Harkittua roiskimista

Kuva: Henri Kähkönen 2026

Sain käyttööni kuvan, joka sopii edellisen tekstini kuvan pariksi. Jospa siis pysyisi rauhallisena, yrittäisi olla huitomatta turhaan, ja tähtäisi keskittyneesti siihen suuntaan, jossa roiskaisulla on eniten vaikutusta?

Omaan tilanteeseeni soveltaen tuo mietelmä voisi tarkoittaa nyt myös sitä, että keskittyisin pääasiassa yhteen isompaan projektiin, enkä roiskisi energiaani sinne tänne, reagoiden jokaiseen pihahdukseen, joka saattaa laukaista toimintamoodin; joko pakontunteesta tai hetkellisestä innostuksesta. Mikä tarkoittaa, että on välillä maltettava olla tekemättä mitään, ettei vain tekemismoodissaan aloita jotain, josta onkin sitten vaikea luopua, kun pitäisi tehdä sitä mitä oikeasti on aikonut tehdä, koska se on jollain tavalla tärkeämpää…

En ole ottanut paineita tämän blogin ylläpidosta viime aikoina, koska olen saanut joko nieltyä alas tai yökkäiltyä ulos ne vähäiset ajatusassosiaationi, joita ympäristöstä tulvivat ärsykkeet ovat saattaneet aiheuttaa mielessäni. Tarkoitan, ettei edes mikään viime aikoina maailmalla tapahtunut ole aiheuttanut minulle niin voimakasta tarvetta märehtiä sitä kaikkea verbaalisesti ja julkisesti, niin että olisin suorastaan vaivautunut kirjoittamaan siitä asiasta tänne blogiin. Olen kyllä töhertänyt joitakin ”mielialakuvia”, kun on herännyt vaikeita tunteita liittyen vaikkapa maailman tapahtumiin, tai valikoinut vanhemmista valokuvistani joitakin mielialaani sopivia näkymiä, ja julkaissut näitä ”mielialapäivityksiäni” Bluesky-tililläni.

Olen ylläpitänyt tätä blogia enemmän tai vähemmän kituuttamalla jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Jotkut julkaisut ovat vetäneet tuhansia ”katseluita”, jotkut vain muutamia. Useita kertoja olen tässäkin blogissa selittänyt, miksi ylipäätään kirjoitan mitään, mutta nyt nekin perustelut alkavat jotenkin hämärtyä ja hiipua tämän blogin ylläpitämisen osalta.

Maailmassa olisi edelleen tai jopa entistä enemmän ”pakisemisen” aihetta, mutta yritän välttää epärakentavaa valittamista ja vihanlietsontaa, jolloin on parempi olla hiljaa, niin ei tule saastutettua maailmaa negatiivisuudellaan. Minulla ei myöskään tunnu olevan sellaista aikaa, jolloin voisin tai jaksaisin tehdä jotakin, mikä ei ole suorastaan välttämätöntä tai ainakin hyvin perusteltua oman (mielen-)terveyteni näkökulmasta. Toisin sanoen, jos olen rättiväsynyt, käytän aikani mieluummin lepäämiseen, enkä blogitekstin sepittämiseen. Tai, jos olen jaksavampi, minulla on lukuisia muitakin vaihtoehtoisia vapaaehtoisia tekemisiä, joihin käyttää aikaani ja energiaani, sen mukaan mikä eniten huvittaa tai tuntuu mielekkäältä.

Tällä haavaa käytän vapaa-aikaani ja jaksamistani esimerkiksi romaanini kääntämiseen pikkuhiljaa, ja jonkin verran käsillä värkkäämiseen tai terapeuttiseen maalaamiseen, ja erinäisiin omaa kokonaisterveyttä kohentaviin tai ylläpitäviin tekemisiin. Muttei minulla ole mitään erityistä tarvetta jakaa niitä asioita tässä tämä enempää, joten, seuraavaan mahdolliseen kertaan…

Mitä sinä ihminen huidot?

Kuva: Henri Kähkönen 2026

Moni ehkä muistaa tv-mainoksen, jossa tunturin päällä oleskeleva paikallinen ihmettelee, miksei turisti käytä sitä yhtä tuttua ötökänkarkotusainetta.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse sen enempää paikallisista, turisteista tai ötököistäkään, ellei sitten halua ajatella vertauskuvallisesti ja nimittää mielensisäisiä ärsykkeitä ja impulsseja jonkinlaisiksi ötököiksi.

Jos pää on täynnä aistimuksia, havaintoja, ajatuksia, muistikuvia yms. joihin mieli tahtoisi jotenkin reagoida, tilanne voi olla jossain määrin samanlainen kuin ihmisellä, joka joutuu keskelle inisevää ja pistävää ötökkäparvea. Panikointi ja huitominen eivät auta paljoakaan. Sisätiloihin pakeneminen auttaa hetkellisesti, mutta eihän se auta eteenpäin tunturin valloituksessa sen enempää kuin arkisten toimien hoitamisessa mielensisäisiä ötököitä kuhisevissa olosuhteissa…

Joku ehkä muistaa myös Franciscus Assisilaisen (kai se oli hän) esittämän vertauskuvan pään päällä lentelevistä linnuista, joitten ei pidä antaa pesiä päähänsä. Ampiaisten huitominen voisi olla vielä hölmömpää kuin pikkulintujen, ja samoin on mieletöntä ”potkia pistintä vastaan”.

Viktor Frankl on sanonut jotakuinkin että ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”. Sama ärsyke ei siis aina, automaattisesti, tuota samaa reaktiota samallakaan ihmisellä (tai koe-eläimellä). Tuo tila ärsykkeen ja reaktion välissä on nimenomaan tyhjä, ikään kuin mielen ulkopuolinen tai mieltä ympäröivä avaruus, ja se tyhjä tila tavallaan laajenee, kunhan vain oivaltaa ja tiedostaa sen olemassaolon.

Tuossa tiedostavassa tilassa mielen ”yläpuolella” meillä on valtaa valita, miten reagoimme, vai reagoimmeko lainkaan. Ja joka kerta, kun emme reagoikaan automaattisesti entisellä, oppimallamme tavalla, edistämme muutosta käyttäytymisessämme. Kun oivaltaa, ettei ole pakko reagoida (ainakaan heti ja automaattisesti), voi keskittyä tuohon tyhjään tilaan, jossa voi hengitellä, rauhoittaa elimistöään, ja antaa mielensä laajentua ja yhtyä tietoisuuteen, joka on itse asiassa myös hyväksyvä ja armollinen; ”avara kuin taivas”. Tuohon tyhjään tilaan, avaruuteen, mahtuvat kyllä kaikki kiukku ja poru, destruktiiviset tai muutoin vahingolliset toimintayllykkeet, impulssit loukata toista, menettää toivonsa, heittää hanskat tiskiin, tms.

Ei siis auta, vaikka olisi jonkinlainen supersankari, jolla on yli-inhimillisiä taitoja ja voimia ja vieläpä joitain kaikenlaisia huipputeknisiä varusteita, jos uhkaaviin ”ärsykkeisiin” törmätessään panikoi ja ylireagoi ja ruiskii seittinesteitään sinne tänne, solmiutuen lopulta itse seittiinsä.

Fantasia- ja scifitarinoissa sankari ehkä yleensä onnistuu välttämään sokean paniikkireagoinnin, mutta oikeat ihmiset kyllä reagoivat elämäntilanteissaan aika usein vähän niin kuin tuo kuvan hahmo. Harmillisen usein haastavissa tilanteissa ihmisen toimintakyky ja energia tuhraantuvat reaktiiviseen ympäriinsä roiskimiseen, ainakin mielen sisällä, tai jopa ulkoisesti. Ja sittenpä väsähdetään eikä jaksetakaan enää mitään järkevää ja rakentavaa; ollaan keskellä itse aiheutettua sisäistä ja/tai ulkoista sotkua kuin omiin seittinesteisiinsä muumioituneena, tunti- tai päiväkaupalla… Ja masentaa ja ahdistaa, tietysti, kun ”ötökät” niin paljon koettelevat ihmisparkaa!

Tiedän miltä se tuntuu. Luojan kiitos, en enää nykypäivänä ole niin usein omien reaktioitteni aiheuttaman psyykkisen sotkun keskellä, mutta olenpa kuitenkin aina silloin tällöin, niin että mieli käy negatiivissävytteisesti ylikierroksilla ja sitten tekee mieli yökkäillä ulos kaikki ötököitten läiskimisestä ja myrkytysyrityksistä syntynyt, omalla kortisolituotannolla höystetty liemi tai mönjä. Yritän kuitenkin nykyään muistaa, että aika usein ”sekaannustilaan” päätyminen johtuu omasta ylireagoivasta mielentilastani (joka ilmenee etenkin stressaantuneena) ja siitä, etten muista sitä ”tyhjää tilaa” ärsykkeen ja reaktion välillä. ”Tyhjyyttä” on näemmä aika vaikea muistaa, mutta ehkä jokin havainnollinen kuva voisi auttaa sen muistamisessa? No, sitä kyhäillessä pitää vain vältellä niitä ötököitä…

Harhaelämää suurempia palikoita

”Isä, anna heille anteeksi.
He eivät tiedä mitä tekevät.”

Olen viime aikoina mieluummin värkkäillyt kaikenlaista kuin kirjoittanut, mikä on ehkä jossain määrin ollut terveellistäkin, ettei tulisi liian paljon oltua tietokoneella, koska sellaista olemista tulee työnkin kautta aika paljon. Värkkäillessä kaikenlaista (tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä 1:6- mittakaavaista rakentelua ja muuta käsillä nyhräämistä) tuli pengottua legopalikoitakin, koska niitten seasta saattaa löytyä muutakin pientä tavaraa. Lisäksi on tullut pelattua jonkin verran Lego L.O.T.R- PC-peliä, joten legopalikat ilmaantuvat herkästi unimaailmoihinkin.

Meillä on isohko muovilaatikollinen legoja, ja vähän pienempi laatikollinen muovielukoita. Suuri osa muovielukoista ja osa legoistakin on peräisin omasta lapsuudestani, jolloin ne elukat ja legot olivat lempilelujani. Jos satuin saamaan jostakin vaikkapa kolme markkaa, halusin käyttää sen muovielukkapussiin. (Jonkun kerran tosin ostin pikkuauton, että pääsin paremmin mukaan veljeni järjestämiin autokisoihin.) Legot olivat sen verran kalliita, ettei omat taskurahat riittäneet ainakaan isompiin paketteihin. Useamman kerran näin unta, että löysin ulkovintistä (eli sahanpurulattiaisesta, eristämättömästä vinttikerroksesta) legoja, jollaisia olisin halunnut (lisää peruspalikoita, tai erikoispalikoita). Sitten kun heräsin unesta, tuntui aika ankealta, ettei niitä palikoita oikeasti ollutkaan…

No, vähäisempi määrä valmiita palikoita lienee edistänyt oman mielikuvituksen käyttämistä ja ongelmanratkaisutaitoja! Nykyäänkin värkätessäni yritän välttää laajamittaista valmiin ja uuden materiaalin hankkimista, jos vain saan tehtyä jotakin jostakin vanhasta, tai ylipäätään käytettyä kierrätysmateriaalia noihin värkkäyksiini. Toisinaan menee aikaa, kun yrittää pähkäillä, miten saa jonkun jutun tehtyä ilman siistiä, valmista tarviketta. Mutta se on samalla tavalla mielenkiintoista kuin legoista rakentelu ilman valmista ohjetta; yrittää tehdä jotakin omanlaista juttua, niistä palikoista mitä on käytettävissä sillä hetkellä, ja tekee sellaisen kuin onnistuu.

Elämäkin on vähän sellaista. Ellei ihminen hyväksy sitä, että juuri nyt on vain nämä palikat käsissä, hän kokee kroonista tyytymättömyyttä ja tarvetta saada aina vain lisää ”palikoita”, että saisi rakennettua sitten joskus jotakin ”hienompaa ja parempaa”… ja sitkuttelee onnensa ohi.

Mutta juttu ei olekaan se palikoitten määrä, kiiltävyys tai sen sellainen glamour, tai tekninen hienous.

Jos osaisikin olla kiitollinen näistä palikoista, joita juuri tässä, juuri nyt on! Vaikka niitä olisi vain yksi, sekin voi olla jonkun merkityksellisen rakennelman alku. Nyt nousi mielikuva tietystä vanhasta, himmeästä ja yhdestä nurkasta sulaneesta punaisesta pikkupalikasta (kuka lie yrittänyt polttaa sitä?). Se ei sopinut kunnolla oikein mihinkään rakennelmaan eikä alustaan, koska oli vääntynyt, mutta juuri nyt se palikka tuntuu jostain syystä hyvin rakkaalta. Ehkäpä löytäisin sen, jos penkoisin sitä laatikkoa vielä? En ole ainakaan tieten tahtoen halunnut laittaa sitä roskiin. Siinä on jotakin koskettavasti vertauskuvallista…

Ja asiasta toiseen. Nuo luurangot tuossa kuvassa ehkä mieltyvät tällä hetkellä Halloween-tunnelmiin, mutta poimin ne jo muutamia päiviä sitten legolaatikosta sodan- ja muun väkivallan kauheudesta muistuttamiseksi.

Monikaan ihmisistä ei kai olevinaan halua sotaa eikä muutakaan väkivaltaa, mutta elättää silti sisimmässään kielteisyyttä ja katkeruutta, joka tiedostamattomana ja tunnistamattomana voi olla aggression siemen, ja tuo aggressio saattaa sitten olosuhteista ja ihmisen luonteenpiirteistä riippuen purkautua sotaisena käytöksenä tai väkivaltaisuutena.

Tietoisuuden lisäämiseksi neuvotaan tarkistamaan säännöllisesti, tai edes silloin tällöin, oman ”mielentilan” laatu, esimerkiksi kysymällä: ”Onko sisimmässäni kielteisyyttä?”

Ja jos onkin, se on ihan normaalia ja ymmärrettävää, eikä sitä tarvitse yrittää torjua ja salailla. Tärkeintä on olla siitä tietoinen, eikä siis pysytellä sokeana omalle katkeruudelle ja negatiivisuudelle, ja syyttää kaikesta maailman negatiivisuudesta toisia ihmisiä, valtioita, puolueita, liikkeitä tms. Meissä kaikissa on pelkoa, katkeruutta ja vihaa, mutta on eri asia, antaako sen vaikuttaa toimintaansa.

Tämä on jokapäiväinen haaste. Hyvin usein ärsyttää, rasittaa, raivostuttaa, inhottaa ja tekisi mieli huutaa julki tuota omaa pateettista ajatusmassaansa. Mutta onko se rakentavaa? Lisääkö se hyvää tähän maailmaan, että minä lisään ilmapiiriin omaa katkeraa valitustani, ”puran vihaani” olevinaan sivistyneellä tavalla, mutta pahoitan kuitenkin monen ihmisen mielen, tai aikaansaan samanlaista katkeraa jurotusta muissakin?

”Vaikka vihastuttekin, älkää syntiä tehkö.”

Minun käsitteistössäni ”synti” on rakkaudettomuutta, ”ohi ampumista” siitä, mikä olisi oikein ja rakentavaa. Eli, vaikka suututtaakin, ei ole hyvä toimia vahingollisesti ja rakkaudettomasti. Sokeana ampuu aika todennäköisesti ohi…

Olen miettinyt, että ehkei minun kannata kirjoittaa enää mitään pakinoita tai mielipidetekstejä, ellen pysty muuhun kuin lisäämään negatiivista tunnelmaa. Vaikka minua edelleen inhottaisi joittenkin ihmisten käytös ja vaikka maailmassa onkin paljon vääryyttä ja pelottavaa toimintaa, voinko minä pitää itseäni vähemmän haitallisena ihmisenä, kun itsekin olen monen katkeran ajatuksen ja vihaisen ilmaisun lähde, ja omalta osaltani lisään vallitsevaa kahtiajakoisuutta?

Olisiko tärkeämpää ymmärtää, ettemme me ihmiset ole tahallamme ”hölmöjä” ja hutki pelon vallassa, vihamielisestikin, sinne tänne? Me vain luulemme näkevämme, kun näemme oman mielemme heijastuman ympärillämme, emmekä tajua olevamme sokeita sille avaruudelle, joka on ympärillämme. Olisiko siis tarpeen ”vapautua mielensä vallasta”, hiljentää ”sisäinen apinansa”, ”kieltää itsensä (= egonsa) ja myöntää, ettei tiedä eikä näe eikä ymmärrä, ennen kuin suomut on tipahtaneet silmiltä.

Kritiikkiä ilman vihaa, oman ärtymyksen hyväksyntää, ja se varsinainen asia

Uuden äärellä. Mitähän tuolta ovesta tulee, tai mitä sieltä
löytyy, tai minne sieltä pääsee, jos sen avaan? Ehkä tuo hökkeli
on minun pääni, ja luukusta löytyy toteuttamiskelpoinen idea.

Tässä odotellessa, onnistuiko viikonloppuna viimeistelemäni sarjakuvatarinan painomalli julkaisukelpoisesti vai ei, yritän kovasti saada aikaan jonkinlaisen selostuksen siitä, mitä ajatteleva mieleni on viime aikoina pyöritellyt, ilman että olen siitä mitään (t)ulostanut julkaistavaksi tässä tai toisessa blogissa.

Olen ollut sen verran vihainen, etten ole senkään takia halunnut kirjoittaa mitään mielipidetekstejä, koska en haluaisi kirjoittaa liian ilkeästi. Silti minua edelleen inhottaa esimerkiksi Riikka Purran ylimieliseltä vaikuttava hymyily Ylen videopätkissä. Mutta pohjimmiltaanhan se on säälittävää, että ihminen joutuu pitämään sellaista pokkaa, koska kohtaa varmasti aika paljon vihamielistä suhtautumista, suorempaa ja epäsuorempaa, ja voihan se olla pelottavaa olla ihan vain oma vaatimaton itsensä, kun vastahankainen ja turhautunut porukka arvostelee ja kyräilee.

Tosin, ihminen saattaisi voida valita olla nöyremmän ja sympaattisemman oloinen; paitsi ettei ihmisellä oikeastaan ole mahdollisuutta valita viisaampaa toimintatapaa, ellei hän itse tiedosta toimivansa ”hölmösti” ja sitä, että olisi oikeasti olemassa parempikin vaihtoehto. Joten, on myötätuntoa herättävää, ettei ihminen tiedosta oman toimintansa epärakentavuutta. Kyseinen ihminen saattaa olla ollut enemmän tai vähemmän peloissaan pitkän ikänsä, ja jos pelon takia joutuu käyttämään suojautumiskeinoja ja maskeja, se on surullista; kuten myös se, että tästä suojakäyttäytymisestä seuraa toisille ihmisille pahaa mieltä ja ehkä konkreettistakin haittaa.

Maailmassa on paljon vihamielistä käyttäytymistä ja tunnelmaa, ja sen pohjalla on yleensä pelko. On myös niitä, jotka eivät varsinaisesti tunne vihaa tai pelkoa (psykopaatit), mutta haluavat valtaa (ja sitä kautta luontaisetuja itselleen), ja käyttävät pelokkaita tavallisia ihmisiä valtaan pääsemiseksi. Vihamielisyys, uhkailu ja väkivalta ovat erittäin ikäviä keinoja saada valtaa. Psykopaatit siis haluavat valtaa saadakseen itselleen kaikkea muutakin ”mukavaa”, eikä heitä pelota eikä hävetä. Ellei ole psykopaatti, ihminen yleensä pelkää jotakin (ainakin psykologisesti), ja osa ihmisistä yrittää saada pelkonsa hallintaan haluamalla itselleen riittävästi valtaa, voidakseen sen avulla olevinaan vaikuttaa omaan turvallisuuteensa.

Näinhän se mieli meille väittää; siis että kun hallitset kaikkia ja kaikkea, mikään ei voi tehdä mitään sinun vahingoksesi ja säikäyttääkseen sinut jollakin ikävällä tavalla. Mieli kuvittelee tällaisen absoluuttisen vaikutusvallan olevan mahdollista; niin että sekin uhkaa määräysvaltaani, että sataakin vettä kun on menossa retkelle, tai postinjakaja päättää tulla juuri silloin tuomaan pakettia ovelle, kun olet vessassa, ja joku poliitikko puhuu asioita, joita et haluaisi kuulla, tai joku rämistelee ikkunan alla jotain värkkiä, kun haluaisit, että on hiljaista, ja koira nuolee itseään äänekkäästi, kun haluaisit nukahtaa, tai naapuri kävelee juuri silloin tiellä vastaan, kun et haluaisi nähdä ketään…

Ja sitten suututtaa, kun maailma ei tottele meitä! Voihan paska. Ikään kuin olisi muka helpompaa hallita ulkoista maailmaa kuin omia tunteita! Jos sietää edes jotenkuten omat, hankalatkin tunteensa (koska ne menevät ohi), ei tarvitse yrittää estää kaikenlaista ärsyttävää, pelottavaa tai nolostuttavaa tapahtuvaksi. Jos on ikään kuin vuori, ei tarvitse yrittää hallita maailman myrskytuulia ja kuolla ylirasitukseen, kun ei siihen kuitenkaan pysty…

En minä näe tähän lääkkeeksi muuta kuin radikaalin hyväksynnän. Se, mikä on, se on, eikä sitä vastaan kannata yrittää taistella, kun se kerta jo on. Ok, joku teki jotain epärakentavaa; en minä sitä tekoa hyväksy moraalisesti, mutta hyväksyn sen, etten voinut estää sitä, vaan se tapahtui. Yritän hyväksyä menneisyyden, koska en voi tehdä tehtyjä tekemättömiksi. Tässä hetkessä on mahdollisuus valita, mihin jatkossa pyrkii. Ja jos haluaa olla enemmänkin rauhassa ja äksyämättä, ei kannata ylläpitää ärtymystä ja tuskailua siitä, miten joku tekikään niin hemmetin ärsyttävästi, että minulla melkein meni päivä pilalle…

Itse minä sen päiväni pilasin, kun ärsyynnyin. Ei se ole mikään automaattinen mekanismi, että minä jään tuntikausiksi suunnattoman ärtymyksen valtaan, kun luen uutisista jonkun ihmisen tehneen jotakin pöyristyttävän typerää, ja sitten vielä kirjoitan siitä jotakin äkäistä ja ilkeää. Ok, minussa nousee ärtymystä. Yritän hyväksyä nuo tunteet, itsessäni, mutta olla toimimatta harkitsemattomasti niitten pohjalta. Rauhoittumiseen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu nopeammin, jos en ylläpidä ärtyneisyyttäni vatvomalla tuota asiaa mielessäni tai puhumalla siitä jollekulle toiselle, joka sitten lisää vettä myllyyn myötä-ärsytyksellään…

No, minä siis yritin olla toimimatta ärtymykseni ohjaamana, ja nyt, kun lukemastani uutisesta on jo muutama päivä, kykenen ehkä sanomaan siitä jotakin olematta liian vihamielinen. Eli…

Jos henkilö A laatii testamentin ja lupaa siinä tahoille B, C, D, jne. vaikkapa jonkun summan rahaa ja jonkun väsäämänsä hökötyksen jollekin tietylle henkilölle, ja niin edelleen, niin nuo testamentissa mainitut tahot ja henkilö saavat henkilön A kuoltua nuo luvatut jutut.

No, jos henkilö A kuitenkin tulee toisiin ajatuksiin ennen kuolemaansa ja laatii uuden testamentin, tuo aiempi, vanha testamentti kumoutuu. Tahot B, C, D jne. eivät välttämättä saakaan niitä rahoja eikä se joku henkilö sitä hökötystä. Eli, uusi testamentti kumoaa vanhan testamentin. Jotkut fakta-asiat, henkilöitten ja tahojen nimet yms. tieto saattavat yhä olla paikkaansa pitäviä myös siinä vanhassa testamentissa, mutta säädökset ja lupaukset muuttuvat; henkilö A:n kuoltua noudatetaan siis uutta testamenttia.

Eikö tämän pitäisi olla normaalilla päättelykyvyllä varustetulle ihmiselle ihan helppo ymmärtää?

Siksipä minusta onkin outoa, jos joku kirkollisissa piireissä asemassa oleva ihminen ei ymmärrä, että Uusi Testamentti kumoaa Vanhan Testamentin, ja että ihminen tarjoaa jotakin Vanhan Testamentin säädöstä noudatettavaksi (olevinaan siis ”symbolisesti”, mikä on ihan vain seli, seli-puhetta). Jos ihminen pitää itseään kristittynä, hänen tulisi minun käsittääkseni uskoa nimenomaan Uudessa Testamentissa olevaan sanomaan, siihen ”evankeliumiin”; siis, armoon, rakkauteen ja pelastukseen, joka on tarkoitettu kaikille. Rakkaus täyttää lain vaatimukset, eikä aiheuta kenellekään mitään pahaa.

Jos konservatiiviset uskovaiset haluavat suositella Vanhentuneen Testamentin säädöksiä käyttöön otettavaksi, sieltähän löytyy muutakin nyky-Suomessa laitonta ja eettisesti kammottavaa ohjetta; esim. että jos mies makaa naisen väkisin paikassa, josta avunhuudot kuuluisivat, mutta nainen ei huuda apua, kumpikin pitäisi kivittää. Tai että lapsia pitää kurittaa piiskaamalla, mutta ”varo sentään hengiltä hakkaamasta”… jne.

On nähtävästi olemassa tosiaankin vanhoillisia uskovaisia, jotka eivät näytä ymmärtävän, että UUSI TESTAMENTTI KUMOAA SEN VANHAN. Evankeliumeissa kerrotaan useita esimerkkejä, joissa Jeesus kumoaa noita VANHENTUNEITA sääntöjä (esim. estää aviorikoksesta tavatun naisen kivittämisen vetoamalla tuomitsijoitten omatuntoon). Ja ylipäätään, monet säännöt ovat kulttuuri-, aika- ja paikkasidonnaisia, joten ei niitä ole tarkoitettu tämän päivän olosuhteisiin… Mikseivät nuo vanhoilliset siis ”uudistu mieleltään”? Onko Uuden Testamentin lukeminen jäänyt oikeasti väliin, jos joku väittää, ettei Raamatun perussanoma muka ole rakkaus?

Uskonnollisuus aiheuttaa paljon, paljon vahinkoa, jos se perustuu lähinnä ”lakihenkisyyteen” ja kirjaimellisiin tulkintoihin. Oikeasti, jos Raamatusta puhutaan, minulle sen perussanoma on RAKKAUS, ja jos joku ns. kristitty tieten tahtoen toimii vastoin tuota sanomaa, tai tekee tyhjäksi Raamatun sisältämän evankeliumin, hän on minun mielestäni käsittänyt jotakin oleellisesti väärin. Se on surullista ja haitallista, eikä tällainen henkilö mielestäni sovi kristittyjen ihmisten esikuvaksi. (Sitä paitsi, se esikuva on kristitylle Jeesus Kristus.)

Mutta tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja näkemykseni, oman uskoni mukaista tulkintaa. Joillakuilla on varmaan muunlaisia käsityksiä asiasta, mutta kun Suomessa eletään, onneksi laki sentään määrittelee toisten ihmisten tappamiset rikoksiksi, eikä edes pahimmista rikoksista rangaista tässä maassa kuolemalla. Jos siis joku herättelee sanomisillaan fantasioita joittenkuitten tappamisesta, se on ihan vain selkeästi haitallista ja väärin. Ja tappamisilla vitsailukin on vähintäänkin mautonta ja ruokkii aggressiivista eetosta.

Tämä oli se näkemys, jonka olisin saattanut esittää vihaisemmin, jos olisin kirjoittanut silloin tuoreeltaan, kun tyrmistytti ja suututti eniten.

Mutta nyt siis odotan, saisimmeko ehkä tällä viikolla sen ”luottokuvittajani” kanssa yhteistyössä väsäämämme sarjakuvatarinan julkaistuksi, lopultakin, ja sitten voisin ehkä paneutua johonkin omaan kirjalliseen tai muulla tavoin ilmaisevaan projektiin.

Herran haltuun, ja valaistukoon ken voi. Kaikki voivat 😊

Jos harhauni tympii eikä tekoälykään lohduta…?

Vapaus, vapaus, vapaus!

Onpahan harvinaisen tympääntynyt olotila, joten en jaksa edes yrittää kirjoittaa mitään järjellistä. Kesälomani viimeisenä päivänä kyy puraisi koirakaveriani suupieleen, mikä aiheutti tietysti siinä määrin ahdistusta ja stressiä, että oli sangen rasittavaa yrittää keskittyä normaalisti työasioihin, ja loman palauttava vaikutus taisi nollautua. Luojan kiitos, karvainen kaverini on ihan kunnossa nyt, muttei se luultavasti ymmärrä varoa käärmeitä sen enempää kuin ennenkään, joten, täytyy yrittää olla itse skarpimpi tulevilla heinikonvieruslenkeillä. Hoh.

Auton käsijarrun vaijeri on tyhjänpäiväisessä tilassa, eli niin väljä, että olisi ihan sama vaikkei sitä olisi olemassakaan; paitsi että katsastustyyppi puuttuu asiaan tulevassa katsastuksessa, ellei sille vaijerille tule tänäkään vuonna tehtyä mitään. Muutenkin varmaan joutaisi jarrut huoltaa ennen syksyn liukkaita kelejä, vaikkei mikään ärsyttävä merkkivalo vielä vilkukaan kojelaudassa.

Tympii nuo autoasiatkin, kun joutuu vaivautumaan niitten takia ihmisten ilmoille ”ylimääräisiä” kertoja. Tympii Ylenkin uutiset ja ajankohtaisohjelmien asiat, ja joittenkin vallanpitäjien naamat, ja se kaikki, mikä saa ajattelemaan, että rapakon takana on tyrmistyttävän suuri määrä sellaisia ihmisiä, jotka saattaisivat valita uudelleen presidentiksi sen ihmisen, jonka nimikin on kuin märehtijän peräpäästä kuuluva törähdys.

Olen väsynyt niin oman ”lauluni valheeseen” (siis teeskentelemään jotakin pätevänoloista ammatti-ihmistä myös vapaa-ajallani, kuten tässä blogissa kirjoittaessani) kuin tämän maailman harhaiseen lärpätykseen, jota some ja valitettavan usein myös asiamedia on tulvillaan. Miten erottaa totuus valheesta, harhat reaalimaailman ilmiöistä, tulkinnat faktoista? Ja jos kaikki on harhaa, kenen harhassa elämme?

Nuortenkin pahoinvointi vain äityy, purkautuen yhä enemmän myös väkivaltana. Maailman sotaisa ”henki” tuottaa pelkoa, pelko nostattaa aggressiota, aggressio lisää pelkoa, ja niin noidankehä ruokkii itse itseään. Kuka jää rauhoittelemaan hädissään olevia lapsia ja nuoria, jos vanhemmatkin vain pakenevat omiin kupliinsa?

Monet lapset on jo jätetty kasvatuksellisesti heitteille, netin ja somen ihmeelliseen maailmaan ”kehittymään”, ja eiköhän yhä useampi taapero pääse pian nauttimaan myös tekoälyn antamasta kasvatuksesta. Niin että lapset voivat esittää ”miksi”-kysymyksensä tekoälylle, eikä isille ja äidille, jolloin isi ja äiti ehtivät olla yhä enemmän omassa somekuplassaan, seurustella hekin tekoälyn kanssa tai pelata jotakin peliä, joka saa unohtamaan tämän (omalla tavallaan harhaisen) reaalimaailman rasittavat ja liian vaikeat asiat.

Ehkäpä totuus on katsojan silmässä siinä missä kauneuskin. Minä ja minä olemme sitä ja tuota mieltä, ja se on totuus, koska luimme sen netistä, tai joku somevaikuttaja tai populisti sanoi niin.

Minä en välittäisi väittää mitään tärkeääkään, koska ei sillä varmaankaan ole samanlaista painoarvoa kuin jonkun kivannäköisen somevaikuttajan tai uskottavan oloisen setämiesasiantuntijan sanomisilla. Kuka tahansahan voi teeskennellä tietävänsä vaikka mitä; voihan sitä vaikka väittää opiskelleensa valtiotieteitä ja niin edelleen, että pääsee vaikkapa kansanedustajaksi tai jopa ministeriksi, jos on riittävästi pokkaa valehdella.

Ja ministerikin voi teeskennellä olevansa itsevarma ja tietävänsä enemmän kuin oikeasti tietää; sillä tavalla leuka pystyssä ja omahyväinen ilme naamalla. ”On sanomattakin selvää”, eli: ”te tyhmät kun ette tajua, mutta minäpä tajuan, että se ja se on ihan päivänselvää!”

Kyllä se menee monelle hyväuskoiselle ihmiselle täydestä, kun johonkin asemaan päässyt sanoo jotakin. Sitä kun luulee, että eihän nyt kukaan voi niin härskisti valehdella ja teeskennellä, vielä suoraan silmiin katsoen… Ja ei kai nyt ihmiset kirjoita mitään perätöntä potaskaa nettiin, eihän?

Tympii ja inhottaa tämä salakavalasti hiipivä ja leviävä ”mielisairaus”. Informaatiotulvan (sisältäen niin ”faktat”, disinformaation että kaikenlaisen viihdefiktion, ja tällaisenkin hyväntahtoisen pakisemisen) takia ihmisen mieli on yhä enemmän sekaisin, ja ihmiskunnalla alkaa pian olla kiire ”vapautua mielensä vallasta ja alkaa elää” (viittaan Steven H. Hayesin kirjaan).

Havahtukaa, himputti, ja repikää itsenne edes hetkeksi irti tästä harhaisesta menosta! Pienikin tietoinen hetki voi avata henkireiän tähän kaoottiseen ärsykekuplaan, niin että voi edes kurkistaa ulkopuolella lepäävään avaruuteen.

Rauhaa ja iloa kaikille!

Pysähdy! (Joulukalenterini 15. ”luukku”)

Jos ei muuten älyä pysähtyä, niin yleensä tulee joku tauti (kuten flunssa), joka pakottaa ottamaan aikaa lepäämiseen ja luopumaan vähemmän tärkeistä tai kiireellisistä asioista.

Mukavampaa olisi ottaa hengähdysaikaa ilman flunssaoireita. Mutta no, luinpa tuon erään vanhemman tekstini, ja se jotenkin omituisella tavalla, kiertoteitse, piristi minua.

”Vapaaksi kärsimyskehosta ja sielunviljaa kypsyttelemään”

Todellista itsenäisyyspäivää! (Joulukalenterini 6. ”luukku”)

On arvokasta saada elää näinkin autonomisessa maassa; voisihan tilanne olla todella paljon huonompikin, etenkin ulkoisten olosuhteitten näkökulmasta. Ja kuitenkin, valtiollisen tason periaatteellinen ja teoreettinen itsenäisyys ei tietenkään takaa sitä, että olisimme sosiaalisella, psyykkisellä tai henkisellä tasolla itsenäisiä ja riippumattomia.

Todellista autonomiaa on olla tietoinen ja vapaa oman mielensä vallasta.

Tiedostamaton mieli saattaa olla täysin sokea omille riippuvuuksilleen, reaktiomalleilleen ja vaikuttimilleen, eikä se siis aina toimi niin kuin olisi rakentavaa, vaan usein jopa päinvastoin. Tiedostamatonta mieltä voidaan myös johdatella ja manipuloida; viedä kuin pässiä narussa jonkun toisen tahon pyrkimysten mukaan. Esimerkiksi monenlainen markkinointi puree höppänöihin, jotka eivät tiedosta oikeita, todellisia tarpeitaan. Tiedostamatonta mieltä voi myös harhauttaa ja pelotella tekemään jotakin sellaista, mikä hyödyttää jotakin toista tahoa, mutta käy ennen pitkää itselle haitalliseksi tai rajoittavaksi. Tiedostamaton, omiin toimintakaavoihinsa ja ”tunnelukkoihinsa” kiinnittynyt, itsekeskeisyyden ja/tai kärsimyksen sumentama mieli on altis kaikenlaiselle ulkoiselle vaikuttamiselle.

Tee palvelus todelliselle itsellesi ja vapauta itsesi mielesi vallasta harjoittelemalla tietoisuutta, esimerkiksi tällä tavoin.

Pohdintaa vuosien takaa:

"Olemmeko me todella itsenäisiä?"

Odottamisen iloa! (Joulukalenterini 3. ”luukku”)

Kosmista valoa? Näistä väreistä voi saada energiaa tehdä sitä
mikä on tarpeen...

Tänään eletään jo adventtiaikaa, ja jouluaattoon on nähdäkseni kolme viikkoa. En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat vaihtaa kotinsa sisustuksen jouluväreihin ja laittaa esille kaikkea mahdollista jouluista. Lähinnä ajattelen, että olisi hyvä siivoilla vähän paremmin ja laajemmin, viedä kierrätettäviä materiaaleja pois eteisestä ja ulkoeteisestä, ja sitten ehkä laittaa valotähti ikkunaan. Ja joitakin omia ”sotkuja” voisi siivota pois olohuoneesta joulupäivien ajaksi, että sinne mahtuu useampi ihminen ja koira paremmin oleskelemaan.

Viimeistään aatonaattona meillä on tapana laittaa johonkin ikkunaan punainen tai vihreä verho, ja aattoaamuna laitetaan kuusi koristeineen. Ja sitten on jonkin verran kynttilöitä, muttei mitenkään ylettömästi. Pöydän kattaus on tavallista siistimpi, kun syömme puuroa aattoaamuna, ja etenkin sitten kun syömme jouluruuan. Omana perinteenä on myös se, että teemme nukkehahmoista jonkinlaisen seimiasetelman olohuoneeseen. Joskus siellä on ollut myös enkelintapainen hahmo, joskus paimenia, ja joskus tietäjiä ja kameli. Ja tietysti tämä asetelma yritetään jollain keinoin valaista, koska ideanahan on juhlistaa ”Maailman Valon” syntymää.

Ihmisille, jotka ylipäätään viettävät jonkinlaista joulua, olisi tärkeintä se, että siivoaapa tai mitä sitten tekeekään, tekee sen hyvillä mielin; ilon ja rauhan tilassa. Jos juhlistamiseen liittyä pakkoa ja paineita, tai jopa ahdistusta, kannattaa ehkä tarkistaa asennettaan ja kokeilla tehdä toisin. Joskus saattaa olla tarpeen tehdä radikaali muutos siinä, mitä konkreettisesti tekee (tai jättää kokonaan tekemättä); joskus sisäinen muutos riittää, niin että tekee saman, minkä ennenkin, mutta rauhallisesti ja ilolla.

Hyvän odottaminen voi olla iloinen ja toiveikas asia, vaikka maailmalla onkin nyt kovin pimeää. Eikä ilon herättelyyn tarvita välttämättä mitään ulkopuolista materialistista (eikä varsinkaan elitististä) – se voi löytyä sisäisen kokemuksen kautta; vaikkapa meditoimalla / rukoilemalla, tai visioimalla jotakin ilahduttavaa.

Mutta jos joku toinen näyttää tarvitsevan tänään apua ilon herättelyyn, ole sinä se herättelijä! Ilahduta siis toisia – Saat varmasti jotain takaisinkin!

Taideterapeuttinen hämmennys ja herätys!

"Pikku-Hukka" vai "Iso Paha Susi"? Avoin
käsi viestii, ettei minulla ole asetta; olen siis
rauhan asialla.

Aloitin tällä viikolla taideterapiaohjaajan täydennyskoulutuksen, ja ”päässäni” häilyy nyt ylettömästi sekalaista informaatiota, mielikuvia, sanallisia katkelmia, sekä niistä herääviä omintakeisia assosiaatioita.

Toisin sanoen, mieleni on hieman sekavassa, jäsentymättömässä tilassa; kuin saavi, jossa on kaikenlaisia toisiinsa sekoittuvia, vellimäisiä aineksia, ja lisäksi joitain uusiakin möykkyjä ja palleroita, ja jota on vastikään sekoitettu oikein hartiavoimin. Yritän nyt päästä sen sekalaisen saavinsisällön yläpuolelle ja vain tarkastella sitä ennen kuin se läikkyy yli ja tulee itselle sellainen olo, että sattui se kuuluisa lapsi lentämään pesuveden mukana… tai tässä tapauksessa pääsi loiskahtamaan saavin laidan yli, kun sisältö niin kovasti velloutui.

No, ehkei sentään mitään niin dramaattista ole tapahtumassa. En minä tähän taideterapeuttiseen prosessiin ja oppisisältöihin aio ”hukkua”, enkä myöskään viskata sivuun mitään itselleni tärkeää. Ylimääräinen informaatio ja ”vaikutuselämykset” saavat kyllä tulvia yli astiasta, mutta yritän noukkia ne tarpeelliset ”sattumat” sieltä seasta, että jäisi sentään jotakin uutta ja tarpeellista noukittavaksi, ja vanha sekoitus seestyisi. Mitä se sisältö sitten onkaan.

Enkä tietenkään oikeasti ole mitään sekoittelemassa; ei ole saavia, velliä eikä sattumia. Tämähän oli vain vertauskuvallinen mielikuva, jollaisia sinne mieleen syntyy aina välillä, vaikkei mitään miettisikään. Kirjoitan tätäkin tekstiä vain, jotta ajatukseni seestyisivät, ja jotakin jäsentyisi ”päässäni”.

Huomaan kyllä, että runsas määrä virikkeitä yhden päivän aikana ylikuormittaa mieltäni, ja olen jonkin aikaa ”tööt”. En välttämättä saa mitään järjellistä aikaiseksi, ja saatan vaikkapa katsoa jonkun BBC:n dekkarin, jossa on ikärajana 12 v. Eli aktuaalisesti teinkin sellaista eilen; siis, katsoin ”Foylen sotaa” ja tein samalla jotakin piirtämisen tapaista tussikynillä, sekä vesivärin levittämistä paperille. Tänään sain kuvaidean ikään kuin jatkoksi taideterapiaohjaajan koulutuksessa tehdylle harjoitukselle, ja piirsin sen simppelisti muistiin. (Harmi kyllä, en saa jakaa noita harjoitusohjeita yleiseen käyttöön.)

No, asiasta toiseen, luinpa uutisista, että oli Joensuussa tehty ilkivaltaa Pride-lipuille. Mitä ihmettä?!? Sen tempun tekijä tai tekijät voisivat esitellä omaa lippuaan jossakin julkisesti, niin voisimme yhdessä analysoida heidän lippunsa viestiä vaikkapa psykodynaamisesta viitekehyksestä käsin. Ilmaisisiko se vihamielisyyden alle piiloutunutta pelkoa? Tai kateutta ja katkeruutta, jonka pohjalla on surua siitä, ettei itse ole saanut riittävästi huomiota? Mutta ehkeipä heillä ole mitään lippua, jolla liputtaa omaa viestiään, ja se harmittaa. Surullista sekin.

Asiasta kolmanteen, oudoksun hieman sitä, jos näitä tekstejäni luetaan vaikkapa rapakon toisella puolella. Onko siellä muka joitain suomenkielisiä, joilla kiinnostaa lukea tekstejäni ihan vain niitten merkityksellisen sisällön takia? Eihän kai näissä jorinoissani ole mitään sellaista, miksi niitä pitäisi ”valvoa”? Enhän ole mukana politiikassa; esitän vain henkilökohtaisia näkemyksiäni, ja kerron ehkä, mistä pidän ja mistä en, mutten kuulu mihinkään puolueeseen tai järjestöihin. Maksan kyllä Luontoliiton Susiryhmän jonkun vuosittaisen tukimaksun (koska minusta susi kuuluu pohjoismaiseen luontoon), muttei senkään ole tarkoitus aiheuttaa vahinkoa kenellekään. Biodiversiteetin ylläpitäminen on globaalisti hyödyllistä; olisi aivan höperöä tieten tahtoen tuhota eläinlajeja…

Mutta jos nyt joku rapakon takana olisikin kiinnostunut ajatuksistani, syystä tai toisesta, niin en minä sitä yritäkään salata, etten pidä mahtipontisuudesta, kermakakkukomedioista, ylettömästä ekstroverttien suosimisesta, enkä monesta muustakaan asiasta sillä mantereella. Enkä myöskään kannata tuon mantereen presidentiksi sitä erästä henkilöä, jonka sukunimi kuulostaa pieruääneltä. Sanottakoon kuitenkin selvyyden vuoksi, etten ole sen enempää kallellani toiseenkaan suuntaan, siis siitä rapakosta katsottuna itäänkään päin.

”Hölmöläisiä” asuu joka puolella maapalloa; siis, tiedostamattomuutta on kaikkialla, ja myös seuraukset ovat valitettavasti nähtävissä kaikilla mantereilla. Kyse ei ole ihmisistä, kansoista ja valtioista; siis siitä, kuka on hyvä tai paha, parempi tai huonompi. Kyse on siitä, olenko itse ”sokea ja kuuro”, vai tietoinen.

Arvostan rauhaa ja vapautta, mutta vastuullista sellaista. Jos oma vapaus vahingoittaa toisia ihmisiä tai luomakuntaa, se ei ole rakkaudellista eikä rakentavaa. Oman edun ajaminen toisia uhkaamalla, tuhoamalla tai pelottelemalla ei tietenkään ole eettistä, muttei myöskään toisten olentojen tuhoaminen ”siltä varalta”, ettei vain itse tulisi tuhotuksi. Onko tämä maailma luisunut ”hätävarjelun liioittelun” tilaan?

Väkivallalla ei saa mitään korjatuksi; se vain vahvistaa ja ylläpitää kärsimystä ja katkeruutta, ja tuottaa lisää vihaa. Eikä pakolla saa ketään muuttumaan ”hyväksi” tai katumaan tekosiaan. Pahaa ei voi tuhota pahalla.

Tarvitsemme tietoisuuden heräämistä, havahtumista, oikeaa ”näkökykyä”. Maailma olisi parannettavissa ja pelastettavissa, jos kaikki ihmiset oikeasti havahtuisivat, heräisivät, tiedostaisivat.

Suurin osa meistä on edelleen harhaisia, sokeita, kuuroja, unessa. Ihmekö tuo, että on niin paljon ahdistusta, pelkoa ja kärsimystä, jos jatkuvasti aiheutamme sitä itsellemme ja toisillemme? Herääminen ”muodon unesta”, tästä ihmismielen harhakuplasta, voi pelottaa, mutta olisi kai mukavampi herätä omaan tahtiinsa, vapaaehtoisesti, kuin tulla sitten yhtäkkiä, akuutin hädän keskellä, rajusti ravistelluksi hereille?

Ei sillä, että ”hätäherätyskään” tarkoittaisi sitä, että oikeasti olisi hätä. Päinvastoin. Heräätpä sitten, miten heräätkin, tiedät olevasi hereillä, kun hätää ei enää olekaan. On vain elämä, tämä hetki, tässä ja nyt.

Laitan tähän vielä ”Rollen” runon tuoreimmasta romaanistani:


Herätä minut varoen
– kuin olisin rakas, hauras lapsesi,
joka on nähnyt unta paremmasta todellisuudesta,
eikä tahdo vielä herätä;
tai joka uinuu syvässä painajaisessa
ja lyö sokeasti ympäriinsä,
jos kosketat häntä varoittamatta.

Herätä varoen –
kuiskaa ensin kaukaa; kerran, kolmesti,
tai seitsemän kertaa,
ja vasta sitten kosketa.
Älä huuda, älä ravista, älä purista.
Muista se rakkaus, jota tunnet,
jossa ei ole pelkoa siitä,
mitä voisin sinulle tehdä,
kun en ole vielä hereillä.

Herätä varoen –
kuin olisin seitti,
jolle asettuneet kastepisarat heijastavat valoa
kuin kyyneleesi, tai kyyneleeni,
joista yhdenkään et halua putoavan maahan.

(T. H. Hukka: "Sateenkaarisilta - eli luuserihomon evankeliumi” 2023)

PS. Myötäelän kaikkia Pride-tapahtumia, missä niitä lieneekään lähitulevaisuudessa. Rakkaus kuuluu kaikille, myös se "ylimaallinen rakkaus"!

Ja jos tästä hyväntahtoisesta kommentista joku vetää herneet nenään täällä, tai rapakoitten jommallakummalla puolella, niin se on kunkin sieraimiaan höröttelevän olennon aivan oma reaktio. Minä syön herneitä joskus, mutten pakota ketään muita ihmisiä niitä syömään, tai tunkemaan nenäänsä. Lapsena laitoin napin nenääni, ja se oli ymmärtämätöntä. Niin että antakaahan toisten lippujen olla rauhassa, ja tehkää omanne. Siitäkin voi tulla ihan kaunis, tai ainakin tekemisen prosessi voi olla terapeuttinen...

Mikä meitä ohjaa: "piilotajunta", tunteet, järki, intuitio vai tietoisuus?

Mieli etsii tästäkin jotakin "järkevää",
kuten pallopäisiä hahmoja. Jostain
syystä tämä hieman ahdistaa minua.

Pikkuveljeni kertoi nähneensä unta, jossa keskustelimme ”piilotajunnan” vaikutuksesta ihmisen valintoihin ja sitä kautta koko maailmaan, ja maapallon tulevaisuuteen.

Tämä onkin mielenkiintoinen pohdiskeltava aihe! Tietoisuuden kehittäminen on minulle se juttu, jota haluankin nostaa esille, koska ihmiskunnan kohtalo todellakin riippuu siitä, miten tietoisia olemme. Vai, olemmeko edelleen ja viimeiseen saakka niin sokeita niille asioille, joita meidän tulisi nähdä, että tuhoudumme tämän pallomme mukana?

Populaaripsykologiassa ”piilotajunta” tai ”alitajunta” viittaavat mielen tiedostamattomaan osaan, jonka sisältöä ei saada ”tajuntaan”, siis, tiedosteta. Osa ihmisen psyykkisistä prosesseista, kuten informaation käsittelystä, tapahtuu väistämättäkin automaattisesti ja tiedostamatta, mutta siitä on eriäviä näkemyksiä, miten laajaa ja miten tarkoituksellista tämä ”tiedostamattomuus” on.

Olen lukenut paljon mm. Jon Kabat-Zinnin kirjoja, ja kuuntelen mieluusti päivittäin ainakin jonkun hänen kirjaansa pohjautuvista meditaatioäänitteistä. Pidän kyseisten äänitteitten vapaamuotoisuudesta ja armeliaasta sävystä. Suosikkini on kohta, jossa lukija sanoo: ”Ei tarvitse tehdä mitään.”

Tärkeintä on tiedostaa; teot seuraavat tiedostamista ja tunteita.

”Ihmisolioilla” näköaistimusten merkitys on yleensä suurempi kuin joillakin muilla eläimillä, joille jokin muu aisti on tärkeämpi. Monilla ihmisillä ajattelukin on usein varsin visuaalista. Näkeviin ihmisiin pystyy myös vaikuttamaan visuaalisilla ärsykkeillä, hyvässä ja pahassa. Mielikuvat jäävät herkästi pyörimään sisäisinä toisintoina, ja niitä on myös muistista heräteltävissä. Mielikuvia käsittelemällä voidaan myös ”manipuloida” tiedostamatonta ihmismieltä, jälleen niin hyvässä kuin pahassa.

Myös kuulonvaraista ”materiaalia” kertyy ihmisen mieleen, sinne muistojen syövereihin, ”piilotajuntaan”. Ja sieltä sitten putkahtelee tietoisuuteen esimerkiksi korvamatoja (kiitos siskolleni viimeisimmästä, ”Goodbye the Yellow Brick Road”…) tai vaikkapa äänimuistoja siitä, mitä joku ihminen joskus muinoin meille sanoi. Saattaapa samaan muistoon liittyä myös ihmisen naamankuva ja muitakin aistimuistoja…

Mitä huonommin tunnemme mielemme pimeitä nurkkauksia (tässä hetkessä torjumamme tai sivuuttamamme asiat), tai vinttejä tai kellareita (muistot), sitä helpommin meiltä jää huomaamatta se, että jotkin mielikuvat, ajatukset, tunnelmat, uskomukset tai muut mielensisäiset jutut saattavatkin vaikuttaa meihin; siis, mielentilaamme, aikomuksiimme, suhtautumiseemme, tekoihimme, valintoihimme. Tulee vain yhtäkkiä huono tai vihainen olo, tai lamaannus, emmekä huomaa, että jokin triggeri on laukaissut jonkin ”alitajuisen” muiston ja siihen liittyvän kokonaisvaltaisen ”olotilan”. Elämme menneessä, jolloin havaintomme ja tulkintamme nykyhetkestä vääristyvät, ja saatamme kokea tunteita, jotka eivät ole tässä hetkessä kovin adekvaatteja…

Kaikilla meillä on joitakin henkilökohtaisia, yksilöllisiä ”juttuja”, joita olemme omaksuneet ehkä jo varhain lapsuudessa. Saatan esimerkiksi pitää jostakin väristä siksi, että siihen liittyi menneisyydessä jotakin mukavaa. En vain muista tuota yhtymäkohtaa, joten en tiedosta kytköstä. Tällainen mieltymys ei haittaa paljoakaan, paitsi jos joku tyylitietoinen ihminen ahdistuu siitä, että minulla on liian sekalaisen värinen olohuone.

Tai sitten inhoan jotakin asiaa, koska siinä on jotakin, mikä on mielessäni yhdistynyt johonkin epämiellyttävään. Se voi olla vaikkapa inho ”pätkäspagetin”, pakastevihannesten ja nakkien yhdistelmää kohtaan. Mikä ihme siinä ruuantapaisessa niin paljon inhottaa? No, aikoinaan sairastuin mahatautiin sellaisena iltapäivänä, kun olin syönyt päivällä tuollaista ruokaa. Pelkät pakastevihanneksetkin nostattavat inhotuksentunteen, ilmankin nakkeja ja pastaa.

Mainosteollisuus hyödyntää tätä ihmislajin oppimisherkkyyttä. Visuaalisesti näyttävä kuvakin voi toimia tehokkaasti ja painua elävästi mieleen, mutta etenkin mainosvideot ovat tehokkaita: niissähän kiinnostava visuaalinen aines yhdistetään mieleenpainuviin ääniin, sanallisiin hokemiin ja tunteisiin vetoavaan tunnelmaan. Tämä aistimuskokonaisuus jää mieleemme ja vaikuttaa tunteisiimme, ja tunteet saavat meidät toimimaan. Kuten esimerkiksi ostamaan jotakin tyhjänpäiväistä tai itsellemme sopimatonta.

Sanotaan, että ihminen tekee jopa 95 % päätöksistään tunneperusteisesti, usein edes tiedostamatta, miksi niin toimii. Sitten hän yrittää keksiä järkiperusteita toiminnalleen, jotta se vaikuttaisi omasta ja muittenkin mielestä rationaaliselta toiminnalta.

Jotkut ihmiset sekoittavat ”tunteen pohjalta” toimimisen intuitioon, joka määritellään ”vaistonvaraiseksi tajuamiseksi”. Intuitiivinen toiminta on ”tunteen ja vaiston varassa” toimimista, mutta siihen kuuluu myös ”oivallus ilman tietoista päättelyä”, eikä se siis ole pelkkää tunteen synnyttämän toimintaimpulssin mukaan toimimista. Eli, intuitio on järki ja tunne yhdessä, ilman tietoista pähkäilyä; oivallus, johon liittyy sisäinen varmuus.

Pelkästään ”tunteella” toimiminen voisi olla vaikkapa sellaista, että säikähtää jotakin, mikä ei ole edes oikeasti vaarallista, ja pakenee sokeasti ojasta allikkoon, ilman pienintäkään aavistusta oikeasti turvallisesta pakoreitistä. Intuitiivinen toiminta taas saattaisi olla vaikkapa sitä, että hyppää rakennuksesta ulos juuri ennen kuin sinne lentää kranaatti. Arjen esimerkit eivät tietysti ole yhtä dramaattisia, mutta ero ”tunteella toimimisen” ja ”intuitiivisen toiminnan” välillä on kuitenkin selvä. Pelkkien tunteitten pohjalta tehdään ”tyhmiä” päätöksiä ja valintoja; pelkällä järkeilyllä taas ei saada tehtyä minkäänlaisia valintoja…

Puhekielessä saatetaan sanoa, että ”tein niin, koska tuntui siltä, että pitää tehdä juuri niin”, ja silloin kyse voi olla enemmänkin intuitiivisesta valinnasta, eikä vain ”tunteellisesta”. Tai, viimeistäänkin lopputulos osoittaa, mistä oli kyse! Intuitio tekee viisaampia valintoja kuin ”tunteilu”, ja järkihän ei siis tee niitä oikeasti melkeinpä lainkaan…

No, palatakseni siihen ”piilotajuntaan”, josta aloitin; intuition näkökulmasta ei siis ole tarpeen tiedostaa kaikkea ajatteluprosesseistaan. Asioita voi oivaltaa osaamatta selittää lainkaan, miten päätyi mihinkin ratkaisuun, ja tämä pätee myös tieteilijöihin, eikä vain ns. taiteilijoihin.

Jotkut sanovat, että sisäinen varmuus ja rauha ovat merkkejä siitä, että ihminen oikeasti tietää, mitä tehdä, vaikkei tiedäkään, mistä sen tietää. Toiminta on silloin rauhallisen varmaa, vaikka saattaisikin toisen mielestä vaikuttaa impulsiiviselta tai harkitsemattomalta. Tällöin ”intuitiivisen ymmärrys” on noussut sieltä ”tiedostamattomasta”, ”piilotajunnasta”.

Toisaalta, voimakas tunnetila, joka saattaa nousta sieltä ”piilotajunnasta” (kuten suuttumus, levottomuus, riehakkuus) saattaa sen sijaan pakottaa ihmisen toimimaan äkkinäisesti. Ihmisestä itsestään hänen toimintansa saattaa tuntua varmalta, mutta kun tunnetila menee ohi, hän tajuaakin, että toiminta oli järjetöntä; minkä ehkä ulkopuoliset olisivat osanneet hänelle kertoa.

Liika ajattelu on ongelmallista, koska järkeilemällä ei välttämättä pääse puusta pitkään, vaan saattaa jäädä jahkailemaan vaihtoehtoisten skenaarioitten välillä. Jos vain noin 5 % päätöksistä tehdään rationaalisesti, niin useimmiten tarvitaan jokin tunne, että osataan päättää ylipäätään mitään. Masentuneena onkin vaikea tehdä päätöksiä, kun tunteet ovat latistuneet, eikä edes jaksa järkeillä. Eipä ihme, ettei ole tahdonvoimaa eikä motivaatiota, vaan sen sijaan kaikki on ”ihan sama”.

Tunteitten herättäminen saa siis ihmiset tekemään päätöksiä, valitsemaan, toimimaan.

Tämä olisi hyvä tiedostaa, ja sen lisäksi tunnistaa, milloin itseen pyritään vaikuttamaan esimerkiksi mainostustarkoituksessa tai muulla tavoin manipulatiivisesti. Manipulointi ei toki aina ole pahantahtoista; esimerkiksi, kun hoidetaan masennusta, auttajaihminen pyrkii vaikuttamaan autettavan ajatuksiin, mielikuviin, tunteisiin ja toimintaan, jotta tämä toipuisi; siis, manipuloimaan hyvässä tarkoituksessa.

Markkinointi ja poliittinen vaikuttaminen taas on kenttä, jossa on hyvä olla tarkkana vaikuttajan motiiveista. Miksi juuri tämä ihminen tai organisaatio haluaa minun valitsevan nimenomaan hänet tai tuotteensa?

Raha, valta, maine, kunnia… Tunnistatko, milloin ”piilotajuntasi” ottaa vastaan juttuja, jotka saavat sinut toimimaan jonkun toisen tahon toivomalla tavalla; eli, luovuttamaan vaikkapa rahaa tai valtaa tuolle toiselle taholle? Erotatko enää omaa ääntäsi, omia mieltymyksiäsi, omia arvojasi, omia tarpeitasi, kun sinulle on tarjottu esimerkiksi jotakin mielihyvää tuottavaa, joka vie huomiosi pois siitä, mitä oikeasti ehkä tarvitsisit?

Mainonnan on jo iät ja ajat todettu ”luovan turhia tarpeita”, ja niinhän se markkinatalous pyörii. Surullista vain, että sama markkinatalous taitaa jo jyrsiä omia jalkojaan, kun kaikki ne aikojen kulussa kehitetyt ja tuotetut markkinoitavat tuotteet ovat tärvelleet ja kuluttaneet loppuun tämän pallon.

Tietoisuuden lisääminen oman mielen sisältöihin ja prosesseihin auttaa tunnistamaan sekä henkilökohtaisia tunteita ja mieltymyksiä omien valintojen taustalla, sekä sen, milloin on ottanut vastaan jotakin vaikutteita ulkopuoleltaan, esim. mediasta, mainoksista. Nämä vaikutteet ovat hyväksi, jos ne tuottavat hyviä valintoja ja hyvää kaikille luomakunnassa. Jos ne taas tuottavat ”hyvää” vain joillekuille harvoille, ja sen sijaan haittaa useammille, ne ovat pahaksi.

”Piilotajuntaa” voi hyödyntää terapeuttisessa tarkoituksessa, ja muutos voi tulla esiin intuitiivisen työskentelyn kautta, esimerkiksi luovana ilmaisuna, joka auttaa tunnistamaan ja hyväksymään jonkin vanhan trauman. Taideterapeuttisessa työskentelyssä terapeuttinen prosessi voi edetä tarvitsematta käsitellä asioita ”tietoisesti”, ja se voi olla erittäin tarpeellista, jos asioille ei ole edes sanoja, tai sanoin ilmaistuna asia olisi vielä liian kipeä käsiteltäväksi.

Oman mielen kellareihin ja vinteille on kertynyt vuosien saatossa kaikenlaista, jota ei ole pystynyt tiedostamaan, ja niitten tonkiminen tapahtuu ajallaan; kenties parhaiten juuri intuitiivisesti. Mutta kaikki se tunteisiimme vetoava ja olevinaan järkeemme vetoava, jota päivittäin kohtaamme vaikkapa mainonnan kautta, olisi hyvä pyöräyttää ”tietoisuuden avaruuden” kautta, reagoimatta siihen heti mitenkään.

Tiedosta siis tunne, ajatus, toimintayllyke, jonka jokin ”ärsyke” on sinussa kenties herättänyt. Muistuta itseäsi siitä, mitä sinulle on oikeasti tärkeää, mitä oikeasti tarvitset, ja tunnista, mihin suuntaan menet, jos valitset toimia sinulle heränneen toimintaimpulssin mukaisesti.

Esimerkki: Olet päättänyt säästää rahaa johonkin, mitä ihan oikeasti tarvitset. Näetpä sitten netissä jonkin tuotteen, joka ”olisi kiva”, ja tuotekuva herättää sinussa paljon mukavia tunteita (kuten vaikkapa Lego-paketti, jollaista et saanut lapsena). Haluat tietysti ostaa sen tuotteen, ja perustelet järkevästi itsellesi, ettei se maksa niin kovin paljon, eikä hidasta kovin merkittävästi säästötavoitettasi, ja siitä seuraa paljon mukavia hetkiä, mikä on hyväksi mielialallesi, jne.

Tunteesi sanovat siis, että ”osta vain, se on kiva juttu!”. Järkesi saattaa puolustaa tuossa hetkessä mielihaluasi, vaikka sen toteuttaminen onkin tavoitteesi vastainen. Intuitio saattaa kuitenkin varoittaa sinua (se on tuossa hetkessä omantunnon roolissa), ja jos kuuntelet sitä, jätät tuon mukavan asian ostamatta, ja olet lopulta valintaasi tyytyväinen, kun muistat säästötavoitteesi. ”Markkinatalous” tietenkin yrmyilee sinulle, kun et sillä kertaa osallistunutkaan sen ylläpitämiseen kuluttamalla, mutta sinä säästit rahasi johonkin, mitä oikeasti tarvitset.

Ellet tunnista todellisia tarpeitasi, ”ruokit” itseäsi mielihalujen toteuttamisen kautta. Ja joskus nuo mielihalut saattavat olla peräisin vaikkapa markkinointikikkailijoitten onnistuneista tempuista sinun kustannuksellasi.

Jos taas jokin mielihalu nousee vaikkapa turvallisuudentunteen järkkymisestä vauvaiässä, sekin voisi olla hyvä tiedostaa ja tunnistaa, hyväksyä, surra, ja antaa haavan parantua, ikään kuin "valohoidolla"!

Kaikki, minkä tuot valoon, muuttuu valoksi. Mielen ullakon siivoaminen alkaa valon sytyttämisellä.

Rakkaus on ilmaista, ”hyvinvointi” sen sijaan maksaa?

Selvyyden vuoksi; en ole käynyt taidemuseossa
yhdistelemässä orgaanisia aineita taideteoksiin
jonkinlaisena mielenosoituksena. Alla oleva on
 vain palapeli, ja tämä on vain kevennys.

Tänä vuonna olen sattuneesta syystä tullut katsoneeksi Ylen iltauutisia useamman kerran viikossa. Täälläkin päin maailmaa hätäillään inflaatiosta ja uhkaavasta lamasta, ja ”hyvinvointiyhteiskunta” on uhattuna, kun valtion kassa ei riitä siihenkään palvelutasoon, mihin on totuttu; saati sitten mihinkään parannuksiin (vaikkapa nuorten mielenterveyden palveluissa). Joku talouselämän asiantuntijaihminen, jota jossakin uutislähetyksessä haastateltiin, kehotti hymysuin niitä, joilla on rahaa, ”kuluttamaan”, jotta tämä rahalla rakennettu ”hyvinvointiyhteiskunta” säilyisi ennallaan.

Niin että hyvää Joulua, kuluttakaa vain maapallo loppuun!

Minua lähinnä ärsytti moinen innostunut kehotus. Maapalloa uhkaavan ekokatastrofin takia ei näet pitäisi ”kuluttaa” etenkään yhtään nykyistä enempää, ja mieluummin paljon vähemmän. Ei pitäisi ryöstää uusiutumattomia luonnonvaroja, eikä tukea ostoksillaan tehtaita, jotka aiheuttavat ympäristöhaittoja tai polkevat ihmisoikeuksia, eikä ylipäätään pitäisi enää ostella mitä sattuu, ettei aiheuta sademetsien katoamista tai valtamerien tuhoa. Tarkka joutuu olemaan ostaessaan sellaisiakin tuotteita, mitä ihmiseläjä kohtuudella tarvitsee…

En ollenkaan tajua, mitä tuotteita tai palveluita tämä jokin asiantuntija-ihminen oikein ajatteli hyvätuloisten tai omaisuutta omaavien ihmisten voivan ”kuluttaa” ilman, että siitä tulisi pitkällä tähtäimellä enemmän haittaa maapallolle kuin lyhytnäköistä hyötyä rahan varaan rakennetulle ”hyvinvoinnille”? Eikö hän ajatellut kuluttamisen pitkän tähtäimen haittoja ollenkaan? Oliko hänellä mennyt jotenkin huti se, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, jos jatkamme ”business as usual”- tyyliin?

Jos ihmiset olisivat toisiaan kohtaan empaattisempia ja vanhemmat huolehtisivat jokaisesta jälkeläisestään mahdollisimman hyvin ja suojelisivat heitä myrkyllisen henkisen ympäristön haitoilta, ei olisi niin paljon henkistä pahoinvointia, jonka vuoksi menetetään ”työuria” ja verotuloja, ja tarvitaan julkisen puolen mielenterveyspalveluita tai Kelan korvauksia psykoterapiaan. Täydelliseen vanhemmuuteen ei tietenkään kukaan pysty (etenkään, kun osa ihmisistä on synnynnäisesti alttiimpia kärsimään ympäristön haittavaikutuksista), mutta vähän parempaan suoritukseen saattaisi päästä, jos henkinen hyvinvointi laitettaisiin oikeasti etusijalle jo uuden elämän alkuvaiheessa.

Mutta mikä onkaan joillekin hämmentyneille tuoreille vanhemmille ”tärkeää” tässä kieroutuneessa ihmisegojen kulttuurissa? Laittaa masukuvia someen ja tehdä vanhemmuudestaan julkinen, vääränlaisen itsetunnon rakennusprojekti? Esitellä lapsiperhearkeaan tuntemattomille ja tehdä pikku-lapsesta vastoin tahtoaan ”julkkis”? Vai olevinaan edistää lapsensa älyllistä kehitystä ylikuormittamalla lapsensa erilaisilla virikkeillä ja tavaroilla jo ennen kuin hän osaa sanoa ”ättä” tai ”iti”? Tai pakottaa lapsensa ”harrastamaan” jotakin kodin ulkopuolella, ettei itse koe huonommuutta kahvipöytäkeskusteluissa tai vanhempainvarteissa, kun lapsi viihtyy liian hyvin ”vain” kotona?

Kummallisen moni vanhempi ei esimerkiksi tiedä, että liialliset virikkeet voivat haitata etenkin alle kolmivuotiaan aivojen kehitystä, tai että hoivan ja kasvatuksen tulisi mukailla lapsen synnynnäistä temperamenttia. Kaikki lapset eivät ”sopeudu” siihen, mikä useimmille on ok tai siedettävää. Vaikken olekaan töissä varhaiskasvatuksesta, minulle on syntynyt vaikutelma, että on liian paljon vanhempia, jotka heivaavat lapsensa heti, kun pystyvät, yhteiskunnan ja median ”kasvatettaviksi”. Heillä on ilmeisesti tärkeämpää tekemistä kuin kasvattaa jälkikasvuistaan vastuullisia aikuisia; tai he luulevat, että yhteiskunta ja media kasvattavat tasapainoisia ihmislapsia. Kaamea erehdys! Ja on myös liian paljon sellaisia vanhempia, jotka haluaisivat koulia lapsistaan jonkinlaisia ”ihmelapsia”, mutta saavat aikaan narsisteja tai ahdistuneita neurootikkoja.

Lapsistaan oikeasti välittävillä ihmisillä saattaa sitten olla kaikenlaisia muita vaikeuksia, joitten takia vanhemmuus ja lapset kärsivät. Moni vanhempi yrittää oikeasti parhaansa, mutta yhteiskunta saattaa kampittaa tai tuottaa pettymyksen heikkoina hetkinä. Ja ylipäätään tämä hemmetin egoistinen kulttuuri harhaannuttaa lapsia, jotka hyvin helposti pääsevät ”nauttimaan” internetin pseudotodellisuudesta, eivätkä voi sinne yksin unohdettuina tietää, mikä on ok, mikä totta, mikä tervettä. Ihmekö tuo, että kouluikäisetkin alkavat olla sairaan väkivaltaisia?

Päiväkodeissa menee huonosti. Koulumaailmassa menee huonosti. Opiskelijoilla menee huonosti. Työttömillä menee huonosti. Työelämässä olevillakin menee huonosti. Ja vanhuksillakin menee huonosti. Eikö tämä kaikenikäisten ihmisten henkisen pahoinvoinnin lisääntyminen viimeistäänkin jo kerro, että jotain on pielessä tässä yhteiskunnassa, tässä kulttuurissa, tässä ihmisten maailmassa? Eikö sekään ole vielä herättänyt, että ”sivistynyt” ihmiskunta on oikeasti pilaamassa maapallon?

Ja miten moni ihminen aiheuttaakaan mielenterveysongelmia läheisilleen, kun ei ymmärrä, mitä tekee, eikä pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, tai korjaamaan aiheuttamaansa vahinkoa? Kuinka moni penska aiheuttaakaan hölmöyksissään mielipahaa, tai jopa vuosikymmeniä kestäviä traumoja vertaisryhmässään, siellä koulumaailmassa, joka pahimmillaan voi olla yhtä traumatisoiva kuin pitkittynyt sotatila? Tai kuinka moni aikuinen aiheuttaakaan työelämässä henkistä kärsimystä työtovereille, alaisille, esihenkilölle, eikä edes tajua sitä itse?

Ja että pitää olla vielä niin hemmetin sotaisaakin tämä ihmisten yhteiselo! Ihmisluonnon sotaisuus aiheuttaa suunnattomia tuhoja ja ympäristöhaittoja, ja sotaan varustautuminen kuluttaa luonnonvaroja, energiaa, materiaaleja ja rahaa. Ja se myös vie suuren osan ”ajatusenergiastamme”, tuottaa hirvittävän paljon murehtimista, ahdistusta, pelkoja, märehtimistä myös ulkopuolisille, saati sitten niille, jotka elävät sodan keskellä. Sota-asioihin keskittyminen vie huomiota monelta tärkeältä asialta; kuten läheisiltä, terveydestä huolehtimiselta, ympäristöasioilta, ihmisoikeuksien puolustamiselta…

Olemmepa sitten hyvin ”turvassa”, kun olemme halunneet turvata rauhaa varustautumalla sotaan, mutta yhä edelleen kovin mielenterveysogelmaisia, ja lopulta vailla riittävää julkista palvelua menetetyn mielenterveytemme korjaamiseksi! Eipä ole varaa hoitaa mielenterveyttä, jos pitää lisätä ”puolustusmenoja”. Sotaisa mentaliteetti pitää yllä stressitilaa, ja stressaantunut ihminen voi pian olla putkinäköinen, ärtymisherkkä ja lopulta vainoharhainen…

Eikä yksittäisillä ihmisilläkään tunnu olevan ”varaa” ehkäistä mielenterveysongelmia vaikkapa hoitamalla pikkuvauvaansa itse, kun pitää olla mahdollisimman paljon työelämässä tullakseen edes toimeen. Pitäisikö olla vielä enemmän työelämässä valtion verokassaa lisätäkseen, jotta päivähoitoon yötä myöten raahattu lapsi saa sitten isona mielenterveyspalveluita julkiselta puolelta ilmaiseksi? Tai pitääkö paahtaa ylen määrin töitä saadakseen ylimääräistä rahaa, että voi kuluttaa markkinatalouden tuotteita, että olisi itsellä edes hetken aikaa ”kiva olo”? Tai, pitääkö meidän oikeasti ”kuluttaa” siksi, kun se asiantuntijaihminen niin kehotti Ylen iltauutisissa vedoten jonkinlaiseen yhteisvastuullisuuteen ”hyvinvointiyhteiskunnan” säilyttämisessä?

Onko tämä se ”hyvinvointiyhteiskunta”, jota kannattaa ylläpitää ”kuluttamalla”? Rakennetaanko hyvinvointia rahalla vai rakkaudella? Aina ei ole mahdollista saada molempia, eikä toista voi hankkia toisella. Todellista rakkautta ei voi myydä eikä ostaa.

”Kuluttamisen” sijaan meitä kaikkia voisi kehottaa siihen, että lopettakaamme pahan mielen ja kärsimyksen aiheuttaminen toisille ihmisille, niin ei tarvita niin paljoa mammonaa henkisten vahinkojen korjaamiseen. Mikä hitto meitä ihmisiä riivaa, kun emme osaa olla traumatisoimatta toisiamme?

Sokeus. Tietoisuuden puute.

Jos joutuisin syystä tai toisesta haastateltavaksi iltauutisiin, kehottaisin ihmisiä pysähtymään, olemaan jonkin aikaa ilman mitään ulkoisia virikkeitä, ja kuuntelemaan sitä, mitä he aivan oikeasti tarvitsevat, ensisijaisesti. Vastaus löytyy sisäisestä maailmasta.

Emme tarvitse yletöntä aineellista ”hyvinvointia”; etenkään sokeaa kulutusvimmaa hedonismin, eskapismin tai olevinaan järkevän talousajattelun huumassa. Ihminen tarvitsee ensisijaisesti tunteen siitä, että hän on. Hän on olemassa, elossa. Moni pinnallinen tarve laantuu tai jää kokonaan heräämättä, kun on tietoinen olemassaolostaan ja tavoittaa läsnäolon ihmeellisen rauhan todetessaan ääneen tai mielessään: ”Minä olen.”

Tässä pari lainausta Eckhart Tollen kirjasta ”Läsnäolon voima”:

”Oleminen on kaikessa ikuisesti läsnä oleva kaikkinainen elävä ykseys lukemattomien syntymän ja kuoleman lain alaisten muotojen tuolla puolen.” --- ”Valaistuminen merkitsee juuri Olemis-tietoisuuden saavuttamista ja tuossa ’toteutumisen tunnun’ tilassa elämistä.”

”Koko mainosteollisuus ja kulutusyhteiskunta romahtaisivat, jos ihmiset valaistuisivat eivätkä rakentaisi enää minuuttaan tavaroiden avulla.”

Joten, kuten sanoi ihminen, jonka kunniaksi (ainakin olevinaan) vietetään tulevaa ”kulutusjuhlaa”, kun hän oli joutunut ymmärtämättömän väen ristiinnaulitsemaksi:

”Antakaa heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Niin, eivätpä tainneet tietää, eikä moni tiedä vieläkään. Tulkoon siis valkeus ja uusi maailma itse kunkin sisälle!



PS: Adventin ajalle muistutuksena, kertaa tästä vinkit ”hyvään joulumieleen”.

Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Hengittäköön ken voi!

Tämä kuva on tässä jyrsijämäisyyden
ja tekstin tunnelmaan sopivan lievän
 pahaenteisyyden takia.

Thousand Foot Krutch on ainakin hankkimieni albumeitten lukumäärän perusteella nähtävästi jonkinlainen ”suosikkibändini”. En tosin ”seuraa” sitä mitenkään, enkä edes muista, minkä näköisiä tyyppejä siihen kuuluu (paitsi sen, että jälkikasvuni nimitti kokoonpanoa ”jyrsijäbändiksi”), enkä edes pidä musiikillisesti aivan kaikista senkään bändin biiseistä mitenkään erityisesti. Arvostan kuitenkin TFK:n useimpia sanotuksia, ja joistakin biiseistä pidän kaikin puolin; sekä musiikkina että sisällöllisen viestin vuoksi.

Kuuntelen tällaista ”kaikin puolin mieleistä” musiikkia säästeliäästi, eli useimmiten vain 1 – 3 kappaletta kerrallaan. Niinkin vähäinen kuuntelu kuitenkin aiheuttaa minulle ns. ”korvamatoja”. Nyt muutamana päivänä on pyörinyt päässä tähän lainaamani kertosäe biisistä ”Learn to Breathe”. Ja vaikkei siinä suoranaisesti viitatakaan konkreettiseen hengittämiseen (ainakaan pelkästään), niin etenkin korvamatona toistuessaan kyseinen kertosäe muistuttaa siitäkin, että kannattaa tarkistaa, miten hengittää, koska sillä on merkitystä…

Take the time to learn to breathe
’cause some day we’re goin’ under
When did we all fall asleep?
Won’t someone wake us?
Take the time to learn to breathe
’cause some day we’re goin’ under
Help us see what’s underneath…
(Thousand Foot Krutch)

Tänään lukaisin Ylen sivuilta otsikon, joka väitti että ”muisti toimii paremmin uloshengittäessä”. Alla oli lisäksi lause: ”Hermosolut aktivoituvat tehokkaammin, kun ihminen hengittää ulos ja sydämen syke on lepovaiheessa.” Paljoakaan enempää en jaksanut tai malttanut tuota juttua lukea, mutta muutaman lauseen kautta mieleeni palautui muitakin asioita liittyen siihen, miten hyödyllistä on osata hengittää vaikkapa mieluummin pallealla kuin rintakehällä.

Siitä on jo vuosia, kun aloin itse opetella syvähengitystä; saatuani lopultakin aivan tarpeekseni kroonistuneista stressioireistani. Sitä ennen olinkin oikein taitava saamaan itseni pahoinvoivaksi ja melkein täriseväksi hyperventiloimalla; erityisesti liian paljon kahvia litkittyäni, jotta ”jaksaisin”, sekä yllättävissä rasitustilanteissa, kun tuli ”hotkittua” liikaakin happea elimistöön. Säännöllinen hengitysharjoittelu tuotti onneksi tulosta ja auttoi myöhemmin siihenkin, että myös tietoisen läsnäolon harjoittelu esim. hengityksen seuraamiseen keskittyen tuntui luontevalta.

No, keuhkoni ovat kuitenkin edelleen herkät, ja huono sisäilma ja monenlaiset ärsytystä aiheuttavat hajut ja pienhiukkaset saavat minut usein yskimään tai pidättelemään hengitystäni. Ja se, ettei saa kunnolla happea (kuten maski naamalla työskennellessä), aiheuttaa kyllä sekä päänsärkyä että jonkinlaista hajamielisyyttä. Kaipa se on ihan maalaisjärjellä ymmärrettävissä, että aivot tarvitsevat riittävästi happea toimiakseen ideaalisti. Jos hengittää ”huonosti” tai ”huonoa ilmaa”, aivot toimivat huonommin. Jos hengittää syvemmin ja ja ilma on raikasta ja hapekasta, ajatus juoksee, keskittyminen helpottuu, asiat jäävät paremmin mieleen…

”Hengityksen oppiminen”, siis, esimerkiksi syvähengityksen omaksuminen on onneksi mahdollista säännöllisen harjoittelun kautta. Joskin se vaatii tietynlaista viitseliäisyyttä, ja kuten kaikki viitsimisestä kiinni jäävät tekemiset, hengittämisenkin harjoittelu jää ajatuksen tasolle, ellei ole riittävää motivaatiota. Tai kertakaikkisen pakko.

Mikä sitten motivoisi siihen, että oikeasti tulisi opeteltua hengittämään aiempaa syvemmin? Riittäisikö motivaatioksi se, että ylipäätään tiedostaa, että elämä on kiinni hengittämisestä? Jos ei enää hengitä, on kuollut. Ihminen saattaisi jopa elää vähän kauemmin ja vähemmän kituliaasti, jos hengittäisi ”paremmin” (jos sillä on jollekulle merkitystä). Tai innostaisiko jotakuta ne kaikenlaiset terveydelliset vaikutukset, joita syvähengitykseen liitetään?

Hengitystä syventämällä:

… elimistö ”hapettuu” tehokkaammin, stressi helpottaa, ahdistus lievittyy, kipu helpottuu, verenkierto tehostuu ja tasoittuu, syke laskee, unenlaatu paranee, mieliala, oppimiskyky, keskittyminen ja muisti tehostuvat, ikääntymisprosessi hidastuu, hengityslihakset kehittyvät, kunto kasvaa, aineenvaihdunta ja rasvan polttaminen tehostuvat, myrkkyjä poistuu elimistöstä tehokkaammin, immuunisysteemi toimii paremmin, energiataso nousee, lihaskireydet helpottuvat… (Pikaisen ”tiedonhaun” ja muistinkaivelun perusteella.)

Olen törmännyt mainintoihin, että jopa vain yksi tai parikin syvää hengitystä vaikuttaa jo myönteisesti elimistöön ja ”olotilaan”. Huokailuilla ja puuskahteluillakin on merkityksensä. Kymmenen syvää hengitystä vie pari minuuttia; kenellä ei ole aikaa arjessaan edes siihen? Se on kamalaa ja surullista, ellei ole, mutta ihme ja kumma: hengittäminen onnistuu jopa samanaikaisesti, kun teet jotakin muuta asiaa, jopa nukkuessasi! (Vitsi.)

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut jättää muistuttamatta siitä, että tietoisuus hengittämisestä voi olla omalla tavallaan vielä merkityksellisempää kuin se, että osaako hengittää ”oikein”. On kyllä hyödyllistä huomata se, miten hengittää, ja korjata hengityksensä rauhallisemmaksi ja syvemmäksi. Mutta syvemmällä tasolla on tärkeää tiedostaa se, että ylipäätään hengittää. Hengitys muistuttaa siitä, että olen elossa, ja se on ihmeellistä. Tietoisen hengityksen kautta voi myös ”nousta ylemmälle tasolle”, niin että näkee, mitä kaikkea onkaan meneillään täällä maan päällä… (”Help us see what’s underneath…”)

Ota siis aikaa – nyt – ja opettele hengittämään, koska jotkut päivät vain kerta kaikkiaan ovat ”syvältä”, oikeita ”maanmatopäiviä”, ja erityisesti silloin on tarpeen päästä tämän maallisen kituutuksen yläpuolelle. Siihen voi riittää yksikin tietoinen hengenveto, tai edes ajatus siitä.

Plääh ja hoh hoi...

Jos haluat olla rauhantekijä, aloita itsestäsi

Tämä pari vuotta sitten maalaamani,
idean havainnollistamiseen tarkoitettu
kuva esittää "muodon unesta
herännyttä tietoisuutta" (Tollen termein).

Tämä kirjoitus ei edusta psykologian viitekehystä, vaan ilmaisee henkilökohtaista ajatus- ja uskomusmaailmaani. Minulla näet on jonkinsorttinen hengellinen ”vakaumus”, jollaista voitaisiin pitää epätieteellisenä ns. tieteellisissä piireissä, ja jonka esille tuomista voisi pitää epäasiallisena vaikkapa työroolissani. Mutta tällä areenalla ja juuri nyt olen vain yksityishenkilö, omine uskomuksineni ja käsityksineni, ja siinä määrin kuin sananvapaus oikeasti sallii, voinen ilmaista näkemyksiäni rakentavassa tarkoituksessa.

Ja kaipa niitä on joitakin tiedeihmisiäkin ollut (kuten Einstein) ja lienee edelleen, joitten tieteellistä uskottavuutta ei ole kyseenalaistettu siksi, että heillä on ollut jonkinlainen hengellinen maailmankatsomus. En ole teologi, mutta minulle on kehittynyt käsitys ja näkemys esimerkiksi siitä, että erilaisissa uskonnollisissa ”suuntauksissa” on jotakin yhteistä pohjaa. Kun mennään tarpeeksi syvälle asian ”ytimeen” (siis, kulttuuristen tapojen, mieltymysten, kielen, käsitteiden yms. ohitse), on nähtävissä tai koettavissa, että on vain yksi ”jumaluus”, josta on syntynyt lukuisia ihmismielen tulkintoja.

En minä tätä alkusepustusta kirjoittanut siksi, etten itse uskoisi, että minulla on oikeus esittää myös hengellisiä näkemyksiä tai mielipiteitä. Kaikki nämä alkusanat ovat tässä siksi, että on aiheellista informoida mahdollista lukijaa siitä, että tämä teksti on ”uskomuksellinen” eikä populaaripsykologinen. Etten siis käyttäisi ”ammatillista arvovaltaani” luihusti hyväkseni ”aivopestäkseni” jotakuta uskomaan samoin kuin minä uskon. Ja mitä minä sellaisesta edes hyötyisin? En aio kerätä kolehtia itselleni siksi, että tässä jotakin ”saarnaan”. Tiedän, että henkisesti tällainen kirjoittelu on itsekästä. Yritän ehkä vaikuttaa maailmaan, jotta sietäisin sitä paremmin itse. Yritän lievittää kärsimystä, etten joutuisi kokemaan myötäkärsimystä. Yritän luoda rauhaa, koska haluan itse olla rauhassa…

Maailma tällä pallolla tuntuu olevan menossa ”ihan pilalle”. Viime päivinä on soinut mielessä Bastillen biisi, jossa lauletaan: ”When it feels… like the world’s gone mad… and there’s nothing you can do about it…” Ja vastikään kuuntelin (”aktiivisesti” kehomeditaation jälkeen) Thousand Foot Krutchin ”War on Change”- biisiä. Siitä jäi soimaan yksittäisiä säkeitä, kuten: ”I want to live like I know I'm dying, take up my cross, not be afraid.” Ja kysymys: ”Is it true what they say, that words are weapons?” Ja vielä tämä säe: ”There's a war going on inside of me… tonight…”

Itsestä tuntuu siis, ettei jaksaisi enää sietää tätä kaoottista sontaa, typeryyttä ja mädännäisyyttä, joka maailmassa vallitsee. Muttei se tietenkään tarkoita, että pitäisi saada muutetuksi koko maailma, jotta oma olo helpottaisi. Voihan sitä paeta ”maailman pahuutta” omaan kuplaansa, vaikkakin se on itsen kannalta pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu, koska sieltä kuplasta loppuu happi (puhumattakaan koiran peräpään kaasumaisista tuotoksista). Tai sitten voi yrittää tapella kaikkia ja kaikkea vastaan, ja olla sitten koko ajan helvetillisessä sotatilassa. Mutta sekin on hölmöä. Siinähän menee ikä ja terveys, eikä maailma muutu sen paremmaksi, kun itsekin vain lisää sen ”pahuutta” omalla vihamielisyydellään.

Tyhmää ja epistä! Jos tuntuu välillä oma mieli ihan toopelta, niin en tiedä helpottaako vai pahentaako se tilannetta, kun tuntuu, että jotkut muut ne vasta toopeja ovatkin. Eikä siinä kaikki, että maailma tulvii monenlaisia toopeja, vaan on olemassa jopa tuhovimmaisia sellaisia; niitä kamalan ilkeitä, itsekkäitä, aivan moraalittomia ihmisiä… Ja minähän en tietenkään ole koskaan ollut yhtään kamala enkä itsekäs! Se on aina joku niistä muista, joka tekee pahaa; ainakin enemmän kuin itse on koskaan tehnyt. Kunnes koittaa päivä, että tiedostaa olevansa itsekin osallinen maailman ”pahuudessa”. Ainakin se yksi kahdeksasmiljardiosa. Tosin, vastuun voi vielä jakaa omille ”pahoille puolilleen”, niin ei ole siitäkään osuudesta ihan yksin vastuussa.

Jos nyt vaikkapa puhuttaisiin taistelusta hyvän ja pahan välillä, klassiset sadutkaan eivät oikeasti kerro siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Tai jos kertovat, ne antavat minun mielestäni väärää kuvaa todellisuudesta. Uskon, luulen, arvelen, että sadut kertovat ihmisen sisäisestä maailmasta. Yksinkertaistettuna: ihmisen sisällä on ”puolia”, joista osa on niin sanotusti ”pahempia”, ja osa vähän parempia. Tietoisuus näistä ”puolista” olisi se ”minuus”, joka saattaisi olla parasta meissä, jos olisi hereillä.

Toisin sanoen, meidän kaikkien sisällä on ”pahuutta” ja itsekkyyttä, ja jos me ”ruokimme” niitä puolia itsessämme, kasvaa todennäköisyys, että ”pahat” puolemme vaikuttavat enemmän myös toimintaamme, siis, ulkoiseen käytöksemme ja suhtautumiseemme itseen ja toisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Osaamme sen ”sisäisen ikävän puolemme” ruokkimisen kyllä hyvin. Haudomme katkeria ajatuksia, emme anna anteeksi, pidämme itseämme enemmän arvossa kuin muita, valitamme, kauhistelemme, syytämme toisia kaikesta pahasta, jne.

Meidän sisällämme on siis käynnissä jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Kun ”paha” voittaa ja pääsee valtaan, eli tarttuu ohjaksiin, teemme ”pahaa”; tai vähintäänkin ilmaisemme ja lietsomme vihaa myös ulkoisesti. Jos hyvä voittaa sisällämme, teemme hyvää; heijastamme hyvää ulospäinkin. Niin yksinkertaista se on (ellei väen väkisin halua monimutkaistaa sitä esimerkiksi älyllisestä viisastelutarpeesta).

Tätä sisäistä taistelua kukaan toinen ihminen ei voi kokonaan käydä meidän puolestamme, vaikka joku ulkopuolinen ehkä voikin olla avuksi siinä, että ylipäätään älyämme ”katsoa itseemme” (tai niin kuin presidentti totesi ”peiliin katsomisesta”). Kukaan toinen ihminen ei pysty näkemään yhtä hyvin sisällemme kuin me itse voisimme nähdä. Meillä on kuitenkin taipumus olla hieman sokeita tai likinäköisiä tarkastellessamme itseämme. Tai sitten olemme haluttomia katsomaan sinne ”peiliin”, koska tiedämme näkevämme siellä jotakin epämiellyttävää.

Jos uskaltaisimme tarkastella sitä, mitä ”sisäisessä valtakunnassamme” on meneillään, näkisimme asioita, joita emme ehkä haluaisi nähdä, mutta joita meidän oikeastaan täytyy nähdä, jotta saamme ymmärryksemme takaisin. On uskallettava tunnustaa ”syntinsä” edes itselleen, jotta voimme antaa ne anteeksi itsellemme. On kohdattava ”sisäiset pahiksensa” kasvoista kasvoihin, hyväksyttävä niitten olemassaolo ja nähtävä, miten ne parantuvat, kun ne tuodaan ”valoon”; hyväksytään, annetaan niiden olla.

Ilman valeasuja, ilman varustuksia, ilman ”egonjatkeita” toinen ihminenkin on vain joku, joka on joskus ollut pieni vauvanrääpäle, vaikka hän juuri nyt olisi vaikkapa hemmetin vihainen ja sekaisin. Jokaisella vihaisellakin reppanalla on olemassaolon oikeus. Jos tällaisen olennon mieli on edelleen takertunut ulkoiseen ”muotoon”, se ei ymmärrä, ettei sen olemassaolo ole kiinni egon säilymisestä ja monenlaisista egonjatkeista (kuten kansallisuudesta tai ulkoisesta valtakunnasta). Se luulee ehkä oman olemassaolonsa olevan uhattuna ja joutuvansa taistelemaan omasta olemassaolostaan. Mutta valtio EI ole minä. Minuus on tietoisuutta, ”henki”. Sitä ei voi tuhota; joten, meidän ei tarvitsisi pelätä olemassaolomme puolesta.

Mutta tämä on ehkä liian outoa ja vaikeatajuista, joten, mieluummin me ehkä vain kuitenkin seuraamme uutisia ja teemme ”demoneita” niistä ihmisistä, jotka mielestämme tekevät enemmän pahaa kuin me itse. Osittain se voi olla tottakin, että jotkut tekevät enemmän konkreettista pahaa, koska heillä on enemmän vaikutusvaltaa ja vähemmän empatiakykyä. Eivätkä kaikki ihmiset sentään syyllisty vaikkapa väkivaltarikoksiin, tai ylipäätään riko vakavammin lakeja. Mutta moraalisia rikkeitä, eettisten normien sivuuttamista ja toisten tai oman hyvinvoinnin laiminlyömistä tapahtunee kenen tahansa arjessa.

Ehkemme ole olleet niitä ”pahimpia pahiksia”, mutta kenties olemme olleet vähän hölmöjä? Olemmehan antaneet maailman mennä näinkin pilalle. Ehkäpä olemme jättäneet tekemättä jotakin oleellista tässä paniikissamme elää ”oikeanlaisesti” ihmisten silmissä, tai ylipäätään selvitä hengissä? Jospa olemmekin laiminlyöneet ”sisäisen valtakuntamme” hallinnon, ja päästäneet siksi tiluksemme retuperälle; kaikenlaisten sisäisten hölmöjen ja kusipäitten sotkuiseksi taistelutantereeksi?

Jos koettu uhka onkin sisäinen eikä ulkoinen, ei ole mitään järkeä hyökätä ketään toisia ihmistä vastaan sen enempää kuin vahingoittaa itseäänkään. Uhantunne ei katoa eikä hyvä pääse valtaan sillä tavoin, että ihminen yrittää tuhota toisiin ihmisiin tai tahoihin sijoittamansa ”pahan” tekemällä itse pahaa; voimalla ja väkivallalla. Pahaa ei tietenkään voiteta pahalla. Vihalla ei ratkaista konflikteja. Kun kiukkuinen kääpiö jossakin sadussa ”poksahtaa” omaan patoutuneeseen raivoonsa, roiskeista voi aiheutua tuhoa ympäristöön, mutta se on myös kääpiön loppu. Ehkä se olisi tarvinnut apua, ettei raivoa ja katkeruutta olisi kasaantunut niin paljon. On kurjaa olla kaikkien vihaama ja inhoama pahis, joka lopulta tuhoaa itsensä omalla pahuudellaan. Kyrie eleison!

Sotaa käydään sisällämme, ja ulkoinen maailma on heijastus siitä, mitä ihmiset käyvät läpi sisällään. Ei meidän tule kääntyä ihmisiä vastaan, vaan vastustaa sitä ”pahuutta”, joka tuhoaa luomakuntaa ja hyötyy ihmiskunnan kollektiivisesta hölmöydestä (= tiedostamattomuudesta). Meillä on oikeus suojella itseämme ja läheisiämme, muttei tuhoamalla toisia. On ymmärrettävää taistella itsepuolustukseksi, muttei siihen tarvita vihamielisyyttä.

Kun taistelemme henkisesti, emme tarvitse aseita, joilla tapetaan, vahingoitetaan tai aiheutetaan tuhoa. Jos sanat ovat aseita, nekin voivat kyllä järkyttää, kirvellä ja sokaista hetkeksi, eikä niilläkään saisi vahingoittaa ketään. Etenkin väkevämpiä niistä on käytettävä varoen ja vastuullisesti kuin kirurgin veistä. (Lapsena käytin sellaista askarteluun ja tökkäsin terällä reiteeni, joten, opettelemista on…)

Ottakaa ”herruus” sisäisessä valtakunnassanne ja taistelkaa sen puolesta. Mikään valtakunta ei kestä kasassa, jos sitä repivät sisäiset riidat. Taistelkaa rauhan puolesta niillä aseilla, jotka eivät maksa mitään, ja jotka ovat kenen tahansa käytettävissä. Pukekaa yllenne se taisteluvarustus, jota ei voi tuhota.

Kuka tahansa voi seistä lujana, järkkymättä, kuin vuori. Ihminen voi seistä omien sanojensa takana, tai maadoittaa itsensä jalkojensa kautta ja pyrkiä rauhoittumaan tämän kaiken kaaoksen keskellä.

Kuka tahansa voi tehdä parhaansa pysyäkseen totuudessa. Jos ei tiedä, mikä on totta, voi yrittää sentään olla levittämättä epävarmaa tietoa eteenpäin, ja höpisemättä valheita omankin päänsä sisällä. Harhojen kehittelyähän me teemme lähes jatkuvasti, kun pyörittelemme mielessämme ajatuksia, joista vain harva on totta ja rakentavaa. Se, joka uskoo aivan kaikki omat ajatuksensa, on ns. mielipuoli.

Meidän henkinen olemuksemme voisi olla kuin haarniska, joka suojelee meitä kaikelta pahalta, ja jota ei voi tuhota. Kuka tahansa meistä voi kuvitella olevansa ihmeellinen olento, jolla on oikeus olla olemassa, kun hän on kerta ihmeellisen prosessin kautta tänne maailmaan putkahtanut. Olemme saaneet tämän ”varustuksen” Luojaltamme.

Kuka tahansa voi pyrkiä edistämään rauhaa omassa mielessään, sisäisesti, ja sitten muitten ihmisten kanssa. Ei lietsota vihaa, ei katkeruutta, ei kostonhimoa. Jos arvelee itse ehkä saavansa anteeksi omat hölmöytensä, olisi kaiketi reilua antaa itsekin muille anteeksi?

Rauhaan – niin sisäiseen kuin ulkoiseen – tarvitaan sitä, että hyväksyy sen, mitä on ja mitä on ollut; antaa anteeksi ja aloittaa joka päivä ”puhtaalta pöydältä”. Todellinen, pysyvä rauha edellyttää kaikilta ihmisiltä sisäistä rauhansopimusta – muuten katkeruus jää kytemään ja leimahtaa jonakin päivänä uudelleen liekkeihin. Viholliset ovat ”oman talon väkeä”, ja me olemme ”oma talomme”. Shalom sinunkin talollesi!

Tarvitsemme lujaa luottamusta siihen, ettei meillä ole hätää, syvimmällä tasolla. Olemassaolomme ei lopu, vaikka tuhoutuisimme ulkoisesti. Voimme olla kuin kilpi; se ei hyökkää, vaan suojelee ja torjuu kaikki vihamieliset yllykkeet, niin sisäiset kuin ulkoiset.

Voimme hyväksyä sen, että jokainen hetki on mitä on. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus; ikään kuin pelastuksen hetki. Olemme olemassa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ja jos tarvitsemme jotakin terävää, jolla puhkaista ”kuplia”, joihin ihmiset piiloutuvat, tai tuhota valheellisia kuoria, tai romahduttaa sopivaan kohtaan tähtäämällä hyökkääjän suojavarustuksen, tai puhkaista mätäpaiseen, meillä on käytössämme Sanan miekka. Luoja suokoon, että sen pitelijää ohjaa tietoisuus, eikä itselleen sokea mieli.

Jos olet herännyt, pysy valveilla. Joka hetki. Hyväksy se, mitä on. Katso, mitä sisälläsi on, ja toivo ja ano rauhaa sinne. Hyväksy sekin, ellei sitä ole. Taistele silti hyvän puolesta; kukista sisäiset ”hirviösi” rakkaudella ja anteeksiannolla. Et näe enää niin paljon ”hirviöitä” ulkopuolellasi, kun nekin ovat kärsiviä vauvoja tai pikkuelukoita.

Sisäinen todellisuus heijastuu ulkoiseen. Kun valo syttyy, se alkaa valaista ympäristöäkin. Sinusta tulee rauhantekijä.

Ellet ole vielä herännyt, olisiko jo aika herätä ja sytyttää lamppunsa?

PS: Luonnollisesti maailmantilanne vaikuttaa siihen, miksi tätä kirjoitin. Vihanlietsonta ylläpitää ulkoista sotatilaa, kun ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä vihollisia toisissa ihmisissä ja kaivautuvat entistä lujemmin omiin poteroihinsa, tai hyökkäävät entistä isommalla raivolla. Vihollinen on kuitenkin ”henkinen”, vihollinen on ”mielessä”, eikä suoranaisesti kukaan toinen ihminen. Mieli ohjaa ihmistä, ja kun mieli muuttuu, ihmisen suunta muuttuu. Mieli taas muuttuu, kun tietoisuus herää ja ottaa hallinnan mielestä ja sitä kautta ihmisen toiminnasta. Pysytään siis hereillä, eikä mätkitä ketään unissamme.

Mielentilaani vaikutti osaltaan myös yksi Ylen dokumenttielokuva, ”Hyvä käytös” (2019), jonka ohjaaja on antanut anteeksi veljensä murhaajille tehdessään elokuvaa elinkautisvangeista. Tekstin loppuosan ”inspiraationa” on Ef. 6:10-17. Ja tähän vielä yksi Raamattusitaatti:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11