 |
| Mielenmaisema, jossa usva tiivistyy, kun malttaa odottaa tekemättä mitään |
Ihmettelinpä menneinä päivinä tapoja ja sanoja, joilla ihmisiä tervehditään melkein missä tahansa tilanteessa.
Mitäs kuuluu? Mitäs tässä… Ihan hyvää!
Mites menee? Siinähän se. Mites itselläsi?
”Hello, how are you?” (Amerikkalaisen eläinlääkärin asiakkaan lehmällä sattuu olemaan aika paha kohdun prolapsi parhaillaan, mutta…) ”Fine, thanks, and you?” ”I’m fine, thanks…”
Jos joku tällaisessa tilanteessa vastaa, että menee huonosti tai voi huonosti, hän rikkoo jotakin sosiaalista normia, jonka tarkoitus lienee säilyttää jonkinlainen leppoisa, mukava ja toisinaan epärealistinen sosialisointitunnelma. Harva kysyjä haluaa oikeasti jäädä kuuntelemaan toisen ihmisen ”huonoja kuulumisia”, ja siksi voi olla sosiaalisesti epäsuotavaa vastata rehellisellä vastoinkäymisten ja epäonnistumisten listalla pelkästään kohteliaisuussääntöjen vuoksi esitettyyn kysymykseen; etenkin tunteikkaasti eläytyen noihin omiin murheisiin.
Mutta jos kyse onkin vastaanottotilanteesta mielenterveyspalveluissa, ainakin minä haluan oikeasti tietää, mitä ihmiselle kuuluu ja miten hänellä ”menee”, enkä tosiaankaan odota hänen vastaavan kohteliaasti, että ”siinähän se”, ”ihan hyvää”. Ja oikeastaan, myös leipätyön ulkopuolella haluaisin tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu ja miten he ihan oikeasti voivat, jos noita asioita kysellään. Tai sitten en itse edes kysy mitään, koska en välittäisi kuulla noita mekaanisia, epäaitoja sanoja ”ihan hyvää”, etenkään kiusaantuneen, pinnistellyn hymyn kera. Ihmiset tietysti myös pelkäävät, että ammattini takia näen heidän lävitseen, ja ovat sitäkin pelokkaampia, jos juuri minä kysyn, mitä heille kuuluu...
Mikseivät ihmiset voi sanoa esimerkiksi että ”ei nyt kuulu kovin hyvää, mutten halua selittää siitä juuri nyt enempää”? Joskus se saattaisi kuvata paremmin todellisuutta ja oikeasti sopia juuri siihen tilanteeseen, kun ohimennen kohdataan, eikä olisi edes aikaa kertoa enempää. Toisinaan mietin, eivätkö jotkut ihmiset tajua itsekään, että voivat joltain osin aika huonosti, vai yrittävätkö he vain uskotella itselleen, että heillä menee ihan hyvin, eivätkä he halua kenenkään kyseenalaistavan sitä tarkentavilla kysymyksillä? Vai ajattelevatko ihmiset ihan aidosti, että heillä on kaikki hyvin, ja sanovat sen takia niin? Sehän olisi hienoa, jos joku voisi uskoa, että kaikki on tavallaan ok, vaikka maailmassa on aina kärsiviä lähimmäisiä ja eläimiä…
No, todennäköisesti ihmiset hokevat noita tyhjiä sanojaan ihan vain mekaanisesti, edes ajattelematta asiaa; tai sitten siksi, etteivät he halua paljastaa, ettei heillä mene hyvin, eivätkä he halua pilata kokonaistunnelmaa, tai vaikuttaa säälittäviltä toisen mielestä. Jotkut tosin saattaisivat oikeasti tarvita kuuntelijaa juuri siksi, ettei heillä mene hyvin, ja alkavatkin puhua aiheesta, kenties ihan liikaakin tilanteeseen nähden. Jotkut taas eivät varmaankaan halua, että asiaa aletaan käsitellä tarkemmin, koska sehän saattaisi johtaa siihen, että jokin oma epäonnistuminen paljastuisi, ja sehän nolottaisi kovasti. Toisinaan se, että ”menee huonosti”, ei ole olosuhteilla selitettävissä, vaan onkin jollain tapaa ikään kuin omaa syytä, ja kukapa sellaista haluaa ryhtyä ohimennen purkamaan keskellä kaunista päivää? Onhan "kaunis päivä tänään" – keskusteluissa omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt siitä, mitä puhutaan, ja millä ilmein.
Minä en erityisemmin pidä ihmisten kohtaamisista pelkän tyhjänpäiväisen rupattelun ja teennäisten ilmeitten merkeissä. Minun on vaikea ymmärtää epäaidon sosialisoinnin todellista arvoa. Ymmärrän kyllä sen "pinnallisemman" tarkoituksen, ainakin joten kuten. Miksi ihmiset täyttävät kohtaamisensa tyhjänpäiväisillä, merkityksettömillä sanoilla? Miksi he puhuvat innokkaasti asioista, joilla ei oikeasti ole kovinkaan paljoa merkitystä, tai jotka eivät oikeasti kiinnosta kumpaakaan osapuolta? Onko hiljaisuus niin pelottavaa ja epäilyttävää, että se on pakko täyttää puhumalla jotakin aivan pinnallista, merkityksetöntä höttöasiaa?
No, onhan totta, että ellei seurassasi oleva ihminen puhu mitään, mielikuvitus alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä hän mahtaakaan ajatella; etenkin, jos hän vieläpä mulkoilee sinua jotenkin kyräilevästi. Jos hän alkaa puhua siitä, ettei tänäänkään ehkä sada vettä, voit onnellisesti kuvitella, ettei hän kenties mietikään sitä, miten ärsyttävä ihminen sinä olet, vaan pohdiskelee leppoisasti säätä (muttei ehkä kuitenkaan ilmastonmuutosta, josta sateen vähyys saattaa johtua). Tai sitten hän on juuri niin ovela kuin ihmiset yleensä ovat; eli, peittelee puheillaan todellisia ajatuksiaan. Mutta miksi yrittää edes peitellä niitä, jos toinen kuitenkin arvaa, ettei kyse ole oikeasti säästä? Pohjimmiltaan ihmisillä lienee tarve saada selville, onko toinen ihminen uhka vai hyödyksi, vai sellainen, jonka voi huoletta jättää huomiotta. Ja jotkut ehkä yrittävät tutkailla asiaa vaikkapa testaamalla toisen kyvykkyyttä small talkin puhumiseen… Mikä lie sitten tämän tapaisen tutkailun tulos? Ei kykene rupattelemaan säästä = kartettava / uhkaava? Kykenee rupattelemaan säästä = samanlainen kuin minä, eli kiva, ei uhkaava?
Puheliaita ihmisiä on erilaisia, ja vuolaspuheisuuden motiiveissa on eroja. Jotkut puhuvat paljon, nopeasti ja hyppelevästi, ja silloin kyse on usein aidosta, mielleyhtymiä seuraavasta, innostuneesta tai tunteikkaasta puheesta, toisinaan liittyen omaan kiinnostuksenkohteeseen tai akuuttiin ongelmaan. Sellainen puhe on minun mielestäni aitoa, usein mielenkiintoistakin, ja useimmiten oikeasti tärkeääkin, jos se nousee ihmisen autenttisesta tunnekokemuksesta ja ajatusvirrasta. Sellaista puhetta voin kyllä kuunnella, jos vain on aikaa ja olen suunnilleen jaksavassa tilassa. Joskus ihminen tosin juuttuu epärakentavaan aiheeseen tai tunnelmiin omassa ajatusmyllyssään, josta puhe kumpuaa, jolloin voi olla hyvä, jos pystyy keskeyttämään puheen tai ohjaamaan sen rakentavampaan suuntaan.
Omista erityiskiinnostuksista syntyy helposti pitkiä monologeja, joitten motiivina on tarve jakaa asia toiselle tai saada toinen ymmärtämään asia aivan samalla tavoin kuin itse sen ymmärtää; ei niinkään pätemisen tarve, eikä välttämättä myöskään toisten viihdyttäminen. Ymmärrän kyllä senkin, että usein ihmisen rupattelutarpeessa voi olla pohjalla epämukavuudentunne tai jopa pelokkuus, joka saa ihmisen pakonomaisesti pyrkimään tunnelman liennyttämiseen mukavia juttelemalla. Se on inhimillistä, ja joskus oikeasti tarpeen ja hyödyksi. Mutta noissa tilanteissa voisi olla vielä parempi, jos pystyttäisiin parantamaan ilmapiiriä jollain muullakin tavoin; tai että muutkin ottaisivat vastuuta tunnelman parantamisesta kuin se, joka kokee velvollisuudekseen puhua mukavia asioita, kun toiset jurottavat. Huomion ohjaaminen myönteisiin asioihin voi olla viisasta, kun tilanne on tulenarka, mutta rauhallinen sävy ja tahti rauhoittavat tilannetta paremmin kuin hermostuneisuudesta kielivä höpöttely.
On siis monia ymmärrettäviä ja ajoittain tarpeellisiakin syitä puhua paljon ja ehkä hieman asian vierestäkin, mutta eräs puheliaisuuden muoto on minusta erityisen ärsyttävä. Kaikki varmasti tuntevat supliikkeja ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. Laskelmoidusti viihdyttämään pyrkivä höpöttely, jossa useimmiten on myös itseä tehostavia, jopa manipulatiivisia piirteitä, saa niskavillani nousemaan pystyyn. Mukavia kauppiaita ja seurapiiri-ihmisiä, höpötteleviä jokapaikanhöyliä, jotka puhuvat itsensä seuran keskipisteeksi kaikkialla, tai ulos milloin mistäkin hankalasta tilanteesta…
No, ehkä olen liian epäluuloinen ja arvioin tässä epäreilusti aivan mukavia ja hyvää tarkoittaviakin ekstroverttejä, tai niitä introvertteja, jotka joutuvat ulkoisesta paineesta esittämään supliikkia tai leppoisaa isäntää tai emäntää. Voihan olla, että jotkut supliikit ihmiset ovat oikeasti iloksi ja hyödyksi omissa piireissään. Mutta olen kuullut tapauksista, joissa ”erityisen mukava tyyppi” onkin vaikkapa omaisilleen oikea p-reikä. Ehkäpä sellaiset tarinat vahvistavat tätä epäluuloisuutta liian mukavia höpöttelijöitä kohtaan! Kaikkein maireimmat ja lipevimmät omaneduntavoittelijat ehkä tunnistetaan laajemminkin, mutta jotkut yksilöt ovat taitavampia, ja osaavat välttää yli-imartelua ja jopa teeskennellä myötätuntoa. Hedelmistään puu tunnetaan, ja mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.
Mutta palatakseni tavanomaisen sosiaalisen jutustelun pohdiskeluun ja alkuperäiseen kysymykseen, mitä minulle oikeastaan kuuluu ja miten minulla menee...
Mitä kuuluu? Tuulen suhinaa, läppärin kohinaa ja näppäimistön napsahduksia, koiran tuhinaa…
Mitä elämäntilanteeseeni ”kuuluu”? Paljon kaikenlaista. Osittain haastavaa, osittain arkista, osittain syvää, osittain inspiroivaa; osittain kaoottista, osittain kirkastunutta. En halua vastata ”hyvää” tai ”huonoa”. En halua arvottaa tai leimata tätä sekalaista tilannetta. Tämä on mitä on. Tunnetilat vaihtelevat, näkökulmat vaihtelevat. Tällä hetkellä pyrin tiedostamaan sen, mitä koen, ajattelen ja tunnen, nyt, sen olennon näkökulmasta, joka tätä kaikkea tarkkailee.
Jos joku kysyy, ”miten menee”... Mikä ”menee”? En ymmärrä. Mitä muuta voin sanoa kuin että olen yhä olemassa ja elän, ja elämässäni on kaikenlaisia ilmiöitä, asioita, tunteita… Mihin se kaikki ”menee”? Eteenpäinkö? Pitäisikö aina mennä eteenpäin? Miksen voi olla tässä, jos tässä on OK, enkä usko että toisaalla olisi sen parempi?
Haluaako kysyjä tietää, mitä olen puuhaillut viime aikoina? Se on sentään järkevämpi kysymys, johon osaisin jopa vastata luettelemalla joitakin konkreettisia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti