Tyhjä tie, täysi mieli

Totesinpa, etten ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Toisaalta se on hyvä, koska olen ollut varsin ärtynyt joistakin asioista, ja olisin saattanut tulla kirjoittaneeksi jotakin liiankin hapokasta ja ikävää. Onhan noita kestovalitusaiheita tässä maailmassa ja tässä päässä, mutta olisi ehkä enemmän hyödyksi pyrkiä hyväksymään ne ärsyttävätkin realiteetit, jos niille ei juuri nyt pysty itse tekemään mitään, ja siirtää sitten huomio myönteiseen…

Ei ole ollut ylimääräistä aikaa eikä energiaakaan kirjoittamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin mielessä, ainakin ajoittain, ihan liiaksikin. Olen yrittänyt jatkaa ”Warginmaahan” sijoittuvan fantasiakäsikirjoituksen muokkausta, mutta sekin alkaa käydä työstä, niin ettei sitäkään huvita tehdä ainakaan työpäivän jatkeeksi; ja olisi sitä paitsi hölmöä ja epäterveellistä istua läppärin ääressä yli kymmenen tuntia päivässä. Taideterapiaohjaajan koulutus jatkuu omalla painollaan, ja kyllähän minä maalailen huvikseni, tai ”ulkoistaakseni”, tai piristääkseni itseäni, ellen toisia. Mutta ei siitäkään välttämättä jaksa mitään selittää toisille ihmisille.

Että hoh hoi. Kaamosajan lähestymisen ajatuskin alkaa nukuttaa, ja tekisi mieli alkaa kaivaa talvipesää ja haalia vällyjä. Työpisteen sisäilmaongelma ”haisee” ja sen hoitaminen organisaation tasolla ”kusee”. Ja tuo kokonaisuus nakertaa työmotivaatiota. Etätyö sen sijaan on riemastuttava ja ekologinen mahdollisuus, ja siitä sietäisi olla, valitusmentaliteetinkin valtaaman mielen, edes hieman onnellinen. Juu, olen.

Maailmassa kuolee ihmisiä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja viihteessä, onnettomuuksissa, sairauksissa, sekä oman käden kautta, että ”luonnollisista syistä”; edelleen, ja tässäkin kuussa. Itsekkäitä ja toisista piittaamattomia ihmisiä on myös edelleen siellä täällä maailmassa, ja kohta varmaan avaruudessakin, ja usein juuri niillä korkeimmilla palleilla, joilta voi sohia toisia.

Mutta mitäpä voi pieni ötökkä tehdä muuta kuin elää ja hangata etujalkojaan yhteen, soittaen omaa pikkukärpäsmäistä melodiaansa, kunnes joku mätkäisee sitä, tai myrskytuuli puhaltaa sen jonnekin toisaalle? Tietäisipä, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei voi, niin voisi lopettaa tarpeettoman kitisemisen ja keskittyä puhaltamaan pasuunoihin jonkun tietyn kohteen ympärillä. Murenisiko joittenkin ylpeys, jos maan hiljaisten äänet löytäisivät saman sävelen?

Muutamia ehkä jossain määrin ilahduttavia huomioita kuluneilta viikoilta:

Hassisen Kone- ja Ismo Alanko- dokumentit olivat ihan kiinnostavia, ja sain niistä surullisen koskettavan ”korvamadon” (”Olen yksin tällä tyhjällä tiellä…”) ja outoa vertaistuellista energiaa.

Jope Ruonansuu- dokumentti oli myös kiinnostava ja pohdituttava. Kiusatun koomikon tragedia…

Manulin pentu on aivan kamalan suloinen…

Jotkut yksittäiset kasvinlehdet ovat muuttuneet kauniin värisiksi. Voin toistaa niitä värejä maalaamalla, sitten kun niitä ei enää ulkona näy.

Usva ja valo muodostavat hengästyttävän näyn järvenrannassa.

Rumat käävät ovat hyödyllisiä, ja joku saa syödäkseen myrkkysienistäkin. Se on jotenkin huvittavaa.

Nettimokkula ei ehtinyt poksahtaa ja sytyttää tulipaloa, vaikka akku oli jo ihan turvonnut.

Ilmavirta pyyhkäisi linnun auton katon yli niin ettei se murskaantunut tuulilasiin.

Ulkona on usein raikas ilma, vaikka sisätiloissa on ahdistavan tunkkaista.

Ja nyt menee jo väkinäiseksi myönteisten huomioitten muistista kaiveleminen…

Ok, ei ole kovin riemukas olotila; vaan aika väsähtänyt ja pohdiskeleva. On aivan hyvä ja tarpeen jatkaa meditointia ja pysytellä tietoisena, ja yrittää palauttaa myötätuntoinen ja rauhantahtoinen perusasenne tätä ihmisten maailmaa kohtaan, vaikkei erityisemmin huvittaisikaan.