Kun nyt kuitenkin päädyin tähän hetkeen koodaamaan ajatteluani merkeiksi valkoiselle taustalle, niin palautan mieleen lauseen, jota itsekin käytän esimerkiksi Itsetunnon käsi- harjoituksessa: ”Minulla on oikeus olla oma itseni.”
Kuten olen ennenkin todennut, olla jotain on eri asia kun tehdä jotain. Eli se, että saa olla ”jotain”, ei tarkoita, että saisi tehdä mitä tahansa. Eihän ole erityisen järkevää, rakentavaa eikä eettistä kuvitella olevansa esimerkiksi ihminen, jolla on tapana mätkiä toisia kepakolla. Jos jää tällaisesta teosta kiinni, voi yrittää vedota siihen, että ”Minähän olen vain oma itseni! Mätkin siis teitä kepakolla, koska minä olen sellainen, että haluan mätkiä teitä." Joku voi sanoa olevansa vaikkapa kyynikko ja olevinaan oikeuttaa sillä sen, että saa tehdä toisista ihmisistä kyynisiä huomautuksia, joilla pahoittaa toisten mielen. ”Minä nyt vain olen tällainen, parantumaton pessimisti!”
En siis tietenkään tarkoita ”oikeudella olla oma itsensä” sitä, että ihminen saa toteuttaa omaksumaansa sosiaalista roolia, tai teennäistä, vajavaista minäkäsitystään, ilman eettisiä normeja. ”Oma itse” ei ole rooli, eikä se myöskään ole ”minäkuva”, tai diagnoosi, jonka varjolla saa tieten tahtoen käyttäytyä ja toimia miten sattuu.
Mitä ihmettä siis tarkoittaa ”olla oma itsensä”?
Kyse on tosiaankin olemisesta, ei tekemisestä. ”Oma itse” ei ole tekijä. Eihän kukaan pohjimmiltaan ole juoksija, tiskaaja, ajattelija, nikkaroija tai muu tekijä, vaikka sellaisia asioita toisinaan tekisikin. Mikä siis olen, kun olen ”oma itseni”? Täytyykö minun tietää itsestäni kaikki, muistaa kaikki muistoni ja kokemukseni tietääkseni, kuka olen tai millainen olen? Täytyykö ihmisen tutkia itseään perusteellisesti oppiakseen tuntemaan itsensä?
Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen? Englannin kielessä jonkun ihmisen ”tuntemisesta” käytetään esimerkiksi sanaa ”knowing”, mutta suomen kielessä ”knowing”- sanan voi kääntää myös ”tietämiseksi”. ”Jep, tiedän tyypin!” tai ”Tunnen tyypin!”
Suomen kielen sana ”tuntea” voi kuitenkin viitata myös tuntoaistilla havaitsemiseen. Entäpä jo itsetuntemus onkin enemmän tällaista tuntemista kuin sitä, että tietää itsestään kaikenlaista? Ja kuitenkin ihminen alkaa helposti perehtyä asioihin (ja itseensä) etsimällä ensisijaisesti tietämystä, eikä välitöntä tuntemusta…
Onhan varsin tavallista, että ihminen haluaa tutkailla itseään esimerkiksi psykologisesti, vaikkapa persoonallisuustesteillä tai kykytesteillä. Saatuaan jonkinlaisen tilastollisen määritelmän siitä, millainen on joittenkin mittareitten mukaan, hän asettuu saamaansa määritelmään ja alkaa esittää sitä; enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Jotkut taas määrittelevät itsensä sen mukaan, millaista huomiota ja kohtelua he saavat toisilta ihmisiltä; tai millä tavoin he menestyvät jossakin tekemisessä, tai mitä he osaavat; tai, miten he käyttäytyvät tai millaiseksi he itsensä kokevat missäkin tunnetilassa. Välillä sitä on ”ihan p..ska”, välillä ”OK”, välillä ”luuseri”, välillä varsin loistava…
Minä-tuntemus, joka perustuu kaikkiin tällaisiin ulkoapäin tuleviin asioihin, taikka sisäisiin, milloin mistäkin syystä laukeaviin tunnetiloihin, on luonnollisesti ailahteleva, teennäinen, jopa kaoottinen. Tällainen ”oma itse” ei osaa olla ”oma itse” oikein missään, vaikka siihen olisikin oikeus. Se, mitä luulit sinuksi, on loppujen lopuksi vain mielikuva; täynnä tulkintoja, oletuksia, mielikuvituksella paikkailtuja aukkoja.
Jospa unohdetaan kaikki tämä tiedonetsintä, tutkailu, määrittely, arviointi ja muu vaivalloinen ja epämääräinen analysointi, ja keskitytään siihen, mitä juuri nyt voi asiassa kokea?
Päädyin mutkien kautta siihen lopputulokseen, että tärkeämpää kuin tietää ja muistaa se kaikki, mitä omaan elämänhistoriaan, elämäntilanteeseen ja elinpiiriin kuuluu, tai millainen on persoonaltaan missäkin suhteessa tai toisten kautta nähtynä, on se, tunteeko todella itsensä, siis, tunteeko / aistiiko / kokeeko itsensä olemassa olevaksi, eläväksi.
Tämä on sitä varsinaista, oleellisinta ”itsetuntemusta”, itsensä tuntemista, olemista se ”oma itse”; se, joka on. Tällä ”itsellä”, joka kokee ja aistii olemassa olonsa, ei ole edes persoonaa, jota tarvitsisi kuvailla. Sillä ei myöskään ole roolia, jota tarvitsisi määritellä tai esittää; tai nimikettä, joka viittaisi johonkin, mitä se olento tekee.
Kuka tai mikä siis olet, kun olet ”oma itsesi”?
Tutustu itseesi, sellaisena kuin olet, kun oikeasti vain olet!
”Sinulla on oikeus olla oma itsesi” – toisin sanoen, sinulla on oikeus kokea olevasi olemassa ja elossa, sellaisena kuin olet, tekemättä ja suorittamatta mitään. Luonnollisesti olet silloin myös OK. Voit hyväksyä sen, mitä olet; sen, mitä on olemassa. Siihen tarvitaan vain oleminen. Ei pinnistelyä, ei sisäistä eikä ulkoista pakkoa, ei esittämistä, ei häpeää. Vain oleminen, jonka voit tiedostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti