Kärsimys on tässä. Kohtaamatta sitä et pääse eteenpäin.
Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea inhottavaa ja ahdistavaa, että voisi suorastaan kokea uivansa lietteessä tai rämpivänsä loputtomassa tunkiossa. Kestävä ratkaisu mielenrauhaan tällaisissa olosuhteissa ei ole väkinäinen positiivinen ajattelu ja yltiöoptimismi, vaan se, että hyväksyy tosiasian, että elää sonnan ja jätteen keskellä. Tämän maailman kärsimystä ei voi kokonaan poistaa. On siis viisasta hyväksyä sen olemassaolo ja sitten tehtävä se, minkä voi tehdä, jotta se lievittyisi ja vähentyisi, ja jotta sen paremmin sietäisi menettämättä kokonaan toivoaan elämänsä matkalla.
Harha siitä, että kärsimyksen voisi kokonaan hävittää ja olla alituiseen onnellinen, on monella tapaa haitaksi. On vahingollista uskotella kenellekään, että pysyvä ”onnellisuus” olisi ylipäätään saavutettavissa. Ikinä. Epärealistiset odotukset tuottavat vain pettymyksiä. Pettymys omiin ponnisteluihin ikuisen onnen saavuttamisessa voi tehdä katkeraksi ja ilkeäksi, ja katkeruus helposti purkautuu toisiin. Miksi siis valehdella ihmisille, että he voivat olla onnellisia, kunhan vain saavuttavat sitä ja tuota, omistavat riittävästi, ovat sosiaalisia, liikkuvat tarpeeksi, syövät terveellisesti ja ylipäätään tekevät töitä onnensa eteen muuttumalla optimisteiksi? Miten niin ihmisten edes pitäisi pystyä olemaan onnellisia, kun he samanaikaisesti näkevät, ettei kärsimys häviä maailmasta minnekään? Jonkun toisen ”onni” saattaa tarkoittaa jonkun toisen vahinkoa, etenkin materialistisessa maailmassa. Onko eettistä olla ”onnellinen” toisten kustannuksella? Onko pakko olla onnellinen, kun asiat ovat itsellä hyvin, mutta muut kärsivät?
En sano, ettei ihmisen ole viisasta olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mikä on hyvää. Nimenomaan maailmassa vallitsevan kärsimyksen vastapainoksi on otettava ”ilo irti” mistä vain voi. Myönteisyys antaa voimaa ja optimismi helpottaa oloa, etenkin verrattuna turhaan murehdintaan, kauhistelevaan jossitteluun ja negatiivisuuteen, jotka pahimmillaan lamaannuttavat ihmisen toimintakyvyn. Katastrofeja ei siis kannata lietsoa mielessään, eikä pahentaa omaakaan oloaan valikoimalla huomionsa kohteeksi mahdollisimman kielteiset asiat, sivuuttaen myönteiset ja iloa tuottavat asiat.
Mutta sanotaan myös, että ”huolettomuuteensa hullu kuolee”, eli ei ihmisen ole tarkoitus olla tyystin huoleton ja varomaton, ja ottaa hengenvaarallisia riskejä, piittaamatta lainkaan toimintansa seurauksista. Pessimistinen ajattelu saattaa ehkäistä monia onnettomuuksia, ja realismi on useimmiten viisaampaa kuin sokea huolettomuus, ainakin hengissä säilymisen kannalta. Ihmisen kannattaa kyllä iloita, aina kun mahdollista, mutta eihän ilonpito saisi olla toisille vahingoksi. Teennäinen hilpeys ei ole kestävää; se jättää sydämen tyhjäksi.
Onnellisuus on yliarvostettua, tai sitten käsite on väärinymmärretty. Voiko ihminen muka olla syvästi ja todella onnellinen, kun tietää, että aivan lähellä joku toinen ihminen kärsii, jollekulle tehdään pahaa, jossakin on hätätila, ja tämä maailma tuhoutuu? Voimmeko muka todella sivuuttaa kaikki maailman epäkohdat ja olla tekemättä mitään kärsimykselle, joka maailmassa vallitsee? Sivuutammeko vääryyden, joka aiheuttaa toisille kärsimystä, saadaksemme itse olla onnellisia?
Onnellisuuden tavoittelu on itsekästä, jos sen mielentilan saadakseen on unohdettava maailman kärsimys ja keskityttävä varmistelemaan oman ”onnensa” edellytyksiä. Usein luullaan ”onnen edellytysten” olevan enemmän tai vähemmän materiaalisia, tai sitä, että ihminen saa kaiken mitä tahtoo. Mutta tällainen ”nälkä” kasvaa syödessä, eikä loppua ole näkyvissä. Ihminen tottuu yltäkylläisyyteen, kyllästyy, ja haluaa uudenlaista; uutta materiaa, uusia kokemuksia. Kulutus kasvaa, toiset kärsivät. Toisten ”onni” on maapallon tuho.
Onnellisuus ei ole kestävää, ainakaan sellaisena ilmiönä kuin se tyypillisesti ymmärretään. Mielenrauha tai sisäinen tyyneys sen sijaan voi olla pidempikestoista. Ilokaan ei ole jatkuvaa, mutta se on kyllä tarpeellista, jatkuvasti. Ilonaiheet ovat kuin valopilkkuja pimeyden keskellä. Ne ovat toivon merkki; ne kertovat, että on olemassa muutakin kuin pimeyttä ja pelkoa pimeyden keskellä.
Iloinen mieli antaa voimaa lievittää toistenkin kärsimystä ja tehdä hyvää. Ilon voi jakaa, ja sitä voi levittää. Emme voi tehdä kaikkia onnellisiksi, mutta voimme ehkä tuottaa iloa, lohduttaa, ja vähentää ahdistusta kärsimyksen keskellä. Ilo ei useinkaan maksa mitään, eikä kuluta sen enempää energiaa tai luonnonvaroja kuin naaman rypistelyyn menee. Kannattaa siis mieluummin virnistellä iloisesti kuin mutristella suutaan, nyrpistellä nenäänsä ja kurtistella kulmiaan. Samalla energiamäärällä, jolla puhuu paskaa, valittaa, tai kehuu itseään, voi selittää mukavia asioita, jotka auttavat sietämään väistämättömän kurjuuden, jota kukin kohtaa elämässään, halusipa tai ei. Elämä tarjoaa aitoja tragikoomisia hetkiä. Toisten kurjuudelle ei tosin pidä naureskella, mutta jos omalleen pystyy, pääsee ehkä askelen eteenpäin kohti seuraavaa alamäkeä.
Jos maailman kärsimys on kuin jätevedestä muodostuva meri, ilon hetket ja onnen tunteet ovat kuin kelluvia kukkalauttoja, tai pieniä, raikkaan vehreitä saarekkeita jätemeren keskellä. Ja mielenrauha on tuon kaiken yläpuolella, kuin taivas. Mielenrauha on saavutettavissa tietoisuuden kautta. Tietoisuus on avara kuin taivas, laaja kuin maailmankaikkeus, ja yhteydessä siihen nousee aivan uudenlaiselle tasolle. Maanpäällinen ”onni” alkaa näyttäytyä sellaisena kuin se onkin, siis, pinnallisena ja ohimenevänä. Ei se ole pahaksi, ellei siihen jää koukkuun, mutta ei se myöskään tee ketään autuaaksi. Onnen tavoittelu saa ihmisen pysymään kuplassaan, ja hänen henkinen potentiaalinsa jää kehittymättä.
Pinnallisen onnen tavoittelu on kuin jatkuvaa huvittelua, joka ei kehitä ihmisessä mitään. Alituinen kärsimyksen jätevesimeren päällä surffaaminen tai vesiskootterilla kaahailu, tai huvipurrella risteily ovat tapoja paeta kohtaamasta omaa ja toisten kärsimystä. Ponnistelun vastapainoksi, uupumuksesta tai masennuksesta toipumiseksi huilaaminen voi toisinaan olla tarpeen, mutta jos ihminen pyrkii elämässään jatkuvaan huilaamiseen, kyse voi olla itsekkäästä ”onnellisuuden” tavoittelusta.
Joillekin ”onnekkaille” on helpompaa järjestää itsensä paikkoihin, joissa kärsimyksen meri haisee hieman vähemmän. Vähäosaiset taas roikkuvat ajopuissa tai takertuvat kelluviin kukkalauttoihin, jotka kannattelevat heitä hetken. Jotkut hukkuvat jätevesiin, kun eivät enää jaksa uida saarekkeita kohti.
Monet ehkä haluaisivat nähdä taivaan, koska aavistavat sen olemassaolon. Mutta huvikseen kaahailijat eivät ehdi katsella taivaalle, eivätkä nekään, jotka huvittelevat pursillaan, jaksa siitä kiinnostua. He näkevät vain sen hetkisen ”onnellisuutensa”, omat mukavuutensa ja ne muut ”onnelliset” ihmiset, jotka vähät välittävät kärsimyksestä jossakin näköpiirinsä ulkopuolella. Onnensa huumassa he tuskin kuulevat niitten huutoja, jotka ovat hukkumaisillaan maailman kärsimykseen ja saastaan.
Joku odottaa turhaan pelastusköyttä ja luo viimeisen silmäyksensä taivaalle, joka on hänen tietoisuutensa, ennen kuin se sammuu. Joku toinen saattaa ehkä sukeltaa hänen peräänsä ja ehtii vielä nostaa hänet uudelleen pinnalle. Pelastettu raahataan ehkä saarekkeelle keskelle jätemerta. Siellä, vehreyden ympäröimänä hän henkäisee ilmaa keuhkoihinsa ja avaa silmänsä. Taivas on hänen silmissään loppumattoman avara. Pelastunut ymmärtää, että siinä on kaikki, mikä on tärkeintä; kokea luonnon elinvoima ympärillään ja itsessään, saada ilmaa hengittää, ja nähdä taivas; olla tietoinen elämisen ihmeestä.
Jotkut opettelevat sukeltamaan kärsimyksen jätemeressä. Jokainen kerta, kun jätemereen uppoutuneena olemisen jälkeen saa hengittää raikasta ilmaa ja nähdä taivaan, on täynnä syvää onnea. Ja jos saa nostetuksi mukanaan jonkun toisen upoksissa olleen, saa jakaa yhteisen onnen ja merkityksellisyyden tunteen. Mutta kohta joku huutaa taas apua, ja on palattava jätemereen. Takaisin ei uskalla mennä, ellei usko, että on mahdollista päästä uudelleen pintaan.
Onko jätemeren pohjassa kenties aarteita? Ehkäpä onkin. On vain siedettävä upoksissa olemista kyllin kauan, jotta pystyy nauttimaan noista aarteista ja kenties jopa nostamaan niitä näkyville, toistenkin iloksi.
Ja niille huvipursillaan risteileville, jatkuvasti huilaaville pintaliitäjille: Voitteko te todella olla onnellisia, kun kuulette koko ajan, miten luomakunta huokailee jätevesissä purtenne ulkopuolella, tai miten jotkut suorastaan huutavat ja itkevät apua ympärillänne? Laitatteko vain musiikin kovemmalle ja VR-lasit päähänne, ettei vain tietoisuus maailman kärsimyksestä tuhoaisi ”onnellisuuttanne”, jonka koette itsellenne ansainneenne; tai koska pelkäätte, ettette kestäisi hiventäkään kärsimystä? Muistakaa, että purtenne kellarissa saattaa olla hirviö, joka tarvitsisi kipeästi huomiotanne, ja se saattaa pian keikauttaa veneenne kumoon…
Kärsimys on kuin hirviö, jota ihminen yrittää pitää poissa silmistä, ja vangittuna, ettei se vain kasvaisi. Mutta kun sitä ei kohtaa silmästä silmään, mutta tietää sen olevan olemassa, mielikuvitus tekee siitä isomman kuin se onkaan, suorastaan voittamattoman kammottavan olion. Todellisuudessa ”kärsimyshirviö” on kuin ahdistunut, kärsivä lapsi. Et voi hylätä sitä. Sinun on hyväksyttävä sen olemassaolo, otettava se syliisi ja lohdutettava sitä parhaasi mukaan. Samalla lohdutat itseäsikin.
Kun maailman kärsimys on sylissäsi, ja sinä voit lohduttaa sitä myötätunnollasi ja ilollasi. Sinä voit tuntea elämän itsessäsi, hengittää raikasta ilmaa, ja katsella taivaalla. Jos sen sijaan piilotat tuon kärsivän pienokaisen kellariisi, siitä kasvaa vihainen hirviö, jonka rauhoittelemiseen tarvitaan enemmän kuin sinun sylisi.
Onnellisuuden tavoittelu on inhimillistä, mutta olla valikoivasti kuuro ja sokea maailman kärsimykselle on itsekeskeinen ratkaisu. Ja on naiivia luulla, että kukaan voisi pysyä onnellisena, koko ajan. Eihän se ole mahdollista, eikä luonnollista, eikä edes elämän tarkoitus.
Kokeakseen onnea silloin tällöin on hyvä olla pilaamatta omaa iloaan negatiivisuudella, valittamisella ja sivuuttamalla elämänsä ilonaiheet. Ei siis kannata tarpeettomasti jurottaakaan, eikä lietsoa katastrofiajatuksia, vaikka tunnistaisikin maailman epäkohdat! Ehkäpä mielenrauhan ja harmonian tavoittelu on oikea suunta uiskennellessamme tässä jätemeressä, mutta itsekkyydellä ei sitäkään voi tavoittaa. Jos etsit mielenrauhaa vain itsellesi, hirviö rikkoo jonakin päivänä kellarisi oven ja muistuttaa sinua siitä, että sekin olisi tarvinnut samanlaista rauhaa.
Tarkoitus on hyväksyä väistämätön kärsimys ja pyrkiä harmoniaan siitä huolimatta. Tarkoitus on kahlata pohkeita myöten sonnassa, koska on matkalla jonnekin, ja kärsiä samalla itsensä ja toisten puolesta, koska rakastaa heitä. Tarkoitus on uida jätevesissä päästäkseen sinne, minne oikeasti haluaa mennä, koska sieltä voi katsella taivasta joutumatta koko ajan ponnistelemaan pitääkseen päätään pinnalla. Tarkoitus on sukeltaa lietteeseen auttamaan matkatovereitaan, koska välittää heistä, ja oksentaa kerta toisensa jälkeen se, mitä on joutunut nielemään, että pystyy itsekin jatkamaan matkaa. Tarkoitus on iloita siitä huolimatta, että kärsii. Tarkoitus on tehdä se, mitä täytyy tehdä, jotta saavuttaa sen, mikä on merkityksellistä.
Kärsimys on hikeä otsalla ja kipuja jaloissa; veren makua kurkussa, kolhuja ja naarmuja, ja kyyneleitä. Se on ahdistusta rinnassa ja puristusta kaulalla, riipovaa kipua päässäsi, voimattomuutta jaloissasi, poltetta ja viiltävää tuskaa kehossa. Se on epämukavaa ja tuskallista, mutta se ei tapa. Joka kerta, kun saa päänsä jätemeren pinnan yläpuolelle ja pystyy vetämään raikasta ilmaa keuhkoihinsa, tuntee syvää onnea. Ja joka kerta, kun näkee avaran taivaan, tietää, minne on menossa. Oletko siis valmis kohtaamaan hieman kärsimystä, jotta pääset perille, tässä ja nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti