Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntaito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntaito. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. maaliskuuta 2026

Harkittua roiskimista

Kuva: Henri Kähkönen 2026


Sain käyttööni kuvan, joka sopii edellisen tekstini kuvan pariksi. Jospa siis pysyisi rauhallisena, yrittäisi olla huitomatta turhaan, ja tähtäisi keskittyneesti siihen suuntaan, jossa roiskaisulla on eniten vaikutusta?

Omaan tilanteeseeni soveltaen tuo mietelmä voisi tarkoittaa nyt myös sitä, että keskittyisin pääasiassa yhteen isompaan projektiin, enkä roiskisi energiaani sinne tänne, reagoiden jokaiseen pihahdukseen, joka saattaa laukaista toimintamoodin; joko pakontunteesta tai hetkellisestä innostuksesta. Mikä tarkoittaa, että on välillä maltettava olla tekemättä mitään, ettei vain tekemismoodissaan aloita jotain, josta onkin sitten vaikea luopua, kun pitäisi tehdä sitä mitä oikeasti on aikonut tehdä, koska se on jollain tavalla tärkeämpää…

En ole ottanut paineita tämän blogin ylläpidosta viime aikoina, koska olen saanut joko nieltyä alas tai yökkäiltyä ulos ne vähäiset ajatusassosiaationi, joita ympäristöstä tulvivat ärsykkeet ovat saattaneet aiheuttaa mielessäni. Tarkoitan, ettei edes mikään viime aikoina maailmalla tapahtunut ole aiheuttanut minulle niin voimakasta tarvetta märehtiä sitä kaikkea verbaalisesti ja julkisesti, niin että olisin suorastaan vaivautunut kirjoittamaan siitä asiasta tänne blogiin. Olen kyllä töhertänyt joitakin ”mielialakuvia”, kun on herännyt vaikeita tunteita liittyen vaikkapa maailman tapahtumiin, tai valikoinut vanhemmista valokuvistani joitakin mielialaani sopivia näkymiä, ja julkaissut näitä ”mielialapäivityksiäni” Bluesky-tililläni.

Olen ylläpitänyt tätä blogia enemmän tai vähemmän kituuttamalla jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Jotkut julkaisut ovat vetäneet tuhansia ”katseluita”, jotkut vain muutamia. Useita kertoja olen tässäkin blogissa selittänyt, miksi ylipäätään kirjoitan mitään, mutta nyt nekin perustelut alkavat jotenkin hämärtyä ja hiipua tämän blogin ylläpitämisen osalta.

Maailmassa olisi edelleen tai jopa entistä enemmän ”pakisemisen” aihetta, mutta yritän välttää epärakentavaa valittamista ja vihanlietsontaa, jolloin on parempi olla hiljaa, niin ei tule saastutettua maailmaa negatiivisuudellaan. Minulla ei myöskään tunnu olevan sellaista aikaa, jolloin voisin tai jaksaisin tehdä jotakin, mikä ei ole suorastaan välttämätöntä tai ainakin hyvin perusteltua oman (mielen-)terveyteni näkökulmasta. Toisin sanoen, jos olen rättiväsynyt, käytän aikani mieluummin lepäämiseen, enkä blogitekstin sepittämiseen. Tai, jos olen jaksavampi, minulla on lukuisia muitakin vaihtoehtoisia vapaaehtoisia tekemisiä, joihin käyttää aikaani ja energiaani, sen mukaan mikä eniten huvittaa tai tuntuu mielekkäältä.

Tällä haavaa käytän vapaa-aikaani ja jaksamistani esimerkiksi romaanini kääntämiseen pikkuhiljaa, ja jonkin verran käsillä värkkäämiseen tai terapeuttiseen maalaamiseen, ja erinäisiin omaa kokonaisterveyttä kohentaviin tai ylläpitäviin tekemisiin. Muttei minulla ole mitään erityistä tarvetta jakaa niitä asioita tässä tämä enempää, joten, seuraavaan mahdolliseen kertaan…


lauantai 17. tammikuuta 2026

Mitä sinä ihminen huidot?

Kuva: Henri Kähkönen 2026

Moni ehkä muistaa tv-mainoksen, jossa tunturin päällä oleskeleva paikallinen ihmettelee, miksei turisti käytä sitä yhtä tuttua ötökänkarkotusainetta.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse sen enempää paikallisista, turisteista tai ötököistäkään, ellei sitten halua ajatella vertauskuvallisesti ja nimittää mielensisäisiä ärsykkeitä ja impulsseja jonkinlaisiksi ötököiksi.

Jos pää on täynnä aistimuksia, havaintoja, ajatuksia, muistikuvia yms. joihin mieli tahtoisi jotenkin reagoida, tilanne voi olla jossain määrin samanlainen kuin ihmisellä, joka joutuu keskelle inisevää ja pistävää ötökkäparvea. Panikointi ja huitominen eivät auta paljoakaan. Sisätiloihin pakeneminen auttaa hetkellisesti, mutta eihän se auta eteenpäin tunturin valloituksessa sen enempää kuin arkisten toimien hoitamisessa mielensisäisiä ötököitä kuhisevissa olosuhteissa…

Joku ehkä muistaa myös Franciscus Assisilaisen (kai se oli hän) esittämän vertauskuvan pään päällä lentelevistä linnuista, joitten ei pidä antaa pesiä päähänsä. Ampiaisten huitominen voisi olla vielä hölmömpää kuin pikkulintujen, ja samoin on mieletöntä ”potkia pistintä vastaan”.

Viktor Frankl on sanonut jotakuinkin että ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”. Sama ärsyke ei siis aina, automaattisesti, tuota samaa reaktiota samallakaan ihmisellä (tai koe-eläimellä). Tuo tila ärsykkeen ja reaktion välissä on nimenomaan tyhjä, ikään kuin mielen ulkopuolinen tai mieltä ympäröivä avaruus, ja se tyhjä tila tavallaan laajenee, kunhan vain oivaltaa ja tiedostaa sen olemassaolon.

Tuossa tiedostavassa tilassa mielen ”yläpuolella” meillä on valtaa valita, miten reagoimme, vai reagoimmeko lainkaan. Ja joka kerta, kun emme reagoikaan automaattisesti entisellä, oppimallamme tavalla, edistämme muutosta käyttäytymisessämme. Kun oivaltaa, ettei ole pakko reagoida (ainakaan heti ja automaattisesti), voi keskittyä tuohon tyhjään tilaan, jossa voi hengitellä, rauhoittaa elimistöään, ja antaa mielensä laajentua ja yhtyä tietoisuuteen, joka on itse asiassa myös hyväksyvä ja armollinen; ”avara kuin taivas”. Tuohon tyhjään tilaan, avaruuteen, mahtuvat kyllä kaikki kiukku ja poru, destruktiiviset tai muutoin vahingolliset toimintayllykkeet, impulssit loukata toista, menettää toivonsa, heittää hanskat tiskiin, tms.

Ei siis auta, vaikka olisi jonkinlainen supersankari, jolla on yli-inhimillisiä taitoja ja voimia ja vieläpä joitain kaikenlaisia huipputeknisiä varusteita, jos uhkaaviin ”ärsykkeisiin” törmätessään panikoi ja ylireagoi ja ruiskii seittinesteitään sinne tänne, solmiutuen lopulta itse seittiinsä.

Fantasia- ja scifitarinoissa sankari ehkä yleensä onnistuu välttämään sokean paniikkireagoinnin, mutta oikeat ihmiset kyllä reagoivat elämäntilanteissaan aika usein vähän niin kuin tuo kuvan hahmo. Harmillisen usein haastavissa tilanteissa ihmisen toimintakyky ja energia tuhraantuvat reaktiiviseen ympäriinsä roiskimiseen, ainakin mielen sisällä, tai jopa ulkoisesti. Ja sittenpä väsähdetään eikä jaksetakaan enää mitään järkevää ja rakentavaa; ollaan keskellä itse aiheutettua sisäistä ja/tai ulkoista sotkua kuin omiin seittinesteisiinsä muumioituneena, tunti- tai päiväkaupalla… Ja masentaa ja ahdistaa, tietysti, kun ”ötökät” niin paljon koettelevat ihmisparkaa!

Tiedän miltä se tuntuu. Luojan kiitos, en enää nykypäivänä ole niin usein omien reaktioitteni aiheuttaman psyykkisen sotkun keskellä, mutta olenpa kuitenkin aina silloin tällöin, niin että mieli käy negatiivissävytteisesti ylikierroksilla ja sitten tekee mieli yökkäillä ulos kaikki ötököitten läiskimisestä ja myrkytysyrityksistä syntynyt, omalla kortisolituotannolla höystetty liemi tai mönjä. Yritän kuitenkin nykyään muistaa, että aika usein ”sekaannustilaan” päätyminen johtuu omasta ylireagoivasta mielentilastani (joka ilmenee etenkin stressaantuneena) ja siitä, etten muista sitä ”tyhjää tilaa” ärsykkeen ja reaktion välillä. ”Tyhjyyttä” on näemmä aika vaikea muistaa, mutta ehkä jokin havainnollinen kuva voisi auttaa sen muistamisessa? No, sitä kyhäillessä pitää vain vältellä niitä ötököitä…


sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Harhaelämää suurempia palikoita

”Isä, anna heille anteeksi.
He eivät tiedä mitä tekevät.”
Olen viime aikoina mieluummin värkkäillyt kaikenlaista kuin kirjoittanut, mikä on ehkä jossain määrin ollut terveellistäkin, ettei tulisi liian paljon oltua tietokoneella, koska sellaista olemista tulee työnkin kautta aika paljon. Värkkäillessä kaikenlaista (tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä 1:6- mittakaavaista rakentelua ja muuta käsillä nyhräämistä) tuli pengottua legopalikoitakin, koska niitten seasta saattaa löytyä muutakin pientä tavaraa. Lisäksi on tullut pelattua jonkin verran Lego L.O.T.R- PC-peliä, joten legopalikat ilmaantuvat herkästi unimaailmoihinkin.

Meillä on isohko muovilaatikollinen legoja, ja vähän pienempi laatikollinen muovielukoita. Suuri osa muovielukoista ja osa legoistakin on peräisin omasta lapsuudestani, jolloin ne elukat ja legot olivat lempilelujani. Jos satuin saamaan jostakin vaikkapa kolme markkaa, halusin käyttää sen muovielukkapussiin. (Jonkun kerran tosin ostin pikkuauton, että pääsin paremmin mukaan veljeni järjestämiin autokisoihin.) Legot olivat sen verran kalliita, ettei omat taskurahat riittäneet ainakaan isompiin paketteihin. Useamman kerran näin unta, että löysin ulkovintistä (eli sahanpurulattiaisesta, eristämättömästä vinttikerroksesta) legoja, jollaisia olisin halunnut (lisää peruspalikoita, tai erikoispalikoita). Sitten kun heräsin unesta, tuntui aika ankealta, ettei niitä palikoita oikeasti ollutkaan…

No, vähäisempi määrä valmiita palikoita lienee edistänyt oman mielikuvituksen käyttämistä ja ongelmanratkaisutaitoja! Nykyäänkin värkätessäni yritän välttää laajamittaista valmiin ja uuden materiaalin hankkimista, jos vain saan tehtyä jotakin jostakin vanhasta, tai ylipäätään käytettyä kierrätysmateriaalia noihin värkkäyksiini. Toisinaan menee aikaa, kun yrittää pähkäillä, miten saa jonkun jutun tehtyä ilman siistiä, valmista tarviketta. Mutta se on samalla tavalla mielenkiintoista kuin legoista rakentelu ilman valmista ohjetta; yrittää tehdä jotakin omanlaista juttua, niistä palikoista mitä on käytettävissä sillä hetkellä, ja tekee sellaisen kuin onnistuu.

Elämäkin on vähän sellaista. Ellei ihminen hyväksy sitä, että juuri nyt on vain nämä palikat käsissä, hän kokee kroonista tyytymättömyyttä ja tarvetta saada aina vain lisää ”palikoita”, että saisi rakennettua sitten joskus jotakin ”hienompaa ja parempaa”… ja sitkuttelee onnensa ohi.

Mutta juttu ei olekaan se palikoitten määrä, kiiltävyys tai sen sellainen glamour, tai tekninen hienous.

Jos osaisikin olla kiitollinen näistä palikoista, joita juuri tässä, juuri nyt on! Vaikka niitä olisi vain yksi, sekin voi olla jonkun merkityksellisen rakennelman alku. Nyt nousi mielikuva tietystä vanhasta, himmeästä ja yhdestä nurkasta sulaneesta punaisesta pikkupalikasta (kuka lie yrittänyt polttaa sitä?). Se ei sopinut kunnolla oikein mihinkään rakennelmaan eikä alustaan, koska oli vääntynyt, mutta juuri nyt se palikka tuntuu jostain syystä hyvin rakkaalta. Ehkäpä löytäisin sen, jos penkoisin sitä laatikkoa vielä? En ole ainakaan tieten tahtoen halunnut laittaa sitä roskiin. Siinä on jotakin koskettavasti vertauskuvallista…

Ja asiasta toiseen. Nuo luurangot tuossa kuvassa ehkä mieltyvät tällä hetkellä Halloween-tunnelmiin, mutta poimin ne jo muutamia päiviä sitten legolaatikosta sodan- ja muun väkivallan kauheudesta muistuttamiseksi.

Monikaan ihmisistä ei kai olevinaan halua sotaa eikä muutakaan väkivaltaa, mutta elättää silti sisimmässään kielteisyyttä ja katkeruutta, joka tiedostamattomana ja tunnistamattomana voi olla aggression siemen, ja tuo aggressio saattaa sitten olosuhteista ja ihmisen luonteenpiirteistä riippuen purkautua sotaisena käytöksenä tai väkivaltaisuutena.

Tietoisuuden lisäämiseksi neuvotaan tarkistamaan säännöllisesti, tai edes silloin tällöin, oman ”mielentilan” laatu, esimerkiksi kysymällä: ”Onko sisimmässäni kielteisyyttä?”

Ja jos onkin, se on ihan normaalia ja ymmärrettävää, eikä sitä tarvitse yrittää torjua ja salailla. Tärkeintä on olla siitä tietoinen, eikä siis pysytellä sokeana omalle katkeruudelle ja negatiivisuudelle, ja syyttää kaikesta maailman negatiivisuudesta toisia ihmisiä, valtioita, puolueita, liikkeitä tms. Meissä kaikissa on pelkoa, katkeruutta ja vihaa, mutta on eri asia, antaako sen vaikuttaa toimintaansa.

Tämä on jokapäiväinen haaste. Hyvin usein ärsyttää, rasittaa, raivostuttaa, inhottaa ja tekisi mieli huutaa julki tuota omaa pateettista ajatusmassaansa. Mutta onko se rakentavaa? Lisääkö se hyvää tähän maailmaan, että minä lisään ilmapiiriin omaa katkeraa valitustani, ”puran vihaani” olevinaan sivistyneellä tavalla, mutta pahoitan kuitenkin monen ihmisen mielen, tai aikaansaan samanlaista katkeraa jurotusta muissakin?

”Vaikka vihastuttekin, älkää syntiä tehkö.”

Minun käsitteistössäni ”synti” on rakkaudettomuutta, ”ohi ampumista” siitä, mikä olisi oikein ja rakentavaa. Eli, vaikka suututtaakin, ei ole hyvä toimia vahingollisesti ja rakkaudettomasti. Sokeana ampuu aika todennäköisesti ohi…

Olen miettinyt, että ehkei minun kannata kirjoittaa enää mitään pakinoita tai mielipidetekstejä, ellen pysty muuhun kuin lisäämään negatiivista tunnelmaa. Vaikka minua edelleen inhottaisi joittenkin ihmisten käytös ja vaikka maailmassa onkin paljon vääryyttä ja pelottavaa toimintaa, voinko minä pitää itseäni vähemmän haitallisena ihmisenä, kun itsekin olen monen katkeran ajatuksen ja vihaisen ilmaisun lähde, ja omalta osaltani lisään vallitsevaa kahtiajakoisuutta?

Olisiko tärkeämpää ymmärtää, ettemme me ihmiset ole tahallamme ”hölmöjä” ja hutki pelon vallassa, vihamielisestikin, sinne tänne? Me vain luulemme näkevämme, kun näemme oman mielemme heijastuman ympärillämme, emmekä tajua olevamme sokeita sille avaruudelle, joka on ympärillämme. Olisiko siis tarpeen ”vapautua mielensä vallasta”, hiljentää ”sisäinen apinansa”, ”kieltää itsensä (= egonsa) ja myöntää, ettei tiedä eikä näe eikä ymmärrä, ennen kuin suomut on tipahtaneet silmiltä.


maanantai 30. syyskuuta 2024

Kritiikkiä ilman vihaa, oman ärtymyksen hyväksyntää, ja se varsinainen asia

Uuden äärellä. Mitähän tuolta ovesta tulee, tai mitä sieltä
löytyy, tai minne sieltä pääsee, jos sen avaan? Ehkä tuo hökkeli
on minun pääni, ja luukusta löytyy toteuttamiskelpoinen idea.

Tässä odotellessa, onnistuiko viikonloppuna viimeistelemäni sarjakuvatarinan painomalli julkaisukelpoisesti vai ei, yritän kovasti saada aikaan jonkinlaisen selostuksen siitä, mitä ajatteleva mieleni on viime aikoina pyöritellyt, ilman että olen siitä mitään (t)ulostanut julkaistavaksi tässä tai toisessa blogissa.

Olen ollut sen verran vihainen, etten ole senkään takia halunnut kirjoittaa mitään mielipidetekstejä, koska en haluaisi kirjoittaa liian ilkeästi. Silti minua edelleen inhottaa esimerkiksi Riikka Purran ylimieliseltä vaikuttava hymyily Ylen videopätkissä. Mutta pohjimmiltaanhan se on säälittävää, että ihminen joutuu pitämään sellaista pokkaa, koska kohtaa varmasti aika paljon vihamielistä suhtautumista, suorempaa ja epäsuorempaa, ja voihan se olla pelottavaa olla ihan vain oma vaatimaton itsensä, kun vastahankainen ja turhautunut porukka arvostelee ja kyräilee.

Tosin, ihminen saattaisi voida valita olla nöyremmän ja sympaattisemman oloinen; paitsi ettei ihmisellä oikeastaan ole mahdollisuutta valita viisaampaa toimintatapaa, ellei hän itse tiedosta toimivansa ”hölmösti” ja sitä, että olisi oikeasti olemassa parempikin vaihtoehto. Joten, on myötätuntoa herättävää, ettei ihminen tiedosta oman toimintansa epärakentavuutta. Kyseinen ihminen saattaa olla ollut enemmän tai vähemmän peloissaan pitkän ikänsä, ja jos pelon takia joutuu käyttämään suojautumiskeinoja ja maskeja, se on surullista; kuten myös se, että tästä suojakäyttäytymisestä seuraa toisille ihmisille pahaa mieltä ja ehkä konkreettistakin haittaa.

Maailmassa on paljon vihamielistä käyttäytymistä ja tunnelmaa, ja sen pohjalla on yleensä pelko. On myös niitä, jotka eivät varsinaisesti tunne vihaa tai pelkoa (psykopaatit), mutta haluavat valtaa (ja sitä kautta luontaisetuja itselleen), ja käyttävät pelokkaita tavallisia ihmisiä valtaan pääsemiseksi. Vihamielisyys, uhkailu ja väkivalta ovat erittäin ikäviä keinoja saada valtaa. Psykopaatit siis haluavat valtaa saadakseen itselleen kaikkea muutakin ”mukavaa”, eikä heitä pelota eikä hävetä. Ellei ole psykopaatti, ihminen yleensä pelkää jotakin (ainakin psykologisesti), ja osa ihmisistä yrittää saada pelkonsa hallintaan haluamalla itselleen riittävästi valtaa, voidakseen sen avulla olevinaan vaikuttaa omaan turvallisuuteensa.

Näinhän se mieli meille väittää; siis että kun hallitset kaikkia ja kaikkea, mikään ei voi tehdä mitään sinun vahingoksesi ja säikäyttääkseen sinut jollakin ikävällä tavalla. Mieli kuvittelee tällaisen absoluuttisen vaikutusvallan olevan mahdollista; niin että sekin uhkaa määräysvaltaani, että sataakin vettä kun on menossa retkelle, tai postinjakaja päättää tulla juuri silloin tuomaan pakettia ovelle, kun olet vessassa, ja joku poliitikko puhuu asioita, joita et haluaisi kuulla, tai joku rämistelee ikkunan alla jotain värkkiä, kun haluaisit, että on hiljaista, ja koira nuolee itseään äänekkäästi, kun haluaisit nukahtaa, tai naapuri kävelee juuri silloin tiellä vastaan, kun et haluaisi nähdä ketään…

Ja sitten suututtaa, kun maailma ei tottele meitä! Voihan paska. Ikään kuin olisi muka helpompaa hallita ulkoista maailmaa kuin omia tunteita! Jos sietää edes jotenkuten omat, hankalatkin tunteensa (koska ne menevät ohi), ei tarvitse yrittää estää kaikenlaista ärsyttävää, pelottavaa tai nolostuttavaa tapahtuvaksi. Jos on ikään kuin vuori, ei tarvitse yrittää hallita maailman myrskytuulia ja kuolla ylirasitukseen, kun ei siihen kuitenkaan pysty…

En minä näe tähän lääkkeeksi muuta kuin radikaalin hyväksynnän. Se, mikä on, se on, eikä sitä vastaan kannata yrittää taistella, kun se kerta jo on. Ok, joku teki jotain epärakentavaa; en minä sitä tekoa hyväksy moraalisesti, mutta hyväksyn sen, etten voinut estää sitä, vaan se tapahtui. Yritän hyväksyä menneisyyden, koska en voi tehdä tehtyjä tekemättömiksi. Tässä hetkessä on mahdollisuus valita, mihin jatkossa pyrkii. Ja jos haluaa olla enemmänkin rauhassa ja äksyämättä, ei kannata ylläpitää ärtymystä ja tuskailua siitä, miten joku tekikään niin hemmetin ärsyttävästi, että minulla melkein meni päivä pilalle…

Itse minä sen päiväni pilasin, kun ärsyynnyin. Ei se ole mikään automaattinen mekanismi, että minä jään tuntikausiksi suunnattoman ärtymyksen valtaan, kun luen uutisista jonkun ihmisen tehneen jotakin pöyristyttävän typerää, ja sitten vielä kirjoitan siitä jotakin äkäistä ja ilkeää. Ok, minussa nousee ärtymystä. Yritän hyväksyä nuo tunteet, itsessäni, mutta olla toimimatta harkitsemattomasti niitten pohjalta. Rauhoittumiseen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu nopeammin, jos en ylläpidä ärtyneisyyttäni vatvomalla tuota asiaa mielessäni tai puhumalla siitä jollekulle toiselle, joka sitten lisää vettä myllyyn myötä-ärsytyksellään…

No, minä siis yritin olla toimimatta ärtymykseni ohjaamana, ja nyt, kun lukemastani uutisesta on jo muutama päivä, kykenen ehkä sanomaan siitä jotakin olematta liian vihamielinen. Eli…

Jos henkilö A laatii testamentin ja lupaa siinä tahoille B, C, D, jne. vaikkapa jonkun summan rahaa ja jonkun väsäämänsä hökötyksen jollekin tietylle henkilölle, ja niin edelleen, niin nuo testamentissa mainitut tahot ja henkilö saavat henkilön A kuoltua nuo luvatut jutut.

No, jos henkilö A kuitenkin tulee toisiin ajatuksiin ennen kuolemaansa ja laatii uuden testamentin, tuo aiempi, vanha testamentti kumoutuu. Tahot B, C, D jne. eivät välttämättä saakaan niitä rahoja eikä se joku henkilö sitä hökötystä. Eli, uusi testamentti kumoaa vanhan testamentin. Jotkut fakta-asiat, henkilöitten ja tahojen nimet yms. tieto saattavat yhä olla paikkaansa pitäviä myös siinä vanhassa testamentissa, mutta säädökset ja lupaukset muuttuvat; henkilö A:n kuoltua noudatetaan siis uutta testamenttia.

Eikö tämän pitäisi olla normaalilla päättelykyvyllä varustetulle ihmiselle ihan helppo ymmärtää?

Siksipä minusta onkin outoa, jos joku kirkollisissa piireissä asemassa oleva ihminen ei ymmärrä, että Uusi Testamentti kumoaa Vanhan Testamentin, ja että ihminen tarjoaa jotakin Vanhan Testamentin säädöstä noudatettavaksi (olevinaan siis ”symbolisesti”, mikä on ihan vain seli, seli-puhetta). Jos ihminen pitää itseään kristittynä, hänen tulisi minun käsittääkseni uskoa nimenomaan Uudessa Testamentissa olevaan sanomaan, siihen ”evankeliumiin”; siis, armoon, rakkauteen ja pelastukseen, joka on tarkoitettu kaikille. Rakkaus täyttää lain vaatimukset, eikä aiheuta kenellekään mitään pahaa.

Jos konservatiiviset uskovaiset haluavat suositella Vanhentuneen Testamentin säädöksiä käyttöön otettavaksi, sieltähän löytyy muutakin nyky-Suomessa laitonta ja eettisesti kammottavaa ohjetta; esim. että jos mies makaa naisen väkisin paikassa, josta avunhuudot kuuluisivat, mutta nainen ei huuda apua, kumpikin pitäisi kivittää. Tai että lapsia pitää kurittaa piiskaamalla, mutta ”varo sentään hengiltä hakkaamasta”… jne.

On nähtävästi olemassa tosiaankin vanhoillisia uskovaisia, jotka eivät näytä ymmärtävän, että UUSI TESTAMENTTI KUMOAA SEN VANHAN. Evankeliumeissa kerrotaan useita esimerkkejä, joissa Jeesus kumoaa noita VANHENTUNEITA sääntöjä (esim. estää aviorikoksesta tavatun naisen kivittämisen vetoamalla tuomitsijoitten omatuntoon). Ja ylipäätään, monet säännöt ovat kulttuuri-, aika- ja paikkasidonnaisia, joten ei niitä ole tarkoitettu tämän päivän olosuhteisiin… Mikseivät nuo vanhoilliset siis ”uudistu mieleltään”? Onko Uuden Testamentin lukeminen jäänyt oikeasti väliin, jos joku väittää, ettei Raamatun perussanoma muka ole rakkaus?

Uskonnollisuus aiheuttaa paljon, paljon vahinkoa, jos se perustuu lähinnä ”lakihenkisyyteen” ja kirjaimellisiin tulkintoihin. Oikeasti, jos Raamatusta puhutaan, minulle sen perussanoma on RAKKAUS, ja jos joku ns. kristitty tieten tahtoen toimii vastoin tuota sanomaa, tai tekee tyhjäksi Raamatun sisältämän evankeliumin, hän on minun mielestäni käsittänyt jotakin oleellisesti väärin. Se on surullista ja haitallista, eikä tällainen henkilö mielestäni sovi kristittyjen ihmisten esikuvaksi. (Sitä paitsi, se esikuva on kristitylle Jeesus Kristus.)

Mutta tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja näkemykseni, oman uskoni mukaista tulkintaa. Joillakuilla on varmaan muunlaisia käsityksiä asiasta, mutta kun Suomessa eletään, onneksi laki sentään määrittelee toisten ihmisten tappamiset rikoksiksi, eikä edes pahimmista rikoksista rangaista tässä maassa kuolemalla. Jos siis joku herättelee sanomisillaan fantasioita joittenkuitten tappamisesta, se on ihan vain selkeästi haitallista ja väärin. Ja tappamisilla vitsailukin on vähintäänkin mautonta ja ruokkii aggressiivista eetosta.

Tämä oli se näkemys, jonka olisin saattanut esittää vihaisemmin, jos olisin kirjoittanut silloin tuoreeltaan, kun tyrmistytti ja suututti eniten.

Mutta nyt siis odotan, saisimmeko ehkä tällä viikolla sen ”luottokuvittajani” kanssa yhteistyössä väsäämämme sarjakuvatarinan julkaistuksi, lopultakin, ja sitten voisin ehkä paneutua johonkin omaan kirjalliseen tai muulla tavoin ilmaisevaan projektiin.

Herran haltuun, ja valaistukoon ken voi. Kaikki voivat 😊

sunnuntai 5. toukokuuta 2024

Katsokaa taivaan lintuja, kakkakasoja ja elikoita maan päällä…


Eilen väsytti niin älyttömästi, etten jaksanut kirjoittaa mitään älyllistä. Luin yhden populaaripsykologisen kirjan toissaillan ja eilisen aamupäivän aikana, ja vaikka se olikin ihan kiinnostava sisällöltään, ehkäpä se paneutuva lukemiseen keskittyminen oli jotenkin myös rasittavaa. Lisäksi luin loppuun yhden toisen kirjan ja viimeistelin siihen liittyvän ”reflektion” (opiskeluihini liittyen), ja olin ihan iloinen siitä, että sain sen tehdyksi, mutta enpä sitten jaksanutkaan tehdä mitään muuta aivotyötä, enkä myöskään jaksanut keskittyä mihinkään järjelliseen kädentyöhön…

Tuli tarve lähteä ulkoilemaan, ja sain kuin sainkin sen aikeeni toteutettua muutaman minuutin sisällä, kun en alkanut sitä millään tavoin kyseenalaistamaan, eikä kukaan muukaan aikomustani estänyt. Kävin siis kävelemässä keväisessä luontoympäristössä, ihmettelin kanadanhanhien kakkakasoja muutaman kymmenen metrin päässä pihasta, hirvenkakkoja viiden minuutin kävelymatkan päässä ja niitten lisäksi kaivelujälkiä, joita jokin elukka oli tehnyt useampaan pieneen muurahaispesään siellä samalla suunnalla. Sammalikossa oli myös isohkoja painaumia, joista yksi muistutti muodoltaan varsin paljon ihmisen paljasta jalkapohjaa. Koiraani kiinnosti kovasti nuuhkia noita painaumia, ja se meni ”jäljitysmoodiin” ja meinasi lähteä seuraamaan jälkiä ylettömän innostuneena.

No, koska otaksun, ettei kukaan kyläläisistä ole talsinut avojaloin tuolla metsätien varrella, ehkäpä siellä on käynytkin karhu. Parina iltana koirani on kieltäytynyt lähtemästä pihasta yhtään kauemmas hämärtyvän metsän suuntaan, joten se on kenties aistinut karhun tai jonkun muun muurahaispesiä kaivelevan olennon, toisin kuin minä, ja halunnut suojella minua, etten joutuisi vastakkain sellaisen kanssa.

Joinakin aiempina vuosina olen nähnyt ihan selkeitä karhunjälkiä tässä lähistöllä, joten ei se outoa olisi, jos joku sellainen olisi tallustellut lähimaastossa tänäkin vuonna. Lähimetsissä kulkee myös ilveksiä ja ahmoja. Noitten kahden elukan arvelen olevan niin arkoja, että ne luultavasti pakenevat liukkaasti, kun havaitsevat ihmisen. Mäyriäkin täällä asustelee, mutta niitä en miellä lainkaan ”petomaisiksi”, enkä sen kummemmin kavahda kettujakaan, joita on silloin tällöin näkynyt talon ikkunasta.

Jonkun kyläläisen kissa hiippailee täällä pihalla luvattomilla reissuillaan, ja sitä saatan joskus säikähtää; ja varsinkin, jos koira syöksyy sen perään ja nykäisee flexin kädestäni. Jäniksiä ja rusakoita pyörii talon ympärillä syömässä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja kauriita kuljeskelee silloin tällöin ihan pihan vierestä. Monenlaisia lentäviä tai maata nokkivia siivekkäitä näkyy lumettomaan aikaan keittiön tai olohuoneen ikkunasta, ja harvinaisempiakin lintuvieraita, kuten vaikkapa harmaahaikaroita ja meriharakoita, on joskus näkynyt.

Minä pidän siitä, että kodin ympärillä lentelee ja kuljeskelee elukoita, eikä niinkään ihmisiä. Koin kaupunkilähiössä elämisen opiskeluaikaan suorastaan sairastuttavana. No, olisi tietenkin häiritsevää, jos pihassa alkaisi jatkuvasti vierailla joku potentiaalisesti vaarallinen eläin, kuten liiaksi ihmisiin tottunut karhu. Vielä en sentään ole ihan kauhuissani karhun läheisyyden takia, mutten myöskään aio tieten tahtoen mennä tuonne lähimetsään iltahämärässä. Jos taas arvelisin siellä kulkevan suden, haluaisin mennä etsiskelemään sitä, että näkisin edes vilauksen siitä. En nähtävästi pelkää susia niin paljon kuin karhuja. Oletan, ettei terve susi kävisi minun kimppuuni (eikä koiranikaan), koska pelkäisi minua ja väistyisi paikalta. Sitä en tiedä, saisiko koirani peloteltua karhua pakoon, vai kävisikö niin, että se yrittäisi piiloutua minun selkäni taakse, ja minä jähmettyisin…?

Ehkäpä terve itsesuojeluvaisto saattaisi jossain tilanteessa unohtua siksi, että minulla on aina ollut voimakas tarve saada jonkinlainen sielullinen yhteys esimerkiksi juuri susiin. Lapsena tuo tarve kohdistui paremman puutteessa vaikkapa harakkaan tai metsämyyrään. Muistan keränneeni joskus ”tukkimiehentäitä” tulitikkurasiaan ikään kuin lemmikiksi. Enimmillään niitä oli kolme, mutta jossain vaiheessa ne alkoivat hieman inhottaa, koska niillähän on kyky lentää, ja ne saattoivat yhtäkkiä pörähtää ilmaan ja laskeutua vaikkapa omaan päähän. Eivätkä ne olleet kovin miellyttävän näköisiä tai tuntuisia.

Meillä oli muinoin kaneja, joita lähinnä syötiin, ja vaikka ne olivatkin ”ihan kivoja”, en kiintynyt niihin mitenkään erityisesti. Muistan hämärästi myös kissan, josta piti luopua toisten allergian takia. Koiraakaan ei saanut pitää sisätiloissa, joten siitä ei tullut kovin läheinen. Parina kesänä meillä oli ”siipikarjaa”, ja tuolloin minulla oli lemmikkihanhi, josta piti kuitenkin luopua syksyllä. Eihän sellaiseen olisi kannattanut kiintyä, koska tiesi jo, ettei sitä saisi pitää. Mutta minkäs teet, kun on tarve kiinnittyä edes johonkin olentoon, jonka kanssa koet pystyväsi olemaan vuorovaikutuksessa, toisin kuin ”koulukavereitten”?

Kun sitten lopulta sain luvan, että saan pitää yhden itse kasvattamani koiranpenikan ja antaa sen oleskella vinttihuoneessani, kävi niin, että tuo koiraparka jäikin auton alle kylätiellä. Se oli luultavasti aika traumaattista minulle, koska siitä on saattanut jäädä aika ikävänsävyinen ja vahva uskomus: Jos minä jotakin oikein kovasti haluan itselleni ja saankin sen sitten, tulen myös menettämään sen äkkinäisesti. Sama toistui parin vuoden päästä kissan kanssa. Sain luvan ottaa kissanpennun, mutta sillä aikaa, kun olimme siskon kanssa sukulaistädin luona pitkällä vierailulla, kissa oli ”kadonnut”. Ja uskomus vahvistui.

Niin, enpä olekaan sitten vuosikausiin haluamalla halunnut mitään elukkaa itselleni kaveriksi, etten vain menettäisi sitä, kuten tuo kielteinen uskomus uhkailee päässäni. Mutta kun jälkikasvu on halunnut elikon, se on toki otettu, jos siihen ei ole muita esteitä ollut. Ja tämän erään tietyn elikon kanssa kävi niin, että siitä tuli olosuhteitten vaikutuksesta enemmän minun kaverini. Menettämisen pelko kyllä aika ajoin kummittelee; ja etenkin se hyökkäsi silloin, kun karvakaveriltani piti leikata pahanlaatuinen kasvain, ja heti perään vanhempi karvakaveri piti lopettaa.

Nyt minulla on kuitenkin ollut jo useamman vuoden elukkakaveri, jota voi silitellä ja rapsutella, ja joka ei mahdu tulitikkuaskiin. Se näyttää aavistuksen verran susimaiselta, mikä lohduttaa niissä lapsenmielisissä toiveissa, että haluaisin olla susi susien joukossa. Se osaa pyytää ruokaöljyä kuivaruuan sekaan tietynlaisella urahduksella, ja urahdella hieman eri sävyisesti eteisen oven edessä, jos kyse on kakkahädästä. Yhtenä yönä, kun sillä oli hieman löysä vatsa, se oli käynyt omin päin kakalla ulkona, vaikkei se yleensä lähde kahden kahvallisen oven läpi minnekään.

Se päättelee pukemistani vaatteista, olenko lähdössä liikkeelle autolla vai kävelemällä, ja on aina ikkunassa odottamassa, jos olen ollut kokopäivätyössä muualla. Se ilmaisee minulle kaikilla osaamillaan tavoilla, että olen sille merkityksellinen ja tärkeä. Se on iloinen siitä, että olen sen kanssa, vaikken aina sitä huomioikaan kovin aktiivisesti. Se ölisee, vonkuu ja urahtelee omalla tavallaan; yrittäen selittää minulle jotakin, silmät tapittaen minun silmiini, ollakseen vuorovaikutuksessa kanssani. Ja jos olen kipeänä, se tulee viereeni lohduttamaan läheisyydellään, tai tuo minulle lelujaan tai jonkun puruluunpätkän lohdukseni.

Katselipa niitä kaukaa tai rapsutteli lähietäisyydellä, eläimet ovat terapeuttisia. Ne ovat läsnä tässä hetkessä, ja aidosti sellaisia kuin ovat. Miten monesta ihmisestä voi sanoa samaa?

Sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä terapeuttisia kuin eläimet keskimäärin, taitaa olla etenkin nykyaikaisessa kulttuurissa aika harvassa. Pienet lapset ehkä pääsevät lähelle eläintä terapeuttisuuden näkökulmasta; siis, ainakin ennen kuin aikuiset opettavat heille nykyhetken kadottamisen ja teeskentelyn taidot.

Silitelkää siis elukkakavereitanne ja tuntekaa rakkautta ilman ihmismielen asettamia vaatimuksia, ehtoja ja suoritteita. Katselkaa taivaan lintuja, jotka ovat sanattomia sanansaattajia meidän kadottamastamme paratiisista. Tutkikaa elikoitten jättämiä jälkiä; ehkäpä ne veisivät meidät lähemmäs sellaista elämisen ja olemisen tilaa, jossa vallitsee rauha ja harmonia.




keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Aivot narikkaan? (Joulukalenterini 13. ”luukku”)


Huom. Tämä teksti ei ole niinkään suunnattu niille, joilla on asiaan liittyvä riippuvuussairaus, vaan niille, jotka olisivat periaatteessa ihan vapaita valitsemaan, missä määrin alkoholia käyttävät missäkin tilanteessa! Pohdinta heräsi Ylen uutisjutusta, jossa kerrottiin, että alkoholin kulutus kasvaa tässä vaiheessa vuotta…

Pikkujouluaikaan saattaa näet joillakuilla ei-riippuvaisillakin ihmisillä tulla käytettyä alkoholia enemmän kuin tavallisesti. Sen lisäksi, että reilusti päihtyneenä saattaa ihan vain hölmöillä ja nolata itsensä ja toisetkin, ja tehdä asioita, joita oikeasti joutuu katumaan, saattaa myös sattua kaikennäköisiä tapaturmia siinä juhliessa. Voi tulla riitoja, joitten seurauksena muutkin kärsivät, tai joutuu itse ensiapuun; tai sitten polttaa talonsa, kolaroi autonsa tai kolhii toisia kulkijoita. Ja saattaa myös vaikkapa paleltuu itse hankeen, jos ihan kännissä yrittää löytää kotiinsa, mutta eksyykin matkan varrella jonnekin lumiselle polulle… Tai sitten tulee ryöstetyksi tai joutuu muulla tavalla väkivallan uhriksi kotimatkallaan keskellä taajamaa. Kova hinta ”hauskanpidosta”, eikä naurata muutenkaan.

Pikkujouluinen kännääminen, etenkin vieraampien kesken, on yksiselitteisesti ajattelematonta ja jopa uhkarohkeaa. Ja kotoisakin kännääminen voi olla haitallista, kun ylittää riskirajat. Vaikkei kukaan läheinen tai omaisuus sattuisikaan kärsimään överijuomisesta, niin käyhän se terveydelle.

Jos voisi oikeasti jättää juhliessaan aivonsa narikkaan, niin alkoholi ei kulkeutuisi niihin lainkaan, eikä pääsisi myöskään tuhoamaan aivosoluja… Mutta eipä tulisi myöskään sitä syystä tai toisesta tavoiteltua humalatilaa, jossa aivokuori on sopivasti sekaisin. Aivottomuuksia ei siis voi tehdä ilman aivoja!

Ja mitenpä sitä aivottomana tekisi mitään muutakaan? Vähintäänkin tarvitaan toiminnassa olevaa aivorunkoa, eli ”liskoaivoja”, jotta edes elintoiminnot pysyvät käynnissä. Ehkäpä ne rajuimmat kännijuhlijat ovatkin vähän matelijamaisia, kun ovat jättäneet limbisen järjestelmänsä ja aivokuorensa ”narikkaan”? Puhumattakaan niistä aivoalueista, jotka liittyvät keskeisesti tietoisuuteen omasta ajattelusta ja toiminnasta… Ne eivät ehkä olleet hereillä siinäkään vaiheessa, kun tämä yleensä harkintakykyisesti toimiva tonttu päätti lähteä ”juhlimaan”.

Lue tästä lisää aivojen suojelemisesta.

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Hyödyllinen kausikoriste! (Joulukalenterini 10. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Muutamia vuosia sitten poimin ”NLP-guru” Jamie Smartin englanninkielisestä luennosta kuvaukset ”kymmenestä myrkyllisestä ansasta” (nykyään puhuttaisiin varmaan ”toksisista”). Nämä ”ansat” vaikuttavat minusta edelleen osuvilta, vaikka olen tässä vuosien mittaan lueskellut paljon muutakin henkiseen kasvuun liittyvää.

Yksi Jamie Smartin kuvailemista mielen ansoista on nimeltään ”Snow-globing”, joka viittaa sellaiseen koristepalloon, jossa on sisällä nestettä ja olevinaan lumihiutaleita.

Lainaan tässä omaa tekstiäni:

Ihmisen ajatukset ovat usein yhtä sekaisin ja tukossa kuin lasipallo, jossa tekolumi on ravistelun myötä levinnyt ja kohonnut täyttämään maiseman. Elämä näyttää silloin kaoottiselta ja hallitsemattomalta. Ihminen luulee, että tämä näkymä on totta. Hän luulee, että hänen ajatuksensa kuvaavat todellisuutta. Mutta ne ovat vain ajatuksia! Ne ovat hänen tulkintansa siitä, mitä hän näkee ja kokee.

Ihmisen omat ajatukset ovat siis usein totuuden peittona. Kun ihminen pysähtyy ja odottaa, ajatukset seestyvät, näkymä kirkastuu, ja totuus paljastuu.

Ihmisen todellinen olemus on kirkkautta ja selkeyttä. Ajattelu voi olla sekaisin, mutta maailmankaikkeus ei ole! (Itse näen tämän siten, että yhteys Korkeampaan Voimaan kirkastaa ajatukset ja auttaa näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on. Pysähtyminen ja hiljentyminen auttavat kokemaan tätä yhteyttä.)

Niin että jos sinulla sattuu olemaan sellainen (vaikkapa jouluinen) pallokoriste, voit käyttää sitä apuvälineenä pysähtymisessä ja hiljentymisessä, aina kun tuntuu, että hösellät liikaa ja olet oman mielesi sokeuttama!

Istahda alas, ravistele palloa ja pysäytä liike. Seuraa sitten keskittyneesti, miten hiutaleet laskeutuvat pohjalle. Samalla myös ajatuksesi lakkaavat pyörimästä, mielesi selkenee ja kehokin alkaa rauhoittua.

Lue tästä kuvaukset muistakin ”myrkyllisistä mielenansoista”:

tiistai 12. syyskuuta 2023

Tyhjä tie, täysi mieli

Totesinpa, etten ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Toisaalta se on hyvä, koska olen ollut varsin ärtynyt joistakin asioista, ja olisin saattanut tulla kirjoittaneeksi jotakin liiankin hapokasta ja ikävää. Onhan noita kestovalitusaiheita tässä maailmassa ja tässä päässä, mutta olisi ehkä enemmän hyödyksi pyrkiä hyväksymään ne ärsyttävätkin realiteetit, jos niille ei juuri nyt pysty itse tekemään mitään, ja siirtää sitten huomio myönteiseen…

Ei ole ollut ylimääräistä aikaa eikä energiaakaan kirjoittamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin mielessä, ainakin ajoittain, ihan liiaksikin. Olen yrittänyt jatkaa ”Warginmaahan” sijoittuvan fantasiakäsikirjoituksen muokkausta, mutta sekin alkaa käydä työstä, niin ettei sitäkään huvita tehdä ainakaan työpäivän jatkeeksi; ja olisi sitä paitsi hölmöä ja epäterveellistä istua läppärin ääressä yli kymmenen tuntia päivässä. Taideterapiaohjaajan koulutus jatkuu omalla painollaan, ja kyllähän minä maalailen huvikseni, tai ”ulkoistaakseni”, tai piristääkseni itseäni, ellen toisia. Mutta ei siitäkään välttämättä jaksa mitään selittää toisille ihmisille.

Että hoh hoi. Kaamosajan lähestymisen ajatuskin alkaa nukuttaa, ja tekisi mieli alkaa kaivaa talvipesää ja haalia vällyjä. Työpisteen sisäilmaongelma ”haisee” ja sen hoitaminen organisaation tasolla ”kusee”. Ja tuo kokonaisuus nakertaa työmotivaatiota. Etätyö sen sijaan on riemastuttava ja ekologinen mahdollisuus, ja siitä sietäisi olla, valitusmentaliteetinkin valtaaman mielen, edes hieman onnellinen. Juu, olen.

Maailmassa kuolee ihmisiä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja viihteessä, onnettomuuksissa, sairauksissa, sekä oman käden kautta, että ”luonnollisista syistä”; edelleen, ja tässäkin kuussa. Itsekkäitä ja toisista piittaamattomia ihmisiä on myös edelleen siellä täällä maailmassa, ja kohta varmaan avaruudessakin, ja usein juuri niillä korkeimmilla palleilla, joilta voi sohia toisia.

Mutta mitäpä voi pieni ötökkä tehdä muuta kuin elää ja hangata etujalkojaan yhteen, soittaen omaa pikkukärpäsmäistä melodiaansa, kunnes joku mätkäisee sitä, tai myrskytuuli puhaltaa sen jonnekin toisaalle? Tietäisipä, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei voi, niin voisi lopettaa tarpeettoman kitisemisen ja keskittyä puhaltamaan pasuunoihin jonkun tietyn kohteen ympärillä. Murenisiko joittenkin ylpeys, jos maan hiljaisten äänet löytäisivät saman sävelen?

Muutamia ehkä jossain määrin ilahduttavia huomioita kuluneilta viikoilta:

Hassisen Kone- ja Ismo Alanko- dokumentit olivat ihan kiinnostavia, ja sain niistä surullisen koskettavan ”korvamadon” (”Olen yksin tällä tyhjällä tiellä…”) ja outoa vertaistuellista energiaa.

Jope Ruonansuu- dokumentti oli myös kiinnostava ja pohdituttava. Kiusatun koomikon tragedia…

Manulin pentu on aivan kamalan suloinen…

Jotkut yksittäiset kasvinlehdet ovat muuttuneet kauniin värisiksi. Voin toistaa niitä värejä maalaamalla, sitten kun niitä ei enää ulkona näy.

Usva ja valo muodostavat hengästyttävän näyn järvenrannassa.

Rumat käävät ovat hyödyllisiä, ja joku saa syödäkseen myrkkysienistäkin. Se on jotenkin huvittavaa.

Nettimokkula ei ehtinyt poksahtaa ja sytyttää tulipaloa, vaikka akku oli jo ihan turvonnut.

Ilmavirta pyyhkäisi linnun auton katon yli niin ettei se murskaantunut tuulilasiin.

Ulkona on usein raikas ilma, vaikka sisätiloissa on ahdistavan tunkkaista.

Ja nyt menee jo väkinäiseksi myönteisten huomioitten muistista kaiveleminen…

Ok, ei ole kovin riemukas olotila; vaan aika väsähtänyt ja pohdiskeleva. On aivan hyvä ja tarpeen jatkaa meditointia ja pysytellä tietoisena, ja yrittää palauttaa myötätuntoinen ja rauhantahtoinen perusasenne tätä ihmisten maailmaa kohtaan, vaikkei erityisemmin huvittaisikaan.



tiistai 16. toukokuuta 2023

Mikä meitä ohjaa: "piilotajunta", tunteet, järki, intuitio vai tietoisuus?

Mieli etsii tästäkin jotakin "järkevää",
kuten pallopäisiä hahmoja. Jostain
syystä tämä hieman ahdistaa minua.

Pikkuveljeni kertoi nähneensä unta, jossa keskustelimme ”piilotajunnan” vaikutuksesta ihmisen valintoihin ja sitä kautta koko maailmaan, ja maapallon tulevaisuuteen.

Tämä onkin mielenkiintoinen pohdiskeltava aihe! Tietoisuuden kehittäminen on minulle se juttu, jota haluankin nostaa esille, koska ihmiskunnan kohtalo todellakin riippuu siitä, miten tietoisia olemme. Vai, olemmeko edelleen ja viimeiseen saakka niin sokeita niille asioille, joita meidän tulisi nähdä, että tuhoudumme tämän pallomme mukana?

Populaaripsykologiassa ”piilotajunta” tai ”alitajunta” viittaavat mielen tiedostamattomaan osaan, jonka sisältöä ei saada ”tajuntaan”, siis, tiedosteta. Osa ihmisen psyykkisistä prosesseista, kuten informaation käsittelystä, tapahtuu väistämättäkin automaattisesti ja tiedostamatta, mutta siitä on eriäviä näkemyksiä, miten laajaa ja miten tarkoituksellista tämä ”tiedostamattomuus” on.

Olen lukenut paljon mm. Jon Kabat-Zinnin kirjoja, ja kuuntelen mieluusti päivittäin ainakin jonkun hänen kirjaansa pohjautuvista meditaatioäänitteistä. Pidän kyseisten äänitteitten vapaamuotoisuudesta ja armeliaasta sävystä. Suosikkini on kohta, jossa lukija sanoo: ”Ei tarvitse tehdä mitään.”

Tärkeintä on tiedostaa; teot seuraavat tiedostamista ja tunteita.

”Ihmisolioilla” näköaistimusten merkitys on yleensä suurempi kuin joillakin muilla eläimillä, joille jokin muu aisti on tärkeämpi. Monilla ihmisillä ajattelukin on usein varsin visuaalista. Näkeviin ihmisiin pystyy myös vaikuttamaan visuaalisilla ärsykkeillä, hyvässä ja pahassa. Mielikuvat jäävät herkästi pyörimään sisäisinä toisintoina, ja niitä on myös muistista heräteltävissä. Mielikuvia käsittelemällä voidaan myös ”manipuloida” tiedostamatonta ihmismieltä, jälleen niin hyvässä kuin pahassa.

Myös kuulonvaraista ”materiaalia” kertyy ihmisen mieleen, sinne muistojen syövereihin, ”piilotajuntaan”. Ja sieltä sitten putkahtelee tietoisuuteen esimerkiksi korvamatoja (kiitos siskolleni viimeisimmästä, ”Goodbye the Yellow Brick Road”…) tai vaikkapa äänimuistoja siitä, mitä joku ihminen joskus muinoin meille sanoi. Saattaapa samaan muistoon liittyä myös ihmisen naamankuva ja muitakin aistimuistoja…

Mitä huonommin tunnemme mielemme pimeitä nurkkauksia (tässä hetkessä torjumamme tai sivuuttamamme asiat), tai vinttejä tai kellareita (muistot), sitä helpommin meiltä jää huomaamatta se, että jotkin mielikuvat, ajatukset, tunnelmat, uskomukset tai muut mielensisäiset jutut saattavatkin vaikuttaa meihin; siis, mielentilaamme, aikomuksiimme, suhtautumiseemme, tekoihimme, valintoihimme. Tulee vain yhtäkkiä huono tai vihainen olo, tai lamaannus, emmekä huomaa, että jokin triggeri on laukaissut jonkin ”alitajuisen” muiston ja siihen liittyvän kokonaisvaltaisen ”olotilan”. Elämme menneessä, jolloin havaintomme ja tulkintamme nykyhetkestä vääristyvät, ja saatamme kokea tunteita, jotka eivät ole tässä hetkessä kovin adekvaatteja…

Kaikilla meillä on joitakin henkilökohtaisia, yksilöllisiä ”juttuja”, joita olemme omaksuneet ehkä jo varhain lapsuudessa. Saatan esimerkiksi pitää jostakin väristä siksi, että siihen liittyi menneisyydessä jotakin mukavaa. En vain muista tuota yhtymäkohtaa, joten en tiedosta kytköstä. Tällainen mieltymys ei haittaa paljoakaan, paitsi jos joku tyylitietoinen ihminen ahdistuu siitä, että minulla on liian sekalaisen värinen olohuone.

Tai sitten inhoan jotakin asiaa, koska siinä on jotakin, mikä on mielessäni yhdistynyt johonkin epämiellyttävään. Se voi olla vaikkapa inho ”pätkäspagetin”, pakastevihannesten ja nakkien yhdistelmää kohtaan. Mikä ihme siinä ruuantapaisessa niin paljon inhottaa? No, aikoinaan sairastuin mahatautiin sellaisena iltapäivänä, kun olin syönyt päivällä tuollaista ruokaa. Pelkät pakastevihanneksetkin nostattavat inhotuksentunteen, ilmankin nakkeja ja pastaa.

Mainosteollisuus hyödyntää tätä ihmislajin oppimisherkkyyttä. Visuaalisesti näyttävä kuvakin voi toimia tehokkaasti ja painua elävästi mieleen, mutta etenkin mainosvideot ovat tehokkaita: niissähän kiinnostava visuaalinen aines yhdistetään mieleenpainuviin ääniin, sanallisiin hokemiin ja tunteisiin vetoavaan tunnelmaan. Tämä aistimuskokonaisuus jää mieleemme ja vaikuttaa tunteisiimme, ja tunteet saavat meidät toimimaan. Kuten esimerkiksi ostamaan jotakin tyhjänpäiväistä tai itsellemme sopimatonta.

Sanotaan, että ihminen tekee jopa 95 % päätöksistään tunneperusteisesti, usein edes tiedostamatta, miksi niin toimii. Sitten hän yrittää keksiä järkiperusteita toiminnalleen, jotta se vaikuttaisi omasta ja muittenkin mielestä rationaaliselta toiminnalta.

Jotkut ihmiset sekoittavat ”tunteen pohjalta” toimimisen intuitioon, joka määritellään ”vaistonvaraiseksi tajuamiseksi”. Intuitiivinen toiminta on ”tunteen ja vaiston varassa” toimimista, mutta siihen kuuluu myös ”oivallus ilman tietoista päättelyä”, eikä se siis ole pelkkää tunteen synnyttämän toimintaimpulssin mukaan toimimista. Eli, intuitio on järki ja tunne yhdessä, ilman tietoista pähkäilyä; oivallus, johon liittyy sisäinen varmuus.

