Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.

Huono kesä – masentaa?

Seitenjärvi- Pilvisyydestä ja tuulesta huolimatta miellyttävä paikka hengähtää.

Annoin muutama vuosi sitten, yleisesti ”surkeana” pidetyn kesän loppupuolella, kirjallista näkemystä paikallislehteen ”huonon kesän” vaikutuksesta mielialaan. Löysin tuon toimittajalle väsäämäni tekstin omaa sähköpostia siivotessani, ja arvelin sen aiheen olevan jokseenkin ajankohtainen tänäkin vuonna. En tiedä millaisessa muodossa antamani tieto oli paikallislehteen suodattunut, mutta tässä oma alkuperäinen versioni aiheesta…

Sään vaikutusta mielialaan on tutkittu, ja on todettu, että valon määrän merkitys mielialaan on suurempi kuin ilman lämpötilan. Vain osa ihmisistä nauttii helteistä; osa kokee ne enemmänkin uuvuttavina ja toimintakykyä laskevina. On todettu, että hellekausina tehdään väkivaltaisia rikoksia enemmän kuin viileinä kausina. Ihmiset harrastavat ja ulkoilevat enemmän, kun ei ole liian kylmä tai liian kuuma.

Nykyään puhutaan ”meteopaateista”, eli ihmisistä, joiden mielialaan sää vaikuttaa tavallista herkemmin, joko masentavasti tai piristävästi. ”Sääherkkyyden” on todettu periytyvän. On arvioitu, että noin puolet ihmisistä kokee, että hyvä sää vaikuttaa positiivisesti mielialaan, mutta osa ihmisistä ei reagoi säätiloihin mitenkään erityisesti. Säätilan vaikutukset voivat olla sekä suoria (liittyen esimerkiksi valon määrään ja lämpötilaan, tai aurinkoisen maiseman välittömästi koettuun miellyttävyyteen) että epäsuoria (eli sää vaikeuttaa sellaisten asioitten tekemistä, jotka tuottaisivat hyvää mieltä; tai säätila ei vastaa toiveita, jolloin pettyy, ja ajattelu muuttuvat kielteisiksi).

Pilvinen, sateinen ja viileä kesäsää saattaa aiheuttaa mielialaoireita ensinnäkin valon määrän vähyyden takia, jolloin ilmiö on sama kuin kaamosmasennuksesta. Toisaalta, ”huonon sään” epäsuorat vaikutukset ovat myös merkittäviä. Ihminen voi olla ladannut liiallisia odotuksia kesälomaansa, ja voi kokea, että sää ”pilaa” loman, kun mielekkäitä, stressistä palauttavia asioita ei saakaan toteutettua. Pettymyksestä voi olla hankala päästä yli, ja lomapäivät menevät murehtimiseen. Pettymyksestä palautumisessakin on yksilöllisiä eroja. Jos sää estää esimerkiksi ulkoilun ja luonnossa liikkumisen, jotka tutkitusti kohentavat mielialaa, saattaa luonnollisesti kehittyä mielialaoireita, kuten väsymystä ja aloitekyvyttömyyttä. Etenkin masentuneilla jo olemassa olevat oireet usein pahenevat ja toimintakyky laskee.

Auringonvaloa pyritään kaamosoireilussa korvaamaan kirkasvalohoidoilla, ja samaa keinoa voi soveltaa harmaina kesäpäivinäkin. Jos pelkää d-vitamiinin saannin jäävän vähiin auringonpuutteen takia, sitä voi nauttia suun kautta. Kannattaa kuitenkin myös oleilla ulkona, sateestakin huolimatta, raittiin ilman takia. On todettu, että raittiissa ilmassa oleilevat ihmiset ovat onnellisempia ja kokevat vähiten stressin tai masennuksen oireita. Liikuntaa ei myöskään kannata jättää ”hyvän kelin” varaan; liikunnan harrastaminen säässä kuin säässä, tai sitten sisätiloissa, tukee joka tapauksessa mielialaa. Ja luontoympäristöön voi hakeutua huonollakin säällä; luonnon terveysvaikutukset eivät nollaudu, vaikka keli olisi pilvisempi, tai jopa kylmä ja märkä. Luontonäkymät voivat olla erityisen mielenkiintoisia erilaisissa sääoloissa. Ulkoilmapuuhistakin voi oppia nauttimaan ihan uudella tavalla, kun pukeutuu säähän sopivasti. Se, että tekee totutun asian uudella tavalla, uusissa olosuhteissa, voi jo sinänsä piristää (kuten vaikkapa myrskysäällä kävely).

Pettymystä lomasään suhteen ei siis kannata jäädä liiaksi murehtimaan, vaan voi kokeilla ottaa olosuhteet haasteena vastaan. Voi olla, että joutuu suunnittelemaan lomanviettonsa uudelleen sateisuuden ja viileyden takia, mutta kesäpäivistä voi tulla uudella tavalla miellyttäviä, kun keskittyy niihin mielekkäisiin asioihin, joita voi tehdä, säätilasta huolimatta. Vain osalle ihmisistä haaste on biologinen (synnynnäisen herkkyyden takia); suurelle osalle ihmisistä ”huono kesäsää” on asennekysymys. Haastava tosin, mutta selätettävissä.

PS. Katso myös juttu kaamosoireilusta.

Positiivinen psykologia; pintavesissä kelluva pelastuslautta?

Avun saanut pieni tirppa.

Terapeuttinen keskusteluhoito mielenterveystyössä on kuin kalastamista syvissä vesissä; ajoittain sukeltamista pohjamutiin saakka, vaarana jäädä itse kiinni samaan mutalössöön ja samoihin vesikasvien lonkeroihin, joissa asiakkaat rimpuilevat. Mitä ”positiivinen psykologia” voisi tehdä syvissä vesissä keijuvien tai pohjamutiin juuttuneitten ihmisten kanssa? Vai voiko se tehdä mitään?

En kirjoita tätä siksi, että paheksuisin positiivista asennetta ja optimismia. Tarvitsisin sitä enemmän itsekin, ja arvostan ihmisiä, jotka jakavat positiivista elämänasennettaan ja optimistista iloaan pyyteettömästi muille ihmisille. Se on erityinen voimavara, ja optimisteilla olisi paljon annettavaa ihmiskunnalle. Realiteetit tässä maailmassa kuitenkin ovat mitä ovat, eikä niiltä oikein voi sulkea silmiään. ”Elämä ei ole ruusuilla tanssimista”, ja vaikka olisikin, ruusuissa on piikkejä. Optimistikin voi jäädä sanattomaksi kohdatessaan inhimillistä kärsimystä, välinpitämättömyyttä, julmuutta ja suoranaista pahuutta. Välillä tuntuu, että elämme eri maailmoissa, jotka eivät kohtaa; en saa yhteyttä optimisteihin, en pääse samalle aaltopituudelle, ja joudun kokemaan ”huonoutta”, kun en ole niin myönteinen ihminen kuin ”pitäisi” olla. Ehkä yhteinen kokemus todellisuudesta voisi syntyä ”korkeamman tietoisuuden tasolla”, mutta arjen keskellä maailmamme eivät kohtaa. Se on sääli, koska yhteys antaisi mahdollisuuden yhteistyöhön, kaikkien hyväksi.

Olen elänyt vuosikausia eräänlaisena melankolikkona, masennukseen saakka pessimistinä. Ja kuitenkin toisaalta on vaikea muistaa aikaa, milloin en olisi saattanut spontaanisti vitsailla tai nauraa, tai olla jopa hilpeä, kun innostun! Tavallaan reaktiivinen mieliala voi olla myös vahvuus. Kehottaahan Raamattukin ”itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa”, joten uskon että ohjeessa piilee syvempikin viisaus kuin tässä arkijärjellä viisastelen. Ihan arkisesti kyllä huomaa sen, että on aika epäviisasta mennä hilpeänä juttelemaan erittäin itkuisen ihmisen kanssa, ja että jos menee jurottamaan iloisen ihmisen seuraan, saattaa pilata toisen ilon. Mutta tämä on aika yksinkertainen yleistys asiasta.

Voi olla, joskus, että yksikin hilpeä ja positiivinen ihminen voi muuttaa tympääntyneen ja alavireisen porukan hengen. Yhtä lailla voi käydä niin, että iloinen porukka saa jurottavan tyypin piristymään. Useimmiten tällaisissa tapauksissa on kuitenkin kyse ohimenevistä, helposti muuttuvista mielentiloista. Jos on vain ”pahalla tuulella”, tuuli voi kääntyä herkästikin; parilla sanalla, hymyllä, mukavalla tekemisellä. Mutta jos on ihan kunnolla masentunut, ei todellakaan piristy siitä, että joku tulee tarjoamaan onnellisuuspsykologisia viisauksiaan ja antamaan ohjeita, joita noudattamalla saa otettua oireistaan niskalenkin. Se lähinnä ärsyttää, tai lisää huonoudentunteita, kun ei pysty, vaikka haluaisi…

Sanotaan, että ainakin viidennes ihmisistä kokee jossain elämänsä vaiheessa masennuksen. Ne onnekkaat, jotka eivät koskaan koe masennusta, eivät oikein voi ymmärtää, miltä masennus tuntuu. Useimmilla ihmisillä on kokemusta menetyksistä ja surutyöstä, mutta niistä saattaa selvitä kohtuuajassa eteenpäin, masentumatta. Masennusalttiit ihmiset masentuvat menetyksistä ja pettymyksistä, ylirasituksesta, arjen ongelmista. Kukaan ei valitse olla masennusherkkä. Perimä selittää ison osan tästä yksilöllisestä herkkyydestä, ja toisen ison osan selittää varhaislapsuudessa saadun hoivan ja kiintymyssuhteen laatu. Kukaan ei siis ole omaa syytään keskimääräistä herkempi masentumaan.

Suuri osa vastaanotollani käyneistä masentuneista, uupuneista ja ahdistuneista ihmisistä on psyykkisesti epätavallisen herkkiä ihmisiä, ja osalla on lisäksi traumaattinen lapsuus. Herkän ihmisen vahvuutena voi olla poikkeuksellinen empatiakyky. Iso osa herkistä ihmisistä on myös jollain tavalla luovia, kykeneviä nauttimaan taiteesta syvällisellä tavalla, ja useimmat ovat erityisen kiintyneitä luontoon. He haluavat luoda ja säilyttää kauneutta, vaalia luontoyhteyttä, ja he kärsivät, jos toiset ihmiset kärsivät. Harmi vain, että usein he itse kärsivät niin paljon, että menettävät toimintakykynsä ainakin tilapäisesti. Mutta kun nämä yksilöt voimaantuvat ja pääsevät elämässään eteenpäin, heillä on erityinen tahtotila auttaa myös toisia ihmisiä samanlaisista kuopista ylös. He pystyvät sekä myötäelämään että todella ymmärtämään, miltä elämä näyttää ja tuntuu, kun on masentunut. He tietävät oman kokemuksensa kautta, että ”ota itseäsi niskasta kiinni” – kehotus on melkeinpä pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa.

Olen kuullut, miten masentuneet ihmiset kuvaavat sitä, millaista suuttumusta tuottaa se, että joku, joka ei ole koskaan itse ollut masentunut, väittää ymmärtävänsä, miltä masentuneesta tuntuu. Auttajana olen onnekas, kun voin sanoa kärsineeni itse masennuksesta niin paljon ja kauan, että tiedän kokemusperäisesti jotain siitä, miltä se voi tuntua. Totta kai jokaisen kokemus on yksilöllinen, mutta joitain yhteisiä piirteitä pakostakin on havaittavissa (kun kerta voidaan diagnostisesti todeta tällainen oireyhtymä). Niinpä minulla on mahdollisuus kalastaa syvissä vesissä. Tarkoitan tällä sitä, että pääsen niin lähelle pohjaa; pystyn eläytymään niin keljuihin olotiloihin, että tavoitan jotakin asiakkaan kokemuksesta, ja parhaimmillaan se tarkoittaa sitä, että saan häneen kosketuksen.

Yhteisymmärryksen hetket terapeuttisessa asiakastyössä ovat niitä ”koukkuja”, joilla parhaimmillaan saa hilatuksi ihmisen irti pohjamudista. Jos asiakas on ”kärsimyksen kuopassa”, minun on yritettävä kurottaa niin syvälle kuoppaan kuin putoamatta pystyn, jotta saan hänestä otteen. Kurottelu tarkoittaa sitä, että mitä syvemmälle menen, sitä enemmän altistan itseäni toisen kärsimykselle ja sille, mitä se minussa, minun kokemusmaailmassani herättää. Toisin sanoen, myötäelän asiakkaan kärsimystä, ja sen lisäksi muistelen tahattomastikin myös omia kärsimyksiäni. Tässä on aina se riski, että itse putoaa liian syvälle kärsimyksen kokemukseen, ja sairastuu myötätuntouupumukseen. Mutta ellen kurottele yhtään ja altistu toisen vaikeille tunteille, en voi mitenkään saada otetta. En saa edes kosketusta. Tulen auttajana torjutuksi, koska herätän ajatuksia: ”et sinä voi auttaa, et voi edes ymmärtää, et tiedä, mitä käyn läpi…”

Jos asiakkaalla itsellään on köysi ja vieläpä voimaa heittää köytensä minulle, minun on helppo hilata hänet ylös, ilman että minun tarvitsee riskeerata omia hyviä fiiliksiäni kurottautumalla kärsimyksen syvyyksiin. Toisin sanoen, joillakuilla tilapäisesti lannistuneilla on niin paljon voimavaroja itsellään, että he tarvitsevat vain jonkun, joka ottaa köydestä kiinni, kun he pyytävät apua noustakseen kuopasta. He selviäisivät hyvin usein ilman ammattiapuakin. Heillä saattaa olla vain tilapäinen notkahdus peruspositiivisessa voinnissaan, eikä välttämättä tarvita kuin joku optimistinen ihminen heiluttelemaan rohkaisevasti kättään, kun heissä jo herää uudelleen innostus ja tahtotila, ja he nousevat pienellä vaivalle itsekin ylös montustaan.

Mutta, ei pidä unohtaa sitä viidennettä osaa ihmisistä, joilla ei ole varusteita auttaa itseään, eikä voimia käytössä, ellei niitä heille anneta. Tai no, kaikilla on voimavaroja, ja kaikilla on mahdollisuus saada universaalia voimaa käyttöönsä, mutta se on hieman eri asia; en nyt laajenna näkökulmaa hengelliseksi. Yritän vain jotenkin hahmotella sitä, miksi positiivinen psykologia ei aina saa suoraan otetta juuri niistä ihmisistä, jotka olisivat eniten positiivisuuden tarpeessa. Minä luulen, että ongelma on juuri siinä, että jos auttajan kokemusmaailma on liian kaukana autettavan kokemusmaailmasta, hän ei vain kerta kaikkiaan saa kosketusta ja otetta autettavaan. Liian positiivinen auttaja saattaa suorastaan ärsyttää masentunutta ihmistä; tämän olen kuullut ja nähnyt lukuisia kertoja. Liian optimistinen auttaja ”ei ymmärrä yhtään, miltä musta tuntuu”, ja tuottaa vain vertailuasetelman, jossa masentunut on ”huonompi” ihminen.

Jos kuopassa lojuva masentunut on niin lamaannuksissa, ettei saa edes kättään ojennetuksi ylös, auttajan on mentävä itsekin kuoppaan, jotta hän pystyy vaikuttamaan autettavaan. Tärkeää on tietysti, että auttajalla on itsellään varusteet ja keinot päästä ylös kuopasta; muuten molemmat jäävät sinne. Eikö ole toisaalta lohdullista ajatella, että toinen ihminen voi pelkällä läsnäolollaan myötäelää ja antaa voimaa kuopassa lojuvalle? Tätä on todellinen toisen asemaan asettuminen. Mutta ellei tiedä pääsevänsä ylös kuopasta ja jaksavansa vetää toistakin sieltä samaa tahtia, kuoppaan ei tosiaankaan kannata laskeutua. Jotkut auttajat eivät edes yritä; eivät halua vaarantaa nahkaansa (siis omaa hyvää mieltään), eivät ymmärrä, että se olisi tarpeen; tai eivät enää jaksa. Enkä ihmettele!

Kaikkein syvimmin masentuneitten ihmisten auttaminen on henkisesti haastavaa työtä. Sen olisi hyvä olla ryhmätyötä; niin että olisi aina joku taustalla nostamassa syvimmälle sukeltavaa auttajaa ylös. Se voisi olla ”auttajaketju”, joka tarjoaisi apua auttajalle, sillä tasolla, jolla kukin pystyy ottamaan apua vastaan. ”Positiiviset psykologit” voisivat olla jossain siellä ketjun yläpäässä, rohkaisemassa ja kannustamassa niitä auttajia, joiden ei tarvitse käydä ihan siellä kuopan pohjalla. Kuopassa ollessaan auttajakaan ei ota ylettömän positiivisia asioita vastaan; ne ovat ”näennäispositiivisia” ja ”tekopirteitä”; ”epärealistisia” ja ”yltiöoptimista haihattelua”…

Ilman yhteyttä ei voi auttaa. Yhteys edellyttää lähelle pääsemistä. Jos toinen on jumiutunut paikoilleen, on itse mentävä lähelle ja astuttava sisälle toisen kokemusmaailmaan. Se ei aina ole kaunista katseltavaa, mutta jos sinulla on omakohtainen kokemus siitä, että se voi muuttua kauniimmaksi, et lamaannu, vaan aloitat oman toipumisprosessisi uudelleen; aina uudelleen jokaisen syvissä vesissä lojuvan autettavan kanssa. Annat käyttöösi sen tiedon, mikä sinulla on vaihtoehtoisista tavoista päästä ylöspäin. Pohdit yhdessä autettavan kanssa, mikä olisi hänelle mahdollinen ensimmäinen, pienikin teko, joka nostaisi kohti pintaa, tai ainakin ehkäisisi alemmas vajoamisen. Mutta samalla sinun on itsekin päästävä ylöspäin. Opit joka kerta jotakin uutta, kun pääset ylös, ja jos asiakas seuraa sinua, muistat, miksi teet työtäsi auttajana.

Mutta joskus autettava painaa niin paljon, että tarvittaisiin useampi syväsukeltaja häntä nostamaan. Valitettavasti apua ei aina ole saatavilla tarpeeksi, ainakaan julkisella sektorilla. Tarvittaisiin lisää vapaaehtoisia auttamaan mielenterveystyössä; tukihenkilöinä harrastuksiin ja liikuntaan, kaveriksi sosiaaliseen toimintaan. Tässä on haaste kaikille, joilla olisi antaa aikaansa tärkeään työhön!

”Tasan ei käy onnen lahjat”… Hyvinvointikuilu ei ole vain talouteen liittyvä ilmiö. Se näyttää kasvavan myös henkisen hyvinvoinnin suhteen. Tavallisella ihmiselle on entistä paremmat keinot valmennuttaa itsestään entistä tyytyväisempi ja onnellisempi ihminen. Hyvinvointioppaat käyvät kaupaksi, ja itsehoitokeinoilla on kyllä tehoa, kun niitä jaksaa soveltaa. Taloudellisesti menestyvällä on jopa varaa maksaa henkiseen hyvinvointiin valmentamisesta. Jotkut tahot vetävät tällaisesta valmennuksesta törkeitä palkkioita. Menestyneet menestyvät entistä paremmin ja ovat niin älyttömän onnellisia, että toisille tulee paha mieli ja ”luuseriolo”.

Mitä tekee masentunut pienituloinen? Yrittää ehkä lohduttaa itseään apatiaa lisäävällä kulttuuripullamössöllä, eikä kehtaa mennä edes julkiselle puolelle apua hakemaan, tai sitten julkinen puoli on tukossa pahoinvoivista ihmisistä, eikä apua todellakaan saa ilmaiseksi. Ei masentunut saa aikaiseksi soveltaa itsehoitokeinoja ilman apua. Ja kuka jaksaa auttaa, ellei saa siitä mitään palkkaa? Kun itselläkin on ihan tarpeeksi vaikeaa…

Jos positiivinen psykologia tekee meistä onnellisempia, meillä pitäisi olla mistä antaa myös niille, jotka ovat nyt onnettomia. Jos ahnehdimme onnellisuutta ja hyvinvointia (ja ”menestystä”) vain itsellemme ja ystävillemme ja unohdamme ne, joilla on ilman omaa syytään heikommat mahdollisuudet nauttia elämästä, olemme – surullista kyllä - itsekkäitä pintaliitäjiä. Itsekkääksi tekee myös se, että on onneton ja kärsii. Ei silloin jaksa ajatella toisten hyvää, kun itse on vailla jotain mitä kipeästi tarvitsisi, ja kun psyykkinen kipu vetää huomion omaan napaan. Tässä tilanteessa voisi pyytää apua ennen kuin vetää kanssaeläjiäänkin mukanaan kärsimykseen. Ehkä joku ihminen kuulee avunpyynnön ja ainakin yrittää auttaa, jos annat siihen luvan. (Hengellinen näkökulma: rukoile!)

Suurin osa ihmisistä pystyisi tekemään jotakin oman onnellisuutensa eteen, ja samalla lisäämään myös toisten ihmisten hyvinvointia. Edes pienesti. Mutta realiteetti on, että osalle ihmisistä tämä on vaikeampaa; joskus lähes mahdotonta ilman apua. Optimistisimmilla ihmisillä olisi eniten voimavaroja auttaa, mutta kärsivä saattaa torjua heidän apunsa, koska se näyttää olevan ihan eri sfääreissä, tavoittamattomissa, ja on vaikea luottaa niin ”kaukana” olevan ihmisen edes ymmärtävän ja pystyvän myötäelämään omaa kärsimystä. Mutta jospa rakentaisimme auttamisketjuja? Voisivatko onnellisimmat ja pirteimmät optimistit kannatella niitä, jotka kurottavat syvälle pohjamutiin pelastustehtävässään ja joilla on edellytykset saada kosketus autettaviin? Voisiko positiivinen psykologia tarjota auttajalle turvaköyden ylös kuopasta tai syvistä vesistä? Voisiko se olla jonkinlainen ”pelastuslautta”? En tiedä, kun en ole vielä jaksanut kokeilla…

Koska uinun itsekin ajoittain niin syvissä vesissä, positiivinen psykologia näyttää minun perspektiivistäni kelluvan elämän pinta-aallokoissa, jonne en oikein tunnu itse pääsevän, tai kuuluvan… Ehkä voisin käydä joskus siellä levähtämässä, jos joku kiskoisi ylös? Mutta jos jäisin sinne kellumaan, unohtaisinko ne, jotka uhkaavat hukkua pohjamutiin? Ajattelen, että niillä ihmisillä, joilla on voimavaroja, keinoja ja myötäelävä psyyke, on eettinen velvollisuus lähteä etsimään avuntarvitsijoita, myös syville vesille ja pohjamutiin. Kuinka moni ”onnellinen” uskaltaa lähteä tutkimusmatkalle ihmisyksilön kärsimykseen? Kuinka moni ”elämäänsä tyytyväinen” kävelee mieluummin kärsivän ohitse, tai ummistaa silmänsä ja sulkee korvansa, kun puhutaan mielenterveysongelmista? Onko muka reilua jättää viidennes ihmiskunnasta hukkumaan kärsimyksiinsä, ja kellotella itse tyytyväisinä pintavesissä, positiivisena ja optimistisena?

Onko minulla ratkaisua tähän? Ei; ainakaan sellaista, mitä osaisin ja jaksaisin itse toteuttaa. Kunhan viisastelen... No, jotain pientä pystyn ehkä tekemään. Ehkä joku optimisti jaksaa enemmän. Apua! Ja aamen.

Masennuksen itsehoito – kotikonstit A:sta Ö:hön - ja keksi lisää!

Käytännön vinkkejä mielialan kohentamiseksi

Masennusta voi ehkäistä ja hoitaa lukemattomilla tavoilla, sikäli kun oma toimintakyky riittää keinojen käyttämiseen. Tässä tekstissä jaan sen, mitä minulle nousee mieleen niin ammatillisen tietämykseni kuin oman kokemuksen pohjalta; pieniä ja suuria asioita, joilla on merkitystä mielialan kannalta. En tässä yhteydessä käsittele lääkehoitoa; siitä olen ilmaissut mielipiteeni muissa masennusta käsittelevissä teksteissäni. Tämä lista tuskin on kattava, ja toivonkin jopa, ettei ole, koska sen parempi, mitä pidempi lista mielialan hoitokeinoja syntyisi; jokainen voisi löytää itselleen ja tilanteeseensa sopivia keinoja sitä enemmän.

Jos olet vakavasti masentunut, et ehkä jaksa tehdä asioille itsenäisesti paljoakaan. Hanki silloin tueksesi itsehoitoon joku toinen ihminen tai käänny ammattiauttajan puoleen. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Todellista vahvuutta ei ole kovuus vaan sitkeys, ja siinä on iso annos joustavuutta!

Masennustilasta johtuva aikaansaamattomuus kotikonstien käytössä voi olla iso haaste, mutta toivon mukaan jokaisella on joku, joka voi tukea itsehoidon toteuttamisessa. Ja ellei ole ketään saatavilla, on hyvin oleellista valjastaa mukaan itsehoitoon tärkein kumppanisi: sinä itse.


A. Kuvittele, että persoonasi koostuu itse asiassa useista persoonan puolista. Jotkut niistä ovat kypsymättömämpiä kuin toiset, jotkut ankarampia, jotkut miellyttävämpiä. Masentuneena olet yleensä avuttomassa, uhriksi joutuneessa, lapsenomaisessa mielentilassa. Toisaalta, olet samalla aikuinen ja vastuullinen persoona. Tämän aikuisen persoonan on otettava huolehtiakseen avuttomaan tilaan vaipuneesta persoonanpuolestasi. Tätä itse asiassa tapahtuu aina, kun kannustat ja rohkaiset itseäsi. Niinpä, puhu itsellesi kannustavasti ja lempeästi. Rohkaise ja ohjaa. Lohduta ja osoita hyväksyntää. Kehota ja anna palautetta, silti aina lempeästi. Masentunut ihminen tarvitsee hyväksyntää, ei arvostelua.

B. Luo mielikuva paremmasta tulevaisuudesta. Se voi olla vertauskuvallinen, esimerkiksi maisema. Jos mielikuva tulevaisuudesta on nyt kuin synkkä metsä tai vetinen, harmaa suo, tee siitä mielenkiintoinen, haastava maisema, jossa on vaihtoehtoisia reittejä. Se voi olla myös konkreettinen; mielikuva tilanteesta, jossa haluaisit olla. Jos tuntuu liian hankalalta kuvitella unelmatilannetta, kuvittele vaikka edes hieman parempi tilanne kuin nykyinen. Kuvittele elävästi kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Haaveile, unelmoi, eläydy hyviin mielikuviin.

C. Kiinnitä edes kerran päivässä huomiosi johonkin kauniiseen, miellyttävään, onnistuneeseen, arvostettavaan; johonkin, mikä on mielestäsi hyvin, ja mistä olet kiitollinen. Keskity hyvään ja kauniiseen. Ota tavoite kirjoittaa ylös joka päivä vähintään kolme asiaa, joista olet iloinen ja kiitollinen. Jos haluat verrata itseäsi muihin, vertaa niihin, joilla asiat on vielä huonommin kuin sinulla. Kiitollisuus keventää mieltä. Katkeruus myrkyttää. Haluatko olla masentunut ja katkera hapannaama vai masentunut ja surullisen kiitollinen?

D. Listaa tekemiset, joista olet edes joskus nauttinut. Pakota itsesi tekemään jotakin mukavaa joka päivä. Älä vasta ”sitten kun olo paranee”. On hyvä, jos joukossa on myös kohtuullisen pieniä asioita. Jos et jaksa listata asioita, valitse yksi mieleesi noussut toteutettavissa oleva asia. Vaikkei puuha sillä hetkellä tuntuisi yhtään mielekkäältä, pyri silti sinnikkäästi viemään se läpi. Toteuta näitä mielekkäitä asioita useita kertoja päivässä, jos suinkin mahdollista. Palkitse itsesi, kun olet saanut viikon ajan toteutettua näitä tekemisiä. Olet itse vastuussa itsestäsi. Jos et jaksa järjestää itsellesi jotain mukavaa, pyydä apua. Sinulla on oikeus saada sitä.

E. Liiku. Lähde pikku hiljaa liikkeelle. Aloita pienesti, vaikkapa siitä että laitat kengät jalkaan ja käyt pihalla. Aloita sellaisesta liikunnasta, jonka aloittamiseen on mahdollisimman pieni kynnys. Aloita vaikka kahdesta minuutista, jos kymmenen minuuttia tuntuu liialta. Jos et jaksa lähteä ulos kävelylle, kävele sisällä. Jos et jaksa kävellä, tee muutamia venytyksiä. Kun olet saanut aloitetuksi, lisää määrää vähitellen, kunnes pääset 30 – 45 minuutin kävelylenkkeihin muutaman kerran viikossa. Kolme kertaa viikossa puolen tunnin – kolmen vartin kävelylenkki on jo hieno saavutus. Mitä useammin liikut, sitä enemmän teet hyvää yleiskunnollesi, jaksamisellesi ja mielialallesi. Jos pidät kuntoilusta ja lihasjumpasta, tee sitä muutamana päivänä viikossa. Älä kuitenkaan jää koukkuun tai pakene asioitten käsittelyä ylettömään liikunnanharrastukseen.

F. Pyri syömään terveellisesti. Jos syöt liikaa epäterveellisiä ruokia, pyri vaihtamaan edes osa syömästäsi terveellisemmäksi. Jos olet kadottanut ruokahalusi, maistele erilaisia terveellisiä syötäviä, vaikket söisikään määrällisesti paljon. Jos et saa ruuastasi riittävästi vitamiineja ja hivenaineita, etsi tietoa eri aineitten vaikutuksesta psyykeen ja harkitse ravinnelisien käyttöä.

G. Puhu siitä, mikä tuntuu pahalta. ”Minusta tuntuu että…” ”Pelkään, että…” Etsi joku, jolle voit puhua siitä, miltä sinusta tuntuu. Jos et tunne ketään sopivaa henkilöä, soita nimettömänä kriisipuhelimeen tai kirjoita netin keskustelupalstoille tai vastaaviin, tai pidä päiväkirjaa. Tunteiden sanallistaminen lievittää tunteiden voimaa, joten kielteisistä tunteista kannattaa puhua tai kirjoittaa, mielellään päivittäin.

H. Jos koet olevasi lamaannuksista, pyri ravistelemaan itsesi siitä irti. Tee pieniä hupsuja asioita. Laita kynä poikittain hampaittesi väliin ja katso itseäsi peiliin. Sano ääneen, että rakastat itseäsi, vaikka oletkin vähän vaisu. Sano peilikuvallesi aina kun kohtaat sen: ”Olet ok. Annan sinulle anteeksi. Toivon sinulle hyvää.” Peilikuva vastaa hymyllä. Pidä erivärisiä sukkia jalassa. Elämä ei ole oikeasti niin vakava asia kuin miltä se saattaa tuntua hetkittäin.

I. Anna itsellesi lupa olla katsomatta uutisia ja seuraamatta ankeaa uutisointia muualtakaan, jos huomaat, että maailman asiat saavat sinut entistä apeammalle mielelle. Anna itsellesi lupa olla juuri nyt kuuntelematta toisten murheita. Vältä yleensäkin murheita asioista, joille et juuri nyt voi tehdä mitään. Sen sijaan tee niitä pieniä asioita, joilla voit juuri tänään kohentaa mielentilaasi.

J. Vältä niitä henkilöitä, jotka saavat olosi tuntumaan huonommalta. Jos et voi paeta heitä kokonaan ja konkreettisesti, älä ainakaan tarkkaile heitä alituiseen ja seuraa heidän tunnetilojaan. Käännä huomio miellyttävämpiin asioihin. Sinulla on oikeus ja velvollisuus huolehtia ensin itsesi kuntoon - vasta sitten voit olla apuna ja tukena muille.

K. Pinnistele, jotta pääset sellaiseen seuraan tai ympäristöön, jossa tunnet olosi vähemmän ahdistuneeksi, edes silloin tällöin. Ota kaikki irti hetkistä, jolloin huomaat olevasi vähemmän ahdistunut. Laita rasti seinään, aina kun toteat tällaisen hetken.

L. Tee jotain käsilläsi. Nikkaroi, neulo, ompele, askartele, veistä, vuole, pyörittele papereita, taittele lennokkeja, näperrä jotain. Sinun ei tarvitse osata mitään erityistä tai saada aikaiseksi mitään käyttökelpoista, kunhan käytät käsiäsi. Totta kai lopputuloksista saa iloita, mutta älä vaadi onnistumista. Pelkkä tekemisprosessikin on jo merkityksellinen. Käsillä tekeminen auttaa käsittelemään myös mielensisäisiä asioita. Se tasapainottaa ja korjaa aivojasi.

M. Piirrä, maalaa, soita, laula, tanssi tai tee mitä muuta tahansa luovaa ja spontaania. Luova toiminta auttaa ilmaisemaan tunteita. Toisaalta, jos saat tyydytystä pikkutarkasta ohjeitten noudattamisesta esim. ruuanlaitossa tai esimerkiksi palapelin tekemisestä, tee sellaista. Tekemiseen uppoutuminen on lomaa murehtimisesta.

N. Pyri olemaan läsnä tässä ja nyt. Kuvittele aikajana, joka on kuin rautatiekiskot. Osa janasta menee takaviistoon menneeseen, osa jatkuu viistosti kaventuen tulevaan, kunnes häviää näkyvistäsi. Nykyhetken kohta kiskoista on levein. Se on se aika, joka sinulla on käytettävissäsi. Menneeseen et voi palata, tulevaa et voi elää etukäteen. Tässä ja nyt voit tehdä mielialasi suhteen sen mitä haluat ja mikä on mahdollista. Joskus on tärkeää vain olla olemassa ja kokea se rauhan tunne, mikä tulee siitä, että on kerrankin vain itsensä kanssa, tässä ja nyt.

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

O. Huono itsetunto? Pohdiskele tätä vertausta. Entäpä jos oletkin helmi etkä kuonamöykky epäaidon kuoren alla? Lakkaa esittämästä muuta kuin olet. Saat takaisin aitoa välittämistä. Jos tunnet häpeää ja epäonnistumista suhteessa itseesi, ajattele, että se, mikä on epäonnistunut, on vain ulkokuortasi. Julkisivusi on ehkä romahtanut, mutta itse olet edelleen sama täydellinen olento, joka olit jo syntyessäsi. Häpeä on syntynyt kielteisistä kokemuksista, joita on kasaantunut sinun todellisen olemuksesi päälle. Oikeasti olet enemmän ja täydellisempi kuin tiedät, ja ellei julkisivusi olisi romahtanut, kukaan ei ehkä olisi oppinutkaan tuntemaan todellista sisintäsi. Älä siis murehdi suojakuoren menetystä. Masennus on parhaimmillaan kriisi, joka avaa oven syvempään elämään.

P. Oletko masentunut siksi, että olet pettynyt itseesi ja odotuksiisi elämästä? Oletko vaatinut liikaa? Oletko odottanut asioita, jotka eivät oikeasti automaattisesti tee ketään onnelliseksi? Oletko kuullut toisilta lannistavia asioita, ovatko muut ihmiset osoittaneet, etteivät hyväksy sinua, ellet täytä joitakin ehtoja? Voit pohtia, miksi olet masentunut. Se auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja toisaalta myös toisten ihmisten käyttäytymistä paremmin.

Q. Pieni lapsikin masentuu, jos menettää ensisijaisen kiintymyksensä kohteen; sen, jolta on saanut hoivaa ja hyväksyntää. Tarvitset hyväksyntää ja sinulla on oikeus saada sitä. Muista, että toisten ihmisten myötätunto ja halu auttaa sinua herää helpommin, jos olet surullinen, kuin jos olet hyökkäävä ja ilkeä. On helpompi rakastaa pahoillaan olevaa kuin vihamielistä ja katkeraa ihmistä. Ole siis mieluummin surullinen kuin vihainen ja ärtynyt. Silloin et karkota toisia luotasi. Jos olet kokenut jonkin menetyksen tai pettymyksen, on luonnollista olla surullinen. Surua ei voi lääkitä. Tarvitset aikaa tehdä surutyötä ja käsitellä pettymystäsi. Älä kiellä ja tukahduta tunteitasi. Hillitse sen sijaan vahingollista toimintaa ja käytä rakentavia tapoja ilmaista tunteesi.

R. Joskus asioille on tehtävä konkreettisesti jotakin, jotta mieliala alkaa kohentua. Kerää voimia ja ota sitten härkää sarvista. Jos et pysty tekemään asioille mitään yksin, ota apua vastaan. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Sovella aktiivista ongelmanratkaisua niissä asioissa, joille on käytännössä tehtävissä jotakin. Ota tähän jokin järki-ihminen avuksi. Suunnitelkaa ongelmanratkaisu sopivan pienin askelin.

