Rämpimistä joululomaa kohti? OK, NYT, ja itsemyötätuntoa!

Tuo ei ole "alter egoni", mutta voisi olla joku samantapaista
työtä tekevä nukkeihminen.

Eipä tullut tänä vuonna tehtyä minkäänlaista ”joulukalenteria”, kuten viime vuonna tein. Mutta koska monikaan viime vuonna adventtiaikaan kirjoittamani asia ei sinänsä ole vielä vanhentunut, tässä linkki vuodentakaiseen ”kalenteriini”. (Tuo eka teksti sopii tämänkin päivän tunnelmiin...)

No, viime viikkoina on mennyt ehkä keskimääräistä enemmän aikaa työrasituksesta palautumiseen, koska on ollut aikapaineita eri työtehtävissä, paljon sekalaista uutta asiaa, jota pitäisi oppia, niin byrokratiaa kuin ammatillista, ja palavereissa asiantuntijan roolissa olemista, sen perusasiakastyön lisäksi. Ja vaikka olen alkujaankin valinnut tehdä vähemmän työtunteja kuin normi-ihmiset, tänä syksynä on tullut helposti pidempiä työpäiviä, ja sitten väsyttää iltaisin niin paljon, etten jaksa tehdä paljoakaan muuta kuin pakolliset ja sitten jotakin, mikä ei rasita aivoja samalla tavalla kuin leipätyö.

Ja kyllähän minäkin olen kaamosaikaan väsyneempi kuin valoisampana aikana, kuten moni muukin. Mutta onnekseni minulle ei enää tule automaattisesti sitä ajatusta, että ”en jaksa MITÄÄN”, kun huomaan olevani väsynyt. Sellainen ”en jaksa mitään”- ajatus oli nimittäin aika lannistava ja masentava.

Nykyään ”ajatusvirtani” saattaa olla esimerkiksi tämäntapainen:

”Voi paska kun väsyttää… En kyllä jaksa NYT enää tehdä mitään rasittavaa… Mie oon ihan väsynyt… Ok, en jaksa… Väsyttää… No ei oo ihme, kun oli niin rasittava päivä… En tee kyllä enää mitään rasittavaa, kun oon jo ihan väsynyt… Ok, ei oo pakko tehdä… Parempi lepäillä… Ehkä huomenna taas jaksaa…”

Avainsanoja tuossa tajunnanvirrassa ovat: ”NYT” ja ”OK.”

”OK” viittaa siihen, että haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt, jos kerta olen, eikä ole mitään järkeä teeskennellä, etten ole; tai haukkua itseä siitä, että on väsynyt, kun sille väsymykselle on vieläpä ihan looginen selitys. Jos sanoo itselleen, ettei saisi olla väsynyt, vaan pitäisi olla pirteä, aiheuttaa itse itselleen lisää stressiä ja pahaa mieltä. Miksi haluaisin olla väsymyksen lisäksi pahalla päällä?

”NYT” viittaa siihen, että oletan, että väsymyksessä on todennäköisesti kyse ohimenevästä tilasta; tai, en ainakaan voi varmaksi tietää, etteikö väsymys menisi ohi, vaan saattaa siis mennäkin vaikkapa yön yli nukuttuani! Eli, sen sijaan, että väittäisin, ”etten jaksa enää mitään”, voin todeta, että ”NYT väsyttää”, josta seuraa itsemyötätuntoinen ajatus: ”Tarvitsen lepoa”. Siihen voi lisätä toiveikkuutta lisäävän ajatuksen siitä, että yleensä jaksaa paremmin levättyään, tai ehkä sitten viikonloppuna, tai sitten, kun kaamosaika on ohi… Ainakin sitten joskus! Ja vaikkei jaksaisikaan, se on sen ajan murhe, eikä NYT…

Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani, koska olen taipuvainen ylikuormittumaan sekä ulkoisten tekijöitten että oman pääni sisäisten tekijöitten laukaisemista reaktioista. Aistikuormitukselta on vaikea suojautua etenkin kodin ulkopuolella, sosiaalista kuormitusta ei voi kokonaan välttää, kun tekee töitä ihmisten kanssa, ja vilkas mielikuvitukseni keksii helposti kaikenlaisia ajatuskulkuja, joihin saattaa ehtiä reagoida ennen kuin tiedostaa, ettei tarvitsisi…

Kaikkein merkityksellisin teko, jonka olen saanut, Luojan kiitos, tehtyä kuormittumistaipumukselleni, on ollut tietoisuustaitojen päivittäinen harjoittelu, ja näihin liittyen useampi, vaikka lyhyempikin rentoutushetki silmät kiinni maaten, syvään hengitellen. Yritän pitää näistä kiinni, koska huomaan kyllä, jos nämä ”hengähdyshetket” jäävät joinakin päivinä vähiin.

Ja OK, NYT en enää jaksa kirjoittaa enempää, enkä aio piiskata itseäni tekemään mitään muutakaan aivoja rasittavaa tänään. Myötätuntoista joulunaikaa! Itsemyötätunto heijastuu parhaimmillaan myös lähimmäisiin.

Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.

Jos haluat rauhaa, älä ruoki pelkoa!

 

Näissä olosuhteissa on luonnollista tuntea itsensä hieman uhatuksi.

Olipa kerran koiravanhus, joka joutui eräänä päivänä olemaan yksikseen useamman tunnin. Tuo lähinnä nukkuen vietetty aika ei ollut niinkään se ongelma, vaan se, että herättyään tämä vanhus ei enää kunnolla tunnistanut kotiin palannutta kaveriaan samaksi harmittomaksi, paikkansa tietäväksi otukseksi, jonka kanssa oli ihan leppoisaa oleskella, vaan siinä kaverissa olikin nyt jotakin outoa. Tämä yleensä hyväntahtoinen kaveri vaikutti nyt tokkuraiselta ja sairaalta, sillä oli outo tötterö päässä, ja ennen kaikkea se haisi kaikenlaiselta sellaiselta, joka nostatti koiravanhuksen mieleen kauhua, kipua ja hätää.

Koiravanhuksen oma, taannoinen vierailu eläinlääkärillä oli epäilemättä ollut sille traumaattinen; etenkin, kun vanhuus on jo heikentänyt sen kuuloa ja näköä, ja ärsykemaailma vastaanotolla oli muutenkin kaoottinen. Ja kun tuo nuorempi koirakaveri nyt epäilemättä suorastaan löyhkäsi eläinlääkärin vastaanoton hajumaailmalta, se oli kaiken muun outoutensa lisäksi, tahtomattaan, myös traumamuiston herättävä ärsyke. Vanhuksen epäluuloa lisäsi sekin, että nuorempi kaveri alkoi vastoin tapojaan murista ja näytellä hampaitaan, ettei vain ”vanhapoika” tulisi nuuhkimaan sitä liian tunkeilevasti. Se oli nukutuksen jäljiltä yhä huonovointinen, ja ilmeisen peloissaan myös päätään ympäröivästä kammottavasta tötteröstä, joka kolahteli jokaiseen kulmaan sen kulkiessa horjahdellen omaa mielipaikkaansa kohti.

Rajoitetuissa tiloissa koirat pakostakin havaitsevat toistensa läsnäolon, ja ohitustilanteita ei voi täysin välttää. Mutta jo pelkästään tuo nopea tervehdys ilman suoraa kosketusta oli kummastakin koiraosapuolesta noissa olosuhteissa pelottava, uhkaava, ja herätti puolustusvalmiuden, joka helposti muuttuu hyökkäävyydeksi. Onneksi varsinaiselta rähinältä vältyttiin, ja kumpikin pääsi omaan tilaansa rauhoittumaan.

Seuraavana päivänä nuorempi koirakaveri oli jo oma hyväntuulinen itsensä, ja se oli saanut suojaliivin, ettei se rapsuttelisi leikkaushaavaansa, eikä sen tarvitsisi kärsiä siitä luonnottomasta ”tötteröstäkään”. Omasta mielestään se oli varmaankin ihan harmiton karvaveikko, ja se suorastaan uikutti ja kiemurteli saadakseen tervehtiä vanhuskaveriaan. Mutta koiravanhus karsasti nyt sen omituista suojaliiviä, ja varmasti kaveri myös edelleen haisi liikaa desinfiointiaineilta, lääkkeiltä ja vereltä ja sen sellaiselta. Se oli yhä liian uhkaava otus koiravanhukselle.

Karvakaverit oli siis pidettävä mahdollisimman paljon erillään, mutta kun ohituksia pakostakin tuli, saatoin todeta, että koiravanhus todella pelkää. Kun minä korotin ääntäni komentaakseni nuoremman kaverin pysymään paikoillaan kauempana, vanhusparka säikähti huutoani ja alkoi suorastaan täristä. Se ei kaivannut omaan turvattomuuteensa ainakaan huutoa ja hermostuneisuutta, vaan rauhoittelua ja rauhaa.

Rauhaa.

Nyt kun meitä kyllästetään uutisilla maailmassa tapahtuvista aggressiivisista toimista, saatamme huomata, että mekin haluaisimme rauhaa ja turvallisuutta, mutta meissä nouseekin alkukantaista uhantunnetta, painetta, stressiä. Me huolestumme, ahdistumme, hätäännymme, pelkäämme… ja, saatamme huomaamattamme alkaa lietsoa huoltamme ja pelkoamme erilaisilla jossitteluilla ja kauhistelulla, ja suorastaan ahnehtia lisää ruokaa tuolle mielentilallemme kaikenlaisilla aiheeseen liittyvillä virikkeillä. (Osa tosin välttelee aihetta ja blokkaa sen, mutta tässä tekstissä ei käsitellä sellaista reagointia.)

Kun alamme pelätä, kyseessä ei olekaan enää vain alkukantainen säikähdys (”Hui, mitä nyt?”), joka saattaisi mennä itsestään ohitse elimistön rauhoittuessa, vaan käynnissä onkin jo kokonaisvaltaisempi tila, jossa myös enemmän tai vähemmän tiedostettu ajatteleva mieli on täysillä mukana tuottamassa lisää tunteita ja estämässä elimistön rauhoittumista.

Kuinka ollakaan, ruokkiessamme pelkotilaamme alamme kovin herkästi olla myös ärtyneitä, tuskastuneita, kärsimättömiä, vihaisia, jopa raivoissamme. Ellemme voi paeta mielemme sisäistä uhantunnetta, meissä nousee taisteluun vaadittava aggressio, ja mihin se purkautuu? Onko meillä juuri nyt, juuri tässä, joku oikea kohde, jota vastaan meillä olisi syytä ”tapella”?

Joissakin tilanteissa on tarkoituksenmukaista, että esimerkiksi säikähdys aikaansaa taistelun, pakenemisen tai lamaantumisen. Säikähdys menee ohi, mutta jos mieli ylläpitää pelkoa ja hätää ”säikyttelemällä” itseään yhä uudelleen, stressitila ei pääse rauhoittumaan. Ja jos kyse on asioista, joihin emme voi suoranaisesti vaikuttaa juuri nyt, vaikka olisimme miten ”taisteluvalmiudessa”, on tärkeintä keskittyä rauhoittamaan ensin itsensä, ettei levitä pelkoaan tai vihaansa toisiin olentoihin.

Jostain syystä oman pelon lietsominen ja siitä nousevan aggression kasvattaminen saattaa tuntua välttämättömältä, vähän niin kuin olisi tarve kasvattaa omaa ”voimaansa” uhoamalla, pullistaa itsensä suuttumuksen energialla; ollakseen sitten olevinaan paremmin ”turvassa”, kun on täynnä raivokasta taisteluvalmiutta.

Mutta jos juuri tässä, juuri nyt, ei oikeasti ole mitään konkreettista kohdetta, jonka kanssa tarvitsisi sellaista valmiutta, ”uhkauhosta” on vain haittaa. (”Uhkauho” on hatusta vetämäni ilmaisu, joka kuvaa minulle sitä, että pelko on uhantunnetta ja ”uho” on viha, joka nousee pelosta.)

”Uhkauho” kuormittaa ihmisen omaa elimistöä. Se levittää hermostuneisuutta, pelkoa ja ahdistusta toisiin olentoihin. Se saattaa estää tekemästä käytännöllisiä asioita, joita voisi olla hyvä tehdä. Se voi aiheuttaa virhepäätöksiä, tarpeettomia riitoja, tapaturmia, ja levittää laajempaakin vihamielistä mentaliteettia.

Ja ennen kaikkea, minkään sortin aggressio ei edistä rauhaa; ei sisäistä, eikä ulkoista. Mikä sitten edistäisi rauhaa, joka tyynnyttäisi pelon? Rakkaus? Myötätunto? Ilo?

Se, joka uskoo johonkin ”korkeampaan tahoon”, voi rukoilla, tai harjoittaa ystävällisyyttä lisäävää meditaatiota. Tai, jos joku oikeasti pitää arvossa rauhaa, vaikkei uskoisi mihinkään ”ylimaalliseen”, olisi ehkä syytä juuri nyt keskittyä siihen, ensin itsessään, ja sitten ympärillään. Nyt ei ole aika narista tyhjänpäiväisistä asioista, kinastella makuasioista ja korostaa kulttuurisia tai uskonnollisia eroja. Olipa kulttuuri- tai uskomustausta mikä hyvänsä, syvin tunnustettu viisaus kaikkialla korostanee rauhaa, harmoniaa, yhteyttä. Nyt on aika nostattaa ekumeenista ja universaalia ”rauhanaatetta”, ei ulkoisesti rauhaa ”vaatimalla”, vaan viestimällä ja sisäisesti harjoittamalla sitä.

Ei Raamatussakaan turhaan toistella sanoja ”älä pelkää”, tai hepreaksi tervehditä sanalla ”shalom”, ellei rauha ole se, mitä ensisijaisesti halutaan jakaa ja levittää. Ja merkityksensä on myös itämaisilla viisauksilla, kuten toteamuksella: ”Tämäkin loppuu aikanaan”.  Mikään ei ole pysyvää, ja se on kummallisen rauhoittavaa. Hankalina aikoina se antaa kärsivällisyyttä, ja mukavina aikoina se auttaa nauttimaan siitä, mitä on nyt nautittavissa, ennen kuin sekin on ohi. Voi olla viisautta nauttia nyt siitä, mikä kaikki on hyvin, ok, mielenkiintoista, innostavaa, terveellistä, rakkaudellista, kuin odottaa hermostuneena, tapahtuuko joskus jotakin katastrofaalista. On hyvä olla rento, mutta valpas (silloin kun ei nuku); tietoinen tilanteesta, muttei ”hälytystilassa”.

Olipa maailman tilanne mikä onkaan, meillä on vain tämä hetki, jossa elää; tämä, jossa olemme olemassa, juuri nyt. Eikä tässä hetkessä ole pelkoa, vaan rauhaa. Jokainen hetki sisältää toivon. Voimme elää ”päivä vain ja hetki kerrallansa”, ja elämämme on tässä ja nyt. Olemassaolomme on tässä ja nyt.

Pelon ruokkiminen itsessään ja lietsominen toisissa eivät ole rauhan rakentamista. Tiedotusvälineitten sisällön tuottajien olisi syytä miettiä, ovatko he rauhan asialla, vai meneekö taloudellisen tuoton hankkiminen raflaavalla uutisoinnilla omantunnon edelle. Mitään eettisiä ihanteita, tai omatuntoa, ei ilmeisesti näillä toimittajilla edes ole, jos omaa mediaa markkinoidaan ja myydään ihmisten epätietoista pelokkuutta hyödyntämällä, seurauksista piittaamatta. Paikkaansa pitämättömän tai epäluuloisuutta lisäävän ”tiedon” levittäminen vain lisää hämmennystä, epävarmuutta, pelkoa, epäluuloisuutta, ja sitä kautta myös vihamielisyyttä, ja aina vain lisää turvattomuutta ja kärsimystä. Sitäkö me oikeasti haluamme?

Jos haluatte rauhaa, viestikää jotakin, mitä edistää sitä, te pelokkaat, eksyneet pikkuapinat, jotka pelottelette ja uhkailette toisia saadaksenne banaanin, mutta jäätte kuitenkin vaille emon lämpöä. Viestikää rauhaa, mediaihmiset! Nostakaa se, mitä sisimmässänne kai kuitenkin toivotte, kuin lyhdyksi seipään päähän, ja keskittykää siihen, niin se kasvaa.

Ne, jotka kaipaisivat maailmanrauhaa, varmasti ymmärtävät, miten iso valta medialla on siihen, millainen yleismentaliteetti maailmassa vallitsee. Emme me tarvitse katkeruuden ja epäluulon levittämistä, syyttelyä ja uhittelua, mahtipontisuutta, kerskailua…

Tarvitsemme myötätuntoa, ja sitä, että ymmärrämme – emme vain niitä, jotka ovat huolissaan siksi, kun joku toinen on ensin ollut aggressiivinen – vaan myös niitä, jotka ovat toimineet aggressiivisesti. Hekin ovat luultavasti olleet ensin peloissaan, jostain syystä. Uhittelu, pelottelu ja suuttuminen eivät rauhoita ketään, joka on vihoissaan tai pelkää. Kaikki rauhaa rakastavat ymmärtävät, ettei vihamielisyyttä lopeteta vihamielisyydellä. Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa, muttei se ole mahdotonta, eikä se rakennu ilman myötätuntoa ja hyväksyntää.

Mistä siis karvaisten ystävieni välinen konfliktitilanne on minua muistuttanut viime päivinä?

Hermostuminen ei auta traumatisoitunutta koiravanhusta, eikä myöskään sen hämmentynyttä kaveria. Jos kykenisi itse pysymään rauhassa, se saattaisi hieman liennyttää tilannetta. Se on siis keskeisin tavoite, olipa kyse suppeammasta tai laajemmasta konfliktista.

(PS. Kirjoitin tämän – kuten muutkin tekstini – yksityishenkilönä, en psykologina. Jotkut psykologiset seikat toki esitän psykologisen tietämykseni pohjalta, mutta filosofiset ja hengelliset näkemykset ovat luonnollisesti ihan vain omiani.)

Uudenvuodenlupaus, joka vie vähän, mutta antaa paljon!

Maalasin tämän veljeni runon inspiroimana,
kaamoksen taittumista odotellessa.
Lumituisku alkaa olla ohi, ja valoakin
jo taivaanrannassa.

Olisiko sinulla aikaa 10 minuuttia päivässä olla tekemättä oikeastaan yhtään mitään?

Siis sen sijaan, että käyttäisit tuon kymmenen minuuttia sellaiseen, mitä yleensä teet, kun pidät itsesi koko ajan ”käynnissä”, tai millä tavoin yrität saada aikasi kulumaan, kun olet pitkästynyt…

Jos olet kiireinen, tarvitset tuon kymmenen minuuttia siihen, että rauhoitut välillä; kehosi ja mielesi saavat tauon ja mahdollisuuden seestyä. Kun lopetat konkreettisen touhuamisen, onko sinun pakko jatkaa mielesi kuormittamista erilaisilla ”taukotekemisillä”? Tai kuormittaa elimistöäsi ei niin kovin tarpeellisilla aineilla ikään kuin rentoutuaksesi tai piristyäksesi?

Jos taas kärsit tekemisen puutteesta, voinet aivan hyvin uhrata kymmenen minuuttia ”ajantappamisesta” siihen, että vain olet ja hengität, sen sijaan että yrittäisit epätoivoisesti etsiä joitakin virikkeitä mielellesi itsesi ulkopuolelta.

Voit nimittää tällaista ”luovaksi tauoksi” siinäkin tapauksessa, jos yleisesti ottaen käytät aikaasi esimerkiksi murehtimiseen, tai yrität olla ajattelematta omaa elämääsi pakenemalla vaikkapa viihteeseen. Silloin, kun et tee mitään, etkä tieten tahtoen yritä ajatella mitään (kuten, ratkaista ongelmia vaihtoehtoja pähkäilemällä), asioilla on taipumus asettua ja loksahdella paikoilleen. Tai, saatkin sellaisen idean, jota et ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Luovia ajatuksia ei synny puristamalla – ne tarvitsevat tilaa tullakseen esiin. Kun olet tekemättä mitään, syntyy tilaa.

Istu siis alas, laita älylaite tai kirjat, lehdet tai käsityöt tai muut virikkeet pois, ja sulje silmäsi, tai suuntaa katseesi johonkin tiettyyn kohteeseen (se voi olla jokin esine, näkymä ikkunasta tai maisema, kynttilänliekki tms.). Sen jälkeen ei tarvitse tehdä mitään. Hengität aivan itsestään, ja sydämesi jatkaa veren pumppaamista. Kehossasi tapahtuu kaikenlaista aivan itsestään, eikä sinun todellakaan tarvitse tehdä mitään ainakaan kymmeneen minuuttiin. Jos sinua huolestuttaa, että kadotat ajantajusi, laita herätys tai hälytys ajastimeen. (Ja vaikka tulisikin jokin akuutti hätätilanne, joka katkaisee taukosi, toimintaankin on parempi suuntautua ”rauhasta käsin” kuin jo valmiiksi ”häsässä”.)

Jo vuosia, vuosia sitten törmäsin netissä erään NLP-opettaja Jamie Smartin videonpätkään. Kaikki ehkä tietävät sellaisen koristelasipallon, jonka sisällä on nestettä ja joitakin hitusia, ikään kuin lumihiutaleita? Kun palloa ravistelee, hiutaleet sumentavat näkymän. Lumituiskussa on vaikea nähdä maisemaa; aivan kuin ajatus- ja virikepilvessä on vaikea tiedostaa mitään selkeää. Jotta näkymä selkenisi, on vain odotettava, että hiutaleet laskeutuvat ajallaan lasipallon pohjalle, eli maltettava olla ravistelematta palloa uudelleen. Tätä Smartin antamaa esimerkkiä voi käyttää apuna rauhoittumiseen, joko mielikuvana, tai konkreettisestikin, jos sattuu omistamaan moisen pallon. Jospa malttaisit olla aloillasi edes sen aikaa, kun hiutaleet laskeutuvat?

Ja mikä ihmeellisintä, siitä, ettet sinä tee mitään noina minuutteina, on sinulle itsellesi terveydellistä hyötyä. (Jos kaipaat lisämotivaatiota, läsnäoloharjoitusten hyödyistä löytyy kyllä tutkimustietoa.) Ja useimmiten myös muut ihmiset, etenkin läheiset, hyötyvät siitä, että sinä rauhoitut. Voi olla, että pidemmällä tähtäimellä koko maailma hyötyy siitä, että sinä rauhoitut, koska läsnäoloharjoitukset saattavat kehittää myötätuntoisuuttasi. Ja juuri sitä maailmassa tarvitaan.

On siis hyvin todennäköistä, että tuotat hyvää pelkästään sillä, että olet tekemättä yhtään mitään tuon kymmenen minuuttia päivässä. Mutta onko se liikaa vaadittu nykyajan länsimaiselta ihmiseltä, että hän irrottautuisi touhuistaan ja mielensä liikaruokinnasta edes kymmeneksi minuutiksi päivässä?

Tämä alkava vuosi on uusi tilaisuus muuttaa maailmaa aloittamalla itsestäsi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, olipa vuosiluku mikä hyvänsä. Jokainen hetki on mahdollisuus aloittaa.

Sinulla olisi tilaisuus tehdä hyvää olemalla tekemättä mitään – voisitko luvata itsellesi, että edes kokeilet?

Hyväksi havaitsemiani keinoja stressinhallintaan ja mielialan itsehoitoon

Suosittelen kaikkia tekemään jonkinlaisen listan itselle mielekkäistä tekemisistä, koska ne ovat avainasemassa, kun haluaa ehkäistä masennusta ja stressiin uupumista. Kannattaa samalla listata myös muita hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Listaa voi sitten aika ajoin käydä läpi tarkistaen, onko kyseinen asia kunnossa (esim. riittävästi unta), ja onko mukavaa tekemistä arjessa tarpeeksi.

Nämä ovat asioita, jotka ovat joko joskus aiemmin tai nykyisin olleet enemmän tai vähemmän mukana omassa elämässäni ja joiden olen havainnut vaikuttavan mielialaani ja helpottavan stressin välttämistä tai stressistä palautumista:

Sopiva, rauhoittava oleskelu ympäristö, eli liiallisten virikkeitten välttäminen. Tämä koskee niin ylenmääräistä sosiaalista elämää, melua ja muita ääniä, visuaalisia ärsykkeitä, hajuja, mediaa, viihdettä ja minkä vain voi milloinkin kokea ”virikkeeksi”. Tarvitsen paljon omaa aikaa rauhallisessa, itse säätelemässäni ympäristössä.

Luontoelementtien havaitseminen, näkeminen, tunnustelu, keräileminen, luonnossa oleskelu, maisemakuvat ja luonnolliset värit vaatteissa ja ympäristössä. Luontoäänet, hajut ja muut luonnosta saadut aistimukset. Maisemien katselu pakollisilla työmatkoilla. Itselle merkityksellisten luontokuvien ottaminen. Luontodokumentit.

Erilaiset rentoutus-, hengitys- ja tietoisen läsnäolon harjoitukset. Joskus tein säännöllisesti vähän kaikenlaisia, mutta nykyään vaihtelevasti, tarpeen mukaan milloin mitäkin. Syvähengitys on muuttunut automaattiseksi harjoittelun myötä ja läsnäolon hetkiä ja syviä huokauksia tulee luontevasti arjen keskelle.

Kirjoittaminen. Tämä on minulle yksilöllisen sielunelämäni ”elinehto”. Jos en kirjoita, muutun muukalaiseksi itselleni. Luova kirjoittaminen, päiväkirjamainen prosessikirjoittaminen, ajatusten selkiyttäminen kirjoittamalla niistä, listaaminen… Sanallistan tunteitani, ilmiöitä, keksin omia ilmaisuja.

Oleskelu läheisten kanssa keskustellen tai yhteisten tekemisten parissa. Läheisten kiintymyksen tiedostaminen. Hyvät muistot lapsuudesta ja elämän varrelta liittyen läheisiin ihmisiin.

Melko säännölliset nukkuma-ajat ja useampi, sopivan kokoinen ateria päivän mittaan. Liian raskas ateria saa minut nuokkumaan. Liian pitkä ateriaväli tekee ärtyneen ja hämärän olon.

Liikkumista sen mukaan kuin pystyy ja jaksaa, elämäntilanteesta riippuen. Peruskoulun loppupuolella ja lukioaikaan tein toisinaan hyvin pitkiä kävelylenkkejä (2 – 4 h) syrjäisillä metsäteillä tai poluilla, ja se oli erittäin tärkeää, että palauduin kouluympäristön ja opiskelun stressitekijöistä.

Omien ajatusten ja tunteitten selittäminen jollekulle, joka malttaa kuunnella. Mutta ellei ole ketään, joka voisi kuunnella, kirjoitan itselleni tai sille, jonka käsissä kaikki on.

Piirtäminen ja siihen uppoutuminen. Joko luovasti, suunnittelematta, ja väreillä, tai sitten tarkasti, osittain jäljentäen, osittain luoden jotakin uutta, pikkutarkasti, vain harmaasävyisenä.

Käsillä tekeminen isossa tai pienemmässä mittakaavassa: paljon fyysistä voimaa käyttäen tai hyvin pikkutarkasti, sormien näppäryyden haastaen.

Ideointi, suunnittelu, prosessien kuvittelu, vaikkei ryhtyisikään tuumasta toimeen.

Erilaiset pelit, yksin tai pienessä porukassa. Perinteiset korttipelit tai vaikkapa 15 minuuttia nopeaa visuaalista päättelyä vaativaa kännykkäpeliä.

Musiikki. Mielimusiikin kuuntelu keskittyneesti, tekemiseen sopiva taustamusiikki, klassisen kuuntelu tietoisesti, autossa laulaminen… Omien melodioitten säveltäminen, laulunsanojen tuottaminen, soittamisen opettelu, soittimilla leikkiminen.

Lukeminen: ajattelua kehittävän kirjallisuuden lukeminen ja muu lukeminen, jos on aikaa, ja jos on erittäin hyvää luettavaa. Omien käsikirjoitusten oikolukeminen ja muokkaaminen. Kiinnostavista aiheista lueskelu. Raamatunpätkä päivittäin.

Leikkiminen ja ”leikkivarustelu”. Mielikuvituksen temmellyskenttä. Maailmojen kehittely ja itseilmaisu mielikuvituksessa, terapeuttinen leikki.

Hyvät ja riittävän eettiset kulttuurituotteet: laatusarjat, elokuvat, taide-elämykset, ja niistä keskusteleminen. Pelkkä TV:n katselu ei yleensä riitä; ohjelman täytyy olla todella hyvä ja mielenkiintoinen, jotta voin pelkästään katsoa ja kuunnella. Yleensä täytyy olla oheistekemistä käsille tai mahdollisuus liikehtiä edes jotenkin.

Eläinten olemassaolo ja tarkkailu. Luonnossa havaitut eläimet, omat koirat. Eläindokumentit.

Hengellisyyden tiedostaminen: olemassaolon ihmeen, elämän tarkoituksen ja merkityksen pohdiskelu. Oman tarkoituksen etsiminen ja uskominen siihen, että se on olemassa, vaikkei aina tuntuisi siltä.

PS: Tästä varmaan puuttuu vielä jotain, mutta päivitän listaa sitä mukaa kuin asioita tulee mieleen.

Lue lisää stressinhallinnasta...

Neuropoikkeavuus, stressinsietokyky ja ihmiskunnan kohtalo?

"Anna Minulle Rauha" - romaanini Joel,
esimerkki stressiherkästä yksilöstä, jolle
meinaa käydä huonosti.

Elämänmuutokset, ympäristön olosuhteet ja erilaiset suorituspaineet aiheuttavat ihmiselle enemmän tai vähemmän stressiä. Se, miten paljon yksilö sietää stressiä oirehtimatta psyykkisesti ja psykosomaattisesti, on yksilöllistä. Yksilön stressinsietokykyyn vaikuttavat esimerkiksi perintötekijät, varhaislapsuuden ympäristötekijät ja elämänkokemus. Eri ihmisiä stressaavat erilaiset asiat: joku ehkä hallitsee yrityspolitiikkaa, mutta menee pois tolaltaan, kun pitäisi hoitaa vauvaa. Surkuhupaisaa on, että stressille immuuneimmat yksilöt ovat tunnekylmiä, kun taas empaattisimmat ihmiset ovat usein stressiherkkiä sosiaalisessa ympäristössä, ja usein myös muutenkin herkkiä erilaisille ympäristön aistimuksille (kuten erityisherkät persoonat). Toiset yksilöt taas eivät välttämättä ole tunneherkkiä, mutta aistiherkkyydet saattavat tehdä heidän elämästään todella kuormittavaa nykyaikaisessa elinympäristössä.

Olemme siis varsin erilaisia, ja meillä on yksilölliset heikkoutemme ja vahvuutemme. Joku pärjää kohtalaisen hyvin tavanomaisessa elämäntavassa, joka sisältää tavallisen leipätyön, sosiaaliset suhteet, perheen ja ajanviettotavat. Joku taas voi mieluummin elää erakkona ja toteuttaa jotakin erityislahjakkuuttaan itsenäisesti. Joku on parhaimmillaan keskittyessään hoitamaan perhettään, joku saattaa panostaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joku taas tehdä pääosin fyysisesti raskaita hommia, tai kilpailla koko elämänsä. On siis yksilöllistä, millaisissa olosuhteissa yksilön vahvuudet pääsevät parhaiten esiin, niin että toisessa tilanteessa ”heikkouksina” pidetyt ominaisuudet saattavatkin osoittautua ”vahvuuksiksi”. Esimerkiksi neuroepätyypillisyys voi olla normiympäristössä haaste, mutta tietynlaisissa tilanteissa ja ympäristöissä jopa suotavaa, suorastaan välttämätöntä selviytymiselle.

Olisi toivottavaa, että kaikki voisivat löytää oman paikkansa tässä yhteisessä kokonaisuudessa. Mutta onko sopivia koloja tarjolla kaikille? Joskus ihminen voi ajautua tavallaan ”väärälle paikalle”, ja väärässä paikassa oleminen usein sekä hiertää (esim. liikaa paineita) että turhauttaa (mielekkyyttä puuttuu). Se, missä määrin yksilö kykenee muuttamaan ympäristöään, vaihtelee; samoin yksilön kyky muuttaa itseään (eli joustaa ympäristön vaatimusten mukaan). Jos nyky-yhteiskunnassa pärjääminen vaatii tietynlaisia persoonallisuudenpiirteitä (kuten ekstroverttiyttä ja neurotyypillisyyttä), osa ihmiskunnasta joutuu varsin usein ylivoimaisten haasteitten eteen. Kaikille ei olekaan tarjolla sopivia paikkoja; monet kärsivät liikaa ominaisuuksiensa ja ympäristön vaatimusten ristiriidasta.

Ihmisen onnellisuus on sisäinen tunnekokemus. Olosuhteet eivät siis sinällään tee ihmisestä onnellista tai onnetonta, vaan se, miten ihminen tulkitsee tilanteensa. Tätä tulkintaa voi muuttaa, jolloin myös tunnekokemus muuttuu. Mutta liika on liikaa! Ihmisen psyyke ei siedä mitä tahansa eikä miten paljon tahansa, eikä yksilö voi joustaa loputtomiin. Persoonansa ominaisuuksia voi muuttaa vain jossain määrin ja ajan kanssa, eikä kaikkea ole järkeä yrittääkään muuttaa vain siksi, että ympäristö niin vaatii. Jotkut piirteet eivät yksinkertaisesti muutu, eivätkä edes helpotu ajan kanssa ”siedättämällä”. Niin ollen, ei ole esimerkiksi kestävä ratkaisu käyttää vuosikausia masennuslääkettä jaksaakseen epäsopivassa leipätyössä, tai sietääkseen tätä masentavaa maailmanmenoa. Joskus on pakko yrittää muuttaa ympäristöä, vaihtaa paikkaa, oman kärsimyksensä lievittämiseksi. Vain pyhimykset kestävät mitä tahansa. Kuka haluaa valita sen tien, valitkoon, mutta harva meistä on siihen valmis.

Nykyään puhutaan paljon ”siedättämisestä”, esimerkiksi sosiaalisessa ahdistuksessa tai jopa aistiherkkyyksissä, mutta käytännössä yksilölle ei anneta tarpeeksi, jos ollenkaan, aikaa ”siedättyä” ympäristön vaatimuksiin. Laitetaan vain kaikki vaikkapa iän mukaan samanlaiseen prässiin, eikä anneta sopeutua pikku hiljaa. Yhteiskuntahan vaatii sopeutumaan ja ”siedättymään” normitahtia esim. päivähoitoon, kouluun, jatko-opintoihin, työpaikkaan, kulttuuriin, tai sosiaalisiin pelisääntöihin, jotka eivät jousta yksilön ehdoilla. Entäpä jos yksilön hermosto ei sopeudukaan riittävän nopeasti, tarpeeksi, tai ollenkaan toivotusti? Milloin prässin alta saa lähteä? Vasta sittenkö, kun oirehtii jo vakavasti? Pitkäaikaisen stressin tuottamasta uupumistilasta toipumiseen menee usein yhtä pitkä aika kuin uupumustilan (burnoutin) syntyminen kesti. Kannattaako siis sinnitellä vuosikausia, ellei toivoa muutoksesta ole näkyvissä?

Jos kaikkien ihmisten oletetaan sopeutuvan ja muovautuvan (edes ulkoisesti, käytökseltään ja tavoiltaan) olemassa oleviin, jähmeisiin rakenteisiin, lopputulos on lauma muottiin survottuja materiaklönttejä, joista on hävitetty kaikki se, mikä olisi ollut persoonallista ja yksilöllistä. Teeskentelemme ”normaaleja” ja kidumme sisäisesti; pahimmillaan koemme osan meistä kuihtuvan ja kuolevan, jos emme saa ilmaista sitä mitä oikeasti olemme. Tämä yhteiskunta, tämä kulttuuri, tämä maailma ei sovi kaikille sellaisenaan. Mutta jos yksilö aina vain muovautuu kulttuurin mukaan, kulttuuri ei muutu koskaan.

Jos saamme elää kokonaisina, persoonallisina olentoina vain päittemme sisällä ja yhteisön keskellä joudumme teeskentelemään normi-ihmistä tavanomaisine habituksinemme, maailmassa on paljon turhaa henkistä kärsimystä. Samalla ihmiskunta menettää paljon sellaista persoonallista ilmaisua, mikä voisi muovata kulttuuriamme ja ”siedättää” normi-ihmisiä hyväksymään erilaisuutta, kuten neuropoikkeavuutta. Neurodiversiteettihän on kulttuurista rikkautta. On OK olla neurotyypillinen, mutta on yhtä lailla OK olla neuropoikkeava. Se ei ole ”huonommuutta” eikä ”paremmuutta”; se on vain erilaisia ominaisuuksia, jotka sopivat enemmän tai vähemmän hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Ja neuropoikkeavatkin ovat keskenään hyvin erilaisia yksilöitä. Osa sopeutuu helpommin normatiivisten joukkoon, osa jättäytyy omasta valinnastaan ulkopuolelle, osa tulee syrjityksi, osalle käy surullisesti. Pahimman kohtalon ehkäiseminen on meidän kaikkien vastuulla. Ehkä nytkin jossakin joku kituu puristuksissa, yhteisön paineitten ja pilkan kourissa, elämänhalunsa menettäneenä. Voisitko pelastaa edes yhden kärsivän antamalla hänen olla oma, ainutkertainen itsensä?

Niin kuin kanat joskus nokkivat kuoliaaksi yksilön, joka poikkeaa joukosta, meissä ihmisissä on joitakuita, jotka eivät siedä valtavirrasta poikkeavia, vaan ottavat ”omituiset” yksilöt silmätikuikseen, aivan kuin normista poikkeaminen olisi heille henkilökohtainen loukkaus. Onhan siihen tietysti puututtava, jos lakia rikotaan tai ”omituisen” ihmisen käytös on muulla tavoin vaarallista ja haitaksi. Mutta kiusatuiksi ja syrjityiksi tulevat usein nekin ”omituiset”, jotka eivät tee tahallaan yhtään mitään haitallista toisille. He vain pistävät silmään, ärsyttävät erilaisuudellaan, ”ovat olevinaan parempia”, eivät ole supliikkeja tai symppiksen oloisia, ovat vain omissa oloissaan, eivät halua tulla joukkoon, pukeutuvat ”hullusti”, tai ihan vain jotenkin uhkaavat normatiivisuuden harmoniaa.

Tahalliselta vaikuttava erilaisuus saatetaan tulkita ylimielisyydeksi, ja tällaiset yksilöt ”ammutaan alas”, etteivät he vain herätä huonommuudentunteita tavallisissa yksilöissä. Jatkuva kilpailumentaliteetti tuottaa vertailua ja ajatuksia paremmuudesta ja huonommuudesta, menestymisestä ja häviämisestä. Poikkeavuus voidaan tulkita toisten yläpuolella tai alapuolella olemiksi, ja joissakin ”lajeissa” erityisyydestä suorastaan kilpaillaan. Mutta miksi ja mistä ihmiset kilpailevat? Asemasta yhteisössä, sosiaalisesta arvostuksesta, kumppanista tai kumppaneista, hyödykkeitten turvaamisesta, elämisen edellytyksistä… Loppujen lopuksi kilpailu on taistelua eloonjäämisestä, ja tässä taistelussa ”heikot sortuu elontiellä”, jos meillä ei ole solidaarisuutta. Miksi emme voisi auttaa toisiamme selviytymään elossa? Välitämmekö edes auttaa muita kuin itseämme ja jälkeläisiämme, jos niitäkään?

Jos kukin keskittyy huolehtimaan vain itsestään ja omasta selviytymisestään täällä pallolla, lopputuloksena on harvalukuinen lauma itsekkäitä, empatiakyvyttömiä ”menestyjiä”. Kilpailijat on näet nokittu, näännytetty ja viime kädessä tapettu matkan varrella. Nämä ”vahvat” selviytyjät ovat todennäköisesti narsisteja ja psykopaatteja, ja heidän yhteiset, promiskuiteettisessa kutemisessa alkunsa saaneet lapsensa ovat todennäköisesti ensimmäisen asteen psykopaatteja. Jatketaanko siis vain kilpailua? Voittajat selviytyvät osaksi psykopaattiyhteisöä, joka luultavasti kuluttaa maapallon varat loppuun vielä nykyistäkin nopeammin (nopeushan on kilpailussa valtti!) ja lähtee jonnekin avaruuteen jatkamaan stressitöntä selviytymistään. Ehkäpä heidän nisäkäsaivonsa surkastuvat kehityksen myötä lopullisesti, ja jäljelle jää vain liskoaivot (peruselintoiminnot ja lisääntymistarve) sekä kylmän älykäs aivokuori. Kenties tuo avaruuteen siirtynyt ihmiskunnan parhaimmisto muuttuu lopulta ulkonäöltäänkin liskomaisiksi niljakkeiksi…

No, jospa meistä jotkut kuitenkin pysyvät herkkinä, jopa erityisen herkkinä, ja empaattisina kärsimykseen saakka, ja autamme toisia luusereita selviämään vielä jonkin aikaa hengissä ennen kuin nuo matelijamaiset ”lajikumppanimme” ovat kuluttaneet yhteiset luonnonvaramme ja häipyvät tältä planeetalta seikkailemaan ja lisääntymään vaikkapa Marsin pinnalle. Oikeastaan he voisivat häipyä jo nyt, niin joittenkin nokittujen kärsimys kenties hieman lievittyisi. Tervemenoa siis, ei jää ikävä, senkin sammakot!

(PS: Luotan siihen, ettei sammakoksi nimittäminen tuota liiaksi ahdistusta em stressille immuuneille yksilöille, jotka tunnistavat itsensä tästä jutusta. Mutta todennäköisesti he eivät ole edes alentuneet lukemaan tähän saakka…)


Lue lisää psykopatiasta ja menestymiskilpailusta.

Lue sitten luusereista.

Päätä sitten, onko tärkeämpää olla "sosiaalinen" vai "solidaarinen".

Apua kielteisten tunteitten hallintaan?

Helpoin keino piristää mieltä: Katse ylöspäin!

Yksinkertaiset vinkit ja keinot kielteisten tunteitten hallintaan ovat arjen keskellä arvokkaita, olipa kyse sitten akuutista stressistä, ärtymyksestä, turhautuneisuudesta, pelosta tai ahdistuksesta. Tunteittensäätelyssä sekä fyysisistä että psyykkisistä keinoista voi olla apua, koska ne eivät ole oikeastaan edes erillisiä asioita, vaan osa samaa kokonaisuutta, ”kehomieleen” vaikuttamista.

Keinoja löytyy kokeiltaviksi, ja niistä voi valita itselle sopivimmat, ja harjoitella niitä etukäteen, kun kielteinen tunne ei vielä ole vallannut kehomieltä kokonaan. Harjoittele keinoja niin usein, että ne alkavat tuntua lähes automaattisilta, niin että pystyt helposti turvautumaan niihin aina hankalassa tilanteessa. Tunnesäätelykeinot eivät tietenkään poista kielteisten tunteitten syitä, eikä ole tarkoitus sammuttaa normaaleja tunnereaktioita ikäviin tapahtumiin. Mutta usein reagointimme on liian voimakasta ja toimintakykyä alentavaa, jolloin on hyvä hieman tasaannuttaa tunteitaan, vaikka niihin olisikin luonnollinen syy. Rauhoittuminen ja rentoutuminen auttavat asioitten selvittämistä ja toimimista tilanteen vaatimalla tavalla.

Kielteiset tunteet lisäävät stressihormoneiden tuotantoa, mikä taas esim. nostaa verenpainetta ja saattaa aiheuttaa liian pitkään jatkuessaan muitakin ikäviä oireita kehoon, jopa fyysisen sairastumisen. Tietoinen rauhoittuminen auttaa katkaisemaan elimistössä syntyneen ”hälytystilan” ja ehkäisee siten stressin ei-toivottuja vaikutuksia.

Mitä kaikkea sitten voi kokeilla, kun stressi kiristää hermoja, ahdistaa tai suututtaa, tai kaikkea yhtä aikaa?

Anna mielellesi jotakin muuta tekemistä kuin murehtia ja vatvoa sitä, miten hermostunut oletkaan! Keskity hengitykseen. Sido mielesi hengityksen seurantaan: rauhoita hengitystäsi, laske hengityksiä, tai laske numeroita mielessäsi samalla kun hengität. Laita vaikka käsi vatsallesi ja seuraa, miten se kohoilee. Tai seuraa, miltä nenässä tuntuu kun ilma kulkee sieraimista sisään ja ulos.

Kehitä itsellesi mielikuva paikasta, jossa saat rauhoittua ja olet turvassa niin ympäristön paineilta kuin sisäisiltä ahdistuksiltasi. Kuvittele se mahdollisimman elävästi, kaikin aistein. Voit ankkuroida tämän mielikuvan johonkin eleeseen tai esineeseen, joka on aina mukanasi. Arjen keskellä voit pysähtyä, sulkea silmät ja keskittyä tähän mielikuvaan muutaman minuutin ajaksi.

Tilanteen analysointi kertomalla siitä jollekulle tai kirjoittamalla siitä voi auttaa selkiyttämään ajatuksia, erottamaan turhat huolet käytännön asioista ja katkaisemaan erilaisia ajatuskehiä. Voit kirjoittaa analyysia siitä, mitä tapahtui, miten tilanteen tulkitsit, miten reagoit, ja voisiko olla olemassa jokin toinen, rakentavampi tapa toimia samanlaisessa tilanteessa. Puhuminen koetaan yleensä helpottavana, jos kuuntelija osaa osoittaa ymmärrystä ja myötätuntoa. Mutta jos ketään ei ole juuri sillä hetkellä saatavilla, mikset voisi puhua itseksesi? Ääneen ajattelu voi kummasti selkeyttää sekavaa päätä, ja voit aivan vapaasti puhua itsellesi kuin myötätuntoinen kuuntelija, ja heittää lopuksi vielä muutaman kannustavan kommentin!

Säännöllinen liikunta ehkäisee lihasjännitystä ja rauhoittaa myös mieltä. Mutta ruumiillisista harjoituksista voi olla apua myös akuutisti, silloin kun suututtaa, ahdistaa tai paineet tekevät hulluksi. Voit tehdä esimerkiksi kyykkyjä tai vatsapunnerruksia, työntää voimiesi takaa seinää, siirrellä raskaita huonekaluja, tai kokeilla pysyä lankku-asennossa jonkin aikaa. Myös vapaamuotoinen liikkuminen, tanssahtelu, hyppiminen, ravistelu, venyttely ym. auttavat katkaisemaan kehossa tuntuvan kielteisen olotilan. Ja jos on mahdollista kävellä metsään, siellä voi vaikkapa juoksennella mättäitä pitkin ja huutaa itsekseen. Parempi että riehut siellä kuin kotona, jossa saattaa olla muita olentoja säikkymässä tunteenpurkaustasi…

Ylikierrosten katkaisuun voi riittää pienikin tauko; teekupillinen, lemmikin rapsuttelu, kävely (etenkin luonnossa), kuvien katselu, jonkun yksinkertaisen pelin pelaaminen (kuten pasianssi), musiikki, käsityöt… Aivot tarvitsevat muuta ajateltavaa, jos ne ovat liiaksi uppoutuneet ”stressaamiseen”. Vireystila voi jäädä päälle, jos jatkat ylivireänä koko ajan samaan tahtiin, etkä saa illalla unta. Ja untahan olisi hyvä saada tarpeeksi. Pidä siis taukoja. Ei ole mitään järkeä pitää niin kiirettä, että vain pahentaa stressiään sähläämällä ja hermoilemalla; tai antaa itsensä riehua hermostuneena väsyksiin asti…

Opettele laskemaan mielessäsi kymmeneen! Sekin on jo tauko. Laske siis kymmeneen ennen kuin reagoit, jos arvelet olevasi suuttumassa, ja etenkin jos olet raivostumassa. Laske kymmeneen, jos et heti tiedä, mitä kannattaa vastata, kun tuttava pyytää auttamaan juuri silloin, kun sinulla olisi itselläsikin jotain tekemistä. Pysäytä siis itsesi, rauhoitu, hengitä, mieti, mitä oikeasti haluat ja tarvitset, ja reagoi vasta sitten. Maltti ja harkinta säästävät monelta lisäharmilta ja uusilta stressinaiheilta!

Ponnistele siirtääksesi huomiosi myönteiseen. Tee siitä päivittäinen harjoitus. Tee se vaikka väkisin, vaikkei yhtään huvittaisi. Kirjaa ylös myönteisiä asioita ja niitä asioita, joista voit olla kiitollinen, vaikka päivä tuntuisi menneen päin hötteikköä. Myönteisempää ajattelua voi oppia, ja sitä kannattaa harjoitella. Olet itse vastuussa siitä, mitä ajattelet, ja oikeastaan vain sinä voit siihen viime kädessä vaikuttaa. Helpointa on harjoitella myönteisempää ajattelua ympäristössä, jossa muutkin ovat myönteisiä, tai neutraalissa ympäristössä (kuten luonnossa), mutta kunhan kehityt, alat ehkä yhä paremmin ja paremmin sietää tätä maailmaa, joka haastaa koko ajan kykysi pysyä toiveikkaana…

Näissä vanhemmissa teksteissäni on lisää asiaa kielteisten tunteitten, kuten ahdistuksen, masennuksen, vihan ja katkeruuden hallinnasta:

Ahdistuksen itsehoitokeinoja

Stressin itsehoitokeinoja

Kotikonsteja masennukseen

Suuttumuksen hallintakeinoja

Luonnon hyvinvointivaikutuksista

Stressiä työasioista...

Tämä kärsivällisyyttä vaativa tilanne on suoranaista kärsimystä, ja kärsimättömyys tekee olosta kärsivän. Olen siis erittäin kärsimättömällä mielellä. Suorastaan ritisen nahoistani. Viime aikoina työasiat ovat saaneet minut kiehumaan, kärvistelemään, pihisemään ja räjähtelemään. Oikeastaan en löydä enää sopivia sanoja kuvata tunteitani; niitä täytyy keksiä itse, tai turvautua väkisanoihin...

Kehomieleni on reagoinut stressin lisääntymiseen sairastamalla flunssaa. Lisäksi olen ”oireillut” symbolisin tavoin esimerkiksi äänen menettämisellä (tunne siitä, ettei minua kuunnella, tai etten saa esitetyksi asiaani niin, että sitä kuultaisiin), ja ruuansulatusvaivoilla (tilannetta ei kerta kaikkiaan voi sulattaa), jännittämällä hartioita (kannan liikaa asioita), kummallisilla paikkaa vaihtavilla säryillä (henkisiä loukkauksia, aukkoja suojauksessa?) ja yleisellä väsähtäneisyydellä.

Olen joutunut olemaan liian usein liian vihainen. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asiaani (ja vaikkapa ammattiliiton kantaa asiaan), ovat turhan usein mielestäni ääliöitä, omahyväisiä, ylpeitä, suorastaan sairaalloisia, pikkumaisia, naurettavia, tai vähintäänkin säälittäviä. En tietenkään sano näitä näkemyksiäni heille ääneen, mutta ilmaisen kyllä, että olen tuohtunut ja että tilanne turhauttaa minua (muittenkin puolesta). Harmi vain, ettei se tehoa! Jotkut ihmiset ovat niin kovanahkaisia, ettei toisen suuttumus vaikuta heihin. Täytyisi saada esitetyksi kunnon sanktio, jotta asia menisi perille. Ennen kuin sellainen järjestyy, on vain katseltava sivusta, miten ne, joilla on valta, vitkuttavat päätöksiään. Ja koska odottavan aika on pitkä, vihaisuuteni valitettavasti pyrkii kasvamaan turhautumisen voimistuessa…

On kuluttavaa olla näin vihainen. Yritän tehdä ”Ystävällisyys”- meditaatiota, jotta rauhoitun, mutta jonkin ajan päästä samat ihmiset alkavat uudelleen ärsyttää. Jopa tahallaan. Tämä on tragikoomista! Suututtaa niin että ei voi kuin nauraa. Olen odottanut ja odottanut, enkä ole lainkaan hyvä odottaja. Ja varsinkin, jos odotellessa pitää tehdä jotakin tylsää ja raskasta ja saa aina vain lisää ongelmia ratkottavakseen, alkaa olla hermoraunio… Hysteerinen kohtaus: puu paa pii! Puu paa pii! Tunne poksahtamaisillaan olemisesta varmaan nostaa verenpainetta. Voi hulluutta! Kohta sekoan tai alan hihittää tai molempia vuorotellen ja yhtä aikaa…

Voisinpa ajatella, että tämä on hyvää aikaa testata omia vaatimattomia stressinhallintataitojaan. Ja yritänhän minä. Olosuhteet vain yksinkertaisesti ovat poikkeuksellisen vaativat. Ja mahdollisuuteni vaikuttaa niihin ovat vähäiset. Tässä odotellessa voisi tehdä jotakin mielekästä. Mutta aina tulee joku ärsyttävä takauma mieleen jonkun typerästi ja epäreilusti käyttäytyneen, valta-asemaansa väärinkäyttävän ihmisen naamataulusta ja nuhtelevasti lässyttävästä ylimielisestä äänestä. Kuvittelen ukolle Mikki Hiiri- känitysäänen, naurettavasti sätkivät pikkuraajat ja pömppömahan. Känittäköön sen näköisenä mielikuvissani, mokoma säälittävä olento… No. En minä oikeasti halua sillekään mitään pahaa! Mutta jotain sillä tavoin käyttäytyvällä ihmisellä on pielessä. Sääli… (siis oikea sääli). Olkoon rauhassa! Antaisi vain puolestaan minunkin (ja muitten) tehdä rauhassa työtäni asianmukaisissa olosuhteissa. Mutta jos ei anna, niin kaipa siitä on pakko uskaltaa sanoa? Miten muka pystyy ajamaan oikeuksiaan työelämässä, ellei uskalla olla välillä vähemmän hajuton, mauton, harmiton ja nöyrä?

Jämäkkyys on hankala taito. Tämä kohta vuoden kestänyt prosessi on pakottanut harjoittelemaan sitä. Paha vain, että ystävällisestä ja harmittomasta tyypistä heilahtaa herkästi toiseen ääripäähän eli ilkiöksi, jos ei ole vielä kotiutunut riittävästi omaan jämäkkään asianajajamaiseen sivupersoonaansa. Ja ainahan se stressaa, kun joutuu tekemään jotain mikä ei vielä suju itsestään, ja vastaanottamaan samalla toisten ihmisten vähemmän mukavia tunnetiloja.

Tällainen yliherkkä (erityisherkkä) ihminen menee niin helposti ylivirittyneeseen tilaan keholtaan ja mieleltään. Miten suojella itseään sellaiselta, ellei pysty tällä hetkellä välttämään ylikuormitusta vetäytymällä kokonaan pois työstään? Jos olisin yksityinen ammatinharjoittaja, tarvitsisi tapella vain itsensä kanssa siitä, jos työolosuhteet eivät ole asianmukaiset. Harkitsen asiaa. Mutta asiakaskunta muuttuisi. Harvalla on vara maksaa yksityisistä psykologipalveluista. Tällä hetkellä tapaan ihmisiä, joilla ei todellakaan olisi varaa maksaa yksityiselle. Jos joutuisin veloittamaan jotain kuusikymmentä euroa yhdestä tunnin keskustelusta, keitä asiakkaaksi tulisi? En tiedä. Itse menisin varmaan epätoivoisessa tilanteessa vaikka velaksi (siis itseäni tapaamaan, koska tiedän, että saisin ihan ammattimaista ohjausta ja neuvontaa… Huono vitsi.). Mutta epätoivoisten ihmisten pitäisi kyllä saada palveluja julkiselta puolelta, ilmaiseksi…

Teen taas vaihteeksi vähän ammatinvalintaa. AVO- ohjelmassa saan edelleen listan kärkeen kirjailijan ammatin, ja psykologin ammatti on vasta jossain kolmannella sivulla. Tylsä tilanne, kun ei kirjoittamisella elä, ellei kirjoita myyntimenestyksiä. Jos kirjoittaa vain jonkinlaista undergroundia tai keskivertoälykkäille liian vaikeasisältöistä ja epäviihdyttävää tekstiä, ei vain mitenkään voi tienata edes omaa leipäänsä kirjoittamalla. Pitäisi kirjoittaa kaikenlaista muutakin, vaikka mitä artikkeleja ynnä muuta epäluovaa ja kuivaa, mutten jaksa. En tee kohta enää mitään muuta kuin puren sormea ja ulisen (ja käyn välillä vessassa). Kysymys kuuluu: sinnittelenkö vieläkin osatyöpaikassani vaikka työnteon olosuhteet hankaloituvat? Sinnittelenkö, vaikka joudun taistelemaan oikeuksistani? Enpä tiedä. Se, joka tietää, johtakoon asiat niin kuin hyvä on.

Taistele, pakene tai lamaannu - saako täällä olla olemassa?

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä, sanotaan. Mutta jos ei ole, on syytä pötkiä pakoon tai yrittää selviytyä omin neuvoin. Tai lamaantua ja olla olevinaan kuollut. Eläimillekin tyypilliset hätäreaktiot löytyvät täysipainoisina ihmisen olemuksesta. Aiemmin taidettiin puhua lähinnä taistelu- pako - reagoinnista, kunnes tunnistettiin myös lamaantumisreaktio. Se on sitä kun esimerkiksi seisotaan tumput suorina, saamatta sanaa suusta, silmät päässä seisoen. Tai pyörrytään, kun järkytys käy yli sietokyvyn (etenkin jos on liian kireä vaatetus rintakehän ympärillä).

No, lamaannus ei oikeastaan naurata yhtään, koska jos on sen kokenut joskus, tietää, ettei psykofyysisesti lamaantuneena kykene nauramaan. Tai jos nauraa, nauru on hermostunutta ja kakeltelevaa yritystä olla olevinaan ihan ok. Kriisireagointia käsittelevissä teorioissa on taidettu todeta, että lamaantuminen stressitilanteessa tuottaa voimakasta avuttomuuden kokemusta, joka aiheuttaa herkästi traumatisoitumisen. Ihminen voi jäädä toistuvan avuttomuuskokemuksen vangiksi ja uhriutuu elämässään herkästi muissakin hankalissa tilanteissa. Taistelu ja pako ovat aktiivista toimintaa, ja sanotaan, että stressitilanteessa aktiivisesti toimineilla ihmisillä traumatisoituminen on vähäisempää. Avuttomuus, siis kyvyttömyys toimia, kun hätä on suuri, on äärimmäisen pelottava kokemus, ja moni ihminen pakenee sitä jopa mielikuvatasolla. Kukaan ei halua olla avuton, ellei ihan varmasti ole ulkopuolista apua saatavilla.

Taistelemisesta varmasti herää erilaisia mielikuvia, oli kyse sitten nujakoinnista baarin edessä tai kotoisasta riidasta tai kyynärpäätaktiikan käyttämisestä alennusmyynnissä. Mutta tänään mietin pakenemista. Ehkä siksi, että olen tavannut useita ihmisiä, joiden elämäntapana on paeta. Ihminen voi paeta konkreettista vaaraa tai toisen ihmisen tuottamaa psyykkistä uhkaa. Ihminen voi paeta tilanteita, joiden muistaa olevan hankalia tai epäilee olevan vaarallisia. Ihminen saattaa mieluummin tapella uhmaikäisen tavoin vastaan kuin suostua tilanteisiin, joista on tottunut pakenemaan. Uhkaavaan tilanteeseen pakotettu ihminen taistelee usein kuin nurkkaan ajettu rotta, kynsin ja hampain ja ulkopuolisin silmin ihan naurettavasti tai pelottavasti, kunnes lamaantuu. Ja lamaannus ja siihen liittyvä hirvittävä avuttomuus traumatisoi, ellei apua ole saatavilla. Kuka haluaa aina vain uudelleen traumatisoitua?

Ja silti, liian monet ihmiset juoksevat sokeasti traumasta toiseen. Edellistä kaltoinkohtelijaa paetessaan juoksevat seuraavan nyrkin alle, viimeisintä nujertajaa paettuaan saavat taas kerran kokea olevansa ilkeän pomon kynsissä. Sokeasti pakeneva taitaa juosta paniikissa ympyrää, niin kuin jänis, ja kohdata aina vain uudelleen samat vaarat ja kolhut, kunnes lamaantuu (siis esim. uupuu ja masentuu tai nääntyy johonkin stressiperäiseen sairauteen).

On tietysti eri asia paeta oikeasti vaarallisia tilanteita, tai taistella silloin, kun turvallisuus on oikeasti uhattuna. Mutta nykyihmisen elämä on täynnä tilanteita, jotka eivät oikeasti uhkaa turvallisuutta ja joissa ei oikeasti tarvitsisi taistella tai paeta tai lamaantua. Silti stressimekanismi toimii vanhaan malliin. Joskus muinoin ihminen vihastui ja kävi kimppuun, kun joku muukalainen talloi hänen metsästysreviirillään. Nyt hyökätään vähintään verbaalisesti kimppuun, kun joku "astuu varpaille" tai "hyppii nenille". Tai säikähdetään ja vetäydytään ja alistutaan. Nykyään tonttimme ja reviirimme ovat vaikeammin määriteltyjä ja keinot puolustaa niitä ovat vähemmän suorasukaisia. Silti käymme yhä samaa kamppailua elintilasta, ainakin henkisellä tasolla. Kysymys oikeastaan kuuluu: saanko olla olemassa ja oma itseni ilman että minut murskataan, tai joudun juoksemaan karkuun, tai lamaannun ja alistun ja joudun elämään kuin zombi?

Mutta jos todellista uhkaa ei ole, mitä ihminen itse asiassa pakenee, kun hän haluaa pois vaikeista tilanteista tai välttää niihin joutumastakaan? Hän pakenee tunteita, joita tietynlaisissa tilanteissa saattaa herätä. Hän pakenee avuttomuutta, joka herää liian vaikeitten tunteitten noustessa pintaan. Tunteet voivat olla lamauttavan voimakkaita. Joku esimerkiksi välttelee riitelyä, koska riitely herättää pelkoa ja uhkaa vaikkapa toisen ihmisen hyväksynnän menettämisestä. Avuttomuus oman ahdistuksen edessä voi olla niin pelottava kokemus, että sitä välttelee keinolla millä hyvänsä. Niinpä taistelee viimeisillä voimillaan tai juoksee karkuun kuin hirviön takaa-ajamana. Mutta minne?

Tietääkö paniikissa juokseva, mistä löytää turvapaikan? Entä jos turvapaikkaa ei olekaan? Entä jos olisi parempi pysähtyä, kääntyä kuviteltua takaa-ajajaa vastaan ja kohdata hänet kasvoista kasvoihin? Jos ihminen ei siis paennutkaan todellista uhkaajaa; jos hän pakeni omaa pelkoaan, omaa avuttomuuttaan, onko järkeä juosta näännyksiin? Yleensä ihminen ei kuole tunnepuuskiinsa. Tosin tietynlaisissa tilanteissa voimakas tunnekokemus voi oikeasti olla terveysriski tai turvallisuusriski (esim. käydä sydämen päälle tai tuottaa vaaraa liikenteessä). Mutta jos puitteet vaikean tunteen kohtaamiseen ovat kunnossa, jos joku tarjoaa turvaa ja rauhoitteluapua, eikä kellekään aiheudu vaaraa, vaikka vähän riehaantuisikin tai lamaantuisi, ehkä kannattaisi pysähtyä ja katsoa, kuka siellä perässä oikeasti juoksee. Tai siis, mitä uhkakuvaa on koko ajan kantanut mielessään, ihan turhaan.

Itsensä uuvuksiin juosseet ihmiset ovat siis usein juosseet pakoon omaa pahaa oloaan tai avuttomuudentunteitaaan. Ehkä taustalla on liian kipeitä kokemuksia todellisesta avuttomuudesta ja kyvyttömyydestä hallita asioita, ja niiden toistumista pitää paeta; täytyy päästä pois avuttomuudesta, eli täytyy olla vahva, mielellään päästä asemaan, jossa on toisten yläpuolella, saa itse määrätä, saa käyttää voimakeinoja, saa pistää pahikset kuriin, saa päättää, mitä toiset tekee ja miten, asiat on hoidettava tehokkaasti ja järkevästi, mielellään niin kaukaa katsellen, ettei vain herää myötätuntoa; ettei vain uppoa omaan traumamuistoon, joka lamauttaa ja muistuttaa kaikkinielevästä avuttomuudesta ja siitä, ettei apu ollutkaan lähellä, kun hätä oli suurin...

Konkreettisesta hädästä pakeneville on tarjolla erilaisia turvapaikkoja. Kun hätä on oikeasti suuri, on ehkä taisteltava tie ulos, ja paettava, vaikkei olisi vielä tietoa turvapaikasta. Mutta moni lamaantuu ja kokee huonommuutta siitä, että lamaantuu. Lamaantuminen ei kuitenkaan ole tahdonalainen reaktio. Siitä ei siis pidä ottaa syyllisyyttä, eikä tarvitse kokea huonommuutta. Kukaan ei valitse joutuvansa tilanteeseen, jossa ei ole muuta keinoa kuin lamaantua. Ne, jotka voivat paeta tai taistella, ovat onnekkaita, eikä heillä yleensä ole useampia lannistavia traumoja takanaan. Olisi pikkusieluista ja ilkeää ajatella, että avuttomuuteensa lamaantuvat ihmiset ovat "huonompia", ja että ne, jotka taistelevat ja pakenevat, olisivat muka "parempia selviytyjiä". Itse asiassa konkreettisista vaaratilanteista taistellen selviytyvillä saattaa olla ongelmia tunteitten kohtaamisessa. Joku voi mennä rohkeasti "tulta päin" ja pelastaa muutamien kanssaihmisten hengen, mutta lamaantua, kun pitäisi puhua vaikeista asioista läheisen kanssa. Konkreettisiin vaaratilanteisiin hakeutuminen saattaa jopa olla - yllätys, yllätys - pakoa vaikeista avuttomuudentunteista...

Hankalan alun jälkeen voi löytyä oikea kasvusuunta! 

Huomaan, että asia on kovin moniulotteinen, enkä taida saada tätä selkeästi pakettiin. Yritän sietää ajatussotkusta johtuvia lieviä avuttomuudentunteita. Mietin vain, onko meillä riittävästi turvapaikkoja niille, jotka haluaisivat lopettaa jatkuvan pakenemisen ja varuillaanolon ja kohdata vaikeat tunteensa, niin ettei enää tarvitsisi juosta ympyrää sisäisen uhantunteen takia, ongelmasta toiseen, aina uudelleen traumatisoituen. Luultavasti ei, mikä surettaa kovin. Niin paljon turhaa stressiä ja kärsimystä ja sijaiskärsimystä kärsimyksen päälle... Ja lisäksi ihan henkilökohtaisesti rasittaa kohdata ihmisiä, jotka yrittävät hallita sisäistä avuttomuuttaan tönimällä toisia ja talsimalla härskisti toisten varpaille ja nenille (jos siis joku makaa vieläpä kynnysmattona tallattavana). Ja suututtaa ne, jotka vievät "sankaruudellaan" ja "menestymisellään" henkistä tilaa uhriutuneilta kanssaeläjiltä. Nokkimisjärjestyksen ylläpito liian täyteen tupatussa kanalassa "paras kukkoilija voittakoon" - kilpailuineen tuottaa vain lisää aggressiivisuutta, pelkoja, stressiä ja stressiä ja stressiä, ja avuttomuustraumoja...

Siksipä kysyn uudelleen: saako täällä olla olemassa omana itsenään, saako täältä riittävästi henkistä reviiriä ilman että tarvitsee koko ajan tuntea olevansa jotenkin uhattu ja puristuksissa?

PS: Lue erityisherkkyydestä joka tekee entistäkin vaikeammaksi elää tällä pallolla. Toisaalta, meillä kaikilla on mahdollisuus kehittyä ja saavuttaa mielenrauha ulkoisista olosuhteista riippumatta.

Stressin itsehoito - Kokonaisvaltaista stressinhallintaa?

Ihminen on fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja henkinen olento. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tunteiden tukahduttaminen ja ahdistavien asioitten torjuminen mielestä voivat sairastuttaa fyysisestikin. Kokonaisvaltainen stressinhallinta on tavoite, jota kohti eteneminen voi parantaa elämänlaatua ja lisätä elämän mielekkyyttä. Oletko siis tyytyväinen elämääsi kokonaisuutena? Voit ehkä hoitaa stressiäsi liikkumalla, mutta millä tolalla ihmissuhteesi ovat? Olet ehkä saavuttanut paljon ulkoisesti, mutta ymmärtääkö kukaan, mitä todella tunnet?

Stressaantuneisuus ei aina lievitykään vain käytännöllisiä stressinhoitokeinoja soveltamalla. Pulmat voivat olla syvemmällä tasolla; arvomaailmassa, uskomuksissa, persoonassa. Millaiset asiat sitten vaikuttavat yksilön henkilökohtaiseen stressinsietokykyyn ja kuormittuneisuuden kokemukseen?

Olenko synnynnäinen ”stressaaja”? Vai olenko kehittynyt sellaiseksi?

Voidaan ajatella, että persoonallisuus on kudelma synnynnäisiä tekijöitä ja ympäristön vaikutuksia. Temperamentti on synnynnäinen osa persoonallisuutta ja vaikuttaa osaltaan yksilön stressinhallintakykyyn. Niin ollen toisten ihmisten fysiologia ja psyyke ovat herkempiä stressille ja stressin haitoille  kuin toisten. Tämä on tärkeä tiedostaa, kuten myös se, että erityyppiset ihmiset stressaantuvat erilaisista asioista.

Yksilön varhaisilla kokemuksilla on kuitenkin keskeinen merkitys stressinhallintakyvyssä: hyvä varhainen hoiva on edellytys toimivalle tunteittensäätelykyvylle. Varhaiset stressikokemukset lisäävät yksilön psyykkistä ja fyysistä sairastumisalttiutta. Varhainen hoiva voi vahvistaa synnynnäisiä temperamenttipiirteitä tai sitten tasoittaa niitä, joten hoidon laatu voi toimia tasapainottavasti, vaikka yksilö perisikin jollain tapaa haastavan temperamentin.

Temperamenttipiirteitä ovat Liisa Keltikangas-Järvisen (2006) mukaan sensitiivisyys, aktiivisuus, sopeutuvuus, sinnikkyys, häirittävyys, rytmisyys, intensiivisyys, taipumus joko lähestyä tai vetäytyä uuden ärsykkeen edessä sekä positiivinen tai negatiivinen emotionaalisuus. Temperamenttipiirteet eivät ole ”joko - tai” – tyyppisiä, vaan yksilö sijoittuu esim. sensitiivisyyden suhteen jollekin kohdin jatkumoa, jonka toisessa päässä sensitiivisyys on voimakasta, toisessa päässä vähäistä.

Kun suunnittelet omaa stressinhallintaasi, yritä tunnistaa omia temperamenttipiirteitäsi. Millaisissa ympäristöissä koet olosi rentoutuneeksi? Millaiset tekijät tuottavat ahdistusta (esim. uudet asiat, kiire, hitaus, hiljaisuus, liikaa ihmisiä)? Pohdi omaa lapsuuttasi ja kartoita mahdollisia stressitekijöitä sikiöajasta tähän hetkeen. Traumaattiset tapahtumat erityisesti varhaislapsuudessa voivat tuottaa stressiherkkyyttä ja itsesäätelyn vaikeutta.

Oletko oma itsesi muiden ihmisten kanssa? Esitätkö roolia, johon sinua on valmennettu lapsuudesta alkaen (kuten olla aina paras tai pätevin, kiltti, uhrautuva, aina valmiina tms.)? Kielteisellä tavalla vaikuttavat ympäristön vaatimukset ja viestit ovat saattaneet sisäistyä ajatusmaailmaasi, ja piinaat itseäsi kohtuuttomilla vaatimuksilla. Hyväksynnän saamiseksi tai hankalissa oloissa selviytymiseksi muodostuneesta roolista voi tulla ansa. Suojakuoren kannattelu vie psyykkistä energiaa. Oletko sopivassa työssä tai asuinympäristössä? Koetko jatkuvaa tyytymättömyyttä ja kuormittuneisuutta, vaikka järkesi sanoo, ettei sinulla pitäisi olla liikaa töitä tai muita velvollisuuksia? Matka itsetuntemukseen ja itselle sopivan ”paikan” löytämiseen maailmassa vaatii oman rikkinäisyyden hyväksymistä ja epäaidosta julkisivusta läpipääsyä. Joskus se edellyttää terapiaa tai määrätietoista itsetutkiskelua.

Mikä minulle on tärkeää?

Arvot ja niiden toteutuminen omassa elämässä tekevät elämän mielekkääksi. Mielekkyys on vastalääke stressaantuneisuudelle. Ihminen voi sietää hyvinkin kuormittavia olosuhteita, jos on motivoitunut ja innostunut. Positiivinen elämänfilosofia ja henkisyys antavat usein motivaatiota toteuttaa asioita, jotka ovat haastavia ja ylittävät ”mukavuusalueen”. Tavoitteissa on hyvä olla realistinen, mutta unelmat saavat olla suureellisiakin. Idealistiset mielikuvat voivat antaa innostusta toteuttaa asioita. Älä kuitenkaan vaadi, että saavutat suuria. Jatkuva odotuksiin pettyminen stressaa ja masentaa. Ole kaikin mokomin pää pilvissä, mutta pidä jalat maassa!

Sanotaan, että ajankäyttö on arvojen mittari. Oletko eksynyt postmoderniin arvoviidakkoon? Palaa ihan elämäsi alkumetreille ja mieti, mikä sinulle oli silloin tärkeintä. Kaikki ihmiset tarvitsevat turvaa, suojaa, lohtua, hellyyttä, ruokaa, lämpöä, huolenpitoa, kiinnostavia virikkeitä, sekä mahdollisuutta leikkiä ja olla luova, ilmaista itseään, kokea yhteyttä toisiin ihmisiin ja johonkin suurempaan. Onko tyytymättömyys yksi stressinlähteistäsi? Elätkö arvotyhjiössä? Koetko elämäsi merkityksettömäksi? Palaa siis ihan alkuun ja aloita perusasioista.

Ihmisenä olemisen oikeus

Ihmisarvoa ei voi kyseenalaistaa – se on jokaisella riippumatta ansioista, kyvyistä, suorituksista. Sinun ei tarvitse suorittaa ja ansioitua saadaksesi itsellesi nämä oikeudet. Uupumustasolle päätynyt ihminen on usein perfektionistinen ja vaativa suorittaja, tai alistunut ja uhrautuva kiltti ihminen, joka ei puolusta omia oikeuksiaan. Kummassakin on kyse pohjimmiltaan siitä, ettei ihminen koe olevansa hyväksytty ja rakastettu ilman ehtoja.

Jokaisella yksilöllä tulee olla samat perusoikeudet, ja niitä on tarvittaessa puolustettava. Kaikilla ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti. E. J. Bourne on koonnut vaikuttavan listan oikeuksista, joita niin minulla kuin sinullakin on. Kirjoita oikeudet ylös ja laita näkyvälle paikalle, josta voit lukea ne vähintään kerran päivässä.

”Minulla on oikeus…
• pyytää haluamaani
• vastata kieltävästi pyyntöihin ja vaatimuksiin, joita en voi täyttää
• ilmaista kaikkia – sekä myönteisiä että kielteisiä – tunteitani
• muuttaa mieleni
• tehdä virheitä ja olla epätäydellinen
• toimia omien arvojeni ja moraalikäsitysteni mukaan
• sanoa ”ei” kaikelle, mihin en koe olevani valmis, mikä tuntuu vaaralliselta tai mikä loukkaa arvojani
• päättää omien asioitteni tärkeysjärjestyksestä
• olla vastaamatta muiden käytöksestä, teoista, tunteista tai ongelmista
• odottaa muilta rehellisyyttä
• suuttua rakastamalleni ihmiselle
• olla täysin oma itseni
• pelätä ja sanoa, että minua pelottaa
• sanoa ”en tiedä”
• olla selittelemättä tai puolustelematta käytöstäni
• tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta
• kaivata omaa tilaa ja aikaa
• olla leikillinen ja kevytmielinen
• olla läheisiäni terveempi
• saada ystäviä ja viihtyä ihmisten seurassa
• olla ympäristössä, jossa minua ei kohdella huonosti
• muuttua ja kasvaa
• siihen, että muut kunnioittavat tarpeitani ja toiveitani
• saada arvokasta ja kunnioittavaa kohtelua
• olla onnellinen.”

Voit vielä erikseen valita ne oikeudet, jotka toteutuvat elämässäsi huonoimmin. Kirjoita niistä muistutuskortti. Lue listaa useita kertoja päivässä, ajatuksella. Harjoittele kieltäytymään kohtuuttomista pyynnöistä ja pyytämään, mitä tarvitset. Oletko liian kiltti, alistunut ihminen? Jos tunnistat olevasi kiltti ihminen, tarkista, oletko kiltti myös itsellesi. Jos taas pyrit täydellisyyteen ja vaadit sitä myös toisilta, mieti, haluatko olla aina oikeassa ja yksin, vai erehtyväinen ja hyväksytty.

Ei hallintaa, vaan hyväksymistä?

Mitä jos lopettaisimme kokonaan stressiä vastaan taistelun, hidastaisimme, pysähtyisimme, lopettaisimme tekemisen, olisimme vain ja pyrkisimme saamaan yhteyden todelliseen olemukseemme? Tietoiseen läsnäoloon perustuva stressinhallinta on ajautunut länsimaihin kohtalaisella menestyksellä. Se vaatii kuitenkin melkoista asennemuutosta suorittamiseen ja järjenkäyttöön perustuvassa kulttuuriympäristössä. Mutta ehkä asennemuutos olisi tarpeen, jopa koko kulttuurissa.

Vanhassa Franciscus Assisilaisen rukouksessa pyydämme viisautta hyväksyä sen, mitä ei voi muuttaa, ja rohkeutta muuttaa sen, minkä voi. On asioita, joita ei tarvitse murehtia, koska emme voi tehdä niille mitään; emme edes järkeilemällä ja suunnittelemalla. Monet niistä asioista ovat menneessä tai tulevassa. On vain tämä hetki, jossa voimme tehdä asioille jotain; siis niille asioille, jotka ylipäätään ovat meidän käsissämme. Kristillinen viisaus välittää tämän viestin toisin sanoin: ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:36)

Usein on niin, ettemme voi tehdä ympärillämme oleville asioille mitään, mutta voimme muuttaa omaa suhtautumistamme niihin. On kuitenkin tärkeää, ettei muuta itseään arvojensa vastaiseen suuntaan, vaikka paineita siihen olisikin. Sillä ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” (Matt.16:26). Jos haluamme muuttaa itseämme, ainoa kestävällä pohjalla oleva muutoksen suunta on kohti todellista olemustamme. Muut suunnat vievät kauemmas totuudesta. Kaikenlainen epäaitous, pinnallisuus ja suoritusten mittaaminen etäännyttävät ihmisen siitä, millainen hän oikeasti, syntyjään arvokkaana, rakastettavana olentona on.

Vaikka ehkä haluaisimme muuttua todellisen olemuksemme suuntaan, emme silti voi omin avuin muuttaa kaikkea itsessämme. Mutta voimme ottaa pieniä askelia siihen suuntaan, että muutos käynnistyy, ja sitä kautta todellinen olemuksemme pääsee esiin, ja alkaa muuttaa myös sitä, mikä on ulkopuolellamme.

”Se minä joka olen – et sitä nää
näet vain muodon, jota minuksi luulet.
Tämä muoto jonka näet, se häviää;
mutta minä joka olen, se aina elää.”

M.L. vanAtta (W. W. Dyerin kirjassa)


”Merkittäviä ongelmia emme voi ratkaista samalla ajattelun tasolla, joka on ne luonut.”
A. Einstein


Harjoitus
• Ota rento asento ja sulje silmäsi.
• Seuraa hengitystäsi hetken aikaa.
• Tarkkaile ajatustesi virtaa. Ovatko ne ehkä kuin lehtiä virtaavassa purossa? Vai kuin lintuja, jotka lentelevät pääsi päällä?
• Huomaa olevasi ajatustesi ulkopuolella. Olet tarkkailija suhteessa omiin ajatuksiisi.
• Anna kaikkien ajatusten tulla ja mennä.
• Seuraa hengitystäsi. Jos meinaat tarttua johonkin ajatukseen, siirrä huomiosi takaisin hengitykseen.
• Kun olosi on rauhallinen, voit avata silmäsi.

Kirjallisuutta aiheesta:
• Keltikangas-Järvinen: Temperamentti ja koulumenestys.
• Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta.
• Pietikäinen: Joustava mieli.
• Dyer: Ota henkinen voimasi käyttöön.
• Young: Skeematerapia

Stressin itsehoito – tunnista stressi ja ala huolehtia itsestäsi

Ihminen on rakennettu siten, että koettu uhka aktivoi sympaattisen hermoston, olipa uhka fyysinen, psyykkinen tai suorastaan mielikuvituksellinen. Niin sanotun stressisysteemin käynnistyessä erittyy stressihormoneja, joista tärkein on kortisoli. Jos stressitila jää päälle, ylenmääräinen aivoihin kertynyt kortisoli voi vaurioittaa aivoja. Stressaantunut ihminen on ylivireässä tilassa, jossa rentoutuminen on hankalaa. Pitkittynyt stressi kuitenkin johtaa yleensä uupumiseen, jolloin hormonaalista ylivireyttä aikaansaavaa stressireaktiota ei enää kehitykään. Tällaisessa apaattisessa uupumustilassa keho ottaa kantaakseen stressisysteemin tehtävät, mikä altistaa fyysisille sairauksille.

Fyysisiä stressin merkkejä ovat mm. tihentynyt sydämensyke, sydämentykytys, kohonnut verenpaine, pinnallinen hengitys, hyperventilaatio, hikoilu, tihentynyt virtsaamistarve, ripuli, vatsaoireet, pahoinvointi, lihasjännitys, niska- ja selkäoireet, vapina, ruokahalun muutokset, suun kuivuminen, unihäiriöt, väsymys ja alttius fyysisille sairauksille.

Stressin aikaansaamia muutoksia ajattelussa ovat mm. murehtiminen, ylihuolehtiminen, keskittymisvaikeudet, tarkkaamattomuus, pahaenteisyydentunne, joustamattomuus, ylivarovaisuus, epätodellisuudentunne sekä vaikeus löytää ratkaisuja ongelmiin. Tyypillisiä stressiin liittyviä mielialamuutoksia ovat esimerkiksi masentuneisuus, toivottomuus, avuttomuus, ärtyisyys, lyhyt pinna, apatia, lamaannus, ahdistuneisuus, itkuisuus, hermostuneisuus ja levottomuus. Käyttäytymisen tasolla stressistä voi kertoa mm. huonontunut kommunikointi, vaikeus kuunnella toisia, vaikeus pysähtyä ja levätä, jumittuminen samoihin toimintamalleihin, alttius tapaturmiin, päihteiden väärinkäyttö, hampaiden kirskutus, hermostunut nauraminen ja änkytys.

Jokainen reagoi stressiin omalla yksilöllisellä tavallaan. Jotkut tavat reagoida stressaantuneisuuteen eivät todellakaan paranna tilannetta, vaan päinvastoin pahentavat sitä. On tärkeää tunnistaa haitalliset stressinhallintayrityksensä, jotka ovat yleensä vain hetkellisesti helpottavia, vältteleviä tai ylireagoivia (kuten liiallinen päihteittenkäyttö, murehtiminen, luopuminen mielekkäistä ajanvietteistä kiireen vuoksi) ja ottaa niiden tilalle käyttöön myös pitkällä tähtäimellä myönteisesti vaikuttavia keinoja.

Tunteittensäätelykyky on olennainen osa stressinhallintaa. Stressi liittyy läheisesti ahdistukseen ja masennukseen, ja niiden kaikkien voidaan ajatella olevan perusluonteeltaan tunteitten hallinnan ongelmia. Turvallisuus, luottamus, hallinnantunne ja mielenrauha kuvaavat psyykkisesti stressitöntä mielentilaa. Kaikki sellainen harjoittelu, joka tukee tunteittenhallintaa, auttaa siis osaltaan myös ahdistuneisuuteen, masentuneisuuteen kuin stressaantuneisuuteenkin.

Stressin hallintakeinoja kognitiivisessa psykoterapiassa löytyy hyvin teoksesta Edmund J. Bourne: ”Vapaaksi ahdistuksesta”. Siinä stressinhallintakeinoja on listattu fyysisiin, tunne-elämään liittyviin, kognitiivisiin ja elämänfilosofisiin. Ideaalia on toki aloittaa oma stressinhallintaohjelmansa näillä kaikilla tasoilla, mutta on syytä olla varovainen, ettei stressinhallintaohjelman noudattamisesta tulee pelkästään uusi stressinlähde. Aloita siis stressinhallinnan harjoittelu sopivan pienesti ja vailla kunnianhimoa ja suorituspaineita.

Tässä lista stressinhallintakeinoista E. J. Bournen mukaan:

Fyysiset hallintakeinot

• palleahengitys
• ruokavalio ja terveellinen ravinto
• säännöllinen liikunta
• luppoaika ja joutenolo
• tarpeeksi pitkät tauot
• ajanhallinta
• lepo ja riittävä uni
• terveellinen ympäristö
• kohtuullinen nautintoaineitten käyttö

Tunne-elämään liittyvät hallintakeinot

• sosiaalinen tuki ja yhteenkuuluvuus
• itsehoiva ja hemmottelu
• riittävä vuorovaikutus
• jämäkkyys
• virkistäytyminen, hulluttelu
• tunteista puhuminen ja tarinallisuus
• huumorintaju, oikea näkökulma asioihin

Kognitiiviset stressinhallintakeinot

• rakentava ajattelu, kyky vastustaa kielteistä ajattelua
• kyky kääntää huomio pois kielteisistä ajatuksista
• rakentava suhtautuminen haasteisiin
• hyväksyminen
• taito nähdä takaiskut oppimiskokemuksina
• kyky hyväksyä sekä-että – ajattelu ja sen moniselitteisyys

Elämänfilosofiset stressinhallintakeinot

• johdonmukaiset, realistiset tavoitteet ja päämäärät
• positiivinen elämänfilosofia
• henkisyys                                                                        



 (Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen)

Psykofyysinen stressinhallinta

Psyykeen ja fysiikkaan vaikuttavia stressinhallintakeinoja ovat esim. erilaiset rentoutusharjoitukset ja muut kehon ja mielen yhteyttä hyödyntävät tekniikat, kuten jooga ja pilates. Liikunnan hyödyt stressinhallinnassa ovat kiistattomia, paitsi jos liikunnasta tulee suorittamista tai pakkomielle. Etenkin luonnossa liikkuminen rentouttaa ja antaa mielihyvää, ja jo muutamista minuuteista voi olla hyötyä. Terveellinen ruokavalio on myös osa stressinhallintaa. Yleensä neuvotaan välttämään liiallista kofeiinia, päihteitä ja liikaa sokeria.

Unen ja levon merkitystä ei voi vähätellä. Unentarve on jossain määrin yksilöllinen, mutta monikaan tuskin selviää kauaa sairastumatta muutaman tunnin katkonaisilla unilla. Yleensä suositellaan, että unesta riittävän iso osa ajoittuisi iltayöhön; jatkuva yli puolen yön kukkuminen ei ole terveellistä. Varhain nousemisesta ei ole haittaa, jos ihminen kokee itsensä levänneeksi. Kasvuiässä olevien on hyvin tärkeää saada unta noin kymmenen tuntia yössä. Ikäihmisillä unentarve on vähäisempi. Itselle sopivan unimäärän voi selvittää kokeilujen kautta. Tavoitteena on kohtuullisen virkeänä herääminen (ilman herätyskelloa, jopa) ja se, että menee nukkumaan, kun väsyttää. Pitkiä päiväunia ei välttämättä suositella, mutta pienistä torkuista tai mikrounista voi olla hyötyä.

Arjessa on tärkeää olla riittävästi ”luppoaikaa”, siis sellaista aikaa, jolloin ei ole pakko tehdä mitään. Bournen ohje: tunti päivässä, päivä viikossa, viikko 3 – 4 kk:n välein.


Kognitiivinen stressinhallinta
Miten puhuttelet itseäsi mielessäsi? Mitä sanot itsellesi, kun jokin asia menee pieleen, tai saat uuden haasteen? Sisäinen puhe sisältää opittuja sanoja tai lausahduksia, jotka nousevat automaattisesti mieleen tietyissä tilanteissa. Tehtäväsi on tunnistaa negatiivinen sisäinen puhe, kumota se järkiperusteilla ja korvata positiivisella kommentilla.

Negatiivisen sisäisen puheen tyyppejä tai niin sanottuja sivupersoonia ovat E. J. Bournen mukaan:

• 1) Huolestuja: ”Entä jos…?”

• 2) Kriitikko: ”Olipa typerää!” ”Idiootti!”

• 3) Uhri: ”En pysty…” ”En voi…”

• 4) Täydellisyydentavoittelija: ”Minun pitäisi…” ”Minun on pakko…”

Kirjaa siis ylös, mitä sanot itsellesi, kun epäonnistut, ahdistut tai huolestut jostakin. Kyseenalaista negatiivinen kommentti: Onko väite totta? Mitä sitten, vaikka olisikin? Laadi positiivinen kommentti, johon oikeasti uskot. Korvaa sillä alkuperäinen lause. Toista positiivista väitettä / toteamusta sinnikkäästi. Ajan mittaan se automatisoituu käyttöösi.

Arto Pietikäinen esittelee kirjassaan ”Joustava mieli” (2009) lähtökohtia hyväksymis- ja omistautumisterapian tapaan käsitellä stressiä. Ajatukset ovat vain mielesi tuotteita. Älä siis harkitsematta osta niitä kaikkia! Mitä siitä seuraa, jos uskot kielteiseen ajatukseesi? Viekö se arvojesi mukaiseen suuntaan? Kannattaako ajatella näin?

• Tee ajatuksestasi naurettava. Toista sitä kunnes alat kyllästyä siihen; rallattele, kuiskaile, puhu kuin robotti. Kirjoita se paperille ja tuhoa…

• Loppujen lopuksi: se oli vain ajatus! Vain murto-osa ihmisen ajatuksista on totta, ja vielä vähemmän niistä on tarpeellisia.

                                                                               
Tunteittensäätely ja aivojen tasapainottaminen

Kyky säädellä tunnetilojaan on siis olennainen osa stressinhallintaa. Jo yksistään tunnetilan nimeäminen liennyttää tunnetta: ikävistä tunteista kannattaa siis puhua tai kirjoittaa. Yleensäkin tunteita kannattaa opetella sietämään, ei tukahduttamaan. Tunteet tulevat – ja menevät – eivätkä vahingoita meitä; se vahingoittaa, jos tukahduttaa tunteensa! Tunne ei ole teko; ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä, vaikka tuntisikin jotenkin negatiivisesti, kunhan ei suin päin toimi kielteisen tunteensa mukaan.

Sosiaalinen tuki auttaa kohtaamaan ja sietämään vaikeita tunnetiloja. Kaikentyyppinen itsen hoivaaminen liennyttää stressiä ja ahdistusta. Läheisyys ja hellyys, vaikkapa lemmikin silittely, lisää oksitosiinin eritystä ja auttaa rentoutumaan. Nauru rentouttaa kokonaisvaltaisesti ja tehokkaasti. Näe hieman vaivaa löytääksesi elokuvia, kirjoja tms. jotka huvittavat sinua, ja hakeudu seuraan, jossa olet huomannut huvittuvasi. Älä pidättele naurua, vaikka sinusta ehkä tuntuisi, että on typerää nauraa, kun asiat ovat kehnosti. Opettele vitsailemaan itsestäsi ja naura vahingoillesi. Älä kuitenkaan kuittaa toisia loukkaavaa käytöstäsi vitsailemalla, äläkä pilkkaa toisia saadaksesi itse nauraa.

Leikki ja luova toiminta vapauttavat tunteita, ja erilainen käsillä tekeminen on vastapainoa vasenta aivopuoliskoa kuormittavalle tietotyölle. Harjoita aivojasi järjestämällä niille sopivasti vaihtelevia tehtäviä. Tee asioita joskus toisella tavalla, muuta näkövinkkeliä; esim. kokeile erilaista musiikkia, maistele erilaisia syötäviä, pese hampaat ”väärällä kädellä”, kokeile kulkea silmät sokkona huoneen poikki. Lisäät samalla psyykkistä joustavuuttasi, mikä on oleellinen käsite, kun puhutaan stressinhallinnasta!

Yksinkertaista naururentoutus- sovellusta voi kokeilla perheen tai muutaman kaverin kanssa. Asettukaa rinkiin istumaan melko lähelle toisianne, niin että näette hyvin toistenne ilmeet. Aloittakaa tämä pieni vakavuuskilpailu siten, että ensimmäisellä kierroksella jokainen sanoo vuorollaan ”heh”. Seuraavalla kierroksella sanotte vuorollanne ”heh, heh” ja kolmannella ”heh, heh, heh” ja niin edelleen. Nauruun ratkeava tai laskuissa sekaisin mennyt joutuu ulos ringistä nauramaan. ”Heh”- kilpailun voittaja saa aloittaa seuraavan kilpailun ”hah”- sanalla. Saman kisan voi käydä vielä ”hih”- sanallakin, ja miksei myös ”hoh” tai ”huh” tai ”häh” sanoilla, tosin viimeksi mainittu kuulostaa hieman liikaa pahantahtoiselta naurulta. Kilpailun tarkoitus ei kuitenkaan ole pilkata voittajaksi selviytyvää ”tosikkoa”, siksi tämä kilpailu ei sovellu liian masentuneelle tai yleisesti ottaen huumorintajuttomaksi tiedetylle yksilölle.

Jos satut olemaan yksin eikä sinulla ole lemmikkiä tai edes pehmolelua lähettyvillä, voit lisätä oksitosiinin eritystäsi hoivaamalla itseäsi. Laita silmät kiinni ja kätesi kipeän tai jännittyneen paikan päälle, silitä sitä ja puhu mielessäsi lempeitä sanoja itsellesi. Kuulostaa ehkä pehmolta, mutta toimii!

PS: Käsittelen elämänfilosofista näkökulmaa stressinhallintaan toisessa tekstissä ”Kokonaisvaltaista stressinhallintaa?”.