Terapeutin sosiaalinen kuormitus - Mitä EI kannata tehdä?

JK. Aiempia nukkesarjakuvia:

"Episodi onnekkaan luuserin arjesta"

"Taideterapeuttista vertaistukea"

"Itsetunnon käsittelyä"

Rämpimistä joululomaa kohti? OK, NYT, ja itsemyötätuntoa!

Tuo ei ole "alter egoni", mutta voisi olla joku samantapaista
työtä tekevä nukkeihminen.

Eipä tullut tänä vuonna tehtyä minkäänlaista ”joulukalenteria”, kuten viime vuonna tein. Mutta koska monikaan viime vuonna adventtiaikaan kirjoittamani asia ei sinänsä ole vielä vanhentunut, tässä linkki vuodentakaiseen ”kalenteriini”. (Tuo eka teksti sopii tämänkin päivän tunnelmiin...)

No, viime viikkoina on mennyt ehkä keskimääräistä enemmän aikaa työrasituksesta palautumiseen, koska on ollut aikapaineita eri työtehtävissä, paljon sekalaista uutta asiaa, jota pitäisi oppia, niin byrokratiaa kuin ammatillista, ja palavereissa asiantuntijan roolissa olemista, sen perusasiakastyön lisäksi. Ja vaikka olen alkujaankin valinnut tehdä vähemmän työtunteja kuin normi-ihmiset, tänä syksynä on tullut helposti pidempiä työpäiviä, ja sitten väsyttää iltaisin niin paljon, etten jaksa tehdä paljoakaan muuta kuin pakolliset ja sitten jotakin, mikä ei rasita aivoja samalla tavalla kuin leipätyö.

Ja kyllähän minäkin olen kaamosaikaan väsyneempi kuin valoisampana aikana, kuten moni muukin. Mutta onnekseni minulle ei enää tule automaattisesti sitä ajatusta, että ”en jaksa MITÄÄN”, kun huomaan olevani väsynyt. Sellainen ”en jaksa mitään”- ajatus oli nimittäin aika lannistava ja masentava.

Nykyään ”ajatusvirtani” saattaa olla esimerkiksi tämäntapainen:

”Voi paska kun väsyttää… En kyllä jaksa NYT enää tehdä mitään rasittavaa… Mie oon ihan väsynyt… Ok, en jaksa… Väsyttää… No ei oo ihme, kun oli niin rasittava päivä… En tee kyllä enää mitään rasittavaa, kun oon jo ihan väsynyt… Ok, ei oo pakko tehdä… Parempi lepäillä… Ehkä huomenna taas jaksaa…”

Avainsanoja tuossa tajunnanvirrassa ovat: ”NYT” ja ”OK.”

”OK” viittaa siihen, että haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt, jos kerta olen, eikä ole mitään järkeä teeskennellä, etten ole; tai haukkua itseä siitä, että on väsynyt, kun sille väsymykselle on vieläpä ihan looginen selitys. Jos sanoo itselleen, ettei saisi olla väsynyt, vaan pitäisi olla pirteä, aiheuttaa itse itselleen lisää stressiä ja pahaa mieltä. Miksi haluaisin olla väsymyksen lisäksi pahalla päällä?

”NYT” viittaa siihen, että oletan, että väsymyksessä on todennäköisesti kyse ohimenevästä tilasta; tai, en ainakaan voi varmaksi tietää, etteikö väsymys menisi ohi, vaan saattaa siis mennäkin vaikkapa yön yli nukuttuani! Eli, sen sijaan, että väittäisin, ”etten jaksa enää mitään”, voin todeta, että ”NYT väsyttää”, josta seuraa itsemyötätuntoinen ajatus: ”Tarvitsen lepoa”. Siihen voi lisätä toiveikkuutta lisäävän ajatuksen siitä, että yleensä jaksaa paremmin levättyään, tai ehkä sitten viikonloppuna, tai sitten, kun kaamosaika on ohi… Ainakin sitten joskus! Ja vaikkei jaksaisikaan, se on sen ajan murhe, eikä NYT…

Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani, koska olen taipuvainen ylikuormittumaan sekä ulkoisten tekijöitten että oman pääni sisäisten tekijöitten laukaisemista reaktioista. Aistikuormitukselta on vaikea suojautua etenkin kodin ulkopuolella, sosiaalista kuormitusta ei voi kokonaan välttää, kun tekee töitä ihmisten kanssa, ja vilkas mielikuvitukseni keksii helposti kaikenlaisia ajatuskulkuja, joihin saattaa ehtiä reagoida ennen kuin tiedostaa, ettei tarvitsisi…

Kaikkein merkityksellisin teko, jonka olen saanut, Luojan kiitos, tehtyä kuormittumistaipumukselleni, on ollut tietoisuustaitojen päivittäinen harjoittelu, ja näihin liittyen useampi, vaikka lyhyempikin rentoutushetki silmät kiinni maaten, syvään hengitellen. Yritän pitää näistä kiinni, koska huomaan kyllä, jos nämä ”hengähdyshetket” jäävät joinakin päivinä vähiin.

Ja OK, NYT en enää jaksa kirjoittaa enempää, enkä aio piiskata itseäni tekemään mitään muutakaan aivoja rasittavaa tänään. Myötätuntoista joulunaikaa! Itsemyötätunto heijastuu parhaimmillaan myös lähimmäisiin.

Mielenterveyspäivän luontokatoraportti ja paha mieli

Mieli lepää ja sielu hengittää...

Miten luonto ja mielenterveys liittyvät toisiinsa tänä päivänä, minun mielessäni?

No, ainakin tulee sairaan paha mieli siitä, että jotkin eläinlajit, joita penskana tietosanakirjasta opetteli ja ihmetteli, ovatkin nykyään sukupuuton partaalla tai vaarantuneet. Ahdistaa, että ihmisen toiminta aiheuttaa niin paljon tuhoa ja kärsimystä luomakunnalle, vieläpä yhä kiihtyvällä tahdilla.

Ja luonto taas lisää ihmisen hyvinvointia, kokonaisvaltaisesti, eli on mielenterveydenkin kannalta merkittävä asia. On siis aivan järjetöntä, että ihmislaji tuhoaa ja tärvelee jotakin itselleen terveellistä, tai oikeastaan oman elämänsä edellytykset. Siitä tulee superpaha mieli.

Ja sitten tulee vielä pahempi mieli, kun ei itsekään jaksa, pysty, kykene tekemään enempää luontokadon pysäyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Turhauttaa, kun jotkut eivät edes yritä tehdä mitään. Suututtaa, mutten haluaisi suuttua, ja tulee morkkis kun en pysty olemaan suuttumatta, ja muutenkin on niin paljon kaikenlaista, mistä ihmiset valittavat ja äksyävät ja murehtivat, eikä sekään kyllä pidennä heidän, eikä maapallonkaan elinikää…

Yritän siis keventää mieltäni muutamalla pienellä random-asialla:

Saan pääsääntöisesti hoidettua kierrätyksen, ja kompostori toimii hyvin.

Olen löytänyt muutaman vegetuotteen, joka on jopa hyvää, ja useammankin, jota sietää syödä.

Koirien ”leikitysaitauksen” rajaamalle alueelle kehittyi jonkinlainen niitty, kun sinne ei päässyt kukaan ruohonleikkurilla ajelemaan.

Sarjakuvakirjasta tuli ihan kelvollinen, eikä niitä tarvitse painattaa turhia kappaleita.

Olen saanut tehtyä myös nukkesarjakuvaa.

Selvisin tyhy-iltapäivästä rasittumatta liiaksi.

Soutulaite toimii yhä.

Minulla on tarpeeksi kuivamustekyniä.

Ja mitähän vielä? Joillakin ihmisillä on ihan oikeasti paljon kurjemmat oltavat kuin minulla, joten, voisin olla nyt vain ihan hiljaa ja kiitollinen omasta puolestani, ja kenties yrittää vaikkapa levittää rauhaa ja iloa jollakin mahdollisimman pienellä ja vähäeleisellä tavalla, joka sopii tämänhetkiseen energiatasooni.

Olkoon se vaikka tämän linkin laittaminen tähän: Nukkesarjakuva ”Itsetunnon käsittelyä”

Kadonnut paketti, rattikelkkametafora ja raakun viisaus

Sumeaa.

Olen erittäin turhautunut, joten ei huvittaisi edes kirjoittaa mitään, mutta valitan, jotta tulisi edes kirjoitettua, koska ärsyttää sekin, ellei tule…

Tilasin jo viikkoja sitten koevedoksen sarjakuvatarinasta, jonka aioin julkaista nyt syksyllä, mutta se lähetys katosikin matkan varrelle. Minne lie UPS-jakelija sen paketin tökännyt, kun ei sitä ainakaan lähitienoilla ole näkynyt. Sainpahan kuitenkin ”toimitusvahvistuksen” viikko sen perään, kun paketti oli olevinaan toimitettu ovelle asti! Raivostuttavaa ja käsittämätöntä. Yritin ja yritän hyväksyä tapahtuneen, ja tehdä uuden tilauksen, mutta kylläpä ihan oikeasti turhauttaa.

Ja ärsyttää tietysti sekin, kun ei voi ihan varmaksi luottaa siihenkään, että uusikaan koevedos löytäisi perille. Mutta koska haluan koevedoksen samasta painotalosta kuin varsinaisenkin painotuotteen, jotta esim. värimääritykset pysyisivät samoina, ei voi kuin tehdä samanlaisen tilauksen ja yrittää toivoa, että lähetys tulisi toisella kerralla perille.

Mutta onpa kyllä suututtanut viime päivinä niin paljon, ettei meinaa saada ajatuksiaan pidettyä muissa asioissa kovin pitkiä aikoja. Tekisi mieli valittaa ja valittaa, tai ainakin purkaa turhautumisen tunteensa johonkin, mutta en ole halunnut olla toisten seurassa pahantuulinen. Mutten voinut edes suoraan valittaa UPS-palveluun, kun piti ottaa yhteyttä lähettäjään. Ja kun laittaa asiasta valitusta lähettäjälle, täytyy yrittää hillitä ärtymyksensä ja olla kohtelias; eihän se heidän vikansa ole, jos kuljetusyhtiö jotenkin sössii… Mutta vaikka kuljetusyhtiö olisikin sössinyt ärsyttävästi, pilaan vain oman päiväni (tai useamman, ja ehkä toistenkin), kun vatvon tätä asiaa. Mutta miksi hitossa piti juuri nyt ja tässä asiassa tulla tällainen viivytys? Miksi, miksi, miksi??? Raivostuttaa ja naurattaa ja itkettää, ja silti tässä vain naputtelen…

Haluaisin saada tuon projektin valmiiksi, jotta voisin paneutua johonkin toiseen. Siedän yleensä aika hyvin keskeneräisiä projekteja; mutta en silloin, jos olen nimenomaan yrittänyt saada jonkin projektin valmiiksi ja tehnyt itse kaiken sen mitä voin, jotta se etenisi… Jos siinä vaiheessa tulee jokin tällainen random-viivytys tai este, niin alkaa kyllä hermoja kiristää, laaja-alaisesti ja vihlovasti. Tuntuu kuin olisin lasketellut kelkalla loivaa mäkeä ja sitten tössähtänytkin johonkin saakelin töyrääseen, johon juuttuu kiinni, eikä edes näe, pääseekö siitä mistään kohti jatkamaan matkaa; vai pitääkö vain kaivaa itsensä hangesta, korjata särkynyt kelkka ja lähteä tarpomaan takaisin vastamäkeen…

En tiedä mistä tuo kelkkamielikuva edes putkahti; en ole tosiaankaan aikapäiviin laskenut mäkeä edes rattikelkalla, ja viimeksi kun laskin, huolestunut ohikulkija luuli minua yhdeksi lapsista… Ei kannata laskea järven jäälle, jos onkin heikko jää rannassa! Joo joo, olen ihan vastuullinen ja joskus ylihuolehtivainenkin vanhempi…

No, yritän nyt taas kerran seestyä ja tyyntyä ja hyväksyä tapahtuneen; ja sitten keskittyä muuhun, koska nyt ei tosiaankaan tarvitse tehdä tuolle edellä mainitulle asialle yhtään mitään ainakaan kahteen viikkoon. Sitten voi taas alkaa jännittää, onnistuuko paketin toimitus vai ei, ja murehtia etukäteen, mitä sitten teen, jos ei taaskaan onnistu… Surkuhupaisaa. Tuntuu ihan ääliöltä edes kirjoittaa tästä aiheesta. Voisihan sitä sen sijaan valittaa hallituksesta, mutta kun eivät ne asianomaiset lue tätä kuitenkaan, niin ei silläkään ole mitään väliä. En tiedä lukisiko ehkä joku UPS:in työntekijä tätä valitusta ja ottaisi opikseen?

Ihan hullua tämä nykyaika, kun kaikki menee niin monimutkaiseksi, vaikka pitäisi olevinaan olla niin helppoa ja sujuvaa. Olisinpa elukka, niin ei tarvitsisi ajatella tällaisia! Mutta eipä taitaisi onnistua kirjoittaminenkaan, ainakaan kovin järjellisesti. Elukkaa ja tekoälyä verratakseni, tekoäly oli Ylen jutun mukaan luonut varsin ääliömäisiä kuvia esimerkiksi saamelaisista. Elukka ei tiedä, keitä sanotaan saamelaisiksi, mutta se tietää ehkä omalla tavallaan saamelaisista paljon enemmän kuin tekoäly, jos sattuu elelemään samalla alueella. Ja kumpi on tärkeämpää; sekö, mitä kaikkea ihminen tietää, vai se, mitä elukka?

Raakkuelukatkin esimerkiksi kenties tiesivät jollakin alkeellisella tavalla olevansa olemassa tässä ja nyt, mutta metsäkoneen kuljettaja ei tiennyt, tai ei välittänyt, tai ymmärtänyt raakkujen tarpeista mitään, mutta tiesi kyllä, miten kaataa ja kuljettaa puita. Ja se ihmisen tietämys tehokkaasta hakkuuoperoinnista oli paljon hölmömpää kuin raakun sanallistamaton tuntuma omasta olemassaolostaan. Tuosta jälkimmäisestä voisi ottaa opikseen. Se on viisautta.

Minusta tuntuu, että elukat alkavat olla kohta ihan ylistressaantuneita ihmislajin edesottamusten takia, joten enpä ihmettele, jos ne alkavat stressitilassaan hyökkäillä ihmisten kimppuun enemmän kuin ennen vanhaan. (Raakuntapaiset eivät tietysti pysty hyökkäilemään, mutta monet lajit kyllä pystyvät.) Se on tietysti aika huolestuttavaa ja pelottavaa, mutta kenties jopa luonnollinen seuraus siitä kaikesta, mitä ihmislaji saa luomakunnassa aikaan. Tietenkin elukat stressaantuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikista ihmehärveleistä ja metelistä ja magneettikentistä ja ilmansaasteista ja muusta, mitä ihmiset niitten elinpiiriin työntävät, ja aggressiivisuus voi lisääntyä. Näkyypä se ihmisissäkin. No, enpä nyt voi rauhoittaa tätä maailmanmenoa, jos omaanikaan, mutta yritän rauhoitella niitä ”hermojani”…

Ok, seuraavaksi palaan sellaisen paperin ääreen, johon kirjasin ylös omia ”projektejani”, joita minulla on jo tekeillä, tai joissa on kehityspotentiaalia. Katson, nousisiko niistä jokin ”kuningasidea”, jota voisin lähteä viemään eteenpäin tässä odotellessani sitä koevedosta. Sikäli kun leipätyöltä ja muilta velvollisuuksilta jää aikaa ja energiaa. Herran haltuun.

Terapeuttista kirjoittamista, teoriasta käytäntöön…

Taideterapiaohjaajan koulutuksessa tuli lueskeltua erinäisiä kirjoja ja tehtyä niistä jonkinlaisia reflektioitakin. Vapaavalinteiseksi luettavaksi olisi voinut valita lyhyemmänkin opuksen, mutta koska kirjallisuusterapia kiinnostaa itseäni erityisen paljon, valitsin Juhani Ihanuksen toimittaman melko uuden teoksen: ”Terapeuttinen kirjoittaminen” (Basam Books 2022). Siinä on yli neljäsataa sivua ja useita eri kirjoittajien laatimia artikkeleja.

Yritin ajoittaa tuon kirjan lukemisen samaan aiheeseen liittyvän koulutuspäivän yhteyteen viime syksynä, ja sisällöt linkittyivätkin melko mukavasti toisiinsa. Teimme tuossa syyskuisessa koulutuspäivässä muun muassa ”uusioruno”- harjoituksen, ja sitten kuvan tuosta runosta. Ja heti tuon koulutuspäivän jälkeen sainkin inspiraation tehdä tekstitetyn kuvasarjan siitä, miten ”kirjoitan itseni ulos” jonkinlaisen kipsisen ankkapatsaan sisältä ja lähden sitten lentoon nuorena kotkana. Tuo prosessi oli paperille ulkoistettuna aika vaatimattoman näköinen, mutta sisäisesti varsin vaikuttava.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- teoksessa käydään läpi mm. kirjallisuusterapian historiaa, näkökulmia, teorioita, menetelmiä ja käytänteitä. Olen lukenut joskus aiemmin Ihanuksen toimittaman kirjan ”Sanat että hoitaisimme” (2009), ja tässä uudemmassa opuksessa oli osin samaa sisältöä kuin siinä, mutta toki myös tuoreempia tekstejä, kuten korona-ajan ilmiöitä.

Tuskailin taas – kuten aiempaakin Ihanuksen kirjoittamaa tekstiä lukiessani - liian vaikeaselkoisten käsitteitten tai sivistyssanojen kanssa, jotka haittasivat sisällön ymmärtämistä kertalukemalla. Ei kai kirjallisuusterapiasta kirjoittamisen tarvitsisi olla niin ”hienoa” ja erikoistunutta, ettei pohdintoja ymmärrä muut kuin saman aihepiirin akateemikot? No, toivottavasti teksti avautuu toisella lukemiskerralla jo paremmin; tosin, en ole varma, jaksanko lukea tuota kirjaa uudelleen, ainakaan kokonaan läpi.

Mutta olihan kirjassa myös mielenkiintoisempia artikkeleja, kuten ”Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä” sekä ”Kirjoittaminen traumaterapiassa”. Olen itsekin kirjoittanut tarinoita jo lapsena, ja pitänyt myös päiväkirjaa melko säännöllisesti teini-iässä, jolloin kirjoittelin mielelläni myös mielipidekirjoituksia.

Myöhemmin elämässäni olen toisinaan kirjoittanut ”tajunnanvirtaa” silloin, kun olotilani on ollut tukahtunut, tai olen halunnut käsitellä joitakin erityisen vaikeita asioita, tai ihan vain ilmaista ajatuksiani. Parikymmentä vuotta sitten aloin kirjoittaa myös kertovaa tekstiä, joka kehittyi ja laajeni useammaksi romaanikäsikirjoitukseksi. Tähän blogiin olen kirjoitellut enemmän tai vähemmän järkeviä tekstejä jo yli kymmenen vuotta, ja kymmenen vuoden aikana olen julkaissut yli viisitoista romaania. Niihin olen puolitietoisesti sisällyttänyt palasia omasta elämäntarinastani, ja tehnyt luultavasti myös henkilöhahmoja oman persoonani eri puolista; tai siitä, millainen haluaisin olla.

Minulle kirjoittaminen on siis todellakin ollut terapeuttista, ja ne vuodet, kun lähinnä opiskelin enkä kirjoittanut oikeastaan mitään luovaa, tai edes päiväkirjaa, jättivät tunteen, että olen ”kadottanut” sen, mitä sisäisesti olen. Toisin sanoen, olin kadottanut ainakin tietoisuuden omista ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani, kun olin ollut ”mykkä” itselleni; kun en ollut kuvannut edes itselleni, mitä ajattelen, koen, tunnen.

”Terapeuttinen kirjoittaminen”- kirjassa oli kiinnostava myös se artikkeli, jossa kuvailtiin ”läsnäolevaa kirjoittamista”. Tietoisen läsnäolon merkitys on tullut itselleni vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi, myös kirjoittaessa, tai ennen kirjoittamista. Kun kuvailee sisäistä maailmaansa, tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan, miten voisi olla olematta samanaikaisesti läsnä? Tietoisuus on kuin valo, joka voittaa pimeyden; tai se on kuin avaisi silmänsä ja ymmärtäisi, ettei olekaan ollut pimeässä, vaan silmät kiinni…

Mielenkiintoista tuossa edellä mainitussa kirjassa oli myös ”poeettisen kommunikaation” ja sen menetelmän esittely. Tunnistin, että itsellänikin nousee hyvin spontaanisti mieleen erilaisia metaforia tai symbolisia mielikuvia, kun joku toinen kertoo minulle jostakin haasteestaan tai vaikeasta tilanteestaan. Näissä tilanteissa on luontevaa jatkaa keskustelua metaforisia kielikuvia käyttäen, tai ryhtyä tekemään vaikkapa mielikuvaharjoitusta siitä, mitä ihminen toivoisi tapahtuvan, ja miten se ehkä voisikin tapahtua, ainakin mielikuvituksessa.

Mielenkiintoinen aihe tässä kirjassa oli myös ”luontokirjoittaminen”, johon on virinnyt uudenlaista kiinnostusta viime vuosina, ilmastoaiheitten noustua yhä useampien ihmisten tietoisuuteen (ja hyvä niin). Näitä luontokirjoittamista käsitteleviä artikkeleja lukiessani nousi mieleeni muistoja omasta lapsuudestani ja teini-iästä, kun vietin paljon aikaa luontoympäristössä; joskus myös ihan konkreettisesti kirjoittaen taivasalla, itikoitten keskellä. Luontomielikuvat ovat ikään kuin piirtyneet verkkokalvoilleni, ja siirtyneet sieltä myös joittenkin kirjoittamieni tarinoitten tapahtumaympäristöiksi.

Luonto laajasti ymmärrettynä - maisemat, kasvit, kivet, eläimet, vesi, taivas – on minulle henkilökohtaisesti merkityksellisempi asia kuin ihmisen rakentama maailma. Lukiessani silloin viime syksynä tuon kirjan viimeisiä sivuja, minut yllätti äkkinäinen suruntunne (tai jopa ilmastoahdistus), ja oli pakko saada itsestäni ulos tämä runontapainen:

”GRAA-O!
Ensimmäinen pakkasaamu.
Luomakunnan huuto.
Hitaat siiveniskut sumuisten vetten yllä.
Älä lähde vielä!
Jos lähdet nyt,
toivo katoaa horisonttiin,
enkä jaksa odottaa uutta kevättä.”
(25.10.2023)

Onneksi ainakin muutama kurki tuli tänä keväänä takaisinkin; ja ehkäpä myös se toivo.

Musiikkia sielulle! (Joulukalenterini 20. ”luukku”)

Ylen uutissivuilla oli artikkeli joululauluista ja sen ohessa oli asiaa musiikin suotuisista vaikutuksista esimerkiksi stressioireisiin ja mielialaan. Joissakin tutkimuksissa on muistaakseni korostettu sitä, että nimenomaan oman mielimusiikin kuunteleminen vaikuttaa tässä suhteessa suotuisasti; onhan varsin stressaavaa joutua kuuntelemaan jotakin, mistä ei erityisemmin pidä, tai jopa inhoaa!

Voisi olettaa, että useimmilla ihmisillä on kokemuksia musiikin kuuntelemisen vaikutuksista ja hyödyistä. Esimerkiksi nepsy-ihmiset saattavat luontaisestikin hyödyntää erilaisia biisejä erilaisiin tilanteisiin arkisessa elämässään; kuten toiminnanohjaukseen tai mielialan muuttamiseen.

Mikä on sinun suosikkijoululaulusi? Tai ”elämäsi biisi”? Vai olisiko niitä useita? Yleispätevä voimabiisi? Rauhoittumisbiisi? Lohtubiisi? Ylevää mieltä luova biisi? Taistelubiisi? Siivousbiisi?

Isosiskoni sanoi joskus tykkäävänsä siitä joululaulusta, jossa lauletaan:

”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika! Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä…”

Niinpä 😊! Hyppimisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, sehän sopii hyvin ADHD-ihmisellekin aikaansaamisen avuksi. Mutta minun suosikkijoululaulujani ovat ”Tulkoon Joulu”, ”Maa on niin kaunis” ja ”Heinillä härkien kaukalon”. Lauleskelin tuota viimeksi mainittua nukutuslauluna nuorimmaiselleni, kun hän oli välillä hieman levoton taapero. Hän sitten lauloi sen (alle nelivuotiaana) ulkomuistista jollekin vieraammalle ”joulupukille”, ihan yksin. Olin siitä esityksestä ihan ihmeissäni, enkä ”hevillä” unohda sitä…

Nuo hartaanpuoleiset joululaulut sopivat tietysti paremmin hiljentymiseen kuin hösläämisen taustalle soimaan. Jotkut ehkä pitävät reippaista pukki- tai tonttuaiheisista lauluista, mutta minä en pidä. En tosin yleisesti ottaen pidä kaikesta muustakaan, mistä monetkin ihmiset pitävät. Olen tainnut ennenkin mainita, että Thousand Foot Krutch on jonkinlainen ”suosikkibändini”. Monet mielibiisini löytävätkin TFK:n albumeilta.

”Learn to Breathe” on minulle jonkinlainen ”vertaistuellinen voimaantumisbiisi”. Se tavoittaa jotakin mieleni melankolisista tunnelmista ja muistuttaa myös hengittämisen tärkeydestä arjen keskellä, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti. ”We Are the Ones” taas on jonkinlainen ”taisteluhuuto” pyrkimyksissäni kylvää muutoksen siemeniä maailmaan. Aika usein aamuisin käytän lempeinä ja tympeydentunteita häivyttävinä heräämisbiiseinä TFK:n viimeisimpiä biisejä, kuten ”Light Up”, ”Oxygen” ja ”Glow”. Samalta bändiltä löytyy kyllä myös energisoivia biisejä, joilla varmaankin saisi itsensä toimintamoodiin. ”Be Somebody” taas resonoi sen ajatteluni kanssa, ettei pidä rakentaa identiteettiään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä aidosti on, ollessaan olento, joka on. Ja ”Hurt” taas on sellainen ”räytymisbiisi”, jos en muulla tavoin saa maailman hölmöyden nostattamaa pahaa oloa läpikäytyä. Tähän sopii kylläkin myös 12 Stones- bändin biisi ”World So Cold”. Siinä tosin on myös toiveikkuutta nostattava kohta:

”I don’t believe men are born to be killers, I don’t believe world can’t be saved…”

Kaikkinensa käytän musiikkia itseni virkistämiseen ja toimintavireyden nostattamiseen turhan vähän! En näet halua ”alentaa” parhaimpien biisien arvoa kuuntelemalla niitä liikaa, liian arkisissa tilanteissa, muttei minulla oikein ole muutakaan musiikkia tallennettuna, enkä tykkää suoratoistosovelluksista. Mutta ehkäpä löytäisin jostakin digitaalisista ”varastoistani” jotakin ei-ihan-kamalaa musiikkia, jonka sanat eivät häiritsisi, mutta jossa olisi sopiva rytmi vaikkapa imuroimisen tueksi? Tosin, ellen ala toipua tästä räydyttävästä taudistani, tuskinpa mikään biisi saa minua imuroimaan ennen juhlapyhiä…

No panic, koitapa jaksaa äläkä masennu! (Joulukalenterini 12. ”luukku”)

Tänään on epäenerginen olotila ja koskee hieman korvaan. Toivottavasti en ole tulossa flunssaan… Ennen joulunajan lomapäiviä on vielä melko ruuhkaisia työpäiviä, ja olisi hyvä, ettei ehtisi nääntyä sairaalloisen väsyneeseen kuntoon ennen joulunpyhiä, koska olisi tietysti mukavampi olla suhteellisen terve ja kohtuullisen jaksavainen… esimerkiksi siksi, koska joittenkin syötävienkin syömäkelpoisuus saattaa olla minun toimintakyvystäni kiinni. Ja muutenkin. Onhan yleensäkin tylsää olla sairaana vapaapäivinä.

No, ei kannattaisi panikoida, mutta kun mietityttää, riittääkö aika ja jaksaminen tähän kaikkeen ”ylimääräiseen”, mitä haluaisin tehdä, sen lisäksi, että joitakin asioita pitää vain tehdä, kuten palkkatyötä… Mutta jospa malttaisin ottaa nyt rauhallisesti tämän aamun, koska eihän tässä oikeasti ole mitään paniikkia vielä, koska oli tarkoitus aloittaa työt vasta kymmenen jälkeen, että saa ylityösaldoa pois…

Asiaan siis. Olen viime aikoina plarannut läpi vuosia sitten (eli 2012 alkaen) kirjoittamiani postauksia, ja todennut, että osassa on ihan järjellistäkin asiaa, jonka kertaaminen ei olisi pahitteeksi itsellenikään. Ainakin nyt, kun olen väsynyt ja on epämääräisen höntti olo päässäkin, ja tulee paljon kielteisiä ajatuksia (kuten: ”En jaksa mitään!”), olisi hyvä muistutella itseään keinoista, joilla voi itse vaikuttaa mielialaansa.

Masennuksen hoitoon liittyvät tekstini ovat olleet luetuimpia tässä blogissa julkaistuja postauksia. Ja itse asiassa, silloin, kun vanhin niistä tuli julki, ei tainnut olla vielä olemassa edes kaikkia Mielenterveystalon omahoito-ohjelmia, joten, jos joku googlasi vaikkapa ”masennuksen itsehoito”, blogini tuli hakutuloksissa ihan alkupäähän.

No, nykyään löytyy onneksi laadukkaammankin oloisia omahoito-ohjeita kuin se minun laatimani… Minä en nääs JAKSA tehdä oikein mitään kovin virallista ja fiiniä vapaa-ajallani. Enkä ole niin sanotusti ”kunnianhimoinen”, enkä perfektionistikaan, ainakaan kaikessa. Enkä ainakaan nyt…

Joten, kertaanpa vielä itse, ja kerratkoon myös se, ken tahtoo, näitä joitain mielialan hoitamiseen liittyviä ohjeitani:

Masennuksen itsehoito...

Hyväksi havaitsemiani keinoja...

Jälkisanat: Well… hiukan virkeämmäksihän tuosta jotenkin muuntui…

Leikkimään! (Joulukalenterini 5. ”luukku”)

Ehkäpä sisäinen lapsesi haluaisi tänään leikkiä?

Leikkiminen voi olla hyvinkin terapeuttista, olitpa lapsi tai aikuinen. Leikkimaailmojen luomisessa on apuna hyvä mielikuvitus, ja kädentaidoistakin on hyötyä, jos haluaa vaikkapa luoda mieleisiään hahmoja ja niille rekvisiittaa; tai rakennella kulkuneuvoja tai rakennuksia, härveleitä ja temppuratoja…

Karmivin kuulemani repliikki tästä aiheesta kummittelee yhä mielessäni aika ajoin: ”Eihän aikuiset leiki! Vain lapset leikkivät…”

Joo, höpö höpö! Millaista kurttuotsaista ahdasmielisyyttä tai surullista jäykkyyttä!

Tai, ehkäpä minä olen sitten lapsi, koska leikin harva se päivä; välillä ihan oikeasti leluilla, välillä vain pääni sisällä; sillä onhan myös tarinoitten kirjoittaminen leikkimistä.

Joten… Olisiko jossain komerosi nurkassa legoja? Pehmoleluja? Nuhjuisia nukkeja? Haluaisivatko ne kenties herätä eloon ja herättää samalla sisäisen lapsesi iloitsemaan mielikuvituksen rikkaudesta?

Jos on joku leikkikaveri käsillä, houkuttele hänet mukaan, mutta yksinkin pärjää. Onhan sinulla pääsi sisällä monta erilaista ”puolta”, siis, ”sisäistä hahmoa”, joilla voit aloittaa vuorovaikutteisen, leikkimielisen dialogin!

Mutta onko leikkiminen liiallista eskapismia? Lue tästä lisää:

Eskapismi on hyvä renki ja huono isäntä

Taideterapeuttinen harjoitus / kokeilu

Tämäkin oli alussa aika iso, synkkä
ja hyvin epämääräinen
turhautuneisuuden kuvallinen
ilmaus, mutta pieneni, selkeni
ja kirkastui prosessin myötä.

Olen lukenut tässä vastikään kolme mielenkiintoista kirjaa liittyen taideterapiaohjaajan opiskeluihini. Yksi niistä kertoi ratkaisukeskeisestä valmennuksesta, toinen häpeästä ja kolmas ratkaisukeskeisistä kuvista. Lukeminen on jotenkuten onnistunut, vaikka olen ollut muutamana päivänä ”käsipuoli”, koska toista kättä piti operoida, jotta sormeeni kehittynyt toimintahaitta lopultakin helpottaisi.

Tekevälle sattuu, myös käsillä tekevälle; ja ellei satu jotakin äkkinäistä ja ennakoimatonta, niin sattuupahan ainakin, jos toistaa yhtä ja samaa liikaa, ja liiallisen voiman kanssa. Mutta lukemistahan tämä tilapäinen yksikätisyys ei estä, eikä kokonaan tätä näpyttelyäkään, nyt kun sai jo isomman kääreen otetuksi pois. Olen myös onnistunut maalailemaan joitakin tunteitani ulkoistavia kuvia esim. surusta, pettymyksestä, ärtymyksestä, turhautumisesta…

Politiikan seuraaminen aiheuttaa tietysti jonkinlaista ajatusten ja tunteitten tulvimista, mutten jaksa sitä nyt sanoittaa (ehkäpä teen siitä kuvan). Ajattelin sen sijaan kirjata auki taideterapeuttisen harjoituksen, jonka keksin tässä yhtenä päivänä. Haluan jakaa sen tässä, niin että jotkut tähän tekstiin sattuneet kanssamatkaajatkin voisivat kokeilla moista harjoitusta ja mahdollisesti saada sen avulla lievitystä pitkittyneeseen kärsimykseensä…

Tämä on siis oma ”sovellukseni”, jossa on varmasti elementtejä joistakin olemassa olevista luovista harjoituksista, mutten itse ole ainakaan ihan juuri tällaiseen versioon törmännyt. Tässä hyödynnetään ”ulkoistamista” ja harjoitellaan hyväksymistä, mutta käytetään lisäksi NLP:n tapaista mielikuvien muuttamista; tosin ehkä hieman intuitiivisemmin kuin joissakin tarkemmin ohjatuissa NLP-harjoituksissa. Suunnitelmallista tässä harjoituksessa on mielikuvan (=kuvan) systemaattinen pienentäminen siedettävissä olevaan kokoon.

Jos maalaat (esim. vesiväreillä), niin varaa paksumpaa paperia, mutta puuväreihin tai huopakyniin riittää ohuempikin. Paperien koko on tärkeä! Lue ensin ohjeistus kertaalleen läpi, järjestä tarvikkeet ja työskentelytila valmiiksi, ja varaa keskeytyksetöntä aikaa prosessiin. Ja sitten – anna palaa…

Vaikean asian hyväksyminen – harjoitus maalaten tai piirtäen (T. H. Hukka 2023)

1) Varaa valmiiksi erikokoisia, asteittain pieneneviä papereita. Varaa yksi A3-arkki, yksi A4-arkki, yksi sen puolikas (A5), ja taas puolikas (A6), ja niin edelleen, niin että pienin paperi on postimerkkiäkin pienempi. (Voit toki aloittaa myös A2-kokoisesta, ja puolittaa siitä A3:een, jne.)

2) Ota ensin eteesi isoin paperi (A3) ja kyniä ja värejä, joita mahdollisesti käytät.

3) Sulje silmät ja ajattele asiaa, joka on vaivannut sinua jo pitkään, ja jota joudut ehkä ”kantamaan” vastaisuudessakin. Se voi olla esimerkiksi jokin pitkittynyt vaiva, sairaus, ristiriitatilanne, tai jokin hankaluus, josta et ainakaan vielä ole päässyt eroon.

4) Kun tuo asia alkaa elää mielessäsi ja nostattaa sinussa tunteita, avaa silmät ja tee siitä kuva edessäsi olevalle paperille. Miltä tuo asia, tuo vaikeus, tuo haaste, näyttää? Kuva voi olla täysin abstraktikin, tai osittain esittävä, mutta se on hyvä tehdä kohtalaisen nopeasti, järkeilemättä ja suunnittelematta. Anna vain tunteen ohjata prosessia ja toimi: vetele viivoja, levitä väriä, kunnes olet saanut kuvan ”vaivastasi” isolle paperille.

5) Laita iso paperi syrjään, äläkä enää katso sitä, ja ota nyt tyhjä A4-paperi eteesi.

6) Hengitä muutaman kerran syvään, sulje hetkeksi silmät, ja katso sitten tyhjää paperia.

7) Piirrä, maalaa, tee uudelleen kuva tuosta asiasta / vaivasta / ongelmasta ja sen tuottamasta tunnelmasta. Toimi taas kohtalaisen nopeasti, miettimättä liikaa, kunnes asia ja tunne ovat taas siirtyneet jonkinlaiseksi kuvaksi paperille.

8) Laita A4-paperi sivuun ja ota eteesi tyhjä A5-arkki.

9) Pidä taas silmiä kiinni hetki, hengittele, ja katso sitten paperia…

10) Tee taas uudelleen kuva asiasta, jota olet käsittelemässä. Voit nyt käyttää aikaa hieman pidempäänkin, jos sinusta tuntuu, että haluat viipyillä prosessissa, vaikkapa vetää viivoja hitaammin, maalata enemmän. Jos kuvaan alkaa syntyä jotakin muotoa, anna sen kehittyä.

11) Laita sitten A5-arkki sivuun ja ota eteesi tyhjä A6-arkki.

12) Sulje silmät, hengittele, ja anna mielikuvien pyöriä hetken. Avaa sitten silmät ja katso tuota postikorttikokoista, tyhjää paperia…

13) Piirrä, maalaa, kuvaa, miltä sinua vaivannut asia näyttää NYT. Voit työstää kuvaa rauhassa, pidempäänkin, jos se tuntuu hyvältä. Jos syntyy muotoa, tai jotakin esittävää, anna sen tulla.

14) Kun postikorttikuva on valmis, laita se sivuun ja ota eteesi vielä pienempi paperi.

15) Hengähdä… ja työskentele sitten samalla idealla kuin edeltävissäkin kuvissa…

16) … ja jatka samaa, kunnes kuva on mielestäsi riittävän pieni, niin että sinua vaivaava asia alkaa näyttää sellaiselta, että pystyt hyväksymään sen sellaisena kuin se on, tai tuntemaan jopa hieman mieltymystä tuohon kuvaan.

17) Kuva saattaa olla lopulta vaikkapa postimerkin kokoinen. Jos se on sinusta nyt OK, teippaa se kiinni johonkin, jota kannat melkein aina mukanasi (esim. puhelimeen, lompakkoon), tai laita muovitettu kuva taskuusi. Tällä osoitat, että olet valmis hyväksymään tuon asian olemassaolon ja kantamaan sitä, niin kauan kuin on tarpeen, tai kunnes olet valmis luopumaan siitä kokonaan. Mutta ellet koskaan pääse tuosta asiasta kokonaan eroon, voit hyväksyä sen, että se on osa sinun elämääsi, sinun olemassaoloasi.

18) Voit lopuksi hävittää kaikki muut prosessissa syntyneet kuvat, haluamallasi tavalla, jos sinusta tuntuu hyvältä luopua niistä. Tai voit tietysti myös säilöä ne, mutta älä tuijottele niitä enää liiaksi! Jos tunnet tarvetta katsella niitä kovinkin paljon, etkä haluaisi luopua niistä, saatat olla jollain tapaa kiintynyt ”vaivoihisi”, tai niihin liittyviin mielikuviin ja tunnelmiin. Ja tämä kertoo ilmiöstä, jota kannattaa työstää, mutta sen työstäminen olisi oma juttunsa, ehkäpä uusi harjoitus…

Mutta tässäpä tämä kokeiluluontoinen harjoitukseni oli, jopa melko selkeäksi ohjeistukseksi avattuna! Itse ainakin koin prosessin varsin hyödylliseksi, ja taidan kokeilla samanlaista työstämistapaa jossakin muussakin kroonisesti ärsyttävässä asiassa 😊…

PS: Harjoitusta voi siis kukin kokeilla itselleen omalla vastuulla, ja ohjeistusta saa luvallani jakaa eteenpäinkin EI-KAUPALLISESSA TARKOITUKSESSA, kunhan hyvien tapojen mukaisesti mainitsee lähteen / linkin.

Miten toipua masennuksesta, uupumuksesta, ahdistuksesta...?

Toisin sanoen, miten lakata rämpimästä sokkona ja kuluttamasta energiaansa pelkkään hengissä selviytymiseen? Esimerkki elävästä elämästä.

Kun maalasin tätä, en ollut varma,
mitä tuo "mörkö" kuvaa. Mutta on
 siinä sentään myös reikä, josta paeta.
Ja nyt näenkin kuvassa myös
lentoon lähteneen linnun...

Päätin, että olisi aika jakaa satunnaisille lukijoille, miten itse toivuin mm. pitkittyneestä ja/tai toistuvasta masennuksesta, enemmän tai vähemmän yleistyneestä ahdistuksesta ja epämääräisistä peloista, kroonisesta stressistä, stressiperäisestä hyperventiloinnista sekä ärtyneisyydestä, sekä pahimmista ”tunnelukoistani”… ja sain samalla myös ADHD-oireitani lievitettyä, sekä fyysistä terveydentilaani kohennetuksi; puhumattakaan suotuisista vaikutuksista merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja omiin projekteihini. Se on ollut pitkähkö ja kiemurainen matka, ja kenties vasta puolivälissä. Kuka tietää?

Ensinnäkin oli tarpeen kompuroida ja kaatuilla siinä määrin, ettei jaksanutkaan enää omin avuin nousta ylös ja jatkaa rämpimistä tuolla loputtomalla suolla, tai ”lumihangessa kahlaamista”, kun olosuhteet muuttuivat entistäkin karummiksi. Joskus silloin vuosia, vuosia sitten, uupumuksen partaalla ollessani, keksin töihin ajellessani sanoituksen jonkinlaiseen biisiin, jollaista olisin voinut kuvitella jonkun rähjäisen rock- bändin esittävän. Se alkaa sanoilla: ”Umpihangessa kahlaan, lunta kaulaan asti…”

Ajattelin tuolloin oikeasti, että se ”kahlaaminen” saattaa joskus loppua siihen, kun väsymyksen aiheuttama tahaton virhe tai poissaolon hetki heittää minut ja auton tienpenkkaan, tai rekan keulaan. Olisin mieluummin halunnut elää, mutten aina ollut lainkaan varma, jaksanko, ellei se monista eri tekijöistä koostuva kuormittuneisuuteni yhtään vähene. Pelkäsin, että ylikuormitus aiheuttaa väistämättä jonkinlaisen lopun, mutta tunsin olevani avuton vaikuttamaan tuohon ylikuormitukseen. Umpikuja?

Jos elämä on umpihangessa kahlaamista, vaihtoehtoja selviytymiseen on vähänlaisesti. Jos pysähtyy, paleltuu kuoliaaksi. On siis pakko pysyä liikkeellä, vaikkei tietäisi minne päin kannattaa kulkea, ja vaikkei meinaisi enää jaksaa. Mutta kun voimat loppuvat, ei enää oikeasti jaksa, jolloin pysähtyy… ja paleltuu kuoliaaksi…

No, ainakin, ellei kukaan olevainen auta, tai mikään saa aikaan oivallusta jostakin aivan uudenlaisesta tavasta katsoa, nähdä, ymmärtää, toimia.

Kaaduin rähmälleni kylmään hankeen, lopetin harhailevan pässin epätoivoisen, päämäärättömän kahlaamisen ja kaivauduin lähes kokonaan lumen alle. Tein sinne pesän ja koversin vain pienen reiän ulkomaailmaan. Lumihanki toimii varsin hyvänä eristeenä, joten en paleltunutkaan, ainakaan kuoliaaksi. Tai sitten joku ulommainen roolipersoona todella kuolikin. R.I.P, ulkoinen pässi!

Minä jäin henkiin ja ehkä heräsin jopa enemmän eloon kuin ennen. Ainakin opin hengittämään paremmin. Ja mitähän sitten teinkään tuolla symbolisessa lumiluolassani?

Olin jo aiemmin oppinut kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani, joten aloitin sen uudelleen, ja lueskelin myös menneitä ”muistelmiani”. Olin ennenkin piirtänyt ja maalannut jonkin verran, joten herättelin henkiin sitäkin harrastetta. Kuuntelin mielimusiikkiani, nautin luonnosta. Leikin, värkkäsin käsilläni, kuvittelin tarinoita, kirjoitin lisää. Opettelin lihasrentoutuksen ja palleahengityksen.

Opettelin puhumaan avoimemmin siitä, miltä minusta tuntuu, ja kuuntelemaan ja validoimaan omia tarpeitani. Minun ei oikeasti tarvinnut aina olla se vahva ihminen, joka huolehtii toisista ja viimeisenä itsestään, jos jaksaa (eli ei), eikä käy ikinä lääkärissä tai missään muussakaan hoidossa, eikä ole koskaan poissa töistäkään…

Sain käydä psykoterapiassa, ja vaikkei tuo ihminen minua aivan kaikin puolin ymmärtänytkään, ymmärsin silti itse itseäni paremmin, kun puhuin asioistani toiselle ihmiselle. Uupumuksesta toivuttuani tunnistin ”olevani ADHD”, ja sekin auttoi suhtautumaan itseen ymmärtäväisemmin. Minkäpä sitä perinnöllisille ominaisuuksille mahtaa? En ollutkaan (ihan aina) tahallani hankala ja hajamielinen ja hölmö ja laiska, tällainen boheemi ihmevetkuilija, joka usein kyllä sotkee, muttei useinkaan jaksa siivota jälkiään…

Aloin huolehtia aiempaa paremmin ihmiselämän perusasioista, kuten uni, ravinto, luonnollinen liikkuminen, arjen säännöllisyys. Otin aikaa ”omille projekteille”, kuten romaanien kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja omatoimiseen julkaisutoimintaan.

Siinä vaiheessa, kun löysin hyväksymis- ja omistautumisterapian ja tietoisen läsnäolon, aloitin uuden polun, astetta haastavammassa maastossa; välillä tuskastuttavan mutkaisen, kivisen ja aika hämäränkin, ja toisinaan rotkojenkin liepeillä kulkevan. Lisääntyvä tiedostaminen ei näet aina ole helppoa; valohan koskee silmiin ja paljastaa pölyhiukkaset, tahrat ja ne siivoamatta jääneet nurkat. En saa ikinä kaikkea siivotuksi! Mutta valossa on myös hyväksyntä. Kaikki, mikä tulee valoon, muuttuu valoksi.

Ei siis enää umpihangessa kahlaamista, eikä pelkoa hankeen tukehtumisesta tai jatkuvaa palelemista. Mutta välillä melkoista tasapainoilua, ajoittain melkein jalkapuolena raahustamista, ja edelleen toisinaan myös väsymistä, raapiutumista, väkisin vääntämistä ja tuskailua.

Haastava reitti mielekkääseen suuntaan on kuitenkin parempi kuin umpihangessa kahlaaminen ilman päämäärää. Jos tietää edes suunnilleen sen suunnan, minne haluaisi mennä, voihan sitä välillä kahlata siellä hangessakin. Kyllä se hankivaihekin joskus loppuu, kun vuodenaika vaihtuu.

Silloin ennen kahlasin vailla suuntaa, koska pelkäsin pysähtyä, enkä jaksanut kiivetä mihinkään puuhunkaan katselemaan ympärilleni. Enkä toisaalta uskaltanut tulla hangesta näkyville, koska pelkäsin jotakin… ehkä joutuvani jonkun reviiriään puolustavan olion vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi, tai jonkun ruuaksi? Tai sitten tiedostin, etten ollut pukeutunut kyllin lämpimästi selvitäkseni vaihtelevissa olosuhteissa hangen ulkopuolella. Tai sitten valitsemani vaatetus oli alkujaankin vääränlainen. Ehkäpä oli tarpeen lymyillä hangen alla kasvattamassa omanlaistaan turkkia, koko tuon jääkauden ajan?

No, tuosta jääkaudesta on, Luojan kiitos, jo vuosia. Se oli ennen kuin olin aloittanut edes tämän bloggaamisen, ja ennen ensimmäisen romaanini julkaisua. Elämässä on toki ollut joitakin oivalluksen hetkiä ennenkin, jopa ihan pienenä ihmisenä, mutteivat ne vielä saaneet minua pysymään oikealla reitillä.

Lapsena saatoin maata selälläni ulkona ja katsella jotakin tiettyä, pientä pilveä, kuvitellen haihduttavani sitä keskittymiseni voimalla, kunnes se tosiaankin katosi näkyvistäni. Enkä muista, minkä ikäinen olin, kun isä kysyi minulta, kuka olen, ja vastasin siihen, ilahtuneena omasta oivalluksestani: ”Minä olen minä!”

Tuokin oivallus jäi pitkäksi aikaa unohduksiin; rooleja, nimityksiä, näennäisidentiteettejä tuli peittämään tuon sisäisen kokemuksen minuudesta. Olin tietysti yhä sama minä, mutten muistanut olevani. Suojakuori oli niin paksu, että kutistuin melkeinpä olemattomiin sen sisällä. Luojan kiitos, vain melkein. Enhän voisi olla tyystin olematon, kun kerta ylipäätään olen olemassa. Olemiseni todentumisen aste vain oli kovin alhainen… Kukaan ei tiennyt, millainen on se olento, joka olen, koska sitä ei pahemmin näkynyt kuorien alta. Itsellänikin oli vain hämärä muisto tuosta olennosta, joka oli ymmärtänyt, että on se, joka on.

”Istun yksin täällä miettien ja tuulen ääntä kuuntelen. On sisimpäni levoton, en tiedä mikä totuus on, en tiedä mitä haluan, ehkä tuskan tämän loppuvan. Mutta mitä mulle silloin jää? Tyhjä sydän, tyhjä pää…”

Kirjoitin tuon runon ehkä noin kolmentoista vuoden ikäisenä. Minulla oli usein sellaisia olotiloja, että oli ikään kuin kaikenlaista ”päässä”, mutten saanut mistään kiinni. Olin levoton ja epämääräisen ahdistunut tuossa levottomuudessani, kunnes sain tarratuksi johonkin ideaan ja ryhdyttyä johonkin; useimmiten se oli jotakin luovaa tekemistä, tai fyysistä.

Ehkä se jokin ”levoton jumitus” on kuin pyörittäisi moukaria; pyörittää, pyörittää ja pyörittää, kunnes päästää irti, kun ei jaksa enää pidellä kiinni kahvasta. Ja sitten se moukari lentääkin aikamoisella energialla, kunnes tömähtää taas johonkin. Menen ehkä sen perässä sinne, minne se on laskeutunut, ja se on siinä paikallaan, kunnes alan taas pyörittää ja pyörittää sitä… Ja päästän irti, ja niin edelleen. Osuisipa se moukari joskus johonkin järjelliseen kohteeseen! Enhän tiedä, minne oikeastaan päädynkään tuon ihmemoukarini perässä kulkiessani. On arpapeliä, millä hetkellä kädet eivät enää jaksa taistella keskipakoisvoimaa vastaan…

No, luultavasti tuo moukari on vain mieleni sisällä, kuten muutkin hajanaiset metaforani, ja siitäkin pääsee irti, kun irrottautuu mielensä vallasta. Kiitos kokemani johdatuksen, olen välillä ihan hiljaakin, ja pelkästään kuuntelen, rauhassa.

Kuuletko hiljaisuuden kutsun? Käännytkö valoa kohti? Näetkö, missä on ”henkireikäsi”?

Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.

Työttömyys – kriisissä on mahdollisuus muutokseen!

Jäitkö työttömäksi? Älä ota itseäsi niskasta kiinni, vaan ota ongelma haltuun.

Lueskelin vuodenvaihteessa työttömäksi jäämiseen liittyvistä teemoista (osin ammatillisista syistä, osin luovaan työhön liittyen). Aihe on ehkä jopa ajankohtainen tässä vaiheessa, kun valtakunnassa on meneillään prosesseja, joitten seurauksena jotkut saattavat menettää työpaikkansa. Katkeroitumisen ja syyllisten etsimisen sijaan on rakentavampaa nähdä tilanne mahdollisuutena johonkin uuteen. Mutta kuten mihin tahansa kriisiin, myös työttömäksi jäämisen käynnistämään sopeutumisreaktioon liittyy erilaisia vaiheita ennen kuin tapahtuneen on valmis hyväksymään. Aivan alussa voi olla shokissa; sitten alkaa ehkä reagoida tunteilla ja fyysisinkin oirein, kunnes asian käsittely saattaa kääntyä pitkäksikin aikaa sisäänpäin. Masennustakin voi kehittyä, etenkin jos elämässä on muitakin haasteita ja henkistä kuormaa. Mikä kaikki vaikuttaakaan työttömyyskriisistä selviytymiseen? Voiko sitä helpottaa omalla suhtautumisella ja toiminnalla?

Työelämän ulkopuolelle jäämiseen liittyy usein taloudellista huolta, mutta stressiä, ahdistusta, turvattomuuden, pelon, epäonnistumisen, vihan ja häpeän tunteita voi nousta ilmankin taloudellista hätää. Varsinkin äkkinäisesti irtisanotuksi tuleminen voi vähentää ihmisen kokemusta siitä, miten paljon hän voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Avuttomuudentunteet saattavat suorastaan traumatisoida; ihminen voi kokea olevansa olosuhteitten armoilla, ja tämä lisää pelkoa siihen, että mitä tahansa muutakin ikävää voi tapahtua.

Reagointi työttömyyteen riippuu usein myös siitä, millainen arvo työllä on ihmisen elämässä ollut, ja miten iso osa hänen elämäänsä se on ollut. Erityisesti irtisanotuksi tuleminen voi aiheuttaa huonommuuden ja tarpeettomuuden kokemusta, jopa häpeääkin, vaikka syy irtisanomiseen olisi rakenteellinen. Tällaisessa mielentilassa voi olla herkkä tulkitsemaan kielteisesti toisten puheita työttömyydestä, ja tulkita myös toisten ihmisten ilmeitä ja tekoja kielteisesti. Kielteinen havainnointi, tulkitseminen ja tapahtuneen märehtiminen altistavat masennukselle. Olisi tärkeää, että ympäristö ja muut ihmiset viestisivät hyväksyntää ja ymmärrystä kriisissä olevalle, eivätkä varsinkaan korostaisi työpaikan ja työelämän merkityksellisyyttä ihmiselämässä. Työ ei todellakaan ole koko elämä. Nykypäivänä työttömyys voi koskettaa ketä tahansa, ja tulevaisuudessa enenevässä määrin, kun tekoäly ja robotiikka vievät yhä useampia töitä ihmisiltä. Tarvitsemme elämäämme muuta merkitystä kuin työssä suoriutumista.

On luonnollista hakeutua jonkun ammattiauttajan puheille, jos vaikkapa tulee irtisanotuksi ja ongelmat kasaantuvat. Läheisten tuki ja ymmärrys on tärkeää, mutta liian nopea ratkaisujen tarjoaminen kriisissä olevalle saattaa tuntua pahan olon ja ongelman mitätöimiseltä. Ihminen tarvitsee aikaa surra menetystään. Hän tarvitsee emotionaalista tukea, eikä ”ota itseäsi niskasta kiinni”- ohjeet auta, vaan lisäävät stressiä, etenkin jos ihminen kokee itsensä avuttomaksi olosuhteitten uhriksi. Kriisissä oleva näkee uudet mahdollisuudet vasta kun on saanut rauhassa jäsentää tilanteensa ja kokea siihen liittyvät tunteet.

Työttömän kokemus ”yhteiskunnallisesta osallisuudesta” saattaa heikentyä, ja joillekin ihmisille se on hyvin raskasta. On toki myös ihmisiä, jotka eivät koe erityisen vahvaa osallisuutta muutenkaan, joten heille tämä puoli työttömyydessä ei ole niin traumaattinen. Väitetään, että miehet kokevat työttömyyden tavallisesti raskaammin kuin naiset, ja tämä liittynee perinteisiin rooliodotuksiin miehistä perheen elättäjinä tai ajatuksiin siitä, että työssä menestyminen olisi jonkinlainen ”miehen mitta”. Sanotaan, että työpaikan menetyksen myötä ihminen menettää myös ”ammatillisen statuksensa”, mutta ei hän silti menetä ihmisarvoaan. Ihmisarvoa ei voi menettää. Ja perustuuko aito vuorovaikutus muka statuksiin? Ihmiselämän aitoihin kohtaamisiin ei tarvita statuksia ja rooleja; niissä ollaan ihmisiä ihmisille.

Työttömäksi joutuessaan ihminen saattaa menettää ”arjen säännöllisyyden”, mutta pitääkö arjen aina olla säännöllistä? Jotkut selviävät epäsäännöllisessä työssäkin. Ja toisaalta, mikä estää ihmistä rakentamasta sopivaa säännöllisyyttä arkeensa ilmankin työpaikkaa? Onhan kotonakin kaikenlaista tekemistä, kuten kotitöitä, joita voi aikatauluttaa. Ja voi kehittää harrasterutiineja, rutiineja ihmisten tapaamiseen ja omasta terveydestä huolehtimiseen, ja etsiä jopa vapaaehtoistyötä. Ja miksei voisi aloittaa meditointia ja nousta ihan kunnolla tämän maallisen arjen yläpuolelle? Tietoinen läsnäolo voisi tehdä monella tapaa hyvää ja auttaa myös ymmärtämään, mitä ihminen oikeasti tarvitsee, mitä ei.

Kriisi on muutos. Joskus muutos on ollut väistämätön, jopa tarpeellinen, ja asiat voivat muuttua paremmiksikin. Kriisi aiheuttaa niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin reaktioita, koska esimerkiksi kokemus omasta riittämättömyydestä ja avuttomuudesta saa elimistön valmiustilaan. Voi esiintyä ärtyneisyyttä, hyökkäävyyttä, uniongelmia, tulevan murehtimista ja menneen märehtimistä.

Tilanteessa on hyvä tunnistaa, mihin voi vaikuttaa itse, mihin ei. Joihinkin asioihin tarvitaan käytännön ongelmanratkaisua, tukea ja neuvontaa. Taloudellisiin haasteisiin voi tarvita konkreettista apua. Jotta jaksaa hoitaa ne asiat, joille voi tehdä jotakin konkreettista, ei kannata väsyttää ja lannistaa itseään ja toisia kielteisellä asenteella! Kielteisyys vie voimat; on kuin potkisi turhaan kivenmurikkaa polullaan sen sijaan että lähtee kiertämään sitä. Vaikka tilanne olisi oikeasti haastava ja surullinen, sen hyväksyminen antaa voimia. Realiteetit voi hyväksyä; eihän tapahtunutta voi tehdä olemattomaksi. Mikä tapahtui, se tapahtui. Voi vain todeta: ”OK, tilanne on nyt tämä.” Tilanne on haastava, muttei toivoton!

On arveltu, että ihmisen yksilölliset ominaisuudet, kuten hyvä itsetunto, hyvät selviytymiskeinot ja vahva sosiaalinen tuki lieventävät työttömyyden terveysvaikutuksia. Itsestä huolehtiminen arjessa on tärkeää. Ulkopuolista tukea voi olla tarpeen saada ensiavuksi, jotta selviytyy kriisin ensivaiheesta, mutta jatkossa on hyväksi opetella huolehtimaan itsestään. Jos ihminen ei saa ymmärrystä ja tukea läheisiltä, tutuilta tai ystäviltä, hänen on tärkeä kohdella itseään kuin hyvä ystävä. Se tarkoittaa, ettei moiti, hauku, vähättele, kritisoi ja lannista, vaan tukee, lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Tällä tarkoitan itsemyötätuntoa.

Yleensä ajatellaan, että vahvasti ammattinsa varaan identiteettinsä rakentanut ihminen ajautuu väistämättä myös identiteettikriisiin, jos hän joutuu työttömäksi, vaihtaa alaa tai jää eläkkeelle. Ihmisen identiteettikin muovautuu läpi elämän. Monimutkaisempi ja aikaisempaa epävarmempi työelämä voi tehdä oman identiteetin ja paikan löytämisen todella haastavaksi. Toisaalta uusi työkulttuuri tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia; ihminen saattaa löytää kokonaan uudenlaisen työidentiteetin.

Yleensäkin on tärkeää tiedostaa, että ulkoa tulevat vaatimukset eivät ole totuuksia. Ei ihmisen pidä olla sellainen kuin hänen odotetaan olevan, eikä kaikkien tarvitse sopia yhteiskunnan ja kulttuurin valmistamiin muotteihin! On hyödyllistä tehdä itsetutkiskelua ja yrittää löytää se asia, joka on juuri itselle merkityksellinen. Itselle tärkeitten asioitten varaan on hyvä rakentaa tulevaisuutta, ja samalla voi kartoittaa sitä, mitä itsellä on jo hallussa, kuten, erilaisia kokemuksen myötä karttuneita taitoja. Harrastuksestakin voi joskus kehittyä leipätyö.

Työpaikan menettäminen pakottaa muutokseen. Muutosprosessi vaatii paljon, mutta se voi myös antaa kokonaan uuden suunnan elämälle. Työttömyyskauden voi ottaa myös levon kannalta, ja silloin on aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa. Kun jotain menettää, jotain uutta löytyy vanhan tilalle! Kiireisen ja paineisen työelämän oravanpyörästä ulos lentäminen voi joskus olla helpotuskin.

Uskon ylläpitäminen itseen, omiin kykyihin ja pystyvyyteen on ratkaisevaa. On hyvä muistella, missä kaikessa on onnistunut elämän varrella, ja mistä kaikista haasteista onkaan jo selviytynyt. Mitkä asiat ja omat ominaisuudet ovat auttaneet tähänkin saakka selviämään, ja edistäneet onnistumisia? Työelämässä oleminen on vain yksi vaihe oman elämän tarinassa, johon kuuluu erilaisia tilanteita ja vaiheita. Eikä ihmisen arvo vaihtele elämän varrella sen mukaan, onko töissä vai ei. Ei lapsi ole työssä käyvää aikuista vähempiarvoinen; ei myöskään ikäihminen, vaikkei olekaan työelämässä. Työtä arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa korkealle, joten on syytä muistuttaa toistuvasti siitä, ettei työ oikeasti millään tavalla määritä ihmisarvoa! Ja työtönkin voi ja saa olla onnellinen! Työttömien ”masentaminen” on sekä epäeettistä että järjetöntä, jos pyritään yhteiseen hyvään. Masennuksen lisääntyminen ei yhteiskuntaa rakenna…

TÄSSÄ LISTA ASIOITA, JOITA KANNATTAA POHTIA TAI TEHDÄ, JOS ON JÄÄNYT TYÖTTÖMÄKSI:

OTA TILANNE SELLAISENA KUIN SE ON. Hyväksy, hyväksy, hyväksy. Tilanne on nyt tämä, että olet toistaiseksi työtön. Jos sinulla on paha olo, ole myötätuntoinen itsellesi. On OK surra menetystä ja tuntea suuttumustakin. Mutta älä vaikeuta tilannettasi toimimalla vihamielisesti itseäsi tai muita kohtaan.

ÄLÄ TAKERRU MENNEESEEN, vaan kysy itseltäsi kysymyksiä, jotka suuntaavat huomiosi tähän hetkeen ja varovasti myös tulevaan. Miten tämä työttömyys vaikuttaa minuun? Mitä työ merkitsee minulle? Mitä odotan tulevaisuudeltani, ja mitä voisin tehdä sen eteen? Riittävätkö voimavarani? Millaista apua tarvitsen?

KESKITY TEKEMÄÄN SE, MITÄ VOIT, TÄSSÄ HETKESSÄ. Tulevaisuuttakaan ei tarvitse pohtia tauotta. Voi pyrkiä kokemaan sen, että tämä hetki on ihan hyvä; juuri tässä hetkessä ei ole ongelmia. Pohjimmiltaan ongelmat ovat joko menneet tai vasta tulossa, jos ovat. Tämä on hyvä hetki huolehtia itsestä ja osoittaa itselleen myötätuntoa.

ÄLÄ SIIS LIIAKSI MÄREHDI. Murehtimisen ja märehtimisen vähentämiseen voi auttaa ns. ”huolihetki”- harjoitus. Se on yksinkertaisesti sitä, että päättää tietyn ajan päivästä, jolloin märehtii ja murehtii asioita esim. kirjoittamalla huoliaan ylös, tai miksei myös puhumalla asiasta toisille. Muuna aikana ei murehdita, vaan ajatukset siirretään huolihetkenä käsiteltäviksi.

ASETA ITSELLESI JOITAKIN SOPIVIA TAVOITTEITA. Tavoitteitten saavuttaminen antaa uskoa omaan pystyvyyteen. Tee vaikka jokin pieni käsityö, siivoa komero tai autotallia, käy kävelyllä.

POHDI OMIA ARVOJASI. Joitakin näkökulmia ja prioriteetteja on ehkä tarpeen miettiä uusiksi. Jospa olisikin järkevää esim. huolehtia terveydestään, niin olisi kunnossa sitten kun löytää uuden työpaikan tai jonkin toimeentulon?

MUISTA, ETTET SINÄ OLE VAIN TYÖSI. Et ole roolipelle, olet ihminen. Olet tärkeä olento, olitpa töissä tai et. Mitä enemmän itseään arvostaa työn kautta, sitä voimakkaammin sen menettäminen vaikuttaa itsetuntoon ja omakuvaan! Älä rakenna minkään sellaisen varaan, mikä voi nykyelämän tuulissa horjua ja kaatua.

ÄLÄ ERISTÄYDY TURHAAN! Ole itseksesi, jos haluat ja tarvitset yksinoloa, mutta älä anna tarpeettomien häpeäntunteitten eristää itseäsi, jos tunnet kaipaavasi seuraa! Työttömyyskaudella on ehkä aikaa elvyttää vanhoja ystävyyssuhteita ja nähdä enemmän sukulaisia. Hyvä parisuhde auttaa työttömyydestä selviämisessä, ja muutkin ymmärtäväiset ihmiset voivat sekä auttaa konkreettisesti että tarjota emotionaalista tukea.

OLE ERITYISEN YSTÄVÄLLINEN ITSELLESI, jos olet yksinäinen!

HARRASTUKSET JA VAPAAEHTOISTYÖ voivat antaa sisältöä ja merkitystä arkeen. Jos kaipaa tavoitteellista toimintaa, siihen ei välttämättä tarvita työn viitekehystä.

OMASTA KUNNOSTA HUOLEHTIMINEN on pitkälläkin tähtäimellä tärkeää, ja nyt siihen on aikaa!

LUONNOSSA OLEILU tekee hyvää ja rauhoittaa! Kiipeä vaikka mäelle katselemaan maisemia, aivan kuin omaa elämääsi, jossa on monia vaihtoehtoisia määränpäitä ja reittejä.

KÄY MUSEOSSA. Ajankulun ja ajan suhteellisuuden hahmottaminen antaa perspektiiviä omaan tilanteeseen.

ÄLÄ OMAKSU TYÖTTÖMÄN IDENTITEETTIÄ. On hyvä oppia elämään työttömyytensä kanssa, muttei pidä antaa työttömyyden määrittää itseään. Työttömyys on olosuhde tai olotila, ei pysyvä ominaisuus!

MIETI UUSIA VAIHTOEHTOJA. Työttömänä saa miettiä tilannettaan uudelleen, ja myös vaikkapa kouluttaa itseään. Ihminen pystyy oppimaan uutta koko ikänsä, ja karttunut elämänkokemus on arvokasta!

TUTKISKELE ITSEÄSI: Tarvitaan itsetuntemusta tai havainnointikykyä siitä, mikä itselle olisi sopivaa. Tutustu itseesi, omiin ominaisuuksiisi ja mielenkiinnon kohteisiisi. Yksi kypsän identiteetin ominaisuuksista on joustavuus ja avoimuus muutoksille. Ihminen kokee toteuttavansa omia vahvuuksiaan ja tarpeitaan. Hän on terveellä tavalla itsevarma ja kykenee aitoon vuorovaikutukseen toisten kanssa.

POHDI ELÄMÄNFILOSOFIAASI. Usko, että elämällä on merkitystä ja tarkoitusta, vaikket tietäisi, mikä se on. On ihmeellistä olla olemassa ja elossa.

KEHITÄ ITSEÄSI HENKISESTI, KEHITÄ PSYYKKISTÄ JOUSTAVUUTTA VASTAISEN VARALLE. Kehitä sietokykyäsi muutoksille. Kehitä identiteetti, joka ei perustu yhteen ja samaan työhön ja ammattiin; vaan siihen, että olet olento, joka on olemassa ja elää. Epävarmuuden sietokyky ja joustavuus lisääntyy, kun kehität tietoisuustaitojasi!

KEHITÄ ITSETUNTOASI. Itsetunnon käsi- harjoituksesta voi olla hyötyä myös työttömäksi jääneelle. Kämmen muistuttaa, että olemassaololla on tarkoitus, ja ihmisarvo on kaikilla. Peukalo muistuttaa siitä, että olet OK tilanteestasi riippumatta. Etusormi muistuttaa siitä, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, työttömänäkin. Keskisormi muistuttaa siitä, ettei sinun tarvitse miellyttää kaikkia (esim. niitä, joilla on kielteinen asenne työttömiin). Nimetön kehottaa suhtautumaan itseensä ystävällisesti ja kannustavasti haastavassa tilanteessa. Ja pikkusormi muistuttaa sinua huolehtimaan ”sisäisestä lapsestasi” eli perustarpeistasi, ja tekemään jotakin mukavaa!

JOS MASENTAA, LUE NÄMÄ VINKIT.

LOPUKSI…

Joten, vaikka oletkin ehkä juuri työtön tai jäämässä työttömäksi, muista, elämä on arvokasta ja se voi olla mielekästä, vaikka olisit syntynyt etanaksi tai kasviksi. Kunnioita elämää sinänsä. Älä kadota itseäsi peleihin ja näytelmiin, joita ihmisyhteiskunta pyörittää! Elämän epävarmuutta on hyvä oppia sietämään ja hyväksymään se, että elämme maailmassa, missä mikään ei ole varmaa, mutta jossa on myös lukuisia mahdollisuuksia. Muutoksen hyväksyminen ja itsensä kehittäminen psyykkisesti joustavammaksi on avainkysymys muutoksiin sopeutumisessa. Muutos ei ole vihollinen, joka pitää torjua; se on osa elämää, ja muutosprosessi kehittää meitä. Kasvaminen uudenlaiseksi ihmiseksi on myös muutosta; muutos on kasvamista, eikä kukaan voi kasvaa muuttumatta.

Ihmisen täytyy luopua aiemmasta voidakseen saada uutta; aivan kuin loisimme kuoremme uudelleen, kun emme enää mahdu vanhan sisälle. Kuten ihosoluja kuolee koko ajan ja antaa tilaa uudelle iholle, jotakin meissä, elämässämme, itsessämme, kuolee jatkuvasti, ja antaa tilaa uudelle.

Kukaan ei siis kadota itseään, vaikka kadottaisi työpaikkansa. Kenties jossakin vaiheessa voi tyynesti todeta:

”Työpaikka meni, mutta ihmisyys jäi. Minä olen yhä olemassa, ja elossa!” 

Käsillä tekeminen kehittää aivoja

Tarve raakkua ja käsittää asioita, vaikkei mitään saisikaan kunnolla käsiteltyä.
Mutta onpahan ainakin jäänyt jotain käteen, edes oman käden jälki, siis...

Sattuneesta syystä aloin muistella, mitä mieleeni on jäänyt tutkimuksista tai pohdinnoista käsillä tekemisen merkityksestä aivotoiminnalle. Minusta nimittäin tuntuu, että ajatteluni ”tökkii”, jos käteni ovat jollain tavalla epäkunnossa. Yhdenkin sormen toiminnallinen haitta näyttää siirtävän haitan myös aivotoiminnan tasolle. Millainen tämä yhteys sitten neurotieteen tasolla onkaan, käytännössä huomaan sen kyllä.

Etsiskelin netistä hieman tietoa aiheesta, ja tekstiiliopettajaliiton sivuilta löysin tekstin, jossa viitattiin aivotutkija, Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Minna Huotilaisen kommentteihin käsitöitten merkityksestä aivoille.

”Käsitöiden tekeminen kehittää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Kahdella kädellä tekeminen aktivoi molempia aivopuoliskoja, mikä parantaa aivopuoliskojen yhteistyötä. Käsitöissä käytettävät materiaalit ja töiden kolmiulotteisuus stimuloivat aivoja ja kehittävät näin kolmiulotteista hahmottamiskykyä.”

Samassa jutussa todetaan myös, että ”luova toiminta aktivoi ja mahdollistaa haastavien kokonaisuuksien oppimisen. Käsitöiden tekeminen nostaa itsetuntoa, rakentaa kokonaisempaa minäkuvaa ja aikaansaa positiivisen kuvan omasta pystyvyydestä.”

Tekstiiliopettajien jutussa mainitaan myös siitä, että käsitöiden tekeminen tukee keskittymistä. Tämä on minulle kokemusperäisesti itsestäänselvyys! Minun on erittäin vaikea keskittyä, ellei minulla ole käsilleni mitään näprättävää, vähintään kynä ja paperi. Keskittyminen on luonnollisesti oleellista uusien asioiden oppimisessa. Samassa jutussa todetaan, että esimerkiksi ”neulominen vieraskielistä tv-ohjelmaa katsoessa voi tehostaa vieraan kielen oppimista”. Tämän sanotaan perustuvan siihen, että kielellinen järjestelmä ja oikean käden alue sijaitsevat aivoissa lähekkäin. No, siinä tapauksessa pitäisi kai riittää pelkästään oikean käden aktivointi, tai jokin muu tekeminen, joka ohjautuu lähellä aivojen kielellisen järjestelmän aluetta. Arvelisin, että kummankin käden käyttäminen samanaikaisesti voi olla vielä hyödyllisempää kuin pelkän paremman käden aktivointi. Mutta sen ainakin olen käytännössä huomannut, että jos olen kuunnellut äänikirjaa ja askarrellut tai piirtänyt jotakin, äänikirjan sisältöjä palautuu mieleen, kun myöhemmin katselen tekelettäni. Minulla on esimerkiksi yksi värityskäsi, jota nimitän mielessäni ”ilmastokädeksi”, koska piirsin sitä seuratessani ilmastonmuutosdokumenttia. Dokumentin sisällöt tulvivat mieleeni, kun vilkaisen kyseistä kuvaa.

Monelle käsityöt ovat varmasti luonteva keino rentoutua ja purkaa stressiä. Neulomisessa samanlaisena toistuva liike tuottaa mielihyvää (vähän niin kuin pakkotoiminnoissakin). Tästä tulee mieleen eräs neuroottinen muumihahmo, joka neuloi pakonomaisesti ollessaan stressaantunut. Sinänsä neulominen on tietysti varsin hyödyllinen pakonomaisen stressinhallinnan muoto, siinä missä useimmiten myös stressaantuneena siivoaminenkin.

Professori Minna Huotilaisen mukaan keskeneräiseksi jääneitäkään käsitöitä ei pitäisi piilotella, vaan ”ne ovat osoitus ponnistelusta omien taitojen ylärajoilla, mikä on tulevan onnistumisen ehto. Oman keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehityksen kannalta.”

Tämä on varmaankin aivan totta. Moni keskeneräiseksi jäänyt tekele rojulaatikoitten pohjalla ainakin symboloi omaa älyllistä ja henkistä keskenkasvuisuuttani. Tosin, minun tapauksessani kesken jääminen kuvastaa usein myös sitä, että olen yksinkertaisesti kyllästynyt kesken projektini. Innostun kokeilemaan jotakin, ja kun saan kokemuksen siitä, millaista tuo tekeminen on, sitä ei huvitakaan välttämättä tehdä loppuun. En ole riittävän motivoitunut tekemään siitä mitään valmista ”tuotetta”. Toisinaan tämä kertoo yleisasenteesta, ettei valmis lopputulos välttämättä olekaan se tärkein juttu, vaan nimenomaan kokeileminen ja tekemisen prosessi. Joskus kuljeskeleminen vailla määränpäätä onkin itsetarkoitus. Elämäkin on tavallaan vaeltelua; ei se kai ole sitä, että matkustetaan mahdollisimman tehokkaasti määränpäähän (=kuolemaan)?

No, minulla on erityisiä haasteita saada asioita valmiiksi, mutta ehkä se johtuu myös siitä, että aloitan liian monta projektia yhtä aikaa. Jos olisi mielessä vain yksi, olisi todennäköistä, että tekisin sitä, kun en kuitenkaan voi olla tekemättä mitään. Tosin, jossain vaiheessa vireystila romahtaa, koska olen niin kyllästynyt toistamaan samaa, eikä lopputulos kenties motivoi tarpeeksi. Vaihteluhan virkistää, joten, käytännössä pompin enemmän tai vähemmän hallitusti useamman projektin välillä. Tämä näkyy muissakin luovissa projekteissa kuin käsitöissä. Se näkyy myös kotitöitten tekemisessä…

Myös Ylen sivuilta löytyi juttu käsitöitten merkityksestä. Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta toteaa: ”Käsityö voi antaa virkistystä sekä tasapainon ja elämän tarkoituksellisuuden tunnetta”. Tilastokeskuksen mukaan 67 % suomalaisista tekee vapaa-ajallaan käsitöitä. Joillekin käsityö on terapeuttista toimintaa, ajanvietettä, sosiaalista toimintaa, ja joillekin tapa ansaita lisätuloja. Useimmiten se on vapaaehtoista tekemistä, jolla ”haetaan mielenrauhaa sekä hyödyllisyyden- ja tyytyväisyydentunnetta.”

Ylen jutussa mainitaan, että ”elinkeinoelämän valtuuskunnan asennetutkimuksen mukaan suomalaisille henkisen tarpeentyydytyksen alueeseen kuuluvat asiat ovatkin tärkeämpiä kuin materiaaliset asiat. Inhimilliset toiveet hyvästä elämästä samoin kuin eettisyys ja esteettisyyden arvostus ovat nousseet globaalisten arvojen vastapainoksi. Suomalaisten arvot eroavat hieman länsimaisesta arvoprofiilista, sillä arvojen tärkeysjärjestyksessä on materiaalisten arvojen sijasta terveys, perhe ja henkinen tasapaino.”

Käsityöt, kuten muukin merkityksellinen tekeminen ja toiminta, lisäävät hyvinvointia ja positiivista mielialaa. Käsityöt voivat liittyä myös elämäntapaan, jossa tuotteita halutaan valmistaa, korjata ja uudelleen hyödyntää. Silloin käsillä tekeminen voi olla osa ”arjen leppoistamista tai elämänlaadunparantamista ja kulutuksen vähentämistä”. Ajattelen kyllä itsekin, että käsillä tekeminen kuuluu ekologiseen elämäntapaan. Minulle se on esimerkiksi erilaisten kierrätysmateriaalien käyttöä luovassa askartelussa ja tekstiilien korjaamista tai tuunaamista.

Ylen jutussa pohditaan, että nykypäivänkin ihmisillä voi olla tarve tehdä jotakin toisenlaista kuin tietopainotteisessa opiskelussa tai työssä. Nykyajan töissähän ei välttämättä näe oman kätensä jälkeä, eikä aina synny mitään konkreettisesti havaittavaa tekemisen tulosta. Käsityön konkreettinen tulos on myös ”tekijänsä persoonallisuuden toteutuma”. Tällöin ”käsityöllä on merkitystä ihmisen omakuvan muodostumisessa sekä itsetunnon kehittymisessä ja ylläpitämisessä”.

Käsityön tekemisen prosessi voi olla ns. flow-kokemus. Jos käsityö on pitkällinen prosessi, se voi antaa ”tilaa ja aikaa erilaisten yksilölle merkityksellisten, jopa vaikeiden, asioiden käsittelyyn. Kun ihminen tuntee voivansa säädellä joitakin asioita maailmassaan, tulee hän tietoiseksi itsestään, voimautuu tai kokee edes jonkin elämänosa-alueen hallittavaksi.”

Käsitöitten hyvinvointia tuottava merkitys liittyy siis sekä itse käsityötuotteeseen että käsityön tekemisen prosessiin. Käsityöhön voi myös liittyä ”symboliikkaa tekijästä itsestään ja hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja maailmaan.”

”Käsin tekemistä eli kehollisen tiedonhankinnan tai motoriikan merkitystä ei voikaan kokonaan korvata kulttuurin välityksellä ja abstraktin ajattelun avulla saadulla tiedolla. ”

Voisin kyllä allekirjoittaa kaikki nämä käsityötieteen professori Sinikka Pölläsen esittämät toteamukset. Se, miten ihminen harrastaa käsitöitä, kertoo hänestä hyvin paljon. On esimerkiksi ihmisiä, jotka tekevät yhdessä ja esittelevät töitään toisilleen. Jotkut tekevät yksin, mutta jakavat valmiita töitänsä nettiin. On ihmisiä, jotka tekevät tarkasti ohjeen mukaan ja iloitsevat siitä, ettei tuotoksissa ole virheitä. On ihmisiä, jotka tuottavat paljon valmista, eivätkä liiaksi stressaa pienestä laadullisesta vaihtelusta. On monenlaisia muitakin käsillä tekeviä. Ja sitten on meitä, jotka eivät läheskään aina noudata valmiita kaavoja, epäonnistuvat usein, eivätkä välttämättä saa paljoa valmista aikaan. Mutta jos jokin tulee joskus valmiiksi, lopputulos on kyllä varsin omintakeinen. Toisinaan lonkalta vetäisty ja outo, toisinaan perfektionistisen pikkutarkasti väsätty, ja silti hieman outo…

Poimin vielä yhden tuoreemman nettilähteen tästä aiheesta, tosin, erityisen kömpelöllä suomenkielellä kirjoitetun jutun, jossa kuitenkin oli eräitä mielenkiintoisia pointteja. (Miksi-kasityot-ovat-hyvaksi-aivoille?)

”Aivoja stimuloivia käsitöitä harrastamalla pystyt välttämään kognitiivisten kykyjesi vähentymistä, ja samalla voit rentouttaa itseäsi sekä parantaa käsi-silmä –koordinaatiotasi.”

Mikä tahansa käden taitoja sisältävä toiminta on ”aivojen huoltoa”, ja käsillä tekeminen lisää hyvinvointia tuottavien hormonien erittymistä. ”Säännöllinen käsitöiden harjoittaminen kehittää hienomotorisia taitoja ja luovuutta.” ”Ne ovat myös hyvä tapa ottaa etäisyyttä päivittäisiin rutiineihin ja niihin ongelmiin, jotka tuottavat meille pelkoa, ahdistuneisuutta ja muita epäterveitä (???) tunteita.”

Jutussa viitataan tutkimukseen, jonka muuan Betsan Corkhill toteutti 3 545 kutojan kanssa. Tutkimuksen mukaan 50 % mukana olleista ihmisistä havaitsi, että kutominen lisäsi heidän onnellisuuttaan ja rentoutumistaan. Suurin osa oli sitä mieltä, että se auttoi heitä alentamaan stressiä sekä lisäämään heidän luovia kykyjään.

Toisessa, Neurology –lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että ”taiteelliset aktiviteetit voivat vähentää ihmisen riskiä kokea vähäistä kognitiivista vahingoittumista (tarkoittaa kai iän aiheuttamaa rappeutumista?)”. ”Ne ihmiset, jotka maalaavat, veistävät, valokuvaavat tai piirtävät keski-ikäisinä tai vanhuksina, omaavat 73 % pienemmän todennäköisyyden kokea vähäistä kognitiivista vahinkoa verrattuna niihin, jotka eivät näitä aktiviteetteja harrasta ollenkaan.” ”Ne jotka harrastavat käsitöitä omaavat jopa 45 % pienemmän riskin kärsiä dementiasta kuin ne, jotka eivät harrasta näitä asioita.” En edes viitsi lainata loppuosaa jutusta, koska se on niin kömpelöä suomenkieltä, mutta asiasisältö oli ihan innostava…

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että käsillä tekeminen on monipuolisesti hyödyllinen harrastus, joka mm. suojelee aivotoiminnan rappeutumiselta, virkistää mieltä, kehittää mielikuvitusta, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, auttaa keskittymään ja ajattelemaan, antaa toiveikkuutta, luo sosiaalisia yhteyksiä, tarjoaa väylän itseilmaisulle jne. Eikä siihen tarvitse investoida paljoakaan. Aina voi hyödyntää kierrätysmateriaalia (eettisesti paras vaihtoehto), jota moni koti pursuaa. Toisekseen voi käydä kirpparilla, josta löytää vaikka mitä inspiroivaa materiaalia. Joitakin erityistarvikkeita saattaa kyllä joutua hankkimaan uutena, mutta siinäkin on aivoja kehittävä älyllinen haaste, kun ottaa tavoitteekseen valmistaa käsityönsä mahdollisimman ekologisesti.

Käsillä tekemisen voi aloittaa vaikkapa tekemällä kuvan omasta kädestään. Omatekoinen käden kuva voi toimia muistuttajana niin käsillä tekemisen hyödyllisyydestä kuin myös itsetuntoasioista (ks. Itsetunnon käsi). Samalla kun askartelee, voi tehdä kiitollisuusharjoitusta. Voi eläytyä siihen tunteeseen, miten hienoa ja ihmeellistä on, että meillä on kädet, joilla voi tehdä kaikenlaista. Ajoittain, kun jokin ruumiinosa ei toimi kunnolla, ymmärtää näet paremmin olla kiitollinen siitä, kun kaikki toimii...