 |
| "Ulos kipsimuotista" |
… sanoi allekirjoittanut päänsä sisällä, kun yritti muotoilla otsikkoa tähän tekstiin kirjoitettuaan sen ensin jo melkein valmiiksi. Oli taas kerran aloitettava kirjoittaminen ”lonkalta” niin että naputtelee sitä mitä vain mielen sisältä tulee ulos; koska ei ollut erityistä innostusta kirjoittaa mitään. Mutta jonkinlainen sisäisen vaativuuden ja osittain sisäistetyn ulkoisen paineen yhdistelmästä nouseva stressitila aina välillä näköjään pakottaa minut kirjoittamaan jotakin tänne, niin etten kokonaan tulisi hylänneeksi tätä blogia.
Noooh… Työtehtäviini liittyen kertailen aina silloin tällöin ”Itsetunnon käden ®” teemoja. Vastikään muistelin lausetta ”Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia” liittyen omaan tilanteeseeni, eli siihen, että sain lopultakin muutetuksi etunimeni sellaiseen muotoon, että ne ilmaisevat sukupuolineutraalia / sukupuoletonta identiteettiäni. Nimenmuutospäätöstäni edelsi kuukausien harkinta, vaihtoehtojen kartoitus ja ”kuulostelu” ennen kuin (erään meditaation päätteeksi) mieleni tunnisti vaihtoehtojen joukosta sen harvinaisen yhdistelmän, jonka lopulta kirjoitin nimenmuutoshakemukseen. Sitten täytyi vain jännittää pari kuukautta sitä, menevätkö kyseiset nimet läpi nimilautakunnan käsittelystä; enkä tuona aikana halunnut kertoa nimenmuutoksesta monellekaan, kun en ollut ihan varma siitä, että menevät…
Nimeni muuttui toivomaani muotoon reilu viikko sitten, ja uuden kutsumanimen kertominen toisille ihmisille on herättänyt erinäisiä reaktioita; hämmästystä ja hämmennystä, uteliaisuutta, oudoksuntaa ja kenties lievää närkästystäkin. Jotkut ovat kyllä reagoineet hyvinkin myönteisesti. Jotkut taas ehkä ajattelevat enemmän sitä vaivannäköä, mikä heille aiheutuu uuden nimeni opettelusta, ja miten heitä sitten varmasti nolottaa, kun he sanovat nimeni vahingossa väärin. Ja veikkaanpa, että jokunen vieraampi ihminen on saattanut kysyä mielessään sitäkin, että ”mikähän erikoisuudentavoittelija tuokin on”…
No, minun ei kylläkään tarvitse ”tavoitella erikoisuutta”, koska olen pakostakin ollut hieman ”erikoinen” koko ikäni. Enemmänkin minulle on ollut haastavaa se, kun on ollut painetta olla herättämättä liikaa huomiota erilaisuudellaan, ettei ”vaivaisi” ja vaivaannuttaisi muita ihmisiä liiaksi. En halua häiritä toisia, enkä halua, että toiset häiritsevät minua, ja olen yrittänyt olla olematta ilkeä ihmisille, koska en halua heidän olevan ilkeitä minulle. Yritän siis olla riittävän kohtelias, enkä halua ärsyttää ihmisiä tieten tahtoen, koska siitähän syntyy herkästi vain lisää vuorovaikutusta, jos joku ärtyy. Ja vuorovaikutus voi olla rasittavaa, ellei aihe ole kiinnostava tai jos toinen osapuoli on ärtynyt, joten ei kannata aloittaa sellaista ihan vain itsehillinnän puutteen takia…
En siis ole tieten tahtoen inhottava, mutten ylettömän huomaavainenkaan ihminen, enkä myöskään aktiivisen sosiaalinen. En hakemalla hae sosiaalisia kontakteja ja yritä herättää huomiota muissa ihmisissä saadakseni heidät jotenkin tykkäämään minusta. Jos minut huomataan siksi, että pukeudun eri tavalla kuin muut, se ei johdu ”huomiohakuisuudesta”, vaan siitä, etten välttämättä pidä siitä tyylistä tai tavasta, miten toiset pukeutuvat…
Ja miksi ihmeessä minun pitäisi kiduttaa itseäni jäljittelemällä sellaista pukeutumista, josta en pidä (ainakaan itseni yllä), ihan vain siksi, etten vain näyttäisi toisten mielestä erilaiselta ja ettei vain heidän tarvitsisi kokea kamalan epämukavaa hämmennyksen tunnetta minun seurassani? Joten, laitan päälleni sellaista, mistä itse pidän, jos se on suhteellisen soveliasta tilaisuuteen nähden. Joku voi tietysti luulla senkin olevan tarkoituksellista ”erikoisuuden tavoittelua”, jos olen joskus vaikkapa ainoa farkkuhousuinen seurueessa, tai tennareissa silloin kun muilla on kävelykengät, tai jotain muuta kamalaa.
Minusta ei ole kovinkaan reilua, jos minun pitää liiaksi kärsiä siitä, että toiset ihmiset epäsuorasti painostavat minua olemaan heidän kaltaisensa, koska heille on hämmentävää, jos joku on liian erilainen. Jos se, etten rupattele niitä näitä kaikkien läsnäolevien kanssa, ei miellytä jotakuta, niin pahoittelen. Jos joku alkaa rupatella minulle, voin kuunnella ja nyökytellä ystävällisesti hetken aikaa, ja liueta sitten kohteliaalla tekosyyllä jonnekin toisaalle. En halua aiheuttaa pahaa mieltä muille, mutten myöskään piinata itseäni kohtuuttomasti teeskentelemällä pro-sosiaalista ekstroverttiä.
Joku saattaa ihmetellä myös sitä, jos en koulutus- tai kokouspäivänä halua mennä toisten ihmisten sekaan hälisevään ruokalaan lounaalle pälpättämään ja syömään yhtä aikaa, vaan kävelen mieluummin kymmenen minuutin päähän kauppaan ostamaan eväitä, joita voin syödä itsekseni aulassa, samalla kun selaan luonto- tai eläinkuvia puhelimesta. Joku saattaa pitää minua epäsosiaalisena ja epämiellyttävänä ihmisenä tuommoisenkin omituisuuden takia. Mutta ellen saa pidettyä kunnon taukoa ihmisten aiheuttamista ärsykkeistä ja vuorovaikutuksesta päivän aikana, ihmiset alkavat ärsyttää minua liikaa, jolloin minulle saattaa kehittyä epäsosiaaliselle luonteenlaadulle tyypillisiä tunteita ja ajatuksia… ja käyttäytymiseni voi muuttua epämiellyttäväksi.
Näin ollen, minun on ollut viime aikoina tarpeen muistuttaa itseäni siitä, ettei kaikkien tietenkään tarvitse pitää käyttäytymisestäni, olemuksestani, uudesta nimestäni, identiteetistäni ja siitä, miten ilmaisen itseäni. ”Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia.” Ja se olisi sitä paitsi aivan mahdotontakin; se on kyllä jo nähty ja kuultu tämän elämän varrella…
Omaksi itseksi muuttuminen ja muutoksen esille tuominen on kasvua, parhaimmillaan aitoa itseilmaisua, aidon persoonallisuuden esille tuloa. Joskus se voi näyttää ulkopuolisesta siltä, että joku ”yrittää olla jotenkin erikoinen”, mutta mitäpä siitä, mitä jotkut ehkä ajattelevat ja miksi. Yritän edelleen olla vain se olento, joka olen; en enempää, mutten vähempääkään.
