Kehitä helposti mielen teoriaa ja mielitajuasi!

Ohdakemaan prinsessa Jelisepa syventyneenä omaan seikkailuunsa

Mikä taito ihmisellä kehittyy, kun hän lukee sellaista kirjallisuutta, jossa kuvataan ihmisen ajattelua, tunteita ja toimintaa, ja sitä, miten ne vaikuttavat toisiinsa? Etsiskelin vastauksen ilmaisemiseen sopivaa termiä, koska oivalsin yhtenä päivänä hyvin elävästi, että sehän todella kehittää ymmärrystä omasta ja toisen ihmisen mielestä, kun eläytyy kirjassa kuvattujen hahmojen mielensisältöihin. Elokuvan keinoin ei ole mahdollista sanallistaa päähenkilöitten ”sisäistä puhetta” eli sanallista ajattelua. Kirjassa se onnistuu sangen hyvin, ja vielä paremmin ja syvällisemmin, kun kirjoittaa minämuodossa. Oman pään sisälle kun ei pääse kukaan muu kuin itse. Toisen pään sisällön kuvaaminen taas on tulkintaa ja arvailua.

Joten, minäkertojana tuotettu kaunokirjallinen teksti on tarinaksi puettua sisäistä puhetta. Ja mitä osuvammin ja tarkemmin puhuu päänsä sisällä oman mielensä kokemuksista ja kirjoittaa ne kirjaksi, sitä paremmin mallintaa lukijaa toimimaan samoin; siis, havaitsemaan ja kuvaamaan sitä mitä mielessään kokee. Ja tämä kehittää niin mentalisointikykyä, mielitajua kuin mielen teoriaa!

Kaunokirjallisuuden lukeminen on siis aivan oma juttunsa, tässäkin mielessä. Ja se on sitä hyödyllisempää, mitä syvällisempää luettu teksti on. ”Sattumalta” löysin uutisen siitä, että kaunokirjallisuuden hyödyllisyydestä ihmismielelle on tehty tutkimuskin. Uutisessa puhutaan ”mielen teoriasta”. Mielen teoria on kehityspsykologian käsite (jonka olin melkein kokonaan unohtanut vuosiksi, kunnes törmäsin siihen lukiessani autismin kirjon ”häiriöistä”). Mielen teorialla tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että ihmisillä on oma tietoisuus, joka on erilainen kuin minun, eli omia ajatuksia ja omia tunteita. On arvioitu, että mielen teoria kehittyisi autismin kirjon lapsilla hitaammin kuin muilla.

Löytämässäni uutisessa kerrotaan tutkimustuloksesta, että nimenomaan kaunokirjallisuuden lukeminen harjoittaa mielen teoriaan tarvittavia taitoja. Tutkimuksessa ne koehenkilöt, jotka olivat lukeneet ”palkittua kaunokirjallisuutta”, tulkitsivat ihmisten kasvojen ilmeitä paremmin kuin sellaiset koehenkilöt, jotka olivat lukeneet tietokirjallisuutta tai viihdekirjallisuutta, tai eivät olleet lukeneet mitään.

Tutkijat päättelivät, että:

”kaunokirjallisuus laajentaa tietämystämme toisten ihmisten elämästä ja laittaa meidät ajattelemaan asioita yhtä aikaa useasta näkökulmasta. Se auttaa myös havaitsemaan oman samankaltaisuutemme kirjallisuudessa esiintyvien hahmojen kanssa. Kaikkea tätä tarvitaan mielen teorian muodostamisessa. Tutkimusryhmän mielestä tulos todistaa kirjallisuuden arvon ja perustelee myös kirjallisuuden pitämistä koulujen opetusohjelmassa.”

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/lukemalla_oppii_mielen_teoriaa

Oli hauskaa löytää tällainen tutkimustulos juuri kun mietin, miksi on ehkä hyödyllistä lukea muutakin kuin tietokirjallisuutta, tai miksi ylipäätään on hyvä lukea, ja jos lukee, miksi on parempi lukea jotakin syvällisemmin ihmismieleen pureutuvaa kuin pelkkää viihteellistä löpinää! Ymmärsin myös jo aiemmin asiaa pohdiskellessani, että minäkertojana kirjoittaminen on kuin objektiivisen suhteen ottamista omaan sisäiseen puheeseen. Siinä tulee mallintaneeksi lukijallekin sitä, miten omia ajatuksia, tunteita ja toimintaa voi tarkkailla ja kuvata itsensä ulkopuolelta. Ja tämähän on taito, jota harjoitetaan myös tietoisessa läsnäolossa. Se taas liittyy oleellisesti mielitajun kehittämiseen (ks. D. Siegel). Mentalisaatiokykyä taas pidetään monella tapaa mielenterveyden perustana. (Mentalisaatiosta lisää tekstissäni "Psyykkiset häiriöt - Eikö mielessä ole mieltä?")

Lukiessa eläytyy minäkertojan mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin. Samalla ymmärtää, etteivät kertojan ajatukset ole läheskään aina tosiasioita. Kertoja kuvittelee, luulee ja olettaa paljon sellaista, minkä lukija ehkä tajuaa epätodeksi. Kun tällaista tekstiä lukee, eläytyy tapahtumiin ja ”uppoaa” tarinaan, alkaa huomaamattaan ottaa etäisyyttä myös oman mielensä temppuihin.

Opiskelen parhaillaan neuropsykiatriseksi valmentajaksi, ja oli mukava tajuta, että on itsekin saanut tuottaa potentiaalista kuntouttavaa materiaalia ihmisille, joitten mielen teorian kehittyminen kaipaa enemmän tukea kuin normatiivisesti kehittyvän yksilön. Tästä tuli hyvä kannuste laittaa lisää omiakin kirjallisia tuotoksia levitykseen. Olenhan ilman ennakkosuunnitelmaa tullut kirjoittaneeksi juuri sellaista tekstiä, joka kehittää niin mentalisaatiokykyä, mielen teoriaa kuin mielitajuakin.

Tästä päästäänkin nykyhetkeen ja siihen, mitä olen viime aikoina kirjoittanut ja aikeissa julkaista. ”Ohdakemaan tarinoitten” ensimmäinen osa alkaa olla kohta julkaisukelpoinen. Se on puhtaasti tee-se-itse- julkaisu ja omakustanne. En ole vuosikausiin yrittänytkään tuottaa mitään ”kustantamokelpoista”, syystä että kustantamot ovat pääosin markkinavoimien pyörittämiä ja julkaisevat kirjallisuutta kaupallisuuden perusteella. Täytyisi olla massaviihteellistä sisältöä tuottava, julkkis tai jo etukäteen kuuluisa ja päteväksi todettu, ja kunnianhimoinen. Minä en ole mitään noista. Toinen yhtä oleellinen syy kustantamojen boikotointiin on se, että nehän siellä luonnollisesti pyrkivät vaikuttamaan niin kirjan sisältöön kuin muuhun tuotteistamiseen kaupallisuuden ehdoilla. Et saa itse päättää paljostakaan; joku vaatii "parannuksia" tekstiin ja tekee kannet ja niin edelleen. Lisäksi olisi suostuttava julkisuuteen ja mainostettava omaa itseään; luotava julkinen imago ja mentävä mukaan kaupalliseen rahamyllyyn. En halua, YÖK. Se on vastoin introversiotani ja arvojani. Arvostan kyllä kirjoja, joissa on sekä älyllistä perehtyneisyyttä että rakentava viesti. Mutta lukisin sellaisia ilmankin limaisen kaupallisia käärepapereita ja näkemättä kirjailijan photoshopattua kuvaa. En itse ostaisi sikaa säkissä, vaikka säkki olisi kultahileellä koristeltu.

Olen aina kirjoittanut vain siksi, että haluan kirjoittaa. En rahasta enkä mainetta saadakseni. Eihän se tietysti haittaa, jos joskus saan rahaa kirjoittamisesta, koska se tarkoittaisi sitä, että saisin lisää aikaa kirjoittamiseen. Osaisin kyllä teknisesti tuottaa ainakin keskinkertaista viihteellistä ”paskaa” kirjoittamalla psykopaattisesta väkivallasta tai eroottista hömppää, mutten halua edes kuvitella sellaista. Tekstieni suositusikäraja on väkivallan ja erotiikan suhteen korkeintaan 12-v. Niissä ei ole raakaa väkivaltaa eikä kuvailla alastomien ihmisten intiimejä tekemisiä. Rankat aiheet (kuten vaikkapa itsetuhoisuus ja päihteet) saattaisivat kuitenkin nostaa suositusikärajaa viidentoista hujakoille, riippuen lukijan älyllisestä kehitystasosta.

Olen aiemmin julkaissut nykyaikaan sijoittuvia ”luuseritarinoita”, mutta aloittaessani kirjoittamisen alle kymmenvuotiaana kirjoitin fantasiaa. Tällä hetkellä minulla lienee määrällisesti hieman enemmän fantasianomaista julkaisematonta tekstiä kuin reaalimaailmaan sijoittuvaa. Mutta viime vuonna aloitin projektin saattaa julkaisemattoman ”Ohdakemaa”- sarjan julkaisukelpoiseen muotoon, joten nyt on erilaisen genren vuoro päästä levitykseen. Tosin, myös Ohdakemaan henkilöissä voi tunnistaa tiettyjä luuserimaisia piirteitä ja luuseritarinoista tuttua ideologia, joten tuttujakin elementtejä on.

Ohdakemaan tarinat sijoittuvat sadunomaiseen, kulttuuriltaan keskiajantapaiseen maailmaan. Ympäristö on siinä mielessä realistinen, ettei siellä ole tavanomaisia ”satuhahmoja”, mutta tarinat eivät tapahdu oikeassa historiallisessa ajassa. Arkkitehtuuri ja elinkeinot voisivat olla noin 1000-luvulta. Kokonaisuudessaan voisi ehkä sanoa, että tarinat ovat psykologista ja filosofista fantasiaa. Fantasian tai sadunomaisen keskiajan käyttäminen kontekstina tukee sitä, että mielen teorian ”mallintaminen” lukijalle tapahtuu alitajuisesti, ei tietoisesti. Eläytyessään sadunomaiseen tarinaan lukija viisastuu huomaamattaan. Hän harjoittaa tietoista läsnäoloa tietämättään ja oppii mallintamisen kautta uusia ”mielentaitoja”; vaivattomasti, ihan vain uppoutumalla tarinaan.

En suosittelisi kirjojani ateisteille, koska henkilökohtaisesti minulle on tärkeää, että maailmalla on Luoja, ja niin on kirjanikin maailmassa. Maailma ei ole syntynyt ilman Korkeampaa Viisautta, eivätkä asiat ja tapahtumat ole sattumanvaraisia, vaan niissä näkyy johdatus. Yksikään henkilö ei ole vailla merkitystä osana kokonaisuutta, jolla on korkeampi tarkoitus. Ohdakemaan tarinoitten keskiössä on monessa muodossa esiintyvä rakkaus, ystävyys ja hengenveljeys. Filosofisesti tarinat käsittelevät esimerkiksi kysymyksiä vihollisuudesta ja ystävyydestä, pahuuden olemuksesta ja ihmisen elämän merkityksellisyydestä, toivon ja epätoivon vaihtelusta. Toivoisin, että tarinoita voi soveltaa sillä tavoin ja tulkita sillä tavoin kuin kukin lukija ne kokee omassa ajassaan ja kontekstissaan. Oikeaa tulkintaa ei ole muuta kuin se kullekin syntyvä oivallus, josta koituu jotakin hyvää.

Seuraava lausahdus on kirjan alkutekstistä ja antaa vihjeen kirjasarjan nimen merkitykseen:

”Jos kylvät ympärillesi pelkoa, jokainen ohdake, joka juurtuu viljelysmaahasi, on vastustava pelon ylivaltaa.”

PS: Olen avannut oman blogin ”Ohdakemaan tarinoille”, jonne laitan lisätietoa kirjasarjan syntyvaiheista, kuvauksia henkilöistä, karttoja, piirroksia ja nimien historiaa. Tällä hetkellä tarinoista on olemassa yhteensä kahdeksan käsikirjoitusta. Yhdeksäs on vielä hajanainen idea, jonka jätän Herran haltuun niin kuin koko julkaisuprosessin. Se toteutuu, jos toteutuu.

Demokratia ontuu, tunneälyä puuttuu, mutta ihmisarvo säilyy!

En ole poliittisesti aktiivinen enkä ymmärrä sellaisia ilmiöitä sisältäpäin. Kunhan vain tarkastelen asioita ulkopuolisena; sosiologisesta ja psykologisesta näkökulmasta, ja huomaan, että jotain mätää tässä systeemissä on, kun kukaan ei tunnu olevan tyytyväinen… Nyt juuri tuntuu, että demokratian idea lässähtää väärinkäsitykseen.

Ihmiset ovat kyllä tasa-arvoisia ominaisuuksistaan huolimatta. Ihmisarvoltaan kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta he ovat erilaisia! Yleinen väärinkäsitys on se, että koska ihmiset ovat yhtä arvokkaita, heillä tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi valtakunnan johtajan tai johtajien valintaan. Mutta kun ihmiset ovat ominaisuuksiltaan hyvin erilaisia, heillä ei ole samanlaisia edellytyksiä valita ja päättää asioita, etenkään itsenäisesti!

Kaikilla meistä ei ole yhtä hyviä edellytyksiä kaikenlaisiin asioihin ja tekemisiin. Ei voi olettaa, että kaikilla olisi yhtä hyvät edellytykset kuokkia maata tai laskea kustannusarvioita, tai ommella verisiä haavoja tai neuvotella alueitten käyttöluvista. Kaikilla ei ole lahjakkuutta loogiseen päättelyyn, eikä kykyä empatian tuntemiseen, tai erityistaitoa kokonaiskuvan hahmottamiseen tai perusteelliseen virheettömyyden tarkistamiseen.

Demokraattisissa valtioissa kaikilla lienee lähtökohtaisesti yhtäläinen oikeus tavoitella poliittista päätäntävaltaa. Jotkut ominaisuudet tai teot saattavat rajoittaa tätä oikeutta, mutta yleisesti ottaen melkeinpä kuka tahansa voi nousta poliittiseen eliittiin, jos saa riittävästi kanssaeläjien tukea taakseen. Ja suunnilleen kaikilla on oikeus ilmaista tukensa äänestämällä. Tässä vaiheessa muistutan Gaussin käyrästä. Valtaosa ihmisistä on älykkyydeltään keskinkertaisia. Jos tämä valtaosa olisi aina sisäisesti samaa mieltä, se muodostaisi sellaisen enemmistön, ettei sitä pystyisi koskaan demokratian keinoin kaatamaan. Poliittista valtaa janoavan on siis löydettävä jotakin, mikä vetoaa älyllisesti keskinkertaiseen massaan. Joskus se nähtävästi onnistuu. Joskus taas älyllisesti keskinkertaisen massan suosio jakautuu esimerkiksi kolmeen suunnilleen yhtä suureen osuuteen. Älykkäämpien ihmisten ajamalle asialle jää vain rippeitä. Tai sitten esiintyy protestia tai muuta mielenilmausta, mikä ei kuitenkaan tavoita massoja, koska on joko liian älykästä tai älytöntä…

Eikä pelkkä älykkyyskään riitä hyvään johtajuuteen, tietenkään! Psykopaatitkin saattavat olla sangen älykkäitä, ja yllätys, yllätys; he tavoittelevat usein valta-asemaa. Eikä toimiva vallankäyttö tai valta-asemaan pääseminen tietenkään liity pelkästään älykkyyteen tai sen puutteeseen. Äänestäjiin pystyy vaikuttamaan yhtä lailla tunteellisesti kuin älyllisesti, ja etenkin vetoamalla vietteihin. Ulkonäölläkin voi ratsastaa vallan kahvaan. Vallanhimoinen voi luvata vallan ja vaurauden jakautumista kannattajilleen, siis onnea ja menestystä sanan teennäisimmässä merkityksessä. Älykäskin ihminen voi joutua viettiensä viemäksi, ellei tiedosta riskejä…

Tunneälyinen ihminen näkee omien viettiensä yli sen, mikä on viisasta (kuten luomakunnan elinolosuhteitten säilyttäminen). Empaattinen johtaja ottaa huomioon toiset ihmiset, eikä aja pelkästään omaa etuaan. Jos itse saisin valita valtiolle johtajan tai johtajia, valitsisin suhteellisen älykkäitä, tunneälyisiä ja myötätuntoon kykeneviä henkilöitä, joilla on selkeät eettiset arvot: empatiaan perustuva moraali. Enkä tekisi valintaani todellakaan pelkän julkisuuteen stailatun pärstän ja vaalitenttituloksen perusteella. Valintaprosessin tulisi olla erittäin huolellinen ja perusteellinen. Mutta eihän valtion talous tällaiseen prosessiin investoisi. Vaalikoneiston pyörittäminen taitaa olla edullisempaa… Vai onkohan? Maksetaanko lisälasku huonoista valinnoista jälkeenpäin?

Viisaat, eettisesti toimivat johtajat hyödyntäisivät puolueettomia asiantuntijoita ymmärtääkseen mahdollisimman hyvin sitä kenttää, jonka hallitsemisen ovat saaneet vastuulleen. Valtahan tuo mukanaan vastuun. On vastuutonta olla perehtymättä asioihin mahdollisimman hyvin. Vastuullinen johtaja on tietoinen vallankäyttönsä seurauksista, ja pyrkii nauttimaan hallittaviensa luottamusta. Hirmuvalta on kuin kepin kanssa kuljeskeleva itsekäs ääliö, joka ottaa mitä huvittaa kepillään uhaten tai hutkien, eikä siivoa itse sotkujaan. Suosioon perustuva valta on kuin hemmoteltu idoli, joka jakaa suosionosoituksia, jos hyötyy niistä itse, mutta jota luultavasti potkaistaan persuksiin siinä vaiheessa kun hän alkaa kumarrella toisaalle…

Näistä ajatuksista voinee vetää johtopäätöksen, etten aukottomasti luota demokratian toimivuuteen, ainakaan nykyisissä olosuhteissa. Ihmiset ovat kyllä kaikki yhtä arvokkaita, mutta kaikilla ei todellakaan ole samantasoisia edellytyksiä toimia johtajina ja ottaa vastuuta toisista ihmisistä, joten, kenen tahansa ei pitäisi tällaista asemaa edes tavoitella! Kaikilla ei myöskään ole edellytyksiä arvioida sitä, millainen ihminen sopisi parhaiten päättämään yhteisistä asioista. Pitääkö esimerkiksi kansanedustajan valinta todellakin osata tehdä pelkän photoshopatun vaalimainoskuvan ja muutaman mielipidekysymyksen perusteella? Täytyy olla melkoisen hyvä ihmistuntija, jotta näkee kaiken tuon fyysisen ja henkisen kaunistelun läpi; millainen on oikeasti tuo ihminen, jolle haluan antaa ääneni? Miksi hän haluaa valta-asemaan? Antaisinko hänenlaisensa hoitaa lastani kaksi päivää, tai määrätä, missä asun lopun elämääni? Ymmärtäisikö tuo ihminen minun tarpeitani?

Valtaosa ihmisistä on yksinkertaisesti liian helposti höynäytettävissä ja arvostelukyvyttömiä, ja sokeita oman toimintansa ja motiiviensa suhteen osatakseen valita järkevästi esimerkiksi kansanedustajaakaan. Jotkut kyllä tiedostavat, etteivät ymmärrä asioista tarpeeksi ottaakseen kantaa, mutta eivät jaksa ottaa mitään selville, kun yhteiskunta uuvuttaa heidät pakkotyöllä niin kuin faarao teki heprealaisille. Jotkut menevät Rooman keisarin tarjoamaan ansaan; nauttivat leipänsä ja sirkushuvinsa pahaa aavistamatta, ja menettävät tilaisuuden vaikuttaa omiin elinolosuhteisiinsa ja globaaliin hyvinvointiin. Kuka jaksaa edes ottaa selvää siitä, mitä kannattaisi tehdä? Jätetään asiat päättäjien vastuulle, ja valitetaan sitten kuitenkin huonoista päätöksistä… Ei tämä nykyisellään oikein toimi tämä systeemi!

Ehkäpä väärinkäsitys korjaantuisi valistusta tai valaistusta lisäämällä. Uskon, että massojen älykkyystaso ja keskinkertainenkin tunneäly voisi riittää siihen, että yhteiskunta toimisi paremmin, jos kaikki ymmärtäisivät, mikä heille oikeasti on hyväksi, ja alkaisivat vaatia sitä ja toimia itse sen mukaan, ja valita viisaita paimenia itselleen ja toisilleen. Viisas ja rakastava paimen nauttii luottamusta, ja hänelle voi huoletta antaa päätäntävallan omista asioistaan. Omia oikeuksia voi tarvittaessa puolustaa toisia loukkaamatta, tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Onko näkökyvyssämme jotakin vikaa, kun emme ole tyytyväisiä päättäjiin, joita olemme demokraattisesti valinneet? Eikö normaaliälyinen ihmismassa muka tunnistaisi jo valtakilpailun alkuvaiheessa itsekkäät, mukavuudenhaluiset, vallanahneet tylsimykset? Tai erottaisi joukosta pelokkaita, valtaa omaksi turvakseen havittelevia reppanoita? Tai taustavaikuttajien tuottamia marionetteja? Tai olemassaolonsa kadottamista pelkääviä, julkisuudenkipeitä pellejä? Tai kylmän älykkäitä psykopaatteja? Joskus paras johtaja olisikin se, joka ei haluaisi valtaa eikä pidä itseään pätevänä, kuten Mooses. Mutta löytyykö tällainen tyyppi vaalimainosten joukosta?

Kaikilla meillä (aikuisilla) on vastuu omista linsseistämme ja omista teoistamme. Ja meillä on valta valita, haluammeko toimia sokkona tai linssit sumutettuna. Joskushan katselemme valtaapitäviäkin jonkinlaisen vaaleanpunaiseksi sävytetyn linssin läpi, tai sitten paskanruskean. Ok, mutta nyt loppuu tämän asian vatvominen… (Ihmisten maailma on tympeä paikka. Haluan omaan pesäkolooni rauhoittumaan!)