Koska sinä näet, että edessäsi on kuilu, tiedät putoavasi sen reunalta, jos etenet. Tietenkään et halua, että sinua väen väkisin patistellaan eteenpäin, mutta jonakin päivänä joku saattaa silti tönäistä sinut tieltään; tavoitellessaan omaa määränpäätään, omalla matkallaan, jonka varrella ei ehkä ole ainakaan näkyviä kuiluja.
Jos tipahdat kuiluun, jota ei välttämättä ole ollut olemassa muualla kuin mielessäsi, miten sinulle käy? Minne oikeastaan tipahdit? Ainakin tiedät sen, ettei alemmas voi enää tipahtaa…
Oheinen tarina sisältyy ”Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoihin” (2020), ja julkaisen sen tässä omalla luvallani. (Esittely Ohdakemaa - blogissa)
KUILU
Olipa kerran kulkija, joka olisi halunnut päästä
paikkaan, jonne voisi asettua ja jossa voisi elellä rauhassa ja mukavasti loput
elinpäivänsä, tai ainakin viipyä pidemmän aikaa, kenties jonkun
elämänkumppaninkin kanssa. Hän oli kulkenut ja kulkenut, kohdannut monia
hankalia esteitä, uhkia ja epämukavuutta, ja hänen kohtaamansa ihmisetkin
olivat usein pyrkineet hyötymään hänestä, vaikka olivatkin luvanneet auttaa
häntä. Hän ei oikein enää luottanut kehenkään. Hän oli myös kohdannut ihmisiä,
jotka olivat vihjanneet, ettei hänenlaisensa oikeastaan sen kummempaa
ansaitsekaan kuin harhailla siellä täällä kerjäämässä onnen murusia, joita ”parempien”
ihmisten pöydältä tipahteli.
Kulkijaa
alkoi vaivata myös häiritsevä tunne siitä, ettei hänen vaelluksellaan ehkä
olekaan mitään määränpäätä; ettei missään oikeastaan olekaan mitään mieltä ja järkeä.
Onko järkeä edes yrittää etsiä, jos ei ole mitään löydettävää? Miksi vaivautua,
kun ei kuitenkaan löydä mitään? Jokainen turha askel vain väsyttää…
Kulkija
tuskastuu, turhautuu ja jää polun viereen kerjäämään ruokaansa, koska ei usko
parempaankaan paikkaan pääsevänsä. Mutta mitä kauemmin hän siinä kerjäläisenä istuu,
sitä enemmän hänen jalkansa heikkenevät ja jäsenensä kangistuvat, ja hänestä
alkaa tuntua, ettei hän minnekään pääsisikään enää. Niinpä hän elää sen
armoilla, mitä ohikulkijat hänelle ehkä antavat. Joskus se on pala leipää,
joskus kolikko, joskus sylkäisy, joskus potku.
Eräänä
päivänä kohdalle pysähtyy ystävällisiä ihmisiä. He kyselevät ja kuuntelevat, ja
kerjäläinen kertoo heille, kuka oli joskus, ja millaisista asioista ennen
haaveili. Ystävälliset ihmiset vakuuttavat hänelle, että hän pääsee kyllä juuri
sellaiseen paikkaan, jonne on aina halunnut. He näet tietävät monia, jotka ovat
päässeet sinne, ja pystyvät näyttämään tien. He vakuuttavat, että kunhan hän
nyt vain nousee jaloilleen ja kulkee vähän matkaa etelään, hän tulee paikkaan,
jonne voi asettua elelemään mukavasti vaikka loppuiäkseen. Siellä on hänelle
sopivaa työtä, ja ties vaikka seuraakin. Nuo kulkijat ovat kovin ystävällisiä
ja vakuuttavia, ja toistelevat vielä matkaa jatkaessaankin noita kannustavia
lausahduksiaan. ”Muutama virsta vain! Kyllä sinä pystyt! Jaksat kyllä sen
verran!”
Kerjäläinen
yrittää nousta, mutta jalat ovat kovin huterat. Hän rahjustaa vapisevin jaloin
muutamia askeleita eteenpäin siihen suuntaan, jonne nuo ystävälliset ihmiset
hänet neuvoivat. Hänen päässään tuntuu sumealta, ja hän säpsähtää huomatessaan
olevansa kuilun partaalla. Eipä hän pääse hyppäämään sellaisen kuilun yli,
etenkin kun hänen jalkansa ovat niin heikot! Ehkä se hieno paikka onkin
tarkoitettu vain vahvajalkaisille, eikä hänenlaisilleen…
”Tule nyt
vain tänne!” hänelle huudetaan kuilun toiselta puolen.
”Mutta
edessäni on kuilu! Ettekö te näe sitä?” hän huutaa.
”No kyllä
sinä pääset, vaikka jotakin siltaa pitkin!” joku huutaa ystävällisesti. Mutta
eipä kulkija näe mitään siltaa; vain pohjattoman, tumman kuilun. ”Täällä
odotetaan sinua! Sinua tarvitaan täällä!”
Kulkija
näkee nyt hämärästi jonkinlaisen köysistä ja oksista kyhätyn riippusillan. Kun
ystävälliset ihmiset huutavat hänelle kannustuksiaan, sillan muoto näyttää
hieman voimistuvan. Hän astuu askeleen eteenpäin, mutta samassa hänestä tuntuu,
ettei siltaa ole tehty niin painaville kuin hän on; tai ei ainakaan niin
huonokuntoisille, jaloistaan täriseville ja huojuville pelkureille…
Ihmiset
huutavat hänelle noita kannustuksiaan, mutta nyt ääniin on tullut myös
kärsimättömyyttä, jopa ankarampi sävy.
”No mitä
ihmettä kuhnailet? Täällä on kaikki, mitä voit toivoa! Ala tulla jo! Kyllähän
siitä pääsee! Mekin olemme päässeet tänne! Mikä sinua vaivaa? Et kai vain ole
pelkuri?”
Hän kuulee
nyt ääniä takaansakin, ja huomaa, että hänen perässään on tulossa ihmisiä,
jotka suuttuvat, kun hän on edessä, eikä mene eteenpäin. Hän yrittää ottaa taas
askeleen, mutta hänestä tuntuu, ettei hän mitenkään pysty siihen, ja kun hän
katsoo alas, siellä on syvää, pimeää, pohjatonta. Ja jos sinne tippuu, on aivan
samantekevää, mitä ne ystävälliset ihmiset ovat uskotelleet. Millään rohkaisuilla
ei ole merkitystä, jos hän sinne putoaa…
”Ala mennä
siitä, niin toisetkin pääsevät, tai väisty syrjään! Kohta tulee pimeää!” joku
huutaa hänen takaansa. Hän laskee jalkansa poikkipuulle, mutta jalat tärisevät
ja silta huojuu.
”Senkin
kuhnailija, mene siitä! Mikä sinussa on vikana, mokoma raukka? Senkin pelkuri,
ala mennä jo!” joku ärjäisee ja tönii häntä. Hän horjahtaa ja kaatuu alaspäin,
mutta saa hädissään tarratuksi kiinni jostakin juurakosta. Hänestä tuntuu,
ettei hänen jalkojensa alla ole mitään. Hän roikkuu siinä tietäen, että jossain
vaiheessa hänen käsivarsiensa voimat loppuvat, ja silloin hän tipahtaa.
Niin pilkkahuudot
kuin kannustavat äänetkin ovat vaimenneet. Kukaan ei ehkä edes näe häntä enää,
jos hän roikkuu rotkon reunojen alapuolella. Hän huutaa pari kertaa apua,
muttei hänelle vastata. Hän kurottelee varpaillaan, tunnustelee varovasti
jaloillaan, herkistelee aistejaan. Jotakin hän tuntee varpaittensa kärjillä;
ehkäpä hän onkin jonkinlaisen kielekkeen yläpuolella, eikä putoamassa suoraan
kuiluun. Hänen kätensä ovat väsyneet, ja hänen on pakko päästää otteensa irti.
Hän vajoaa jotakin vasten. Se on vakaata kalliota, tai kivistä maata. Hän ei
näe ympärilleen, koska on jo tullut pimeää. Hän on niin kaukana kaikesta, ettei
ehkä edes kuule mitään, ja se onkin yllättävän rauhoittavaa.
”Olenko
minä kuilussa? Pääsenköhän ikinä takaisin?”
Hän ei näe
mitään, joten hän ei tiedä, voisiko hän nousta takaisin sillalle tai kuilun
reunalle etsimään toista tietä kuilun yli. Silta oli joka tapauksessa liian
hutera reitti hänen horjuville jaloilleen ja vähäiselle uskallukselleen.
Kulkija ei tiedä mitä muutakaan tehdä, joten hän jää siihen lepäämään, ja kova
maa hänen selkäänsä vasten tuntuu rauhoittavalta ja vakaalta. Ei hän voi pudota
siitä alemmas. Hän nukkuu, ja herättyään hän alkaa tunnustella ympäriinsä,
missä on reuna, josta saattaisi pudota alemmas kuiluun. Hän ei tunne mitään
reunaa, joten hän etenee varovasti, kontallaan. Nyt hän haluaa lähteä
liikkeelle, koska ei halua jäädä siihenkään.
Voimat
palautuvat hänen jäseniinsä, kun hän pääsee liikkeelle, tunnustellen jokaista
liikettään, joka hetki. Hän ei vieläkään näe kuin hämäryyttä, ja kuulee vain
vaimeina, kaukaisina ääninä joittenkin ihmisten huutoja, jostakin. Lopulta
alkaa tulla valoisampaa, ja hän kohottaa katseensa ja nousee jalkeille. Hän on
jotakuinkin samassa paikassa, johon oli edennyt ennen kuin putosi huteran
sillan alkupäästä kuiluun. Nyt ei näy edessä minkäänlaista siltaa, muttei mitään
kuiluakaan. Tie on avoin hänen edessään; se on tasaista maata, jolla on hyvä
astella. Hän lähtee kulkemaan eteenpäin ja iloitsee jokaisesta askeleestaan.
(T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita" 2020)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti