Vähemmän kauniita sanoja onnea tavoitteleville raadonsyöjille ja muita raflaavia uutisia

Tämän kuvan on tarkoituskin herättää kysymään, mikä se on ja miksi.
Siitä tulee mukavan ihmettelevä olo, toisin kuin uutisia lukiessa.

Tänä ”koronavuonna” olen siedättänyt itseäni uutisten seuraamisella edes kerran päivässä. Uutisvirran seasta yritän noukkia oleellisen, tarpeellisen tiedon, ja suodattaa muun, ettei se jää turhaksi täytteeksi mieleen, tai varsinkaan vaivaamaan pidemmäksi aikaa. Vältän muita uutiskanavia kuin sitä virallisinta. Etenkin kuvasaastetta on liiaksi sielläkin, saati sitten mainoksia sisältävillä sivustoilla. En kaipaa videokuvaa, enkä ääniä, vaan teksti ja adekvaatti kuva aiheesta riittäisi tiedon saamiseksi. Lieneekö liikaa pyydetty saada ihan vain asiatietoa? Osa uutisia höystävistä kuvista on tyhjänpäiväisiä, osa on jopa raflaavia, kuten otsikointikin.

Kuvat herättävät mielikuvia, ja niillä voi ohjailla ”uutistenlukijan” mieltä kuten mielikuvamainonnassakin tehdään. Onko oikeastaan mitään järkeä vaikkapa esitellä uutisten yhteydessä kuvaa matkailukohteista, ja samassa uutisessa kertoa suosituksesta, ettei nyt juuri niin kovin kannattaisi matkustella? Eikö se ole vähän ajattelematonta, tai jopa ilkeää? Vähän niin kuin esittelisi laihduttajalle jotakin hänen herkkuruokaansa ja sanoisi, ettet saa tällaista ainakaan moneen kuukauteen. Joillakin kuvilla halutaan ehkä luoda miellyttävää tunnelmaa, mutta henkilökohtaisesti en ole kiinnostunut kenenkään jakkupuvuista tai mekoista sen enempää kuin uimahousuista tai bikineistäkään.

Olikohan joskus jossakin jotakin puhetta vastuullisesta journalismista…? Voisi toivoa, että sellaista harrastettaisiin edes valtakunnan virallisilla kanavilla, niin kuvien kuin tekstienkin osalta. Ehkä olen hieman neuroottisen epäileväinen, kun arvelen, että etenkin siellä missä tietoa julkaistaan rahan haalimiseksi tai vaikutusvallan lisäämiseksi, saattaa vastuullisuus unohtua. Ajatellaan, että ihan sama siis, mitä tästä julkaisemastani materiaalista seuraa ihmisille ja maailmalle, kunhan yritys tienaa, ja varsinkin minä. Tai sitten ei ajatella riittävästi omaa napaa pidemmälle, eikä varsinkaan tiedosteta omia ajatuksia ja taustamotiiveja. Ja kun ei mitään tiedosteta, ei myöskään ymmärretä niitä perimmäisiä, inhimillisiä tarpeita, joita siellä materialistien toiminnan taustalla on.

Ne, jotka juoksevat rahan ja maineen perässä, ymmärtävät kaikkein vähiten oman juoksemisensa motiiveja. Heille rahan, aseman, vallan, maineen ja sen sellaisen tavoittelu on olevinaan se oikea ja ymmärrettävä syy heidän toimintaansa. Pohjalla saattaa kuitenkin olla turvattomuutta ja epävarmuutta; hylätyksi tulemisen pelkoa, tunnetta huonoudesta ja kelvottomuudesta, rakkauden puutetta. Vain se 2 % näistä (joskus häikäilemättömistä ja vastuuttomista) materialistisen menestyksen hinkujista on sosiopaatteja tai psykopaatteja, kuulemma.

Uskomus ”pysyvästä onnellisuuden tilasta” on harhaa, ja silti kovin monet uskovat siihen. Pysyvää ”onnea” ei tavoita edes hengellisesti täällä maan päällä, saati sitten materialistisella tavalla. Valtaosa ihmisistä kuitenkin elää sellaisen harhan vallassa, että vauraus, menestys, vaikutusvalta ym. toisi pysyvämpää onnea. Tämä kollektiivinen harha tuottaa laajamittaista, materialistista ”onnellisuuden edellytysten” tavoittelua, kuten yletöntä ja tarpeetonta omaisuuden haalimista, kulutusta ja kulkemista. Näin enemmistö ihmisistä ”syö” luonnonvaroista enemmän kuin väestömäärään suhteutetun laskennallisen jako-osuutensa. Kippo on pian tyhjä, ja hitaat jäävät nuolemaan näppejään niin kauan kuin niissä on nahkaakaan nuoltavaksi…

No, kuulemma eräskin hyvin tunnettu ihminen ihailee rahakkaita ja valtaa pitäviä (ihan virallisten uutisten välittämän toisen käden tiedon mukaan). Kovin kypsymätöntä ihmiseltä, jolla olisi ollut aikaa kypsyä ja viisastua, ja kovin epärakentava esimerkki valtavalle määrälle ihmisiä. Ja toisaalta, sama ihminen on sangen sopiva syntipukki niitten näkökulmasta, jotka tuntevat olevansa itse viisaampia. Olemmeko me, todella? Hedelmistään puu tunnetaan. Mitä meidän jalanjäljistämme on pääteltävissä? Mitä me tuotamme omalla toiminnallamme, ja millaisena esimerkkinä me toimimme toisillemme omaa onneamme tavoitellessamme?

Enpä tiedä, mitä tämän maailman viisaat tästä ajattelevat, mutta minua hieman säälittää, vaikka samalla ärsyttääkin. Ihmisellä täytyy olla todella tyhjää sisäisesti, jos niin kovasti keskitytään siihen ulkoisen elämän rakentamiseen. Krooninen sisäinen tyhjyys lienee hirvittävä tunne, jota halunnee paeta haalimalla itselleen mitä tahansa, mistä saa hetkellistä mielihyvää, innostusta, voimantuntoa, ihailua, ”kunnioitusta”. Sehän on tavallaan säälittävää ja surullista ahnehtimista, kuten yleensäkin moni asia, mitä ihminen tekee itseään lohduttaakseen täällä kurjuuden keskellä. Materian ahnehtiminen on siis pohjimmiltaan ymmärrettävää, mutta kuitenkin haitaksi…

Ahnehtimallahan saa vain paskaisen lopun ja morkkiksen. Maailman kohtalo konkretisoi sitä. Tämän maailman häikäilemättömät ahnehtijat ja asemaltaan parempiosaiset materialistit ovat jo syöneet ”leijonanosansa” ja haikailevat jo uutta saalista. Muut ovat sitten kaiketi raadonsyöjiä, jotka tappelevat omasta nokallisestaan hengissä pysyäkseen. Ja onhan sitten vielä matoja ja toukkia, ja vielä pienempiä olioita, kuten bakteereita, joille riittänee mikroskooppisen pieni annos ravintoa. Ihan sama mitä ”leijonat” vaikutuskanavillaan julistavat ihmisten keskinäisestä tasa-arvosta tai luonnon tärkeydestä, se on pelkkää ”viher”- tai muuta pesua, jos he ovat sitten kuitenkin itse ryntäämässä ensimmäisenä saaliinjakoon, ja kohtelevat toisia eläviä kuin matoja tai pöpöjä.

Vertauskuva tietysti ontuu, koska maailma ei ole ”saalis”, eikä sitä ole tarkoitus kaluta loppuun. Kummasti vain tuntuu, niin kuin jotkut silti luulisivat näin.