Missä oletkaan juuri nyt; oletko kotona, vai ihan pihalla? Toisin sanoen, oletko läsnä tässä ja nyt, tietoisena, vai uppoutuneena omaan tulkintaasi, ajatuksiisi, muistoihisi, oletuksiisi, tunnelmiisi, fantasioihisi, kauhukuviisi tai mihin tahansa muuhun, mikä ei ole todellista?
Keskustelukumppanini sanoi tässä äskettäin harrastavansa erittäin paljon ”eskapismia”, ja erityisesti silloin, kun stressitaso nousee, ja on paljon sellaista, mitä pitäisi tehdä. Ymmärsin varsin elävästi tuollaisen kokemuksen, koska minulla on sellaiseen sisäsyntyinen taipumus. Tilanne on sitäkin mutkikkaampi, jos ihmisellä on lähes koko ajan stressaantunut olo; sitä voimakkaampi on tarve olla jossakin muulla.
Eskapismilla tarkoitetaan ”todellisuuspakoisuutta”. Alkujaan (eli 1930-luvulla) sitä käytettiin brittiläisessä kirjallisuudentutkimuksessa kuvaamaan ”yhteiskunnallisen tietoisuuden ja realismin puutetta”. Muistelenpa mm. J. R. R. Tolkienia jossain yhteydessä syytetyn eskapismista. Wikipedia toteaa, että ”Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn, matkustelun ja/tai fantasioinnin kautta”. Termillä saatetaan kuvata myös ”ihmisten toimenpiteitä masennuksen ja surullisuuden tunteiden lievittämiseksi.”
Tuossa viimeksi mainitussa ilmiössä ei pitäisi sinänsä olla mitään haitallista. Karusta ja ahdistavasta todellisuudesta pakenemiseen on hyvä olla mahdollisuuksia tämän maailman keskellä; muuten olotila voisi äityä sietämättömäksi. Mutta, kuten arvata saattaa, on omat riskinsä siinäkin, ellei ihminen missään vaiheessa kohtaa todellisuutta ja niitä haasteita, jotka vaativat ehkä joitakin toimenpiteitä, jotta ihminen tai muu elävä pääsee jollain tavalla mielekkäämpään tilanteeseen. Tai, muuta tietoisuuttaan, jolloin näkökulma muuttuu, vaikkei tilanne muuttuisikaan.
Toisin sanoen, esimerkiksi omiin mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen voi olla erittäin terapeuttista ja auttaa jopa älyllisissä haasteissa ja uusien innovaatioitten kehittelyssä. Mutta jokin yhteys reaalimaailmaan on säilytettävä. Käsittääkseni se kriittinen yhteys on tietoisuus, ”mielitaju”. Ihmisen on syytä tiedostaa, milloin hän kuvittelee, milloin hän tulkitsee, luulee ja olettaa. Muuton ”eskapismi” on ottanut ohjat ja ihmisen niin sanottu ”realiteettiote” on kadonnut. Ja jos ihmisen toiminta perustuu ikään kuin sokeaan pakenemiseen, ei siinä hänen itsensäkään mielestä olisi mitään järkeä, jos hänellä olisi mahdollisuus tarkastella sitä objektiivisesti.
Taipumus paeta todellisuutta voi aktivoitua enemmän tai vähemmän laajoissa ympyröissä. Wikipediassa puhutaan ”sosiaalipsykologisesta eskapismista”, ”sosiologisesta eskapismista” ja ”yksilöpsykologisesta eskapismista”, ja minä ainakin harrastan vaihtelevasti näitä kaikkia. Pakenen ryhmäpainetta, pakenen yhteiskunnan tasolla kulttuurista yhdenmukaisuuspainetta, pakenen omia murheitani oman pääni sisällä…
Joku oli tehnyt tutkielman ”hedonistisesta eskapismista ja kulttuurituotteiden kuluttamisesta”. Olen nyt sen verran ”hedonistinen”, etten jaksa lukea tuota tutkielmaa, vaan pakenen mieluummin omien ajatusteni pyörittelyyn ja valmiiksi tiivisteltyihin oletuksiin. Wikipedia kuvailee eskapismin ilmiötä vielä näillä sanoin:
”Nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys sekä lisääntyvät paineet työtä ja opiskelua kohtaan voidaan nähdä myös syynä eskapismin lisääntymiseen. Downshifting- termi on lanseerattu ilmiön estämiseksi.”
Jos oikein olen ymmärtänyt, eskapismia kehittyy sitä enemmän, mitä voimakkaammin yksilö kokee vallitsevan kulttuurin, säännöt, tavat yms. itselleen vieraiksi, vastenmielisiksi tai jopa ahdistaviksi. Ja tästä voidaan olettaa aika suoraan, että mitä enemmän ihmisyksilö poikkeaa muitten ihmisten ehdoilla kehittyneestä kulttuuriympäristöstä tai ”maailmasta”, sitä voimakkaampi on hänen tarpeensa paeta jonnekin toisaalle, tai jopa kokonaan. Väestössä on ehkä valtaosa niitä, jotka ainakin olevinaan ovat kovinkin aidosti osa tätä yhteiskuntaa ja yhteisöä, elävät omasta mielestään riittävästi ”tässä hetkessä” ja trendikkäästi, ja sääntöjen mukaan, ja vain kohtuudella viihteeseen uppoutuen. Ja sitten on enemmistön mielestä hieman paheksuttavankin ”eskapistisia” ihmisiä, jotka elävät enimmäkseen omissa ”maailmoissaan” tai kuplissaan, ja joita usein nimitellään myös ”syrjäytyneiksi”.
Toisaalta, jos kaikkea ”todellisuuden pakenemista” nimitettäisiin eskapismiksi, sitä harrastettaisiin kyllä lähes jatkuvasti ja laajasti. ”Epäsyrjäytynyt” enemmistökin harrastaa sitä. Aivan tavallisetkin ihmiset ovat varsin usein ihan muissa maailmoissa kuin todellisuudessa; siis, omissa ”harhaisissa tulkinnoissaan”, vaikka kuvittelisivat olevansa ”kartalla” ja kiinni hetkessä. Joku kuvittelee olevansa vaikkapa mahtava myyntitykki, ja touhottaa ja pälpättää tässä harhassaan silmät päässä seisoen, tuntien euforiaa omasta valeitsestään. Elääkö hän muka todellisuudessa? Hän ehkä siirtyy tykityksensä jälkeen päihdeharhaiseen todellisuuteen, tai seikkailemaan jossakin toisessa mielikuvitusmaailmassa, eläytyen johonkuhun tunnettuun mielikuvitushahmoon tai itse keksimäänsä sosiaaliseen rooliin. Yhtä lailla joku vouhottaa omasta kiiltokuvaitsestään, luullen itsekin olevansa tuo kaunisteltu kuori ja elävänsä ”tosielämää”, kun suorittaa sitä kaikkea, minkä luulee olevan tärkeää. Joku uskottelee olevansa ”ihan tavallinen ihminen”, koska pelkää olevansa epäsuvaittu friikki, jos ei noudattaisi kaikessa sitä mitä muutkin tekevät ja kuvittelisi oikeasti nauttivansa siitä kaikesta.
Harhaisuutta on niin monenlaista. Voisi todeta tässäkin yhteydessä, että ”hedelmistään puu tunnetaan”. Henkilökohtaisesti en pidä harmittomissa mielikuvitusmaailmoissa oleilemista ainakaan sen haitallisempana ilmiönä kuin olemista ikään kuin olevinaan kartalla tässä todellisuudessa, mutta roolia esittäen ja itsensä siihen kadottaen. Onhan parempi olla tietoisesti jossain roolissa mielikuvituksissaan kuin esittää jotakin roolia tässä yleisesti ottaen reaalimaailmana pidetyssä maailmassa, tajuamatta edes itse esittävänsä, olevansa epäaito, ”valeminä”.
Mitään oikeasti yhteisesti jaettavissa olevaa ”todellisuutta” ei ihmisten suppeitten mielten tasolla voi edes olla olemassa, koska kukin ihmismieli luo oman ”todellisuutensa”, joka on aina vajavainen, perustuen oletuksiin ja puutteelliseen tietoon. Eivätkä nämä puutteelliset yksilökohtaiset ”todellisuudet” aina löydä yhteistä näkemystä kaikkien kanssa oikein mistään. Onhan selvää, että esimerkiksi minun näkemykseni maailmasta on hyvin erilainen kuin vaikkapa jollakulla ihmisen ylivertaisuuteen uskovalla ekonomistilla. Emme elä samaa todellisuutta, emmekä ole samalla taajuudella. Jos joutuisin hänen ”todellisuuteensa”, yrittäisin kyllä paeta sieltä…
Eläimet pakenevat eri tavoin, usein henkensä edestä, vaikkei henki aina olisikaan oikeasti uhattuna. Laumaeläimet pakenevat yleensä sinne minne muutkin. Jotkut saaliseläimet yrittävät harhauttaa takaa-ajajan, mutta juoksevat ympyrää. Jotkut luottavat nopeuteensa. Monet eläimet piileskelevät yksin; lymyilevät, yrittävät olla hiiskahtamattakaan. Ihmiset tekevät tätä kaikkea. Introverteille on ehkä tyypillisempää piileskellä ja lymyillä kuin juosta paniikissa muun porukan mukana tai päättömästi ympyrää. Mutta mitä me oikeastaan pakenemme, muutakin kuin muita ihmisiä, yhteiskuntaa, viranomaisia, kulttuuria?
Monet ihmiset yrittävät pohjimmiltaan paeta tietoisuutta, syvempää ymmärrystä omasta itsestään. Ihmiset pakenevat itsensä kohtaamista hyvin moninaisilla tavoilla; usein tähän ”reaalimaailman myllerrykseen”, tekemiseen, toisten ihmisten seuraan, viihteeseen, murehtimiseen, haaveiluun, ideointiin…
Kuten Jon Kabat-Zinn toteaa yksinkertaisesti, ”Ihminen ei voi paeta itseään, vaikka kuinka yrittäisi.”
Tavallaan olemme kaikki ”eskapistisia”, jos pakenemme sitä, mitä olemme. Ja juuri se on tarpeetonta pakenemista. Pelkäämme sitä mitä emme tunne; pidämme muukalaista vihollisena, vaikka hän olisi potentiaalinen ystävä. Eikö olisi helpottavaa jonakin päivänä pysähtyä ja kääntyä kohti sitä muukalaista, joka on seurannut perässäsi kuin varjo; kohdata hänet, katsoa häntä arvostelematta, kuin ihmettä, ojentaa hänelle kätensä ja antaa hänen tulla elämääsi? Hän olikin sinä, ja sinä olet.
PS: Yksi eskapistinen harrasteeni on jonkinlaisen keskiaikafantasian tai "spekulatiivisen fiktion" kirjoittaminen, eli Ohdakemaa- kirjasarja. En kuitenkaan pakene sen parissa psykologia tai henkisiä "realiteetteja", vaan siinä suhteessa nuo tarinat ovat pääosin hyvinkin realistista ihmismielen kuvausta, ja vain hyvin vähän "viihteellistä hömppää".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti