Aktiivista itseilmaisua vai itseilmaisullista aktivismia?

HUOM. Jos haluat lukea nukkesarjakuvan ja jatkoa sille, se löytyy nyttemmin erillisestä blogistani:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille

Erilaisuus ei ole eriarvoisuutta, eikä samanlaisuus samanarvoisuutta

Toisen ihmisarvon tunnustaminen ja harmoninen kohtaaminen on
helpointa, jos kokee olevansa yhtä koko luomakunnan kanssa.

Yksinkertaistava mieli on taipuvainen väärinkäsityksiin. Väärinkäsitykset perustuvat usein puutteelliseen tietoon. Mieli, jolla on puutteellisesti tietoa, saattaa olla ”laiska” ja mukavuudenhaluinen, ylikuormittunut, tai liian ylimielinen tai umpimielinen ottaakseen vastaan uutta tietoa.

Henkinen laiskuus tuottaa älyllistä ylimalkaisuutta. Ei jakseta ajatella itse ja pohtia yhtään syvällisemmin, vaan otetaan saatu tieto suunnilleen totuutena, tai sitten ei edes välitetä siitä, onko se totta vai ei. Toisaalta, jos mieli on ylikuormittunut liiallisella informaatiolla (josta osa on täyttä puppua, osa tarpeetonta, ja osa ehkä tosiasiapohjaistakin, mutta irrelevanttia) ja oman pään tuottamalla murehtimisella ja märehtimisellä, sorrutaan silloinkin puutteellisen harkinnan kautta väärinkäsityksiin. Jotkut taas luulevat jo tietävänsä riittävästi (tai ainoan oikean totuuden), eivätkä siksi ota vastaan uutta informaatiota; eivätkä pohdiskele mitään, etteivät vain vahingossakaan joudu kyseenalaistamaan omia käsityksiään.

En halua nimittää väärinkäsityksiin sortuvaa mieltä ”typeräksi”, vaan mieluummin ”sokeaksi” tai ”tiedostamattomaksi”. Puutteellinen tiedostaminen näyttäytyy ”typeryytenä” normaaliälyisilläkin, jopa erittäin älykkäilläkin ihmisillä. Tiedostamaton ajattelu taas tuottaa liian usein ”typerää” toimintaa. Jälkiviisaana voi itse kukin todeta omaa polkuaan taaksepäin tarkastellessaan: ”Jos olisin silloin tajunnut… Jos olisin vähänkin enemmän ajatellut… Jos olisin uskonut sitä aavistusta…”

No, menneet ovat menneitä, ja silloinen tiedostamattomuus, joka oli kuin sokeana tai likinäköisenä kompurointia viidakkopolulla osittain vihamielisten ”apinalaumojen” reviireitä sivuten, on johtanut tähän, missä nyt on. Tärkeää on olla nyt tietoinen siitä, missä onkaan, ja minne oikeastaan haluaa seuraavaksi suunnata. Mutta miten tämä kaikki alkulöpinä liittyy otsikkoon?

Viittaan ”yksinkertaistavan mielen” ongelmalla maailmassa vallitsevaan yleiseen ja yksioikoiseen, virheelliseen käsitykseen, että ”erilaisuus” tarkoittaisi ”eriarvoisuutta”, tai, että ”samanlaisuus” tarkoittaisi ”samanarvoista”. Etenkin, jos ”arvolla” viitataan ihmisarvoon, tällaiset oletukset ovat loogisesti epätosia.

Kuinka moni tiedostamaton ihmisparka esimerkiksi luulee, että olemalla samanlainen kuin muut olisi ”samanarvoinen” kuin muut, eikä ns. ”huonompi”? Samanlaisuuden tavoittelu tällä idealla on aivan turhaa, koska ihminenhän on jo samanarvoinen, vaikka tuntisikin olevansa jotenkin erilainen. Ei samanlaisuutta siis tarvitse tavoitella ihmisarvoaan ”nostaakseen”. Eikä ihmisarvoa tarvitse ”nostaa”, jos se kerta on jo olemassa. Ei siinä ole ”enempi – vähempi” – akselia, eikä sitä voi mitata. Se vain on. Se voidaan kyllä yrittää viedä, mutta se on silti olemassa. Näin on sovittu.

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948, 1. artikla:

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/

Valitettavasti toiset ihmiset ovat niitä, jotka yrittävät mitätöidä tai olla tunnustamatta toistensa oikeuksia ja ihmisarvoa, ja toimivat siksi aivan törkeästi niitä kohtaan, joilta epäävät ihmisarvon. Se ei ole kognitiivista typeryyttä; se on moraalittomuutta. Älykäskin ihminen osaa olla hirvittävän moraaliton, ja toisaalta, älyllinen kehitysvajaus ei tarkoita, etteikö ihminen kykenisi toimimaan eettisesti. Ja mitä moraalittomuus on? Eikö se ole pohjimmiltaan sitä, ettei ihminen asetu toisen ihmisen asemaan, eikä tee sitä, mitä toivoisi toisen tekevän itselleen, vaan tekee sellaista, mitä ei itse varmasti sietäisi tehtävän itselleen?

On siis väärinkäsitys ruveta muokkaamaan itseään ollakseen samanlainen kuin muut, jotta tulisi kohdelluksi ”samanarvoisesti”. On epätarkoituksenmukaista jäljitellä ”arvokkaampana pidetyn” ihmisryhmän käytöstä ja ominaisuuksia (kuten valkoihoisia heteromiehiä) tullakseen kohdelluksi samanarvoisesti, koska se ei poista perusongelmaa, vaan tavallaan vahvistaa sitä. Ongelmahan on niitten mielessä, jotka kohtelevat omasta viiteryhmästään poikkeavia huonommin kuin ”muita”, ja muutoksen tulee tapahtua heidän mielessään (ymmärryksessä, asenteissa, toiminnassa). Erilaisten ei tarvitse muuttua samanlaisiksi. Samanlainenkin saa olla, ihan vapaasti, jos kerta on. Kaikilla on oikeus olla omanlaisiaan olentoja, eikä sitä oikeutta saa riistää.

On väärinkäsitys tulkita oman porukkansa ”samanlaisuus” ja ”saman mielisyys” paremmuutena, ja pitää muita, ulkopuolisia ja erilaisia jotenkin ”huonompina” kuin omaa porukkaa. Usein kyse on siitä, että ihmisen on helpompi arvostaa enemmän niitä, joista itse ”tykkää”, sangen subjektiivisesti siis. Ja tykätähän saa, mutta ketään ei tulisi kohdella vähemmän arvostavasti siksi, ettei itse pidä hänen habituksestaan tai muista hänen ominaisuuksistaan. Tällaista subjektiivisuutta näyttäytyy silti (jopa) politiikassa. Ihmiset ovat niin omituisen tiedostamattomia jopa siitä, mihin heidän olevinaan objektiiviset mielipiteensä perustuvat…

Monessa ihmislaumassa ”me-henki”, jota suitsutetaan ja jolla saadaan kuulemma aikaan vaikka mitä hienoa, saattaakin tuottaa lähinnä vertailua, kilpailua ja vihaa ”heitä muita” kohtaan. Jos tarvitaan ”me-henkeä”, sen tulisi olla kaiken luomakunnan kattava ”me”. Me kaikki olemme osa luomakuntaa. Luomakunnassa ei ole ”heitä” joitten kanssa tapella, ja joitten olemassaoloa voisi yrittääkään vähätellä. Me olemme samaa kuin valtameren syvyyksissä asuva pikkuolio, tai perhonen, tai norsu (joita on kuollut viime aikoina aivan liikaa), tai puu, jonka elämä on meille kaikille arvokasta. Me tarvitsemme meitä kaikkia. Jokaiselle on oma kolo tässä luomakunnassa, ja se kolo on juuri sinun ominaispiirteittesi muotoinen.

Erilaisuus ei siis ole eriarvoisuutta. ”Erilaisuus on rikkautta” on kulunut sanonta, mutta totta, eikä sitä siltikään aina sisäistetä! Ihminen, joka vähättelee toisten arvoa, ei ole ymmärtänyt omaakaan arvoaan. Jos hän jonakin päivänä tajuaa, että onkin arvokas sellaisena olentona kuin on; ilman mitään saavutuksia, suosiota ja menestystä, hän saattaa ymmärtää senkin, että samanlainen kyseenalaistamaton arvo on toisillakin.

On surullista, elleivät ihmiset tiedosta omaa arvoaan. He näet yrittävät epätoivoisesti ansaita sen ja sitten todistella sitä erilaisin naurettavinkin tavoin, ja ellei muu auta, he polkevat toisia alemmas, jotta voivat itse kokea olevansa jotain. Tämä on mielettömyyttä. On järjetöntä juosta jonkun sellaisen perässä, joka on itsellä mukana; varastaa toiselta jotakin, joka on jo kaikilla; etsiä jotakin, joka on jo itsessä, syntyjään.

Ihmiset voivat kyllä vertailla ja kilpailla toistensa kesken, mitä tulee erilaisiin ”ominaisuuksiin”, mutta ihmisarvosta ei kilpailla. Sitä ei voi hankkia, ansaita, ostaa. Se on jo, mutta ongelma onkin niillä ressukoilla, jotka eivät ymmärrä sitä. ”Heille on annettu järki ja omatunto” oletetaan ihmisoikeuksien julistuksissa, kun viitataan ”kaikkiin ihmisiin”. Onko tämä totta?

Nähdäkseni (= henkilökohtainen näkemys) syrjivän ja eriarvoistavan mentaliteetin ongelmassa ei ole kyse älyn puutteesta, vaan ymmärryksen sokeudesta, eli tiedostamattomuudesta; ja siihen sisältyen nimenomaan ”järjen ja omatunnon” puutteesta. Ellei tämä ”järjetön ja omatunnoton” olento näe, että elämä on ylipäätään ihme ja että on erittäin kummallista ja outoa (eli hienoa) olla olemassa, hän ei kerta kaikkiaan tajua sen enempää omaa kuin toistenkaan olemassa olevien elollisten arvoa.

PS: Kaikkeuden Luoja, avaa heidän silmänsä, että he näkisivät. (Sano tähän ”aamen”, jos ymmärsit, mitä tarkoitan.)

Työttömyys – kriisissä on mahdollisuus muutokseen!

Jäitkö työttömäksi? Älä ota itseäsi niskasta kiinni, vaan ota ongelma haltuun.

Lueskelin vuodenvaihteessa työttömäksi jäämiseen liittyvistä teemoista (osin ammatillisista syistä, osin luovaan työhön liittyen). Aihe on ehkä jopa ajankohtainen tässä vaiheessa, kun valtakunnassa on meneillään prosesseja, joitten seurauksena jotkut saattavat menettää työpaikkansa. Katkeroitumisen ja syyllisten etsimisen sijaan on rakentavampaa nähdä tilanne mahdollisuutena johonkin uuteen. Mutta kuten mihin tahansa kriisiin, myös työttömäksi jäämisen käynnistämään sopeutumisreaktioon liittyy erilaisia vaiheita ennen kuin tapahtuneen on valmis hyväksymään. Aivan alussa voi olla shokissa; sitten alkaa ehkä reagoida tunteilla ja fyysisinkin oirein, kunnes asian käsittely saattaa kääntyä pitkäksikin aikaa sisäänpäin. Masennustakin voi kehittyä, etenkin jos elämässä on muitakin haasteita ja henkistä kuormaa. Mikä kaikki vaikuttaakaan työttömyyskriisistä selviytymiseen? Voiko sitä helpottaa omalla suhtautumisella ja toiminnalla?

Työelämän ulkopuolelle jäämiseen liittyy usein taloudellista huolta, mutta stressiä, ahdistusta, turvattomuuden, pelon, epäonnistumisen, vihan ja häpeän tunteita voi nousta ilmankin taloudellista hätää. Varsinkin äkkinäisesti irtisanotuksi tuleminen voi vähentää ihmisen kokemusta siitä, miten paljon hän voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Avuttomuudentunteet saattavat suorastaan traumatisoida; ihminen voi kokea olevansa olosuhteitten armoilla, ja tämä lisää pelkoa siihen, että mitä tahansa muutakin ikävää voi tapahtua.

Reagointi työttömyyteen riippuu usein myös siitä, millainen arvo työllä on ihmisen elämässä ollut, ja miten iso osa hänen elämäänsä se on ollut. Erityisesti irtisanotuksi tuleminen voi aiheuttaa huonommuuden ja tarpeettomuuden kokemusta, jopa häpeääkin, vaikka syy irtisanomiseen olisi rakenteellinen. Tällaisessa mielentilassa voi olla herkkä tulkitsemaan kielteisesti toisten puheita työttömyydestä, ja tulkita myös toisten ihmisten ilmeitä ja tekoja kielteisesti. Kielteinen havainnointi, tulkitseminen ja tapahtuneen märehtiminen altistavat masennukselle. Olisi tärkeää, että ympäristö ja muut ihmiset viestisivät hyväksyntää ja ymmärrystä kriisissä olevalle, eivätkä varsinkaan korostaisi työpaikan ja työelämän merkityksellisyyttä ihmiselämässä. Työ ei todellakaan ole koko elämä. Nykypäivänä työttömyys voi koskettaa ketä tahansa, ja tulevaisuudessa enenevässä määrin, kun tekoäly ja robotiikka vievät yhä useampia töitä ihmisiltä. Tarvitsemme elämäämme muuta merkitystä kuin työssä suoriutumista.

On luonnollista hakeutua jonkun ammattiauttajan puheille, jos vaikkapa tulee irtisanotuksi ja ongelmat kasaantuvat. Läheisten tuki ja ymmärrys on tärkeää, mutta liian nopea ratkaisujen tarjoaminen kriisissä olevalle saattaa tuntua pahan olon ja ongelman mitätöimiseltä. Ihminen tarvitsee aikaa surra menetystään. Hän tarvitsee emotionaalista tukea, eikä ”ota itseäsi niskasta kiinni”- ohjeet auta, vaan lisäävät stressiä, etenkin jos ihminen kokee itsensä avuttomaksi olosuhteitten uhriksi. Kriisissä oleva näkee uudet mahdollisuudet vasta kun on saanut rauhassa jäsentää tilanteensa ja kokea siihen liittyvät tunteet.

Työttömän kokemus ”yhteiskunnallisesta osallisuudesta” saattaa heikentyä, ja joillekin ihmisille se on hyvin raskasta. On toki myös ihmisiä, jotka eivät koe erityisen vahvaa osallisuutta muutenkaan, joten heille tämä puoli työttömyydessä ei ole niin traumaattinen. Väitetään, että miehet kokevat työttömyyden tavallisesti raskaammin kuin naiset, ja tämä liittynee perinteisiin rooliodotuksiin miehistä perheen elättäjinä tai ajatuksiin siitä, että työssä menestyminen olisi jonkinlainen ”miehen mitta”. Sanotaan, että työpaikan menetyksen myötä ihminen menettää myös ”ammatillisen statuksensa”, mutta ei hän silti menetä ihmisarvoaan. Ihmisarvoa ei voi menettää. Ja perustuuko aito vuorovaikutus muka statuksiin? Ihmiselämän aitoihin kohtaamisiin ei tarvita statuksia ja rooleja; niissä ollaan ihmisiä ihmisille.

Työttömäksi joutuessaan ihminen saattaa menettää ”arjen säännöllisyyden”, mutta pitääkö arjen aina olla säännöllistä? Jotkut selviävät epäsäännöllisessä työssäkin. Ja toisaalta, mikä estää ihmistä rakentamasta sopivaa säännöllisyyttä arkeensa ilmankin työpaikkaa? Onhan kotonakin kaikenlaista tekemistä, kuten kotitöitä, joita voi aikatauluttaa. Ja voi kehittää harrasterutiineja, rutiineja ihmisten tapaamiseen ja omasta terveydestä huolehtimiseen, ja etsiä jopa vapaaehtoistyötä. Ja miksei voisi aloittaa meditointia ja nousta ihan kunnolla tämän maallisen arjen yläpuolelle? Tietoinen läsnäolo voisi tehdä monella tapaa hyvää ja auttaa myös ymmärtämään, mitä ihminen oikeasti tarvitsee, mitä ei.

Kriisi on muutos. Joskus muutos on ollut väistämätön, jopa tarpeellinen, ja asiat voivat muuttua paremmiksikin. Kriisi aiheuttaa niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin reaktioita, koska esimerkiksi kokemus omasta riittämättömyydestä ja avuttomuudesta saa elimistön valmiustilaan. Voi esiintyä ärtyneisyyttä, hyökkäävyyttä, uniongelmia, tulevan murehtimista ja menneen märehtimistä.

Tilanteessa on hyvä tunnistaa, mihin voi vaikuttaa itse, mihin ei. Joihinkin asioihin tarvitaan käytännön ongelmanratkaisua, tukea ja neuvontaa. Taloudellisiin haasteisiin voi tarvita konkreettista apua. Jotta jaksaa hoitaa ne asiat, joille voi tehdä jotakin konkreettista, ei kannata väsyttää ja lannistaa itseään ja toisia kielteisellä asenteella! Kielteisyys vie voimat; on kuin potkisi turhaan kivenmurikkaa polullaan sen sijaan että lähtee kiertämään sitä. Vaikka tilanne olisi oikeasti haastava ja surullinen, sen hyväksyminen antaa voimia. Realiteetit voi hyväksyä; eihän tapahtunutta voi tehdä olemattomaksi. Mikä tapahtui, se tapahtui. Voi vain todeta: ”OK, tilanne on nyt tämä.” Tilanne on haastava, muttei toivoton!

On arveltu, että ihmisen yksilölliset ominaisuudet, kuten hyvä itsetunto, hyvät selviytymiskeinot ja vahva sosiaalinen tuki lieventävät työttömyyden terveysvaikutuksia. Itsestä huolehtiminen arjessa on tärkeää. Ulkopuolista tukea voi olla tarpeen saada ensiavuksi, jotta selviytyy kriisin ensivaiheesta, mutta jatkossa on hyväksi opetella huolehtimaan itsestään. Jos ihminen ei saa ymmärrystä ja tukea läheisiltä, tutuilta tai ystäviltä, hänen on tärkeä kohdella itseään kuin hyvä ystävä. Se tarkoittaa, ettei moiti, hauku, vähättele, kritisoi ja lannista, vaan tukee, lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Tällä tarkoitan itsemyötätuntoa.

Yleensä ajatellaan, että vahvasti ammattinsa varaan identiteettinsä rakentanut ihminen ajautuu väistämättä myös identiteettikriisiin, jos hän joutuu työttömäksi, vaihtaa alaa tai jää eläkkeelle. Ihmisen identiteettikin muovautuu läpi elämän. Monimutkaisempi ja aikaisempaa epävarmempi työelämä voi tehdä oman identiteetin ja paikan löytämisen todella haastavaksi. Toisaalta uusi työkulttuuri tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia; ihminen saattaa löytää kokonaan uudenlaisen työidentiteetin.

Yleensäkin on tärkeää tiedostaa, että ulkoa tulevat vaatimukset eivät ole totuuksia. Ei ihmisen pidä olla sellainen kuin hänen odotetaan olevan, eikä kaikkien tarvitse sopia yhteiskunnan ja kulttuurin valmistamiin muotteihin! On hyödyllistä tehdä itsetutkiskelua ja yrittää löytää se asia, joka on juuri itselle merkityksellinen. Itselle tärkeitten asioitten varaan on hyvä rakentaa tulevaisuutta, ja samalla voi kartoittaa sitä, mitä itsellä on jo hallussa, kuten, erilaisia kokemuksen myötä karttuneita taitoja. Harrastuksestakin voi joskus kehittyä leipätyö.

Työpaikan menettäminen pakottaa muutokseen. Muutosprosessi vaatii paljon, mutta se voi myös antaa kokonaan uuden suunnan elämälle. Työttömyyskauden voi ottaa myös levon kannalta, ja silloin on aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa. Kun jotain menettää, jotain uutta löytyy vanhan tilalle! Kiireisen ja paineisen työelämän oravanpyörästä ulos lentäminen voi joskus olla helpotuskin.

Uskon ylläpitäminen itseen, omiin kykyihin ja pystyvyyteen on ratkaisevaa. On hyvä muistella, missä kaikessa on onnistunut elämän varrella, ja mistä kaikista haasteista onkaan jo selviytynyt. Mitkä asiat ja omat ominaisuudet ovat auttaneet tähänkin saakka selviämään, ja edistäneet onnistumisia? Työelämässä oleminen on vain yksi vaihe oman elämän tarinassa, johon kuuluu erilaisia tilanteita ja vaiheita. Eikä ihmisen arvo vaihtele elämän varrella sen mukaan, onko töissä vai ei. Ei lapsi ole työssä käyvää aikuista vähempiarvoinen; ei myöskään ikäihminen, vaikkei olekaan työelämässä. Työtä arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa korkealle, joten on syytä muistuttaa toistuvasti siitä, ettei työ oikeasti millään tavalla määritä ihmisarvoa! Ja työtönkin voi ja saa olla onnellinen! Työttömien ”masentaminen” on sekä epäeettistä että järjetöntä, jos pyritään yhteiseen hyvään. Masennuksen lisääntyminen ei yhteiskuntaa rakenna…

TÄSSÄ LISTA ASIOITA, JOITA KANNATTAA POHTIA TAI TEHDÄ, JOS ON JÄÄNYT TYÖTTÖMÄKSI:

OTA TILANNE SELLAISENA KUIN SE ON. Hyväksy, hyväksy, hyväksy. Tilanne on nyt tämä, että olet toistaiseksi työtön. Jos sinulla on paha olo, ole myötätuntoinen itsellesi. On OK surra menetystä ja tuntea suuttumustakin. Mutta älä vaikeuta tilannettasi toimimalla vihamielisesti itseäsi tai muita kohtaan.

ÄLÄ TAKERRU MENNEESEEN, vaan kysy itseltäsi kysymyksiä, jotka suuntaavat huomiosi tähän hetkeen ja varovasti myös tulevaan. Miten tämä työttömyys vaikuttaa minuun? Mitä työ merkitsee minulle? Mitä odotan tulevaisuudeltani, ja mitä voisin tehdä sen eteen? Riittävätkö voimavarani? Millaista apua tarvitsen?

KESKITY TEKEMÄÄN SE, MITÄ VOIT, TÄSSÄ HETKESSÄ. Tulevaisuuttakaan ei tarvitse pohtia tauotta. Voi pyrkiä kokemaan sen, että tämä hetki on ihan hyvä; juuri tässä hetkessä ei ole ongelmia. Pohjimmiltaan ongelmat ovat joko menneet tai vasta tulossa, jos ovat. Tämä on hyvä hetki huolehtia itsestä ja osoittaa itselleen myötätuntoa.

ÄLÄ SIIS LIIAKSI MÄREHDI. Murehtimisen ja märehtimisen vähentämiseen voi auttaa ns. ”huolihetki”- harjoitus. Se on yksinkertaisesti sitä, että päättää tietyn ajan päivästä, jolloin märehtii ja murehtii asioita esim. kirjoittamalla huoliaan ylös, tai miksei myös puhumalla asiasta toisille. Muuna aikana ei murehdita, vaan ajatukset siirretään huolihetkenä käsiteltäviksi.

ASETA ITSELLESI JOITAKIN SOPIVIA TAVOITTEITA. Tavoitteitten saavuttaminen antaa uskoa omaan pystyvyyteen. Tee vaikka jokin pieni käsityö, siivoa komero tai autotallia, käy kävelyllä.

POHDI OMIA ARVOJASI. Joitakin näkökulmia ja prioriteetteja on ehkä tarpeen miettiä uusiksi. Jospa olisikin järkevää esim. huolehtia terveydestään, niin olisi kunnossa sitten kun löytää uuden työpaikan tai jonkin toimeentulon?

MUISTA, ETTET SINÄ OLE VAIN TYÖSI. Et ole roolipelle, olet ihminen. Olet tärkeä olento, olitpa töissä tai et. Mitä enemmän itseään arvostaa työn kautta, sitä voimakkaammin sen menettäminen vaikuttaa itsetuntoon ja omakuvaan! Älä rakenna minkään sellaisen varaan, mikä voi nykyelämän tuulissa horjua ja kaatua.

ÄLÄ ERISTÄYDY TURHAAN! Ole itseksesi, jos haluat ja tarvitset yksinoloa, mutta älä anna tarpeettomien häpeäntunteitten eristää itseäsi, jos tunnet kaipaavasi seuraa! Työttömyyskaudella on ehkä aikaa elvyttää vanhoja ystävyyssuhteita ja nähdä enemmän sukulaisia. Hyvä parisuhde auttaa työttömyydestä selviämisessä, ja muutkin ymmärtäväiset ihmiset voivat sekä auttaa konkreettisesti että tarjota emotionaalista tukea.

OLE ERITYISEN YSTÄVÄLLINEN ITSELLESI, jos olet yksinäinen!

HARRASTUKSET JA VAPAAEHTOISTYÖ voivat antaa sisältöä ja merkitystä arkeen. Jos kaipaa tavoitteellista toimintaa, siihen ei välttämättä tarvita työn viitekehystä.

OMASTA KUNNOSTA HUOLEHTIMINEN on pitkälläkin tähtäimellä tärkeää, ja nyt siihen on aikaa!

LUONNOSSA OLEILU tekee hyvää ja rauhoittaa! Kiipeä vaikka mäelle katselemaan maisemia, aivan kuin omaa elämääsi, jossa on monia vaihtoehtoisia määränpäitä ja reittejä.

KÄY MUSEOSSA. Ajankulun ja ajan suhteellisuuden hahmottaminen antaa perspektiiviä omaan tilanteeseen.

ÄLÄ OMAKSU TYÖTTÖMÄN IDENTITEETTIÄ. On hyvä oppia elämään työttömyytensä kanssa, muttei pidä antaa työttömyyden määrittää itseään. Työttömyys on olosuhde tai olotila, ei pysyvä ominaisuus!

MIETI UUSIA VAIHTOEHTOJA. Työttömänä saa miettiä tilannettaan uudelleen, ja myös vaikkapa kouluttaa itseään. Ihminen pystyy oppimaan uutta koko ikänsä, ja karttunut elämänkokemus on arvokasta!

TUTKISKELE ITSEÄSI: Tarvitaan itsetuntemusta tai havainnointikykyä siitä, mikä itselle olisi sopivaa. Tutustu itseesi, omiin ominaisuuksiisi ja mielenkiinnon kohteisiisi. Yksi kypsän identiteetin ominaisuuksista on joustavuus ja avoimuus muutoksille. Ihminen kokee toteuttavansa omia vahvuuksiaan ja tarpeitaan. Hän on terveellä tavalla itsevarma ja kykenee aitoon vuorovaikutukseen toisten kanssa.

POHDI ELÄMÄNFILOSOFIAASI. Usko, että elämällä on merkitystä ja tarkoitusta, vaikket tietäisi, mikä se on. On ihmeellistä olla olemassa ja elossa.

KEHITÄ ITSEÄSI HENKISESTI, KEHITÄ PSYYKKISTÄ JOUSTAVUUTTA VASTAISEN VARALLE. Kehitä sietokykyäsi muutoksille. Kehitä identiteetti, joka ei perustu yhteen ja samaan työhön ja ammattiin; vaan siihen, että olet olento, joka on olemassa ja elää. Epävarmuuden sietokyky ja joustavuus lisääntyy, kun kehität tietoisuustaitojasi!

KEHITÄ ITSETUNTOASI. Itsetunnon käsi- harjoituksesta voi olla hyötyä myös työttömäksi jääneelle. Kämmen muistuttaa, että olemassaololla on tarkoitus, ja ihmisarvo on kaikilla. Peukalo muistuttaa siitä, että olet OK tilanteestasi riippumatta. Etusormi muistuttaa siitä, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, työttömänäkin. Keskisormi muistuttaa siitä, ettei sinun tarvitse miellyttää kaikkia (esim. niitä, joilla on kielteinen asenne työttömiin). Nimetön kehottaa suhtautumaan itseensä ystävällisesti ja kannustavasti haastavassa tilanteessa. Ja pikkusormi muistuttaa sinua huolehtimaan ”sisäisestä lapsestasi” eli perustarpeistasi, ja tekemään jotakin mukavaa!

JOS MASENTAA, LUE NÄMÄ VINKIT.

LOPUKSI…

Joten, vaikka oletkin ehkä juuri työtön tai jäämässä työttömäksi, muista, elämä on arvokasta ja se voi olla mielekästä, vaikka olisit syntynyt etanaksi tai kasviksi. Kunnioita elämää sinänsä. Älä kadota itseäsi peleihin ja näytelmiin, joita ihmisyhteiskunta pyörittää! Elämän epävarmuutta on hyvä oppia sietämään ja hyväksymään se, että elämme maailmassa, missä mikään ei ole varmaa, mutta jossa on myös lukuisia mahdollisuuksia. Muutoksen hyväksyminen ja itsensä kehittäminen psyykkisesti joustavammaksi on avainkysymys muutoksiin sopeutumisessa. Muutos ei ole vihollinen, joka pitää torjua; se on osa elämää, ja muutosprosessi kehittää meitä. Kasvaminen uudenlaiseksi ihmiseksi on myös muutosta; muutos on kasvamista, eikä kukaan voi kasvaa muuttumatta.

Ihmisen täytyy luopua aiemmasta voidakseen saada uutta; aivan kuin loisimme kuoremme uudelleen, kun emme enää mahdu vanhan sisälle. Kuten ihosoluja kuolee koko ajan ja antaa tilaa uudelle iholle, jotakin meissä, elämässämme, itsessämme, kuolee jatkuvasti, ja antaa tilaa uudelle.

Kukaan ei siis kadota itseään, vaikka kadottaisi työpaikkansa. Kenties jossakin vaiheessa voi tyynesti todeta:

”Työpaikka meni, mutta ihmisyys jäi. Minä olen yhä olemassa, ja elossa!” 

Muistutus itsetunnosta: koska olet olemassa, olet arvokas!

Yksi tapa tehdä "Itsetunnon käsi"-
harjoitus: piirtää oma käsi paperille ja
laittaa lauseet lappusiin.

Olen taas vaihteeksi pohdiskellut itsetuntoasioita ja suunnitellut esittelyvihkosta ”Itsetunnon käsi”®- harjoituksesta, niin että sitä voisi hyödyntää erilaisissa ympäristöissä ja asiakastyössä. Jatkanen sen valmistelua jonain päivänä, jos ei akuutimpaakaan tekemistä tule eteen väljille hetkilleni. Itsetuntoasiat ovat kuitenkin niin suoraan kytköksissä mielen hyvinvointiin, että niitä tulee tavan takaa käsiteltyä, enemmän tai vähemmän, tai muodossa jos toisessa. Oikeastaan puhuisin itse mieluummin omanarvontunnosta kuin itsetunnosta, mutta ihmisille itsetunnon käsite on varmaankin se tutumpi ja arkisempi tapa kuvata noita kokemuksia, joista nousee huonoudentunteita ja herää lannistunutta mielentilaa. 

Edellisissä teksteissäni olen sivunnut narsistien ja psykopaattien uhriksi joutumista. Tottahan on, että jotkut hyötyä tavoittelevan manipuloinnin uhriksi joutuneet ihmiset ovat saattaneet olla lähtökohtaisesti hieman ”huonoitsetuntoisia” tai jopa omanarvontunnottomia. Ja vaikka ihminen olisi alkujaan ollut ihan ”normi-itsetuntoinen”, tai jopa itsevarma ihminen, häikäilemättömän ja alistavan ihmisen uhriksi joutumisen vaikutuksesta itsetunto ja omanarvontunto voivat romahtaa. Ja silloin on hyvä, jos saa uskottavaa tukea omanarvontunteensa rakentamiseksi uudelleen. Mitkään uuden auton ostamiset ja kampaajalla käymiset eivät ole kestäviä ratkaisuja kadotetun ”itsetunnon” palauttamiseksi. Ihminen tarvitsee tunteen, että on hyväksytty ja merkityksellinen olento, sellaisena kuin on, ja kaikesta kokemastaan huolimatta, vaikka tukka olisi hamppuinen ja auto simahtaisi tien varteen.

Jotkut ihmiset kärsivät tiedostamisen puutteesta ja ovat sokeita omille heikkouksilleen, joita ovela ja manipuloiva ihminen osaa käyttää hyväkseen. Ratkaisu ei ole siinä, että pyrkii olemaan ulkoisesti ja luonteeltaan täydellinen ja välttämään heikkouksia. Se ei ole edes mahdollista. Kukaan ei todellakaan voisi olla ilmiasultaan täydellinen, eikä varsinkaan kaikkien mielestä. Mitä se edes olisi; mikä olisi täydellisen ihmisolion ilmentymä? Ei sellaista ole. Kaikki ovat jostain näkökulmasta, jonkun mielestä kuitenkin jollain tavalla puutteellisia olemukseltaan, tekemisiltään ja luonteeltaan. Ei ole olemassa yhteisesti päteviä kriteereitä. Jos joku pitää jotakuta tai itseään täydellisenä ilmestyksenä, hänen arvionsa on subjektiivinen. Joku ehkä haluaisi olla kaikkien mielestä täydellinen, ja sellainen on tietysti surullinen utopia, ja hän saa kokea jatkuvia ”itsetunnon” loukkauksia olemuksestaan ja käytöksestään, kun on alkujaankin kuvitellut itsestään liikoja. Pahoittelen. Vaikka miten itseään kiillottaisi ja hinkkaisi puhtaaksi ulkoapäin, kaikki eivät tykkää kuitenkaan persoonasi ilmentymästä. Se on realiteetti, ja realiteetin hyväksyvä ihminen on siltä osin viisas. Haluatko siis olla täydellinen vai viisas?

Vain aivan sisin, olemassa olomme ydin, on täydellistä, ja se on yhteistä meille kaikille. Sillä tasolla emme voi vertailla toisiamme asettaaksemme toisiamme paremmuusjärjestykseen. Se ei ole riippuvainen omista tekemisistämme ja valinnoistamme. Sen vuoksi olemme kaikki yhtä arvokkaita. Olemassaolomme, joka on ihme, tekee meistä kaikista arvokkaita olentoja. Mitäpä siihen tarvitsee vielä lisätä päälle? Jos haluaa elää elämäänsä henkisesti rikkaalla tavalla ja niin kauan kunnes saa kyllikseen tästä pallosta, pyrkii ymmärtämään, mikä on oikeasti tärkeää ja mitä kannattaa tavoitella. Se on viisaus; ei maine, raha, kunnia, valta tai kaverien tykkäämiset. Onko viisautta rakentaa itsetuntoaan sellaisten asioitten varaan, jotka riippuvat toisten hölmisköjen peloista, tykkäämisistä ja muista mielentiloista? Hölmisköjähän me olemme, aina kun unohdamme, keitä me oikeastaan olemmekaan. Olemme olentoja, jotka ovat olemassa. Emme enempää emmekä vähempää.

Olen huomannut, että ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen läpikäyminen, tai pelkästään siihen liittyvien lauseitten lukeminenkin voi herättää voimakkaitakin tunteita, etenkin jos on vaikea uskoa käteen ja käsimerkkeihin sijoitettavia lauseita. Mutta jos harjoitus koskettaa, on sitäkin tärkeämpää saada itsensä uskomaan, että on OK sellaisena kuin on, ja niin arvokas, että ansaitsee huolenpitoa! Ja vaikkei kukaan tykkäisi niin paljon, että hänet voisi kokea ystäväksi, ihmisen ei tule hylätä itseään. Hänen on oltava uskollinen ystävä itselleen, vaikka kaikki muut kääntäisivät hänelle selkänsä. Hänen olemassaolollaan on merkitys, ja olisi väärin hylätä tuo merkityksellinen olento, eikö totta?

Olen julkaissut ”Itsetunnon käden” tässä blogissa, jotta kuka tahansa voisi kokeilla harjoitusta itsekseenkin (ks. tästä lisätietoa itsetunnosta ja ko. harjoituksesta). En minä siitä rahallisesti mitään hyödy, jos joku lukee nuo tekstit ja tekee harjoituksen itsekseen, mutta jos siitä on jollekulle apua, saatan saada hyvän mielen. Kaikkihan tietävät, että toisten auttaminen on pohjimmiltaan itsekästä, koska se lisää omaa onnellisuutta! Vaikka olenkin varsin haluton tekemään asioita, jotka eivät yhtään inspiroi minua, on sentään hyvä, jos jokin, mikä on inspiroinut minua, on hyödyksi myös muille. Siksi saatan jakaa ideoitani, joskus, vaikken pursuakaan mitään globaalia, pyyteetöntä auttamisintoa…

No, ehkä joissakin asioissa saatan olla jopa innostunut pyyteettömästä ”auttamisesta”. Susia kohtaan tunnen suojelunhalua, vaikka eiväthän sudet luultavasti tule minua kiittelemään siitä, että yritän puolustaa niitä typeriltä ennakkoluuloilta ja leimoilta, kuten edellisessä tekstissäni tein. Joku villi susi saattaisi jopa ymmärtämättömyyttään näykkäistä minua varoitukseksi, jos yrittäisin mennä tekemään itseäni ja tekojani tiettäväksi niitten reviirillä, tai ilmaisemaan fyysisesti, miten paljon niistä tykkäänkään. Mutta moinen puraisukin olisi pienempi paha kuin se, mitä toinen ihminen voi saada aikaan lajikumppaneilleen, ellei piittaa toisen kärsimyksestä. Ihmiset käyttäytyvät joskus niin tökerösti, omassa rikkinäisyydessään ja kelvottomuudentunteessaan. Jos olisimme kaikki ehjiä, emme ehkä rikkoisi toisiammekaan.

Ja lopuksi listaa myönteisistä huomioista, joita kirjasin tässä parin viikon ajalta, liittyen myönteisyysprojektiini:

Vapaapäiviä on aina edessä työpäivien jälkeen.

Päivät sujuvat nopeammin, kun on tekemistä.

On ollut mukavan lauhoja ilmoja.

Ei ole ollut kuumetta moneen viikkoon.

Onnistun joinakin aamuina sanomaan herätessäni ”OK, nyt on työaamu” (enkä sadattele sitä).

Oli eräänä päivänä hauskaa keskustelua siitä, miten huumori lievittää pelkoa.

Olen saanut alulle yhden värkkäysidean, johon käytän munakennoja.

Olen selvinnyt useammista haastavista autoilutilanteista.

Tapasin taas mukavan koiran.

Sain olla avulias joissakin asioissa.

Olen nähnyt useampia hyväntuulisia ihmisiä (jopa töissä).

Mustekynässä on vielä mustetta!

Seinäkalenterissa on miellyttävä, luminen lato.

Kaikissa paikoissa ei sentään ole huono sisäilma!

Kaivinkoneen tekemää uraa oli hassua kävellä hangen keskellä.

Minulla on suorastaan myönteisiä ideoita sekalaisten tavarakasojen inventaariosta.

On mukava kaivella rojulaatikoita.

Eläviltä linnuilta tipahtaneet sulat ovat mielenkiintoisia.

On mukava tunnustella rosoisia pintoja.

Itsetunto ja omanarvontunto: Mitä jokaisen tulisi ymmärtää itsestään?

Tämä hukanreppana ei näytä tietävän, saako se
olla olemassa vai ei...

Nämä ajatukset liittyvät kehittämääni ”Itsetunnon käsi”®- harjoitukseen ja ”muistitauluun”. On ehkä vaikea mennä ajattelussaan syvemmälle kuin arkiselle tasolle ja siihen, miten kokee toisten itseään kohtelevan. Itsetuntomme tuntuu reagoivan muitten arvosteluun, käsityksiin ja siihen, miten he kohtelevat meitä. Ja onhan ymmärrettävää, että kokemus itsestä on negatiivinen, jos toiset kohtelevat kuin ovimattoa tai kuin ilmaa. Mutta miksi annamme toisten kohdella meitä ikään kuin emme olisi olemassa lainkaan, tai kuin paikkamme olisi toisten poljettavana? Hyväksymmekö sen itsestäänselvyytenä, vai emmekö vain jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kokisimmekin, että ympäristö kohtelee meitä väärin; litistää, mitätöi, kiduttaa, polkee, kritisoi, ignooraa, puristaa? 

Usein ihminen kokee surua tai vihaa tai muunnelmia näistä perustunteista, kun tulee kohdelluksi kuin ilmaa tai kuin jotakin toisten tiellä olevaa. Tällainen kohtelu osuu hyvin syvään, perustavaa laatua olevaan kysymykseemme: onko meillä oikeus olla olemassa? Onko meillä oikeus tulla noteeratuiksi olentoina, joilla on itseisarvo?

Oli suorastaan järkyttävän surullista kuulla erään ihmisen sanovan kuin toteamuksena: ”Kyllähän minä tiedän, ettei minulla ole ihmisarvoa.” Totta kai hänellä on, mitä tahansa hän olikaan elämässään tehnyt tai kokenut toisten taholta. On hirvittävän väärin, että jotkut ihmiset ovat tuottaneet hänelle sellaisen kokemuksen itsestään. Miten voisi korjata tuollaisen väärinkäsityksen ja korvata sen rakentavammalla ajattelulla?

On elintärkeää ymmärtää ja uskoa, että meillä on oikeus olla olemassa. Olemassaolomme on ihme; olemme selviytyneet lukemattomien sukusolujen joukosta, juuri sellaisena koostumuksena, jollainen geneettisesti syntyjämme olemme. Pystytkö uskomaan, että sillä on tarkoitus, että juuri sinä aloit kehittyä solutasolta alkioksi, sikiöksi, ja selvisit elossa syntyäksesi tähän maailmaan? Jos pystyt uskomaan siihen, niin tiedät, että on ihme, että olet olemassa, ja sinulla on oikeus siihen; olet valikoitunut prosessin myötä, olet valittu olemaan olemassa ja elämään läpi tämän monimutkaisen matkasi maan päällä. Miksi olet valikoitunut? Sillä on jokin tarkoitus. Et ehkä näe sitä nyt, mutta olemassaolosi on merkityksellistä.

Kun tiedät, että olemassa olosi on ihme ja että sillä on tarkoitus, et kai halua olla ainakaan pelkästään ovimatto? Ei sillä, etteivätkö ovimatot olisi hyödyllisiä. Ne voivat olla kauniita, niin että tulija ilahtuu sellaisen nähdessään ja kokee olevansa tervetullut peremmälle. Ja lisäksi ne ovat hyvin tarpeellisia, koska ne auttavat siihen, ettei lika ja loka ja roskat pääse niitten yli eteenpäin, muuta asumusta sotkemaan. Jos siis tunnet itsesi ovimatoksi, voit joko olla omanarvontuntoinen, hieno ovimatto, tai ryhtyä olemaan jotakin muuta. Sinun ei tarvitse olla sitä mitä muut yrittävät saada sinut olemaan, tietoisesti tai huomaamattaan.

Se taas, jos tunnet, että sinua kohdellaan kuin ilmaa, voi joskus horjuttaa tunnetta siitä, oletko olemassa ollenkaan. Mutta olethan sinä! Jotkut vain eivät tajua sitä. He ovat sokeita, ja sehän on aika säälittävää. He vain töytäilevät ympäriinsä itsekeskeisessä hyörinässään, eivätkä näe toisia olentoja ollenkaan. Ehkeivät he halua nähdä, koska pelkäävät muita, koska eivät oikeastaan osaisi olla millaisten tahansa olentojen kanssa. Ja sekin on säälittävää! Toisia huomioimaton ihminen pelkää kohdata näitä toisia; aito kohtaaminen olisi hänelle kuin peili, josta saattaisi nähdä oman viallisuutensa. ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi”, tai jotain sinnepäin sanotaan Sananlaskujen kirjassa.

Olemassaolosi ei ole kiinni siitä, tuletko nähdyksi muitten ihmisten taholta. Muut ihmiset eivät ole antaneet sinulle elämää; et ole syntynyt edes omien vanhempiesi tahdosta, eivätkä he ole sinun olemassaoloasi voineet varmistaa, vaikka olisitkin ollut toivottu tai kaivattu lapsi. Olisit saattanut jäädä syntymättä, ellei olemassaoloasi olisi säädetty ”korkeammalla taholla”. Muista se. Sinä olet olemassa, ja elossa. Jos muut ihmiset sivuuttavat sinut, voit ehkä olla heille näkymätön, mutta olet silti olemassa. Yritä tuntea elämä kehossasi, ja muista, että olet ihme.

Katso kättäsi ja ymmärrä, että se kuuluu ainutlaatuiselle olennolle, joka juuri Sinä olet!

Lue tästä lisää ”Itsetunnon käsi ®”- harjoituksen pohjalla olevasta ajattelusta.

Demokratia ontuu, tunneälyä puuttuu, mutta ihmisarvo säilyy!

En ole poliittisesti aktiivinen enkä ymmärrä sellaisia ilmiöitä sisältäpäin. Kunhan vain tarkastelen asioita ulkopuolisena; sosiologisesta ja psykologisesta näkökulmasta, ja huomaan, että jotain mätää tässä systeemissä on, kun kukaan ei tunnu olevan tyytyväinen… Nyt juuri tuntuu, että demokratian idea lässähtää väärinkäsitykseen.

Ihmiset ovat kyllä tasa-arvoisia ominaisuuksistaan huolimatta. Ihmisarvoltaan kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta he ovat erilaisia! Yleinen väärinkäsitys on se, että koska ihmiset ovat yhtä arvokkaita, heillä tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi valtakunnan johtajan tai johtajien valintaan. Mutta kun ihmiset ovat ominaisuuksiltaan hyvin erilaisia, heillä ei ole samanlaisia edellytyksiä valita ja päättää asioita, etenkään itsenäisesti!

Kaikilla meistä ei ole yhtä hyviä edellytyksiä kaikenlaisiin asioihin ja tekemisiin. Ei voi olettaa, että kaikilla olisi yhtä hyvät edellytykset kuokkia maata tai laskea kustannusarvioita, tai ommella verisiä haavoja tai neuvotella alueitten käyttöluvista. Kaikilla ei ole lahjakkuutta loogiseen päättelyyn, eikä kykyä empatian tuntemiseen, tai erityistaitoa kokonaiskuvan hahmottamiseen tai perusteelliseen virheettömyyden tarkistamiseen.

Demokraattisissa valtioissa kaikilla lienee lähtökohtaisesti yhtäläinen oikeus tavoitella poliittista päätäntävaltaa. Jotkut ominaisuudet tai teot saattavat rajoittaa tätä oikeutta, mutta yleisesti ottaen melkeinpä kuka tahansa voi nousta poliittiseen eliittiin, jos saa riittävästi kanssaeläjien tukea taakseen. Ja suunnilleen kaikilla on oikeus ilmaista tukensa äänestämällä. Tässä vaiheessa muistutan Gaussin käyrästä. Valtaosa ihmisistä on älykkyydeltään keskinkertaisia. Jos tämä valtaosa olisi aina sisäisesti samaa mieltä, se muodostaisi sellaisen enemmistön, ettei sitä pystyisi koskaan demokratian keinoin kaatamaan. Poliittista valtaa janoavan on siis löydettävä jotakin, mikä vetoaa älyllisesti keskinkertaiseen massaan. Joskus se nähtävästi onnistuu. Joskus taas älyllisesti keskinkertaisen massan suosio jakautuu esimerkiksi kolmeen suunnilleen yhtä suureen osuuteen. Älykkäämpien ihmisten ajamalle asialle jää vain rippeitä. Tai sitten esiintyy protestia tai muuta mielenilmausta, mikä ei kuitenkaan tavoita massoja, koska on joko liian älykästä tai älytöntä…

Eikä pelkkä älykkyyskään riitä hyvään johtajuuteen, tietenkään! Psykopaatitkin saattavat olla sangen älykkäitä, ja yllätys, yllätys; he tavoittelevat usein valta-asemaa. Eikä toimiva vallankäyttö tai valta-asemaan pääseminen tietenkään liity pelkästään älykkyyteen tai sen puutteeseen. Äänestäjiin pystyy vaikuttamaan yhtä lailla tunteellisesti kuin älyllisesti, ja etenkin vetoamalla vietteihin. Ulkonäölläkin voi ratsastaa vallan kahvaan. Vallanhimoinen voi luvata vallan ja vaurauden jakautumista kannattajilleen, siis onnea ja menestystä sanan teennäisimmässä merkityksessä. Älykäskin ihminen voi joutua viettiensä viemäksi, ellei tiedosta riskejä…

Tunneälyinen ihminen näkee omien viettiensä yli sen, mikä on viisasta (kuten luomakunnan elinolosuhteitten säilyttäminen). Empaattinen johtaja ottaa huomioon toiset ihmiset, eikä aja pelkästään omaa etuaan. Jos itse saisin valita valtiolle johtajan tai johtajia, valitsisin suhteellisen älykkäitä, tunneälyisiä ja myötätuntoon kykeneviä henkilöitä, joilla on selkeät eettiset arvot: empatiaan perustuva moraali. Enkä tekisi valintaani todellakaan pelkän julkisuuteen stailatun pärstän ja vaalitenttituloksen perusteella. Valintaprosessin tulisi olla erittäin huolellinen ja perusteellinen. Mutta eihän valtion talous tällaiseen prosessiin investoisi. Vaalikoneiston pyörittäminen taitaa olla edullisempaa… Vai onkohan? Maksetaanko lisälasku huonoista valinnoista jälkeenpäin?

Viisaat, eettisesti toimivat johtajat hyödyntäisivät puolueettomia asiantuntijoita ymmärtääkseen mahdollisimman hyvin sitä kenttää, jonka hallitsemisen ovat saaneet vastuulleen. Valtahan tuo mukanaan vastuun. On vastuutonta olla perehtymättä asioihin mahdollisimman hyvin. Vastuullinen johtaja on tietoinen vallankäyttönsä seurauksista, ja pyrkii nauttimaan hallittaviensa luottamusta. Hirmuvalta on kuin kepin kanssa kuljeskeleva itsekäs ääliö, joka ottaa mitä huvittaa kepillään uhaten tai hutkien, eikä siivoa itse sotkujaan. Suosioon perustuva valta on kuin hemmoteltu idoli, joka jakaa suosionosoituksia, jos hyötyy niistä itse, mutta jota luultavasti potkaistaan persuksiin siinä vaiheessa kun hän alkaa kumarrella toisaalle…

Näistä ajatuksista voinee vetää johtopäätöksen, etten aukottomasti luota demokratian toimivuuteen, ainakaan nykyisissä olosuhteissa. Ihmiset ovat kyllä kaikki yhtä arvokkaita, mutta kaikilla ei todellakaan ole samantasoisia edellytyksiä toimia johtajina ja ottaa vastuuta toisista ihmisistä, joten, kenen tahansa ei pitäisi tällaista asemaa edes tavoitella! Kaikilla ei myöskään ole edellytyksiä arvioida sitä, millainen ihminen sopisi parhaiten päättämään yhteisistä asioista. Pitääkö esimerkiksi kansanedustajan valinta todellakin osata tehdä pelkän photoshopatun vaalimainoskuvan ja muutaman mielipidekysymyksen perusteella? Täytyy olla melkoisen hyvä ihmistuntija, jotta näkee kaiken tuon fyysisen ja henkisen kaunistelun läpi; millainen on oikeasti tuo ihminen, jolle haluan antaa ääneni? Miksi hän haluaa valta-asemaan? Antaisinko hänenlaisensa hoitaa lastani kaksi päivää, tai määrätä, missä asun lopun elämääni? Ymmärtäisikö tuo ihminen minun tarpeitani?

Valtaosa ihmisistä on yksinkertaisesti liian helposti höynäytettävissä ja arvostelukyvyttömiä, ja sokeita oman toimintansa ja motiiviensa suhteen osatakseen valita järkevästi esimerkiksi kansanedustajaakaan. Jotkut kyllä tiedostavat, etteivät ymmärrä asioista tarpeeksi ottaakseen kantaa, mutta eivät jaksa ottaa mitään selville, kun yhteiskunta uuvuttaa heidät pakkotyöllä niin kuin faarao teki heprealaisille. Jotkut menevät Rooman keisarin tarjoamaan ansaan; nauttivat leipänsä ja sirkushuvinsa pahaa aavistamatta, ja menettävät tilaisuuden vaikuttaa omiin elinolosuhteisiinsa ja globaaliin hyvinvointiin. Kuka jaksaa edes ottaa selvää siitä, mitä kannattaisi tehdä? Jätetään asiat päättäjien vastuulle, ja valitetaan sitten kuitenkin huonoista päätöksistä… Ei tämä nykyisellään oikein toimi tämä systeemi!

Ehkäpä väärinkäsitys korjaantuisi valistusta tai valaistusta lisäämällä. Uskon, että massojen älykkyystaso ja keskinkertainenkin tunneäly voisi riittää siihen, että yhteiskunta toimisi paremmin, jos kaikki ymmärtäisivät, mikä heille oikeasti on hyväksi, ja alkaisivat vaatia sitä ja toimia itse sen mukaan, ja valita viisaita paimenia itselleen ja toisilleen. Viisas ja rakastava paimen nauttii luottamusta, ja hänelle voi huoletta antaa päätäntävallan omista asioistaan. Omia oikeuksia voi tarvittaessa puolustaa toisia loukkaamatta, tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Onko näkökyvyssämme jotakin vikaa, kun emme ole tyytyväisiä päättäjiin, joita olemme demokraattisesti valinneet? Eikö normaaliälyinen ihmismassa muka tunnistaisi jo valtakilpailun alkuvaiheessa itsekkäät, mukavuudenhaluiset, vallanahneet tylsimykset? Tai erottaisi joukosta pelokkaita, valtaa omaksi turvakseen havittelevia reppanoita? Tai taustavaikuttajien tuottamia marionetteja? Tai olemassaolonsa kadottamista pelkääviä, julkisuudenkipeitä pellejä? Tai kylmän älykkäitä psykopaatteja? Joskus paras johtaja olisikin se, joka ei haluaisi valtaa eikä pidä itseään pätevänä, kuten Mooses. Mutta löytyykö tällainen tyyppi vaalimainosten joukosta?

Kaikilla meillä (aikuisilla) on vastuu omista linsseistämme ja omista teoistamme. Ja meillä on valta valita, haluammeko toimia sokkona tai linssit sumutettuna. Joskushan katselemme valtaapitäviäkin jonkinlaisen vaaleanpunaiseksi sävytetyn linssin läpi, tai sitten paskanruskean. Ok, mutta nyt loppuu tämän asian vatvominen… (Ihmisten maailma on tympeä paikka. Haluan omaan pesäkolooni rauhoittumaan!)

Kuka on luuseri?

Sananmukaisesti ”luuseri” (engl. ”loser”, ei siis ”looser”!) tarkoittaa häviäjää ja epäonnistujaa, tai henkilöä, joka on menettänyt jotain, tai on ”eksyksissä” tai ”kadoksissa”… Mutta mikä on se kilpailu, joka on hävitty? Missä asioissa on epäonnistuttu? Mitä on menetetty? Missä mielessä ollaan ”hukassa”?

”Luuseri” on kielteinen ilmaisu, johon liittyy ihmisten mielikuvissa kaikennäköistä epäimartelevaa tai ahdistavaa. Asian käsittely sisältääkin usein enemmän tai vähemmän syyllistäviä, suoranaisesti vihamielisiä, tai sitten katkeria ja itsesäälillisiä teemoja. Tein pientä epätieteellistä tutkielmaa nettiin kirjoittelevien ihmisten luuserikäsityksistä, ja löysin muutaman laajemmankin, mielenkiintoisen näkökulman asiaan. Yksi teksti on professorimiehen käsialaa, ja löytyy linkistä:

http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/05/luuserit-tulivat-olemmeko-valmiit.html

Toinen kiinnostava juttu ”Miksi luuseri on sankari” löytyy tästä linkistä:

http://www.wellgrowing.net/index.php/hyvankasvunkeinoja/115-miksi-luuseri-on-sankari

Sitten törmäsin uutiseen tunneherkkyydestä:

http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/tunneherkkyys_on_geeneista_kiinni

No, en tiedä onko näissä teksteissä sinänsä mitään järisyttävän uutta ja mullistavaa, mutta saattavat ne silti herättää ajatuksia, ja oli kiinnostavaa todeta, että asioita on pohdiskeltu tuollaisista näkökulmista. Peilasin niitä vähän omiin ajatuksiini ja kirjoituksiini luuseriteemasta. Kirjoitanhan ”luuserisankarin” näkökulmasta, ja olen hivenen yhteiskunnallisestikin kantaaottava. Olen opiskellut vain pari opintoviikkoa yhteiskuntapolitiikkaa, ja senkin jumiutuneena asioitten ja ilmiöitten psykologisointiin, joten olen poliittisesti sangen ”sivistymätön”. Mutta ehkä cumun verran sosiologian opintoja on aikaansaanut jotakin pohdintaa laajemmassa perspektiivissä kuin vain yksilön psykologiseen kokemukseen tuijottaminen on, joten saatan joskus jopa pohtia jotain ihmisryhmiinkin liittyviä ilmiöitä.

No, joskus tieto lisää tuskaa! Olisi helpompi olla ajattelematta joitakin asioita. Mutta kun lukee, näkee, kuulee ja tuntee kaikenlaista, niin alkaa analysoida ja pohtia… Ehkä tulkintani menevät ohi totuudesta, mutta mielipiteitähän saa esittää ihan hölmönäkin. Ja tässä mielipiteen esittämisessä on hyvä tarkoitus: kumota vahingollinen käsitys ja tarjota tilalle jotain lohduttavaa. Joten…

Olen huolissani etenkin nuorten syrjäytymisestä, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, enkä usko, että toisten ihmisten tuomitseva asenne, siis luusereiksi leimaaminen, auttaa eteenpäin ketään ongelmiensa kanssa painivaa. Olisi hyvä ymmärtää, millä mekanismeilla ympäristö ja yhteiskunta tuottavat syrjäytymistä ja epäonnistumista, ja auttaa etenkin ”heikommat” geneettiset eväät saaneita ja jo lapsuudessaan kolhittuja pärjäämään ympäristön haasteitten kanssa niin, ettei samoille yksilöille kasaantuisi kohtuuttomasti epäonnistumisia.

”Heikot sortuu elon tiellä” on inhottava, myötätunnoton toteamus. Miksi pitäisi antaa heikkojen sortua? Eikö tällä pallolla muka ole ihmisiä, jotka voisivat olla tukena ja matkakumppaneina näille heikommille, tai eivätkö heikot voisi tukea toinen toistaan?

Ohessa muutamia keskustelupalstoilta ja nettisanakirjoista bongattuja määreitä ja asioita, joita suomalaiset ihmiset liittävät ”luuseriin”:

pelkuri, saamaton, avuton, tyhmä, epäsosiaalinen, onneton, huono, häviäjä, tupeksija, elämässä epäonnistunut, ressukka, lusmu, eronnut, yksinhuoltaja, ylipainoinen, mielenterveysongelmainen, sosiaalisesti väsynyt, au-lapsi, opinnot ei etene, sossun elätti, pienituloinen, ruma, ahdistunut, aikaansaamaton, toimeton, työtön, ”tavis”, laiska, ei ”oikeassa” työssä, huono koulutus, huono sivistys, köyhä, yksinäinen, sossupummi, mammanpoika, juoppo, arka, pelokas, addikti, ennenaikaisesti eläkkeellä, ei pärjää ihmissuhteissa, käyttää toisia hyväksi, huono ulosanti, ei oma-aloitteisuutta, ei pidä lupauksiaan, huono moraali, lyhyitä työsuhteita, epäterveet elämäntavat, huonosti kasvatetut lapset, elämänhallinta puutteellista, viikonloppukännääjä, ei viitsi nähdä vaivaa, kouluttautumaton, syrjäytynyt, alkoholisoitunut, ei omaisuutta, sekopää puoliso, luovuttaa helpolla, ei pärjää työelämässä, käy sossussa, juopotteleva, vastuuton, heikko, kännissä rähisijä, reppana, ikuinen poikamies, pitkäaikaistyötön, kykenemätön ottamaan vastuuta, ei ole omaa asuntoa tai autoa, lihava, kaveriton, lepää vain laakereillaan, yhteiskunnan pohjasakkaa, loiseläjä, ali-ihminen, laiskuri, kaljaa kittaava, siivellä eläjä, ei tarvitse pitää ihmisenä, äänestämättä jättävä,

Eli kieltämättä ihmiset tuottavat varsin ilkeitä, leimaavia, yksipuolisia ja epäreiluja määrittelyjä itseään huonompina pitämistään ihmisistä; tai sitten itsestään, kun on ”luuseriolo”. Kukapa haluaa myöntää olevansa ”luuseri” tuon määrelistan perusteella, kun asenne on niin tuomitseva? No, minä ainakin olen luuseri. En ole edennyt koulutus- ja työuralla samaan tahtiin kuin muut, enkä saa aikaiseksi paljon mitään muutakaan, mitä pätevän ihmisen pitäisi, ja olen sotkuinen, unohteleva, minulla on keskushermostossa vikaa, enkä aina jaksa sietää muita ihmisiä, (menestyjienhän pitää olla kaikkien kavereita), en siis ole sosiaalinen enkä trendikäs, kuten "hyvät tyypit" ovat, enkä jaksa tehdä viimeisen päälle kunnolla mitään, ellei se kiinosta, enkä halua tehdä yhtään ylimääräistä palkkatyötä, enkä kyllä tee monia muitakaan asioita, joita ”menestyjän” pitäisi nähtävästi tehdä!

Enkä ole huonoudessa yksin. Mutta luuseriksi nimittely, luuserien mollaaminen ”paskasakiksi” ja ihmisarvon epääminen elämässään epäonnistuneilta ihmisiltä on moraalitonta. Eikös moraalittomuus ole epäonnistumista moraalin noudattamisessa, eli luuserimaista sekin?

No, onneksi luuseri- käsitteeseen ja menestymiseen löytyy myös vähän erilaisia näkökulmia kysymykseen, kuka on luuseri:

Luuseriksi leimautuu, jos ei koko ajan suorita jotain; lapsia, duunia, opintoja, miehiä.

Nykyään olet muka heti luuseri, jos on vähänkään jotakin ongelmia.

On parempi olla luuseri kuin diktaattori.

Menestyneitä? Joo, rahaa ihan helvatisti, etiikalla ei niin väliä?

Parempi olla kiusattu kuin kiusaaja; se, jota kohdellaan huonosti kuin se, joka kohtelee toisia huonosti.

Omaan erinomaisuuteensa tukehtuva ihminen on minun silmissäni luuseri.

Itsekäs, omahyväinen, väkivaltainen, lyhytjännitteinen ja pinnallinen ihminen on lopulta luuseri: yksinäinen, katkera, onneton.

Ketku, petkuttaja! Herrat ovat niistä pahimpia.

Sellainen, joka ei ota toisia ihmisiä huomioon. Väkivaltainen, välinpitämätön ja ilkeä ihminen.

Sellainen, joka haluaa päästä valta-asemaan ainoastaan pönkittääkseen egoaan.

Esim. kaupunginvaltuutettu, jota eivät kiinnosta yhteiset asiat vaan pelkkä oma napa.

Ja tähän kysymykseen ei varmaankaan ole yhtä oikeaa vastausta.

Tyhmyys. Kateus. Väkivalta. Luuseriutta kaikki.

Jokainen on samanarvoinen.

Kaikki on kiinni omasta asenteesta.

Ihmetyttää nuo hyväosaset jotka on aina mollaamassa työttömiä.

”Lännen sankari on idän luuseri.”

Jos minun pitäisi määritellä, kuka on luuseri, sanoisin, että kaikkihan me olemme, koska olemme ihmisiä. Erehtyminen, epäonnistuminen ja hölmöily, jopa moraalissa lipsuminen on inhimillistä; se kuuluu ihmisyyteen. Kukaan ei onnistu koskaan kaikessa; kaikkihan me epäonnistumme ainakin jossain asioissa. Häviäminen ja epäonnistuminen ovat suhteellisia, kulttuurillisia, makuasioita, näkökulmasta riippuvaisia… Jospa yhteiskunnassamme alettaisiin kilpailla hiilijalanjäljen pienuudesta? Ketkähän siinä kilvassa jäisivät luusereiksi? Tarvitaanko koko ”luuseri”- sanaa edes; muuta kuin synonyymina ”ihminen”- sanalle? Ihminen on joka tapauksessa reppana olio. Jos vaikka sattuisi olemaan mammonaa ja mainetta, ihmissuhteet saattaa olla pielessä, tai henkinen tila saattaa olla säälittävä…

Nykypäivänä korostuu kovasti taloudellinen menestys, trendikkyys, ulkonäkö, status, sosiaalisuus, populaarikulttuurissa menestyminen ja sen sellaiset ”kilpailut”. Jos tarkastelee asiaa vaikkapa uskonnollisesta näkökulmasta, joku saattaa hiukan ahdasmielisesti ajatella, että kaikki ei-uskovat ovat ”luusereita”, ja pitää itseään siinä suhteessa ”parempana ihmisenä”. Mutta koska kaikki ovat syntisiä, kaikki ovat myös hengellisessä mielessä ”luusereita” koska ihan varmasti epäonnistuvat täydellisen synnittömyyden tavoittelussaan… Siis minun tulkintani mukaan; enhän ole mikään teologi, mutta näin ajattelen. Itsekin olen usein kelju ja epärakastava, koska herkästi inhottaa tietynlaisesti käyttäytyvät ihmiset, ja on vaikea hyväksyä kaikenlaisia persoonia. Rasitun, välttelen, en tosiaankaan aina jaksa auttaa ja välittää, enkä jaksa olla suuttumatta, enkä aina pysty olemaan ilkeilemättä... Onneksi hävettää moinen, niin että tiedän, etten sentään ole ihan omatunnoton! Mutta syntinen olen, ja luuseri, ja myös eksyksissä aika usein…

Monet luusereihin liitetyt piirteet voivat olla oireita esimerkiksi uupumuksesta, masennuksesta tai jopa synnynnäisistä neuropsykiatrisista piirteistä, joten itse asiassa harvemmin on kyse tahallisesta, valitusta ominaisuudesta (kuten ”laiskuus”, lusmuilu tms). Etenkin toisten laiskaksi nimittely on usein todella epäreilua ja loukkaavaa; sitä harrastavat kai monesti itsensä työlle uhranneet, katkeruuteen asti uupuneet ihmiset, tai sitten helpolla päässeet, toisen asemaa ymmärtämättömät ihmiset, jotka haluavat halveksia väsyneitä ja aikaansaamattomia ihmisiä itseään korottaakseen.

Monet luusereiksi leimatut ovat usein myös tunneherkkiä ihmisiä (monesti ujoiksi tai aroiksi leimattuja, ahdistumis- ja masentumisherkkiä, ympäristön olosuhteista kärsiviä), ja herkkyys on uusimpien tutkimusten mukaan geeneissä. Herkistä ihmisistä tulee helpommin mielenterveysongelmaisia, jos olosuhteet kohtelevat kaltoin. Tai he epäonnistuvat ihmissuhteissaan, tai addiktoituvat ahdistustaan lievittääkseen tms. (mitä siis monesti pidetään luuserimaisena). Biologisesti lienee mielekästä, että on olemassa eritasoisesti herkkiä ihmisiä (ja ehkä psykopaateillakin on jokin tarkoitus luomakunnan sisällä?). Ja hengellisestihän olemme kaikki yhtä arvokkaita; kaikki ovat olemassa Luojan tahdosta. Tästä aiheesta olisi paljonkin sanottavaa hengellisestä perspektiivistä, mutta tyydyn nyt populaaripsykologiseen näkökulmaan.

Suorittaminen, kilpailu ja hyväksynnästä taisteleminen on turhaa, jos ihminen ymmärtää, että rakkaus on tärkeintä ja suurinta. Ihmisparka janoaa hyväksyntää ja rakkautta, ja jos ei saa sitä, toisten ihailu ja kateuskin kelpaa, jopa vihan herättäminen; loppujen lopuksi sekin, että edes huomataan, että on olemassa! Kukaan ei halua olla näkymätön, olematta olemassa kenellekään, tai sitten ei halua edes elää. Huomiota pitää siis saada; jos ei hyvällä, niin pahalla. Muuten iskee eksistentiaaliahdistus!

Vastaus kaikkiin ”luuseri-ilmiöön” liittyviin ongelmiin olisi myötätunto ja lähimmäisenrakkaus. Niin kauan kuin sitä puuttuu maailmasta, ”paremmiksi” ihmisiksi itsensä kokevat tulevat aina leimaamaan joitakuita muita luusereiksi, ja tällä nimellä leimatut tulevat kokemaan katkeruutta ja vihaa, ja maksamaan samalla mitalla takaisin. Mitä järkeä tällaisessa vihanpidossa on? Eiköhän eettisesti paras asenne olisi olla armollinen itselleen ja toisille, ja muistaa, että ihmisarvo kuuluu kaikille. Suorituksilla ja ominaisuuksilla ei voi ansaita eikä evätä ihmisarvoa keneltäkään. Me olemme kaikki vain ihmisiä; universumin näkökulmasta mitättömiä hiukkasia, mutta toisaalta ainutkertaisia ihmeitä.