S. Piirrä tai maalaa kuva pahasta olostasi tai sen aiheuttajasta. Tee kuvalle mitä tahdot. Revi tai polta se. Tai maalaa päälle jotain kaunista.

T. Eikö uni tule? Pyri säilyttämään unirytmi. Iltayön uni on mielenterveyden kannalta tärkeää. Älä tarkoituksella valvo myöhään. Jos et saa unta, ole rauhassa ja tee rentoutusharjoituksia. Rentoutuminen korvaa osittain unen puutetta. Kokeile piikkimattoa, lämpötyynyä, lämmintä maitoa iltajuomaksi, unirääsyä, pehmolelua, useita mukavia tyynyjä… Mikä vain saa sinut tuntemaan olosi mukavaksi, turvalliseksi, lohdulliseksi. Kuvittele mukavia, ellei uni tule. Jos näet pahaa unta, kuvittele unelle mukava loppu. Jos olet sortunut pitkiin päiväuniin, yritä korvata ne muilla tavoilla rentoutua ja lyhyemmillä nokosilla, ettet pilaa yöuniasi.

U. Keksi hyvä syy nousta ylös aamuisin. Ajattele vaikka, että haluat toipua masennuksestasi, ja nouse ylös.

V. Älä välttele läheisiä siksi, ettet jaksa puhua. Voit olla heidän kanssaan hiljaa. Voit sanoa, ettet jaksa jutella.

W. Kuuntele musiikkia, laula tai soita, etsi mieleistä musiikkia tai sävellä itse. Vältä kuitenkin uppoutumista liian synkeisiin säveliin.

X. Vältä passivoivia ajanvietteitä, eli ajantappoviihdettä. Vältä myös itsesi koukuttamista stimuloiviin peleihin pitkiksi ajoiksi. Jos pelaat jotain, sen olisi hyvä olla liikunnallista, tai seurallista (esim. korttipelejä, lautapelejä…). Jos katsot elokuvia, keskustele niistä ja kommentoi niitä. Katso mieluummin seurassa kuin yksin.

Y. Lukeminen aktivoi aivoja ja mielikuvien syntymistä. Jos jaksat keskittyä lukemiseen, sinulla on hyvät edellytykset ruokkia mieltäsi onnellisilla lopuilla. Älä masenna itseäsi traagisilla kohtaloilla.

Z. Älä odota, että mielialasi nousee sängyssä makaamalla ja synkeitä miettimällä. Jos et jaksa nousta ylös sängystä, muuta ajatuksiasi. Kuvittele, miten paljon parempi olosi on, kun teet jotakin mukavaa. Vaikket jaksaisi tehdä sitä, kuvittele edes. Kuvittelu herättää elimistössäsi samansuuntaisia myönteisiä muutoksia kuin todellinenkin tekeminen.

Å. Hanki oksitosiinia. Helli eläimiä. Hakeudu läheisyyteen, älä vetäydy. Osoita hellyyttä toisille, jos et halua vaatia sitä itsellesi. Saat takaisin mitä annat.

Ä. Ilmaise tunteitasi, älä patoa niitä. Itke, jos itkettää. Salli itsesi nauraa, vaikka olisit surullinen. Näe vaivaa, jotta löydät asioita, jotka saavat sinut nauramaan. Kiinnitä huomiota hymyileviin ihmisiin.

Ö. Lopeta murehtiminen. Jos pyörität huolia mielessäsi, määrää itsellesi murehtimisaika tiettyyn aikaan päivästä. Siirrä kaikki murehtiminen tähän tiettyyn aikaan. Silloin murehdit kunnolla ja vaikkapa ihan paperin ja kynän kanssa. Tai käytät mielikuvaharjoitusta murheen peittoamiseen. Käsittele ahdistavia mielikuvia kutistamalla ja häivyttämällä ne. (Esim. pieneen, mustavalkoiseen tv-ruutuun.) Voit kuvitella silppurin, joka tuhoaa inhottavan mielikuvasi. Toista tätä, kunnes aivosi suorittavat prosessin itsestään. Tai perustele järkisyillä, miksei sinun itse asiassa tarvitse murehtia. Toisaalta voit sivuuttaa ahdistavat ajatuksesi. Anna ajatusten tulla ja mennä, älä tartu niihin, älä vatvo niitä, älä kehitä huolimyllyä. Sano itsellesi vaikkapa STOP ja tartu kieleesi etusormella ja peukalolla, jos huomaat alkaneesi kehittää huolimyllyä. Käytä hengitystä ahdistuneisuuden katkaisemiseksi. Muutama tietoinen, syvä hengitys voi katkaista kehittymässä olevan ahdistuneisuuden tai murehtimiskierteen. Harjoittele syvähengitystä, jos et jaksa muuta kuin makoilla.

AA. Hakeudu luontoon. Tai hanki kasvi tai kaunis maisemakuva. Kävele puutarhassa, muokkaa kukkapenkkiä, katsele, kuuntele, haistele…

BB. Palkitse itseäsi kaikista onnistumisista. Kehu, kannusta, anna jotain konkreettista (muttei alkoholia tai ylettömästi herkkuja), kun saat tehtyä jotakin mielialasi eteen.

CC. Kuvittele olevasi kevyellä mielellä ja havainnoi, millainen ruumiisi asento on silloin. Jäljittele tarkoituksella tuota asentoa, niin saat helpommin kevyen mielen aktivoitumaan.

DD. Muistele parempia aikoja – millainen ilmeesi oli? Mitä asioita ajattelit? Millaisia mielikuvia mielessäsi oli?

EE. Keskity siihen, mitä toivot. Keskity siihen, mikä on hyvin.

FF. Pyri ilahduttamaan toisia. Antaessaan saa.

GG. Älä erehdy pitämään tavanomaista väsymystä masennuksena. Masennus väsyttää, mutta kaikki väsymys ei tietenkään ole masennusta vaan seurausta siitä, että takana on jotakin rasittavaa tai henkisesti kuormittavaa. Jos toistelet itsellesi: "En jaksa..." , "En kuitenkaan jaksa...", on todennäköistä, ettet kovin hyvin jaksakaan. Voit sen sijaan ajatella: "Nyt väsyttää, ja voin silti tehdä jotain pientä, tai levätä hieman ja aloittaa sitten." Jos sinulla on tapana kokea olosi masentuneeksi aina kun olet väsynyt (kuten esim. kroonistuneessa masennuksessa on tavallista), muista klisee, joita kamppailusta selvinneet usein käyttävät: "Väsynyt, mutta onnellinen!"

... Ja keksi itse lisää keinoja vaikuttaa mielialaasi!
Jos sinulla on kokemuksia toimivista keinoista kohentaa mielialaasi tai toipua masennuksesta, laita hyvä kiertämään: jätä vaikka kommentti ja jaa listaa eteenpäin.

Lue myös toinen tekstini masennuksen itsehoidosta.

PS: Sitä paitsi, miksi mielialan itsehoitoneuvoista pitäisi maksaa konsulteille ja ammatinharjoittajille, tai miksi ihmiset joutuvat maksamaan siitä, että saavat "jonkun, jolle puhua"? Maailma olisi kenties siedettävämpi paikka elää, jos ihmiset jakaisivat henkistä hyvää ahnehtimatta aineellista... Nykyajan "hyvinvointibisneksen" eettisyys lievästi arveluttaa.

Mutta jos joku maksaisi kohtuullisen vähimmäispalkan siitä, että käyttäisin työtunteja masennuksen itsehoito-oppaan tekemiseen, olisin iloinen, että saisin tienata leipäni tekemällä sellaista, mikä on mielekästä ja tärkeää eikä liiaksi syö omaa jaksamistani. Kai se olisi reilua... Mutta ihannetyötä "odotellessa" on kai vain jatkettava tähän malliin - kenties sitä kohti kuitenkin - ja yritettävä ehkäistä kyynistymisreaktiotaan keskellä tätä kaikkea, jota en juuri nyt jaksa edes yrittää kuvailla. Sanat loppuvat, ja joskus on viisautta pitää ne vähätkin mieleen nousseet jaaritukset sisällään. Tosin tässä tapauksessa kyse on siitä, että tuntuu vähän hölmöltä ja väsyttää...

Syysmasennus - mistä valoa mieleen?

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Mistä apua syysmasennukseen tai niin sanottuun kaamosoireiluun? Näinä aikoina monet kaipaavat itsehoito-ohjeita "syysmasennukseen" ja pimenevien aamujen tuottamaan väsymykseen. Kaamosmasennukseksi sanotaan masennusta, joka toistuu pimeinä talvikuukausina, kun taas kesäisin oireet ovat poissa. Oireet ovat osaksi samoja kuin varsinaisessa masennustilassa, mutta perusdepressiosta poiketen kaamosmasennusoireilu on pahimmillaan iltapäivällä. Väsyttää, syötättää, mikään ei huvita, on niin kovin synkkää, ikävät asiat alkavat pyöriä mielessä; luontokin on täynnä kuolemaa ja mätänemistä, linnut lähtevät pois, on liian kylmää ja kalseaa ja pimeää ulkoilla, tuntuu sairaalta ja kipeältä...