Pelkästään ”tunteella” toimiminen voisi olla vaikkapa sellaista, että säikähtää jotakin, mikä ei ole edes oikeasti vaarallista, ja pakenee sokeasti ojasta allikkoon, ilman pienintäkään aavistusta oikeasti turvallisesta pakoreitistä. Intuitiivinen toiminta taas saattaisi olla vaikkapa sitä, että hyppää rakennuksesta ulos juuri ennen kuin sinne lentää kranaatti. Arjen esimerkit eivät tietysti ole yhtä dramaattisia, mutta ero ”tunteella toimimisen” ja ”intuitiivisen toiminnan” välillä on kuitenkin selvä. Pelkkien tunteitten pohjalta tehdään ”tyhmiä” päätöksiä ja valintoja; pelkällä järkeilyllä taas ei saada tehtyä minkäänlaisia valintoja…

Puhekielessä saatetaan sanoa, että ”tein niin, koska tuntui siltä, että pitää tehdä juuri niin”, ja silloin kyse voi olla enemmänkin intuitiivisesta valinnasta, eikä vain ”tunteellisesta”. Tai, viimeistäänkin lopputulos osoittaa, mistä oli kyse! Intuitio tekee viisaampia valintoja kuin ”tunteilu”, ja järkihän ei siis tee niitä oikeasti melkeinpä lainkaan…

No, palatakseni siihen ”piilotajuntaan”, josta aloitin; intuition näkökulmasta ei siis ole tarpeen tiedostaa kaikkea ajatteluprosesseistaan. Asioita voi oivaltaa osaamatta selittää lainkaan, miten päätyi mihinkin ratkaisuun, ja tämä pätee myös tieteilijöihin, eikä vain ns. taiteilijoihin.

Jotkut sanovat, että sisäinen varmuus ja rauha ovat merkkejä siitä, että ihminen oikeasti tietää, mitä tehdä, vaikkei tiedäkään, mistä sen tietää. Toiminta on silloin rauhallisen varmaa, vaikka saattaisikin toisen mielestä vaikuttaa impulsiiviselta tai harkitsemattomalta. Tällöin ”intuitiivisen ymmärrys” on noussut sieltä ”tiedostamattomasta”, ”piilotajunnasta”.

Toisaalta, voimakas tunnetila, joka saattaa nousta sieltä ”piilotajunnasta” (kuten suuttumus, levottomuus, riehakkuus) saattaa sen sijaan pakottaa ihmisen toimimaan äkkinäisesti. Ihmisestä itsestään hänen toimintansa saattaa tuntua varmalta, mutta kun tunnetila menee ohi, hän tajuaakin, että toiminta oli järjetöntä; minkä ehkä ulkopuoliset olisivat osanneet hänelle kertoa.

Liika ajattelu on ongelmallista, koska järkeilemällä ei välttämättä pääse puusta pitkään, vaan saattaa jäädä jahkailemaan vaihtoehtoisten skenaarioitten välillä. Jos vain noin 5 % päätöksistä tehdään rationaalisesti, niin useimmiten tarvitaan jokin tunne, että osataan päättää ylipäätään mitään. Masentuneena onkin vaikea tehdä päätöksiä, kun tunteet ovat latistuneet, eikä edes jaksa järkeillä. Eipä ihme, ettei ole tahdonvoimaa eikä motivaatiota, vaan sen sijaan kaikki on ”ihan sama”.

Tunteitten herättäminen saa siis ihmiset tekemään päätöksiä, valitsemaan, toimimaan.

Tämä olisi hyvä tiedostaa, ja sen lisäksi tunnistaa, milloin itseen pyritään vaikuttamaan esimerkiksi mainostustarkoituksessa tai muulla tavoin manipulatiivisesti. Manipulointi ei toki aina ole pahantahtoista; esimerkiksi, kun hoidetaan masennusta, auttajaihminen pyrkii vaikuttamaan autettavan ajatuksiin, mielikuviin, tunteisiin ja toimintaan, jotta tämä toipuisi; siis, manipuloimaan hyvässä tarkoituksessa.

Markkinointi ja poliittinen vaikuttaminen taas on kenttä, jossa on hyvä olla tarkkana vaikuttajan motiiveista. Miksi juuri tämä ihminen tai organisaatio haluaa minun valitsevan nimenomaan hänet tai tuotteensa?

Raha, valta, maine, kunnia… Tunnistatko, milloin ”piilotajuntasi” ottaa vastaan juttuja, jotka saavat sinut toimimaan jonkun toisen tahon toivomalla tavalla; eli, luovuttamaan vaikkapa rahaa tai valtaa tuolle toiselle taholle? Erotatko enää omaa ääntäsi, omia mieltymyksiäsi, omia arvojasi, omia tarpeitasi, kun sinulle on tarjottu esimerkiksi jotakin mielihyvää tuottavaa, joka vie huomiosi pois siitä, mitä oikeasti ehkä tarvitsisit?

Mainonnan on jo iät ja ajat todettu ”luovan turhia tarpeita”, ja niinhän se markkinatalous pyörii. Surullista vain, että sama markkinatalous taitaa jo jyrsiä omia jalkojaan, kun kaikki ne aikojen kulussa kehitetyt ja tuotetut markkinoitavat tuotteet ovat tärvelleet ja kuluttaneet loppuun tämän pallon.

Tietoisuuden lisääminen oman mielen sisältöihin ja prosesseihin auttaa tunnistamaan sekä henkilökohtaisia tunteita ja mieltymyksiä omien valintojen taustalla, sekä sen, milloin on ottanut vastaan jotakin vaikutteita ulkopuoleltaan, esim. mediasta, mainoksista. Nämä vaikutteet ovat hyväksi, jos ne tuottavat hyviä valintoja ja hyvää kaikille luomakunnassa. Jos ne taas tuottavat ”hyvää” vain joillekuille harvoille, ja sen sijaan haittaa useammille, ne ovat pahaksi.

”Piilotajuntaa” voi hyödyntää terapeuttisessa tarkoituksessa, ja muutos voi tulla esiin intuitiivisen työskentelyn kautta, esimerkiksi luovana ilmaisuna, joka auttaa tunnistamaan ja hyväksymään jonkin vanhan trauman. Taideterapeuttisessa työskentelyssä terapeuttinen prosessi voi edetä tarvitsematta käsitellä asioita ”tietoisesti”, ja se voi olla erittäin tarpeellista, jos asioille ei ole edes sanoja, tai sanoin ilmaistuna asia olisi vielä liian kipeä käsiteltäväksi.

Oman mielen kellareihin ja vinteille on kertynyt vuosien saatossa kaikenlaista, jota ei ole pystynyt tiedostamaan, ja niitten tonkiminen tapahtuu ajallaan; kenties parhaiten juuri intuitiivisesti. Mutta kaikki se tunteisiimme vetoava ja olevinaan järkeemme vetoava, jota päivittäin kohtaamme vaikkapa mainonnan kautta, olisi hyvä pyöräyttää ”tietoisuuden avaruuden” kautta, reagoimatta siihen heti mitenkään.

Tiedosta siis tunne, ajatus, toimintayllyke, jonka jokin ”ärsyke” on sinussa kenties herättänyt. Muistuta itseäsi siitä, mitä sinulle on oikeasti tärkeää, mitä oikeasti tarvitset, ja tunnista, mihin suuntaan menet, jos valitset toimia sinulle heränneen toimintaimpulssin mukaisesti.

Esimerkki: Olet päättänyt säästää rahaa johonkin, mitä ihan oikeasti tarvitset. Näetpä sitten netissä jonkin tuotteen, joka ”olisi kiva”, ja tuotekuva herättää sinussa paljon mukavia tunteita (kuten vaikkapa Lego-paketti, jollaista et saanut lapsena). Haluat tietysti ostaa sen tuotteen, ja perustelet järkevästi itsellesi, ettei se maksa niin kovin paljon, eikä hidasta kovin merkittävästi säästötavoitettasi, ja siitä seuraa paljon mukavia hetkiä, mikä on hyväksi mielialallesi, jne.

Tunteesi sanovat siis, että ”osta vain, se on kiva juttu!”. Järkesi saattaa puolustaa tuossa hetkessä mielihaluasi, vaikka sen toteuttaminen onkin tavoitteesi vastainen. Intuitio saattaa kuitenkin varoittaa sinua (se on tuossa hetkessä omantunnon roolissa), ja jos kuuntelet sitä, jätät tuon mukavan asian ostamatta, ja olet lopulta valintaasi tyytyväinen, kun muistat säästötavoitteesi. ”Markkinatalous” tietenkin yrmyilee sinulle, kun et sillä kertaa osallistunutkaan sen ylläpitämiseen kuluttamalla, mutta sinä säästit rahasi johonkin, mitä oikeasti tarvitset.

Ellet tunnista todellisia tarpeitasi, ”ruokit” itseäsi mielihalujen toteuttamisen kautta. Ja joskus nuo mielihalut saattavat olla peräisin vaikkapa markkinointikikkailijoitten onnistuneista tempuista sinun kustannuksellasi.

Jos taas jokin mielihalu nousee vaikkapa turvallisuudentunteen järkkymisestä vauvaiässä, sekin voisi olla hyvä tiedostaa ja tunnistaa, hyväksyä, surra, ja antaa haavan parantua, ikään kuin "valohoidolla"!

Kaikki, minkä tuot valoon, muuttuu valoksi. Mielen ullakon siivoaminen alkaa valon sytyttämisellä.

maanantai 8. toukokuuta 2023

Ota itseäsi niskasta kiinni! Ja muita käskytyksiä…

Myrskyn jälkeen... ei kyllä eväkään värähdä. Kalareppana.

Äläkä valita, vaan tottele, mitä järkevä ihminen sanoo!?!

”Ylös, ulos ja lenkille!”
”Ryhdistäydy!”
”Pää pystyyn!”
”Eihän se ole kuin näppäistä!”
”Rupeat vaan käymään lenkillä!”
”Mene ihmisten ilmoille, niin piristyt!”
”Osta jotain kivaa!”
”Hymyile, niin tulet paremmalle mielelle!”
”Muista ryhti! Älä velttoile!”
”Katso silmiin!”
”Reippaasti nyt vain!”
”Tervehdi kaikkia ja ole kohtelias!”
”Kyllä se siitä!”
”Mitä sinä nyt tuommoisesta suutut?”
”Anna jo olla! Pitääkö sitä olla noin itsepäinen?”
”Kyllä sinun pitää nyt vain päästä yli!”
”Kyllä sitä nyt sen verran pitää jaksaa!”
”Ota se tavaksi!”

Niin, otapa juu… Ja niskaanikin olen kyllä ravistellut ja roikotellut, enkä vieläkään saa aikaiseksi siivota riittävän usein. Pahvilaatikoita kertyy eteiseen, enkä jaksa litistellä niitä kierrätykseen ennen kuin on aivan pakko. En katso ihmisiä silmiin, enkä tervehti kaikkia tai latele kohteliaisuuksia, enkä ole yleensäkään reipas, vaan itsepäinen ja velttoileva, ja vedän herneitä nenääni kaikessa hiljaisuudessa, enkä anna asioitten olla ennen kuin olen valmis antamaan niitten liidellä avaruuteen, enkä varsinkaan mene ihmisten ilmoille piristyäkseni. Ja yritän olla ostamatta muuta kuin tarpeellista, vaikka se piristäisikin hetkeksi.

Ihmiset ovat usein kilttejä, mutta sanovat joskus hieman tyhmiä asioita. Tai he ovat töykeitä, ja sanovat oikeansuuntaisia asioita, mutta huomioimatta sitä, ettei ihminen toimi kuin taikasanasta. ”Ota se nyt vain tavaksi! Mikä siinä on niin vaikeaa?”

Esimerkki elävästä elämästä: Hyvä aikomukseni (vuosikausia sitten) oli ryhtyä juomaan töissä vihreää teetä kahvin sijaan edes kerran päivässä. Olisi siis pitänyt ottaa teepaketti mukaan töihin, eli konkreettisesti, laittaa se paketti työkassiin, niin se olisi kulkeutunut työpaikalle. Kävelin useamman kerran päivässä sen kaapin ohitse, jossa oli teepaketti, siihen suuntaan, jossa oli työkassi. Miksi en jollakin noista kerroista ottanut teepakettia kaapista ja vienyt sitä työkassiin? Asian toteuttamiseen meni kuukausia, enkä sittenkään saanut aikaiseksi juoda vihreää teetä työpaikalla.

Niin, kertokaapa minulle, mikä meni vikaan! Oli olemassa hyvä aie, tieto siitä, mitä konkreettisesti tulee tehdä, ja aikaa ja tilaisuus… Mutta…

Toiminnanohjaus tökkii. Olisi ilmeisesti pitänyt olla joku älylaite, joka olisi jollakin sensorilla tunnistanut minun kulkevan juuri sen kaapin ohi ja hälyttänyt juuri silloin, että olisin pysähtynyt, ja sanonut sitten selkeällä, ei-ärsyttävällä äänellä: ”Ota teepaketti kaapista! Kuljeta paketti työkassin luo. Laita paketti kassiin. Hienoa! Ohjelmoi nyt minut muistuttumaan vihreän teen juomisesta seuraavana työpäivänäsi haluamaasi aikaan.”

En tiedä onko tämä edes mikään vitsi, vaikka itselläni huvittaa seurata, miten paljon jätän tekemättä asioita, vaikka muistankin, mitä aioin tehdä, ja vaikka jaksaisinkin tehdä, ja tietäisin, miten tehdä… Minulle tehokas ”käskyttäjä” on velvollisuudentunto, joka saa minut kyllä hoitamaan työasiat ja toisille ihmisille luvatut asiat, mutta niin sanotut ”omat asiat” jäävät sitten ”käskyttäjän” muistilistan hännille. Tai sitten ”rykäisen” kolme asiaa putkeen viiden kuukauden kypsyttely- ja jahkailuajan jälkeen.

No, hyvää tarkoittavia ”neuvoja” ja toimintaohjeita saa toisilta ihmisiltä aika ajoin, jos rohkenee valittaa ääneen elämänsä haasteista, jaksamattomuudesta, masennuksesta tai ahdistuksesta (tai ADHD:sta), ja toinen reagoi näihin valituksiin enemmän tai vähemmän tuskastuneesti. Usein nämä toisten antamat yksioikoiset neuvot tosin tuottavat jopa huonoudentunteita ja nolostusta, tai sitten vain ärsyttävät, koska ovat niin neurotyypillisiä. Osa neuvoista tai käskyistä on yleensäkin itselle epäsopivia, mutta nekin, jotka ehkä pätisivät omaan tilanteeseen ja sopisivat nepsy-ihmisellekin, saattavat jäädä vain ajatuksen tasolle. Tiedän kyllä, mitä tehdä, mutta miten saan sen tehdyksi, jos eväkään ei värähdä? Mikä sitä evää väräyttäisi?

Joskus ja joittenkin ihmisten kohdalla suoranainen ”patistelu” saattaa kuitenkin toimia, koska toisinaan ihminen ehkä kaipaakin juuri sitä, että joku toinen ottaa vastuun hänen toiminnanohjauksestaan ja käskyttää häntä. Joskus voi tuntua helpommalta heittäytyä jonkun käskytettäväksi kuin ajatella asioita itse. Ja saattaa tuntua rasittavalta antaa itselleen jopa niitäkin käskyjä, joita periaatteessa pitäisi hyödyllisenä; siksi jonkun toisen ihmisen ”motkotuskin” saattaa tukea toiminnanohjausta. Eipä tarvitse edes aivoissaan muotoilla lausetta: ”Hyvä ihminen, ota nyt se hemmetin teepaketti!”

Jos kuitenkin haluaa olla vapaa valitsemaan itse, mitä tekee, milloin ja miten, on ehkä syytä etsiä sitä toiminnanohjausta ja motivaatiota sisältä päin, eikä itsensä ulkopuolelta. On tietysti mahdollista ohjelmoida itselleen joku ”käskyttäjä”, niin että se (tai hän) patistelisi niihin tekoihin ja muistuttaisi asioista, joita ihan oikeasti itsekin pitää tärkeinä.

Kännykän muistutustoiminto on yhdenlainen käskyttäjä. Jollekulle se voi olla aktiivisuusranneke. Joskus se voi olla harkiten laadittu ”to do”- lista. Tai, jos haluaa luoda itselleen sosiaalisia paineita, voihan sitä mainita läheiselle tai tuttavalle, että minäpä aion siivota eteisen komeron tällä viikolla. (Minäpä en aio.)

Mutta ensin on tietysti tunnistettava ne oikeasti tärkeät jutut. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla mitään raskasta aivotyötä. Loppujen lopuksi, toiminta lähtee tunteesta, ja tunne voi syntyä oivalluksesta, joka taas voi syntyä ”tyhjästä”; eli siitä, että vain on, eikä tee mitään. Silloin pääsee vapaaksi ”virikkeitä” täynnä olevan mielensä vallasta, ja laajentuneeseen tietoisuuteen putkahtaakin ehkä jotakin uutta.

Miltä kuulostaa tällainen kommentti?

”Ei tarvitse tehdä mitään!”

Enpä usko, että malttaisit viettää loppuelämääsi tekemättä mitään (minä ainakaan en malta). Mutta kun on aikansa maannut tai istunut ilman ulkoisia virikkeitä, saattaa tuntua mielekkäältä vaikkapa vain lähteä kävelemään pihalle. Tai litistellä yksi pahvilaatikko. Tai jopa imuroida.

PS. Minulle tuli mielikuva vanhasta autosta, joka käynnistyy kampea veivaamalla. Ehkäpä se veivaaminen auttaisi käynnistymään, jos löytäisi sen kammen?

maanantai 27. helmikuuta 2023

Oman toiminnan ohjaus, mehut, oma itse ja ihminenkin hukassa?

Miten voikaan olla näin apaattinen olo, vaikka olisi niin paljon kaikkea, mitä voisinkaan tehdä? Yritin siivota tiskipöytää, mutta päädyin aukomaan ja tyhjentämään teepusseja, koska niitten maalaaminen vesiväreillä olikin hauskaa. Ja tarkoitukseni oli litistellä pahvilaatikoita kierrätykseen, mutta se oli liian epämukavaa, kun on yksi sormi tönkkönä, joten meninkin maalaamaan mandalaa, mutta unohdin sitten juoda mikrossa lämmittämäni kahvin (energiantuhlausta!). Sitten katsoin kelloa ja pakotin itseni hakemaan postin muutaman minuutin kävelymatkan päästä, mutta pitikin ensin käyttää koiraa toisella suunnalla, ja siellä näin pitkän jääpuikon, josta piti saada kuva. Postilaatikossa oli Luontoliiton kirje ja jotain muutakin, mitä piti tutkailla, ja siihenkin tuhraantui monta minuuttia, ja sen jälkeen vajosin lievään apatiaan, enkä meinannut saada enää ollenkaan kiinni siitä, mitä olin seuraavaksi ajatellut tehdä…

Vireystilan säätely on toisinaan paremmin hanskassa, toisinaan ei oikein ollenkaan. Ja keskeytykset, nehän ne aina vähän haastavat muutenkin häröilevän toiminnanohjaukseni! Ja mitä tulee pidempiaikaisiin projekteihin, niittenkin suunnitelmallinen toteuttaminen on haastavaa, ellen ole erityisen motivoitunut kyseiseen asiaan.

Minulla on jollakin tavalla työn alla useampikin oma projekti. Yksi ”luuserigenren” käsikirjoitus alkaisi olla pituuden ja juonen osalta tarinallisesti kasassa, mutta joitakin sisällöllisesti tärkeitä keskustelupätkiä saatan haluta vielä muokkailla. Ja jokainen muokkauskierros, jonka käsikirjoitukseen tekee, tarkoittaa, että täytyy makuuttaa kässäriä ja lukea se taas makuutuksen jälkeen uudelleen, ja mielellään sopivassa mielentilassa, ajatuksen kanssa, keskittyneenä, ja peräkkäisinä päivinä…

Ei ole aina helppoa tehdä erikseen ”leipätyötä” ja erikseen sitä, mitä tekisi, vaikkei siitä saisi koskaan mitään rahaa. ”Leipätyöputket” ja perusarki enemmän tai vähemmän tärkeine kotitöineen kun saattavat toisinaan viedä ne jotkut ”mehut”, joista ihmiset toisinaan puhuvat. Toisaalta, jos olisi mahdollisuus kirjoittaa joka päivä, minä luultavasti kyllästyisin siihenkin ja haluaisin silti tehdä välillä jotakin muuta; kuten vaikkapa kuvallista ilmaisua, tai rakennella tai askarrella jotakin, tai opetella taas vaihteeksi soittamaan jotakin, tai kehitellä jotenkuten syötävän oloisia vegeruokia. Tekemisideoistahan ei yleensä ole pulaa, mutta aikaansaamiskyvystä ja energiasta, siitä "mehusta", saattaa olla.

No, toinen työn alla oleva romaanikäsikirjoitus on myös jo tarinallisesti koossa, ja sen muokkaamiseen olen jo käyttänyt parin vuoden aikana useampiakin ”päivärupeamia”. Sen kässärin pohjalla on tarina, jonka ensimmäinen romaanimuotoinen versio kehittyi lapsena kirjoittamieni tarinoitten pohjalta, mutta jota olen nyt ”istuttanut” Ohdakemaan maailmaan. Iso muokkaussessio kyseiseen käsikirjoitukseen aiheutui siitäkin, että muutin ”kaikkitietävän kertojan” kertoman tarinan minä-kertojamuotoon. Sitäkin käsikirjoitusta haluaisin työstää julkaisukelpoiseksi tämän vuoden aikana, mutta saa nähdä, miten käy. Herkästi tuppaa tulemaan muitakin asioita ”pääkoppaa” häiritsemään; jos ei itselle, niin maailmanlaajuisesti…

Ohdakemaa- sarja on joka tapauksessa nyt jo 12-osainen, joten, ei tässä mitään paineita ole sitä väen väkisin jatkaa, jos alkaa itsellä haihtua motivaatio, tai tulee jotain kiinnostavampaa mieleen. Tuon kolmannentoista samaan maailmaan sijoittuvan tarinan jälkeen ei sitten olekaan mitään valmista tarinaa vielä; lähinnä idea, jonka voisin ehkä kirjoittaa, jos riittävästi huvittaa, ja ehtii, ja jaksaa.

Ja sitten olisi vielä yksi enemmän ammatillinen projekti, mutta sen toteuttaminen vapaa-ajalla meinaa oikeasti tympäistä, koska sellaisen tekeminen tuntuu vähän samalta kuin jatkaisi työpäiviään, mutta ilman palkkaa…

Tärkeimmät asiat tulevat kuitenkin aina ensin. En sano, että oma ”hupi” olisi vähämerkityksinen asia, mutta on se silti toissijaista siihen nähden, että on huolehdittava ensin ne hommat, joista on vastuussa toisillekin ihmisille. Toisaalta, omasta mielenterveydestä huolehtiminenkin on omalla vastuulla, ja siinä mielessä kirjoittaminen on tietysti aika tärkeä osa elämääni, koska huomasin kyllä, että kun en pitkiin aikoihin ollut kirjoittanut oikein mitään, edes päiväkirjaa, aloin etääntyä ”itsestäni” ja jotenkin kadottaa itseni tähän toisten ihmisten, määritelmien, muotojen, oletusten, tulkintojen maailmaan…

Mistä ”itsestä” etääntyminen tai minkä ”itsen” kadottaminen on haitaksi mielenterveydelle? Tarkoitan ”itsellä” tässä yhteydessä sitä jotakin ”ominta itseä”, joka ei ole luokiteltavissa, eikä mikään rooli tai imago, tai joku ”haamurobotti”, joka vain tekee automaattiohjauksella kaiken mitä pitää milloinkin tehdä. En siis tässä yhteydessä tarkoita ”itsellä” sitä ns. ”egoa”, josta luopuminen ja jonka kadottaminen on vain hyväksi, ja johon yleensä viitataan, kun puhutaan "itsekkyydestä", "itserakkaudesta" tai liiallisesta "itsetietoisuudesta".

Se ”oikea itse”, josta nyt puhun, on enemmänkin tunne, kokemus, olemista, eikä mikään määriteltävissä ja kuvailtavissa oleva muoto. Tämän ”todellisen itsen” löytäminen ja tiedostaminen on kaikin puolin terveellistä. Jos taas on ”itse itseltään” hukassa, on luultavasti muutenkin aika tiedostamaton…

Kirjoittaminen siitä maailmasta, johon eläydyn kuvitellessani siellä tapahtuvia asioita, on itseilmaisua. Joten se, mitä kirjoitan, kertoo jotakin siitä, millainen olen.

Kovin paljoa en itsestäni oikeastaan muutoin ilmaisekaan, siis, julkisemmin, tai vieraammille ihmisille. Arvomaailmani ja ideologiani välittyvät siinä, mitä kirjoitan. Asiakastyössä olen melko hillitty ja persoonattomampi, etten vain ketään liiaksi ”ärsyttäisi”, koska sellainen saattaisi haitata terapeuttisen vuorovaikutussuhteen kehittymistä. Enkä ylipäätään ota liikaa tilaa omalle persoonalleni, koska asiakas on pääosassa, ja minä olen vain peili, joka auttaa häntä tutkimaan itseään. Jos olen liian ”vänkyrä” tai värikäs peili, heijastan hänet vääristyneesti…

Mutta toisaalta mietin, että jos minun pitäisi olla aivan ”persoonaton” ja vain objektiivisesti asiakasta reflektoiva, sittenhän tilallani voisi yhtä lailla olla vaikka jonkinlainen perusmiellyttävä tekoälyrobotti. Mitenkähän keskustelusessio sujuisikaan asiakkaan ja ”robo-terapeutin” välillä?

”Oho, sinäkö oletkin robotti! Hetken aikaa luulin sinua oikeaksi ihmiseksi…”

”Kyllä, minä olen tekoälyrobotti! Eikö olekin mukavaa ja jännittävää, että näin inhimillisiä robotteja on kyetty kehittämään? Ja nyt kun olemme tutustuneet toisiimme ja luoneet hyvän yhteistyösuhteen, voit aloittaa tämän masennuksen omahoito-ohjelman!”

”Omahoitoko? Minä luulin, että sinä olet sitä varten, että parannat minun masennukseni!”

”Ei, en minä voi parantaa sinun masennustasi, vaan sinun on itse tehtävä työ parantuaksesi, ja minä vain opetan sinua tekemään sen! Eikö kuulostakin mukavalta?”

”Ei ollenkaan! Missä se on se harmittoman näköinen ihminen, jonka kanssa asiakkaat sai jutella tuntikaupalla ja parantuivat masennuksestaan muutamassa kuukaudessa?”

”Hän lopetti työnsä, koska ei pitänyt siitä, että hänen piti yrittää toimia kuin robotti, joten minä tulin hänen tilalleen! Minun työskentelytapani on sitä paitsi nopeampi, tehokkaampi ja johdonmukaisempi! On tutkittu, että jopa yhden session hoidolla voi olla merkittävä vaikutus masennuksesta toipumiseen…”

”Minäpä en halua mitään yhden session robottihoitoa, enkä hoitaa itse itseäni! Minä haluan ihmisen! Haluan tavata jonkun, joka näkee minut ihmisenä eikä robottina, johon vain syötetään joku omahoito-ohjelma ja odotetaan tulosta!”

”Valitettavasti kyseinen ihminen ei ole enää saatavilla! Minä olen kustannustehokas tekoäly, ja tämän itsehoito-ohjelman läpikäyminen vähentää tutkitusti masennuksen oireita vähintään kolmekymmentä prosenttia, jos se suoritetaan ohjeen mukaan! Olen hyvin pahoillani, jos sinun on vaikea hyväksyä tämä muutos, mutta ihmisiä ei enää riitä jokaiselle ihmiselle olemaan ihminen ihmiselle…”

”No, parempi kai sitten tekoälykin kuin ei mitään älyä, joten selitä nyt sitten se omahoitosysteemi, jos onnistuisi edes yksi asia tehdä… Mutta kenenkä kanssa mitä sitten juttelen niitä näitä, kun alan toipua ja huvittaa rupatella?”

”Odotushuoneessa on malliasiakastekoälyrobotti, joka on ohjelmoitu rupattelemaan mukavia, eikä se tarvitse maskiakaan, joten näet jopa hänen ystävällisen hymynsä!”

😊 Ja tekohymiö pelastaa päiväsi!

keskiviikko 15. helmikuuta 2023

Loruilu auttaa muistamaan, pässinpäät ja päivänkakkarat!



Vaikken olekaan mikään ”loru-intoilija”, kirjoitin tänään itselleni opettavaisen lorun, koska sellainen vain alkoi kehittyä ”päähäni” jostain syystä; en enää muista mistä, mutta jotenkin se kai liittyi lampaan mielikuvaan. Tai päähän? Saatan satunnaisesti vain alkaa riimitellä tai loppusoinnutella joitakin sanoja, joita toinen ihminen on sanonut, tai jotka luen jostakin; eikä siinä ole mitään erityistä, kunnianhimoista tarkoitusta runoilla. Sellainen riimittely ja sanojen vääntely vain sattuu jostain syystä huvittamaan minua, mutta se saattaa olla toisen ihmisen mielestä erityisen ärsyttävää; etenkin, jos loruilen puoliääneen.

Mutta jos loruilu sisältää jonkin tärkeähkön ”opetuksen”, siitä voi olla hyötyä, että säkeitä jää kiertämään korvamatona, muistuttaen tuon näennäisen tyhmän sanallisen ilmiasunsa sisältämästä viestistä, kuten tämä vanha sanailuni:

”Toinen tykkää orvokista, toinen päivänkakkarasta, toinen tykkää meetwurstista, toinen maksamakkarasta.”

Tuolla lonkalta vedetyllä ruokapöytälorulla yritin iskostaa lasteni päähän sen realiteetin, etteivät kaikki ihmiset pidä samoista asioista, ja se on yleensä ihan OK, vaikka tuntuisikin oudolta (”Miten sie pystyt syömään tuota maksamössöä? YÄK!”). Nykyään ei ruokapöydässämme enää näy meetwurstia eikä maksamakkaraakaan, mutta loruilun teema on yhä adekvaatti. (”Miten sie pystyt syömään tuota kikhernemömmöä? YÄK!”)

Toiselle ihmisellehän saattaa tulla suorastaan häpeäntunne siitä, jos hän tykkää asiasta, jota toinen suorastaan inhoaa; ikään kuin se asia, josta hän tykkää, olisi osa ”itseä”, ja toisen inho tuota asiaa kohtaan siis sattuukin ”itseen”. (”Miten voit tykätä siitä? Hyi helkkari!”)

Ihmisen ei oikeasti tarvitsisi ”ottaa itseensä” toisten näkemyksiä ja tykkäämisiä, mutta toisaalta, ei niitä omia inhoamisia ja tykkäämisiäkään kannata aina kovin voimakkain äänenpainoin tuoda esille. Joskus saattaa vaikkapa joutua nolostumaan, kun on juuri ennen ruokatarjoilua julistanut inhoavansa kaiken maailman kasvispyöryköitä, ja saakin sitten isäntäväeltä juuri sellaisia nenänsä eteen. Erilaisuuden ymmärtäminen ja jopa myötäelävä uteliaisuus toisen erilaista ”makua” tai eriävää näkemystä kohtaan loisi ehkä rakentavampaa tunnelmaa niin ruokapöytiin kuin muillekin toimintakentille.

Tämä alla oleva, tämänpäiväinen ”lorutteluni” kuvaa väsähtäneen ADHD-ihmisen tunnelmia, kun hän ei saa (taaskaan) tehtyä mitä aikoi, ja nukahtaa kuunnellessaan meditaatiota, ja ärtyy siitä(-kin) itselleen. Mutta viimeinen säkeistö sisältää viittauksen toiveikkaaseen, tyyneen ja rauhaisaan olotilaan…

”Pässinpää” (T. H. Hukka 2023)

Ää, ää, ää,
on ihan tyhjä pää!
Ja aina ärsyttää
kun tekemättä jää
niin monta tärkeää…
Ei jaksa enempää!

Pää, pää, pää,
ei mitään tyhmempää
kuin olotila tää,
kun peiton alle jää:
vain säkkipimeää,
ei mitään nähtävää.

Mää, mää, mää
en ole pelkkä pää!
Ja aivosumu tää
on ohimenevää.
Ja vaikka myrskyää,
se on vain paska sää...


Ja psykoedukatiivisessa tarkoituksessa todettakoon tässä vielä höperön loruiluni opetus:

Minä en ole mieleni. Mielen olotilat ovat ohimeneviä. Tunteet tulevat ja menevät, kuin säätilat.

PS: Toivotaan, että mieleni ilmastonmuutos on suotuisa, toisin kuin tämä tällä isolla pallolla meneillään oleva.

maanantai 30. tammikuuta 2023

Puuttuva pala, rojulaatikko, eikä mitään mieltä paitsi ehkä loppujen lopuksi…



Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.

Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.

Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.

Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.

Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.

No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.

Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.

Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.

Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.

Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.

Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…

Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…

Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…

En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.

Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.

Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.