Henkilökohtainen näkemykseni on siis, että kaikki ihmiset ovat tavallaan luusereita. Hyvyys ja paremmuus on minulle enemmänkin eettinen määre; sitä voisi mitata yksinkertaisesti sillä, valitseeko hyvän vai pahan (ts. myötätunnon vai umpi-itsekkyyden). Jos pyrkii hyvään, tekee joka tapauksessa vähän pahaakin, mutta sentään yrittää hyvää. Jos valitsee pahan, on monessa mielessä ”lost”.

Oikeastaan pidän eniten Thousand Foot Krutchin laulussa ”The End is Where We Begin” esiintyvästä ”luuserimääritelmästä”:

“… I'm a loser if that means I've been lost before
but now I found it, I'm surrounded
Cuz you can hear the way it sounded...
Like angels singing with a million voices…”

PS: "Luuserikapina" romaani laajentaa tätä kaikkea pohdintaani viihdyttävään tarinaan puettuna.
Tässä takakansi näytteeksi:

Apua itsetunto-ongelmiin

Psykologina törmään alinomaa itsetuntokysymyksiin. Ihmisenäkin törmään niihin päivittäin, kun mieli heilahtelee katon ja lattian välillä. Itsetunto ei ole stabiili asia; sehän on "tuntoa" eli tunneperäistä, ja milloinkas tunteet pysyisivät samanlaisina tunnista toiseen? Oma itse tuntuu milloin miltäkin. Hyvänä päivänä hyvältä tai jopa todella hyvältä, huonona päivänä aika kehnolta. Se keikkuu vähän niinkuin ilmapuntarin viisari. Ja jos olo on koko ajan huono, voisiko oma itse tuntua hyvältä?

Itsetunnolla pyritään kuvaamaan sellaista mielentilaa, jossa hyväksyy itsensä ja arvostaa itseään, ulkoisista puutteistaan huolimatta. Ja niitä puutteitahan meillä on! Jos joku kokee olevansa täydellinen, alan epäillä, ettei hän ole realiteeteissa... Omat tekomme eivät aina tuota hyvää mieltä itselle tai toisille, eikä silloin ole kovin kummallista, jos oma persoona alkaa ärsyttää tai tympiä tai tuntua luuserilta. Toisten suhtautuminenkaan ei aina anna syytä röyhistellä rintaa. Päinvastoin; usein tuntuu siltä, että pitäisi livahtaa lattialautojen välistä piiloon pahansuopia katseita, halveksivia nenännyrpistyksiä ja ylimielisiä tuhahteluja.

Ihmisillä on tapana tuottaa toisilleen huonoa itsetuntoa. Etenkin vanhemmilla on lupaavat mahdollisuudet saada tietynlaisella kasvatuksella aikaan pahoilla mielin elävä, kyyristelevä reppana. Itse asiassa, kuka onkaan vastuussa meidän huonosta itsetunnostamme? Eikö se ole aika pitkälti opittua, kokemuksen kautta omaksuttua ajattelua ja tunnetta; tietynlaista ankeaa, itseä moittivaa, häpeilevää mielentilaa? Mutta tarvitseeko tähän takertua?

Olettaen, että olemme henkisesti aikuisia ja että voimme itse ottaa jonkin verran vastuuta psyykkisestä tilastamme: kannattaisiko muuttaa hieman näkökulmaa? Tässä kaksi kysymystä pohdittavaksi.

1) Millä perusteella arvostat itseäsi? Jos vastaat tähän kysymykseen yhdelläkin suorittamista, tekemistä tai omistamista kuvaavalla sanalla, näkökulmasi on itsetunnon kannalta epärakentava. Unohda ne sanat. Se, että olet olemassa ja olet ihminen, riittää. Sinulla on itseisarvo ihmisenä, ja se on itsearvostuksesi pohja.

2) Miten voit hyväksyä itsesi? Jos ajattelet hyväksyväsi itsesi vasta kun olet riittävästi sitä tai tuota tai jopa omasta mielestäsi täydellinen, juokset onnesi ohi. Ihmisestä ei tule valmista tässä elämässä. Vaikka tuntisit itsesi täydelliseksi, jonkun mielestä olet kaikkea muuta (tai ainakin ärsyttävän omahyväinen). Jos ihminen on kakkutaikina, onko taikina ok vasta sitten kun se on paistettu, vai onko se ihan ok jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta sekoitellaan? Eikö se ole ihan hyvä taikinantekele, vaikkei se olekaan vielä kakku? Juuri nyt meissä on ainekset siihen, mitä voimme olla. Itse asiassa me olemme jo nyt paljon enemmän kuin luulemme olevamme. Mutta tätähän ei ihan heti sulata, ellei sitä selitä...

Löysin joskus Joan Borysenkon kirjasta "Hoida itseäsi, hoidat mieltäsi" hyvän kaavion siitä, mikä on ihmisen todellinen olemus, ja mikä on todellisen olemuksen päälle kertynyttä kuonaa, jonka suojaksi ihminen kehittää epäaidon olemuksen, siis, teennäisen ulkokuoren. Niin kauan kun ihminen luulee itsekin olevansa sitä, mikä ulospäin näkyy, ja perustaa itsetuntonsa siihen, miten toiset ihmiset suhtautuvat tähän epäaitoon "minään", itsearvostus ja oman itsen hyväksyntä on väärällä pohjalla. Suojakuoren romahtaminen on hirvittävän pelottavaa, koska sen alta paljastuu se kuonakerros, joka sisältää kaiken sen kielteisen, mitä olemme epätäydellisen hoivan ja ympäristön suhtautumisen kautta omaksuneet. Tuntuu pahalta luulla olevansa kuonamöykky; ei ihme, jos tekee mieli peitellä toistenkin silmiltä kaikkea, mikä tuntuu pahalta ja hävettävältä!

Mutta todellinen olemuksemme on möykyn sisällä. Se on kuin hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan ihan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, joten helmen päälle kasvaa kuonakerros, ja sen peitoksi ihmisen on kasvatettava valheellinen minä. Todellinen olemus peittyy itseltä ja toisilta. Ei siis ihme, että meillä on huono tai ainakin labiili itsetunto. Kuinka se voisi stabiili ollakaan, kun näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn, vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen?

Entäpä jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt? Entä jos porautuisimme oman suojakuoremme ja sen pahalta tuntuvan kuonan läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme, joka on ihme, ja itse asiassa täydellinen kaikkine ominaispiirteineen? Entä jos alkaisimme nähdä tämän kaiken myös muissa ihmisissä? Jos katsoisimme pintaa syvemmälle; näkisimme, mikä on ulkokuorta, mikä on sitä, mitä ihminen yrittää peitellä, ja millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille?

Syvenny hetkeksi seuraavaan kuvaan; näetkö siinä itsesi? Jos näet, olet löytänyt uuden näkökulman itsetunto-ongelmiin.

Helmi kuonan ja kiillotetun suojakuoren sisällä

Lisää pohdittavaa tekstissäni: "Kuka olen? Identiteettimme ydin"

Itsearvostuksen puute ja arvot

Idealistimme on kantapäävammansa ja mustan silmänsä kautta oppinut, että menestyville ihmisille on turha puhua ”aineellisista asioista riippumattomasta hyvinvoinnista ja mielenrauhasta”. Menestynyt ihminen elää toistaiseksi itsetyytyväisenä harhansa vallassa; kuvitellen hyvän mielensä olevan seurasta elämäntyylistään ja mukavuuksistaan, ja pitäen ihmisten ihailua ja pelonsekaista kateutta "arvostuksena". Mutta mitä arvostaminen oikeastaan tarkoittaa? Kuinka moni itse asiassa nauraakaan vahingoniloisena, kun ns. arvoaseman saavuttanut ihmisolio tipahtaa jalustaltaan? Jos joku, jota oikeasti arvostamme, kärsii vahingon, tuskin iloitsemme edes salaa. Ketä me siis oikeastaan arvostamme, oikeasti?

Olipa kerran mitätön ihmisolio, joka oli juuri tullut mystisestä tunnelista maailmaan. Hänet otettiin vastaan hellien ja hyväillen, raviten ja suojaten. Hänelle kerrottiin, että hän on ihmeellinen, kaunis ja rakas. Hän tunsi olevansa maailman arvostetuin olento. Hän oppi rakastamaan itseään ja niitä, jotka häntä rakastivat, ja arvostamaan niitä, jotka häntä arvostivat. Ja olipa kerran toinen mitätön ihmisolio, joka tuli tunnelista maailmaan. Hän sai kovin kylmän vastaanoton. Häntä ei suudeltu eikä hellitty. Hän sai kyllä ruokaa, ainakin joskus, ja suojaa, toisinaan, mutta suuren osan ajasta hän kärsi epämukavuutta ja pelkoa, eikä hänelle vakuuteltu, että hän on ihmeellinen ja rakas. Hän tunsi olevansa ylimääräinen kiusankappale ja hylkiö; inhottava, vaatelias, häiritsevä, rasittava. Hän ei oppinut arvostamaan niitä, jotka häntä ruokkivat ja vaatettivat. Hän vain pelkäsi ja katkeroitui odottaessaan turhaan rakkautta ja arvostusta niiltä, joita pelkäsi.

Edellinen ihmisolio on varttunut ja elää keskellämme. Myös jälkimmäinen ihmisolio on varttunut, ja elää, ainakin toistaiseksi. Kumpi heistä on potentiaalisempi terroristi tai narsistinen johtaja? Kumpi heistä tarttuu hanakammin aineellisten mukavuuksien tuomaan lohtuun? Kumpi heistä todennäköisemmin käyttää toisia ihmisiä hyväkseen saadakseen siedettävän olon itselleen? Kumpi nauraa ilkeämmin, kun auktoriteettiasemaa nauttinut ihminen tipahtaa jalustaltaan? Ja kumpikohan näistä kahdesta hanakammin tavoittelee arvostusta, ja ellei saa sitä, tyytyy herättämään pelkoa?

Idealistimme tavoite on kenties saada ihmisoliot näkemään oman arvokkuutensa. Mutta jos joku on jäänyt vaille arvostusta ja rakkautta silloin kun sitä olisi ehdottomasti pitänyt saada, idealistikin on kovin voimaton antamaan sitä kaikille tarvitsijoille. Kovin masentavaa...