Joku outo hyypiö tulee! Mutta minäkin olen täällä!

Löytyneekö puuttuva kirjain?

Kyse on oikeastaan siitä, mitä eräs varis viestitti minulle toissapäivänä, kun kohtasimme, polkumme ristetessä. Ja se liittyy siihen, mitä itselläni oli mielen päällä, kun olin kävelyllä. Olin nimittäin juuri saanut purkkiin viimeisimmän romaanini julkaisukelpoisen version.

Edellisestä Ohdakemaa- sarjan romaanin julkaisusta ehti kulua yli puoli vuotta. Syitä aiempaa hitaammalle julkaisutahdille oli useampiakin, mutta yksi keskeinen syy tähän luovaan taukoon oli se, että Jaewulkan tarinan käsikirjoitus oli jonkin verran tuoreempi kuin suurin osa aiemmista osista, eli tarvitsi useamman muokkauslukukierroksen. Toinen syy oli se, että käsikirjoitus oli sen verran pitkä, että se täytyi joka tapauksessa jakaa kahdeksi romaaniksi, jolloin toista osaa oli tarpeen hieman laajentaa. Niin ollen kirjoitin toiseen osaan aivan uutta tekstiä, ja juonellisen yhtenäisyyden säilyttämiseksi näitä kahta osaa oli tarpeen muovata yhdessä. Yli kahdeksansadan sivun toistuva muokkauslukeminen vie aikansa. Kuukausien ”työn alla olemisen” ja isompien ja pienempien muokkausten jälkeen Jaewulkan tarinan työstäminen täytyi nyt vain lopettaa ja tyytyä siihen, millainen tarinan ensimmäinen osa tällä hetkellä on, vaikka viimeisimmälläkin muokkauslukukierroksella oli vielä tarve ”parannella” tekstiä sieltä täältä aina jotain. Olin päättänyt, että julkaisen Ohdakemaa IX:n kesälomani aikana; muuten se helposti siirtyisi taas kuukaudella tai parilla. Niin että oli vain päätettävä, että nyt se on riittävän valmis, ja sillä siisti.

Tein romaanin viimeistelyn edesmenneen isäni syntymäpäivänä. Viimeisessäkin oikoluvussa löytyi vielä ärsyttävän paljon kirjoitusvirheitä. No, se johtuu paljon kirjoitustahdistakin, jos ajatus juoksee nopeammin kuin sormet. Tai sitten sormet lyövät kiirehtiessään viereisiin näppäimiin; tai sitten sormi lyö kyllä oikeaan näppäimeen, muttei riittävän kovasti, jolloin kirjain jää puuttumaan. Saattoipa jäädä joku tällainen näppäilyvirhe takakansitekstiinkin?! Nyt on joka tapauksessa enää myöhäistä korjata sitä. Sellaista se on! Absoluuttinen virheettömyys ei taida olla realistista. Ja sisällön laatu on sitten vielä eri asia. Jonkun mielestä se voi olla täyttä puppua, vaikka itse kuvittelisinkin, että se on hyödyllistä ja rakentavaa…

”Ohdakemaa IX: Jaewulka” kertoo, mitä tapahtui sille pienokaiselle, joka syntyi Neljän Valtakunnan Sodan aikaan Argillan puolella, paimeneukon mökissä, koska lapsen äiti ei rohjennut palata perheensä pariin. Jaewulka Erdanintyttären täytyi piileskellä kuningatar Mormessan etsintäkuuluttaman isänsä takia vuosikausia syrjäseuduilla. Mutta koska Jaewulka on kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, hän ei voi olla koko ikäänsä rauhassa ympäristön odotuksilta.

Jaewulka saa kyllä kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; onhan hänellä sekä kasvattivanhemmat että omat vanhempansa. Mutta vanhemmilla on omat ongelmansa, eikä kaikkea kerrota lapsille. Jaewulkan aikuistuminen on hankalaa myös hänen luonteensa vuoksi. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, koska ei ole “tavallinen”. Hän ei kaipaa ikäisiään ystäviä, vaan viihtyy paremmin eläinten kanssa. Jaewulka ei osaa elää niin kuin muut, eikä haluaisikaan, muttei tiedä, miten muutenkaan voisi elää. Neidoksi vartuttuaan Jaewulkan on yritettävä sopeutua kuningas Rowenin hoviin. Mutta realiteettihan on se, että ellei ihminen voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. ”Kuori-ihmiset” löytävät vain ulkoisesti sopivaa seuraa; sisäisesti ihminen jää yksin. Jaewulkakin harhailee aikansa, kunnes tunnistaa sielunsa puolikkaan (muttei se välttämättä olekaan romanttinen juttu). Tarkempi kuvaus Jaewulkan tarinasta löytyy omalta sivultaan Ohdakemaa- blogista.

On oikeastaan vaikea määritellä tai luokitella tällaista fantasiatarinaa sen tarkemmin kuin että kyse on sadunomaiseen fantasiakeskiaikaan sijoittuvasta psykologisesta kehitystarinasta, joka kuvaa myös yhteiskunnallisia teemoja. Itse nimittäisin Ohdakemaa- sarjaa ”psykologiseksi fantasiaksi”, koska tarinoissa kuvataan yleensä henkilöhahmojen psykologista kehitystä ja ajattelua, siinä missä vuorovaikutusta ja tunteitakin. Tarinoissa on välillä seikkailua ja draamaa, ja usein myös rakkaustarina, vaikkakaan ei aina aivan tavanomainen. Osa Ohdakemaa- sarjan romansseista on nimittäin miestenkeskisiä, ja jotkut hahmoista ovat ainakin jollain tapaa androgyynisiä tai ”muun sukupuolisia”.

Ohdakemaa- sarjan keskeiset teemat on esitelty omilla sivuillaan. Olen myös aiemminkin perustellut, miksi olen valinnut omakustantamisen sen sijaan että edes yrittäisin etsiä kaupallista kustantajaa kirjoilleni. Minä en ole erityisen markkinahenkinen ihminen. Kirjoitan huvikseni, enkä rahasta, enkä ”ollakseni kirjailija”. Ilmaisen itseäni ja ajatteluani kirjoittamalla, enkä halua pakottaa muita ottamaan vastaan viestiäni. Viesti on esillä, jotta ihmisillä on halutessaan mahdollisuus tutustua siihen. En halua tyrkyttää sitä mahdollisuutta, mutten salatakaan, koska onhan minullakin oikeus äännellä siinä missä mölyapinoillakin. Kirjoitusharrastukseni on jonkinlaista omalla äänellä raakkumista. Haluan pitää ”ääntelyn” tuloksen mahdollisimman autenttisena, ja siksi teen kaiken mahdollisen itse; ne korjaamattomat virheetkin.

Mutta palataan nyt siihen, kun olin toissapäivänä kävelyllä ja katselin kaukaa variksen kokoista lintua, joka istui puhelinlangalla. Se oli oudon rusehtava ja kummallisen pitkäpyrstöinen varikseksi, joten ehdin hetken aikaa katsella sitä sillä silmällä, saattaisiko se olla tietty pikkuhaukka, joka on pesinytkin jossakin lähimaastossa monena kesänä. Se kun näet oli ääneti ja nökötti epävarismaisen pystyssä; leuka alhaalla, niin ettei edes pidempi nokka heti erottunut profiilista.

No, vaikkei arvoisa lintu näyttänytkään ensisilmäyksellä aivan lajityypilliseltä varikselta, sen geeniperimä paljastui, kun se noteerasi lähestymisemme ja päästi lajilleen ominaisen raakunnan: ”Kraak, kraak!”

”Aha, tervepä terve, varis”, sanoin sille, ja varalta tervehdin vielä sen omallakin kielellä, mikä tosin ei ehkä onnistunut aivan ilman ihmismäistä aksenttia. Mutta jotenkin samastuin tuohon lintuun. Sille tuli tarve ilmoittaa omasta olemassaolostaan ja varoittaa muita lähettyvillä olevia, kun jokin outo ilmiö ilmaantui sen elinpiiriin. Ja maailmahan on täynnä outoja ilmiöitä, jotka tunkeutuvat tietoisuuteemme, ja meidän on vain tervehdittävä niitä. Minä olin samanaikaisesti se outo tunkeilija ja toisaalta tunsin olevani se varis, joka noteerasi minut ja ilmoitti minun saapumisestani, ja samalla omasta olemassaolostaan.

Mutta siis, jos törmää jossakin maailmalla näihin vaikeasti luokiteltaviin kirjallisiin tuotoksiini (petolintu vai varislintu, vai mikä lie), niin ne ovat itseilmaisua ja viesti, samalla tavoin kuin variksen rääkäisy. Ei enempää, muttei vähempääkään. Ja viesti on aina tarkoitettu sille, joka ottaa sen vastaan.