 |
| Toisen ihmisarvon tunnustaminen ja harmoninen kohtaaminen on helpointa, jos kokee olevansa yhtä koko luomakunnan kanssa. |
Yksinkertaistava mieli on taipuvainen väärinkäsityksiin. Väärinkäsitykset perustuvat usein puutteelliseen tietoon. Mieli, jolla on puutteellisesti tietoa, saattaa olla ”laiska” ja mukavuudenhaluinen, ylikuormittunut, tai liian ylimielinen tai umpimielinen ottaakseen vastaan uutta tietoa.
Henkinen laiskuus tuottaa älyllistä ylimalkaisuutta. Ei jakseta ajatella itse ja pohtia yhtään syvällisemmin, vaan otetaan saatu tieto suunnilleen totuutena, tai sitten ei edes välitetä siitä, onko se totta vai ei. Toisaalta, jos mieli on ylikuormittunut liiallisella informaatiolla (josta osa on täyttä puppua, osa tarpeetonta, ja osa ehkä tosiasiapohjaistakin, mutta irrelevanttia) ja oman pään tuottamalla murehtimisella ja märehtimisellä, sorrutaan silloinkin puutteellisen harkinnan kautta väärinkäsityksiin. Jotkut taas luulevat jo tietävänsä riittävästi (tai ainoan oikean totuuden), eivätkä siksi ota vastaan uutta informaatiota; eivätkä pohdiskele mitään, etteivät vain vahingossakaan joudu kyseenalaistamaan omia käsityksiään.
En halua nimittää väärinkäsityksiin sortuvaa mieltä ”typeräksi”, vaan mieluummin ”sokeaksi” tai ”tiedostamattomaksi”. Puutteellinen tiedostaminen näyttäytyy ”typeryytenä” normaaliälyisilläkin, jopa erittäin älykkäilläkin ihmisillä. Tiedostamaton ajattelu taas tuottaa liian usein ”typerää” toimintaa. Jälkiviisaana voi itse kukin todeta omaa polkuaan taaksepäin tarkastellessaan: ”Jos olisin silloin tajunnut… Jos olisin vähänkin enemmän ajatellut… Jos olisin uskonut sitä aavistusta…”
No, menneet ovat menneitä, ja silloinen tiedostamattomuus, joka oli kuin sokeana tai likinäköisenä kompurointia viidakkopolulla osittain vihamielisten ”apinalaumojen” reviireitä sivuten, on johtanut tähän, missä nyt on. Tärkeää on olla nyt tietoinen siitä, missä onkaan, ja minne oikeastaan haluaa seuraavaksi suunnata. Mutta miten tämä kaikki alkulöpinä liittyy otsikkoon?
Viittaan ”yksinkertaistavan mielen” ongelmalla maailmassa vallitsevaan yleiseen ja yksioikoiseen, virheelliseen käsitykseen, että ”erilaisuus” tarkoittaisi ”eriarvoisuutta”, tai, että ”samanlaisuus” tarkoittaisi ”samanarvoista”. Etenkin, jos ”arvolla” viitataan ihmisarvoon, tällaiset oletukset ovat loogisesti epätosia.
Kuinka moni tiedostamaton ihmisparka esimerkiksi luulee, että olemalla samanlainen kuin muut olisi ”samanarvoinen” kuin muut, eikä ns. ”huonompi”? Samanlaisuuden tavoittelu tällä idealla on aivan turhaa, koska ihminenhän on jo samanarvoinen, vaikka tuntisikin olevansa jotenkin erilainen. Ei samanlaisuutta siis tarvitse tavoitella ihmisarvoaan ”nostaakseen”. Eikä ihmisarvoa tarvitse ”nostaa”, jos se kerta on jo olemassa. Ei siinä ole ”enempi – vähempi” – akselia, eikä sitä voi mitata. Se vain on. Se voidaan kyllä yrittää viedä, mutta se on silti olemassa. Näin on sovittu.
YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948, 1. artikla:
”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”
https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/
Valitettavasti toiset ihmiset ovat niitä, jotka yrittävät mitätöidä tai olla tunnustamatta toistensa oikeuksia ja ihmisarvoa, ja toimivat siksi aivan törkeästi niitä kohtaan, joilta epäävät ihmisarvon. Se ei ole kognitiivista typeryyttä; se on moraalittomuutta. Älykäskin ihminen osaa olla hirvittävän moraaliton, ja toisaalta, älyllinen kehitysvajaus ei tarkoita, etteikö ihminen kykenisi toimimaan eettisesti. Ja mitä moraalittomuus on? Eikö se ole pohjimmiltaan sitä, ettei ihminen asetu toisen ihmisen asemaan, eikä tee sitä, mitä toivoisi toisen tekevän itselleen, vaan tekee sellaista, mitä ei itse varmasti sietäisi tehtävän itselleen?
On siis väärinkäsitys ruveta muokkaamaan itseään ollakseen samanlainen kuin muut, jotta tulisi kohdelluksi ”samanarvoisesti”. On epätarkoituksenmukaista jäljitellä ”arvokkaampana pidetyn” ihmisryhmän käytöstä ja ominaisuuksia (kuten valkoihoisia heteromiehiä) tullakseen kohdelluksi samanarvoisesti, koska se ei poista perusongelmaa, vaan tavallaan vahvistaa sitä. Ongelmahan on niitten mielessä, jotka kohtelevat omasta viiteryhmästään poikkeavia huonommin kuin ”muita”, ja muutoksen tulee tapahtua heidän mielessään (ymmärryksessä, asenteissa, toiminnassa). Erilaisten ei tarvitse muuttua samanlaisiksi. Samanlainenkin saa olla, ihan vapaasti, jos kerta on. Kaikilla on oikeus olla omanlaisiaan olentoja, eikä sitä oikeutta saa riistää.
On väärinkäsitys tulkita oman porukkansa ”samanlaisuus” ja ”saman mielisyys” paremmuutena, ja pitää muita, ulkopuolisia ja erilaisia jotenkin ”huonompina” kuin omaa porukkaa. Usein kyse on siitä, että ihmisen on helpompi arvostaa enemmän niitä, joista itse ”tykkää”, sangen subjektiivisesti siis. Ja tykätähän saa, mutta ketään ei tulisi kohdella vähemmän arvostavasti siksi, ettei itse pidä hänen habituksestaan tai muista hänen ominaisuuksistaan. Tällaista subjektiivisuutta näyttäytyy silti (jopa) politiikassa. Ihmiset ovat niin omituisen tiedostamattomia jopa siitä, mihin heidän olevinaan objektiiviset mielipiteensä perustuvat…
Monessa ihmislaumassa ”me-henki”, jota suitsutetaan ja jolla saadaan kuulemma aikaan vaikka mitä hienoa, saattaakin tuottaa lähinnä vertailua, kilpailua ja vihaa ”heitä muita” kohtaan. Jos tarvitaan ”me-henkeä”, sen tulisi olla kaiken luomakunnan kattava ”me”. Me kaikki olemme osa luomakuntaa. Luomakunnassa ei ole ”heitä” joitten kanssa tapella, ja joitten olemassaoloa voisi yrittääkään vähätellä. Me olemme samaa kuin valtameren syvyyksissä asuva pikkuolio, tai perhonen, tai norsu (joita on kuollut viime aikoina aivan liikaa), tai puu, jonka elämä on meille kaikille arvokasta. Me tarvitsemme meitä kaikkia. Jokaiselle on oma kolo tässä luomakunnassa, ja se kolo on juuri sinun ominaispiirteittesi muotoinen.
Erilaisuus ei siis ole eriarvoisuutta. ”Erilaisuus on rikkautta” on kulunut sanonta, mutta totta, eikä sitä siltikään aina sisäistetä! Ihminen, joka vähättelee toisten arvoa, ei ole ymmärtänyt omaakaan arvoaan. Jos hän jonakin päivänä tajuaa, että onkin arvokas sellaisena olentona kuin on; ilman mitään saavutuksia, suosiota ja menestystä, hän saattaa ymmärtää senkin, että samanlainen kyseenalaistamaton arvo on toisillakin.
On surullista, elleivät ihmiset tiedosta omaa arvoaan. He näet yrittävät epätoivoisesti ansaita sen ja sitten todistella sitä erilaisin naurettavinkin tavoin, ja ellei muu auta, he polkevat toisia alemmas, jotta voivat itse kokea olevansa jotain. Tämä on mielettömyyttä. On järjetöntä juosta jonkun sellaisen perässä, joka on itsellä mukana; varastaa toiselta jotakin, joka on jo kaikilla; etsiä jotakin, joka on jo itsessä, syntyjään.
Ihmiset voivat kyllä vertailla ja kilpailla toistensa kesken, mitä tulee erilaisiin ”ominaisuuksiin”, mutta ihmisarvosta ei kilpailla. Sitä ei voi hankkia, ansaita, ostaa. Se on jo, mutta ongelma onkin niillä ressukoilla, jotka eivät ymmärrä sitä. ”Heille on annettu järki ja omatunto” oletetaan ihmisoikeuksien julistuksissa, kun viitataan ”kaikkiin ihmisiin”. Onko tämä totta?
Nähdäkseni (= henkilökohtainen näkemys) syrjivän ja eriarvoistavan mentaliteetin ongelmassa ei ole kyse älyn puutteesta, vaan ymmärryksen sokeudesta, eli tiedostamattomuudesta; ja siihen sisältyen nimenomaan ”järjen ja omatunnon” puutteesta. Ellei tämä ”järjetön ja omatunnoton” olento näe, että elämä on ylipäätään ihme ja että on erittäin kummallista ja outoa (eli hienoa) olla olemassa, hän ei kerta kaikkiaan tajua sen enempää omaa kuin toistenkaan olemassa olevien elollisten arvoa.
PS: Kaikkeuden Luoja, avaa heidän silmänsä, että he näkisivät. (Sano tähän ”aamen”, jos ymmärsit, mitä tarkoitan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti