 |
| Tämä kuva liittyy "Itsetunnon käsi"- harjoitukseen, ja tässä tekstissä on käsittelyssä lähinnä tuo "pöllösormi", eli: "Minulla on oikeus olla oma itseni." |
Olen aina ollut omalla reviirilläni viihtyvä ja perhekeskeinen olento, joten koronaepidemian tuomat matkailurajoitteet tai suositus välttää ihmisjoukkoja eivät ole merkittävästi vaikuttaneet elintapojani kurjistavasti. Jos jonnekin matkustaisin, paikka olisi kotimaassa, ja todennäköisesti matkan syynä olisi läheisen tapaaminen. Matkan varrella voisi käydä joissakin luontopaikoissa. Tai sitten saattaisin matkata johonkin erityiseen luontoympäristöön, mutten lentämällä. Syystä tai toisesta en lainkaan pidä turistikohteista. Matkailumainokset puistattavat minua. Vaikka pyrinkin olemaan ihmisiä kohtaan ystävällinen ”hukka”, en kaipaa läjäpäin ihmisiä pyörimään ympärilleni. Jos haluan aistia luontoympäristöä, vieraat ihmiset häiritsevät kokemustani lähes sietämättömästi. Jos taas haluan kokea taide-elämyksen, ihmisäänet ja toisten läheisyyden aistiminen rikkovat kokemusta ja ajatuksiani. Tuntuukin lähes mahdottomalta saada esteettisiä tai ylipäätään miellyttäviä kokemuksia paikoissa, joissa on liiaksi ihmisiä.
En tarkoita enkä halua tuottaa ihmisille mitään vahinkoa tai ikäviä tunteita, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ihmisistä ”pitäminen” on toisinaan haastavaa. Joittenkin ihmisten käyttäytyminen on usein lähes sietämätöntä, vaikka yrittäisikin hyväksyä ihmisen sinänsä sellaisena kuin hän on. Ja olen itsekin vedonnut siihen, että saahan ihminen olla millainen on, vaikkakaan kukaan ei saa käyttäytyä millä tavoin tahansa, eikä tehdä mitä tahansa.
Tässä piilee väärinymmärryksen riski. Jos vedotaan väitteeseen, että ihmisellä on oikeus olla ”oma itsensä”, ja sillä varjolla käyttäydytään toisia kohtaan vaikkapa kusipäisesti, mennään harhateille. Jos joku ihminen olisi aidosti persoonaltaan ”kusipää”, ja käyttäytyisi sen mukaisesti vedoten oikeuteensa olla ”oma itsensä”, täytyisi hänen silti noudattaa lakia. Tässä vaiheessa on pakko toistaa jo todettu asia ja hieman täydentää sitä: ihmisellä on oikeus olla oma itsensä siinä mielessä, mikä on hänessä aitoa ja muuttamatonta, kuten persoonallisuus, temperamentti ja muut seikat, joille hän ei suoranaisesti voi mitään. MUTTA, hän on silti vastuussa omasta käytöksestään ja toiminnastaan, ja velvollinen noudattamaan lakia ja kunnioittamaan myös toisten oikeutta olla omanlaisiaan.
Tuleeko siis ”kusipäillekin” antaa oikeus olla ”oma itsensä” ja toteuttaa ”kusipäisyyttään”, jos ”kusipäisyys” on osa heidän persoonallisuuttaan? Jos ihmisen persoonallisuus todella on sellainen, jollaiseen ”kusipäisyydellä” usein viitataan, kyse lienee vakavasta narsismista tai psykopatiasta, ja tämä poikkeus vahvistaa säännön. Ihmiset, joiden omatunto ei toimi ja joilla ei ole empatiakykyä, vaativat erilaista suhtautumista kuin tavalliset ihmiset, jotka paineen alla, suuttuneena tai muista tilapäisistä syistä toisinaan käyttäytyvät ”kusipäisesti”.
Jos siis ihmisen toiminta rikkoo muitten oikeuksia vastaan ja myös lakia ja eettisiä normeja, joita ihmiset keskimäärin yrittävät noudattaa, ja jos kyse tuntuu olevan pysyvästä, luonteenomaisesta, jopa synnynnäisestä käytöspiirteestä, ihmisen ei tietenkään voi antaa vapaasti ”ilmaista persoonaansa” ja ”olla oma itsensä”, jos se tarkoittaa pahan aiheuttamista toisille. Tämän totean selkeästi senkin takia, ettei esim. ”Itsetunnon käteen” liittyvien lauseitten varjolla luultaisi, että ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa ”ollakseen oma itsensä”. Vaikka jossakin olisi olemassa ns. potentiaalinen ”hirviö”, eihän se tarkoita automaattisesti, että tämä ”hirviö” tekisi pahaa. Oleminen ei ole tekemistä. Tekeminen ei aina kuvaa olemista. Eli vaikka käyttäytyisin joka toinen päivä kusipäisesti, en välttämättä ole ”kusipää”. Vaikka toimisin välillä laiskasti, en ole ”laiska persoonallisuus”, ja niin edelleen.
Tämän selvennyksen jälkeen lienee kohtuullista todeta, etten pidä ”kusipäisistä ihmisistä”, mutta toivon heillekin sitä hyvää minkä uskon olevan hyvää muillekin, eli henkistä paranemista ja käyttäytymisen korjaantumista sellaiseksi, ettei se aiheuttaisi kenellekään enempää pahaa. Jos käytös ei muutu, on yhteiskunnan sitä rajoitettava. Eikä näistä ihmisistä tarvitse muittenkaan pitää, mutta silti voi kohdella ihmisarvoisesti. Henkilökohtaisesti en tosin pidä kaikista niistäkään ihmisistä, jotka käyttäytyvät vain toisinaan ”kusipäisesti”. Mutta vastenmielisyyden tunteeni voi johtua vaikkapa ihan vain siitä, että jotkut ihmiset ovat kiinnostuneita joistakin tavallisista asioista, jotka itsellä tympivät tai tuntuvat moraalisesti kyseenalaisilta, ja siitä syntyy aversion tunnetta. Yleensä kuitenkin erilaisistakin ihmisistä löytyy jotakin, josta on samaa mieltä, tai jokin mielekäs yhteisymmärryksen vire, joka auttaa suhtautumaan ystävällisesti, jos on tarpeen olla tekemisissä keskenään. Voi vain toivoa, ettei ihan kaikkien kanssa tarvitsisi.
Haluaisin korostaa sitä, ettei kaikista ihmisistä tarvitse väen väkisin yrittää pitää (henkilökohtaisten mieltymysten mukaisesti), mutta kaikkia tulee silti kohdella ihmisarvoisesti ja myötätuntoisesti. ”Tykkäämisen” teeskentely on falskia ja ehkäpä perustuu tarpeeseen olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”, mikä on pettävä tie. Joskus on tarpeen selkeästi ”kumartaa” joillekuille, vaikka tulisikin samalla pyllistäneeksi vastapuolelle, jos on kyse vaikkapa arvovalinnoista. Jos yrittää olla kumartamatta ja pyllistämättä kenellekään, ei myöskään ilmaise oikeita näkemyksiään mistään. Sellaisen ihmisen arvomaailma jää hämäräksi. Hyväksyisikö hän todella mitä tahansa, kunhan vain saisi pitää ”mukavan ihmisen” maineensa? Miksi pitäisi olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”; eikö se ole tärkeämpää, että on kohtaamilleen ihmisille ystävällinen ja oikeudenmukainen?
Ihmisen on henkisesti helpompaa kuulua enemmistöön, joka viihtyy toisten ihmisten seurassa ja kokee tarvetta olla niin kuin muutkin. Se kun tekee vuorovaikutuksesta niin jouhevaa, kun kaikki ovat samanlaisia ja kiinnostuneita samoista asioista. Voisi hieman provosoiden todeta, että ilmentääkö se sosiaalisia taitoja, että tulee hyvin toimeen samanlaisten ja samaa mieltä olevien ja samanlaisista asioista kiinnostuneitten kanssa? Ja että sitten vieroksuu erilaisia ihmisiä, tuhahtelee erimielisille ihmisille, tai suorastaan ajautuu riitoihin, jos joku on liian erilainen kuin itse?
Minä sanoisin, ettei se ilmennä erityisen hyviä sosiaalisia taitoja, jos ihminen viihtyy lähinnä itsensä kaltaisten ihmisten kanssa ja vieroksuu ja välttelee kohtaamasta ”outoja” ihmisiä. Erilaisten ihmisten kohtaamisessa tarvitaan erityisen hyviä sosiaalisia taitoja. Poikkeavia kohtaan ennakkoluuloisilla ”laumasieluilla” ei välttämättä ole näitä taitoja sen enempää kuin jollakulla, jonka on vaikea tulla toimeen ylipäätään kenenkään kanssa. Joskus kuvataan, miten esimerkiksi kaksi autistista lasta tulee välittömästi toimeen toisen kaltaisensa kanssa, vaikkei hallitse ”normaalia” vuorovaikutusta. ”Tavallinen” ihminen ei osaa kommunikoida autistisen ihmisen kanssa. Koira osaa. Onko koira siis sosiaalisesti taitavampi kuin tavallinen ihminen, vai enemmän samanlainen kuin autistinen ihminen? Ehkäpä jotkut eivät osaa olla vuorovaikutuksessa siksi, kun eivät ole vielä tavanneet riittävästi itsensä kaltaista olentoa? Enemmistön edustajille samanlaisia ihmisiä on tarjolla rutkasti, joten, heidän puutteensa sosiaalisissa taidoissa eivät välttämättä paljastu koskaan, tai ainakaan ennen ensimmäistä syvällisempää ihmissuhdetta…
Ihmisillä, jotka haluavat olla paljon tekemisissä toisten ihmisten kanssa, on yleensä joitakin tarpeita suhteessa noihin toisiin. Mediassa puhutaan usein korostuneesti siitä, miten kovasti ihmiset tarvitsevat toisiaan, ja miten tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat, ja että ihmiset automaattisesti kärsivät, jos heillä ei ole riittävästi sosiaalista vuorovaikutusta. Tämä kuvaa enemmistöä ihmisistä, eli ekstroverttejä ihmisiä, ja heidän kohdallaan se voi olla tottakin, että he aidosti kärsivät, kun sosiaalisia kontakteja rajoitetaan. Mutta vähemmistönä elävät introvertit eivät välttämättä kärsi niin paljoa siitä, jos heillä on ihmissuhteita lähinnä perheeseensä tai puolisoon, tai pariin ystävään. He sen sijaan saattavat kärsiä paineesta olla sosiaalisempia kuin luontaisesti haluaisivat olla.
Jos joku kokee, ettei oikeasti tarvitse toisia ihmisiä ja viihtyy yksin, ei se tarkoita sitä, että hänkään saisi joka kerta toisia ihmisiä tavatessaan haistattaa näille pitkät ja haukkua ja valittaa koko ajan, aiheuttaen pahaa mieltä ja loukaten toisia. Eihän kukaan saa uhata toisten hyvinvointia eikä oikeutta olla olemassa, vaikkei hän itse näitä toisia henkilökohtaisesti tarvitsikaan. Se on kuitenkin raskasta, jos pakotetaan olemaan toisten kanssa, vaikka ihminen siitä kärsisi. Sellaisella painostuksella saatetaan luoda pelkoja, katkeruutta ja vihamielisyyttä. Aidosti yksin viihtyvää ei siis saisi pakottaa normatiiviseen sosiaalisuuteen. Sosiaalisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää, että itsekseen viihtyvä saattaa kärsiä tavanomaisen sosiaalisuuden vaatimuksista samalla tavoin kun hän itse kärsisi siitä, jos hänet pakotettaisiin erämaahan yksinäisyyteen. Koulumaailma on yksi potentiaalinen ympäristö, jossa esim. introvertit autismin kirjolaiset herkästi painostetaan heille epäluontevaan ja liialliseen sosiaalisuuteen.
Annetaanko tässä suhteessa ihan kaikkien ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, vai yritetäänkö esimerkiksi vähemmistön edustajia puristaa enemmistön mieltymyksistä syntyneisiin normeihin kaikenlaisilla paheksuvilla kommenteilla ja enemmistön kokemuksia mediassa korostamalla? Kyllähän ”normaalien” ihmisten pitää olla yhteydessä toisiin ihmisiin, ja pyytää ihmisiä kylään ja käydä harrastuksissa, joissa tapaa ihmisiä, ja rupatella mukavia siellä täällä, missä on muitakin ihmisiä, ja niin edelleen. Jos et tee niin, olet jotakin kielteistä, kuten masentunut ehkä? Jurottaja? Epäluuloinen ja estynyt? Sosiaalisesti pelokas? Säälittävän yksinäinen? Omahyväinen ja ylimielinen? Vähän mökkihöperö, outo erakko?
Enemmistön ihmisiä pidetään tietysti tilastollisesti ”normaalimpina” ihmisinä kuin vähemmistön edustajia. Minusta taas monet asiat ja ilmiöt, joita enemmistön keskuudessa esiintyy, ovat tavallaan järjellä ymmärrettäviä ja jollakin tavalla, teoreettisten eläytymisyritysten ja niitten reflektoinnin kautta myös jossain määrin kokemuksellisesti tunnistettavissa mielekkäiksi (siis, ilmeisesti ekstrovertin neurotyypillisen ihmisen kokemusmaailmassa), mutteivat itselle luontevia. Psykologian viitekehys auttaa ymmärtämään teoreettisesti tätä normatiivista enemmistöä ja heidän tarpeitaan. Työssäni taas koen hyödyllisemmäksi kyetä ymmärtämään ”poikkeuksia” ja eläytymään ei-normatiivisten ihmisten kokemuksiin. Monet kohtaamani ihmiset ovat introvertteja ja neuroepätyypillisiä. Jos olisin itse ekstrovertti ja neurotyypillinen, miten voisin tavoittaa heidän kokemuksensa siitä kaikesta kärsimyksestä, jota he kohtaavat vähemmistönä eläessään ja kokiessaan enemmistön tarpeisiin suunnitellun maailman ja kulttuurin tuomia haasteita; etenkin juuri siellä, missä on runsaasti noita muita, mutta erilaisia ihmisiä?
Jotkut ihmiset ovat suorastaan traumatisoituneet näitten tavallisten ekstroverttien seurassa, kuten koulumaailmassa. Sellaisesta voi kehittyä sosiaalisia pelkoja. Mutta sosiaalinen ahdistus, jota yksinkertaisilla mittareilla arvioidaan, ei todellakaan välttämättä aina ole sitä, että ihminen ”pelkää” muita ihmisiä. Se voi olla enemmänkin sitä, ettei kyseinen ihminen koe oloaan mukavaksi ja rennoksi ollessaan liian monen ihmisen seurassa, tai sellaisessa tilanteessa, jossa on liian erilaisia ihmisiä; ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aivan erilaisista asioista, käyttäytyvät liian tuttavallisesti tai tunkeilevasti, tai loukkaavat omia arvoja. Se voi olla sitä, ettei yksinkertaisesti välitä olla huomion keskipisteenä, esiintyä, tai rupatella kaikkien kanssa, tai ottaa kontaktia jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen. Onko se muka aina ”ahdistusta”, jos ei kiinnosta katsoa keskustelukumppania silmiin? Jospa tuo toinen haluaa katsella mieluummin seinää kuin silmiäsi kyetäkseen kuuntelemaan sinua tarkasti?
Erilaisuuden kokemiseen liittyvän sosiaalisen epämukavuuden tai erilaisuudesta aiheutuvan sosiaalisen mielenkiinnon puutteen diagnosointi ”sosiaaliseksi ahdistukseksi” ilmentää enemmistölle ”normaalin” toiminnan arvottamista siksi ainoaksi oikeaksi (ja terveeksi) tavaksi olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos et ole sillä tavoin sosiaalinen kuin enemmistö on, olet viallinen, poikkeava, ”sairas” tai jotenkin ”häiriintynyt”, tai vähintäänkin "vähän semmoinen"…
Ilmentääkö tämä sitä, että tällä pallolla saa olla oma itsensä? Introverttikin?
Enemmistönä elävien ulospäinsuuntautuvien ihmisten luontainen toiminta on siis OK, jos se ei tee pahaa toisille. Samoin, vähemmistönä elävien introverttien luontainen toiminta on OK, jos se ei tee pahaa toisille. Olkoon siis kumpikin olemisen tapa oikeutettu, mutta haitallinen toiminta on kummaltakin KIELLETTY lain ja ihmisen järkeä ylempien eettisten normien nojalla. Muistutan vain siitä, että jos ”sosiaaliset normit” ovat ekstroverttien kehittämiä, ne syrjivät introvertteja, ja siksi olemme aina vähän ”outoja” tai jopa "häiriintyneitä" tuon enemmistön silmissä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti