Kysy sitä itseltäsi aika ajoin, päivän mittaan; ”Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?”
Liian vaikeaa toteutettavaksi? Ehkäpä onkin. Mutta miksi se on niin vaikeaa, että loppujen lopuksi aika harva ihminen elää valppaana sille, mitä kussakin hetkessä tarvitsisi?
Miksemme kysy itseltämme, mitä tarvitsemme, vaikka teoriassa tietäisimme, että se olisi järkevää, tai jopa viisasta tulevan elämämme kannalta? Tai, vaikka kysyisimmekin sitä, emme kuitenkaan jää kuuntelemaan vastaustamme? Tai, vaikka jo tietäisimme vastauksen, emme anna itsellemme sitä, mitä oikeasti tarvitsemme?
Onko meillä kaiken kaikkiaan liian kiire? Emmekö ehdi pysähtyä, tai malta pysähtyä? Vai olemmeko liian väsyneitä edes ajatellaksemme mitään? Koemmeko, ettei sillä ole väliä, mitä tarvitsemme, emmekä siksi uhraa asialle aikaamme, jonka olemme varanneet jotakin muuta tarkoitusta varten, tai joitakin muita ihmisiä varten?
Ansaitsetko saada mitä tarvitset? Uskotko, että olet niin tärkeä ja arvokas olento, kuten kaikki muutkin ovat, että sinullakin on oikeus kohtuulliseen hyvinvointiin? Se, oletko onnellinen tai tunnetko tasapainoa vai et, onkin sitten hieman mutkikkaampi asia. Kaikki eivät ole onnellisia, vaikka edellytykset perustarpeitten tyydyttämiseen näyttäisivät olevan kunnossa. Ja toisaalta, jotkut vaikuttavat onnellisilta, vaikka eläisivät jossain suhteessa puutteen alaisina. Niin, mitähän sinä tarvitset, jos kaikki näyttää olevan hyvin, muttet silti tunne itseäsi onnelliseksi?
Haluaminen on eri asia kuin tarvitseminen, joten, en tarkoita, että ihmisen on saatava sitä mitä hän haluaa. Saatan haluta vaikkapa kupin kahvia, mutten oikeasti tarvitse kahvia, vaan lepohetken. Saatan haluta tehokkaamman läppärin, mutta oikeastaan tarvitsenkin ehkä vain aikaa; aikaa tehdä asioita rauhassa ilman että seuraava tekeminen välkkyy kirkuvana mielessäni. Tai, tarvitsen jotakin muutosta, joka vapauttaa minut noilta mieleni tuottamilta hälytyksiltä, kun yritän ennakoida tulevia tekemisiä, tai muistikuvani varoittavat tutuista karikoista…
Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?
Tarvitsenko oikeasti lisää aikaa, jos ajan kokeminen tarkoittaa lisää kärsimystä; tarvitsenko jotakin tulevaa tavoitetta, jonka kuvittelen tekevän minut onnelliseksi, sitten kun olen saavuttanut sen? Tarvitsenko jotakin uutta, mielenkiintoista virikettä, juuri nyt?
Ehkä aavistan tarvitsevani jotakin valtavan isoa ja merkityksellistä, niin että on kuin sisälläni olisi valtava aukko, tyhjä kolo; joten, täytän itseni murusilla ja krääsällä, täyteaineilla, hötöllä, tai omalla ja toisten jätteillä, kauhulla, murehtimisella ja märehtimisellä, melkeinpä millä tahansa, ettei vain tarvitsisi kokea tyhjyyttä. Tyhjyys on pelottavaa, koska se voi täyttyä millä tahansa, ellemme itse täytä sitä jollakin mieltämme suuremmalla.
Niinpä täytän mieleni paetakseni tyhjyyttä; sitten tyhjennän mieleni pelästyneenä sen täyteyttä tai täytteen hirvittävyyttä tai likaisuutta tai ällöttävyyttä, ja tämä jatkuu kuin loputtomana, hyödyttömänä noidankehänä, jossa toden totta olen mieleni vanki, juoksemassa ympyrää oman pääni sisällä, kahlittuna valjaisiin, joitten toinen pää on kiinni… Missä?
Pitelen niitä itse. Pitelen kiinni, koska irti päästäminen olisi uhkarohkeaa; sehän voisi heittää minut jonnekin muualle tyhjyyteen, ja kaikki alkaisi taas alusta. Täytän siis mieleni tyhjyyden ulkopuolisilla tai sisäsyntyisillä virikkeillä, koska pelkään sitä tunnetta, ettei siellä ole mitään. Mutta ehkä siellä onkin. Ehkä se jokin on jotakin niin suurta, etten voi nähdä sen rajoja ja muotoa. Tai ehkei sillä edes ole rajoja. Ehkä se on ääretön.
Mutta pelkään tuntematonta äärettömyyttä, joten roikun kiinni siinä, mihin mieleni on tarttunut, ja olen vietävissä sinne minne oman mieleni energiavirta minua johtaa. Mutta tämä virta ei johda muuhun kuin uuteen kierrokseen samassa kehässä, ellei uutta reittiä avaudu; uutta uomaa jonnekin muualle. Tai, jos päästän irti ja lennän keskipakoisvoiman heittämänä ulos mieleni kehästä, päädyn kyllä jonnekin muualle. Ehkä siellä on tyhjää, ja tunnen olevani keskellä äärettömyyttä, mutta keskitän huomioni hetkeksi siihen, mistä lensinkään ulos.
Kun olen mieleni ulkopuolella, voin rauhassa katsella, miten ajatukseni juoksevat kehää mieleni sisällä, pääsemättä koskaan perille. Ehkä se onkin kuin generaattori. Ehkä tuo ajatusmylly tuottaa keskiössään energiaa. Voisin kokeilla kytkeä siihen jonkinlaisen piuhan ja johtaa energian johonkin sellaiseen, minkä nyt juuri näen tarpeelliseksi…
Mieli ei koskaan pysähdy väkisin. Ajatukset eivät lopu kieltämällä niitä tulemasta. Joten, antaa niiden rullata, pyöriä, kiertää; tulla ja mennä, kunnes ne väsyvät ja nukahtavat, kunnes jokin ärsyke saa ne taas heräämään ja kiihdyttämään uuteen vauhtiin.
Niin, yritäpä rauhoitella keikkuvassa autossa läikähtelevää teekupillista, vaikkapa lusikalla. Se ei onnistu, joten pysäytä auto, niin tee lakkaa myötäilemästä keikkuvaa liikettä; mainingit rauhoittuvat itsestään, kun niihin latautunut liike-energia kuluu loppuun. Kun olet paikoillasi, voit kyllä aiheuttaa lisää maininkeja tai vaikkapa pyörteen, jos haluat sorkkia teetä lusikallasi. Mutta jos maltat odottaa, niin teekupillinen rauhoittuu siinä missä sinäkin, kun tarkkailet sitä. Ellet voi pysäyttää autoa, sinä ja teekupillisesi voitte yrittää keikkua samaan tahtiin kuin autokin, niin saatat saada sentään osan teestä nieluusi saakka. Mutta joskus on parempi pysähtyä kokonaan, edes pieneksi hetkeksi. Minuuttikin on pitkä aika, kun vietät sen katsellen viisarikellon sekuntiviisarin nytkähdyksiä.
Voi olla, että tarvitset nyt ensisijaisesti juuri sitä, että löydät tuon tilan mielesi ulkopuolelta; tuon äärettömän, joka ei olekaan tyhjyyttä vaan jotakin olevaa. Kun pääset sinne, niin kaikki muukin, mitä tarvitset, annetaan sinulle, ennemmin tai myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti