Mitä sinä ihminen huidot?

Kuva: Henri Kähkönen 2026

Moni ehkä muistaa tv-mainoksen, jossa tunturin päällä oleskeleva paikallinen ihmettelee, miksei turisti käytä sitä yhtä tuttua ötökänkarkotusainetta.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse sen enempää paikallisista, turisteista tai ötököistäkään, ellei sitten halua ajatella vertauskuvallisesti ja nimittää mielensisäisiä ärsykkeitä ja impulsseja jonkinlaisiksi ötököiksi.

Jos pää on täynnä aistimuksia, havaintoja, ajatuksia, muistikuvia yms. joihin mieli tahtoisi jotenkin reagoida, tilanne voi olla jossain määrin samanlainen kuin ihmisellä, joka joutuu keskelle inisevää ja pistävää ötökkäparvea. Panikointi ja huitominen eivät auta paljoakaan. Sisätiloihin pakeneminen auttaa hetkellisesti, mutta eihän se auta eteenpäin tunturin valloituksessa sen enempää kuin arkisten toimien hoitamisessa mielensisäisiä ötököitä kuhisevissa olosuhteissa…

Joku ehkä muistaa myös Franciscus Assisilaisen (kai se oli hän) esittämän vertauskuvan pään päällä lentelevistä linnuista, joitten ei pidä antaa pesiä päähänsä. Ampiaisten huitominen voisi olla vielä hölmömpää kuin pikkulintujen, ja samoin on mieletöntä ”potkia pistintä vastaan”.

Viktor Frankl on sanonut jotakuinkin että ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”. Sama ärsyke ei siis aina, automaattisesti, tuota samaa reaktiota samallakaan ihmisellä (tai koe-eläimellä). Tuo tila ärsykkeen ja reaktion välissä on nimenomaan tyhjä, ikään kuin mielen ulkopuolinen tai mieltä ympäröivä avaruus, ja se tyhjä tila tavallaan laajenee, kunhan vain oivaltaa ja tiedostaa sen olemassaolon.

Tuossa tiedostavassa tilassa mielen ”yläpuolella” meillä on valtaa valita, miten reagoimme, vai reagoimmeko lainkaan. Ja joka kerta, kun emme reagoikaan automaattisesti entisellä, oppimallamme tavalla, edistämme muutosta käyttäytymisessämme. Kun oivaltaa, ettei ole pakko reagoida (ainakaan heti ja automaattisesti), voi keskittyä tuohon tyhjään tilaan, jossa voi hengitellä, rauhoittaa elimistöään, ja antaa mielensä laajentua ja yhtyä tietoisuuteen, joka on itse asiassa myös hyväksyvä ja armollinen; ”avara kuin taivas”. Tuohon tyhjään tilaan, avaruuteen, mahtuvat kyllä kaikki kiukku ja poru, destruktiiviset tai muutoin vahingolliset toimintayllykkeet, impulssit loukata toista, menettää toivonsa, heittää hanskat tiskiin, tms.

Ei siis auta, vaikka olisi jonkinlainen supersankari, jolla on yli-inhimillisiä taitoja ja voimia ja vieläpä joitain kaikenlaisia huipputeknisiä varusteita, jos uhkaaviin ”ärsykkeisiin” törmätessään panikoi ja ylireagoi ja ruiskii seittinesteitään sinne tänne, solmiutuen lopulta itse seittiinsä.

Fantasia- ja scifitarinoissa sankari ehkä yleensä onnistuu välttämään sokean paniikkireagoinnin, mutta oikeat ihmiset kyllä reagoivat elämäntilanteissaan aika usein vähän niin kuin tuo kuvan hahmo. Harmillisen usein haastavissa tilanteissa ihmisen toimintakyky ja energia tuhraantuvat reaktiiviseen ympäriinsä roiskimiseen, ainakin mielen sisällä, tai jopa ulkoisesti. Ja sittenpä väsähdetään eikä jaksetakaan enää mitään järkevää ja rakentavaa; ollaan keskellä itse aiheutettua sisäistä ja/tai ulkoista sotkua kuin omiin seittinesteisiinsä muumioituneena, tunti- tai päiväkaupalla… Ja masentaa ja ahdistaa, tietysti, kun ”ötökät” niin paljon koettelevat ihmisparkaa!

Tiedän miltä se tuntuu. Luojan kiitos, en enää nykypäivänä ole niin usein omien reaktioitteni aiheuttaman psyykkisen sotkun keskellä, mutta olenpa kuitenkin aina silloin tällöin, niin että mieli käy negatiivissävytteisesti ylikierroksilla ja sitten tekee mieli yökkäillä ulos kaikki ötököitten läiskimisestä ja myrkytysyrityksistä syntynyt, omalla kortisolituotannolla höystetty liemi tai mönjä. Yritän kuitenkin nykyään muistaa, että aika usein ”sekaannustilaan” päätyminen johtuu omasta ylireagoivasta mielentilastani (joka ilmenee etenkin stressaantuneena) ja siitä, etten muista sitä ”tyhjää tilaa” ärsykkeen ja reaktion välillä. ”Tyhjyyttä” on näemmä aika vaikea muistaa, mutta ehkä jokin havainnollinen kuva voisi auttaa sen muistamisessa? No, sitä kyhäillessä pitää vain vältellä niitä ötököitä…

Pelastettuja sanoja

Onnistuimme kaivelemaan 2015 kesällä jumiutuneen läppärini uumenista kovalevyn ja pelastamaan sieltä joitakin kiinnostavia ja tunnearvoisia tiedostoja; kuten kuvia jo edesmenneistä eläinystävistä ja leikkimaailmoista. Silmiini sattui myös yksi word-tiedosto otsikolla "Runo", ja siinä oli tämä joskus vuoden 2013 aikana kirjoittamani teksti, jonka oma pääni oli kyllä jo unohtanut, mutta kovalevy säilönyt:

”Harhamatka”

Globaalin harhan maailmassa
silmiä sahaavassa lepopaikassa
teollista mahantäytettä ja keinovaloa;
hintana vain murto-osa sielusta,
jossa krooninen aliravitsemustila.

Onko pakko jatkaa?

En jaksa enää näitä
pakkopiristäviä taukoja
jakomielisellä matkalla
olevinaan jonnekin,
mistä maailma pakottaa etsimään onnea.

Se mainostaa lumetta,
piilottaa mielenrauhan
silkkaa ilkeyttään,
ei anna hengähtää;
piiskaa ja juoksuttaa,
ja kerää rahat eksyneen taskusta.

Onko tämä pää enää minun?

Aistit turtana
maailmaan voi kadottaa itsensä.

Viereisessä pöydässä lapsi sanoo ENKÄ!
Ei syö sitä mitä tarjotaan.
En minäkään halua enää
tätä luonnotonta tahnaa.

Haluan elämän.

Jos pysyn paikallani,
suljen silmäni maailman loisteputkilta,
vajoan nälkäisen sydämeni tyhjiöön.

Harha katoaa.

Tiedän missä olen;
perillä itseni kanssa.

(H.K 2013 / T. H. Hukka)

Jokohan voisi arkihuolet heittää ja siirtyä henkevämpiin tunnelmiin? (Joulukalenterini 21. ”luukku”)

Tänään olisi hyvä alkaa laskeutua rauhaisampiin tunnelmiin; siitä huolimatta, että on vielä jäljellä yhtä jos toista, mitä toivoisi saavansa tehdyksi ennen aattoiltaa, jos olisi normaalissa kunnossa.

Itse kukin voisi tässä vaiheessa adventtia miettiä, mitä joulun viettäminen itselle oikeastaan merkitsee, pohjimmiltaan, vai merkitseekö se mitään sen kummempaa kuin pyöreitten vuosien täyttäminen.

Joillekin ihmisille joulun juhliminen on lähinnä vain mukava perinne, ilman sen syvempää sisältöä tai varsinkaan hengellistä merkitystä. Jotkut ehkä juhlivat joulua uskontonsa perinteitten mukaisesti, uskonnollisesti. Minä en nimitä itseäni ”uskonnolliseksi”, koska minulle uskominen ”johonkin korkeampaan voimaan” (miten sitä sitten nimittääkään) ei ole mikään ulkoisesti määritelty ”uskonoppi”, vaan sisäinen kokemus; ts. koen olevani ”hengellinen”. Hengellisyyteeni sisältyy kyllä kristillisyyden ydin, näin oletan, muttei se sulje pois muitakaan viisauksia (kuten ”Itämaan viisaitten” Jeesus-lapselle tuomia lahjoja) eikä esim. syvämietiskelyn merkitystä henkilökohtaisessa yhteydenpidossa ”yläkertaan”.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin joulutunnelmista näillä miettein…

Tietoisuuden valoa? (Joulukalenterini 16. ”luukku”)

Ratkaisukeskeisestä ajattelusta on päähäni tarttunut lausahdus:

”Paras tapa vähentää pahaa on lisätä hyvää.”

Tämän voi sanoa myös symbolisemmin:

Paras tapa vähentää pimeyttä on sytyttää valoja.

Tähän aikaan neljä vuotta sitten pohdin tällaisia:

Sytytä lamppusi vuodenvaihdetta odotellessa

Joulukalenterini 1. ”luukku”: Koiranunta?

Tässä arkisen työlääntymisen ryvetyksessä ja ihmismaailman globaalisti ankeassa kollektiivisessa mielentilassa sain äkkinäisesti päähäni ilahduttaa itseäni selaamalla enemmän tai vähemmän vanhoja, digitaalisia kuvakansioitani. Tarkoitukseni oli saada oma mieleni kääntymään edes vähitellen joulukuun ja adventin tunnelmiin. Joulun viettäminen symboloi minulle muun muassa rauhaa, hiljentymistä, välittämistä, toiveikkuutta; "maailman valon" syntymistä pimeyden keskelle. Eikä tunnu kovin mielekkäältä olla siihen aikaan apaattisessa ja murehtivassa mielentilassa...

Koska monetkin joskus aiemmin ottamani kuvat saivat minut vähintäänkin hymyilemään, tai jopa huvittuneeksi, ajattelin jakaa ne vähän niin kuin joulukalenterin tapaan näille joulukuun päiville, että tulee edes jokin mukava hetki jokaiselle päivälle.

Tarkoitukseni ei siis varsinaisesti (tai ainakaan pääasiallisesti) ole piinata lukijoitani epätavallisen tiuhoilla päivityksillä, vaan hyödyntää ikään kuin tekaistua ulkoista painetta siihen, että saan tehtyä jotakin omaakin ”joulumieltä” nostattavaa.

Eli, tässä tulee ”joulukalenterini” ensimmäinen ”luukku”:

Väsyttääkö? Stressaako? Oletko liian levoton?

Mitä jos nukkuisit tänään tovin ”koiranunta”?

Petaa itsellesi mukava nukkumapaikka sängylle, sohvalle tai lattialle, ja heittäydy sitten siihen, luonnollisen elukkamaiseen asentoon. Sulje silmäsi ja kuvittele olevasi koira (tai joku muu tassullinen), joka torkkuu huolettomana tässä hetkessä, murehtimatta tulevia ja märehtimättä menneitä. Hengittele syvää hengitystä kuin täysin rento elukka (tai ihmisvauva), ja tiedosta, että olet rento ja levollinen, ja silti aivan valpas, niin että voit hetkessä havahtua ja kohottautua, jos tilanne niin vaatii. Kun havahdut ja haluat nousta, venyttele elukkamaisesti ja tee sitten se, mikä tuntuu tärkeimmältä ja tarpeelliselta, tässä ja nyt.

HUOM. Olen aiemmin julkaissut vinkkejä ”hyvän joulumielen” saamiseksi, ne voi kerrata tästä.

Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.

Halvat huvit ja naurettavat murheet

"Minä-keskeisen kulttuurin parodia"- esitys meneillään. 

Pienessä mutta riittävän häiritsevässä paineessa otan nyt asiakseni kirjoittaa jonkinlaisen päivityksen tähän vaihtelevasti säännölliseen blogiini. En ole lainkaan varma siitä, onko minulla mitään erityistä sanottavaa mistään sellaisesta asiasta, millä olisi etenkään satunnaisille lukijoille mitään kovinkaan oleellista merkitystä. Olen ihmetellyt joitakin asioita tällä viikolla, ja osan olen todennut - niitä hetken aikaa ihmeteltyäni - niin luokattoman turhanpäiväisiksi asioiksi, ettei ole niin sanotusti ”maksanut vaivaa” jatkaa ihmettelystä analysointiin, vatvomiseen, murehtimiseen eikä varsinkaan vouhkaamiseen.

Joittenkin asioitten murehtiminen on oikeasti hieman naurettavaa, mutta eipä sitä naurettavuutta ymmärrä siinä vaiheessa, kun asia ärsyttää tai ahdistaa. Ja asioitten murehtimiseen sitä paitsi väsyy, eikä ole oikeastaan mitään järkeä väsyttää itseään. Etenkään, jos on tarkoitus yrittää asentaa verhotanko ja verho sisäeteisen oven eteen, ettei ovipielistä karkaisi niin paljon lämpöä sitten, kun ulkoilma on huomattavasti kylmempää kuin sisäilma. Olisihan sekä vastuullista että itsekkään pihistelevää yrittää säästää energiaa…

Niin, siinä olisi yksi aihe, jota vatvoa tällä areenalla, mutten jaksa sitäkään mitenkään asiallisesti käsitellä juuri nyt. Yleisradio huolehtikoon kansan valistuksesta energian säästämisessä, kun on kerta luultavasti jollakin tavalla vastuussa ihmisten informoimisesta senlaatuisissakin asioissa. Paljolti kyllä Ylen uutissivuilla on sellaistakin tietoa, mitä minä en välittäisi tietää, enkä varsinkaan nähdä, muttei siitäkään nyt enempää. Onhan hieman naurettavaa murehtia sitä, että esimerkiksi urheilu-uutiset ovat minun mielestäni tylsiä, koska minulle on pieni vaiva olla lukematta niitä, ja muille suuri vaiva jakaa tuskailuni siitä asiasta.

Mutta energian säästämiseen palatakseni, sitten kuitenkin; minulla ei ole mitään sitä vastaan, periaatetasolla, mutten vain pysty kaikessa pihistelemään, kun tässä elämäntilanteessa on jossain määrin pakko ajaa jonkin verran autolla ja esimerkiksi lämmittää vettä sähköllä. Ellen sitten hanki jotakin kylpysaavia, johon voi keittää veden puuhellalla, ja jossa voisi periaatteessa pestä pyykkiäkin. Se on tosin liian raskasta nivelille, se pyykin vääntely. Ja ellei pidä lämpöpattereita päällä edes pakkasilla, pitää lämmittää taloa koko ajan puulla, mutta lämmin ilma ei kierrä kunnolla joka nurkkaan, eikä yksi ”nokipoika” (puhallin) hellan päällä taida riittää. Pitäisikö sitten laittaa jotain sähköisiä puhaltimia, vai leikkiä muinaista egyptiläistä orjaa jonkun ison ”tuuletushuiskan” kanssa?

Kuntopyörään voisi periaatteessa virittää systeemin, joka pyörittää tuuletinta, muttei minulla ole siihen tarvikkeita, ja se on ehkä liian hullua jonkun mielestä, ja veisi liikaa tilaa, ja keräisi pölyä, ja olen allerginen pölylle, enkä pidä pölyjen pyyhkimisestä, ja imuri on sekin varmaan joku sähkösyöppö. (Haluan korpikuusen kannon alle nukkumaan talviunta. Säästää energiaa.)

No, aurinkopaneeleja voisi asentaa sitten joskus, kun taas sietää ylimääräisiä ihmisiä värkkäämässä kotinsa seinustalla ja katolla. Nokipojasta ja ”ylimääräisistä ihmisistä” puheenollen, tällä hetkellä nuohoojankin tulo tuottaa etukäteisrasitusta, koska sitäkin vierailijaa varten pitää yrittää laittaa tavaroita ”normaalisti”; siis, siirrellä kierrätettävien materiaalien laatikoita, koiratarvikkeita ja työkaluja pois sellaisista kohdista, jotka saattavat kiinnostaa nuohoojaihmistä hänen työnsä puolesta. Ja koirakaverini haluaisi mennä haukkumaan sitä harvinaista vierasta, tai ainakin urisemaan hänelle. (Se urina saattaa tarkoittaa eläimellistä nauramista, mutta onneksi nuohoojaihminen ei ehkä tiedä sitä, että hänelle nauretaan, koska se voi olla loukkaavampaa kuin se, että muristaan, en tiedä… Riippuu kai tilanteesta ja ihmisestä.) Joudun pitämään koiraa makuuhuoneessa koko sen ajan, kun joku ulkopuolinen ihminen värkkää kodissani jotakin, enkä pysty keskittymään ylipäätään mihinkään muuhunkaan tekemiseen ennen kuin se ammatti-ihminen on asiansa tehnyt. Viimeksi hän siivosi jälkensä oikein huolellisesti. Eikä minulla ole mitään sitäkään ihmistä eikä asiaa vastaan, periaatteessa, mutta kunhan vain rasittaa ja ärsyttää ja tuntuu niin vaivalloiselta…

Jotkut ovat eläneet vuosikausia sodan, vainon, nälänhädän ja muitten kurjuuksien keskellä eri puolilla maailmaa, ja minä täällä kerään aivan kummallisen pienistä ja tavallisista asioista itselleni jonkinlaista epämääräistä ylikuormitusta. Naurettavaa? No, onhan niin, että sitten kun on ihan oikeasti jotakin raskasta ja hankalaa elämässä, nämä pienet murheet tosiaankin unohtuvat. En tietenkään halua mitään katastrofaalista tapahtuvaksi, että älyäisin lopettaa ”naurettavuuksien” murehtimisen. Jospa suhteellisuudentajun saavuttaisi muullakin tavalla…

Joskus meditaatiohetki auttaa ”unohtamaan” ainakin pienemmät murheet; asiat etääntyvät ja suhteutuvat oikeaan mittakaavaan, tietoisuuden äärettömään avaruuteen. Mutta toisinaan ärsyttäviä asioita tulee kerralla liikaa, enkä ehdi tai muista olla erityisen tietoinen ja hyväksyvä, vaan olen defensiivinen, sumeakatseinen, ja suorastaan hyökkäävä. Esimerkiksi mediasta tarttuu herkästi mieleen ärsyttäviä asioita, kuten uutisia, joita ei itse pidä oleellisina; tai kuvia, joita ei haluaisi nähdä…

Olen kyllästynyt ainakin siihen, että Ylelläkin on naurettavuuteen asti jauhettu pääministerin biletystä niin kuin ei olisi tärkeämpiä asioita, joita käsitellä; kuten se, että ihmisten sokeus oman toimintansa seurauksien suhteen on tuhoamassa maapallon elinkelpoisuuden. Mutta toisaalta, onhan se hieman huolestuttavaa, jos niinkin vaikutusvaltainen ihminen kuin pääministeri joutuu itkeskelemään julkisuudessa sitä, miten raskasta hänellä on ollut. No, ihmettelen sitä, eikö hän oikeasti ole muka ymmärtänyt, että kaikki, mitä hän vapaa-ajallaankin tekee, saattaa päätyä julkiseksi? Aika moni julkkis taitaa jossain vaiheessa joutua kohtaamaan sen pisteen, jossa julkisuus ei olekaan enää kivaa; jos se oikeasti on sellaista koskaan ollutkaan…

Hoh. Olisipa tosiaan tärkeämpiäkin asioita kuin puida toisten ihmisten vapaa-ajanviettoa. Olkoon kukin siitä vastuussa ihan itse, miten rentoutuu ja "pitää hauskaa", ja hyvähän se on, jos pyytää anteeksi sitä, jos tulee töpeksittyä tai loukattua joitakuita sillä "hauskanpidolla", olipa humalassa tai muuten höppänä. Tosin, mitä ”hauskanpito” oikeastaan tarkoittaa? Sillähän voidaan kuvailla monenlaista tekemistä, joskus vähän moraalitontakin (”Minähän vain pidin hauskaa!”). Jostain syystä en itse pidä koko sanayhdistelmästä. Pitäminen on OK ja hauskuus on OK, mutta ”hauskan pitäminen” on jotenkin kummallisesti ärsyttävä ilmaisu… Käytän sitä ilmaisua joskus siksi, että muut ihmiset tuntuvat ymmärtävän, mitä se tarkoittaa, vaikken itse taida käsittää sitä… Miksi hauskaa täytyy ”pitää”? Miksei vain voi ”olla” hauskaa?

Minusta oli hauskaa kaivella legopalikkalaatikkoa ja etsiä legoukoille erilaisia naamoja ja ”vaatteita”. Joskus oli hauskaa hypellä Kolin kansallispuiston alueella jossakin rannassa kiveltä toiselle ja pelätä, että jalka lipeää ja kengät kastuu. Ja tässä jokin aika sitten kiipesin vanhan liiteriautotallin katolle paikkaamaan myrskyn repimää peltikattoa. Se oli jännittävää ja melkein jopa nauratti, kun en meinannut ensin uskaltaa siirtyä heppoisilta ja vaappuvilta alumiinitikkailta katon puolelle. Oli kuitenkin hauskaa kävellä katolla ja käyttää ruuviväännintä, kun yleensä ruuvaan ruuvit käsivoimin.

Sekin oli hauskaa, että käydessämme eläinpihassa tuossa puolen tunnin matkan päässä huomasin ylämaannaudan alkavan synnyttää juuri, kun olimme siinä kohdalla; tosin aika kaukana, mutta erotin, miten peräpäästä tuli jotain litkua ja sitten vasikan sorkat tulivat esille. Uusi elukka oli putkahtanut maailmaan sillä aikaa kun kävimme rapsuttelemassa muita elikoita. Yksi vuohi karkasi aitauksesta ja lähti seuraamaan meitä. Lampaat määkivät persoonallisilla äänillään, joista tuli mieleen erilaisia ihmispersoonia, jotka kaikki huutavat enemmän tai vähemmän vaativasti: ”Mää!” ”Mää!” ”Mää!”

Oli hauskaa löytää autotallin likaisesta sekasotkusta vanhat taulunkehykset ja ehjä pesuvati, ja purkaa sohvan istumaosa, koska sen sisältä löytyi hyviä rimanpätkiä nikkarointiin. Sekin oli hauskaa, että aamulla oli kaunis usva ja usvan keskeltä kuului ampuhaukan kikitys, vaikkei mitään näkynytkään. Päivällä oli tosin tulla vähemmän hauska kohtaaminen autoni ja tuulihaukan välillä; polkaisin jarrua, ettei tömähtänyt kyseinen tuulihaukka tuulilasiin… Mutta ehdin nähdä, miten kaunis höyhenpeite sillä onkaan, ja linnun mustakeltaisen silmän, jossa oli valopilkku. Olisi ollut karmeaa, jos se olisi taittanut niskansa tai vammautunut lentokyvyttömäksi siksi, että minä olin juuri silloin siinä autoineni kaasuttamassa. Sekunnin murto-osa ratkaisi…

Jos olisin aivan ”hörhö”, ajattelisin, että ehkäpä se tuulihaukka selvisi hengissä siksi, että osoitin aamulla neuroottista armeliaisuutta tuiki tuntemattomalle ötökälle. Huomasin näet koirankusetuslenkiltä palatessani jonkun siivekkään ötökän sadevesiastiassa, ja äkkinäisessä säälinpuuskassa vein ensin koiran sisälle, vaikka väsytti ihan älyttömästi, ja palasin vielä erikseen ulos noukkimaan sen ötökän pois vedestä. Laskin sen ruohonkorsille ja ilahduin, kun se olikin vielä elossa. Se oli tietysti vain yksi ötökkä. Jotkut ihmisetkin ehkä kohta syövät niitä läjäpäin. Mutta joskus sitä tuntee tarvitsevansa sellaista tunnetta, että voisi auttaa edes yhtä elävää...

Sanotaan, että ”hulluilla on halvat huvit”. Ja voisi kai sanoa, että toisinaan meillä kaikilla taitaa olla noitten halpojen hupien vastapainoksi vähän naurettavia murheita…

Kuinka selvitä ”kylmässä maailmassa”?

Tästä tulee mieleen "kivisydän",
joka helposti assosioituu myös
"kylmään maailmaan". Tosin, näkyy
siinä jonkinlainen naamakin, jos
katsoo vähän pää kallellaan...

Loma-aikana sain nauttia muutamista hyvin hiljaisista hetkistä lapsuuteni kotiseudulla. Hiljaisuus on hyväksi ainakin omalle pääkopalleni, mutta valikoiduista äänistä saa myös luotua itselleen muistuttajia vaikkapa merkityksellisistä elämäohjeista.

Kuuntelin pitkästä aikaa 12 Stonesin biisin ”World So Cold”, joka alkaa sanoilla:

”It starts with pain
Followed by hate
Fueled by the endless questions
No one can answer …”

Joskus sitä unohtaa hyviäkin biisejä, kun kuuntelee musiikkia hyvin säästeliäästi. Kyseinen kappale löytyi läppärin tiedostoista, kun siirsin musiikkia ”uuteen” puhelimeen, ettei tarvitsisi käyttää kaupallista musiikin suoratoistosovellusta, tai etsiä kuunneltavaa nettiselaimella. (Oletan nimittäin, että itselle ostetun musiikin kuunteleminen muistikortilta on sekä eettisempää että ekologisempaa kuin suoratoistosysteemi.)

Joskus varhaisemmassa elämässäni en edes ymmärtänyt vieraskielisiä sanoituksia, ja suomenkielisten laulujen sanat taas saattoivat häiritä musiikkiin tai laulajan ääneen keskittymistä. Saatoin pitää joittenkin ”tuontibiisien” rytmeistä ja melodioista, jättäen huomiotta sanojen pinnallisuuden. Toisaalta pidin joistakin mollivoittoisista kansanlauluista, mutten varsinaisista lastenlauluista. Lapsille suunnatut sanoitukset olivat minusta ”lapsellisia”, ja kaikki muukin niissä lähinnä ärsytti. Sen sijaan muistan pitäneeni Juicen ”elokuusta”, ja Hassisen Koneen ”tiskiräteistä” ja ”peltirummuista”. Ne suomenkieliset biisit, joita saatoin jäädä lapsenakin kuuntelemaan, olivat sanoituksiltaan kenties psykologisesti mielenkiintoisia, ja niitä saattaa pompata edelleen mieleeni (kuten tuo muuan ”peltirumpu” yhtenä alakuloisena päivänä).

Nykyään kuuntelen enimmäkseen kantaaottavia tai henkeviä, lähinnä tiettyjen bändien biisejä, ja niitäkin aika valikoidusti. En myöskään pidä radion valikoimattomasta kuuntelemisesta, koska en jaksa kuunnella radiojuontajien pälpätystä ja riekkumista, etenkään typeristä puheenaiheista, enkä yleensä halua kuulla heidän suosimaansa musiikkia. Onneksi radion saa useimmiten pidettyä kiinni, paitsi kaupassa.

Mutta palatakseni tähän ”kylmään maailmaan” omasta muistokuplastani, omista pitämisistäni ja pitämättömyyksistäni, joilla ei liene merkitystä muille kuin itselleni, jos minullekaan…

Vapaasti tuota aiemmin mainittua ”World So Cold”-biisiä suomentaen: ”Se alkaa kärsimyksestä, jota seuraa viha, jota ruokkivat loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata…”

Tuska ja kärsimys, joka herättää turhautumisen ja vihan, jota ihminen lietsoo jossittelulla, kauhistelulla, murehtimisella, syyllistä etsimällä, ja niin edelleen…

Voisiko tätä ihmiskunnan vihanlietsonnan vitsausta tätä selvemmin ilmaista?

Miten kohtaan kärsimyksen, joka on väistämätöntä tässä ”kylmässä maailmassa”, niin ettei siitä herää vihaa, jota emme taida oikein osata hillitä, vaan tuppaamme vain kasvattamaan sitä?

Tuntuu niin absurdilta seurata kiihtynyttä sotavarustelua ja muuta ihmisten keskinäiseen epäsopuun ja epäluottamukseen liittyvää touhua. Mikseivät ihmiset osaa elää sovussa ja rauhassa, vaan tappelevat ja kiistelevät kuin mitkäkin ”apinat”? Olevinaan järkevät ihmiset, ”luomakunnan kruunut”, vajoavat ”mielettömien” eläinten tasolle, kun ovat oman ”mielensä” vallassa, ja käyttävät älyllisiä kykyjään ja teknisiä taitojaan pahaan…

Tässä vielä lainaus em. biisin keskivaiheilta:

”Are you sane?
Where is the shame
A moment of time passes by
You cannot rewind
Who's to blame
And where did it start
Is there a cure for your sickness?
Have you no heart…”

Ratkaisu ei ole taantua eläimelliseen ”mielettömyyteen”, vaan vapautua mielensä vallasta nousten sen yläpuolelle, uudelle tasolle, tietoisuuteen. Tietoinen ihminen kykenee näkemään ”oman mielettömyytensä” ja omat sisäiset ristiriitansa, jotka heijastuvat siihen, miten hän toimii muita ihmisiä ja luontoa kohtaan. Tietoisuuden voi saavuttaa jopa olemalla tekemättä mitään. Jos vain lopettaisi hetkeksi tekemisensä ja kuuntelisi hiljaisuutta, niitä pieniä hiljaisia hetkiä mielensä metelin sisällä.

Kärsimystä syntyy väistämättä erilaisten kipujen, pelkojen, onnettomuuksien, menetysten yms. takia. Mutta ellei tapahtunutta tai juuri nyt tapahtuvaa kykene hyväksymään, vaan taistelee mielessään sitäkin vastaan, tulee tuolla hyödyttömällä vastarinnallaan lisänneeksi omaa (ja toisten) kärsimystä. Jos jokin on jo, mitä järkeä on yrittää kieltää sitä olemasta? Eihän se sillä häviä, jos sanot sille: ”Ei, ei, eikä hemmetti!” ja hakkaat päätäsi seinään, potkit pistintä vastaan, tai sitä, jota kuvittelet syypääksi harmiisi (noin kuvainnollisesti).

Sano sen sijaan vaikkapa: ”No joo, okei… ”

Eli hyväksy se, mikä tapahtui jo, pidätpä siitä tai et. Hyväksy se, mikä on, ja tee sitten se, mitä voit, että saat helpotetuksi jo tapahtuneen vahingon, ikävän asian, kivun tms. vaikutusta itseesi ja toisiin. Tai anna vain olla; älä tee mitään, jos se ei ole välttämätöntä, tai et jaksa tai pysty. Anna olla myös sen liiallisen vatvomisen. Jälkikäteisjossittelusta oppii toki ehkä välttämään vastaavaa asiaa jatkossa, jos se olisi ollut vältettävissä. Mutta asian liika märehtiminen edesauttaa kärsimyksen jatkumista, kenties jopa syventämistä, pahentamista, laajentamista…

Siis, nämä ”loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata” antavat vain lisää boostia turhautumiselle, katkeruudelle, vihalle, epätoivolle…

Tätä asiaa olen aiemminkin ”jankuttanut”, mutta koska se ei itsellänikään juurtunut ensimmäisellä älyllisellä tajuamisella toiminnan tasolle, luulenpa kertauksen olevan tarpeen meille kaikille. Tietoisen hyväksynnän ja hyväksyvän tietoisuuden opettelu auttaa siihen, ettei elämä olisi läpeensä aina niin tahmaista vääntämistä kuin se toisinaan on, ja ettei oma tuskastuneisuus aiheuttaisi toisillekaan niin paljon mielipahaa. Ja kyllähän elämä tässä ”kylmässä maailmassa” tarjoaa meille loputtomiin tilaisuuksia harjoitella…

PS: Tähän vielä lohdullisempi pätkä samaisesta biisistä, joka sekin onneksi toistuu useamman kerran:

”No I don't believe men are born to be killers, I don't believe that the world can't be saved…”

Uudenvuodenlupaus, joka vie vähän, mutta antaa paljon!

Maalasin tämän veljeni runon inspiroimana,
kaamoksen taittumista odotellessa.
Lumituisku alkaa olla ohi, ja valoakin
jo taivaanrannassa.

Olisiko sinulla aikaa 10 minuuttia päivässä olla tekemättä oikeastaan yhtään mitään?

Siis sen sijaan, että käyttäisit tuon kymmenen minuuttia sellaiseen, mitä yleensä teet, kun pidät itsesi koko ajan ”käynnissä”, tai millä tavoin yrität saada aikasi kulumaan, kun olet pitkästynyt…

Jos olet kiireinen, tarvitset tuon kymmenen minuuttia siihen, että rauhoitut välillä; kehosi ja mielesi saavat tauon ja mahdollisuuden seestyä. Kun lopetat konkreettisen touhuamisen, onko sinun pakko jatkaa mielesi kuormittamista erilaisilla ”taukotekemisillä”? Tai kuormittaa elimistöäsi ei niin kovin tarpeellisilla aineilla ikään kuin rentoutuaksesi tai piristyäksesi?

Jos taas kärsit tekemisen puutteesta, voinet aivan hyvin uhrata kymmenen minuuttia ”ajantappamisesta” siihen, että vain olet ja hengität, sen sijaan että yrittäisit epätoivoisesti etsiä joitakin virikkeitä mielellesi itsesi ulkopuolelta.

Voit nimittää tällaista ”luovaksi tauoksi” siinäkin tapauksessa, jos yleisesti ottaen käytät aikaasi esimerkiksi murehtimiseen, tai yrität olla ajattelematta omaa elämääsi pakenemalla vaikkapa viihteeseen. Silloin, kun et tee mitään, etkä tieten tahtoen yritä ajatella mitään (kuten, ratkaista ongelmia vaihtoehtoja pähkäilemällä), asioilla on taipumus asettua ja loksahdella paikoilleen. Tai, saatkin sellaisen idean, jota et ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Luovia ajatuksia ei synny puristamalla – ne tarvitsevat tilaa tullakseen esiin. Kun olet tekemättä mitään, syntyy tilaa.

Istu siis alas, laita älylaite tai kirjat, lehdet tai käsityöt tai muut virikkeet pois, ja sulje silmäsi, tai suuntaa katseesi johonkin tiettyyn kohteeseen (se voi olla jokin esine, näkymä ikkunasta tai maisema, kynttilänliekki tms.). Sen jälkeen ei tarvitse tehdä mitään. Hengität aivan itsestään, ja sydämesi jatkaa veren pumppaamista. Kehossasi tapahtuu kaikenlaista aivan itsestään, eikä sinun todellakaan tarvitse tehdä mitään ainakaan kymmeneen minuuttiin. Jos sinua huolestuttaa, että kadotat ajantajusi, laita herätys tai hälytys ajastimeen. (Ja vaikka tulisikin jokin akuutti hätätilanne, joka katkaisee taukosi, toimintaankin on parempi suuntautua ”rauhasta käsin” kuin jo valmiiksi ”häsässä”.)

Jo vuosia, vuosia sitten törmäsin netissä erään NLP-opettaja Jamie Smartin videonpätkään. Kaikki ehkä tietävät sellaisen koristelasipallon, jonka sisällä on nestettä ja joitakin hitusia, ikään kuin lumihiutaleita? Kun palloa ravistelee, hiutaleet sumentavat näkymän. Lumituiskussa on vaikea nähdä maisemaa; aivan kuin ajatus- ja virikepilvessä on vaikea tiedostaa mitään selkeää. Jotta näkymä selkenisi, on vain odotettava, että hiutaleet laskeutuvat ajallaan lasipallon pohjalle, eli maltettava olla ravistelematta palloa uudelleen. Tätä Smartin antamaa esimerkkiä voi käyttää apuna rauhoittumiseen, joko mielikuvana, tai konkreettisestikin, jos sattuu omistamaan moisen pallon. Jospa malttaisit olla aloillasi edes sen aikaa, kun hiutaleet laskeutuvat?

Ja mikä ihmeellisintä, siitä, ettet sinä tee mitään noina minuutteina, on sinulle itsellesi terveydellistä hyötyä. (Jos kaipaat lisämotivaatiota, läsnäoloharjoitusten hyödyistä löytyy kyllä tutkimustietoa.) Ja useimmiten myös muut ihmiset, etenkin läheiset, hyötyvät siitä, että sinä rauhoitut. Voi olla, että pidemmällä tähtäimellä koko maailma hyötyy siitä, että sinä rauhoitut, koska läsnäoloharjoitukset saattavat kehittää myötätuntoisuuttasi. Ja juuri sitä maailmassa tarvitaan.

On siis hyvin todennäköistä, että tuotat hyvää pelkästään sillä, että olet tekemättä yhtään mitään tuon kymmenen minuuttia päivässä. Mutta onko se liikaa vaadittu nykyajan länsimaiselta ihmiseltä, että hän irrottautuisi touhuistaan ja mielensä liikaruokinnasta edes kymmeneksi minuutiksi päivässä?

Tämä alkava vuosi on uusi tilaisuus muuttaa maailmaa aloittamalla itsestäsi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, olipa vuosiluku mikä hyvänsä. Jokainen hetki on mahdollisuus aloittaa.

Sinulla olisi tilaisuus tehdä hyvää olemalla tekemättä mitään – voisitko luvata itsellesi, että edes kokeilet?

Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen?

Olen pohdiskellut viime aikoina muun muassa sitä, miten asioitten sanallinen käsittely ja ilmaisu saattaakaan johtaa harhaan ja olla joka tapauksessa kovin puutteellista, epäselvää ja monimutkaista. Ehkäpä tämä pohdiskelu on tuottanut myös jonkintasoista kynnystä siihenkin, koenko ylipäätään mielekkääksi kirjoittaa mitään muille ihmisille kohdistettua. Kaikkihan saatetaan kuitenkin tulkita väärin, ymmärtää vajavaisesti tai kokea täysin merkityksettömäksi, ellei mahdollinen lukija ole lainkaan niin sanotusti ”samalla aaltopituudella”.

Kun nyt kuitenkin päädyin tähän hetkeen koodaamaan ajatteluani merkeiksi valkoiselle taustalle, niin palautan mieleen lauseen, jota itsekin käytän esimerkiksi Itsetunnon käsi- harjoituksessa: ”Minulla on oikeus olla oma itseni.”

Kuten olen ennenkin todennut, olla jotain on eri asia kun tehdä jotain. Eli se, että saa olla ”jotain”, ei tarkoita, että saisi tehdä mitä tahansa. Eihän ole erityisen järkevää, rakentavaa eikä eettistä kuvitella olevansa esimerkiksi ihminen, jolla on tapana mätkiä toisia kepakolla. Jos jää tällaisesta teosta kiinni, voi yrittää vedota siihen, että ”Minähän olen vain oma itseni! Mätkin siis teitä kepakolla, koska minä olen sellainen, että haluan mätkiä teitä." Joku voi sanoa olevansa vaikkapa kyynikko ja olevinaan oikeuttaa sillä sen, että saa tehdä toisista ihmisistä kyynisiä huomautuksia, joilla pahoittaa toisten mielen. ”Minä nyt vain olen tällainen, parantumaton pessimisti!”

En siis tietenkään tarkoita ”oikeudella olla oma itsensä” sitä, että ihminen saa toteuttaa omaksumaansa sosiaalista roolia, tai teennäistä, vajavaista minäkäsitystään, ilman eettisiä normeja. ”Oma itse” ei ole rooli, eikä se myöskään ole ”minäkuva”, tai diagnoosi, jonka varjolla saa tieten tahtoen käyttäytyä ja toimia miten sattuu.

Mitä ihmettä siis tarkoittaa ”olla oma itsensä”?

Kyse on tosiaankin olemisesta, ei tekemisestä. ”Oma itse” ei ole tekijä. Eihän kukaan pohjimmiltaan ole juoksija, tiskaaja, ajattelija, nikkaroija tai muu tekijä, vaikka sellaisia asioita toisinaan tekisikin. Mikä siis olen, kun olen ”oma itseni”? Täytyykö minun tietää itsestäni kaikki, muistaa kaikki muistoni ja kokemukseni tietääkseni, kuka olen tai millainen olen? Täytyykö ihmisen tutkia itseään perusteellisesti oppiakseen tuntemaan itsensä?

Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen? Englannin kielessä jonkun ihmisen ”tuntemisesta” käytetään esimerkiksi sanaa ”knowing”, mutta suomen kielessä ”knowing”- sanan voi kääntää myös ”tietämiseksi”. ”Jep, tiedän tyypin!” tai ”Tunnen tyypin!”

Suomen kielen sana ”tuntea” voi kuitenkin viitata myös tuntoaistilla havaitsemiseen. Entäpä jo itsetuntemus onkin enemmän tällaista tuntemista kuin sitä, että tietää itsestään kaikenlaista? Ja kuitenkin ihminen alkaa helposti perehtyä asioihin (ja itseensä) etsimällä ensisijaisesti tietämystä, eikä välitöntä tuntemusta…

Onhan varsin tavallista, että ihminen haluaa tutkailla itseään esimerkiksi psykologisesti, vaikkapa persoonallisuustesteillä tai kykytesteillä. Saatuaan jonkinlaisen tilastollisen määritelmän siitä, millainen on joittenkin mittareitten mukaan, hän asettuu saamaansa määritelmään ja alkaa esittää sitä; enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Jotkut taas määrittelevät itsensä sen mukaan, millaista huomiota ja kohtelua he saavat toisilta ihmisiltä; tai millä tavoin he menestyvät jossakin tekemisessä, tai mitä he osaavat; tai, miten he käyttäytyvät tai millaiseksi he itsensä kokevat missäkin tunnetilassa. Välillä sitä on ”ihan p..ska”, välillä ”OK”, välillä ”luuseri”, välillä varsin loistava…

Minä-tuntemus, joka perustuu kaikkiin tällaisiin ulkoapäin tuleviin asioihin, taikka sisäisiin, milloin mistäkin syystä laukeaviin tunnetiloihin, on luonnollisesti ailahteleva, teennäinen, jopa kaoottinen. Tällainen ”oma itse” ei osaa olla ”oma itse” oikein missään, vaikka siihen olisikin oikeus. Se, mitä luulit sinuksi, on loppujen lopuksi vain mielikuva; täynnä tulkintoja, oletuksia, mielikuvituksella paikkailtuja aukkoja.

Jospa unohdetaan kaikki tämä tiedonetsintä, tutkailu, määrittely, arviointi ja muu vaivalloinen ja epämääräinen analysointi, ja keskitytään siihen, mitä juuri nyt voi asiassa kokea?

Päädyin mutkien kautta siihen lopputulokseen, että tärkeämpää kuin tietää ja muistaa se kaikki, mitä omaan elämänhistoriaan, elämäntilanteeseen ja elinpiiriin kuuluu, tai millainen on persoonaltaan missäkin suhteessa tai toisten kautta nähtynä, on se, tunteeko todella itsensä, siis, tunteeko / aistiiko / kokeeko itsensä olemassa olevaksi, eläväksi.

Tämä on sitä varsinaista, oleellisinta ”itsetuntemusta”, itsensä tuntemista, olemista se ”oma itse”; se, joka on. Tällä ”itsellä”, joka kokee ja aistii olemassa olonsa, ei ole edes persoonaa, jota tarvitsisi kuvailla. Sillä ei myöskään ole roolia, jota tarvitsisi määritellä tai esittää; tai nimikettä, joka viittaisi johonkin, mitä se olento tekee.

Kuka tai mikä siis olet, kun olet ”oma itsesi”?

Tutustu itseesi, sellaisena kuin olet, kun oikeasti vain olet!

”Sinulla on oikeus olla oma itsesi” – toisin sanoen, sinulla on oikeus kokea olevasi olemassa ja elossa, sellaisena kuin olet, tekemättä ja suorittamatta mitään. Luonnollisesti olet silloin myös OK. Voit hyväksyä sen, mitä olet; sen, mitä on olemassa. Siihen tarvitaan vain oleminen. Ei pinnistelyä, ei sisäistä eikä ulkoista pakkoa, ei esittämistä, ei häpeää. Vain oleminen, jonka voit tiedostaa.

Mitä kuuluu - ihan hyvää, ja muuta small talk -potaskaa…

Mielenmaisema, jossa usva tiivistyy, kun malttaa odottaa tekemättä mitään

Ihmettelinpä menneinä päivinä tapoja ja sanoja, joilla ihmisiä tervehditään melkein missä tahansa tilanteessa.

Mitäs kuuluu? Mitäs tässä… Ihan hyvää!

Mites menee? Siinähän se. Mites itselläsi?

”Hello, how are you?” (Amerikkalaisen eläinlääkärin asiakkaan lehmällä sattuu olemaan aika paha kohdun prolapsi parhaillaan, mutta…) ”Fine, thanks, and you?” ”I’m fine, thanks…”

Jos joku tällaisessa tilanteessa vastaa, että menee huonosti tai voi huonosti, hän rikkoo jotakin sosiaalista normia, jonka tarkoitus lienee säilyttää jonkinlainen leppoisa, mukava ja toisinaan epärealistinen sosialisointitunnelma. Harva kysyjä haluaa oikeasti jäädä kuuntelemaan toisen ihmisen ”huonoja kuulumisia”, ja siksi voi olla sosiaalisesti epäsuotavaa vastata rehellisellä vastoinkäymisten ja epäonnistumisten listalla pelkästään kohteliaisuussääntöjen vuoksi esitettyyn kysymykseen; etenkin tunteikkaasti eläytyen noihin omiin murheisiin.

Mutta jos kyse onkin vastaanottotilanteesta mielenterveyspalveluissa, ainakin minä haluan oikeasti tietää, mitä ihmiselle kuuluu ja miten hänellä ”menee”, enkä tosiaankaan odota hänen vastaavan kohteliaasti, että ”siinähän se”, ”ihan hyvää”. Ja oikeastaan, myös leipätyön ulkopuolella haluaisin tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu ja miten he ihan oikeasti voivat, jos noita asioita kysellään. Tai sitten en itse edes kysy mitään, koska en välittäisi kuulla noita mekaanisia, epäaitoja sanoja ”ihan hyvää”, etenkään kiusaantuneen, pinnistellyn hymyn kera. Ihmiset tietysti myös pelkäävät, että ammattini takia näen heidän lävitseen, ja ovat sitäkin pelokkaampia, jos juuri minä kysyn, mitä heille kuuluu...

Mikseivät ihmiset voi sanoa esimerkiksi että ”ei nyt kuulu kovin hyvää, mutten halua selittää siitä juuri nyt enempää”? Joskus se saattaisi kuvata paremmin todellisuutta ja oikeasti sopia juuri siihen tilanteeseen, kun ohimennen kohdataan, eikä olisi edes aikaa kertoa enempää. Toisinaan mietin, eivätkö jotkut ihmiset tajua itsekään, että voivat joltain osin aika huonosti, vai yrittävätkö he vain uskotella itselleen, että heillä menee ihan hyvin, eivätkä he halua kenenkään kyseenalaistavan sitä tarkentavilla kysymyksillä? Vai ajattelevatko ihmiset ihan aidosti, että heillä on kaikki hyvin, ja sanovat sen takia niin? Sehän olisi hienoa, jos joku voisi uskoa, että kaikki on tavallaan ok, vaikka maailmassa on aina kärsiviä lähimmäisiä ja eläimiä…

No, todennäköisesti ihmiset hokevat noita tyhjiä sanojaan ihan vain mekaanisesti, edes ajattelematta asiaa; tai sitten siksi, etteivät he halua paljastaa, ettei heillä mene hyvin, eivätkä he halua pilata kokonaistunnelmaa, tai vaikuttaa säälittäviltä toisen mielestä. Jotkut tosin saattaisivat oikeasti tarvita kuuntelijaa juuri siksi, ettei heillä mene hyvin, ja alkavatkin puhua aiheesta, kenties ihan liikaakin tilanteeseen nähden. Jotkut taas eivät varmaankaan halua, että asiaa aletaan käsitellä tarkemmin, koska sehän saattaisi johtaa siihen, että jokin oma epäonnistuminen paljastuisi, ja sehän nolottaisi kovasti. Toisinaan se, että ”menee huonosti”, ei ole olosuhteilla selitettävissä, vaan onkin jollain tapaa ikään kuin omaa syytä, ja kukapa sellaista haluaa ryhtyä ohimennen purkamaan keskellä kaunista päivää? Onhan "kaunis päivä tänään" – keskusteluissa omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt siitä, mitä puhutaan, ja millä ilmein.

Minä en erityisemmin pidä ihmisten kohtaamisista pelkän tyhjänpäiväisen rupattelun ja teennäisten ilmeitten merkeissä. Minun on vaikea ymmärtää epäaidon sosialisoinnin todellista arvoa. Ymmärrän kyllä sen "pinnallisemman" tarkoituksen, ainakin joten kuten. Miksi ihmiset täyttävät kohtaamisensa tyhjänpäiväisillä, merkityksettömillä sanoilla? Miksi he puhuvat innokkaasti asioista, joilla ei oikeasti ole kovinkaan paljoa merkitystä, tai jotka eivät oikeasti kiinnosta kumpaakaan osapuolta? Onko hiljaisuus niin pelottavaa ja epäilyttävää, että se on pakko täyttää puhumalla jotakin aivan pinnallista, merkityksetöntä höttöasiaa?

No, onhan totta, että ellei seurassasi oleva ihminen puhu mitään, mielikuvitus alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä hän mahtaakaan ajatella; etenkin, jos hän vieläpä mulkoilee sinua jotenkin kyräilevästi. Jos hän alkaa puhua siitä, ettei tänäänkään ehkä sada vettä, voit onnellisesti kuvitella, ettei hän kenties mietikään sitä, miten ärsyttävä ihminen sinä olet, vaan pohdiskelee leppoisasti säätä (muttei ehkä kuitenkaan ilmastonmuutosta, josta sateen vähyys saattaa johtua). Tai sitten hän on juuri niin ovela kuin ihmiset yleensä ovat; eli, peittelee puheillaan todellisia ajatuksiaan. Mutta miksi yrittää edes peitellä niitä, jos toinen kuitenkin arvaa, ettei kyse ole oikeasti säästä? Pohjimmiltaan ihmisillä lienee tarve saada selville, onko toinen ihminen uhka vai hyödyksi, vai sellainen, jonka voi huoletta jättää huomiotta. Ja jotkut ehkä yrittävät tutkailla asiaa vaikkapa testaamalla toisen kyvykkyyttä small talkin puhumiseen… Mikä lie sitten tämän tapaisen tutkailun tulos? Ei kykene rupattelemaan säästä = kartettava / uhkaava? Kykenee rupattelemaan säästä = samanlainen kuin minä, eli kiva, ei uhkaava?

Puheliaita ihmisiä on erilaisia, ja vuolaspuheisuuden motiiveissa on eroja. Jotkut puhuvat paljon, nopeasti ja hyppelevästi, ja silloin kyse on usein aidosta, mielleyhtymiä seuraavasta, innostuneesta tai tunteikkaasta puheesta, toisinaan liittyen omaan kiinnostuksenkohteeseen tai akuuttiin ongelmaan. Sellainen puhe on minun mielestäni aitoa, usein mielenkiintoistakin, ja useimmiten oikeasti tärkeääkin, jos se nousee ihmisen autenttisesta tunnekokemuksesta ja ajatusvirrasta. Sellaista puhetta voin kyllä kuunnella, jos vain on aikaa ja olen suunnilleen jaksavassa tilassa. Joskus ihminen tosin juuttuu epärakentavaan aiheeseen tai tunnelmiin omassa ajatusmyllyssään, josta puhe kumpuaa, jolloin voi olla hyvä, jos pystyy keskeyttämään puheen tai ohjaamaan sen rakentavampaan suuntaan.

Omista erityiskiinnostuksista syntyy helposti pitkiä monologeja, joitten motiivina on tarve jakaa asia toiselle tai saada toinen ymmärtämään asia aivan samalla tavoin kuin itse sen ymmärtää; ei niinkään pätemisen tarve, eikä välttämättä myöskään toisten viihdyttäminen. Ymmärrän kyllä senkin, että usein ihmisen rupattelutarpeessa voi olla pohjalla epämukavuudentunne tai jopa pelokkuus, joka saa ihmisen pakonomaisesti pyrkimään tunnelman liennyttämiseen mukavia juttelemalla. Se on inhimillistä, ja joskus oikeasti tarpeen ja hyödyksi. Mutta noissa tilanteissa voisi olla vielä parempi, jos pystyttäisiin parantamaan ilmapiiriä jollain muullakin tavoin; tai että muutkin ottaisivat vastuuta tunnelman parantamisesta kuin se, joka kokee velvollisuudekseen puhua mukavia asioita, kun toiset jurottavat. Huomion ohjaaminen myönteisiin asioihin voi olla viisasta, kun tilanne on tulenarka, mutta rauhallinen sävy ja tahti rauhoittavat tilannetta paremmin kuin hermostuneisuudesta kielivä höpöttely.

On siis monia ymmärrettäviä ja ajoittain tarpeellisiakin syitä puhua paljon ja ehkä hieman asian vierestäkin, mutta eräs puheliaisuuden muoto on minusta erityisen ärsyttävä. Kaikki varmasti tuntevat supliikkeja ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. Laskelmoidusti viihdyttämään pyrkivä höpöttely, jossa useimmiten on myös itseä tehostavia, jopa manipulatiivisia piirteitä, saa niskavillani nousemaan pystyyn. Mukavia kauppiaita ja seurapiiri-ihmisiä, höpötteleviä jokapaikanhöyliä, jotka puhuvat itsensä seuran keskipisteeksi kaikkialla, tai ulos milloin mistäkin hankalasta tilanteesta…

No, ehkä olen liian epäluuloinen ja arvioin tässä epäreilusti aivan mukavia ja hyvää tarkoittaviakin ekstroverttejä, tai niitä introvertteja, jotka joutuvat ulkoisesta paineesta esittämään supliikkia tai leppoisaa isäntää tai emäntää. Voihan olla, että jotkut supliikit ihmiset ovat oikeasti iloksi ja hyödyksi omissa piireissään. Mutta olen kuullut tapauksista, joissa ”erityisen mukava tyyppi” onkin vaikkapa omaisilleen oikea p-reikä. Ehkäpä sellaiset tarinat vahvistavat tätä epäluuloisuutta liian mukavia höpöttelijöitä kohtaan! Kaikkein maireimmat ja lipevimmät omaneduntavoittelijat ehkä tunnistetaan laajemminkin, mutta jotkut yksilöt ovat taitavampia, ja osaavat välttää yli-imartelua ja jopa teeskennellä myötätuntoa. Hedelmistään puu tunnetaan, ja mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Mutta palatakseni tavanomaisen sosiaalisen jutustelun pohdiskeluun ja alkuperäiseen kysymykseen, mitä minulle oikeastaan kuuluu ja miten minulla menee...

Mitä kuuluu? Tuulen suhinaa, läppärin kohinaa ja näppäimistön napsahduksia, koiran tuhinaa…

Mitä elämäntilanteeseeni ”kuuluu”? Paljon kaikenlaista. Osittain haastavaa, osittain arkista, osittain syvää, osittain inspiroivaa; osittain kaoottista, osittain kirkastunutta. En halua vastata ”hyvää” tai ”huonoa”. En halua arvottaa tai leimata tätä sekalaista tilannetta. Tämä on mitä on. Tunnetilat vaihtelevat, näkökulmat vaihtelevat. Tällä hetkellä pyrin tiedostamaan sen, mitä koen, ajattelen ja tunnen, nyt, sen olennon näkökulmasta, joka tätä kaikkea tarkkailee.

Jos joku kysyy, ”miten menee”... Mikä ”menee”? En ymmärrä. Mitä muuta voin sanoa kuin että olen yhä olemassa ja elän, ja elämässäni on kaikenlaisia ilmiöitä, asioita, tunteita… Mihin se kaikki ”menee”? Eteenpäinkö? Pitäisikö aina mennä eteenpäin? Miksen voi olla tässä, jos tässä on OK, enkä usko että toisaalla olisi sen parempi?

Haluaako kysyjä tietää, mitä olen puuhaillut viime aikoina? Se on sentään järkevämpi kysymys, johon osaisin jopa vastata luettelemalla joitakin konkreettisia asioita.

Martta ja Maria koronakriisin keskellä, unohtamatta sitä mikä katoaa Saharaan…

Selasin ohimennen ottamiani kuvia viime vuodelta. Siellä oli paljonkin miellyttäviä näkymiä metsäkävelyiltä parin minuutin kävelymatkan päästä. Yksi kesäkuun lopulla kävelylenkillä napattu kuva oli erityisen tympeä. Kuva on soratieltä, joka ei ole kovin vilkasliikenteinen, mutta jonka varrella on kyllä muutamia asuttuja taloja. Kaupunkeihin on viitisen kymmentä kilometriä matkaa; taajamiin vähintään kymmenkunta. Tien toisella puolen on iso perunaviljelmä, ja toisella rantaan viettävä niitty. Minun ajatusmaailmassa tuo tienpätkä sijaitsee ”ihmisten ilmoilla”, koska sitä kulkiessa saattaa teoriassa jopa joskus kävellä joku ihmisolento vastaan. Ehkä silloin tällöin saattaa ohitse kulkea auto. Useimmiten ei. Ja silti tuon tienpätkän varrelta löytyi jonkinlainen tämän ajan symboli – kertakäyttöinen kasvomaski.

Tiedän, että monille tämä aika on ollut erityisen raskasta, eikä tarkoitukseni ole väheksyä kenenkään kokemaa kärsimystä. Jotkut kuitenkin rohkenevat nostaa esille korona-ajan myönteisiäkin kokemuksia; valmistautuen kenties silti ottamaan vastaan tuohtuneita reaktioita niiltä ihmisiltä, joille korona on tarkoittanut epämukavuutta, ahdistusta, taloudellisia vaikeuksia, terveyden menetyksen, läheisen menetyksen. Ei tietenkään ole syytä vähätellä sitä, miten rankasti tämä aika koettelee ihmisiä. Monet kuitenkin tuntevat sellaisiakin, joitten elämään korona ei ole ainakaan vielä vaikuttanut erityisen paljon, tai joille on koitunut jopa jotakin myönteistä tästä ajasta. Mutta jos ihminen itse tai läheinen sairastuu, tilanne voi kääntyä kärsimyksen puolelle heilläkin. Ja toisaalta, ne, jotka ovat nyt joutuneet kärsimään, saattavat lopulta kokea jotakin myönteistäkin muutosta. Kukapa tietää tulevasta? Kuka tietää, millaisiin muutoksiin tämä ihmiskuntaa koetteleva vaihe johtaa? Kuka rohkenee väittää, ettei minkäänlainen muutos olisi ollut tarpeen?

Ilmastokriisin pelättiin jäävän koronakriisin varjoon. Mutta sekin on kuulemma nähty, että jopa poliitikot saavat tehtyä nopeita ja rajujakin ratkaisuja, kun hätä on suuri ja riittävän lähellä (omaa napaa). Ilmastokriisi ei ollut riittävän lähellä ennen kuin alettiin ymmärtää, että koronakriisi on ilmastonmuutoksen ”lieveilmiö”. Nyt on niin massiivinen hätä, että täytyy tehdä isoja ratkaisuja, joten ilmastoasioissakin on alkanut kuhista muutosta, ainakin otsikoissa. En itse jaksa lukea uutisia päivittäin kuin 10 – 15 minuuttia, ellei esillä ole jokin erityisen kiinnostava asia. Uutisten seuraaminen ilman sisäistä rauhaa saa mielen herkästi suistumaan kielteiseen vatvontaan ja murehtimiseen. Niinpä kannattaa ennemmin keskittyä kehittämään sisäistä rauhaa kuin ruokkia mielensä negatiivisuutta lisäävää ajatusmyllyä.

Niin, mielesi on sitä, mitä sille syötät, ja ruuan laatu näkyy kyllä sitten siinäkin, mitä tulee ulos! Mutta onneksi mielemme tila ei ole stabiili, joten sitä voi muuttaa tietoisestikin. Ja vielä isommaksi onneksi: sinä et ylipäätään ole mielesi. Mieli ei ole sinä. Sinä et siis ole onneton, vaikka mielesi tuntuisi ja näyttäisi siltä. Jos sinä olet tietoisuus, etkä mieli, josta tietoisuutesi on tietoinen, koet olevasi rauhassa ja tunnet kummallista iloa siitä huolimatta, että mielesi valittaa ja parkuu kuin pikkulapsi ison ihmisen ruumiissa. On aika huvittavaa, millaisia isoja vauvoja osaammekin olla.

Asiat eivät tietenkään ole aina sitä miltä näyttävät, eivätkä lainkaan niin yksinkertaisia. Siksi on joskus parempi olla sanomatta mitään kuin yrittää sanoa jotakin pätevää. Sanon kuitenkin nyt vielä jotakin, koska koen, että minua on kehotettu aiheesta sanomaan, enkä tarkoita pahaa.

Maailma on mitä on. Sinun maailmasi on mielesi heijastus, jos puhutaan siitä, miten sinä näet, koet ja tulkitset maailmaa. Mutta kun et pidä mielesi tulkintoja totuutena, tiedät myös sen, että kaikki kuvitelmasi ja luulosi ja tulkintasi maailmasta ovat juuri sitä mitä ovat – kuvitelmia, luuloja ja tulkintoja, joita mieli tekee, analysoi, ja kehittelee lisää. Mieli on ajatuskone, sanakone. Se höpöttää sisäisesti, jatkuvasti, noista omista tulkinnoistaan ja oletuksistaan, ja reagoi kaikkeen, mitä ulkomaailmasta havaitsee. Se luo sinulle egon, valheellisen minäkokemuksen, joka pelkää olemassaolonsa puolesta ja hyökkää herkästi kaikkea itseään uhkaavaa vastaan. Moni näistä taisteluista käydään sanallisella kentällä. Sanat kuitenkin ovat vain ihmisten keksimiä merkkijonoja. Jos minä sanon, että sinä olet dassi, et tiedä, loukkaantuako vai ei, koska et tiedä, mitä tuo merkkijono tarkoittaa. Tiettävästi se ei tarkoita mitään, paitsi tämän jälkeen, kun se mieltyy tähän asiayhteyteen. Se on joku tekosana, jota käytin havainnollistamaan asiaa, jota yritän selittää…

Voin kirjoittaa tähän liudan lauseita, joita höpötyskoneeni tuottaa, ja niin olen tehnyt tähänkin saakka. Voin kommentoida maailman menoa, uutisia ja toisten höpötyskoneitten tuottamia kolumneja, kirjoja ja elokuvia, jos ”mieleni tekee”. Mutta millaista tietoa, höpinää, sanailua, kritiikkiä, pakinaa, kuvailua tai mitä milloinkin me oikeasti tarvitsemme? Mitä sanoja ihmiskunta oikeasti tarvitsee? Jos on niin, että jokaisesta turhasta sanasta saa tehdä tiliä tuomiopäivänä, niin ”tekeepä mieleni” ennemmin niellä ne vähätkin sanansa kuin jatkaa turhaa höpinää; varsinkaan niitä näitä kaalinpäitä.

Olen elämäni varrella lukenut muutamia kirjoja, joitten sisällöllinen sanoma on puhutellut minua. Olen lapsena ja nuorena lukenut ehkä jopa sadoittain kirjoja, joitten sisältö on lähes pelkästään viihdyttänyt ja parhaimmillaan ruokkinut omaa höpötyskonettani, ja ehkä myös kehittänyt sanavarastoani. Olen lukenut jonkin verran kirjoja, jotka ovat kehittäneet mielitajuani kirjoitustyylinsä ansiosta. En siis halua väheksyä kirjoitettua sanaa. Se on usein selkeämpää ja harkitumpaa kuin kaikki se, mitä ihmiset höpöttävät ääneen, jos heille antaa suunvuoron. Puhe sisältää usein paljon enemmän turhuuksia ja sammakoitakin kuin kirjoitettu sana. Harmiton höpötys kiinnostavista aiheista ei minua tosin häiritse, vaikka hyppelehtisikin; tyhjänpäiväinen small talk taas häiritsee, vaikka olisi miten tyylikästä, ja mustavalkoinen ja yliyleistävä puhe taas aiheuttaa tarpeen poistua paikalta, ellei puhuja lopeta paasaustaan.

Se, mitä haluan tässä sanoa (ja tämä menee vähän raamatulliseen suuntaan) oli oikeastaan se, että vain vähä on tarpeen. Monenlaisesta ihminen huolehtii, mutta vain vähä, ellei vain yksi ainoa, on tarpeen. Mieli huolehtii ja hössöttää ja saa ihmisen touhuilemaan ja suorittamaan, ja valittaa, kun muut eivät tee samoin. Murehtimalla kukaan ei elinaikaansa pidennä, eikä ainakaan suorittamalla elämäänsä, mutta toisaalta ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. ”Huoleton” tarkoittanee tässä yhteydessä sellaista ajattelemattomuutta, ettei ihminen ole realiteeteissa, eikä siis varo asioita, joita kannattaisi varoa. Ei siis pidä olla huoleton, muttei murehtiakaan, joten, mikä on tarpeen?

Ehkäpä se, että olisi hereillä, kuulolla, tietoinen. Silloin kaikki se, mistä mieli on hössöttänyt, saattaa ratketa ja hoitua kuin itsestään. Ehkä olisi tarpeen välillä vain istua alas – tai pysähtyä, siinä missä on – ja olla hetken aikaa tekemättä mitään; seurata vain tyynenä ja tietoisena sitä, miten ajatuksia ja tuntemuksia tulee ja menee. On vain tämä hetki, tämä oleminen, tämä tietoisuus, joka on avara kuin taivas, ja jonne koronakin katoaa kuin (aivo)pieru Saharaan, ja Sahara sen perään.

PS: Aika on tekemisellekin, muttei päättömän kanan lailla, eikä sokeana ympärilleen huitoen. Kukkikoon sen sijaan kedon kukat kehräämättäkin kaikessa loistossaan, kunnes kuihtuvat ulkoisesti, mutta jatkavat elämää osana kaikkeutta. Kaikella on aikansa, mutta nykyhetki on ikuinen.

Nykyhetki on paras hetki aloittaa maailman parantaminen, itsestään

Minulla ei ole viime aikoina ollut erityistä paatosta kirjoittaa mitään valitustekstejä. Se ei tarkoita, ettenkö ole hetkittäin tuntenut ärtymystä esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteitten tai käsittämättömän vääristyneesti tulkitsemien seikkojen tai muitten hermoja riipivien ”pikkuasioitten” takia. Ja välillä ihan vain tympii ja väsyttää, mutta saattaisi sinänsä huvittaa valittaa jostakin pielessä olevasta asiasta pelkästään siksi, että oma olo on epämiellyttävä, ja on kiusaus syyttää siitä asiaintilasta toisia ja maailmaa yleensäkin.

Mutta enpä ole kuitenkaan kirjoittanut ”valitusvirsiä” sen enempää kuin mitään yleishyödyllistäkään tai rakentavaa. Kuten olen ehkä ennenkin todennut, minulla on muutakin tekemistä kuin päivittää tätä blogia, ja tuskin siitä kovin moni olento kärsii mitään ylitsepääsemättömiä henkisiä tuskia, jos unohdan koko blogin olemassaolon vaikkapa muutamaksi kuukaudeksi, tai kokonaan.

Olen viimepäivinä läpilukenut erästä käsikirjoitusta, josta taisin jotakin mainintaa kirjoittaa tähänkin blogiin joskus kolmisen vuotta sitten, ja jota suunnittelen julkaistavaksi tässä kevään mittaan. Se edustaa enemmänkin ”luuserigenreäni” kuin fantasiaa, ja on kenties suunnattu vähän nuoremmalle ikäpolvelle; jos oletetaan, että nuorempien ihmisten aivoituksista haluavat lukea vain nuoremmat ihmiset. Itse en oikeastaan ajattele sillä tavalla, koska voin kyllä eläytyä vaikkapa kaksivuotiaan koiran seikkailuihin, vaikken olekaan sen ikäinen, enkä koira. Enkä ole ylipäätään mitään koskaan sen erityisemmin ”suunnannut” kenellekään, koska kirjoitan ensisijaisesti omaksi ”huvikseni”, enkä aio pakottaa ketään lukemaan mitään kirjoittamaani, vaikka suuntaisinkin jotakin sisällöllistä viestiä joillekuille, joskus.

Toisin sanoen, kirjoitan, mitä pääni tuottaa, ja joku saa halutessaan lukea kirjojani, jos hänellä huvittaa, tai jos jokin muu taho hänet jostakin mystisestä syystä siihen sattuisi pakottamaan, vaikka hän olisikin 100-vuotias ja tarinani sattuisi kertomaan joistakin 18-vuotiaan kokemuksista. Kaikki ”henkilökohtaisen julkaisukynnykseni” ylittäneet kirjat siis ovat saatavilla vähintään e-kirjana, tai sekä painettuna että e-kirjana. Sen verran voin tietysti varoittaa potentiaalisia lukijoita, ettei ihan lastentasoisesti herkkien kannata lukea tarinoitani, joissa henkilöillä saattaa olla vaikkapa itsetuhoisia ajatuksia. (Tosin, on olemassa ”paatuneitakin” penikoita, mutta sitä paatumusta ei oikeastaan kannattaisi ylläpitää tarjoamalla tällaisille penikoille aina vain lisää puuduttavaa materiaalia.) Kirjojeni yleinen ”säädyllisyystaso” on yleensä jotakuinkin sitä luokkaa kuin BBC:n sarjoissa, joihin Yle on laittanut 12 v- suositusikärajan. (Itse asiassa Raamatussakin, etenkin VT:n puolella, on paikoin paljon nolostuttavampaa tai raaempaa tekstiä kuin minun kirjoissani.)

No, se riittäköön kirjoittamisestani tässä vaiheessa, koska tämäkin jaarittelu aiheesta tuntuu melkeinpä niljakkaalta mainostamiselta, vaikka yritänkin pysyä tiedottavalla ja kenties varoittavalla, tai valistavalla linjalla. Mutta itse asiassa haluan kyllä suositella erästä toista asiaa, eli tietoisen läsnäolon harjoittelua.

Ellei siis ole muuta järjellistä tekemistä kotioloissa (ja sosiaalisesti enemmän tai vähemmän ahdistavasti eristyksissä), kannattaa harjoitella hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Nyt minulla on jo hieman aiempaa enemmän ”varaa” suositella toisillekin tätä nimenomaista ajankäyttötapaa, kun olen itse kyennyt harjoittelemaan jo lähes puoli vuotta päivittäin, puolesta tunnista tuntiin. Tämä on osoitus itsellenikin siitä, että aikaa löytyy, kun tarpeeksi tahtoo. Aiemmin ei näet olevinaan aikaa löytynyt, vaikka muka olisin tahtonut. Ja totean senkin tässä vielä, että jos jollakulla on esimerkiksi jotakin tulehduksellista sairautta, johon stressi on vaikuttanut negatiivisesti, niin saattaapa olla hyvinkin tervehdyttävä vaikutus sillä, että tekee näitä harjoituksia säännöllisesti. Minä todistin sen itselleni sen verran vakuuttavasti, että olenpa kyllä aika tollo, jos nyt lopetan harjoittelun, niin kauan kuin olen jotakuinkin tajuissani olemassa.

Julkaisen tämän päivityksen lopuksi taas yhden tarinan ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoista”, liittyen siihen lähes päivittäin uutisista kirkuvaan realiteettiin, että maailmassa on niin paljon kusipäisesti käyttäytyviä ihmisolentoja, jopa laumoihin kertyneinä, ja silti, heidänkin käyttäytymisensä taustalta saattaisi löytyä joitakin myötätuntoa herättäviä syitä. Ja tämän tekstin kuvitus kertoo siitä, mitä heillekin voisi kaikesta huolimatta yrittää viestiä, jos he vain lopettaisivat toisia haittaavan toimintansa ja avaisivat silmänsä ja korvansa.

ILKEÄ PIKKUOLENTO

Olipa kerran pikkuruinen olento, joka huomasi joutuneensa itseään isompien joukkoon. Ja koska ne isommat olivat sitä vahvempia ja niillä oli pidemmät jalatkin, ne ennättivät joka paikkaan ennen sitä. Ne saivat aina parhaat ruokapalat ja parhaat lepopaikat, ja koska ne olivat niin vahvoja, pikkuolento alkoi pelätä niitä. Ja kun joku isompi jonakin päivänä sattui ilkeästi huomauttamaan sille sen pikkuruisuudesta, se pahoitti mielensä. Ja sitten joku toinen toisena päivänä tallasi sen päälle, kun se oli niin huomaamaton. Ja siksi tuo pikkuruinen olento turhaantui, vihastui ja tuli katkeraksi.

  Pikkuruisesta olennosta tuli niin pelokas, vihainen ja katkera, ettei se enää kestänyt purkamatta vihaansa muihin. Se alkoi huutaa ja nälviä noita isompiaan. Se kiukkusi ja raivosi, haukkui ja sätti noita muita kaikesta, mitä ne tekivät sen mielestä huonosti. Ja lopulta se alkoi kakkia ja pissiä noitten toisten pesiin, jyrsiä niitä rikki ja hohottaa ilkeästi temppujensa perään. Se näet ajatteli, että oli ihan oikein aiheuttaa noille toisille vahinkoa siksi, koska se oli niin pieni ja toiset niin suuria, että sillä pelotti. Kun se sai haukkua noita toisia ja tehdä näille kaikenlaisia ilkeyksiä, se tunsi itsensä kovin vaikutusvaltaiseksi. Se oikeastaan tunsi kasvavansa valtavaksi, ja siksi siitä tuntui, että se onkin oikeastaan kaikista isoin ja mahtavin. Toiset alkoivat pelätä sitä, kun se oli niin inhottava, ilkeä ja pelottava. Ja jos eivät nuo toiset pelänneet sitä vielä aivan tarpeeksi, sepä kävi aina silloin tällöin arvaamatta näitten kimppuun, ja puri ja kynsi niitä ihan kunnolla.

  Ilkeän ja katkeran pelottavuutensa huumassa tuo pikkuruinen olento tunsi itsensä mahtavaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Sehän sai nyt mennä ensimmäisenä parhaimpaan lepopaikkaan ja syödä itsensä kylläiseksi, kun isommatkin sitä karttelivat. Tosin, kukaan ei pitänyt siitä, koska se oli ilkeä, pelottava ja äkäinen. Niinpä tuo pikkuruinen olento sai pian huomata jääneensä aivan yksin. Se raivosi ja valitti ja kiukkusi kyllä edelleen, mutta eipä ollutkaan enää ketään, jota puraista silloin tällöin, tai jolle nälviä kaikesta mahdollisesta huomautuksen arvoisesta. Ja silloin olento tuli vielä katkerammaksi, ja alkoikin raivota myös itselleen. Eihän se ollut tarkoittanut, että se pitää jättää aivan yksin! Miksi nuo typerykset hylkäsivät sen? Sehän olisi vain halunnut saada samaa mitä muutkin saivat. Toiset olivat unohtaneet sen, kun se oli niin pieni ja huomaamaton…

  Olento vuoroin sätti toisia, vuoroin itseään. Ja sitten se alkoi sättiä Kaikkeuden Luojaa, joka oli tehnyt siitä niin pienen, ettei sitä kukaan ollut huomannut, ja muut olivat aina saaneet kaikkea ensin ja helpommin, ja pelottaneet sitä isoudellaan. Olento kiukkusi Luojalleen, raivosi ja sähisi ja sylki, muttei sentään saanut Luojaansa kynsityksi ja purruksi, vaikka sitäkin se olisi tahtonut tehdä.

  Äkkiä se tunsi jotakin kietoutuvan ympärilleen; lujasti, vakaasti, pehmeästi, yhtä aikaa ankarasti mutta lempeästi, eikä se voinut hetkeen liikkua.

  ”Miksi minä olen tällainen?” olento pihisi tuntien Luojansa puristuksen ympärillään.

  ”Miksikö sinä olet pienempi kuin muut? Ehkäpä siksi, ettet saisi samaa kuin muut, ja sinusta tulisi ilkeä ja saisit karkotetuksi kaikki ympäriltäsi… Vai siksikö, ettei vain kukaan rakastaisi sinua?”

  ”Typeriä oletuksia!” olento kiukkusi. ”Ja miksi sinä puristat minua, senkin isottelija?”

  ”Pidän sinua kasassa, koska muuten sinä poksahtaisit kiukkuusi, enkä minä toivo, että tuhoudut”, Kaikkeuden Luoja vastasi. ”Jos näet vieläkin kasvatat kiukkuasi, se kasvattaa sinut niin valtavaksi, että poksahdat! Jos taas kasvatat sydäntäsi, pysyt kooltasi ennallaan, mutta kasvatat rakkautta. Olet pieni siksi, koska minä luon kaikenlaisia erilaisia olentoja, ja valitsin sinut olemaan pienempi otus. Ja haluan, että ymmärrät, ettei rakkauden määrä riipu siitä, miten isoksi tai pieneksi tunnet itsesi verrattuna muihin!”

  ”En ymmärrä järjettömiä hömpötyksiäsi, eikä kukaan ole antanut rakkautta minulle!” olento huusi vimmoissaan. ”Miksi minä rakastaisin muita, kun en itsekään ole saanut rakkautta?”

  ”Olisitko sinä olemassa, ellen minä olisi sinua jo luodessani rakastanut?” Kaikkeuden Luoja kysyi hiljaa. ”Loisinko minä jonkun olennon siksi, että se katkeroituisi ja paisuisi olevinaan mahtavaksi ja tekisi pahaa toisille? Minähän loin sinut siksi, että saisin rakastaa sinua. Sinä et välittänyt rakkaudestani, vaan halusit olla samanlainen kuin muut, jotta saisit samaa kuin nekin saavat. Ja nyt sinä saat valita! Haluatko yhä torjua minun rakkauteni ja olla kiukkuinen ja katkera, vai haluatko olla pieni olento, jota minä rakastan? Minä rakastan sinua kyllä, oletpa ilkeä tai et, mutta rakastan myös noita muita, isoja ja pieniä, jotka olen luonut! Ja minuun sattuu, kun olet niitä kohtaan niin ilkeä.”

  Ja silloin pikkuruisen olennon kiukku alkoi pihistä ja suhista ulos sen ilkeän ja katkeran kuoren sisältä, ja se itkeä tuhersi ja vuodatti kovasti kyyneleitä. Ja se pieneni ja pieneni aina ennalleen saakka, eikä Kaikkeuden Luojan ote sen ympäriltä hävinnyt, vaan hölleni mukavaksi, turvalliseksi ja lämpimäksi. Se tunsi olevansa pikkuruinen, mutta sillä oli lämmin ja turvallinen olo. Se lähti kulkemaan, ja vaikka se näki kauempana noita toisia, isoja olentoja, ei sillä enää pelottanut, koska se tunsi Kaikkeuden Luojan suojaavan voiman ympärillään. Ja koska sen ei enää tarvinnut peloissaan tarkkailla noita isompia, se saattoi katsella muuallekin. Niinpä se sattui huomaamaan kasvien seassa toisia pienempiä olentoja. Ne olivat aran ja pelokkaan näköisiä, ja olennosta tuntui, että ne saattaisivat pian kiukustua ja käydä katkeriksi, ellei joku rauhoittelisi niitä. Se kiirehti noitten toisten pikkuruisten luo.

  ”Kuulkaa, minäkin olen pieni, mutta ei hätää! Minusta tuntuu, että minulle kasvaa suuri sydän, ja sinne mahtuu rakkautta, ja sinne mahtuvat myös nuo isot otukset! Tulkaa minun kanssani, niin minä pyydän, että ne päästäisivät meidätkin syömään ja lepäämään.”

  Pikkuruinen olento meni isompien luo ja sanoi näille, että kaikki pienetkin tarvitsevat syötävää ja rauhallisen lepopaikan. Sen ääni oli nyt rauhallinen ja lempeä, ja isot olennot havahtuivat ja antoivat pienemmilleen tilaa. Eivät nekään näet olleet mitään perin pohjin ilkeitä olentoja, vaikka olivatkin isompia. Ne eivät vain aina huomanneet pienempiään, kun kinastelivat toistensa kanssa. Ja joillakin niistä oli myös erityisen suuri sydän, vaikka niillä oli myös iso olemus.

 (T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien tarinoita", 2020)

 

Apua – edessäni on kuilu!

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että edessäsi on kuilu, ja silti toiset patistelevat enemmän tai vähemmän hyvätahtoisesti menemään eteenpäin? He eivät ehkä näe kuilua, jonka sinä näet, tai he näkevät sillan, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Kenties jotkut yrittävät rakentaa sinulle siltaa, mutta sinun silmissäsi se on liian hatara. Joku itse menestynyt innostaja saattaa kenties luvata sinulle siivet, joilla voit lentää kaikkien kuilujen yli, mutta tiedät, ettei ihmisellä ole siipiä, eikä sinun mielesikään ole yhtä lennokas kuin ihmisten suosion paisteesta huumaantuneella elämäntapavalmentajalla.

Koska sinä näet, että edessäsi on kuilu, tiedät putoavasi sen reunalta, jos etenet. Tietenkään et halua, että sinua väen väkisin patistellaan eteenpäin, mutta jonakin päivänä joku saattaa silti tönäistä sinut tieltään; tavoitellessaan omaa määränpäätään, omalla matkallaan, jonka varrella ei ehkä ole ainakaan näkyviä kuiluja.

Jos tipahdat kuiluun, jota ei välttämättä ole ollut olemassa muualla kuin mielessäsi, miten sinulle käy? Minne oikeastaan tipahdit? Ainakin tiedät sen, ettei alemmas voi enää tipahtaa…

Oheinen tarina sisältyy ”Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoihin” (2020), ja julkaisen sen tässä omalla luvallani. (Esittely Ohdakemaa - blogissa)

KUILU 

Olipa kerran kulkija, joka olisi halunnut päästä paikkaan, jonne voisi asettua ja jossa voisi elellä rauhassa ja mukavasti loput elinpäivänsä, tai ainakin viipyä pidemmän aikaa, kenties jonkun elämänkumppaninkin kanssa. Hän oli kulkenut ja kulkenut, kohdannut monia hankalia esteitä, uhkia ja epämukavuutta, ja hänen kohtaamansa ihmisetkin olivat usein pyrkineet hyötymään hänestä, vaikka olivatkin luvanneet auttaa häntä. Hän ei oikein enää luottanut kehenkään. Hän oli myös kohdannut ihmisiä, jotka olivat vihjanneet, ettei hänenlaisensa oikeastaan sen kummempaa ansaitsekaan kuin harhailla siellä täällä kerjäämässä onnen murusia, joita ”parempien” ihmisten pöydältä tipahteli.

  Kulkijaa alkoi vaivata myös häiritsevä tunne siitä, ettei hänen vaelluksellaan ehkä olekaan mitään määränpäätä; ettei missään oikeastaan olekaan mitään mieltä ja järkeä. Onko järkeä edes yrittää etsiä, jos ei ole mitään löydettävää? Miksi vaivautua, kun ei kuitenkaan löydä mitään? Jokainen turha askel vain väsyttää…

  Kulkija tuskastuu, turhautuu ja jää polun viereen kerjäämään ruokaansa, koska ei usko parempaankaan paikkaan pääsevänsä. Mutta mitä kauemmin hän siinä kerjäläisenä istuu, sitä enemmän hänen jalkansa heikkenevät ja jäsenensä kangistuvat, ja hänestä alkaa tuntua, ettei hän minnekään pääsisikään enää. Niinpä hän elää sen armoilla, mitä ohikulkijat hänelle ehkä antavat. Joskus se on pala leipää, joskus kolikko, joskus sylkäisy, joskus potku.

  Eräänä päivänä kohdalle pysähtyy ystävällisiä ihmisiä. He kyselevät ja kuuntelevat, ja kerjäläinen kertoo heille, kuka oli joskus, ja millaisista asioista ennen haaveili. Ystävälliset ihmiset vakuuttavat hänelle, että hän pääsee kyllä juuri sellaiseen paikkaan, jonne on aina halunnut. He näet tietävät monia, jotka ovat päässeet sinne, ja pystyvät näyttämään tien. He vakuuttavat, että kunhan hän nyt vain nousee jaloilleen ja kulkee vähän matkaa etelään, hän tulee paikkaan, jonne voi asettua elelemään mukavasti vaikka loppuiäkseen. Siellä on hänelle sopivaa työtä, ja ties vaikka seuraakin. Nuo kulkijat ovat kovin ystävällisiä ja vakuuttavia, ja toistelevat vielä matkaa jatkaessaankin noita kannustavia lausahduksiaan. ”Muutama virsta vain! Kyllä sinä pystyt! Jaksat kyllä sen verran!”

  Kerjäläinen yrittää nousta, mutta jalat ovat kovin huterat. Hän rahjustaa vapisevin jaloin muutamia askeleita eteenpäin siihen suuntaan, jonne nuo ystävälliset ihmiset hänet neuvoivat. Hänen päässään tuntuu sumealta, ja hän säpsähtää huomatessaan olevansa kuilun partaalla. Eipä hän pääse hyppäämään sellaisen kuilun yli, etenkin kun hänen jalkansa ovat niin heikot! Ehkä se hieno paikka onkin tarkoitettu vain vahvajalkaisille, eikä hänenlaisilleen…

  ”Tule nyt vain tänne!” hänelle huudetaan kuilun toiselta puolen.

  ”Mutta edessäni on kuilu! Ettekö te näe sitä?” hän huutaa.

  ”No kyllä sinä pääset, vaikka jotakin siltaa pitkin!” joku huutaa ystävällisesti. Mutta eipä kulkija näe mitään siltaa; vain pohjattoman, tumman kuilun. ”Täällä odotetaan sinua! Sinua tarvitaan täällä!”

  Kulkija näkee nyt hämärästi jonkinlaisen köysistä ja oksista kyhätyn riippusillan. Kun ystävälliset ihmiset huutavat hänelle kannustuksiaan, sillan muoto näyttää hieman voimistuvan. Hän astuu askeleen eteenpäin, mutta samassa hänestä tuntuu, ettei siltaa ole tehty niin painaville kuin hän on; tai ei ainakaan niin huonokuntoisille, jaloistaan täriseville ja huojuville pelkureille…

  Ihmiset huutavat hänelle noita kannustuksiaan, mutta nyt ääniin on tullut myös kärsimättömyyttä, jopa ankarampi sävy.

  ”No mitä ihmettä kuhnailet? Täällä on kaikki, mitä voit toivoa! Ala tulla jo! Kyllähän siitä pääsee! Mekin olemme päässeet tänne! Mikä sinua vaivaa? Et kai vain ole pelkuri?”

  Hän kuulee nyt ääniä takaansakin, ja huomaa, että hänen perässään on tulossa ihmisiä, jotka suuttuvat, kun hän on edessä, eikä mene eteenpäin. Hän yrittää ottaa taas askeleen, mutta hänestä tuntuu, ettei hän mitenkään pysty siihen, ja kun hän katsoo alas, siellä on syvää, pimeää, pohjatonta. Ja jos sinne tippuu, on aivan samantekevää, mitä ne ystävälliset ihmiset ovat uskotelleet. Millään rohkaisuilla ei ole merkitystä, jos hän sinne putoaa…

  ”Ala mennä siitä, niin toisetkin pääsevät, tai väisty syrjään! Kohta tulee pimeää!” joku huutaa hänen takaansa. Hän laskee jalkansa poikkipuulle, mutta jalat tärisevät ja silta huojuu.

  ”Senkin kuhnailija, mene siitä! Mikä sinussa on vikana, mokoma raukka? Senkin pelkuri, ala mennä jo!” joku ärjäisee ja tönii häntä. Hän horjahtaa ja kaatuu alaspäin, mutta saa hädissään tarratuksi kiinni jostakin juurakosta. Hänestä tuntuu, ettei hänen jalkojensa alla ole mitään. Hän roikkuu siinä tietäen, että jossain vaiheessa hänen käsivarsiensa voimat loppuvat, ja silloin hän tipahtaa.

  Niin pilkkahuudot kuin kannustavat äänetkin ovat vaimenneet. Kukaan ei ehkä edes näe häntä enää, jos hän roikkuu rotkon reunojen alapuolella. Hän huutaa pari kertaa apua, muttei hänelle vastata. Hän kurottelee varpaillaan, tunnustelee varovasti jaloillaan, herkistelee aistejaan. Jotakin hän tuntee varpaittensa kärjillä; ehkäpä hän onkin jonkinlaisen kielekkeen yläpuolella, eikä putoamassa suoraan kuiluun. Hänen kätensä ovat väsyneet, ja hänen on pakko päästää otteensa irti. Hän vajoaa jotakin vasten. Se on vakaata kalliota, tai kivistä maata. Hän ei näe ympärilleen, koska on jo tullut pimeää. Hän on niin kaukana kaikesta, ettei ehkä edes kuule mitään, ja se onkin yllättävän rauhoittavaa.

  ”Olenko minä kuilussa? Pääsenköhän ikinä takaisin?”

  Hän ei näe mitään, joten hän ei tiedä, voisiko hän nousta takaisin sillalle tai kuilun reunalle etsimään toista tietä kuilun yli. Silta oli joka tapauksessa liian hutera reitti hänen horjuville jaloilleen ja vähäiselle uskallukselleen. Kulkija ei tiedä mitä muutakaan tehdä, joten hän jää siihen lepäämään, ja kova maa hänen selkäänsä vasten tuntuu rauhoittavalta ja vakaalta. Ei hän voi pudota siitä alemmas. Hän nukkuu, ja herättyään hän alkaa tunnustella ympäriinsä, missä on reuna, josta saattaisi pudota alemmas kuiluun. Hän ei tunne mitään reunaa, joten hän etenee varovasti, kontallaan. Nyt hän haluaa lähteä liikkeelle, koska ei halua jäädä siihenkään.

  Voimat palautuvat hänen jäseniinsä, kun hän pääsee liikkeelle, tunnustellen jokaista liikettään, joka hetki. Hän ei vieläkään näe kuin hämäryyttä, ja kuulee vain vaimeina, kaukaisina ääninä joittenkin ihmisten huutoja, jostakin. Lopulta alkaa tulla valoisampaa, ja hän kohottaa katseensa ja nousee jalkeille. Hän on jotakuinkin samassa paikassa, johon oli edennyt ennen kuin putosi huteran sillan alkupäästä kuiluun. Nyt ei näy edessä minkäänlaista siltaa, muttei mitään kuiluakaan. Tie on avoin hänen edessään; se on tasaista maata, jolla on hyvä astella. Hän lähtee kulkemaan eteenpäin ja iloitsee jokaisesta askeleestaan.

(T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita" 2020)