Lievemmässä muodossa kaamosoireilua (makeannälkä, väsymys, liikaunisuus) on jopa 10 - 30 prosentilla väestöstä. Näillä leveysasteilla ilmiö on oikeastaan aika normaali. Biologisesti ajatellen on ihan järkevää kerätä vararavintoa kylmän talven ajaksi, jolloin ravinnonhankinta on vaikeampaa, ja olisi hyvin luonnollista sulkeutua pesäänsä ja nukkua tai nuokkua pimeän ja kylmän ajan ohitse. Miksi näin ei sitten voi tehdä; siinä oikeastaan ongelman ydin...

Lääkärikirja Duodecim neuvoo käyttämään kaamosoireilun hoitona kirkasvalolamppua, jonka on todettu lievittävän oireita neljällä viidestä oireilevasta. Valoa on parasta nauttia heti aamulla ja riittävä aika, riittävällä teholla. Oireilevan suositellaan käyvän ensin lääkärissä saamassa oikeat ohjeet kirkasvalon käyttöön. Hyvin kirkas valo voi kuitenkin ärsyttää silmiä (mikä tulee huomioida, jos potee silmäsairautta), laukaista migreenikohtauksen tai lievempää päänsärkyä, ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä oirehtivilla se saattaa jopa aikaansaada hypomaanista tai maanista käytöstä. Eli valitettavasti kirkasvalohoito ei sovi kaikille kaamosoireilijoille.

Itselläni on kokemusta ns. sarastuslampusta, joka syttyy ensin himmeänä ja kirkastuu puolen tunnin aikana auringonnousua jäljitellen. Se kyllä auttaa heräämään hieman virkeämmin pimeinä aamuina. Joskus tosin herään jo valon syttymiseen, siis turhan aikaisin. Mutta parempi sekin kuin törmäillä pitkin ovipieliä pimeässä, kun ei saa edes kunnolla silmiä auki ja ajatukset ovat vielä unenomaisen sumeita.

Jotkut käyttävät kaamosrasituksen lievittämiseen etelänmatkailua. Oireet voivat lievittyä ehkä pariksi viikoksi. Henkilökohtaisesti en suosittele tätä vaihtoehtoa ensisijaiseksi kaamosoireilun hoitomuodoksi ympäristöeettisistä syistä; lentomatkailuhan on varsin epäekologista. Tuntuisi vähän ajattelemattomalta ja lyhytnäköiseltä hoitaa lievää kaamosoireilua rasittamalla kaikille yhteistä ympäristöä, joka on jo sinällään terapeuttinen elementti. Säästäisin hoidolliset etelänmatkat niille, joiden oireilu on vaikeasteista, eikä muukaan apu ole helpottanut; ja joilla on muitakin syitä matkustaa (esim. läheisten tapaaminen) kuin pelkästään oman mielen piristäminen pariksi viikoksi. Suosisin sen sijaan nojatuolimatkoja (eivät maksa mitään, eivätkä tuota päästöjä, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta).

Kaikille liikkumiskykyisille sopiva keino kaamosoireilun selättämiseen on säännöllinen kuntoliikunta. Esimerkiksi kolmesti viikossa kolme varttia kuntoilua vaikuttaa jo yleensä mielialaa ja jaksamista kohentavasti. Valohoitoon yhdistettynä kuntoilu lisää hoidon tehoa. Luonnollisinta olisi tietysti liikkua ulkona valoisaan aikaan, niin saisi sekä valon että liikkumisen hyödyn. Yleensä kuitenkin istumme päivänvalon ajan räikeässä ja teennäisessä keinovalossa, emmekä kuntoile. Itse ainakin joudun istumaan kopperossa nojatuolissa tai tietokoneella juuri silloin, kun ulkona olisi vielä riittävästi valoa lähteä vaikka metsään käveleksimään.

Tämä kulttuuri ei oikein osu yhteen ihmisen luonnollisten tarpeitten kanssa. On painettava samaa tahtia vuoden ympäri, lukuunottamatta kesälomaa, jolloin ehkä jotkut osaavat ottaa rennosti, mutta osa ihmisestä paahtaa täysillä silloinkin. Ei ihme, jos tehokkaan suorituskesäloman jälkeen tympii jatkaa työlästä arkea! Syksyllä voi masentaa sekin, että "ainoa mahdollisuus ottaa rennommin" onkin livahtanut ohi liian tekemisen sivussa, tai ilmastonmuutoksen sekoittaman kesäsään vuoksi...

No, tuo edellinen lause sisältää väärinymmärryksen. Kesäloma tai muu loma ei ole "ainoa mahdollisuus ottaa rennommin". Se mahdollisuus meillä on joka ainoa hetki! Tekee mieli toistaa samat sanat painokkaasti: joka hetki on mahdollisuus ottaa rennommin.

Esitän vielä yhden tavan lievittää pimeydestä aiheutuvaa oireilua. Se on valon kuvittelu. Sanotaan, että mielikuvat vaikuttavat meihin samalla tavoin kuin todellisesti havaitut kuvat. Jos havaittu valo vaikuttaa myönteisesti näinä pimeinä aikoina, myös kuvitellulla valolla on samansuuntainen vaikutus. On olemassa meditointiharjoituksia, joissa käytetään valon kuvittelua lohduttavana ja parantavana elementtinä. Olen itse kokeillut ihan vain silmät suljettuna, rentoutuneessa tilassa valon kuvittelua. Se valo on sopivan kirkasta ja silmille turvallista. Mieli "valaistuu" ja olo virkistyy. Mitä kauemmin tätä valomielikuvaa saa ylläpidettyä, sitä kauemmin olokin pysyy virkeänä.

Voi olla, että kaamosoireilu selättyisi, jos valon mietiskelyä harjoittaisi pimeinä aikoina päivittäin. Tähän on luontevaa yhdistää myös vertauskuvallinen idea valosta, joka voittaa pimeän. Tämä mielikuvaharjoitus on ainakin halpa ja ekologinen. Jos matkaa töihin julkisella liikenteellä, voi työmatkaan kuluvan ajan käyttää valon kuvitteluun. Tai jos on päivisin kotona, pimeinä aamuina voi makoilla sängyssä ja kuvitella valoa, kunnes aurinko nousee, ja alkaa tehdä mieli lähteä ulos nauttimaan raikkaasta syysilmasta.

Myös kynttilänvalo ja tulen katselu iltaisin antavat sopivaa, eläväistä, jopa hartaaseen tunnelmaan johdattelevaa valoa. Itseasiassa syksy voisi olla laajemmassakin mittakaavassa hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa, ellei tämä kulttuuri olisi niin luonnoton, ettei anna ihmisille mahdollisuutta siihen. Mutta näkisin, että tärkeintä on, ettei ala syyttää itseään siitä, että on väsynyt ja unelias. Syyllisyyden kokeminen luonnollisista, ihmisyyteen kuuluvista asioista tuottaa turhaa masennusoireita. Itsensä moittiminen, ahdistunut syömisen rajoittaminen, piiskaaminen työtehoon, uneliaisuuden sadattelu ja kaikki se, millä tavalla suhtaudumme kielteisesti "kaamosoireiluumme", vain pahentaa oireita. Oikeastaan reagointi pimeään ei ole mikään häiriötila tai oire; se on niin yleistä, että se on oikeastaan normaalia, ja vähintäänkin niin luonnollista, että se on ymmärrettävää. Tämä kulttuurihan siitä on tehnyt diagnoosin; sellaisen "taudin", johon voidaan jopa määrätä depressiolääkettä. Ja taas kerran herkästi ympäristötekijöihin reagoivat ihmisyksilöt saavat stigman otsaansa.

No, missä määrin on kyettävä elämään kulttuurimme ehdoilla ja säilytettävä sama suoritusteho ja työvire kesät talvet, ja kenen mielestä? Jos nykypäivän vaatimukset eivät armahda meitä väsyneitä ja uneliaita, voisimmeko sentään itse armahtaa itseämme, ja sallia itsemme ottaa mahdollisimman rennosti joka hetki? Silloin kun ulkona on koleaa, pimeää ja märkää, kuka päättää, millaisilla ajatuksilla ja mielikuvilla täytät mielesi? Oletkohan se mahdollisesti sitten kuitenkin loppujen lopuksi sinä itse... ?

Lopuksi pieni mielikuvaharjoitus. Miten näet itsesi kaamosmasennuksen kourissa? Väsyneenä, herkkuja hotkivana, epätoivoisenako? Voisitko etäännyttää, himmentää ja kutistaa tuon mielikuvan jonnekin taka-alalle, menneisyyteesi? Luo sen tilalle lämminsävyinen mielikuva itsestäsi sopivassa valaistuksessa; tekemässä jotakin, mistä nautit; rauhallisen tyytyväisenä, ilman kiirettä minnekään. Juuri tässä, ja juuri nyt. Ei haittaa, vaikka olisitkin vähän väsynyt ja unelias. Sinulla voi silti olla valoisa mieli!

Masennuksen itsehoito - mieli maasta kotikonstein?



  Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

On olemassa muutama sellainen asia, joissa voin sanoa omaavani sekä ammatillista asiantuntemusta että kokemusasiantuntemusta. Yksi niistä asioista on masennus. Voin yhtä hyvin nimittää sitä depressioksi, jos haluan korostaa kyseistä tilaa psykiatrisena sairautena. Masennuksen vaikeusasteista minulla on kokemusta erityisen paljon lievästä, kohtalaisen paljon keskivaikeasta ja hetkittäin kenties jopa vakavasta tilasta. Luullakseni omaan masennukseeni ovat vaikuttaneet sekä synnynnäiset ja perinnölliset piirteet että elämänkokemukset, joista isoimpana tekijänä olohuoneessamme elänyt virtahepo. Olen perinyt adhd-piirteisen temperamentin, joka jo sinänsä altistaa elämänkokemuksille, jotka nakertavat itsetuntoa ja elämänuskoa, eli masentavat.

Lapsuuden hilpeyden laannuttua olin kohtalaisen kauan ateistinen peruspessimisti, joka sanoi olevansa realisti. "Ihminen on oman onnensa seppä" - ajattelun rappeutumisen jälkeen olin vuosia melankolikko-kyynikko. Masennus, jota ei itse tunnista tai halua hyväksyä, voi pukeutua mitä erilaisimpiin tapoihin ja asenteisiin. Olo voi tuntua epämääräisen huonolta, ja siitähän voi aina syyttää olosuhteita, jotta ei tarvitse ajatella, että itsessä on jotain vialla. No, onko vika itsessä, jos on masentunut?

Lähtökohtaisesti masentuneen ei kannattaisi syyttää itseään jaksamattomuudestaan ja mielialansa kurjuudesta. Syyllisyydentunteet ovat muutenkin ylivoimakkaita ja omatunto liian herkkä. Jos masennuksesi juontaa perimästäsi hermostollisesta systeemistä ja aivokemiasta, onko se sinun syytäsi? Tai jos olet oppinut jo pikkunassikkana toivottomuutta lisäävän tavan reagoida pettymyksiin, onko se sinun vikasi? Masentunut on tilassa, jossa hän syyttää itseään suunnilleen kaikesta (ainakin mielessään), vaikka ulkoinen käytös saattaisikin olla toisia moittivaa ja kaikesta valittavaa. Pahimmillaan tämä itseä kritisoiva ja negatiivisesti asioita tulkitseva mielentila johtaakin äärimmäisiin huonouden, tarpeettomuuden ja arvottomuuden tunteisiin, joissa elämän lopettaminen voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Ei siis ole millään tavoin perusteltua eikä eettistä syyllistää masentunutta hänen masentuneisuudestaan. Ryhdistäytymiskehotukset ovat silkkaa ilkeyttä ja säälimättömyyttä, myös itse itselle kohdistettuina. Masentunut tarvitsee myötätuntoa, tukea ja arvostusta. Hän tarvitsee ihmisarvonsa takaisin, läheistensä varauksettoman hyväksynnän persoonalleen (ei välttämättä kaikille toiminnoilleen) ja mielenailahteluitakin kestävän syyn jaksaa eteenpäin, vaikka valoa ei olisi vielä näkyvissä.

On siis hieman kummallista puhua masennuksen itsehoidosta, kun vaikuttaisi olevan aika selvää, että masentunut tarvitsee nimenomaan itsensä ulkopuolista tukea. Pelkkä mielialalääkitys ei ole riittävää hoitoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lääkityskokeilu voi olla joskus perusteltu, jos muutakaan tai parempaakaan apua ei ole riittävästi saatavilla, ja oirekuva on vakava. Muu apu tarkoittaa myös sitä, mitä toinen ihminen voi antaa. Itsehoitoa voi toteuttaa siinä määrin kuin kykenee siihen. Sanoisinpa, että ihminen ei ole kovin syvästi masentunut, jos hän vielä pystyy itsekseen ja yksin itsehoitoa toteuttamaan. Toisen ihmisen tukemana mielialan hoito kotikonstein voi onnistua jo varsin hyvin.

Masentuneen ei siis pitäisi jäädä yksin. Pelkästään toisen ihmisen myötäelävä läsnäolo on terapeuttista. Myös lemmikkieläimen läsnäolo ja läheisyys hoitaa mielialaa. Oksitosiinia erittyy myös eläintä silitellessä, saati sitten toisen ihmisen läheisyyden ja hellyyden kohteena. Luonto on ympäristönä erittäin terapeuttinen. Kasvit edistävät toipumista. Pelkästään kuvat maisemista ja kasveista voivat vaikuttaa terapeuttisesti. Luonnossa liikkumisessa yhdistyy sekä eri aistein välittyvät rauhoittavat elementit että liikunnan suotuisa vaikutus mielialaan. Liikunta on parhaita keinoja huolehtia aivoterveydestä ja sitä kautta myös mielialan säätelystä. Ruumillinen tekeminen voi olla myös vaikkapa kotitöitä; pääasia, että jotakin tapahtuu elimistössä. Masentunut on usein kokonaisvaltaisesti "jumissa", ja kaikenlaisen tekemisen aloittaminen auttaa myös ajatusjumeista yli. Musiikin kuunteleminen ja tuottaminen, käsillä tekeminen ja kaikenlainen luova työskentely ovat hyväksi. Mielekkäitä tekemisiä ei saisi jättää pois, vaikkeivat ne oikein tuntuisikaan miltään. Sänkyyn ei kannata jäädä makaamaan ja pyörittämään negatiivisia ajatuskulkuja tunnista toiseen.

Toisten ihmisten merkitys onkin usein siinä, etteivät he anna masentuneen vajota syvemmälle masennuksensa pyörteeseen, vaan aiheuttavat katkoksia ja säröjä masentuneen ajatus- ja kokemusmaailmaan, joka muistuttaa noidankehää.

Ajatukset vaikuttavat tunteisiin, ja toisin päin. Tunteet vaikuttavat kehoon, kehon kokemukset ajatuksiin, ja niin edelleen. On vaikeampi muuttaa suoraan fysiologiaansa. Fysiologia muuttuu toiminnan ja ajattelun kautta. Kielteinen ajattelu tuottaa herkästi masentuneen olon, ja masennus näkyy ajattelun laadussa. Ajatusmaailman ja asenteiden on muututtava, jotta mieliala paranee, ja muutoksen on pysyttävä, jottei masennus uusiudu. Usein ajatusmaailman muuttamiseen tarvitaan terapiaa tai terapeuttisia keskusteluja, tai määrätietoista uudelleenajattelun opettelua itsenäisesti. Toisen ihmisen tuki on kuitenkin myös tässä tarpeen. Pelkkiä itsehoito-oppaita lukemalla saattaa mielialan parantaminen jäädä vain järjen tasolle (etenkin ellei toteuta oppimiaan ohjeita lainkaan). Tunnetason muutos tapahtuu tunnepitoisten kokemusten kautta, usein yhteydessä johonkuhun toiseen, johon kohdistuu tunneside. Surullista on, ellei masentuneen tukena ole yhtikäs ketään. Jos mielialalääkitys auttaa poistamaan yksinäisyyden, muutos voi olla jatkon kannalta merkityksellinen. Mutta jos lääkitys ei lievitäkään yksinäisyyttä eikä muuta ajattelua toiveikkaammaksi, pelkkä fysiologisen toimintakyvyn nousu saattaa merkitä esimerkiksi sitä, että masentunut saa aikaiseksi hakea köyden ja rahjustaa liiteriin.

Itsehoitoon pyrkiminen ja kannustaminen eivät vapauta ympäristöä vastuusta masentuneen suhteen. Toisaalta, vaikka masentunut on lähtökohtaisesti syytön masennuksensa alkujuuriin, myös hänen on otettava vastuuta itsestään ja omasta tilastaan. Siinä mielessä aikuinen masentunut on vastuussa itsestään huolehtimisesta siinä määrin mihin hänen toimintakykynsä riittää. Hänen ei kuitenkaan tarvitse olla vastuussa yksin, eikä yhtään enemmästä kuin jaksaa. Ja jos ei jaksa, tulisi pyytää apua. Avun pyytäminen ei saisi olla hävettävä asia; se tulisi opettaa jo lapsille, niin että ihminen voisi luottaa siihen, että avunpyyntöön vastataan, eikä avun tarvitsijaa katsota karsaasti. Ylpeys käy lankeemuksen edellä; liian usein se johtaa itsetuhoon. Nuorten ja lasten kohdalla vastuu on aikuisten.

Mielialan itsehoidossa voi korostaa terveellisten elämäntapojen merkitystä, ja niihin pääsemiseksi toisten ihmisten tuki on myös oleellisen tärkeää. Kun tietää, mikä kaikki on hyväksi, voi yrittää toteuttaa jotakin itse. Pienilläkin asioilla on merkitystä, ja pienikin askel oikeaan suuntaan voi aikaansaada toipumisprosessin käynnistymisen. Sekä sosiaalisilla, psyykkisillä että fysiologisilla seikoilla on merkitystä toipumisella. Kaikki on oikeastaan yhtä ja samaa kokonaisuutta. Masennus itsessäänkin on oirekuvaltaan kokonaisvaltainen "sairaus". Henkinen elementti taas tuo merkityksen elämälle ja syvimmän motivaation sille, että ihminen ylipäätään pyrkii toipumaan; jotta elämä olisi mielekästä ja rakentavaa, niin itselle kuin toisille.


HUOM. Aiheesta lisää toisessa tekstissäni:
"Masennuksen itsehoito - kotikonstit a:sta ö:hön"

Katso myös Mielenterveystalon "Masennuksen omahoito-ohjelma"

Mielipahaa vai mielenvikaa?

Miksiköhän masennus on niin kovin tavallista, ja vieläpä nimenomaan niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa? Jotkut ovat asiaa pohdiskeltuaan todenneet, että syy masennuksen yleisyyteen on siinä harhakäsityksessä, että onnellisuus on seurausta aineellisista asioista. Harha on niin laajalle levinnyt, että sitä pidetään ainakin länsimaisessa kulttuurissa itsestäänselvyytenä. Yrittäessään väittää jotakin muuta tulee helposti henkisesti tyrmätyksi tai hihhuliksi leimatuksi, tai muuten teilatuksi. Tai jopa ristiinnaulituksi...

Jos olet vaatimattomista oloista lähtöisin, olet ehkä saanut seurata lapsesta asti synkeitä ilmeitä ja voivottelua siitä, kun rahat eivät riitä, ja kaikki olisi paremmin, jos sitä olisi enemmän. Mitäpä yksinkertainen pieni olio muuta oppii kuin sen, että rahattomuus tarkoittaa onnettomuutta? Ja jos samanaikaisesti meille tarjoillaan näkymiä onnellisista ihmisistä ylellisissä tai vähintään mukavissa oloissa, mikä on viesti?

Kuka oikeastaan hyötyy siitä, että ihmisoliot tavoittelevat aineellista vaurautta, tavaraa ja erikoisia kokemuksia? Eikö jatkuvan talouskasvun tavoittelu pidä ihmisiä oravanpyörässään läähättämässä, samalla kun aineellisen hauskuuden tuottamisen jätökset (päästöt) jätetään tulevan sukupolven riesaksi?

Kaikki ihmisoliot eivät tietenkään tavoittele materiaa. Mutta yhtä lailla pyörä pyörii silläkin paatoksella, jolla ihmiset tavoittelevat kunniaa, julkisuutta, kokemuksia, valaistumisia, statusjuttuja, kavereita, tykkääjiä, peukkuja ja muuta katoavaista. "Sitten kun olen saavuttanut sitä ja sitä, olen onnellinen" - ajattelu tekee ihmisestä toki hetkittäin onnellisen, jos hän edes joskus saavuttaa tavoitteitaan. No, hauskaa sekin, että edes hetkittäin on onnesta soikeana. Mutta pahoittelen, onnentunne menee kyllä ohi! Sitten tulee taas kovin tyhjä olo; niinpä tarvitaan uusi tavoite, ja sitten alkaa uuden asian perässä huohottaminen.

Onni on tunne, ja tunteet syntyvät ihmisen mielessä. Ne voivat herätä ulkoisesta ärsykkeestä, mutta ovat silti sisäsyntyisiä. Ne voivat herätä myös mielikuvasta, muistosta, ajatuksesta. Jos luulemme, ettemme voi olla onnellisia, kun asiat ovat niin ja niin huonosti, emme useinkaan edes yritä muuttaa mitään sisäisessä kokemuksessamme. Edes rauhoittua. Tavoittelemamme tunne voisi kuitenkin olla vain ajatuksen päässä, jos vain se ajatus olisi oikeanlainen!

Mutta olisihan se kenties jonkun maun mukaan liian shokeeraavan absurdia olla onnellinen, jos sattuu olemaan tällainen luuserisurkimus. Iloista junttipölhöä saattaa jopa luulla mielenvikaiseksi! Ja jos joku iloitsee mielenkiintoisen näköisestä oksankäppyrästä, vaikka omistaa vain ruman pienen koslan, hänellä saattaa jonkun mielestä olla jotain vikaa päässä... Eihän kukaan voi olla iloinen, jos on luuseri?!? Ja toisaalta, jos emme tunnekaan onnea, vaikka meillä olisi kaikenlaista maallista hyvää, saatamme luulla, että meissä on jotain vikaa.

"Pitäisihän minun olla onnellinen nyt kun minulla on uusi se ja se ynnä muuta... Miksi en ole? Olenkohan ehkä masentunut???"

Mutta entä jos meissä ei olekaan mitään vikaa? Entä jos vika onkin vain siinä, että olemme kadottaneet itsemme ja tarkoituksen olemassaolollemme? Ehkä emme muista tai ymmärrä, mitä oikeasti, syvällä sisällämme tarvitsemme ja haluamme, ja kärsimme siksi kalvavaa puutetta ja surua?

On luonnollista olla surullinen ja masentunut, jos jotakin hyvin oleellista puuttuu (esim. elämän tarkoitus ja mieli). Se ei ole sairautta, eikä ainakaan parane lääkkeillä.

Tämäkin näkymä teki joskus lähes hilpeäksi.

Mieli maassa

Olipa kerran masentunut, joka oli ollut niin kauan masentunut, että luuli olevansa tavanomaisen tyytyväinen. Ja olipa kerran iso joukko ihmisiä, jotka luulivat olevansa masentuneita ja rikastuttivat lääkefirmoja. Joku pieni nilkki oli ehkä keksinyt, että on erittäin hyödyllistä pitää ihmiset onnettomina, jopa suorastaan aiheuttaa mielipahaa, jotta hän voisi sitten lanseerata lääkeaineen tai muun ihmekeinon mielialan piristämiseen ja kääriä tuotot itselleen. Ehkäpä samainen strategia on ollut käytössä jo muinaisista ajoista. Ei vain huvittaisi ajatella ihmisistä niin pahaa...

Mielialalääke on helppo keino kokeilla aikaansaada jotain muutosta, silloin kun tarvitsee "edes jotain muutosta". Muutos voi tosin joskus tarkoittaa pelkkää sivuoiretta, tai lumevaikutusta. Toisinaan tilanne tietysti voi olla niin jumissa ja vakava, että on pakko lääkitä aivotoimintaa. Mutta entä jos kyse onkin pettymyksistä, surusta, väsymyksestä, yksinäisyydestä, taloudellisista huolista tai ihan vain siitä, ettei millään ole mitään väliä; ettei elämällä ole mitään merkitystä? Tuore tutkimustieto antaa ymmärtää, että pelkällä lääkityksellä "parannettu" masennus tuppaa uusiutumaan, kun lääkityksen lopettaa. Pitäisi ehkä siis tehdä jotain muutakin kuin niellä niitä tabletteja ja sietää sivuoireita. Mutta jos ei jaksa muutakaan, niin minkäs teet; tai jos ei ole tarjolla mitään muuta, niin ollaan sitten farmasian varassa. Melkein tekisi mieli todeta, että "onpa surullista", ja huokaista. Kokonaisvaltainen mielen kuntouttaminen ilmeisesti maksaa yhteiskunnalle liikaa. Hyvävaraiset voivat ostaa itselleen "hyvinvointia" yksityiseltä sektorilta. Moni hoitelee erilaisilla lohdukkeilla oireet pois; köyhä halvoilla keinoilla, rikas kalliimmilla. "Tauti" itsessään vain ei katoa minnekään oireita tukahduttamalla.

Entä jos matkan varrella paljastuukin, ettei masentunut olekaan edes kliinisesti masentunut? Aika moni on ehkä halunnut leiman otsaansa, jotta saisi edes jonkin määritelmän ahdistavalle olotilalleen. Mutta sanoisinpa, että on aika ikävää, että ihmisolio tarvitsee diagnoosin saadakseen olla vähän aikaa rauhassa ärsyttävän maailman vaatimuksilta. Ja keljua sekin, jos elämäänsä väsynyt ihminen painostetaan syömään mielialalääkettä, jotta yhteiskunta avustaisi taloudellisesti lepoajalla. Jos ihmismassojen hyvinvointi olisi mielialalääkkeitten käytöstä kiinni, kaiken pitäisi olla aika hyvin. Sen verran isoja määriä niitä lääkkeitä on tarjolla ja helposti saatavilla.

Jos "heikot sortuu elon tiellä", onko syy tiessä vai niissä "heikoissa", vai kenties kanssakulkijoissa? Mitä tällä elon tiellä tehdään niille yleensä synnynnäisten ominaisuuksiensa takia heikommille, jotka eivät jaksa omin avuin kulkea, tai tulevat kiireisten ja kyynärpäitä käyttelevien ruhjomiksi? Kiireiset eivät yleensä pysähdy edes katsomaan, miten monia ovat tien sivuun sysineet. Mutta jos tien päässä on kuolema, on vähän outoa, jos määränpäähän on niin älytön kiire. Mikä on se mieletön paniikki, joka ihmisiä ajaa; mitä ihminen pakenee, kun tönii toisia sivuun?

Jos ihmisoliolla on mieli maassa, hän on todennäköisesti pysähtynyt elon tielle tai tien sivuun, ettei olisi kenenkään tiellä. Keskelle tietä uuvahtaneet yleensä potkitaan syrjään. Toiset jatkavat juosten. Mutta mitä jos olisikin viisautta olla juoksematta? Entä jos "elon tie" onkin oravanpyörä? Entä jos suurinta mielettömyyttä onkin juosta ohi elämästään tavoitellen jotakin, mitä ei ikinä voi juoksemalla saavuttaa?

Ne, jotka joutuvat pysähtymään, huomaavat, että pyörä pyörii, vaikkeivat he ota askeltakaan. Varsinainen elämä on oravanpyörän ulkopuolella. Joskus on siunaus tulla tönityksi kumoon ja lentää kaaressa ulos pyörästä. Voi niitä, jotka eivät koskaan kompastu! Kompastuessaan voisi löytää maasta aarteen. Oman mielensä; kokonaisen mielekkyyden.