"Yksijalkainen kokomielinen puolihomo" lähti maailmanvalloitukseen...

Tuota otsikkoa ei kannata tulkita kirjaimellisesti; sehän on vain englanninkielistä versiota varten mukaillun otsikon "käännöksen käännös" (jollaisia minulla tuli testailtua käännöstyön aikana Officen kääntäjän avustuksella. Osa meni pahasti pieleen, osa vaikutti toimivan ihan kelvollisesti!). Eikä maailmanvalloituskaan ole kovin osuva termi tässä yhteydessä, koska transgender-asiat ovat monella suunnalla maailmaa suorastaan "pannassa". Voihan olla, ettei kirjaani huolita myyntisivustoille esim. rapakon takana lainkaan, kun kerta joissain osavaltioissa tyhjennetään kirjastoistakin "sopimattomia" kirjoja...

Tarkoitukseni oli kuitenkin ja joka tapauksessa uhmata kansainvälistä epämääräistä ja ennakoimatonta "sensuuria" ja julkaista tässä blogissa "Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun" englanninkielisen version esipuhe, jos tänne sattuukin joku englantia ymmärtävä ja haluaa sen lukea ihan vain uteliaisuuttaan. (Eihän sitä suomenkielellä olekaan saatavilla, ymmärrettävistä syistä!) Joten, tässäpä se on:

ONE-LEGGED, WHOLE-MINDED, HALF-GAY (© 2026 T. H. Hukka)

Preface to the English version

When I originally wrote this story, the term "non-binary" was not yet widely used in Finland. Yet there was some discussion about “gender identity” in society, and some transgender people even managed to get into "gender reassignment treatment", as it was called at the time.

In Finland, the situation has changed since then in a positive direction, generally, but unfortunately there is even persecution going on against trans people around the world at the moment, and non-binary people are not legally recognized in many countries yet. That's why I feel that the topic of this story is still relevant, even more so in other parts of the world than in my home country, and I decided to translate this story into English, even though I didn't have a professional translator to help me. I tried my best to bring out the message of the story, despite any grammatical or word errors or clumsiness of expression.

I often had to search for words, which were unfamiliar to me, from internet, and often the AI suggested expressions for me, from which I tried to choose the most suitable one. In addition, I took advantage of the correction reading tool, so that there wouldn’t be a disturbing number of spelling mistakes in the text. However, I didn't do this translation totally with AI. If there are word errors in this translation that make the content obscure, it’s due to my own lack of ability as a translator. I humbly and self-ironically admit this. As I said to myself and my loved ones; I’m not doing this to win any literary prize, but to get the message of the content to spread to a wider audience. I just hope that the imperfection of the translation doesn’t hinder my goal too much.

The characters in the original story live in Eastern Finland and their way of speaking contains nuances of the North Karelian dialect. That’s how I speak, too. It would be impossible to translate that peculiar dialect into any other language, or to reproduce the expressive power of the language I use myself with the vocabulary of another language. The Finnish language is expressive and rich, and I couldn't always find words in English that match the words I would have liked to use. And of course, I don't speak English well enough to play with words and expressions in the way I do when writing in Finnish.

So, I've had to settle for the fact that the characters in the story speak mostly some kind of standard language and not any special dialect or slang. Maybe you can imagine them living in some imaginary northern European country where most of the people speak some kind of English and teenagers study in upper secondary education from the age of about sixteen.

I hope that the thoughts described by the narrator of the story and the conversations of the characters, despite their linguistic simplicity and “inauthenticity “, speak to the reader.

The story is about the right to be who you are, to be loved and to love, as you are, in this world of prejudice-filled, fearful people. It’s the right of all of us, and with this book I wish it especially for all queer, genderqueer and neurodivergent people, and people with disabilities or mental health problems.

T. H. Hukka, a non-binary creature from the periphery

Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti?

Ja saako neljäs voisilmäpullan? Entäpä viides tai kuudes? Meneekö jo liian monimutkaiseksi?

Korvapuusti taisi osuakin silmään.

Heti alkuun pieni kuriositeetti ihmiskunnan historiasta:
Muinaisen Israelin kuningaskunnassa (1020–931 eaa) kerrotaan olleen kuusi virallisesti tunnustettua sukupuolta:
1. Zachar: mies

2. Nekeveh: nainen

3. Androgynos: sekä mies että nainen

4. Tumtum: neutraali sukupuoli/määrittelemätön sukupuoli

5. Aylonit: naisesta mieheksi transsukupuolinen

6. Saris: miehestä naiseksi transsukupuolinen

Lähdeviitettä en löytänyt, mutta olipa tuo jostakin tutkielmasta poimittu tai kirjoittajan itse keksimä juttu, idea on vähintäänkin mielenkiintoinen. Ja tieteellinen poiminta: elinkelpoisia sukupuolikromosomiyhdistelmiä on tunnistettu kuusi. Ei siis ole olemassa pelkästään XX- ja XY-ihmisiä (siis, ”XX-naisia” ja ”XY-miehiä”).

Ja ette usko: dinosauruksiakin on ollut olemassa! Jotkut ovat kai luulleet päinvastaista.

Tämä tahtoo sanoa, että siinä missä ihmiset kai yleensä nykyään tietävät, että maapallo on todennäköisemmin pallo eikä pannari, niin joissakin muissakin asioissa on saatettu löytää uutta, huomionarvoista tietoa (joita konservatiivistenkin ihmisten kenties kannattaisi varovasti tutkailla). Jotkut vanhahkot käsitykset saattavat muuttua, ja toisaalta, jotkut muinaiset ”faktat” saattavatkin todentua perusteellisemman tutkimuksen ja uuden todistusaineiston myötä. Totuus on tietenkin aina suhteellista ja saattaa paeta tieteellistä tutkijaakin, mutta jotenkin olettaisin, että silmien ummistaminen kaikelta mahdolliselta tutkimustiedolta saattaa kalkita tai muumioida ihmisen ajattelun, joskus haitallisesti.

Ennen tuota edellistä, sateenkaariteemaan liittyvää kirjanesittelytekstiäni kirjoitin jotakin siitä, että minun esillä olooni kirjoittajaihmisenä on vaikuttanut se, etten tiedä miten esittäisin itseni siten, ettei minua heti ensisilmäyksellä määriteltäisi tai leimattaisi kaksinapaisella sukupuolikäsityksellä. Kuten totesin, koen, ettei minulla ole sukupuoleen sidottua identiteettiä; siis, sosiaalista sukupuolta. Kumpikin ”ääripää” on kaukana psyykkisestä kokemusmaailmastani, joten en halua identifioitua kummaksikaan.

Ymmärrän kyllä sen, että monet ihmiset ovat aivan ”sinut” biologisen sukupuolensa kanssa ja haluavat identifioitua siihen; ja joskus jopa korostaa sitä, myös sosiaalisena identiteettinään. Eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole, jos haluaa määritellä itsensä jonkin ominaisuuden tai roolin mukaisesti jollakin nimityksellä tai leimalapulla. Tässä ihmisten maailmassa, sosiokulttuurisessa ympäristössä, on joskus melkeinpä pakko valita joitakin itseä kuvaavia sanoja ja määritelmiä, että toiset ihmiset osaavat sijoittaa kunkin ihmisen ”lokeroonsa” (tai oikeaan pukuhuoneeseen). Ihmistenhän täytyy saada luokitella ilmiöitä ja ”olioita”, jotta kaikki tämä kaoottinen kirjavuus pysyisi olevinaan hallinnassa…

Mutta mitään määritelmää, nimikettä tai roolia ei pitäisi ottaa identiteetikseen. On sääli, jos se olento, joka kukin syvimmällä tasolla on, katoaa roolin tai ulkoisen olemuksen taakse. Henkisessä mielessä sukupuolellakaan ei pitäisi olla mitään väliä (olipa se toinen kahdesta tai yksi kuudesta). Jos siis haluaa niin sanotusti ”kehittyä henkisesti”, ei kannata juuttua ulkoisiin sukupuolimääritelmiin, tai sisäiseen sukupuolikokemukseensa, tai mihinkään psykologisiinkaan pohdintoihin siitä, millainen ihminen olevinaan on, jostakin näkökulmasta.

Psykologisetkin määritelmät ja kuvaukset ovat kuitenkin vain sanoja; parhaimmillaankin vain pelkistettyjä, yhdestä näkökulmasta saatuja ”tarinoita” minusta tai sinusta. Vaikka tietäisin itsestäni erilaisia ”faktoja”, en silti välttämättä ”tuntisi” itseäni sen paremmin. Jos taas tunnen, että ”olen olento, joka olen”, se riittää, ja on lähimpänä totuutta, jonka todeksi oletan, tässä vaiheessa.

On ymmärrettävästi helpompaa elää tavallisten ihmisten joukossa, jos on itsekin samalla tavalla ”tavallinen”. Voisi toivoa, ettei tämä ”tavallinen” enemmistö vieroksuisi tai tuomitsisi niitä, jotka ovat jotenkin erilaisia; siis esimerkiksi kokevat syvän ristiriidan synnynnäisen, biologisesti määritellyn tai sosiaalisesti roolitetun, ja kokemansa sukupuolen (tai sukupuolettomuuden) välillä. Huoli siitä, että joutuu erilaisuudessaan esim. jotenkin syrjityksi, kiusatuksi tai tuomituksi, saa monet esittämään ”tavallista”, jopa vuosikausia. Eipä ihme, että moni uupuu esittämiseen, tai masentuu, kun kokee, että itsessä on vikaa; tai katkeroituu, kun ei saa koskaan olla oma itsensä.

Antaisivatpa ihmiset toistensa olla sellaisia kuin ovat! Jos erilaisuus ei aiheuta toisille vahinkoa, miksi siitä pitää tehdä ongelma? Isä sanoi joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten, että ”ennakkoluuloisuus on maailman pahin synti”. Enpä tiedä, mitä kaikkea hän mahtoikaan tarkoittaa tuolloin, mutta herättipä ainakin minussa pohdiskelua.

Ehkäpä siinä on hyvätkin puolensa, jos on sukupuoli-identiteetiltään ”vähän siltä väliltä”, niin saattaa ymmärtää jossain määrin ”binääristenkin” maailmaa, ja myös niitten, jotka eivät koe olevansa kumpaakaan, tai kokevat ristiriitaa ”ulkoisen” ja ”sisäisen” välillä. Jos identifioituisi hyvin vahvasti jompaankumpaan sukupuoleen ja kokemusmaailmakin olisi täynnä vain toista ääripäätä, olisi ehkä vaikeampi tulla toimeen sen toisen ääripään edustajien kanssa. Tämä ”keskivaiheilla oleminen” auttaa kenties pysymään neutraalimpana, myös leipätyössä.

Toivoisin, että Suomeen saataisiin vähintäänkin kolmas virallinen sukupuoli, ellei sitten kuutta; tai ainakin jokin neutraali vaihtoehto polariteettien välissä, jonka saisi itse valita henkilökohtaisen sukupuoli-identiteettikokemuksensa mukaisesti. Kaksi vaihtoehtoa on ainakin tässä asiassa aivan liian vähän.

Sitä päivää odotellessa joutuu kokemaan olevansa hieman epärehellinen, kun laittaa rukseja erilaisiin virallisiin kaavakkeisiin, ja välillä vähän väärässä paikassa, jos ei ole neutraalia vessaakaan. Ja täytyy kaiken lisäksi keksiä jokin ulkoinen tapa ilmaista olevansa jotakin muuta kuin jompikumpi binääri, jos pitää esitellä ”imagoaan”, eikä halua tulla väärinmääritellyksi.

No, vielä tässä (korvapuustia tai voisilmäpullaa odotellessa) sukupuolineutraali julki-imagoni on se susimainen rillipää.

PS: Oleellisempaa kuin sukupuoli on tietää se, että ko. olento pysyy yleensä omalla reviirillään ja välttää tarpeettomia kahakoita, mutta hampaitten terävyyskin tulee kyllä esille, jos on aihetta irvistää.

Väliinputoaja vai sillanrakentaja? Tervetuloa "sateenkaarisillalle"!

Tämä on oikeastaan kaikenlaisten sateenkaarevien
ihmisten evankeliumi, ei vain "luuserihomojen"...

Sain idean tästä uusimmasta ”luuseritarinasta” vajaat pari vuotta sitten. Viime vuoden tammikuussa olin jo aloittanut kyseisen tarinan kirjoittamisen, kun näin voimakkaan, symbolisen unen.

Unessani olin korkean vuoren laella; mustien, teräväsärmäisten kallioitten ja valkoisen jää- ja lumipeitteen keskellä, öisen taivaan alla. Äkkiä mustassa kalliopinnassa alkoikin hohtaa väriläikkiä, ikään kuin eteerisiä kiteitä. Ne taittoivat niihin osuvan valon spektrin tavoin, niin että näytti kuin kallio olisi alkanut hohtaa sateenkaaren värisenä täplämerenä, ja se outo, eläväinen hohde levisi jalkoihinikin. Kysyin häkeltyneenä, jopa peloissani: ”Mitä tämä on?” Silloin huomasin jonkin matkan päässä seisovan, valkoista valoa loistavan hahmon, ja hän sanoi minulle: ”Älä pelkää! Minä autan sinua.” Olin sitten luisua alas yhdeltä liukkaalta lohkareelta, mutta minuun tartuttiin ja minut vedettiin ylös, niin etten pudonnutkaan pimeään rotkoon.

Tuolloin aluillaan olevan romaanikäsikirjoituksen keskeisin sisällöllinen teema varmistui ja vahvistui, kun ymmärsin tuon uneni merkityksen. Päätin sitten ladata tähän kirjaan melko lailla täysillä sen viestin, jonka koin saaneeni tuon unen ja muittenkin ”sattumalta” vastaani tulleitten vihjeitten myötä. Ja nyt on korkea aika saada tämä viesti jakoon.

Kirjoitin ”Sateenkaarisillan” niille, joita ”sateenkaariteemat” pelottavat ”uskonasioitten” vuoksi, ja toisaalta niille, joita ”uskonasiat” pelottavat, koska he ovat tavalla tai toisella ”sateenkaarevia”.

Ihan maallisistakin ennakkoluuloista, syrjinnästä ja henkisestä väkivallasta aiheutuu monenlaista kärsimystä sateenkaari-ihmisille, ja se on jo ongelma sinänsä. Mutta viime vuosina olen suorastaan järkyttynyt siitä, millaista vahinkoa konservatiivisesta uskonnollisuudesta ja hengellisestä / uskonnollisesta väkivallasta aiheutuu tälle ihmisryhmälle ja heidän läheisilleen. Millaista järjetöntä ja armotonta tuomitsemista, vihamielisyyttä, syrjintää, hurskastelevaa paheksuntaa… Kaikkea sellaista siis, mistä on ns. kristillinen lähimmäisenrakkaus kaukana, tai suorastaan vastakkaisessa suunnassa!

Koin, että on tarpeen korottaa ääntään näitten ”uskonnollisesti tuomittujen” ihmisten puolesta, vaikka huuto särähtäisikin joittenkin tahojen korviin. Tarkoitukseni ei ole pahantahtoinen niitäkään ihmisiä kohtaan, joita tulen ehkä ”sohaisseeksi” tällä viestilläni, mutta tämän verbaalisen ”sohaisun” tarkoitus on vähän herätellä; tai ainakin herättää pohdintaa, avata uutta näkökulmaa. Haluan muistuttaa ”uskonnollisesti lakihenkisiä” ihmisiä siitä, mikä oikeasti on tärkeintä, ja mikä se olikaan, mikä ”täyttää lain vaatimukset”. Koska sehän se tuntuu herkästi unohtuvan…

”Sateenkaari” symboloi tässä rakkautta, jota ei voi kieltää tai evätä keneltäkään ihmiseltä, sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolisesta suuntautumisesta huolimatta. Sateenkaarihan ilmestyy sinne, minne milloinkin ilmestyy, ihmisten näkemyseroista ja henkilökohtaisista mielipiteistä huolimatta. Luonnossa esiintyvä spektri syntyy vedestä ja valosta, joita me ihmiset emme omista; ne tulevat taivaasta, kaikille, ansioihin katsomatta. Inhimillisen mieltymyksen ja kiintymyksen ylittävä rakkaus ei ole ”ansaittavissa”, eikä siis vaadi tekoja; se on lahja, joka kuuluu kaikille.

Jos joku muistaa Aale Tynnin runon ”Kaarisilta” (löytyy esim. täältä), siinä runossa on ollut minulle aina joku kummallinen ”juttu”, koska sen lukeminen tuottaa minulle ihmepuistatuksia ja sisäistä ”hytinää”. Nyt se runo yhdistyi mieleni ”rojuaarreaitassa” sateenkaareen, ja niin syntyi ”sateenkaarisilta”. (Huom. sen niminen pieneläinkrematorio on olemassa, ja ”urbaanisanakirjan” mukaan ”sateenkaarisilta” on myös ”kauniita värejä täynnä oleva silta Taivaan ja Maan välillä, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan”. Ehkäpä sinne meni myös Jasu-koiramme noin vuosi sitten…)

Minun ”vertauskuvallisessa” mielikuvamaailmassani ”sateenkaarisilta” ei tarkoita sen enempää ihmisen kuin lemmikinkään ruumiillista kuolemaa (jos jotakin kuolemaa, niin ”egon”), vaan ko. silta luo yhteyden tästä ”maanpäällisestä” maailmasta hengelliseen todellisuuteen. Tavallaan se silta johtaa myös jonkinlaisen merkityksettömyyden (”kadotuksen”) kuilun toiselle puolen, uudenlaiseen elämään. Ja kun pääsemme pois tästä inhimillisten käsitysten, tulkintojen ja leimojen maailmasta, voimme tuntea olevamme olemassa, merkityksellisiä ja rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme.

”Silta” ylipäätään voi symboloida myös polariteettien välistä ”tilaa”, jossa saamme olla rauhassa, putoamatta minnekään, vaikka olisimmekin jostakin näkökulmasta ”väliinputoajia”. Ja kun siihen siltaan lisätään sateenkaaren värit, päästään takaisin aiheeseen…

On äärimmäisen rakkaudetonta ja surullista, jos – anteeksi vain rumanlaiset ilmaisuni – jonkinlaiset tekopyhät hurskastelijat, lakihenkiset fanaatikot ja omahyväiset ”oikeauskovaiset” yrittävät estää sellaisia ihmisiä, joita itse karsastavat, etsimästä ja lähestymästä hengellistä todellisuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jotkut kristityiksi itseään nimittävät ihmiset voivat toimia niin tuomitsevasti ja armottomasti, vaikka juuri armon pitäisi olla se ydinasia kristillisyydessä! ”Kaikki on kutsuttu, harvat valittu.” Ne, jotka sitten lopulta kenties heitetään ulos juhlapöydästä ”itkemään ja kiristelemään hampaita”, valitsee kutsujen ”isäntä”, eikä toiset vieraat, tai joku tärkeilevä ovivahti!

Saarnaamatta tässä sen enempää totean vain, että minulla on oma, henkilökohtainen uskonfilosofiani, jonka kirjoitin auki romaanin päähenkilön sanoihin ja ajatuksiin. Saatanpa olla jonkun perinteisemmän ja suppeamman uskonkäsityksen näkökulmasta varsin ”harhaoppinen”, ja jostain toisesta näkökulmasta taas epätieteellinen hörhö, mutta minulla on oikeus henkilökohtaiseen hengelliseen vakaumukseen ja näkemykseeni. Eihän sitä tarvitse kenenkään omaksua ja ”jakaa”, vaikka siitä kertoisinkin.

Mahdollisista teologisista tulkintavirheistäni ja valtavirrasta poikkeavista näkemyksistäni huolimatta haluan puolustaa tällä kirjanmittaisella puheenvuorollani niitä ihmisiä, joilta esimerkiksi tietynlainen konservatiivinen uskonnollisuus haluaisi viedä oikeuden valita itse elämänkumppaninsa, tai joita uhkaillaan ja pelotellaan pahimmillaan itsetuhoisuuteen saakka, ”syntisiksi” ja ”helvettiin joutuviksi” leimaten. Yksikin hengellisellä väkivallalla aiheutettu itsemurha on liikaa; äärimmäisen rakkaudeton teko.

Halusin siis kirjoittaa jonkinlaisen oman uskoni mukaisen evankeliumin sateenkaari-ihmisille.

En tiedä onnistuinko sinne päinkään, mutta ainakin yritin tässä reilun vuoden aikana tehdä käsikirjoituksestani julkaisukelpoisen, kantaaottavan puheenvuoron; puettuna kuvitteelliseen, tragikoomiseen ”luuseritarinaan”. Romaani on samalla ”luuserisaarnaajan matka itseensä”, eli myös kertojaminän henkilökohtainen kehitystarina. Oma jälkikasvuni antoi myös panoksensa tähän romaaniin yhteisten pohdintojen, mielikuvitusmaailmojen jakamisen, kahden koskettavan tekstinpätkän ja muutaman häneltä lainatun hahmon kautta.

Tässä jonkinlainen esittelyteksti (yhdistelmä takakansitekstiä ja myyntisivuston kuvausta):

Joel-Petrus, jota läheiset kutsuvat ”Jopeksi”, kokee ymmärtäneensä jotakin hyvin syvällistä ja merkityksellistä, ja tuntee velvollisuudekseen lähteä levittämään tätä ilosanomaa edes joillekin ventovieraillekin ihmisille, ”maailman parantamiseksi”, vaikka onkin sosiaalisia haasteita omaava Asperger-piirteinen introvertti.

Poliisi-isä ja nunnaksi ryhtynyt äiti ovat evästäneet jälkikasvunsa erilaisilla moraalisilla ja henkisillä opetuksilla. Osan ajatusmaailmastaan Joppe on omaksunut enemmän tai vähemmän virallisesti opiskelemalla, osan “johdatuksessa”. Joppe on tuntenut olevansa oudoksuttu ja syrjittykin, muttei haluakaan olla riippuvainen kenestäkään; paitsi ehkä koirasta. Hän kokee olevansa jonkinlainen yksinäinen pahanilmanlintu, jonka velvollisuus on varoittaa ihmisiä siitä, minkä hän uskoo “harhaksi”: siitäkin huolimatta, ettei sillä tavalla saa ihmisten hyväksyntää, eikä pahemmin elantoakaan.

Joppe on valmistellut naapurinisännän vanhaan pakettiautoon petipaikan ja laatikot välttämättömille matkatavaroille ja tarvikkeille, jotta voisi viipyä automatkallaan vähintään pari kuukautta. Koska Joppe haluaa seurata intuitiotaan tai ”johdatusta”, hän arpoo sormellaan paikan, jonne suuntaa ensimmäiseksi. Matkakohteeksi sattuu Kuusamo, ja Rukalla Joppe tapaakin “tutuntuttuja”. Eräs nuorimies änkeytyy hänen Hiacensa kyytiin, eikä tästä kyytiläisestä olekaan niin helppo päästä eroon! Umpi-introvertti Joppe ei ole mikään ”niitä näitä rupattelija”, joten kuka tahansa kyytiläinen olisi hänelle stressinlähde, mutta tämä “kaverin veljen bestis”, Rolle, sattuu vielä olemaan kevytmielinen, riippuvuuksiin taipuvainen, ulkoisesti itsevarma, ADHD-piirteinen homopoika.

Homous ei niinkään ole Jopelle “ongelma”; hän kokee itse olevansa ei-binääri aseksuaali ja hyväksyisi sateenkaarevuuden jopa tärkeimmälle hengelliselle idolilleen, eikä mielestään kärsi myöskään homofobiasta. Mutta jostain syystä Rolle saa Jopen ymmälleen; jopa ahdistumaan ja suuttumaan, ja siinä samalla Jopen oletukset, kuvitelmat, ajatukset, laskelmat ja aikomukset heittävät häränpyllyä. Eikä hän yleensäkään pidä kaaoksesta, hälinästä, suunnitelmien muuttumisista, epävarmuudesta, eikä tunteilusta…

Joppe kyllä tapaa matkallaan muitakin ihmisiä, mutta monikaan ei ole erityisen kiinnostunut hänestä eikä hänen sanomastaan; paitsi tuo tietty ihminen, Rolle, jonka kiinnostus on enemmänkin kiusallista ja tunkeilevaa, ja jota Joppe ei ensi alkuun olisi edes halunnut ottaa mukaansa, vaikka tämä tarvitsikin kaikenlaista apua ja tukea. Mutta epäluuloinen ennakkoasenne kääntyy sekin päälaelleen, kun Rolle sotkee ihan kaiken; myös Jopen tarpeen olla kenestäkään riippumaton ”laupias samarialainen”.

Joppe kokee olevansa varsinainen “luuserisaarnaaja”, kun juuttuu auttamaan vain yhtä erityisen eksynyttä pässiä, kun olisi pitänyt “pelastaa koko maailma”. Ja kuitenkin: ellei hän olisi lähtenyt, kuten “uni johdatti”, olisi saattanut jäädä se tärkein ilosanoma kertomatta, ja samalla löytämättä jotakin, mitä ei oikeastaan edes tiennyt etsivänsä.

”Parental advice”: Tässäkään kirjassani ei ole mitään sen räävittömämpää intiimielämän kuvausta tai väkivaltaa, mitä nyt elokuvissa tai tv-ohjelmissakaan, joissa suositusikäraja on 12-v. Romaanin sisältämät mielenterveys- ja päihdeaiheet sen sijaan saattavat olla vähän rankkoja niin nuorille ihmisille. Sen takia en tätä romaania kohdistanut suoraan nuorille / teineille. Kertoja on neuropoikkeava nuori aikuinen; toisaalta ikäistään lapsellisempi, toisaalta kypsempi, joten, riippuu toki lukijasta, miten mielekästä on eläytyä tällaisen hahmon kokemusmaailmaan.

PS. Jos Luoja suo, joku ehkä saa tästä kirjasta irti sen viestin, minkä tarkoitin hyvällä. Olkoon se valoa. Ja jos herätän ”närää”, olkoon se sen suolan vaikutusta, jota lisäsin nyt runsaasti, ihan tarkoituksella.

Kaapista ulos, senkin häirikköfriikki!

Tässäpä erittäin kuvaava omakuva.
Määritelköön ken tahtoo, että mikä
laji ja mitä kromosomeja löytyy.

”Näytä naamasi, me haluamme määritellä sinut!”

Olen vuosien varrella kirjoittanut pari tekstiä, joissa kerron jotakin siitä, miksi en ole omilla kasvoillani ja oikealla nimelläni ”esillä” tässä blogissa tai ylipäätään ”kirjailijana”; tai, mitä yleensäkin ajattelen ”julkisuuskuvasta” tai vaikkapa omakuvien esittelyistä. Ohdakemaa- blogin puolella on myös jonkinlainen ”kirjailijaesittely”, jossa kerron itsestäni hieman enemmän, mutten siinäkään sen tarkemmin esimerkiksi ikäluokastani tai sukupuoli-identiteetistäni.

Siitä olen kyllä maininnut useammankin kerran, että olen introvertti, enkä hae julkisuutta, en mainetta enkä ns. menestystä, ja etten pidä kaupallisuudesta, en mainonnasta, enkä oikein mistään, mikä haiskahtaa ”rahastukselta”. Sellaisessa umpi-introvertin piileskelyasenteessa on vain se ongelma, että on hieman vaikea saada ”ääntään kuuluviin”, jos ei koskaan kerro kenellekään mitään siitä, mitä tekee, ja miksi.

Toistuvasti kuitenkin törmään myös siihen realiteettiin, että valtaosa ihmisistä on enemmän kiinnostuneita ulkoisista virikkeistä (kuten ihmisistä) kuin mielensisäisistä asioista tai vaikkapa luonnonilmiöistä. Tavalliset ihmiset siis puhuvat enemmän itsestään, toisesta ihmisestä, tai joistakuista muista ihmisistä, ja pitävät myös ehkä naamansakin esillä, kun ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, olivatpa paikan päällä tai somessa.

Friikit ihmiset taas pitävät pitkiä monologeja (tai kirjoittavat pitkiä juttuja) jostakin asiasta, joka heitä itseään kiinnostaa, innostaa tai ärsyttää. Eivätkä he välttämättä halua edes näyttää naamaansa; esittelevät vain asiaansa, nuo asiakeskeiset tylsimykset! Tai sitten he puhuvat vakavana omista näkemyksistään, nuo sosiaalisen mukavuuden pilaajat, mokomat häiriköt, jotka eivät hallitse harmittoman rupattelun jaloa taitoa…

Kiistatta kuulun, ainakin potentiaalisesti, noihin jälkimmäisiin, siis tylsimyksiin ja häiriköihin. Tavanomainen mukava rupattelu ja ”juoruilu” on minulle äärimmäistä pinnistelyä vaativaa näyttelemistä; siksi olen usein vaitonainen tavallisten ihmisten keskellä, ja minua ehkä luullaan ujoksi, kun olen hiljaa. No, todellisuudessa en aina kerro mielipiteitäni tai ryhdy puhumaan itseäni kiinnostavista asioista, koska se saattaisi pilata toisten ihmisten tavallisen mukavan tunnelman. Enkä halua tieten tahtoen tylsistyttää tai häiritä toisia. Ja vastapalveluksena haluan itse tulla jätetyksi rauhaan sellaisilta puheenaiheilta, jotka ovat minusta tyhjänpäiväisiä, sopimattomia, tunkeilevia tai epäeettisiä…

Minulla on jonkinlainen ”maailmanparannuspäähänpinttymä”, ja koska kuvittelen kirjoittaneeni sen ”parantavan ideologiani” kaikkien romaanieni riveille ja niitten rivien väleihinkin, tunnen ajoittain suunnatonta turhautumista siitä, ellei kukaan ”älyä” lukea tuota viestiäni. (Tämä on edelleen olevinaan ironista vitsailua, ellei lukija ole sitä aiemmin huomannut.) Miksei kellään kiinnosta niin tärkeä asia; ihmisen henkinen kasvu, mielitajun kehittäminen, vihamiehen rakastaminen? Mitä ihmettä?

Sen sijaan, että kehittäisivät itseään henkisesti, tavalliset ihmiset etsivät tietoa siitä, kuka tunnettu ihminen tai tuttava teki mitäkin, kuka mokasi, kuka on sössinyt, kuka kiinnostuisi minusta itsestäni, ja niin edelleen. Ja kukapa nykyään enää edes jaksaa lukea mitään romaaneja, varsinkaan yhtään syvällisempiä, kun on olemassa äänikirjoja, tai kirjoista tehtyjä elokuvia? Ja miksi kukaan varsinkaan maksaisi siitä, että joutuu ihan itse harjoittamaan lukutaitoaan ja kuvittelemaan asioita mielessään?

No, epätasaisesti toimiva järjellinen puoleni muistuttaa minua aina silloin tällöin siitä, ettei kukaan tietenkään älyä etsiä kirjojani kirjastoista tai e-kirjapalveluista, jos ei edes tiedä niitten olemassaolosta. Eiväthän kirjani ole kaupallisten kustantamojen mainoskampanjoissa mukana, eikä minulla ole ”nimeä” kirjailijana. Ja vaikka joku tietäisikin kirjojeni olemassaolosta, ei niitten sisällöstä tai tyylistä oikein saa käsitystä pelkän kannen tai nimen perusteella, ellei jaksa lukea edes niitten esittelyitä, tai lukunäytteitä.

Ja kenties joitakuita potentiaalisia lukijoita saattaa vaivata vähän sekin, ettei hän tiedä ollenkaan, mikä tai kuka olen; ihmisenä, persoonana, kirjailijana. Tai joku ehkä kuvittelee tietävänsä, millainen olen, ja olettaa jotakin, ja ehkä pitääkin minua tylsänä idioottina tai liian hörhönä ollakseni uskottava kirjoittaja. Tai, ehkä minua pidetään sellaisena friikkinä, joka todennäköisesti kirjoittaa vain jotakin ihan liian monimutkaista ja epäviihteellistä. Niin, en taida olla ihan tavallinen, siis ”perusihminen”, mutten aio sellaista esittääkään, vaikka siihen ehkä painetta olisikin, jos haluaisi olla ”populaari”, tai populisti…

Tästä pääsenkin siihen mieltäni toisinaan vaivaannuttavaan kysymykseen... että pitäisikö minun olla kirjoittajana enemmän esillä, kuten ”oikeat” kirjailijat yleensä ovat? Pitäisikö minulla olla joku huolella suunniteltu ”kirjailijakuva” jossakin nähtävänä, niin minusta saisi olevinaan jonkinlaisen käsityksen, kun poseeraan epämukavasti kyyristelevänä kameralle joissakin riittävän asiallisissa vaatteissa ja silmät tyhjyyteen tuijottaen, kun en haluaisi katsoa kameraankaan?

Minusta on olemassa kuva, jossa käännyn katsomaan kameraa aivan kuin se olisi kutsumaton vieras häiritsemässä rauhaani luonnon keskellä. Ilmeeni näyttää siinä suunnilleen samalta kuin yksivuotiaana, kun en pitänyt jostakin asiasta. Ehkäpä kameran ja minun välilläni on vastavuoroinen inhosuhde. Mutta kenties, jos antaisinkin inhoni näkyä, tulisi kerrankin oikein luonnollinen selfie?

Ja tältä minusta tuntuu, kun te
määrittelette minut väärin.

No, mietinpähän vain, että jos loisinkin itsestäni jonkinlaisen ”julkisuuskuvan”, jotkut potentiaaliset lukijat ehkä viimeistäänkin alkaisivat kartella minua, jos ikinä olisivatkaan blogiteksteihini eksyneet. ”Ai tuommoinenko friikki se olikin?” ”Öh, mikä tylsimys! Ei ollenkaan trendikäs!” ”Mikä hörhö tuo luulee olevansa?” ”Ihmejuntti!” ”Jaa, tylsää…” ”Mitä ihmettä, onko tuo tyyppi muka psykologi?”

Minulla on itsepäinen tarve olla rehellinen ja aito, mutta silti pitää tiettyä välimatkaa ihmisten ja itseni välillä. Inhoan sitä, jos minut tulkitaan väärin ja minusta luodaan vääränlainen käsitys. Erityisen paljon inhoan sukupuoleen liittyviä leimoja tai stereotyyppisiä oletuksia. Olen aina inhonnut sellaisia, ja olenkin pyrkinyt välttämään ”sukupuoliroolittamista” tai ”roolinottoa”, jos vain mahdollista, koska oma sukupuolikokemukseni on kaksinapaisesta normista poikkeava.

Se, ettei minulla ”huvita” olla enemmän esillä julkisesti, kirjailijanakaan, liittyy siis osittain siihenkin, etten tiedä, miten voisin välttyä minua ärsyttäviltä ja loukkaavilta sukupuolistereotypioilta, jos joskus ”näytänkin naamani” näillä areenoilla. Minun ”omalla itselläni” ei nimittäin ole sukupuoleen sidottua sosiaalista identiteettiä. Jos sellainen identiteetti pitäisi määritellä, olisin niin sanotusti ”muu” tai ”neutri”. Ja miltä ”muunlaisen” pitäisi näyttää, jotta toisetkin ihmiset sen ”muunlaisuuden” tajuaisivat, tulkitsematta väärin sitä mitä näkevät ja tekemättä siitä vielä joitain lisäoletuksiakin?

Tiedostan kyllä ruumiilliset ”realiteetit” ja ymmärrän, että lääketieteellisessä mielessä on joissain asioissa eriteltävä, onko kyse miehestä, naisesta vai intersukupuolisesta. Tuon biologisen määrittelyn perusteella ei kuitenkaan pitäisi tehdä oletuksia henkilön sukupuoliroolista, käyttäytymisestä, mieltymyksistä, kiinnostuksista, luonteenpiirteistä tai muista sellaisista seikoista; ei myöskään feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta, mitä nekään nyt sitten tarkoittavatkaan.

Biologiseen, syntymässä määriteltyyn sukupuoleen pohjaava syrjintä ja eriarvoisuus on äärimmäisen väärin ja vastenmielistä. Mutta sekin on jo loukkaavaa, että esimerkiksi oletetaan jonkun osaavan joitakin asioita siksi, että hänet on määritelty biologisten ominaisuuksien perusteella jommaksikummaksi; tai hoitavan tietyt hommat kotona, tai reagoivan jollakin tietyllä tavalla, tai haluavan tulla ”rouvitelluksi” tai ”herroitelluksi”…

Eiväthän kaikki ihmiset yksinkertaisesti mahdu tuohon kaksinapaiseen jaotteluun biologisestikaan, tai psykologisesti, saati sitten sosiokulttuurisesti. Ja on tietysti erittäin loukkaavaa, jos ”sateenkaarevana” ihmisenä tulee määritellyksi esimerkiksi ”kehityshäiriöiseksi” tai ”kieroutuneeksi”, kuten joissakin piireissä saatetaan ajatella.

Neuropoikkeavuudestakin puhutaan ”kehityshäiriönä”, mutta siinäkin yhteydessä voisi mieluummin puhua ”kehityksellisestä monimuotoisuudesta”, eikä ”häiriöistä”. Monimuotoisuuteen kuuluvien ”poikkeamien” häiritsevyys riippuu tietysti siitä, missä tilanteessa ja ympäristössä kulloinenkin poikkeavuus esiintyy. Esimerkiksi ylikeskittyminen on joissain tilanteissa haitta, joissain siunaus.

No, jos puhutaan sukupuolikokemuksen ”poikkeavuudesta”, missähän tilanteissa se mahtaa olla ”häiriö”? Siinäkö, että porukka nolostuu, kun joku käyttäytyykin kulttuuristen sukupuolirooliodotusten vastaisesti? Tai joku pettyy, kun luuli jotakuta mielenkiintonsa kohdetta mieheksi, ja tämä olikin nainen, tai muu, tai toisinpäin? Kamala ”häiriö”! Nyt meni maailmankirjat sekaisin!

”Häiriintyneisyyden” tai viallisuuden tunne nousee ihmiselle itselleen nimenomaan toisten osoittamasta kummeksunnasta, heidän viestimästään samanlaisuuden vaatimuksesta ja väärinluokittelusta. Jos erilaisuus pelottaa, siitä halutaan usein päästä eroon, ja ”friikki” tuntee suvaitsemattomuuden nahoissaan, joskus konkreettisestikin. Ja jos läheisetkään eivät ole hyväksyneet ihmistä sellaisena kuin hän luonnostaan olisi, tietenkin siitä tulee ihmiselle viallinen olo, ja sitä myötä kehittyykin ehkä jonkin sortin psyykkinen ”häiriö”…

Ei pitäisi olettaa ja odottaa kaikkien ihmisten olevan samanlaisia; sellainen olettaminen on aika hölmöä. Ja hölmöys on minusta aika häiritsevää, mutta kun se on nähtävästi niin yleistä, niin sitä ei kai sitten pidetä ”häiriönä!” Kaikenlaiset hölmöt ja haitalliset massailmiötkin ovat vain ihmislajin tavallista käytöstä…

Niin että anteeksi vain, normatiiviset ihmiset, tämä ”häirikkö” pääsi livahtamaan kaapista ulos kaikessa määrittelemättömässä kirjavuudessaan, ja uhkaa nyt horjuttaa teidän mustavalkoista maailmankuvaanne.

PS. Jatkan vielä tästä aiheesta, kunhan vedän henkeä ja viimeistelen ehkä tekeillä olevan kirjanikin, jos Luoja suo…

JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?

Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.

Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)

Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.

Kenellä on oikeus olla oma itsensä? Introvertillakin?

Tämä kuva liittyy "Itsetunnon käsi"- harjoitukseen, ja tässä tekstissä on
käsittelyssä lähinnä tuo "pöllösormi", eli: "Minulla on oikeus olla oma itseni."

Olen aina ollut omalla reviirilläni viihtyvä ja perhekeskeinen olento, joten koronaepidemian tuomat matkailurajoitteet tai suositus välttää ihmisjoukkoja eivät ole merkittävästi vaikuttaneet elintapojani kurjistavasti. Jos jonnekin matkustaisin, paikka olisi kotimaassa, ja todennäköisesti matkan syynä olisi läheisen tapaaminen. Matkan varrella voisi käydä joissakin luontopaikoissa. Tai sitten saattaisin matkata johonkin erityiseen luontoympäristöön, mutten lentämällä. Syystä tai toisesta en lainkaan pidä turistikohteista. Matkailumainokset puistattavat minua. Vaikka pyrinkin olemaan ihmisiä kohtaan ystävällinen ”hukka”, en kaipaa läjäpäin ihmisiä pyörimään ympärilleni. Jos haluan aistia luontoympäristöä, vieraat ihmiset häiritsevät kokemustani lähes sietämättömästi. Jos taas haluan kokea taide-elämyksen, ihmisäänet ja toisten läheisyyden aistiminen rikkovat kokemusta ja ajatuksiani. Tuntuukin lähes mahdottomalta saada esteettisiä tai ylipäätään miellyttäviä kokemuksia paikoissa, joissa on liiaksi ihmisiä.

En tarkoita enkä halua tuottaa ihmisille mitään vahinkoa tai ikäviä tunteita, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ihmisistä ”pitäminen” on toisinaan haastavaa. Joittenkin ihmisten käyttäytyminen on usein lähes sietämätöntä, vaikka yrittäisikin hyväksyä ihmisen sinänsä sellaisena kuin hän on. Ja olen itsekin vedonnut siihen, että saahan ihminen olla millainen on, vaikkakaan kukaan ei saa käyttäytyä millä tavoin tahansa, eikä tehdä mitä tahansa.

Tässä piilee väärinymmärryksen riski. Jos vedotaan väitteeseen, että ihmisellä on oikeus olla ”oma itsensä”, ja sillä varjolla käyttäydytään toisia kohtaan vaikkapa kusipäisesti, mennään harhateille. Jos joku ihminen olisi aidosti persoonaltaan ”kusipää”, ja käyttäytyisi sen mukaisesti vedoten oikeuteensa olla ”oma itsensä”, täytyisi hänen silti noudattaa lakia. Tässä vaiheessa on pakko toistaa jo todettu asia ja hieman täydentää sitä: ihmisellä on oikeus olla oma itsensä siinä mielessä, mikä on hänessä aitoa ja muuttamatonta, kuten persoonallisuus, temperamentti ja muut seikat, joille hän ei suoranaisesti voi mitään. MUTTA, hän on silti vastuussa omasta käytöksestään ja toiminnastaan, ja velvollinen noudattamaan lakia ja kunnioittamaan myös toisten oikeutta olla omanlaisiaan.

Tuleeko siis ”kusipäillekin” antaa oikeus olla ”oma itsensä” ja toteuttaa ”kusipäisyyttään”, jos ”kusipäisyys” on osa heidän persoonallisuuttaan? Jos ihmisen persoonallisuus todella on sellainen, jollaiseen ”kusipäisyydellä” usein viitataan, kyse lienee vakavasta narsismista tai psykopatiasta, ja tämä poikkeus vahvistaa säännön. Ihmiset, joiden omatunto ei toimi ja joilla ei ole empatiakykyä, vaativat erilaista suhtautumista kuin tavalliset ihmiset, jotka paineen alla, suuttuneena tai muista tilapäisistä syistä toisinaan käyttäytyvät ”kusipäisesti”.

Jos siis ihmisen toiminta rikkoo muitten oikeuksia vastaan ja myös lakia ja eettisiä normeja, joita ihmiset keskimäärin yrittävät noudattaa, ja jos kyse tuntuu olevan pysyvästä, luonteenomaisesta, jopa synnynnäisestä käytöspiirteestä, ihmisen ei tietenkään voi antaa vapaasti ”ilmaista persoonaansa” ja ”olla oma itsensä”, jos se tarkoittaa pahan aiheuttamista toisille. Tämän totean selkeästi senkin takia, ettei esim. ”Itsetunnon käteen” liittyvien lauseitten varjolla luultaisi, että ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa ”ollakseen oma itsensä”. Vaikka jossakin olisi olemassa ns. potentiaalinen ”hirviö”, eihän se tarkoita automaattisesti, että tämä ”hirviö” tekisi pahaa. Oleminen ei ole tekemistä. Tekeminen ei aina kuvaa olemista. Eli vaikka käyttäytyisin joka toinen päivä kusipäisesti, en välttämättä ole ”kusipää”. Vaikka toimisin välillä laiskasti, en ole ”laiska persoonallisuus”, ja niin edelleen.

Tämän selvennyksen jälkeen lienee kohtuullista todeta, etten pidä ”kusipäisistä ihmisistä”, mutta toivon heillekin sitä hyvää minkä uskon olevan hyvää muillekin, eli henkistä paranemista ja käyttäytymisen korjaantumista sellaiseksi, ettei se aiheuttaisi kenellekään enempää pahaa. Jos käytös ei muutu, on yhteiskunnan sitä rajoitettava. Eikä näistä ihmisistä tarvitse muittenkaan pitää, mutta silti voi kohdella ihmisarvoisesti. Henkilökohtaisesti en tosin pidä kaikista niistäkään ihmisistä, jotka käyttäytyvät vain toisinaan ”kusipäisesti”. Mutta vastenmielisyyden tunteeni voi johtua vaikkapa ihan vain siitä, että jotkut ihmiset ovat kiinnostuneita joistakin tavallisista asioista, jotka itsellä tympivät tai tuntuvat moraalisesti kyseenalaisilta, ja siitä syntyy aversion tunnetta. Yleensä kuitenkin erilaisistakin ihmisistä löytyy jotakin, josta on samaa mieltä, tai jokin mielekäs yhteisymmärryksen vire, joka auttaa suhtautumaan ystävällisesti, jos on tarpeen olla tekemisissä keskenään. Voi vain toivoa, ettei ihan kaikkien kanssa tarvitsisi.

Haluaisin korostaa sitä, ettei kaikista ihmisistä tarvitse väen väkisin yrittää pitää (henkilökohtaisten mieltymysten mukaisesti), mutta kaikkia tulee silti kohdella ihmisarvoisesti ja myötätuntoisesti. ”Tykkäämisen” teeskentely on falskia ja ehkäpä perustuu tarpeeseen olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”, mikä on pettävä tie. Joskus on tarpeen selkeästi ”kumartaa” joillekuille, vaikka tulisikin samalla pyllistäneeksi vastapuolelle, jos on kyse vaikkapa arvovalinnoista. Jos yrittää olla kumartamatta ja pyllistämättä kenellekään, ei myöskään ilmaise oikeita näkemyksiään mistään. Sellaisen ihmisen arvomaailma jää hämäräksi. Hyväksyisikö hän todella mitä tahansa, kunhan vain saisi pitää ”mukavan ihmisen” maineensa? Miksi pitäisi olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”; eikö se ole tärkeämpää, että on kohtaamilleen ihmisille ystävällinen ja oikeudenmukainen?

Ihmisen on henkisesti helpompaa kuulua enemmistöön, joka viihtyy toisten ihmisten seurassa ja kokee tarvetta olla niin kuin muutkin. Se kun tekee vuorovaikutuksesta niin jouhevaa, kun kaikki ovat samanlaisia ja kiinnostuneita samoista asioista. Voisi hieman provosoiden todeta, että ilmentääkö se sosiaalisia taitoja, että tulee hyvin toimeen samanlaisten ja samaa mieltä olevien ja samanlaisista asioista kiinnostuneitten kanssa? Ja että sitten vieroksuu erilaisia ihmisiä, tuhahtelee erimielisille ihmisille, tai suorastaan ajautuu riitoihin, jos joku on liian erilainen kuin itse?

Minä sanoisin, ettei se ilmennä erityisen hyviä sosiaalisia taitoja, jos ihminen viihtyy lähinnä itsensä kaltaisten ihmisten kanssa ja vieroksuu ja välttelee kohtaamasta ”outoja” ihmisiä. Erilaisten ihmisten kohtaamisessa tarvitaan erityisen hyviä sosiaalisia taitoja. Poikkeavia kohtaan ennakkoluuloisilla ”laumasieluilla” ei välttämättä ole näitä taitoja sen enempää kuin jollakulla, jonka on vaikea tulla toimeen ylipäätään kenenkään kanssa. Joskus kuvataan, miten esimerkiksi kaksi autistista lasta tulee välittömästi toimeen toisen kaltaisensa kanssa, vaikkei hallitse ”normaalia” vuorovaikutusta. ”Tavallinen” ihminen ei osaa kommunikoida autistisen ihmisen kanssa. Koira osaa. Onko koira siis sosiaalisesti taitavampi kuin tavallinen ihminen, vai enemmän samanlainen kuin autistinen ihminen? Ehkäpä jotkut eivät osaa olla vuorovaikutuksessa siksi, kun eivät ole vielä tavanneet riittävästi itsensä kaltaista olentoa? Enemmistön edustajille samanlaisia ihmisiä on tarjolla rutkasti, joten, heidän puutteensa sosiaalisissa taidoissa eivät välttämättä paljastu koskaan, tai ainakaan ennen ensimmäistä syvällisempää ihmissuhdetta…

Ihmisillä, jotka haluavat olla paljon tekemisissä toisten ihmisten kanssa, on yleensä joitakin tarpeita suhteessa noihin toisiin. Mediassa puhutaan usein korostuneesti siitä, miten kovasti ihmiset tarvitsevat toisiaan, ja miten tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat, ja että ihmiset automaattisesti kärsivät, jos heillä ei ole riittävästi sosiaalista vuorovaikutusta. Tämä kuvaa enemmistöä ihmisistä, eli ekstroverttejä ihmisiä, ja heidän kohdallaan se voi olla tottakin, että he aidosti kärsivät, kun sosiaalisia kontakteja rajoitetaan. Mutta vähemmistönä elävät introvertit eivät välttämättä kärsi niin paljoa siitä, jos heillä on ihmissuhteita lähinnä perheeseensä tai puolisoon, tai pariin ystävään. He sen sijaan saattavat kärsiä paineesta olla sosiaalisempia kuin luontaisesti haluaisivat olla.

Jos joku kokee, ettei oikeasti tarvitse toisia ihmisiä ja viihtyy yksin, ei se tarkoita sitä, että hänkään saisi joka kerta toisia ihmisiä tavatessaan haistattaa näille pitkät ja haukkua ja valittaa koko ajan, aiheuttaen pahaa mieltä ja loukaten toisia. Eihän kukaan saa uhata toisten hyvinvointia eikä oikeutta olla olemassa, vaikkei hän itse näitä toisia henkilökohtaisesti tarvitsikaan. Se on kuitenkin raskasta, jos pakotetaan olemaan toisten kanssa, vaikka ihminen siitä kärsisi. Sellaisella painostuksella saatetaan luoda pelkoja, katkeruutta ja vihamielisyyttä. Aidosti yksin viihtyvää ei siis saisi pakottaa normatiiviseen sosiaalisuuteen. Sosiaalisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää, että itsekseen viihtyvä saattaa kärsiä tavanomaisen sosiaalisuuden vaatimuksista samalla tavoin kun hän itse kärsisi siitä, jos hänet pakotettaisiin erämaahan yksinäisyyteen. Koulumaailma on yksi potentiaalinen ympäristö, jossa esim. introvertit autismin kirjolaiset herkästi painostetaan heille epäluontevaan ja liialliseen sosiaalisuuteen.

Annetaanko tässä suhteessa ihan kaikkien ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, vai yritetäänkö esimerkiksi vähemmistön edustajia puristaa enemmistön mieltymyksistä syntyneisiin normeihin kaikenlaisilla paheksuvilla kommenteilla ja enemmistön kokemuksia mediassa korostamalla? Kyllähän ”normaalien” ihmisten pitää olla yhteydessä toisiin ihmisiin, ja pyytää ihmisiä kylään ja käydä harrastuksissa, joissa tapaa ihmisiä, ja rupatella mukavia siellä täällä, missä on muitakin ihmisiä, ja niin edelleen. Jos et tee niin, olet jotakin kielteistä, kuten masentunut ehkä? Jurottaja? Epäluuloinen ja estynyt? Sosiaalisesti pelokas? Säälittävän yksinäinen? Omahyväinen ja ylimielinen? Vähän mökkihöperö, outo erakko?

Enemmistön ihmisiä pidetään tietysti tilastollisesti ”normaalimpina” ihmisinä kuin vähemmistön edustajia. Minusta taas monet asiat ja ilmiöt, joita enemmistön keskuudessa esiintyy, ovat tavallaan järjellä ymmärrettäviä ja jollakin tavalla, teoreettisten eläytymisyritysten ja niitten reflektoinnin kautta myös jossain määrin kokemuksellisesti tunnistettavissa mielekkäiksi (siis, ilmeisesti ekstrovertin neurotyypillisen ihmisen kokemusmaailmassa), mutteivat itselle luontevia. Psykologian viitekehys auttaa ymmärtämään teoreettisesti tätä normatiivista enemmistöä ja heidän tarpeitaan. Työssäni taas koen hyödyllisemmäksi kyetä ymmärtämään ”poikkeuksia” ja eläytymään ei-normatiivisten ihmisten kokemuksiin. Monet kohtaamani ihmiset ovat introvertteja ja neuroepätyypillisiä. Jos olisin itse ekstrovertti ja neurotyypillinen, miten voisin tavoittaa heidän kokemuksensa siitä kaikesta kärsimyksestä, jota he kohtaavat vähemmistönä eläessään ja kokiessaan enemmistön tarpeisiin suunnitellun maailman ja kulttuurin tuomia haasteita; etenkin juuri siellä, missä on runsaasti noita muita, mutta erilaisia ihmisiä?

Jotkut ihmiset ovat suorastaan traumatisoituneet näitten tavallisten ekstroverttien seurassa, kuten koulumaailmassa. Sellaisesta voi kehittyä sosiaalisia pelkoja. Mutta sosiaalinen ahdistus, jota yksinkertaisilla mittareilla arvioidaan, ei todellakaan välttämättä aina ole sitä, että ihminen ”pelkää” muita ihmisiä. Se voi olla enemmänkin sitä, ettei kyseinen ihminen koe oloaan mukavaksi ja rennoksi ollessaan liian monen ihmisen seurassa, tai sellaisessa tilanteessa, jossa on liian erilaisia ihmisiä; ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aivan erilaisista asioista, käyttäytyvät liian tuttavallisesti tai tunkeilevasti, tai loukkaavat omia arvoja. Se voi olla sitä, ettei yksinkertaisesti välitä olla huomion keskipisteenä, esiintyä, tai rupatella kaikkien kanssa, tai ottaa kontaktia jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen. Onko se muka aina ”ahdistusta”, jos ei kiinnosta katsoa keskustelukumppania silmiin? Jospa tuo toinen haluaa katsella mieluummin seinää kuin silmiäsi kyetäkseen kuuntelemaan sinua tarkasti?

Erilaisuuden kokemiseen liittyvän sosiaalisen epämukavuuden tai erilaisuudesta aiheutuvan sosiaalisen mielenkiinnon puutteen diagnosointi ”sosiaaliseksi ahdistukseksi” ilmentää enemmistölle ”normaalin” toiminnan arvottamista siksi ainoaksi oikeaksi (ja terveeksi) tavaksi olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos et ole sillä tavoin sosiaalinen kuin enemmistö on, olet viallinen, poikkeava, ”sairas” tai jotenkin ”häiriintynyt”, tai vähintäänkin "vähän semmoinen"…

Ilmentääkö tämä sitä, että tällä pallolla saa olla oma itsensä? Introverttikin?

En oikein käsitä, mitä ”pahaa” ihminen tekee toisille sillä, että välttelee näitten seuraa. Joku voi tietysti sanoa, että itsekseen viihtyvä välttelee tekemästä hyvää toisille, kun ei ota näihin kontaktia. Ja joskus se kyllä tarkoittaa sitäkin, mistä olen pahoillani, etenkin jos asiaintila olisi niin, että juuri nimenomaan minua oikeasti tarvittaisiin, mutta välttelen tilannetta, kun en jaksa olla ihmisten seurassa ylen määrin. Mutta luulen, ettei juuri minun persoonani ole niin kipeästi kaivattu jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa, etteikö joku empaattinen ja rupattelutaitoinen ekstrovertti hoitaisi tilanteen paljon luontevammin ja paremmin. Ja siitä hatunnosto kaikille ystävällisille ekstroverteille, jotka ottavat luontevasti kontaktia ja tuovat iloa ja lohdutusta kanssaihmisilleen! Mutta tekeekö ihmisten seuraan hakeutuva ekstrovertti aina hyvää niille ihmisille, joita kohtaa? Lienee valitettavasti niitäkin tapauksia, joissa liian seurallinen ja huomiota hakeva ihminen on enemmän rasitteeksi kuin iloksi toisille. Hedelmistään puu tunnetaan, voisi kai tässäkin todeta.

Enemmistönä elävien ulospäinsuuntautuvien ihmisten luontainen toiminta on siis OK, jos se ei tee pahaa toisille. Samoin, vähemmistönä elävien introverttien luontainen toiminta on OK, jos se ei tee pahaa toisille. Olkoon siis kumpikin olemisen tapa oikeutettu, mutta haitallinen toiminta on kummaltakin KIELLETTY lain ja ihmisen järkeä ylempien eettisten normien nojalla. Muistutan vain siitä, että jos ”sosiaaliset normit” ovat ekstroverttien kehittämiä, ne syrjivät introvertteja, ja siksi olemme aina vähän ”outoja” tai jopa "häiriintyneitä" tuon enemmistön silmissä…

Suvaitsevaisuus - sietämistä, sinisilmäisyyttä, sopeutumista?

"Suvaitsija" ja tietyin ehdoin "suvaittu"? Onko tämä tasa-arvoa?

Mitä "suvaitseminen" oikeastaan on? Pelkkää itsekehua, vai kaunis, utopistinen ajatus, vai usein ihan rakentava asia, muttei aivan sitä mitä yleensä luullaan? Ja mitä oikeastaan pitäisi suvaita, mitä ei?

Viime aikoina olen joutunut kuulemaan suvaitsevaisuus- sanan useammin kuin olen sitä koskaan edes mielessäni pyöritellyt, koska en ole edes ymmärtänyt kunnolla koko sanaa käyttääkseni sitä itse. Päätin tehdä sanasta google-haun ja katsoa, millaisiin määritelmiin, juttuihin ja teemoihin tuo ajankohtainen sana liitetään. Tutkiskeleminen oli mielenkiintoista ja löysin useamman filosofisen tekstin aiheeseen liittyen. Mutta kyseisen sanan kohdalla huomaa myös varsin pian, että jotkut sitä käyttävät ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sanan alkuperäistä merkitystä. Monet kuvittelevat, että on jo sinänsä hienoa olla ”suvaitsevainen”, ja käyttävät sanaa itsestään varsin mielellään. Todellisuudessa ihmiset eivät ”suvaitse” mitä tahansa, eikä se olisi ihmiskunnan hengissä säilymisen kannalta millään tavoin perusteltuakaan. Pitäisikö ”suvaita” väkivaltaa ja sodanlietsontaa, luonnonvarojen tuhlaamista itsekkäisiin tarkoituksiin, tai mitä tahansa muuta sellaista toimintaa, joka vahingoittaa toisia eläviä?

Valitettavasti kyse on taas kerran käsitteitten ja sanojen väärinymmärryksestä, tai hatarasta ymmärtämisestä, sekä ihmisten huvittavasta, mutta toisaalta vaarallisesta tavasta ryhtyä hokemaan itseensä tai toisiinsa liittyen leimaavia termejä, milloin missäkin tarkoituksessa. Niin, ihmisten välillä kukkii nimittelyä ja leimaamista, jolla on tarkoitus luoda eriarvoisuutta itsen ja toisten välille. Joku mielellään väittää, että ”minäpä olen suvaitsevainen” (=avarakatseisempi, parempi ihminen?) ja ”sinä olet suvaitsematon” (=ahdasmielinen, huono ihminen?). Ahdistaa joutua toteamaan, miten asia onkaan mennyt ihmisten mielessä sekaisin! Entäpä jos ”suvaita” sanalla tarkoitetaankin oikeastaan vain ”sietämistä”, eikä mitään avarakatseista, rakastavaa hyväksymistä? Mitä sinä siedät, mitä et?

Wikipedian ”suvaitsevaisuus”-tekstistä löytyy oheinen pätkä:

”Filosofi Jukka Hankamäen mielestä suvaitsevuuden käsite on ristiriitainen. Se tarkoittaa, että henkilö sietää jotakin, vaikka hän ei hyväksy tai kannata sitä. Hankamäen mukaan suvaitsevuus ei voi olla kaiken hyväksymistä, sillä se olisi ristiriitaista. Suvaitsevuuden on hänen mielestään oltava valikoivaa.

Filosofi Markus Neuvosen mielestä suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa kysymykseksi nousee se, kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää sietää. Neuvonen hylkäisi koko suvaitsevaisuden käsitteen, koska siihen sisältyy "aina tietynlainen alaspäin katsominen" – suvaitseminen sisältää jo sinällään asian, mahdollisesti inhottavan, jota siedetään, sekä siihen liittyvän suvaitsijan.”

Kun ”suvaitsen” jotakin, se itseasiassa tarkoittaa, että pidättäydyn vastustamasta (väkivaltaisesti) jotakin asiaa, ihmistä tai ilmiötä, jota en oikeastaan itse hyväksyisi, suosisi, tai josta en itse pidä, mutta siedän sitä, koska on jollain perusteella oikein, perusteltua, järkevää, laillista tms. sietää sitä, eikä hyökätä sitä vastaan. Olosuhteiden pakosta siis siedän jotakin, vaikken pidä siitä. OK, tämä on vielä aivan ymmärrettävää, ja voi oikeastaan olla jollekulle helpottava määritelmä ”suvaitsemisesta”. Vaikka ”suvaitsenkin” vaikkapa erilaiset mielipiteet, se ei tarkoita, että itse niistä pitäisin, tai hyväksyisin ne. Pidättäydyn vain käyttäytymästä vihamielisesti ja mitätöivästi tuota toista mielipiteenilmaisijaa kohtaan. Ja, totta lienee sekin, että se henkilö, joka vastoin todellisia tunteitaan ja arvostuksiaan ”suvaitsee” jonkun toisen erilaisuutta, asettuu jollain tapaa ylempiarvoiseksi kuin tuo toinen. Minä olen se ”suvaitsija”, sinä olet ”suvaittava”. Eikö olisi tasaveroisempaa puhua vain siitä, että me kumpikin pyrimme hyväksymään toisemme sellaisina kuin olemme, ihmisreppanoita kumpikin, ja pyrkimään yhteisymmärrykseen ja rauhaan, koska se on hyväksi meille molemmille?

Ihmiset ovat raadollisimmillaan toden totta kuin arvoasemastaan nahisteleva lauma simpansseja. Minä ”suvaitsen” sinua siinä apinankäsivarren päässä, jos annat minun syödä hedelmäni ensin ja kaivelet sitten selästäni kirppuja. Mutta jos et tee kuten suvaittuun asemaasi kuuluu, puren sinua, ja saat luvan riekkua toisella oksalla… Niin, ehkäpä suvaitsevaisuus-termi sopiikin apinalauman käyttäytymisen analysointiin!

Kaikille meille lienee jossain vaiheessa (ehkä jonkin etiikkaa käsittelevän oppitunnin aikana) selitetty, että ihminen on eri asia kuin hänen tekonsa. Tulisi arvioida tekoja, ei tuomita ihmistä. Toisin sanoen, on eri asia hyväksyä toisten ihmisten näkemykset kuin heidän tekojaan. Ja toisaalta, ei kuitenkaan tule hyväksyä näkemyksiä, jotka lietsovat epärakentavia ja väkivaltaisia tekoja ketään kohtaan. Kaikkia tekoja ei pidä myöskään ”suvaita” (eli sietää ja olla estämättä). Suvaitsevaisuus ei siis tietenkään ole mikään hyve, jos suvaitaan pahaa; se voi sen sijaan olla sinisilmäisyyttä, välinpitämättömyyttä, älyllistä laiskuutta, pelkoa puuttua vahingolliseen toimintaan…

Suvaitsevaisuus-termi on todellakin niin epämääräinen ja ristiriitainen, että se joutaisi hyllyttää. Sitä ja sen vastinparia käytetään liian paljon lyömäaseena, mikä ei ole kovin ”suvaittavaa”. Olisi helpompaa ja selkeämpää puhua ennakkoluuloisuudesta tai tuomitsemisesta, kun puhutaan ”suvaitsemattomuudesta”. Tai, kun puhutaan ”suvaitsevaisuudesta”, miksei voisi puhua lähimmäisenrakkaudesta, ihmisarvosta, elämän kunnioittamisesta, rauhan rakentamisesta, hyväksymisestä? On selkeämpää korostaa sitä, ettei ihmisiä pidä tuomita, vaan heidän tekojaan tulisi arvioida sen mukaan, seuraako niistä haittaa vai ei, kuin sotkea keskusteluun kunkin ”suvaitsemisten” taustalla olevia omia mieltymyksiä ja mielipiteitä.

Mihin tarvitaan moraalisia ohjeita, suosituksia ja lakeja, jos kaikki pitäisi vain ”suvaita”? Tämä ”suvaitsevaisuuskeskustelu” on niin hölmöä touhua, ettei tätä voi enää ”suvaita”. Mutta haluan nyt kokeilla toista keinoa pysyä rauhallisena ja rauhantahtoisena henkilökohtaisiin mieltymyksiini ja arvoihini perustuvasta suvaitsemattomuudestani tai suvaitsevaisuudestani huolimatta, eli hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa (vaikka haluaisinkin, ehkä, riippuen siitä, millä päällä olen…):

OK, ihmiset, minä mukaan lukien, ovat usein ajattelemattomia, tiedostamattomia, ja vihamielisiä. He saattavat vääryyttä koettuaan nousta barrikadeille ja käyttäytyä väkivaltaisesti ja yhtä vihamielisesti kuin heitä itseään on kohdeltu. He saattavat defensiivisessä aggressiossaan käyttäytyä yhtä ”suvaitsemattomasti” kuin ne, jotka eivät ole heitä ”suvainneet”. Mikä lopettaisi tämän mielettömyyden? Ei ainakaan paremmuuskilpailu siitä, kuka on olevinaan ”suvaitsevaisempi” kaikessa ylimielisyydessään, eikä sitten kuitenkaan suvaitse vastaväitteitä. Eikä se, että yritetään kieltää ”suvaitsemattomuus” kokonaan ja joudutaan kaaokseen, kun kaikki on sallittua...

Jospa lopetetaan koko sanan käyttö, niin itsekehun välineenä kuin lyömäaseena? PUF!

Ja vielä pari poimintaa teksteistä, joihin törmäsin aihetta tutkiessani (osoitteesta: https://www.ystavyydenmajatalo.fi/kirjoitukset/suvaitsevaisuus.html)

"Meidän täytyy aina ottaa kantaa. Neutraalisuus auttaa sortajaa, ei koskaan uhria. Vaikeneminen rohkaisee kiduttajaa, ei koskaan kidutettua." (Keskitysleirin kokenut Elie Wiesel vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkinnon 1986)

Ja toisen ihmisen ennakkoluulottomaan kohtaamiseen liittyen:

"Silloin kun näemme jokaisessa toisessa ihmisessä ehtymättömän, aavistamattomia mahdollisuuksia täynnä olevan merkitysten lähteen, ihmisyyteen kuuluva syvyyden ulottuvuus on avautunut meille." (Terho Pursiainen)

Jos vielä jaksaisi verrata ”suvaitsevaisuus” – sanan merkitystä siihen, mitä rakkaudesta sanotaan Paavalin kirjeessä korinttilaisille, niin huomaisi ehkä selkeästi, millaista asennetta kannattaa tavoitella suhteessa toisiin ihmisiin. Väkivallasta pidättäytyminen on totta kai OK, mutta kun onnistuu siinä, ollapa sen lisäksi vielä kärsivällinen ja lempeä, ja kadehtimatta, kerskumatta ja pöyhkeilemättä…

PS: Tässä tekstissä käsittelemääni teemaan liittyen sattui niin, että seuraavaksi julkaisuvuorossa oleva Ohdakemaa-sarjan osa, ”Vaeltajaprinssi”, käsittelee sukupuoli-identiteetin kirjoa ja sukupuolista suuntautuneisuutta, jotka ovat yksi aihepiiri, jonka yhteydessä nykyisin käytetään paljon ”suvaitsevaisuus”-sanaa. Jos olisin kaunokirjallisia markkinoita laskelmoiva analyytikko, en olisi osannut paljoakaan paremmin aikatauluttaa moista teemaa käsittelevän romaanin julkaisemista. Mutta kyse on puhtaasta sattumasta, suorastaan hieman kiusallisesta sellaisesta, koska en ole alun pitäenkään kirjoittanut siitä, mistä maailma puhuu, vaan siitä, mitä itselläni huvittaa kirjoittaa; eli milloin mistäkin moraalisesta epäkohdasta tai psykologisesta ongelmasta. Ja olisi suorastaan ärsyttävää, jos minun luultaisiin kirjoittavan markkinointimielessä ”laskelmoidusti” ajankohtaisista teemoista. Enhän lainkaan tiennyt silloin 2016 – 2017, kun aloin työstää romaanisarjaa julkaisukuntoon, mitä tahtia osat tulisivat julkaistavaksi, tai millaiset aiheet olisivat pinnalla heinäkuussa 2019, kun olisi seitsemännen osan vuoro. Mutta toisaalta, ehkäpä vielä vuottakin aiemmin kirjallinen homoromanssi olisi tuottanut voimakkaamman ”suvaitsemattomien” tai ”suvaitsevaisten” reaktion. Nyt sellainen alkaa ehkä olla jo vanhaa kauraa, eikä minun kenties tarvitse sietää kummankaanlaisia kommentteja aiheesta...

Muualla "suvaitsevaisuudesta":

https://yle.fi/uutiset/3-6266998

http://www.hyvejohtajuus.fi/12137/mita-on-olla-suvaitsevainen/

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/kolumni/suvaitsevaisuus-sy%C3%B6-omat-lapsensa-1.198290