomuksia; parhaimmillaan melko perusteltuja, mutta silti vain omia näkemyksiäni. Kaikki, mitä sanon ”minun nähdäkseni”, ovat minun tulkintojani todellisuudesta. Saatan nähdä syystä tai toisesta asiat väärin. Mutta yhtä lailla, jos minäkin voin erehtyä, niin erehtyä voi sekin taho, jota joku toinen kenties kuvittelee totuuden lähteeksi.

Enpä siis itsekään voi aukottomasti perustella, miksi oletan joittenkin ihmisten olevan väärässä. En voi todistaa mitään eettistä näkökulmaa oikeammaksi kuin toista. En voi todistaa persoonallisen, universaalin älyn olemassaoloa. Voin vain sanoa, etten itsekään voi tietää totuutta, mutta uskon niin tai näin, ja olen ehkä eri mieltä monistakin muitten ihmisten totuuksina pitämistä asioista. Kukaan meistä ei voi olla kovin perehtynyt kaikenlaisiin asioihin. Eivät ihmiset tietenkään jaksa paneutua koko maailman asioihin, mutta he kyllä jaksavat paneutua ”kaiken maailman asioihin”. Jotkut kokevat, etteivät voisi elää ilman sitä tai tätä. Monet heille tärkeät asiat ovat minun näkökulmastani esimerkiksi haitaksi ympäristölle. Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kriittisyys ja harkitsevuus on usein tarpeen, mutta liian suljettu, joustamaton skeptinen asenne rajoittaa ymmärryksen lisääntymistä. Jos ei voi edes pohdiskella mahdollisuutta, voisiko sittenkin olla olemassa muutakin kuin tieteellisesti todistettuja ilmiöitä, eikö maailmankuva ole aika köyhä? Skeptikot tuntuvat olevan periaatteensa mukaan uskomatta oikein mitään muuta kuin tieteellisiä faktoja, mutta jos he leimaavat jonkin asian humpuukiksi jo ennakkoasenteellaan, hehän väittävät ”tietävänsä” ilman faktojakin, ettei se ole totta, vaikkei kukaan olisi edes vielä tutkinut asiaa tarkemmin. Ja tutkimuksiahan ei tehdä ilman rahoitusta, eikä humpuukiksi jo lähtökohtaisesti leimatun ilmiön tutkimukseen tietenkään anneta rahaa. Nämä kaikkitietäväiset kun ”tietävät” jo ennalta, ettei ilmiössä ole mitään ”tieteellistä” pohjaa. Aikamoisia ennustajia, nämä skeptikot! He rajaavat joskus oman näkökulmansa niin ahtaaksi, että heiltä saattaa jäädä joitakin oleellisia asioita huomaamatta. Galileo Galileikin oli aikoinaan aika hullu, kun väitti, että maa kiertää aurinkoa…

Mielipiteensä saa kukakin sanoa, miten hölmö se sitten onkaan jonkun toisen korvissa. Mieleni tekee sanoa sellainen nyt esimerkiksi uskonnoista, joissa väitetään yhtä jos toista käsitystä tai ilmiötä vääräksi tai harhaoppiseksi tai jopa rienaavaksi. Ihmiset ovat ehkä opetelleet ja omaksuneet jonkin ajatus- ja uskomusmaailman, johon heidän maailmankuvansa perustuu. Ehkä he rakentavat minuutensakin tuon uskomusmaailmansa mukaan. Ja jos jokin uhkaa rikkoa heidän uskomuksiaan vastaan, he puolustavat omaa ”totuuttaan” aivan kuin heitä itseään uhattaisiin. He luulevat olevansa jotakin omaan uskomusjärjestelmäänsä sopivaa, kuten, hyvä ja oikeamielinen ihminen. Kun joku tai jokin sitten uhkaa tätä uskomusjärjestelmää, joka on synnyttänyt tämän ”hyvän ihmisen”, nämä ”hyvät ihmiset” käyttäytyvätkin, ainakin ulkopuolisen silmin, kuin tekopyhät ilkiöt.

Räikeitä esimerkkejä löytynee sellaisista yhteisen ideologian jakavista yhteisöistä, joissa korostetaan olevinaan rakkautta ja hyväksyntää, mutta hyväksyntä loppuu, jos toiset ovatkin liian erilaisia kuin oman ryhmän jäsenet. Ja jos joku esittää jaettua uskomusjärjestelmää kohtaan kriittisen mielipiteen, häntä kohtaan hyökätään tuhovimmaisesti. Nämä itseään ”hyvinä ihmisinä” pitävät ihmiset tekevätkin pahaa. Ovatko he siis olleet oikeasti hyviä ihmisiä, vai vain kuvitelleet olevansa? Ymmärtävätkö he itsekään tekevänsä pahaa? Mikä oikeus heillä on tuomita toisia väärintekijöiksi ja rangaista näitä omien käsitystensä ja uskomustensa perusteella? Eivätkö he ymmärrä, ettei ”pahuus” ole heidän ulkopuolellaan, vaan heissä itsessään? Taistelu ”hyvän” ja ”pahan” välillä käydään sisäisesti, yksilön mielessä; ei yksilöitten ja ryhmien välillä.

Minusta tuntuu (= tunnepitoinen mielipide), että valitettavan monet kristillisetkin tahot ovat täynnä tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä, kuten fariseukset aikoinaan. En nyt edes jaksaisi teeskennellä ”hyvää ihmistä” ja olla olevinaan olematta ärtynyt. Tekisi aika ajoin mieli mennä vihaisena paasaamaan kaikenlaista erinäisille tahoille, olipa sitten oikeassa tai ei. Tosin, tuskinpa minua kauaa kestettäisiin kuunnella, ja saisin raakkua itsekseni. Mutta kysymyksiä voisin heittää, olematta sen enempää vihamielinen, ja väittämättä itsekään tietäväni oikeita vastauksia.

Ja mitä kysyisinkään, yhdessä jos toisessa paikassa? Miksi teillä on mielestänne oikeus toimia rakkaudettomasti, vaikka väitätte, että Jumala on rakkaus? Millä perusteella teillä on oikeus nimittää toisia luusereiksi, kun he epäonnistuvat vaikkapa työpaikan hankkimisessa, vaikka olette itsekin epäonnistuneet monissa asioissa elämässänne? Luuletteko te, että maailma kestää kauaakaan elinkelpoisena, kun ette välitä siitä, mitä aiheutatte sille harrastuksillanne ja kulutuksellanne? Miksi ajattelette, että teidän täytyy saada ensin itsellenne kaikkea reilusti ennen kuin voitte antaa toisille edes vähäsen? Millä perusteella pidätte itseänne tärkeämpänä ihmisenä kuin muita? Luuletteko todella olevanne tärkeämpiä, jos teillä on kaikki hienompaa kuin toisilla? Ettekö te usko, että olette kelvollisia ja rakastettavia, vastasyntyneen lapsen tavoin, ilman mitään suorituksia, koristekrääsää ja statussymboleita?

Ihmisen hyvyyttä ei voi arvioida ulkokuoren perusteella, eikä aina myöskään tekojen pohjalta. Ihminen voi tehdä hyviä tekoja, mutta kantaa kaunaa ja katkeruutta sisäisesti. Ja voimme kyllä pukea nämä roolipelleolemuksemme vaikka millaisiin asuihin; ei roolisuoritus tee meistä sen parempia ihmisiä! Ja voimme piilottaa totuuden omilta silmiltämme vaikka millaisen uskomusjärjestelmän taakse. Ei se tee meistä viisaita, että osaamme esiintyä jonkun tietyn ajatusmaailman edustajina ja lausua sen ja sen ideologian totuuksia mahdollisimman vakuuttavasti, esimerkiksi väittäessämme, mikä on oikein, mikä väärin. Tietyn uskomusjärjestelmän sisällä pitäytyminen ei tee ihmisestä viisaampaa ja henkisesti kypsää; se tekee hänestä rajoittuneen. Viisaus ei (uskoakseni) ole ihmismielen luomien käsitysten vankina olemista. Ihmiset vain usein tyytyvät valmiisiin selityksiin ja ottavat asioita itsestäänselvyyksinä, jaksamatta paneutua mihinkään itse ja etsiä totuutta kaiken maailman humun seasta. Mutta entä jos olemmekin uskoneet valheita, tai omaksuneet toisten ihmisten harhakäsityksiä, joita meille on totuuksina tarjottu?

Ihminen saattaa valita itselleen ideologian kuin hankkisi tietokoneeseensa uuden järjestelmän. Mutta onko kovinkaan viisasta, että omaksuu jonkun valmiin ajatusmaailman ja yrittää pitäytyä siinä, vaikka ympäristö tuottaisi koko ajan uutta informaatiota, joka horjuttaa tuota ajatusmaailmaa? Käyttöjärjestelmätkin vanhenevat ennen pitkää, ja niitäkin on päivitettävä säännöllisesti, koska toimintaympäristökin muuttuu. Jotkut asiat ihmisten maailmassa ehkä pysyvät samoina, mutta esimerkiksi kulttuuri, tavat, mieltymykset ja yleistieto muuttuvat. Ihminenkin muuttuu, biologisesti, vuosisatojen kuluessa. Mitkä ihmisyyteen liittyvät toimintasuositukset ja kulttuuriset säännöt siis pätevät yhä, mitkä eivät? Suuri osa ihmisistä ei käsittääkseni elä enää luolaihmisten lailla. Jotkut elävät, enkä tiedä onko se sen huonompi vaihtoehto kuin länsimaisen nykyihmisen tapa elää. Kenties nykyihminen kehittyy huomaamattamme matelijamaiseen suuntaan, ja yhteisöissä on palattava tiukempiin normeihin, kun moraalia ei voi enää pohjata myötätuntoon. Tai kenties ihmiskunta kehittyykin tunneälyisemmäksi, ja omatunto tekee lakihenkisyyden tarpeettomiksi. Kuka tietää.

Ehkei viisaus ole siellä, missä suureen ääneen ihmismassojen keskellä toitotetaan ”totuuksia”. Miksi viisautta ylipäätään kehotettaisiin etsimään, jos se löytyisi niin helposti ja annettaisiin etsimättäkin? Nykyihminen tarvitsee ”medialukutaitoa”, ja hän tarvitsee kykyä ajatella itse, jos etsii tietoa ja ymmärrystä sieltä missä on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoisia ”totuuksia”. Toisinaan mieleeni nousee raamatullisia sanoja, jotka ovat mielestäni yhä ajankohtaisia, eivätkä riippuvaisia historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstista;

Uudistukaa mieleltänne. Koetelkaa kaikkea; pitäkää se, mikä on hyvää. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Minä luulen, ettei tie totuudelliseen elämään ole leveä, hyvin valaistu, monikaistainen valtatie. Minusta tuntuu, että sellainen valtatie johtaa teatteri- ja pelimaailmaan, jossa kaikki on harhaa eikä missään ole loppujen lopuksi mitään mieltä, tarkoitusta ja merkitystä. Minä arvelen, että jotkin syrjäiset, vähän tallatut, yksinäiset polut saattavat ennen pitkää johtaa aitoon ja viisaampaan elämään, jonne muutkin totuutta etsivät ovat ehkä myös löytäneet, kukin omia polkujaan.