 |
| Tämä kuva on tässä lähinnä siksi, että siinä on rauhallinen tunnelma. Sitä ehkä kannattaa katsoa uudelleen sen jälkeen, kun on lukenut alla olevan tarinan... |
Tässä yhtenä aamuna, kun olin ollut hiljaa, silmät kiinni, puolisen tuntia, minulle tuli mielikuva.
Siinä mielikuvassa oli valtava kupla, jonka sisäpuolelle pystyin jollain tapaa katselemaan. Sen kuplan sisäpuoli oli jaettu jonkinlaisella ”lattialla” kahteen osaan, josta toinen oli ikään kuin alapuoli ja toinen yläpuoli. Yläpuoli oli ehkä 2/3 koko kuplan tilavuudesta, ja ylä- ja alaosan välillä oli vähän niin kuin laivan kansi, siis, lattiataso. Ja tuolla kannella oli kaikenlaisia, kaikenikäisiä tanssivia ihmisiä.
Kannen keskellä, josta tanssimusiikki tuli, oli korkea esiintymislava, jonka jalusta oli sen muotoinen, ettei sinne voinut noin vain kiivetäkään; se oli kuin kapeamman päänsä varassa seisova torvi. Mutta torven päällä oli siis se esiintymislava, ja sillä lavalla tanssivat ne ”parhaat” ihmiset, ne menestyjät, toisten ihailemat ja jäljittelemät, kaikista parhaimmat tanssijat.
Ja tästä mielikuvasta muovautui päässäni pieni tarina…
Keinovalo valaisee tuota kuplan sisä- ja yläosaa, niin että siellä kannella näkee tanssia, ja tunnelma vaikuttaa eloisalta ja energiseltä. Ja tietysti ”menestyjät” tanssivat kaikkein kirkkaimmin valaistulla tasolla, ja ”perusmassa” taas tanssii heidän loisteessaan; ihaillen ja kadehtien heitä, ja miettien, että ehkäpä minäkin jonakin päivänä pääsen tanssimaan tuolla korkeuksissa…
Mutta kuplan alaosassa, siellä kannen alla, on pimeää. Siellä ryömivät ja konttaavat niin sanotut ”luuserit”, syrjäytyneet ja syrjityt; ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole kykeneviä kiipeämään sinne kannelle, tai joita ei pyydetä tai huolita sinne tanssilattialle. He konttaavat ja hapuilevat pimeässä, tunnustelevat kattoa päänsä päällä ja koettelevat käsillään kuplan likaantuneita sisäpintoja, tietämättä missä oikeasti ovat, ja miksi. He vain tuntevat olevansa vankeja, joilla ei ole pääsyä tuonne keinovalaistuun yläosaan, sinne kannelle, jossa elämä sujuu kuin tanssi. Ja tahtomattaan he kuitenkin myös kannattelevat tuota ”tanssilattiaa”, jolla muu väki elämöi.
Kuplan yläosaa valaiseva keinovalo ehkä ajoittain pilkottaa myös sinne alakertaan, jos joku onnistuu puhkaisemaan tanssilattiaan reiän etsiessään poispääsyä ahdingostaan. Ja kenties jotkut vuosikausia pimeässä ryömineet sokaistuvatkin tuosta keinovalon pilkahduksesta, ja kuvittelevat nyt löytäneensä kulkutien onneen ja menestykseen. Yläosan valohan näyttää pimeyden jälkeen niin kirkkaalta, ja ihmiset siellä yläpuolella näyttävät niin onnellisilta, elinvoimaisilta…
Kun he tanssivat, ja tanssivat, ja tanssivat, tuntuu kuin lattia vajoaisi aina vain alaspäin, niin että sen alla olevat joutuvat yhä ahtaammalle.
Joinakin päivinä sinne alas voi kuulla myös musiikin, joka pitää yläpuolen tanssiväen liikkeessä. Ja koska kannen alapuolella kuuluu yleensä vain vaikerrusta tai hiljaista nyyhkytystä, joku saattaa haluta kuulla lisää tuota musiikkia. Ja kenties joku saattaa yrittää kaivautua jopa väkisinkin noita valonpilkahduksia ja musiikin kaikuja kohti, mutta tietenkin tanssilattiaan syntyneet reiät tukitaan nopeasti, ja ylöspäin pyrkijät työnnetään säälimättä takaisin pimeyteen. Heidän tehtävänsähän on kannatella tanssilattiaa; joittenkuitten on pakko olla alapuolella, jotta toiset pysyvät yläpuolella!
Ja tanssi jatkuu kuplan sisällä; tunnista toiseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Keinovalossa tanssivat ihmiset eivät edes näe kuplan seiniä, koska siellä yläosassa ne on maalattu kauniisti hohtaviksi. Kuplan sisäpuoli näyttää siis siltä kuin he olisivat ihanassa paikassa, jossa voi vain tanssia ja tanssia, kunhan on riittävän sitkeä ja kykenevä pysymään rytmissä. Ja ne parhaat, kaikista kykeneväisimmät, näyttävät mallia ja luovat ihanteita noille muille siellä korkeuksissaan. Jotenkin he näyttävät lataavan itse itsensä, tai jostakin he vaikuttavat saavan aina vain lisää energiaa tanssiinsa. Eivätkä he halua pudota, kun ovat kerta päässeet sinne ylös. Putoavahan voisi rikkoa kannen ja päätyä sinne ihan alas, ja rikkoutuneesta kohdasta saattaisi päästä liikaa uusia tanssijoita sinne kannelle…
Kannella tanssivat eivät huomaa tai välitä siitä, mitä tapahtuu niille, jotka väsyvät kesken tanssin ja tuupertuvat. Lika ja jätteet valuvat sinne tanssilattian alapuolelle, pimeään, pois parempien ihmisten silmistä. Eivätkä tanssijat huomaa sitäkään, mistä musiikki tulee; se musiikki, jonka tahdissa ne heidän esikuvansa tanssivat, ja he itsekin; osaamatta, malttamatta, uskaltamattakaan lopettaa…
Kukaan ei tunnista soittajaa, tuota ilkeää pillipiiparia, joka nauttii nähdessään ihmisten tanssivan hänen pillinsä mukaan. Hänen ilonsa on hallita ihmisiä, ja hän saa voimansa noitten keinovalon sokaisemien ja musiikin hypnotisoimien tanssijoitten ponnistuksesta. Hän soittaa, ja kaikki tanssivat.
Tai, ehkeivät sentään aivan kaikki.
Entäpä jos joku kannen alla konttaava onkin herkistynyt kuuntelemaan, ja huomaakin jonakin päivänä, miten keinotekoista, miten junnaavaa, miten tympeää onkaan tuon ilkeän pillipiiparin luoma musiikki? Hän ei edes haluaisi tanssia samaan tahtiin. Hän ehkä kuuleekin jotakin hiljaista, mutta kiehtovaa ääntä kuplan ulkopuolelta, ja kenties hän ojentaakin sormensa ja pyyhkäisee kuplan sisäpuolen pintaa…
Jos pinnassa ollut likakerros irtoaakin edes sormenpään kokoiselta alueelta, hän saattaa nähdä, että kuplan ulkopuoli onkin täynnä valoa. Vaikka valoa pilkottaa vain himmeästi kalvon läpi, se ulkopuolinen valo on äärettömästi kirkkaampaa kuin kuplan sisäinen keinovalo. Eikä ulkopuolelta kuuluva musiikki pakota tekemään mitään; se ei pakota liikkeeseen eikä rytmiin, vaan herättää sisäisesti, kuuntelemaan vielä tarkemmin.
Kannen yläpuolella tanssi jatkuu pillipiiparin soiton tahtiin. Alapuolelle jääneet jyskyttävät yhä kattoa päästäkseen sinne kannen yläpuolelle tanssimaan; sinne keinovaloon, kilvoittelemaan parhaista paikoista tanssia, päästäkseen jopa toisten esikuviksi, ollakseen jotakin. Ja pillipiiparin voima kasvaa, kun tanssijat ovat ikään kuin hänen jäseniään, hänen ohjailtavissaan.
Mutta joku, ehkäpä vain yksi niistä ”luusereista” siellä kannen alla, jyskyttääkin nyt kuplan sisäpintaa eikä kattoa yläpuolellaan. Hän on ymmärtänyt olevansa valtavassa kuplassa, ja haluaa päästä sieltä ulos, koska ulkopuolella odottaa kokonainen avaruus, joka on täynnä rauhaa, valoa, lempeää musiikkia ja vapautta.
Hän hankaa nyt likaa pois kuplan sisäpinnalta saadakseen valon loistamaan myös sisäpuolelle ja näyttääkseen muillekin, mitä siellä ulkopuolella olisi tarjolla. Hän yrittää huutaa ja huitoa kädellään tuon laajenevan läikän kohdalla; hän huitoo, huutaa ja jyskyttää, toivoen, että joku siellä ulkopuolella kuulisikin häntä, tai näkisi hänet, ja tulisi auttamaan, vapauttamaan, pelastamaan.
Ehkäpä joku jonakin päivänä näkee jättimäisen sormen lähestyvän tuota tummaa kuplaa, jonka yläosassa tanssitaan ja alaosassa kontataan ja nyyhkitään. Ääntäkään ei välttämättä kuulu, kun kupla puhkeaa. Keinovalo katoaa äärettömään valkeuteen, pillipiiparin soitto lakkaa ja pakonomainen tanssi seisahtuu.
LOPPU.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti