Rämpimistä joululomaa kohti? OK, NYT, ja itsemyötätuntoa!

Tuo ei ole "alter egoni", mutta voisi olla joku samantapaista
työtä tekevä nukkeihminen.

Eipä tullut tänä vuonna tehtyä minkäänlaista ”joulukalenteria”, kuten viime vuonna tein. Mutta koska monikaan viime vuonna adventtiaikaan kirjoittamani asia ei sinänsä ole vielä vanhentunut, tässä linkki vuodentakaiseen ”kalenteriini”. (Tuo eka teksti sopii tämänkin päivän tunnelmiin...)

No, viime viikkoina on mennyt ehkä keskimääräistä enemmän aikaa työrasituksesta palautumiseen, koska on ollut aikapaineita eri työtehtävissä, paljon sekalaista uutta asiaa, jota pitäisi oppia, niin byrokratiaa kuin ammatillista, ja palavereissa asiantuntijan roolissa olemista, sen perusasiakastyön lisäksi. Ja vaikka olen alkujaankin valinnut tehdä vähemmän työtunteja kuin normi-ihmiset, tänä syksynä on tullut helposti pidempiä työpäiviä, ja sitten väsyttää iltaisin niin paljon, etten jaksa tehdä paljoakaan muuta kuin pakolliset ja sitten jotakin, mikä ei rasita aivoja samalla tavalla kuin leipätyö.

Ja kyllähän minäkin olen kaamosaikaan väsyneempi kuin valoisampana aikana, kuten moni muukin. Mutta onnekseni minulle ei enää tule automaattisesti sitä ajatusta, että ”en jaksa MITÄÄN”, kun huomaan olevani väsynyt. Sellainen ”en jaksa mitään”- ajatus oli nimittäin aika lannistava ja masentava.

Nykyään ”ajatusvirtani” saattaa olla esimerkiksi tämäntapainen:

”Voi paska kun väsyttää… En kyllä jaksa NYT enää tehdä mitään rasittavaa… Mie oon ihan väsynyt… Ok, en jaksa… Väsyttää… No ei oo ihme, kun oli niin rasittava päivä… En tee kyllä enää mitään rasittavaa, kun oon jo ihan väsynyt… Ok, ei oo pakko tehdä… Parempi lepäillä… Ehkä huomenna taas jaksaa…”

Avainsanoja tuossa tajunnanvirrassa ovat: ”NYT” ja ”OK.”

”OK” viittaa siihen, että haluan hyväksyä sen, että olen väsynyt, jos kerta olen, eikä ole mitään järkeä teeskennellä, etten ole; tai haukkua itseä siitä, että on väsynyt, kun sille väsymykselle on vieläpä ihan looginen selitys. Jos sanoo itselleen, ettei saisi olla väsynyt, vaan pitäisi olla pirteä, aiheuttaa itse itselleen lisää stressiä ja pahaa mieltä. Miksi haluaisin olla väsymyksen lisäksi pahalla päällä?

”NYT” viittaa siihen, että oletan, että väsymyksessä on todennäköisesti kyse ohimenevästä tilasta; tai, en ainakaan voi varmaksi tietää, etteikö väsymys menisi ohi, vaan saattaa siis mennäkin vaikkapa yön yli nukuttuani! Eli, sen sijaan, että väittäisin, ”etten jaksa enää mitään”, voin todeta, että ”NYT väsyttää”, josta seuraa itsemyötätuntoinen ajatus: ”Tarvitsen lepoa”. Siihen voi lisätä toiveikkuutta lisäävän ajatuksen siitä, että yleensä jaksaa paremmin levättyään, tai ehkä sitten viikonloppuna, tai sitten, kun kaamosaika on ohi… Ainakin sitten joskus! Ja vaikkei jaksaisikaan, se on sen ajan murhe, eikä NYT…

Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani, koska olen taipuvainen ylikuormittumaan sekä ulkoisten tekijöitten että oman pääni sisäisten tekijöitten laukaisemista reaktioista. Aistikuormitukselta on vaikea suojautua etenkin kodin ulkopuolella, sosiaalista kuormitusta ei voi kokonaan välttää, kun tekee töitä ihmisten kanssa, ja vilkas mielikuvitukseni keksii helposti kaikenlaisia ajatuskulkuja, joihin saattaa ehtiä reagoida ennen kuin tiedostaa, ettei tarvitsisi…

Kaikkein merkityksellisin teko, jonka olen saanut, Luojan kiitos, tehtyä kuormittumistaipumukselleni, on ollut tietoisuustaitojen päivittäinen harjoittelu, ja näihin liittyen useampi, vaikka lyhyempikin rentoutushetki silmät kiinni maaten, syvään hengitellen. Yritän pitää näistä kiinni, koska huomaan kyllä, jos nämä ”hengähdyshetket” jäävät joinakin päivinä vähiin.

Ja OK, NYT en enää jaksa kirjoittaa enempää, enkä aio piiskata itseäni tekemään mitään muutakaan aivoja rasittavaa tänään. Myötätuntoista joulunaikaa! Itsemyötätunto heijastuu parhaimmillaan myös lähimmäisiin.

Henkinen tilannekatsaus sängynpohjalta

Väri palautunut normaaliksi,
vrt. tähän.

Vuosi vaihtui, ja on henkisen tilannekatsauksen aika. Ulkona on nyt 35 astetta pakkasta ja sisällä noin 19 astetta lämmintä. Olin huonossa hapessa, käheästi ulvova ja yskähtelevästi haukahteleva tässä useamman viikon jonkun pöpön tai toisenkin takia, mutta nyt on sängynpohjalla vaihtolämpöisesti vetelehtiminen onneksi alkanut luontaisesti kääntyä myös laahustamisen, pomppimisen ja vaappuvan heilahtelun suuntaan; joskin virta loppuu nopeasti, ja on palattava välillä tänne sängynpohjalle ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Täytyy antaa myönteistä palautetta Omaolo-palvelulle, jossa sai tehdä oirekartoituksen ja lähettää tulokset sitten ihan oikealle ihmiselle. Tällaisesta ei niin kovin sosiaalisesta oliosta oli etenkin kurkkukipuisena paljon mukavampi viesteillä kirjallisesti hoitoalan ammattilaisen kanssa kuin jonottaa puhelinpalvelussa tai oleskella kusi sukassa tuntikausia odottaessaan takaisinsoittoa terveysasemalta ja yrittää sitten olemattomalla äänellä pihistä muka kuuluvasti, tehokkaasti ja ymmärrettävästi jollekin kiireiselle ja ylirasittuneelle hoitajaihmiselle niitä epäselviä oireitaan, jotka eivät olleet koronaa, influenssaa tai RS-virustakaan.

Niin, puhumatta yhtikäs mitään sain selittää sairaanhoitajalle omat oireeni seikkaperäisesti, ja sen perusteella sain häneltä kirjallisen arvion, oireitten hoito-ohjeen ja toimintaohjeet jatkoon. Se riitti rauhoittamaan minun pääkoppaani siinä vaiheessa, kun mietin, pitääkö lähteä lääkäriin vai ei. Lepo, höyryhengittely, hunaja, lämmin juotava ja kurkun säännöllinen desinfiointi alkoi sitten pikku hiljaa edistää toipumista.

No, lonkkaa on siis vedetty päiväkausia, ja nyt olisi aika vetäistä lonkalta ja sängynpohjalta ajatuksia siitä, mitä haluaisin tänä tulevana vuonna tehdä, jos Luoja suo:

Tämän blogin jatkaminen on vähän epävarmaa ja epämääräistä ja ristiriitaista… Joten totean vain, että Herran haltuun; päivittelen jos päivittelen. En päätä nyt mitään.

Minulla on (toivoakseni) jo melko hyvässä vaiheessa Ohdakemaan maailmaan sijoittuva, mutta siitä erillinen (tai uuden sarjan aloittava) romaani, jonka lanseeraan ehkä suoraan nuorten fantasiaromaanina. Siitä olisi paljonkin selitettävää, mutta jätän sen selostuksen ehkä Ohdakemaa-blogin puolelle ja sellaiseen hetkeen, kun jaksan paneutua ko. romaanin kuvailuun. No, sen kantava sanoma on kuitenkin niin tärkeä ja ajankohtainen, että mainitsen sen tässä:

Pahaa ei voi voittaa pahalla – sen enempää kuin pimeyttä voi poistaa ilman valoa. Paras tapa vähentää pahaa on lisätä hyvää, ja siitä on jokainen (henkisesti) aikuinen (ja psyykkisesti ”täysvaltainen”) ihminen vastuussa. Piste.

Minulla on myös meneillään Taideterapiaohjaajan koulutus. Siihen liittyen pitää tehdä jonkinlainen opinnäytetyö. Minulla on siihen kyllä jo idea, mutten ole vielä aloittanut mitään kirjaamaan. Onhan tässä muutama kuukausi aikaa… Vitkuti, vitkuti.

Lisäksi olen luvannut auttaa sarjakuvan käsikirjoituksen muotoilussa ja dialogien kirjoittamisessa, mikä on vähän sellaista irrallisempaa hommaa, koska en tietenkään pysty olemaan niissä maailmoissa koko aikaa. Olisin mieluummin lähinnä omissa maailmoissani ja työstäisin vain omia juttujani…

Kuten, olen ajatellut jossain vaiheessa ruveta työstämään yhtä vanhempaa ”luuseritarinaa” nykyaikaisempaan muotoon, jos se inspiroi. Ja sitten päässäni on myös fantasiatarina, joka sopisi tuon aiemmin mainitsemani jatkoksi, mutten ole oikeastaan edes aloittanut sitä. Olen kirjoittanut siitä vain juoni-idean, koska se tuli joskus suhteellisen valmiina ideana päähäni, sen kummemmin suunnittelematta. Eli, voisin kirjoittaa uuttakin tekstiä, jos, jos, jos…

Leipätyö jatkuu omine vinkeineen. Kehittelen omaan työskentelyyni vaihtelua siinä määrin kuin voin. Säännöllinen ihmisaltistus pitää minut kiinni jonkinlaisessa hyväntahtoisessa yhteydessä ihmisolentoihin, ja nimenomaan symppiksiin sellaisiin, eikä niihin, joilla ei mielestään ole mitään ongelmia, ja jotka porskuttavat menemään pitäen luusereina niitä, jotka eivät porskuta.

En vieläkään oikein millään jaksaisi pakottaa itseäni kirjoittamaan mitään teoreettisempaa opusta. Ideoita tosin on ollut sellaisestakin; siis siitä, että kokoaisin samoihin kansiin vaikkapa kaikki nämä epämääräiset henkiset viisasteluni vuosien varrelta. Vaan enpä inspiroidu, ellen inspiroidu. Herran haltuun siis sekin.

Minulla olisi paljonkin spontaanisti syntyneitä tai terapeuttisessa mielessä synnyttämiäni kuvia, joita voisin johonkin järjestellä ja säilöä. Vanha läppäri on kuitenkin siinä kunnossa, etten luultavasti saa sillä enää tehtyä kuvankäsittelyä tai edes arkistointia, joten, olisi tarpeen opetella työskentelemään vanhan pöytäkoneen vieressä, eli eri paikassa kuin tässä, ja se on vastenmielinen ajatus. Minun aivoni toimivat parhaiten juuri tässä paikassa ja tässä asennossa. Muutos siihen on YÖK. No, ehkäpä liioittelen vastenmielisyyttäni, ja on joka tapauksessa melkein pakko sopeutua siihen muutokseen, koska en mitenkään saa sitä pöytäkonetta ja näyttöä mahtumaan tähän puoleen neliöön, enkä jaksa järjestellä enempää tilaa…

Näitten edellä mainittujen ”projektien” lisäksi minulla on tietenkin muutakin tekemistä joka päivä, ja sitäkin enemmän ajatuksia siitä, mitä haluaisin tai arvelisin tärkeäksi tehdä, jos vain olisi aikaa ja jaksamista. Mutten tietenkään jaksa nyt tehdä listaa niistä…

Olen edelleen vähän väsähtänyt vedeltyäni lonkkaa huonossa hapessa useamman viikon, mutta oikeastihan tämä jaksamattomuus johtuu myös yleisestä vastentahtoisuudestani tehdä yhtään mitään, mikä ei kiinnosta (ADHD), tai mitä ei ole ihan pakko tehdä toisten ihmisten puolesta (liiallinen vastuuntunto).

Olisi minulla kai vielä joitakin asioita, joita haluaisin sanoa kaikille ihmisille, mutteivat kaikki kuitenkaan lue tätä blogia, joten, täytyisi olla joku muu foorumi sellaiseen paasaamiseen.

No, katsotaan, mitä on tullakseen, jos alkaa taas joku asia ulisuttaa… Presidentinvaalit ehkä.

Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.

Mitä sinä tarvitset, juuri nyt?

Kysy sitä itseltäsi aika ajoin, päivän mittaan; ”Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?”

Liian vaikeaa toteutettavaksi? Ehkäpä onkin. Mutta miksi se on niin vaikeaa, että loppujen lopuksi aika harva ihminen elää valppaana sille, mitä kussakin hetkessä tarvitsisi?

Miksemme kysy itseltämme, mitä tarvitsemme, vaikka teoriassa tietäisimme, että se olisi järkevää, tai jopa viisasta tulevan elämämme kannalta? Tai, vaikka kysyisimmekin sitä, emme kuitenkaan jää kuuntelemaan vastaustamme? Tai, vaikka jo tietäisimme vastauksen, emme anna itsellemme sitä, mitä oikeasti tarvitsemme?

Onko meillä kaiken kaikkiaan liian kiire? Emmekö ehdi pysähtyä, tai malta pysähtyä? Vai olemmeko liian väsyneitä edes ajatellaksemme mitään? Koemmeko, ettei sillä ole väliä, mitä tarvitsemme, emmekä siksi uhraa asialle aikaamme, jonka olemme varanneet jotakin muuta tarkoitusta varten, tai joitakin muita ihmisiä varten?

Ansaitsetko saada mitä tarvitset? Uskotko, että olet niin tärkeä ja arvokas olento, kuten kaikki muutkin ovat, että sinullakin on oikeus kohtuulliseen hyvinvointiin? Se, oletko onnellinen tai tunnetko tasapainoa vai et, onkin sitten hieman mutkikkaampi asia. Kaikki eivät ole onnellisia, vaikka edellytykset perustarpeitten tyydyttämiseen näyttäisivät olevan kunnossa. Ja toisaalta, jotkut vaikuttavat onnellisilta, vaikka eläisivät jossain suhteessa puutteen alaisina. Niin, mitähän sinä tarvitset, jos kaikki näyttää olevan hyvin, muttet silti tunne itseäsi onnelliseksi?

Haluaminen on eri asia kuin tarvitseminen, joten, en tarkoita, että ihmisen on saatava sitä mitä hän haluaa. Saatan haluta vaikkapa kupin kahvia, mutten oikeasti tarvitse kahvia, vaan lepohetken. Saatan haluta tehokkaamman läppärin, mutta oikeastaan tarvitsenkin ehkä vain aikaa; aikaa tehdä asioita rauhassa ilman että seuraava tekeminen välkkyy kirkuvana mielessäni. Tai, tarvitsen jotakin muutosta, joka vapauttaa minut noilta mieleni tuottamilta hälytyksiltä, kun yritän ennakoida tulevia tekemisiä, tai muistikuvani varoittavat tutuista karikoista…

Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?

Tarvitsenko oikeasti lisää aikaa, jos ajan kokeminen tarkoittaa lisää kärsimystä; tarvitsenko jotakin tulevaa tavoitetta, jonka kuvittelen tekevän minut onnelliseksi, sitten kun olen saavuttanut sen? Tarvitsenko jotakin uutta, mielenkiintoista virikettä, juuri nyt?

Ehkä aavistan tarvitsevani jotakin valtavan isoa ja merkityksellistä, niin että on kuin sisälläni olisi valtava aukko, tyhjä kolo; joten, täytän itseni murusilla ja krääsällä, täyteaineilla, hötöllä, tai omalla ja toisten jätteillä, kauhulla, murehtimisella ja märehtimisellä, melkeinpä millä tahansa, ettei vain tarvitsisi kokea tyhjyyttä. Tyhjyys on pelottavaa, koska se voi täyttyä millä tahansa, ellemme itse täytä sitä jollakin mieltämme suuremmalla.

Niinpä täytän mieleni paetakseni tyhjyyttä; sitten tyhjennän mieleni pelästyneenä sen täyteyttä tai täytteen hirvittävyyttä tai likaisuutta tai ällöttävyyttä, ja tämä jatkuu kuin loputtomana, hyödyttömänä noidankehänä, jossa toden totta olen mieleni vanki, juoksemassa ympyrää oman pääni sisällä, kahlittuna valjaisiin, joitten toinen pää on kiinni… Missä?

Pitelen niitä itse. Pitelen kiinni, koska irti päästäminen olisi uhkarohkeaa; sehän voisi heittää minut jonnekin muualle tyhjyyteen, ja kaikki alkaisi taas alusta. Täytän siis mieleni tyhjyyden ulkopuolisilla tai sisäsyntyisillä virikkeillä, koska pelkään sitä tunnetta, ettei siellä ole mitään. Mutta ehkä siellä onkin. Ehkä se jokin on jotakin niin suurta, etten voi nähdä sen rajoja ja muotoa. Tai ehkei sillä edes ole rajoja. Ehkä se on ääretön.

Mutta pelkään tuntematonta äärettömyyttä, joten roikun kiinni siinä, mihin mieleni on tarttunut, ja olen vietävissä sinne minne oman mieleni energiavirta minua johtaa. Mutta tämä virta ei johda muuhun kuin uuteen kierrokseen samassa kehässä, ellei uutta reittiä avaudu; uutta uomaa jonnekin muualle. Tai, jos päästän irti ja lennän keskipakoisvoiman heittämänä ulos mieleni kehästä, päädyn kyllä jonnekin muualle. Ehkä siellä on tyhjää, ja tunnen olevani keskellä äärettömyyttä, mutta keskitän huomioni hetkeksi siihen, mistä lensinkään ulos.

Kun olen mieleni ulkopuolella, voin rauhassa katsella, miten ajatukseni juoksevat kehää mieleni sisällä, pääsemättä koskaan perille. Ehkä se onkin kuin generaattori. Ehkä tuo ajatusmylly tuottaa keskiössään energiaa. Voisin kokeilla kytkeä siihen jonkinlaisen piuhan ja johtaa energian johonkin sellaiseen, minkä nyt juuri näen tarpeelliseksi…

Mieli ei koskaan pysähdy väkisin. Ajatukset eivät lopu kieltämällä niitä tulemasta. Joten, antaa niiden rullata, pyöriä, kiertää; tulla ja mennä, kunnes ne väsyvät ja nukahtavat, kunnes jokin ärsyke saa ne taas heräämään ja kiihdyttämään uuteen vauhtiin.

Niin, yritäpä rauhoitella keikkuvassa autossa läikähtelevää teekupillista, vaikkapa lusikalla. Se ei onnistu, joten pysäytä auto, niin tee lakkaa myötäilemästä keikkuvaa liikettä; mainingit rauhoittuvat itsestään, kun niihin latautunut liike-energia kuluu loppuun. Kun olet paikoillasi, voit kyllä aiheuttaa lisää maininkeja tai vaikkapa pyörteen, jos haluat sorkkia teetä lusikallasi. Mutta jos maltat odottaa, niin teekupillinen rauhoittuu siinä missä sinäkin, kun tarkkailet sitä. Ellet voi pysäyttää autoa, sinä ja teekupillisesi voitte yrittää keikkua samaan tahtiin kuin autokin, niin saatat saada sentään osan teestä nieluusi saakka. Mutta joskus on parempi pysähtyä kokonaan, edes pieneksi hetkeksi. Minuuttikin on pitkä aika, kun vietät sen katsellen viisarikellon sekuntiviisarin nytkähdyksiä.

Voi olla, että tarvitset nyt ensisijaisesti juuri sitä, että löydät tuon tilan mielesi ulkopuolelta; tuon äärettömän, joka ei olekaan tyhjyyttä vaan jotakin olevaa. Kun pääset sinne, niin kaikki muukin, mitä tarvitset, annetaan sinulle, ennemmin tai myöhemmin.

Käsillä tekeminen kehittää aivoja

Tarve raakkua ja käsittää asioita, vaikkei mitään saisikaan kunnolla käsiteltyä.
Mutta onpahan ainakin jäänyt jotain käteen, edes oman käden jälki, siis...

Sattuneesta syystä aloin muistella, mitä mieleeni on jäänyt tutkimuksista tai pohdinnoista käsillä tekemisen merkityksestä aivotoiminnalle. Minusta nimittäin tuntuu, että ajatteluni ”tökkii”, jos käteni ovat jollain tavalla epäkunnossa. Yhdenkin sormen toiminnallinen haitta näyttää siirtävän haitan myös aivotoiminnan tasolle. Millainen tämä yhteys sitten neurotieteen tasolla onkaan, käytännössä huomaan sen kyllä.

Etsiskelin netistä hieman tietoa aiheesta, ja tekstiiliopettajaliiton sivuilta löysin tekstin, jossa viitattiin aivotutkija, Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Minna Huotilaisen kommentteihin käsitöitten merkityksestä aivoille.

”Käsitöiden tekeminen kehittää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Kahdella kädellä tekeminen aktivoi molempia aivopuoliskoja, mikä parantaa aivopuoliskojen yhteistyötä. Käsitöissä käytettävät materiaalit ja töiden kolmiulotteisuus stimuloivat aivoja ja kehittävät näin kolmiulotteista hahmottamiskykyä.”

Samassa jutussa todetaan myös, että ”luova toiminta aktivoi ja mahdollistaa haastavien kokonaisuuksien oppimisen. Käsitöiden tekeminen nostaa itsetuntoa, rakentaa kokonaisempaa minäkuvaa ja aikaansaa positiivisen kuvan omasta pystyvyydestä.”

Tekstiiliopettajien jutussa mainitaan myös siitä, että käsitöiden tekeminen tukee keskittymistä. Tämä on minulle kokemusperäisesti itsestäänselvyys! Minun on erittäin vaikea keskittyä, ellei minulla ole käsilleni mitään näprättävää, vähintään kynä ja paperi. Keskittyminen on luonnollisesti oleellista uusien asioiden oppimisessa. Samassa jutussa todetaan, että esimerkiksi ”neulominen vieraskielistä tv-ohjelmaa katsoessa voi tehostaa vieraan kielen oppimista”. Tämän sanotaan perustuvan siihen, että kielellinen järjestelmä ja oikean käden alue sijaitsevat aivoissa lähekkäin. No, siinä tapauksessa pitäisi kai riittää pelkästään oikean käden aktivointi, tai jokin muu tekeminen, joka ohjautuu lähellä aivojen kielellisen järjestelmän aluetta. Arvelisin, että kummankin käden käyttäminen samanaikaisesti voi olla vielä hyödyllisempää kuin pelkän paremman käden aktivointi. Mutta sen ainakin olen käytännössä huomannut, että jos olen kuunnellut äänikirjaa ja askarrellut tai piirtänyt jotakin, äänikirjan sisältöjä palautuu mieleen, kun myöhemmin katselen tekelettäni. Minulla on esimerkiksi yksi värityskäsi, jota nimitän mielessäni ”ilmastokädeksi”, koska piirsin sitä seuratessani ilmastonmuutosdokumenttia. Dokumentin sisällöt tulvivat mieleeni, kun vilkaisen kyseistä kuvaa.

Monelle käsityöt ovat varmasti luonteva keino rentoutua ja purkaa stressiä. Neulomisessa samanlaisena toistuva liike tuottaa mielihyvää (vähän niin kuin pakkotoiminnoissakin). Tästä tulee mieleen eräs neuroottinen muumihahmo, joka neuloi pakonomaisesti ollessaan stressaantunut. Sinänsä neulominen on tietysti varsin hyödyllinen pakonomaisen stressinhallinnan muoto, siinä missä useimmiten myös stressaantuneena siivoaminenkin.

Professori Minna Huotilaisen mukaan keskeneräiseksi jääneitäkään käsitöitä ei pitäisi piilotella, vaan ”ne ovat osoitus ponnistelusta omien taitojen ylärajoilla, mikä on tulevan onnistumisen ehto. Oman keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehityksen kannalta.”

Tämä on varmaankin aivan totta. Moni keskeneräiseksi jäänyt tekele rojulaatikoitten pohjalla ainakin symboloi omaa älyllistä ja henkistä keskenkasvuisuuttani. Tosin, minun tapauksessani kesken jääminen kuvastaa usein myös sitä, että olen yksinkertaisesti kyllästynyt kesken projektini. Innostun kokeilemaan jotakin, ja kun saan kokemuksen siitä, millaista tuo tekeminen on, sitä ei huvitakaan välttämättä tehdä loppuun. En ole riittävän motivoitunut tekemään siitä mitään valmista ”tuotetta”. Toisinaan tämä kertoo yleisasenteesta, ettei valmis lopputulos välttämättä olekaan se tärkein juttu, vaan nimenomaan kokeileminen ja tekemisen prosessi. Joskus kuljeskeleminen vailla määränpäätä onkin itsetarkoitus. Elämäkin on tavallaan vaeltelua; ei se kai ole sitä, että matkustetaan mahdollisimman tehokkaasti määränpäähän (=kuolemaan)?

No, minulla on erityisiä haasteita saada asioita valmiiksi, mutta ehkä se johtuu myös siitä, että aloitan liian monta projektia yhtä aikaa. Jos olisi mielessä vain yksi, olisi todennäköistä, että tekisin sitä, kun en kuitenkaan voi olla tekemättä mitään. Tosin, jossain vaiheessa vireystila romahtaa, koska olen niin kyllästynyt toistamaan samaa, eikä lopputulos kenties motivoi tarpeeksi. Vaihteluhan virkistää, joten, käytännössä pompin enemmän tai vähemmän hallitusti useamman projektin välillä. Tämä näkyy muissakin luovissa projekteissa kuin käsitöissä. Se näkyy myös kotitöitten tekemisessä…

Myös Ylen sivuilta löytyi juttu käsitöitten merkityksestä. Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta toteaa: ”Käsityö voi antaa virkistystä sekä tasapainon ja elämän tarkoituksellisuuden tunnetta”. Tilastokeskuksen mukaan 67 % suomalaisista tekee vapaa-ajallaan käsitöitä. Joillekin käsityö on terapeuttista toimintaa, ajanvietettä, sosiaalista toimintaa, ja joillekin tapa ansaita lisätuloja. Useimmiten se on vapaaehtoista tekemistä, jolla ”haetaan mielenrauhaa sekä hyödyllisyyden- ja tyytyväisyydentunnetta.”

Ylen jutussa mainitaan, että ”elinkeinoelämän valtuuskunnan asennetutkimuksen mukaan suomalaisille henkisen tarpeentyydytyksen alueeseen kuuluvat asiat ovatkin tärkeämpiä kuin materiaaliset asiat. Inhimilliset toiveet hyvästä elämästä samoin kuin eettisyys ja esteettisyyden arvostus ovat nousseet globaalisten arvojen vastapainoksi. Suomalaisten arvot eroavat hieman länsimaisesta arvoprofiilista, sillä arvojen tärkeysjärjestyksessä on materiaalisten arvojen sijasta terveys, perhe ja henkinen tasapaino.”

Käsityöt, kuten muukin merkityksellinen tekeminen ja toiminta, lisäävät hyvinvointia ja positiivista mielialaa. Käsityöt voivat liittyä myös elämäntapaan, jossa tuotteita halutaan valmistaa, korjata ja uudelleen hyödyntää. Silloin käsillä tekeminen voi olla osa ”arjen leppoistamista tai elämänlaadunparantamista ja kulutuksen vähentämistä”. Ajattelen kyllä itsekin, että käsillä tekeminen kuuluu ekologiseen elämäntapaan. Minulle se on esimerkiksi erilaisten kierrätysmateriaalien käyttöä luovassa askartelussa ja tekstiilien korjaamista tai tuunaamista.

Ylen jutussa pohditaan, että nykypäivänkin ihmisillä voi olla tarve tehdä jotakin toisenlaista kuin tietopainotteisessa opiskelussa tai työssä. Nykyajan töissähän ei välttämättä näe oman kätensä jälkeä, eikä aina synny mitään konkreettisesti havaittavaa tekemisen tulosta. Käsityön konkreettinen tulos on myös ”tekijänsä persoonallisuuden toteutuma”. Tällöin ”käsityöllä on merkitystä ihmisen omakuvan muodostumisessa sekä itsetunnon kehittymisessä ja ylläpitämisessä”.

Käsityön tekemisen prosessi voi olla ns. flow-kokemus. Jos käsityö on pitkällinen prosessi, se voi antaa ”tilaa ja aikaa erilaisten yksilölle merkityksellisten, jopa vaikeiden, asioiden käsittelyyn. Kun ihminen tuntee voivansa säädellä joitakin asioita maailmassaan, tulee hän tietoiseksi itsestään, voimautuu tai kokee edes jonkin elämänosa-alueen hallittavaksi.”

Käsitöitten hyvinvointia tuottava merkitys liittyy siis sekä itse käsityötuotteeseen että käsityön tekemisen prosessiin. Käsityöhön voi myös liittyä ”symboliikkaa tekijästä itsestään ja hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja maailmaan.”

”Käsin tekemistä eli kehollisen tiedonhankinnan tai motoriikan merkitystä ei voikaan kokonaan korvata kulttuurin välityksellä ja abstraktin ajattelun avulla saadulla tiedolla. ”

Voisin kyllä allekirjoittaa kaikki nämä käsityötieteen professori Sinikka Pölläsen esittämät toteamukset. Se, miten ihminen harrastaa käsitöitä, kertoo hänestä hyvin paljon. On esimerkiksi ihmisiä, jotka tekevät yhdessä ja esittelevät töitään toisilleen. Jotkut tekevät yksin, mutta jakavat valmiita töitänsä nettiin. On ihmisiä, jotka tekevät tarkasti ohjeen mukaan ja iloitsevat siitä, ettei tuotoksissa ole virheitä. On ihmisiä, jotka tuottavat paljon valmista, eivätkä liiaksi stressaa pienestä laadullisesta vaihtelusta. On monenlaisia muitakin käsillä tekeviä. Ja sitten on meitä, jotka eivät läheskään aina noudata valmiita kaavoja, epäonnistuvat usein, eivätkä välttämättä saa paljoa valmista aikaan. Mutta jos jokin tulee joskus valmiiksi, lopputulos on kyllä varsin omintakeinen. Toisinaan lonkalta vetäisty ja outo, toisinaan perfektionistisen pikkutarkasti väsätty, ja silti hieman outo…

Poimin vielä yhden tuoreemman nettilähteen tästä aiheesta, tosin, erityisen kömpelöllä suomenkielellä kirjoitetun jutun, jossa kuitenkin oli eräitä mielenkiintoisia pointteja. (Miksi-kasityot-ovat-hyvaksi-aivoille?)

”Aivoja stimuloivia käsitöitä harrastamalla pystyt välttämään kognitiivisten kykyjesi vähentymistä, ja samalla voit rentouttaa itseäsi sekä parantaa käsi-silmä –koordinaatiotasi.”

Mikä tahansa käden taitoja sisältävä toiminta on ”aivojen huoltoa”, ja käsillä tekeminen lisää hyvinvointia tuottavien hormonien erittymistä. ”Säännöllinen käsitöiden harjoittaminen kehittää hienomotorisia taitoja ja luovuutta.” ”Ne ovat myös hyvä tapa ottaa etäisyyttä päivittäisiin rutiineihin ja niihin ongelmiin, jotka tuottavat meille pelkoa, ahdistuneisuutta ja muita epäterveitä (???) tunteita.”

Jutussa viitataan tutkimukseen, jonka muuan Betsan Corkhill toteutti 3 545 kutojan kanssa. Tutkimuksen mukaan 50 % mukana olleista ihmisistä havaitsi, että kutominen lisäsi heidän onnellisuuttaan ja rentoutumistaan. Suurin osa oli sitä mieltä, että se auttoi heitä alentamaan stressiä sekä lisäämään heidän luovia kykyjään.

Toisessa, Neurology –lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että ”taiteelliset aktiviteetit voivat vähentää ihmisen riskiä kokea vähäistä kognitiivista vahingoittumista (tarkoittaa kai iän aiheuttamaa rappeutumista?)”. ”Ne ihmiset, jotka maalaavat, veistävät, valokuvaavat tai piirtävät keski-ikäisinä tai vanhuksina, omaavat 73 % pienemmän todennäköisyyden kokea vähäistä kognitiivista vahinkoa verrattuna niihin, jotka eivät näitä aktiviteetteja harrasta ollenkaan.” ”Ne jotka harrastavat käsitöitä omaavat jopa 45 % pienemmän riskin kärsiä dementiasta kuin ne, jotka eivät harrasta näitä asioita.” En edes viitsi lainata loppuosaa jutusta, koska se on niin kömpelöä suomenkieltä, mutta asiasisältö oli ihan innostava…

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että käsillä tekeminen on monipuolisesti hyödyllinen harrastus, joka mm. suojelee aivotoiminnan rappeutumiselta, virkistää mieltä, kehittää mielikuvitusta, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, auttaa keskittymään ja ajattelemaan, antaa toiveikkuutta, luo sosiaalisia yhteyksiä, tarjoaa väylän itseilmaisulle jne. Eikä siihen tarvitse investoida paljoakaan. Aina voi hyödyntää kierrätysmateriaalia (eettisesti paras vaihtoehto), jota moni koti pursuaa. Toisekseen voi käydä kirpparilla, josta löytää vaikka mitä inspiroivaa materiaalia. Joitakin erityistarvikkeita saattaa kyllä joutua hankkimaan uutena, mutta siinäkin on aivoja kehittävä älyllinen haaste, kun ottaa tavoitteekseen valmistaa käsityönsä mahdollisimman ekologisesti.

Käsillä tekemisen voi aloittaa vaikkapa tekemällä kuvan omasta kädestään. Omatekoinen käden kuva voi toimia muistuttajana niin käsillä tekemisen hyödyllisyydestä kuin myös itsetuntoasioista (ks. Itsetunnon käsi). Samalla kun askartelee, voi tehdä kiitollisuusharjoitusta. Voi eläytyä siihen tunteeseen, miten hienoa ja ihmeellistä on, että meillä on kädet, joilla voi tehdä kaikenlaista. Ajoittain, kun jokin ruumiinosa ei toimi kunnolla, ymmärtää näet paremmin olla kiitollinen siitä, kun kaikki toimii...

Itsetunnon käsi ® terapeutin muistitauluna

Pohdiskelin eräänä päivänä oman työni, eli terapeuttisen keskusteluhoidon kautta, miten Itsetunnon kädestä tehtyä muistitaulua voi soveltaa myös terapeutin toimintaohjeena.

Itsetunnon käsi ®- harjoituksessa kämmeneen ja sormiin sijoitetut teemat (ks. esittely) ovat keskeisiä myös terapeuttisessa työskentelyssä. Ne kuvaavat osaltaan myös työntekijän toivottavaa suhtautumista asiakkaaseen. Yksilöä kunnioittavaan ja arvostavaan asenteeseen auttaa, kun uskoo, että jokaisen asiakkaan olemassaolo on ihme, ja sillä on tarkoitus. En välttämättä tiedä, mikä se tarkoitus on, mutta uskon, että se on olemassa, ja kunnioitan hänen olemassaoloaan. Hänellä on oikeus olla olemassa omanlaisenaan olentona. 

Asiakas on OK sellaisena kuin hän on. Terapeutin tehtävä ei ole muuttaa hänen synnynnäistä persoonaansa. Terapeutti voi tutkia asiakkaan kanssa asiakkaansa persoonallisuutta ja sen ilmenemistä arjessa, ihmissuhteissa, tekemisissä, toiminnassa. Jotkin häiritsevät, yleensä puolustuskeinoiksi omaksutut / opitut ”persoonallisuuspiirteet” voivat olla sellaisia, että muutos hyödyttää asiakasta, mutta hänen on itse ymmärrettävä tuo muutostarve. Terapeuttisessa asiakassuhteessa voi yhdessä miettiä, onko asiakkaan toiminnassa ja käyttäytymisessä jotakin, mikä tuottaa hänelle itselleen tai ympäristölle jotakin haittaa, ja jonka muuttamisen hän voisi ottaa mielekkääksi tavoitteekseen. Mutta mikä on ”persoonaa”, mikä toimintaa tai käyttäytymistä? On olemassa paljon toimintatapoja, jotka saattavat vaikuttaa pysyviltä piirteiltä (”se nyt vaan on sellainen ihminen”), mutta loppujen lopuksi ne ovatkin olleet vain opittuja toiminta- ja ajattelutapoja, jotka voidaan työstämällä korvata uusilla.

Asiakkaallahan on oikeus olla oma itsensä. Hänen persoonaansa ja sen ilmenemistä ei pidä arvostella eikä väheksyä, vaikka hän olisikin jostain näkökulmasta arvioiden ”outo” habitukseltaan tai eläisi eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä. Henkilön toimintaa ja käyttäytymistä tulee kuitenkin rajata asiakastyönkin puitteissa. Vastaanotolla ei voi olla kuin kotonaan; nojatuolissa ei voi pomppia, lattiaan ei saa piirtää, vaikka mieli tekisi. Saa olla millainen on, muttei saa tehdä ihan mitä tahansa.

Asiakkaan ei tarvitse miellyttää terapeuttia, mutta asiallista käytöstä häneltä voi kuitenkin toivoa, jos se vain on voinnin suhteen mahdollista. Asiakas ei saa käyttäytyä uhkaavasti, loukkaavasti tai väkivaltaisesti; muttei hänen myöskään pidä mielistellä työntekijää. Terapeutin taas pitää pystyä jossain määrin mukautumaan asiakkaan mieltymyksiin, tai pyrkiä ainakin neutraloimaan joitakin särmiä omasta persoonastaan hyvän kontaktin saamiseksi. Toisenlaisen persoonallisuuden teeskentely ei kuitenkaan kanna pitkälle. Joskus vain on niin, etteivät asiakkaan ja terapeutin ”kemiat kohtaa”, eikä yhteistyö toimi. Erityisherkät tai äärimmäisen introvertit asiakkaat saattavat olla hyvin valikoivia sen suhteen, millaiseen terapeuttiin kykenevät luottamaan. Ja toisinaan syvällä kuorensa sisällä olevat ihmiset voivat pelästyä liian nopeasti syviin teemoihin menevää työntekijää.

Terapeutti voi suhtautua asiakkaaseen ystävällisesti ja olla tälle uskollinen tuki, muttei ystävä sanan laajemmassa merkityksessä. Tärkeämpää on, että terapeutti opettaa ja mallintaa asiakasta olemaan uskollinen ystävä itse itselleen. Samoin, joskus voi olla vaara, että terapeutti alkaa vanhemmoida asiakasta liikaa, ja asiakas juuttuu lapsenomaiseen avuttomuuteen ja välttää vastuunottoa omista asioistaan. Terapeutti voi mallintaa vanhemman ja huolenpitäjän roolia, ja opettaa sen asiakkaalle suhteessa asiakkaan omaan sisäiseen lapseen.

Työntekijän myötätuntoinen ja ymmärtävä suhtautuminen asiakkaaseen auttaa häntä suhtautumaan myötätuntoisesti itseensä. Terapeutin tehtävä ei siis ole olla ystävä ja vanhempi asiakkaalleen, vaan malliesimerkki ystävästä ja vanhemmasta: se, joka opettaa, miten asiakkaan kannattaa suhtautua itseensä. Kun asiakas on oppinut riittävän myötätuntoisen, armollisen ja hyväksyvän suhtautumisen itseensä, hän voi itsenäistyä terapiasuhteesta; aivan kuin linnunpoika, joka on saanut rauhassa kasvattaa siipiään, eikä pesästä lähdettyään tunne enää tarvetta palata synnyinpesäänsä.

Oman terapeuttisen asenteeni perustana on elämän arvostaminen ainutkertaisena, ihmeellisenä, lahjana, sekä toive, että jokainen kohtaamani ihminen löytäisi paikkansa maailmankaikkeudessa ja ymmärtäisi oman merkityksensä. Kaikkia ihmisiä en ymmärrä yhtä hyvin kuin joitakuita, enkä hyväksy kaikkea, mitä ihmiset tekevät harhaillessaan täällä pallolla, mutta toivon kaikille hyvää. Toivon, että ihmiset oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään ainutkertaisina olentoina, teeskentelemättä mitään muunlaista, ja arvostaisivat samalla tavoin myös toisiaan.

Olemassaolomme on ihme, mutta olemme erilaisia, ja silläkin on jokin tarkoitus.

Itsetunto ja omanarvontunto: Mitä jokaisen tulisi ymmärtää itsestään?

Tämä hukanreppana ei näytä tietävän, saako se
olla olemassa vai ei...

Nämä ajatukset liittyvät kehittämääni ”Itsetunnon käsi”®- harjoitukseen ja ”muistitauluun”. On ehkä vaikea mennä ajattelussaan syvemmälle kuin arkiselle tasolle ja siihen, miten kokee toisten itseään kohtelevan. Itsetuntomme tuntuu reagoivan muitten arvosteluun, käsityksiin ja siihen, miten he kohtelevat meitä. Ja onhan ymmärrettävää, että kokemus itsestä on negatiivinen, jos toiset kohtelevat kuin ovimattoa tai kuin ilmaa. Mutta miksi annamme toisten kohdella meitä ikään kuin emme olisi olemassa lainkaan, tai kuin paikkamme olisi toisten poljettavana? Hyväksymmekö sen itsestäänselvyytenä, vai emmekö vain jaksa tehdä asialle mitään, vaikka kokisimmekin, että ympäristö kohtelee meitä väärin; litistää, mitätöi, kiduttaa, polkee, kritisoi, ignooraa, puristaa? 

Usein ihminen kokee surua tai vihaa tai muunnelmia näistä perustunteista, kun tulee kohdelluksi kuin ilmaa tai kuin jotakin toisten tiellä olevaa. Tällainen kohtelu osuu hyvin syvään, perustavaa laatua olevaan kysymykseemme: onko meillä oikeus olla olemassa? Onko meillä oikeus tulla noteeratuiksi olentoina, joilla on itseisarvo?

Oli suorastaan järkyttävän surullista kuulla erään ihmisen sanovan kuin toteamuksena: ”Kyllähän minä tiedän, ettei minulla ole ihmisarvoa.” Totta kai hänellä on, mitä tahansa hän olikaan elämässään tehnyt tai kokenut toisten taholta. On hirvittävän väärin, että jotkut ihmiset ovat tuottaneet hänelle sellaisen kokemuksen itsestään. Miten voisi korjata tuollaisen väärinkäsityksen ja korvata sen rakentavammalla ajattelulla?

On elintärkeää ymmärtää ja uskoa, että meillä on oikeus olla olemassa. Olemassaolomme on ihme; olemme selviytyneet lukemattomien sukusolujen joukosta, juuri sellaisena koostumuksena, jollainen geneettisesti syntyjämme olemme. Pystytkö uskomaan, että sillä on tarkoitus, että juuri sinä aloit kehittyä solutasolta alkioksi, sikiöksi, ja selvisit elossa syntyäksesi tähän maailmaan? Jos pystyt uskomaan siihen, niin tiedät, että on ihme, että olet olemassa, ja sinulla on oikeus siihen; olet valikoitunut prosessin myötä, olet valittu olemaan olemassa ja elämään läpi tämän monimutkaisen matkasi maan päällä. Miksi olet valikoitunut? Sillä on jokin tarkoitus. Et ehkä näe sitä nyt, mutta olemassaolosi on merkityksellistä.

Kun tiedät, että olemassa olosi on ihme ja että sillä on tarkoitus, et kai halua olla ainakaan pelkästään ovimatto? Ei sillä, etteivätkö ovimatot olisi hyödyllisiä. Ne voivat olla kauniita, niin että tulija ilahtuu sellaisen nähdessään ja kokee olevansa tervetullut peremmälle. Ja lisäksi ne ovat hyvin tarpeellisia, koska ne auttavat siihen, ettei lika ja loka ja roskat pääse niitten yli eteenpäin, muuta asumusta sotkemaan. Jos siis tunnet itsesi ovimatoksi, voit joko olla omanarvontuntoinen, hieno ovimatto, tai ryhtyä olemaan jotakin muuta. Sinun ei tarvitse olla sitä mitä muut yrittävät saada sinut olemaan, tietoisesti tai huomaamattaan.

Se taas, jos tunnet, että sinua kohdellaan kuin ilmaa, voi joskus horjuttaa tunnetta siitä, oletko olemassa ollenkaan. Mutta olethan sinä! Jotkut vain eivät tajua sitä. He ovat sokeita, ja sehän on aika säälittävää. He vain töytäilevät ympäriinsä itsekeskeisessä hyörinässään, eivätkä näe toisia olentoja ollenkaan. Ehkeivät he halua nähdä, koska pelkäävät muita, koska eivät oikeastaan osaisi olla millaisten tahansa olentojen kanssa. Ja sekin on säälittävää! Toisia huomioimaton ihminen pelkää kohdata näitä toisia; aito kohtaaminen olisi hänelle kuin peili, josta saattaisi nähdä oman viallisuutensa. ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi”, tai jotain sinnepäin sanotaan Sananlaskujen kirjassa.

Olemassaolosi ei ole kiinni siitä, tuletko nähdyksi muitten ihmisten taholta. Muut ihmiset eivät ole antaneet sinulle elämää; et ole syntynyt edes omien vanhempiesi tahdosta, eivätkä he ole sinun olemassaoloasi voineet varmistaa, vaikka olisitkin ollut toivottu tai kaivattu lapsi. Olisit saattanut jäädä syntymättä, ellei olemassaoloasi olisi säädetty ”korkeammalla taholla”. Muista se. Sinä olet olemassa, ja elossa. Jos muut ihmiset sivuuttavat sinut, voit ehkä olla heille näkymätön, mutta olet silti olemassa. Yritä tuntea elämä kehossasi, ja muista, että olet ihme.

Katso kättäsi ja ymmärrä, että se kuuluu ainutlaatuiselle olennolle, joka juuri Sinä olet!

Lue tästä lisää ”Itsetunnon käsi ®”- harjoituksen pohjalla olevasta ajattelusta.

12 askelta henkiseen hyvinvointiin

Onko elämisen mieli hukassa? Ehkä et tarvitsekaan sitä enää. Jos etsit elämääsi syvempää mieltä – tai paremminkin vapautta harhaisen mielesi vallasta, voit aloittaa askel kerrallaan.

I Pysähdy.

Elämän matkalla voi tulla useinkaan olo, ettei tiedä minne on menossa. Rauhoitu! Et voikaan tietää sitä, koska kukaan ei voi tietää tulevasta. Voit tietää vain sen, missä olet nyt, eli tässä. Voit ehkä katsella taaksepäin ja oppia menneestä, ja voit katsella näkymiä eteenpäin ja valita suunnan. Et voi kuitenkaan olla varma siitä, millaisessa maastossa polkusi kulkee. Jos sinun on sidottava silmäsi ja kuljettava pimeässä, muut aistisi valpastuvat. Pyrit kuuntelemaan tarkemmin, tuntemaan, jopa haistamaan. Siten olet paljon keskittyneempi kuin kulkiessasi viitoitetulla polulla, tuttuja uria, automaattiohjauksella. Jos haluat elämäsi matkan kestävän pidempään, pysähdy usein. Ota aikaa levolle, rauhoittumiselle, olemiselle, kuulostelulle; älä säntäile pakoon tai jonkun perään.

II Suuntaa huomiosi todelliseen itseen.

Olet kuin helmi kuonan ja kiiltävän käärepaperin peitossa. Koe olemassaolosi ja se, että elät. Sinulla on merkitys ja tarkoitus. Olet arvokas, olet ihme. Älä kasvata turhaa kuorta sisäisen olemuksesi peitoksi.

III Ymmärrä ihmisen pienuus ja typeryys.

On olemassa jotakin paljon suurempaa kuin meidän järkemme ja älymme. Kaikki ei ole meidän käsissämme, onneksi, koska olemme loppujen lopuksi varsin hölmöjä, sokeita typeryksiä, kun toimimme oman mielemme vallassa. Terve nöyryys vapauttaa liioista suorituspaineista.

IV Kiitä kaikesta.

Älä ota asioita itsestäänselvyyksinä. Ole kiitollinen, mieluummin aivan kaikesta, mutta alkuun edes jostakin. Tee tästä arjen harjoitus. Kiitollisuus lisää onnellisuutta. Kun kiität, osoitat myös hyväksyntää, ja hyväksyntä luo syvää sisäistä rauhaa.

V Astu ajatustesi ulkopuolelle, vapaudu mielesi mielivallasta.

Opettele olemaan vapaa ajattelevasta, tulkitsevasta, analysoivasta, tuomitsevasta ja arvostelevasta mielestäsi. Löydä mieli mielen yläpuolella; rauhallisen tarkkailijan asema suhteessa siihen, mitä niin kutsuttu ”lärpättävä apina” pulputtaa päässäsi.

VI Kuuntele kehoasi.

Ymmärrä, että olet kehomieli tässä olemassaolosi muodossa. Älä hemmottele kehoasi piloille, mutta älä myöskään rääkkää sitä. Anna sille mitä se oikeasti tarvitsee; ravitse ja vaali sitä, älä myrkytä. Anna tunteitten tulla tietoisuuteesi myös kehollisina heijasteina. Missä tunne tuntuu? Anna tunteen tulla; koe se täydesti, hyväksy sen olemassaolo, ja anna sen sitten laantua ja mennä menojaan. Älä patoa tunne-energiaa kehoosi. Anna hapen virrata. Hengitä syvästi, rauhassa, keskittyen. Hengitä iloa, hengitä pahaan oloosi, hengitä pelkoon…

VII Hyväksy, hyväksy ja hyväksy. Älä potki pistintä vastaan.

Hyväksyntä antaa rauhan; silloinkin, kun tilanne on haastava. Löysää köydestä, jota vedät pelkojasi vastaan. Vastustus lisää vastapuolen käyttämää voimaa ja kuluttaa omaasi. Hyväksy tilanne, jossa olet, vaikkapa ajattelemalla tai sanomalla: ”OK, nyt on haastava tilanne. OK, tilanne on nyt tämä…”

Jos toistat mielessäsi: ”EI, EI, EI, en hyväksy tätä, EI tästä mitään tule, EN jaksa, EN siedä, EN kestä”, olet koko ajan stressin vallassa, suojajärjestelmän ohjauksessa. Hyväksyntä ja rauhoittuminen siirtävät sinut niin kutsuttuun luonnollisen toiminnanohjauksen tilaan, jolloin pystyt rauhassa ajattelemaan, mitä voit tehdä haastavalle tilanteelle, tai onko parasta olla tekemättä mitään ja keskittyä pelkästään rauhallisena pysymiseen.

VIII Koe yhteys kaikkeen olemassa olevaan.

Todellinen yhteys ei ole chattailua eikä small talkia. Ei tarvitse olla seurallinen ja sosiaalinen, ellei se ole temperamentillesi ominaista. Voit kokea yhteyttä toisiin ihmisiin ja kaikkeen elävään, ja johonkin suurempaan, vaikka olisit aivan yksin. Mielemme ja ruumiimme voivat kohdata toisia ihmisiä ilman minkäänlaista todellista henkistä yhteyttä. Kun koet henkisen yhteyden löytyvän, tunnistat kyllä sen eron pinnalliseen yhteyteen.

IX Hakeudu luontoon.

Se on teko terveytesi eteen ja helpottaa irrottautumista epäterveellisistä asioista. Luonnossa voi kokea yhteyttä myös johonkin suurempaan. Voit kokea rauhaa tai saada sopivaa virikettä kehomielelle. Luonto opettaa pysähtymistä, elämän kunnioittamista, nöyryyttä. Kun olet kasvien lähellä, annat hiilidioksidia ja saat happea. Voit kokea yhteyttä kasveihin tällä ihmeellisellä, luonnollisella tavalla. Elämä maapallolla perustuu yhteyttämiseen, jossa kasvit kehittävät happea. Ihmisetkin siis kuolisivat ilman kasveja. Kasvit taas tarvitsevat lisääntyäkseen pölyttäjiä, joten kunnioita kimalaisia ja kukkakärpäsiä, joita kohtaat. Näe nerokkuus kaiken taustalla. Meidän älymme ei riitä käsittämään, miten kaikki on syntynyt; eikä tarvitsekaan riittää; voimme kokea tervettä nöyryyttä, kiitollisuutta ja osallisuutta luonnon äärellä, osana luomakuntaa.

X Rakasta itseäsi, saat mitä tarvitset.

Todenna itsellesi se, mitä oikeasti tarvitset, ja mikä oikeasti on tärkeää. Saatat haluta monia asioita, joita et oikeastaan tarvitse. Ihmisillä on perustarpeita, jotka täyttyisivät paljon vaatimattomammillakin tavoilla kuin nykykulttuurissa, etenkin mainosmediassa, annetaan ymmärtää. Kaikki tarvitsevat rakkautta, mutta jos etsit sitä toisilta ihmisiltä, saatat joutua pettymään. Rakasta ensin itse; itseäsi. Herätä myötätunto itseäsi kohtaan. Kohtele itseäsi kuin rakasta ystävää, tai pientä lasta, jota haluat hoivata. Pohjimmiltaan on niin, että koska olet olemassa, sinulla on maailmankaikkeuden hyväksyntä olemassaolollesi. Miksi et hyväksyisi itse itseäsi? On paljon helpompaa rakastaa muitakin, kun on saanut kokea tunteen siitä, että pystyy hyväksymään itsensä ja tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan.

XI Katsele usein tähtitaivasta.

Tähtitaivaan alla voi kokea oman pienuutensa ja toisaalta olemassaolonsa ihmeen, ja maailmankaikkeuden olemassaolon käsittämättömän mysteerin. On paradoksaalista, että samalla kun olen vain mitätön hiukkanen maailmankaikkeudessa, olen toisaalta ainutkertainen ja ainutlaatuinen olento, ja silti yhteydessä kaikkeen.

XII Mikä siis olikaan tärkeintä tällä elämän matkalla? Muista, että olet unessa, kunnes heräät.

Henkisen hyvinvoinnin avain on havahtua siihen, että harhailee unissaan, ja pysähtyä. Jos et koskaan herätä unissakävelijää, hän voi kävellä vaaraan, tai ainakin onnensa ohi.



PS: En tiedä olenko oikeassa, mutta tämä on se mitä itse henkisestä hyvinvoinnista nykyään ajattelen, tämänhetkisellä ymmärrykselläni, luettuani vuosien saatossa lukuisia aiheeseen liittyviä ja aihetta sivuavia kirjoja ja Raamatun läpi useampaan kertaan, mielenterveystyössä toistakymmentä vuotta toimittuani ja elettyäni nyt jo liki parikymmentä vuotta tunnustaen Korkeamman Viisauden olemassaolon.

Mielenrauha tietoisuuden kautta?

Pysähdytkö koskaan katselemaan taivaalle? Se voisi antaa edes
hetkellisen kokemuksen olemassaolosi ihmeellisyydestä.

Sinua ympäröivät olosuhteet eivät loppujen lopuksi määrää sitä, koetko mielenrauhaa ja tyyneyttä. Tietoisuutesi aste sen määrittää. Tietoisuudessa on syvin rauha, eikä silloin ole olemassa ”ongelmia”. On vain olosuhteita ja tilanteita. Viktor Frankl, joka selvisi hengissä ja henkisesti elämänmyönteisenä keskitysleirin äärimmäisen haastavissa olosuhteissa, ymmärsi omakohtaisesti, että ”ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila”. Tuo tyhjä tila mahdollistaa muutoksen siinä, miten reagoimme olosuhteisiin ympärillämme. Voimme tunnistaa omat tulkintamme ja asenteemme asioihin, jos olemme tietoisia niistä. Jos taas olemme sokeita sille kaikelle, mitä tuossa ”tyhjässä tilassa” onkaan, emme voi muuttaa omia reaktioitamme. Toistamme tyhmyyksiämme kuin mekaaninen kone, jossa saman napin painaminen tuottaa aina saman toiminnon.

Jos taas olemme tietoisia omista tulkinnoistamme ja asenteistamme, toisin sanoen siitä kaikesta, mitä mielessämme tapahtuu, reagoimme olosuhteisiin vain silloin, kun on oikeasti tarvetta reagoida. Ja silloin reagoimme niin sanotusti ”rauhasta käsin”. Tietoisesti reagoidessasi et siis enää esimerkiksi huido hädissäsi ympärillesi, hyökkää ajattelemattomasti heti kun koet itsesi uhatuksi, puolusta itseäsi liian vihaisesti, yritä korjata vahinkoa hutiloiden, toista tapojasi pakkomielisesti…

On olemassa runsaasti materiaalia tietoisuustaitojen kehittämisestä, mutta suuri osa materiaalista on nykyään puettu länsimaisen kulttuurin kääreisiin. Olevinaan viehättävät ihmiset poseeraavat muodinmukaisissa jumppa-asuissa tai trendikkäissä työasuissa erilaisissa jooga- tai mietiskelyasennoissa ja hymyilevät onnellisilta vaikuttaen. Tällainen tietoisuustaitojen esittely on harhaanjohtavaa ja naurettavaa. Kaiketi se tarkoitettu lähinnä myymään elämäntaitokirjallisuutta ja stressinhallintakursseja nykyaikaisille ihmisille, jotka ovat tottuneet yliampuvaan visuaaliseen materiaaliin, ja valitsevat joskus opettajansa ja mentorinsakin ”pärstäkertoimen” mukaan. Stereotyyppisen menestyjän tai ulkoisesti viehättävän ihmisen kuva yhdistettynä meditointiin ei vain yksinkertaisesti välitä totuutta; siinähän annetaan piiloviesti siitä, millainen sinun tulee olla, jotta kuulut onnellisten meditoijien joukkoon tai, millainen sinusta olevinaan tulee, kun teet kyseistä henkistä harjoitusta… Kuva Franciscus Assisilaisesta rääsyissään ja maakuopassaan tuhkaleipä sylissään, mutta autuaan onnellisena, kuvaisi asiaa paljon paremmin. Tai Johannes Kastajasta, joka eli autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisten hunajalla, kamelinkarvaisessa asussaan, ja oli varma tehtävästään, eläen täysillä merkityksellistä elämäänsä… eikä välittänyt luultavasti pätkääkään siitä, näyttikö trendikkäältä vai ei!

Ihmiset kuulemma lukevat nykyään henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta. Tarvitaanko henkiseen kasvuun ”personal trainereita”? Ehkäpä toisesta ihmisestä, opettajasta, valmentajasta tai terapeutista, voikin olla apua. Mutta jos opettaja ei itse elä niin kuin opettaa, hän opettaa vain tekniikkaa, eikä anna ”polttoainetta”. Henkinen harjoittelu on kokemista, ei teoriaa. Opettele teoriaa, jos haluat, mutta etpä sitten opikaan muuta kuin teoriaa, ellet kokeile kokemista…

Monet ihmiset ovat vielä kaukana siitä, mikä riittäisi yksinkertaiseen mielenrauhaan ja tyytyväisyyteen elämässä. Kulttuuri on monella tapaa harhaanjohtava antamassaan mallissa siitä, millaista ihmisen elämän tulisi olla. Ja yhteiskunta sanelee tiettyjä ehtoja ihmisten elämäntavalle. Jos joku on onnellinen saadessaan olla olemassa ja pysyä elossa, hänelle riittäisi varsin yksinkertaiset elämän puitteet, mutta yhteiskunta ei välttämättä anna mahdollisuutta elää rauhassa ja yksinkertaisesti. Voiko Suomessa elättää itsensä keräämällä marjoja ja sieniä, ja asettua elämään maakuoppaan Metsähallituksen maille? Jos voisit kokea onnea pelkästään makaamalla kesäisellä niityllä vatsa täynnä, luopuisitko kaikesta muusta, mitä sinulle on elämääsi kertynyt?

Kärsimys on vahva tunne, ja se voi antaa kokemuksen siitä, että on elossa ja olemassa, mutta se olemus, joka kärsii, on niin sanottu ”kärsimyskeho”. Samoin nautinnot antavat vahvoja tunteita. Emme kuitenkaan oikeasti tarvitsisi niin vahvoja tunteita, ellemme olisi turtuneet! Turtumus saa meidät haluamaan aina vain vahvempaa kokemusta. Jos paastoaisimme elämänkokemuksista, oppisimme uudelleen nauttimaan vähemmästä. Emme jäisi koukkuun kärsimykseemme, vaan haluaisimme oikeasti jättää kärsimyksen taaksemme. Luulemme, että meidän pitää kärsiä, koska luulemme olevamme se kärsivä kuonakerros, se sontakasa, jolle on tapahtunut paljon pahaa. Luulemme olevamme se, joka on tehnyt itse paljon pahaa, ja joka on ilkeä, hylätty, tai muuta ikävää. Mutta kaikki tuo on ohi; se on mennyttä. Ne ovat menneitä kokemuksia ja tunteita, joskus aiemmin tapahtuneita asioita, tekoja ja kokemuksia. Ne eivät ole enää nyt olemassa. Juuri nyt mitään noista asioista ei enää ole eikä tapahdu sinulle. Juuri nyt olet niistä vapaa.

Juuri nyt sinun ei tarvitse myöskään esittää mitään eikä selittää kellekään mitään siitä, kuka luulet olevasi ja mitä luulet tekeväsi. Olet vain se joka on olemassa, juuri nyt, ja kokee sen, mikä on nyt. Muuta ei itseasiassa ole olemassa kuin tämä hetki. Haluatko elää nyt vai menneisyydessä? Pahoittelen, mutta et voi elää muuta kuin juuri nyt! Jos yrität elää menneisyydessä, olet tässä hetkessä kuin kuoleman unessa, tiedostamaton. Jos yrität elää elämääsi tulevaisuudessa, et ole tässä ja nyt, kadotat tämän hetken ja mielenrauhan, jonka tässä hetkessä olemassaolon kokeminen sinulle antaisi.

Kaikki tämä on yksinkertaista, vain oivalluksen päässä, mutta sitä ei voi teoreettisesti käsittää, tai antaa sitä kokemusta toiselle. Ei, vaikka toinen lukisi kaikki tietoisen läsnäolon oppaat ja kuuntelisi innostuneena omia gurujaan. Sen voi ymmärtää todeksi vain kokemalla sen itse. Joskus kärsimys on se, joka pysäyttää sinut tähän hetkeen ja antaa sinulle kokemuksen elämän ihmeestä. Joskus riittää, että pysähdyt ja muistat sen tyhjän tilan ärsykkeen ja reaktion välissä. Siinä tilassa annat ihmeille mahdollisuuden.

Aloita tästä: "Lyhyt ja yksinkertainen tietoisen läsnäolon harjoitus"

Ja jatka eteenpäin: "12 askelta henkiseen hyvinvointiin"

Kuka olen? Identiteettimme ydin

Tässä elämässä ei tarvitse tulla valmiiksi. Maanpäällinen
elämä on jonkinlaista toukkavaihetta, jonka jälkeen olemme
tovin koteloituneita, mutta lopulta kotelosta kuoriutuu
perhonen...

Kuka luulet olevasi, ja mitä luulet tekeväsi?

Nämä kysymykset erilaisina muunnelmina tulevat vastaan, kun elämme ihmisinä toisten ihmisten yhteisöissä. Ne haastavat ja loukkaavat. Meitä vaaditaan nimeämään itsemme, määrittelemään itsemme suhteessa toisiin, nimeämään roolimme yhteisössä, selittämään taustamme ja sukumme, sukupuolemme, uskontomme…

Niinpä me lausumme nimemme kuin opetettu koira; selitämme ammattimme, syntymäpaikkakuntamme, ikämme ja lukuisia muita tyhjänpäiväisiä tietoja itsestämme, kun yritämme tyydyttää toisen ja itsemme tarpeen määritellä, keitä olemme. Minä olen nainen tai mies nimeltä se ja se, ja olen ammatiltani se ja se, ja iältäni niin ja niin paljon, ja minulla on tai ei ole lapsia, asun siellä tai täällä ja niin edelleen. Ja mistä tykkään? Sosiaaliset säännöt vaativat luettelemaan hirvittävä litanian asioita, joista pidän, ja joita harrastan. Kaikki tämä vain siksi, jotta voisin kertoa toisille ihmisille, kuka olevinaan olen.

Entä sitten se, mitä luulen tekeväni? Minun on kirjoitettava ansioluettelo, jolla voin esittää kaikki ne hienot saavutukset yhteiskunnassa, joita olen tehnyt aiemmin. Minun on luvattava olla kiinnostunut ja paneutunut siihen ja siihen asiaan. Minulla täytyy olla jotakin sanottavaa siitä, mitä osaan tehdä; millaisia asioita suoritan leipätyökseni, ja mitä teen niin kutsutulla vapaa-ajallani. Minun on siis tehtävä asioita ja suoritettava suoritteita, jotta voin vastata noihin kysymyksiin; kuka olen ja mitä teen?

Miksi ihmiset haluavat tietää, kuka olen, ja mitä teen? Tarkoitus on testata, kuulunko heidän porukkaansa vai en. Jos sanon olevani anarkisti, joka pyrkii romuttamaan heidän turvallisena pitämänsä yhteiskunnan, he eivät ota minua porukkaansa. Jos sanon, että olen sen ja sen alan ammattilainen ja pystyn tekemään sitä sun tuota yhteisön hyväksi, olen ok. Minut otetaan ihmisyhteisön jäseneksi. Mutta, kuka on alun perin määritellyt, että ihminen on olemassa vain ollakseen ihmisyhteisön jäsen, osa yhteiskuntaa? Eikö ihmisellä ole lupa olla olemassa vaikkapa villieläimenä, jolla ei ole nimeä, sukutaulua eikä yleishyödyllistä ammattia? Ketä varten meidän siis pitää määritellä, keitä olemme ja mitä teemme?

Ihmiset asettavat itselleen ja toisilleen paineita olla enemmän kuin vain olento, joka on ihmeellisesti syntynyt tähän maailmaan. Yksinkertaisimmillaan voisin vastata kysymyksiinne siitä, kuka olen ja mitä teen: ”Minä olen olento, joka olen.”

Olen olemassa, ja tällä hetkellä elossa. Ja siinä kaikki! Jos et halua minun olevan olemassa, haluat kai, että katoan jonnekin, mutta olen silti olemassa, vaikka kuolen, kuten kivikin. Mutta nyt juuri olen elossa, ja se on ihme. Kysy siis uudelleen, kuka olen ja mitä luulen tekeväni. Vastaan uudelleen: ”Minä olen olento, joka olen.” Mikä voisi olla enemmän totta? Olen joku, joka on olemassa, ja tiedän sen siitä, että tunnen olevani elossa, ja pystyn tarkkailemaan omia ajatuksiani, omaa mieltäni, joka tälläkin hetkellä höpisee omia juttujaan ja häiritsee kirjoittamistani. Olen olemassa ja olen elossa. Haluatko päästä minusta eroon? Olenko mielestäsi turha olio, joka ei saisi olla olemassa, tai varsinkaan elossa, ellen tee mitään, mitä sinä pidät hyödyllisenä, tai mitään, mikä sinua kiinnostaa?

Mitä merkitystä on sillä, että kerrot toiselle ihmiselle nimesi ja ammattisi ja harrastuksesi ja mieltymyksesi? Noitten asioitten takiako hänen pitää olla sinulle ystävällinen ja antaa sinun olla olemassa? Miksi meidän on tiedettävä ihmisestä kymmeniä ja satoja epäoleellisia asioita? Eikö riitä, että tunnemme ja tunnustamme hänen olemassaolonsa?

Ihmisessä, sellaisena kuin ”ihminen” tavallisesti käsitetään, on monta puolta, tai kerrosta, miten asiaa nyt haluaakaan analysoida tai kuvata. On olemassa se persoona ja identiteetti, jonka muodostamme ja kehitämme muita ihmisiä varten, pärjätäksemme yhteisössä yhteisön pelisäännöillä ja kilpaillessamme erilaisista hyödykkeistä. Se on kaikista pinnallisin osa meidän ”olemustamme”, ja pakostakin valheellinen, koska se ei kerro meistä kaikkea, se peittää hyvin paljon, ja voi jopa näyttäytyä täysin päinvastaisena todellisuuteen nähden.

Pinnallisen olemuksemme voi ajatella olevan jonkinlainen suojakuori, jonka tarkoitus on peittää kaikki se, mitä emme halua itse nähdä, tai ainakaan näyttää muille ihmisille. Jos samastumme tähän suojakuoreemme, eli luulemme oikeasti olevamme sellaisia, olemme sokeita hölmöjä. Emme ymmärrä, että joudumme alituiseen pelkäämään, että tuo kuori poksahtaa tai romahtaa, ja kadotamme sen, mitä luulemme itseksemme. Identiteetin äkkinäinen menetys on psyykkinen kriisi, jopa shokeeraava kokemus. Mutta todellisuudessa on hyvä, että teennäinen ja valheellinen kuori murentuu. Emme oikeasti tarvitse sitä, koska jossakin syvällä olemme täydellisiä, eikä meillä ole mitään hävettävää.

Meissä on kurja ja likainen kerros tai puoli, jota emme välttämättä halua näyttää ainakaan kaikille muille ihmisille, vaikka sen itse tunnistaisimme ja kokisimme. Se on täynnä kärsimystä, ja siksi se on usein joko masentunut, surkea, marttyyrimainen tai vihamielinen. Jos samastumme siihen, aiheutamme paljon pahaa itsellemme, toisille tai sekä että, ja olemme kurjia, sairaita tai ”pahoja”. Saatamme kieltää likaisen ja kärsivän puolemme ja pelätä sen hyökkäyksiä. Toisaalta saatamme elää sen vallassa, marttyyreina, emmekä tietenkään voi olla onnellisia. Emme vain voi, jos luulemme oikeasti olevamme se sontakasa, jonka elämä vain on niin kurjaa, ja jolle kaikki muukin ympärillä on pelkkää kärsimystä ja saastaa.

No, nuo kaksi edellä kuvattua ”persoonan puolta” eivät onneksi ole oikeita olentoja. Ne ovat harhaa, valheellisia identiteettejämme. Toinen on siloteltu ja kiillotettu, koristeltu erilaisilla luetteloilla siitä, millaisia olemme, mitä osaamme, mitä olemme suorittaneet ja mistä olemme kiinnostuneita. Voimme esittää melkein millaista tahansa tyyppiä, jos meitä huvittaa, ja yrittää samastua tähän luomukseemme. Samalla saatamme torjua itsestämme huonoina ja pahoina pitämiämme piirteitä. Tai emme halua kertoa, että itse asiassa kärsimme, kovastikin, ja olemme epäonnistuneita surkimuksia. Mutta toisaalta, hetkittäin, tai joittenkin kohdalla suuren osan ajasta olemme surkeita ja kamalia, eikä meissä ole mitään hyvää, ja joutaisimme kuolla. Tämäkin on valhetta, väärinkäsitystä.

Emme ole oikeasti kiilloteltu suojakuori, emme myöskään kuonakerros sen alla. Kumpaankaan näistä meidän ei tarvitse eikä kannata samastua. Meidän ei tarvitse esittää parempaa kuin olemme, koska syvimmällä tasolla olemme täydellisiä, ja siinäkin muodossa, jollaiseksi synnyimme ihmisen ruumiissa, me vain olemme jotakin, ilman omaa ansiotamme tai syytämme. Eikä meidän tarvitse surkutella itseämme, koska vaikka luulemme olevamme kurjia ja onnettomia, me olemme itse asiassa onnekkaita, kun ylipäätään olemme olemassa. Me olemme ihmeitä, me olemme selviytyneet elossa, me olemme valikoituneet mielettömästä määrästä sukusoluja, ja olemme siksi olemassa ja elossa.

On olemassa sellainen puoli persoonaamme, jota voimme ehkä arvioida ja kuvailla erilaisten määritelmien avulla, kuten temperamenttipiirteitten ja muitten ominaisuuksien mukaan. Voimme siis kuvailla persoonallisuuttamme ja selittää joillakin termeillä, millaisia me olemme esimerkiksi muihin ihmisiin verrattuna. Voimme ikään kuin muodostaa kuvan ja selostuksen siitä, millaisia olemme ruumiillisesti ja luonteenpiirteiltämme ja taipumuksiltamme. Voimme myös analysoida, millaiset elämänkokemukset ovat kenties aiheuttaneet meillä minkäkin tapaisia toiminta- ja reaktiotapoja. Tämä on perinteistä psykologiaa. Opettelemme tuntemaan ”itseämme” tällä tavoin ja ymmärtämään joitakin tekemisiämme, mikä auttaa toisinaan olemaan itseä kohtaan lempeämpi. Samalla tavoin voimme pyrkiä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tällainen itsetutkiskelu voi olla hyödyllistä, samalla tavoin kuin on hyödyllistä käyttää järkeä siinä, miten saa ruokaa hankituksi, jos haluaa pysyä elossa. Järjenkäyttö ei kuitenkaan tee ketään onnelliseksi, eikä psykologinen itsetuntemus anna kokemusta siitä, että on olemassa ja elossa.

Voimme siis järjellä määritellä erilaisia ominaisuuksia itsestämme ja ymmärtää teoreettisesti, miksi se tai tuo aiheuttaa meissä sitä tai tätä. Mutta viime kädessä, vaikka sinä tietäisit, miten joku sähkölaite toimii kaikkine piuhoineen ja mekaanisine osineen, ei se auta, ellei sinulla ole sähkövirtaa! Tietoisuus, joka leviää kaikkeen mikä sinussa on ja mitä sinussa tapahtuu, on se energia, joka muuttaa asioita. Käytännön olosuhteet eivät muutu ”itsestään”. Ihminen voi tietää, mikä on pielessä, muttei saa tehdyksi asialle mitään. Energia puuttuu. Mutta sitä on olemassa ja käytettävissä rajattomasti; et vain ole vielä tiedostanut sitä! Kehotietoisuus on avainsana, joka saa – aivan tieteellisestäkin näkökulmasta – energian kiertämään kehossasi, solusi aktivoitumaan, jolloin voit jopa tuntea, miten ikään kuin heräät uudenlaiseen tietoisuuteen.

Kuka siis olen, tai kuka sinä olet, ellet ole se ulkokuori, jota esität, ja jonka mukaan määrität itsesi ja roolisi ihmisten keskellä? Kuka olet, ellet ole se kurja matonen, joka ei koe ansaitsevansa elää, ja ellet ole myöskään psykologinen määritelmä persoonastasi?

Pysähdy hetkeksi kokemaan itsesi; koe kehosi ja elämä kehossasi. Tunnista, millaisia ajatuksia mielessäsi pyörii. Tiedosta, millaisia tunteita sinussa herää. Mitä näet, mitä ääniä kuulet? Mitä tunnet käsilläsi, vartalollasi? Mitä koet juuri nyt? Jos koet jotakin, tiedät olevasi elossa ja tiedät olevasi olemassa. Lisäksi, huomaat ehkä, että voit tarkkailla, mitä ajattelet. Voit juuri nyt poimia mielestäsi yhden ajatuksen ja kirjoittaa sen paperille. ”Minulla on ajatus, että tämä kaikki on kummallista. Minulla on ajatus, että olen löytämässä itseni. Minulla on tunne, että tämä on totta; olen elossa, ja olen olemassa…”

Sinä olet se, joka olet juuri nyt; se, joka kokee elämän, tuntee, näkee, kuulee, joka tiedostaa, mitä ajattelet. Et ole ajatuksia täynnä oleva mieli, tai tunteitten vallassa oleva epämääräinen kehomieli. Olet se, joka huomaa tämän kaiken ja voi tarkkailla sitä, kauempaa, jopa tyynenä. Sinussa ja mielessäsi tapahtuu asioita, mutta voit itse pysyä niitten ulkopuolella. Se olet sinä. Minä olen se, joka juuri nyt olen ja tunnen olemassaoloni ja sen, että olen elossa. Miksi minun pitäisi olla jotakin muuta?


PS: Lue myös ”Apua itsetunto-ongelmiin”

Olet mitä syöt - henkisestikin!

Vanha sanonta pätee vertauskuvallisesti myös henkiseen kehitykseen. Toisin sanoen, millaisella ravinnolla ruokit mieltäsi, sellaiseksi kehityt. Itsensä kehittäminen lukemalla tai vaikkapa kuuntelemalla äänikirjoja on loppujen lopuksi aika helppoa. Mikä on mielievääsi matkalla totuuteen? Mistä löydät oikeanlaista, itsellesi sopivaa ruokaa; vastuullisesti tuotettua henkistä ravintoa; sellaista, joka ei tee sinusta narsistisen itseriittoista, lihavaa pässiä, eikä toisaalta kuihduta sinua, erilaisia kieltäymyksiä vaatien, nälkäänsä määkiväksi hyötyeläimeksi?

Sinulla on oikeus terveelliseen ravintoon, niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Sinulla on niin ollen oikeus tietää myös se, millaista ravintoa tämän blogin tekstit sinulle tarjoavat; miten nämä tekstit ovat syntyneet ja kehittyneet; aivan kuin pohtisit syömäsi viljan tai lihan alkuperää.

Olen ollut jo kauan aikaa huolissani siitä, että markkinoilla on niin paljon harhaanjohtavaa materiaalia; tuulentavoitteluun ohjaavaa, turhien asioitten perään hinkuvaa, narsistiseen mieleen vetoavaa menestyskeinojen suitsutusta, sääntöjä ja ohjeita, kieltoja, pelottelua… Aloitin bloggaamisen huhtikuussa 2012 jonkinlaisella arkajalkaisen maailmanparantajahaihattelijan mielellä ("Onko missään enää mitään mieltä?"), ja olen kirjoittanut siitä lähtien vaihtelevalla tahdilla, riippuen muista ajanvietteistäni ja intresseistäni, ja kulloinkin vallitsevasta umpimielisyyteni asteesta. Oikeastaan olen kirjoittanut selventääkseni itselleni omaa ajatteluani. Vuosien asiakastyö erilaisten ihmiskohtaloitten parissa, pääosin henkisesti kärsivien ihmisten kanssa, on herättänyt erilaisia ajatuksia ja pohdintoja, jotka jossain määrin poikkeavat siitä teoreettisesta opista, jota omaksuin akateemisen koulutuksen kautta. Toisten ihmisten kokemusten ja oman elämän reflektointi oman ajattelun kautta on kehittänyt henkilökohtaisen näkemyksen mielen ja hengen asioihin. Sitä ei löydy suoraan, sellaisenaan, mistään oppikirjasta tai teoksesta, koska se on minun tulkintani kaikesta kokemastani ja lukemastani.

Omassa ajattelussani en nojaa pelkästään kirjatietoon, jollaista ihminen voi kyllä opetella ulkoa ymmärtämättä välttämättä sen merkityksestä mitään. Tietoa saisi kyllä kirjoista, kursseilta, luennoilta ja netistä, enemmän kuin kukaan jaksaa opetella. Enkä itse edes muista kovin hyvin nippelitietoa tai sitä, mistä minkäkin asian olen noukkinut, tai missä vaiheessa ”sekoitin” jonkin asian johonkin toiseen yhteyteen. Mutta tietohan onkin aina vajavaista ja suhteellista. Totuus sen sijaan pysyy samana vuosisatoja, ikuisesti, ja olemme kaikki tavallamme etsijöitä ja monella tapaa eksyksissä ennen kuin törmäämme perimmäisiin totuuksiin.

Hyvin monet tietävät esimerkiksi, mitä masennus on, ja saavat helposti selville, miten masennusta teoreettisesti hoidetaan. On kuitenkin eri asia kokea masentuneisuutta itse ja toipua siitä itse; oivaltaa, mitä masennus oikeastaan on (koska se on vain sana), ja huomata, ettei välttämättä tarvita kaikkia niitä keinoja, joita esimerkiksi psykiatrinen näkökulma masennuksen hoitoon pitää sisällään. Onneksi ”parannuskeino” masennukseen löytyy useimmiten; joskus onnistuneen hoitoprosessin myötä, joskus huonosta hoidosta huolimatta, joskus kaiken hössötyksen takaa, ja mutkienkin kautta. Tai vain oivaltamalla, ettei sinussa olekaan mitään vikaa. Ei ole mitään parannettavaa.

Matkalla parempaan voisi joitakin mutkia kokeilla joskus oikaista menemällä suoraan ytimeen. Joskus on nimittäin kyse siitä, että ihminen kulkee pimeässä, koska ei tiedä, missä valokatkaisija on. Tai että pimeys onkin vain yö, joka päättyy aikanaan; ei siis ole järkeä hautautua peiton alle, koska silloin ei huomaa, milloin aamu sarastaa, ja olisi aika nousta.

Se, mitä nyt "tiedämme" ihmisten psyykestä ja niin kutsutuista psyykkisistä pulmista, on enemmän kuin joskus ennen, mutta silti vajavaista tietoa; joiltain osin jopa virheellistä. Epävarmaan tietoon pohjautuva ohjaus- ja neuvontatyö on kuin kulkisi heikoilla jäillä, tai sumuisella suolla. Jokin kohta reitillämme voi pettää, ja sitten olemmekin liemessä tai kuopassa. Joitakin tieteellisiä tosiasioita on kenties jo selvillä, ja niihin voi varoen nojata. Mutta ihmisen kokemusperäinen tietoisuus tai intuitiivinen ymmärrys ovat joissain tilanteissa ainoita asioita, joiden kautta voi arvioida sitä, onko jokin ohje hyväksi, pahaksi vai tyhjänpäiväinen. Tarkoitan sellaista ”korkeampaa” tietoisuutta, että jonkin asian kokee todeksi intuitiivisella varmuudella; ymmärtämistä kokemuksen kautta, totuuden tiedostamista, johon liittyy voimakas tunne siitä, että tämä todella on totta. Silloin on kuin valo syttyisi pimeyteen. Voimat palaavat. On kuin näkisi taas kirkkaammin ja selkeämmin, ja tuntee olevansa todella olemassa, ja on onnellinen siitä.

Kirjoituksissani saatan joskus esittää näkemyksiä, jotka ehkä sotivat sitä vastaan, mitä ammattiauttajan pakeilla on totuttu kuulemaan. Jotkut ajatukseni näissä blogiteksteissäni saattavat jopa suututtaa. Ihminen ei aina tunnista sitä, miten monipuolisilla ja ovelilla tavoilla jokin puoli hänessä itsessään jarruttaa hänen toipumistaan. Jos ihmisellä on paha olo, hän yleensä pyrkii siitä eroon; mutta joskus ei. On mahdollista, että ihmisen olemassaolontunne nojaakin tuohon tunteeseen; kärsimykseen. Tällöin elämä ilman kärsimystä tuntuukin hämmentävän tyhjältä, ikään kuin ei olisikaan elossa, tai edes olemassa. (Uskotko, että olet kärsinyt jo tarpeeksi?) )Jonkun kohdalla taas elämän mielekkyys perustuu nautintoihin ja mielihyvään, ja kun nautinto viedään pois, tuntuu kuin elämä loppuisi kokonaan.

Näistä asioista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja puhuttu monilla eri areenoilla, paljon laajemmin, syvemmin ja selkeämmin kuin edes yritän itse kirjoittaa. Omien blogitekstieni tarkoitus ei ole referoida toisten oppeja tai esittää tieteellisiä viitteitä. Tämä kaikki on vain kuvausta omasta ajattelustani, johon olen saanut vaikutteita todella monista eri lähteistä, ja joka on kehittynyt oman kokemukseni myötä, vähitellen itselleni jäsentyen. Toisin sanoen, se, mitä milloinkin kirjoitan, on senhetkistä henkilökohtaista tulkintaani, näkemystäni, mielipidettäni, filosofiaani. Se mitä tässä blogissani kirjoitan, ei aina edusta yleistä psykologista näkemystä, enkä siis useinkaan kirjoita ensisijaisesti psykologina, vaan ihmisenä, joka olen. Yritän parhaani mukaan ilmaista, milloin kyse on psykologian alan "tiedosta", milloin henkilökohtaisesta näkemyksestäni.

Lue siis omalla vastuullasi, kuten syöt sitä mitä sitten syötkin. En tiedä, onko tämä sellaista ravintoa, jota juuri Sinä kaipaat sisäiseen nälkääsi. Ehkei tämä reitti ole sinua varten; ehkä kaipaat selkeämpiä suuntaviittoja matkallesi. Mutta joskus jotkut vintiöt saattavat kääntää kylttejä väärään suuntaan, ihan kiusallaan, ja tienviittoihin sokeasti luottava harhautuu reitiltään. Gandalf kehottaa käyttämään nenäänsä, jos et ole varma oikeasta tiestä. ”Haistele” siis ennen kuin maistelet. Ehkä hienoinen hajuaistimus auttaa sinua löytämään sopivaa ravintoa hengelliseen kasvuusi ja samalla oikean polun matkalla kohti Totuutta.


PS: Kun pohdin tätä tekstiä, mieleeni muistui vuosia sitten ”pääni sisällä” kuulemani kehotus. Jokin sisäisistä äänistäni (en tarkoita ääniharhaa, mutta jonkinlainen sisäinen kommentti alitajunnastani?) sanoi minulle selkokielellä: ”Sytytä lamppusi.” Aivan kuin olisin ollut pimeässä, sokkona etsimässä jotakin, ilman valoa, joka olisi ollut ulottuvillani; siis minussa itsessäni (siis se lamppu!). Joskus ratkaisu on käden ulottuvilla, nenän edessä, ajatuksen päässä – kuin oivallus, aivan kuin lamppu todella syttyisi päässäsi.

Olet kärsinyt jo tarpeeksi!

Miksi niin moni edelleen uinuu onnensa ohi, tai kärsii, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat jotakuinkin kunnossa? Miksi niin harva ihminen kokee tyytyväisyyttä ja onnea, vaikka monilla olisi periaatteessa mahdollisuus siihen? Entäpä jos pääsisitkin eroon nykymaailman elintasosairaudesta, eli masennuksesta, hyvin vähäisin ulkoisin ponnistuksin, ”vain” identiteettiäsi muuttamalla? Toisin sanoen, pelkästään olemalla se, joka olet.

Hoidollinen haaste ei ainakaan enää nykypäivänä ole siinä, etteikö ihmiselle olisi tarjolla tietoa ja ohjeita henkisen hyvinvoinnin kohentamiseen. On olemassa guruja ja opettajia, itsehoito-ohjelmia, kursseja ja terapiaa. Jostain syystä ihminen ei vain saa aikaiseksi toteuttaa niitä asioita, jotka edistäisivät tilannetta. Mitä meiltä puuttuu, kun itsehoito ei käynnisty? Aikaansaamisen kykyä? Toisen ihmisen tukeako? Ihmisarvo? Vai koko elämisen merkitys ja mieli, ja toivo paremmasta?

Yleinen virhe henkisen pahoinvoinnin hoitomenetelmissä on aloittaa ulkoisista asioista ja olosuhteista ja unohtaa sisäinen kokemus. Ulkoiset hoitokeinot kyllä toimivat, jos niitä saa toteutettua, mutta eihän niitä toteuta eikä niihin edes usko, jos asenne on pessimistinen. Jos ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tai kokee, ettei edes ansaitse parempaa, miksipä hän mitään edes yrittäisi tehdä hyvinvointinsa eteen?

Tarvitsemme tunteen, että haluamme hoitaa itseämme. Se on ratkaisevaa. Ilman sitä on turha opetella itsehoitokeinoja ja asettaa tavoitteita hyvinvointinsa eteen. Niihin ei ole energiaa. Jatkuva epäonnistuminen itsehoidossa ja tavoitteitten saavuttamisessa vain pahentaa tilannetta. Mikään itsehoito-ohjelma ei siis käynnisty, ellet koe sitä merkitykselliseksi. Mikään hoito ei tehoa, ellet koe, että olet sen arvoinen, että ansaitset hyvän elämän. Mikään ei yksinkertaisesti auta, ellet usko siihen, että voit saavuttaa jotakin parempaa, ja että sinulla on oikeus olla onnellinen.

Miksi kukaan hoitaisi itseään, ellei millään ole mitään väliä? Saatan kyllä haluta auttaa toisia, mutten auta itseäni. Saatan syyttää toisia omasta tilanteestani, enkä näe, että aiheutan itse itselleni kärsimystä ja laiminlyön itseäni, koska en välitä itsestäni. Kiellän itseltäni sen arvon, jonka ehkä annan muille, tai sitten en heillekään.

Motivaatiota ei voi kaataa ihmiseen ulkoapäin; ei myöskään merkityksen tunnetta. Jos kaikki välittäisivät itsestään ja osaisivat pitää huolen itsestään, maailmassa olisi sangen vähän mielenterveysongelmia. Suurin ongelma on välinpitämättömyys, rakkaudettomuus; se, ettei ole väliä, ei merkitystä, eikä myötätuntoa. Merkityksellisyyttä ei kuitenkaan kannata rakentaa minkään ulkoisen varaan. Vain sisäisellä kokemuksella on loppujen lopuksi merkitystä. Keskity siis siihen. Eikö tärkeintä ole kokea rauha ja tyyneys, ilo, myötätunto, ja yhteys kaikkeen olemassa olevaan; ”vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat”? Mutta mistä löydät merkityksen ja miten koet olevasi elossa; olevasi se, joka olet?

Ole enemmän itsesi kanssa – ole läsnä itsellesi, tässä ja nyt. Opit tuntemaan sen olennon, joka olet, ja jossain vaiheessa huomaat, ettei millään ulkoisilla määreillä ole enää merkitystä. Sillä, mitä toiset ajattelevat sinusta, ei ole merkitystä. Kun olet läsnä itsellesi, olet rauhassa ja myötätuntoinen, ja myötätunto tekee suhtautumisen toisiin ihmisiin helpommaksi, luonnollisen harmoniseksi.

Etsi tätä olemassaolon tyyneyden kokemusta, ja kun sen löydät, ymmärrät löytäneesi peltoon kätketyn aarteen. Jossain vaiheessa olet valmis luopumaan kaikesta saadaksesi omaksesi tuon aarteen. Syvimmällä tasolla et välttämättä tarvitsekaan muuta. Ja jos saat muuta, olet kiitollinen siitä.

Kaikki ulkoinen, kaikki materia on loppujen lopuksi tyhjänpäiväistä, jopa haitaksi, ja merkityksetöntä ilman kiitollisuutta. Syöt, muttet tule kylläiseksi. Nautit ehkä, mutta tarvitset aina vain lisää mielihyvää. Ilman läsnäoloa, syvää kokemusta olemassaolosta ja elämän ihmeestä, asioista tulee merkityksettömiä ja halpoja. Nautinnot kokevat inflaation. Yrität nauttia asioista, mutta ne jättävät sinut tyhjäksi. Yrität ravita itseäsi, muttet kasva ja kehity. Tuhlaat energiaasi turhiin asioihin, turhiin saavutuksiin, pinnallisiin ihmissuhteisiin, statussymboleihin, turhaan taisteluun, vastustamiseen, valittamiseen…

Hyväksy, että olet nyt ehkä jumissa tai hukassa mielesi sisällä. Älä hätäänny, älä taistele totuutta vastaan. Jos olet hämmentynyt, ole vain rauhassa hämmentynyt. Mitään hätää ei oikeasti ole, juuri nyt. Tunnet, miten tämä totuus vapauttaa olosi. Ei sinun tarvitse ymmärtää järjellä, mitä tapahtuu; voit vain olla ja antautua tässä hetkessä sille, että olet olemassa, ja se on ihme. Sinun täytyy olla arvokas olento, koska olet olemassa ja elossa!

Elämäsi on merkityksellinen, ja on ihmeellistä olla olemassa. Haluatko siis todella jatkaa vielä henkilökohtaista kärsimystarinaasi? Haluatko edelleen elää kuin uhri ja marttyyri? Haluatko elää kuin vapaustaistelija ja mätkiä turpaan kaikkia, jotka vaikeuttavat elämääsi? Viha ja katkeruus ovat raskas kahle. Et varmasti halua roikottaa niitä mukanasi, ellet itse halua rangaista itseäsi. Haluatko ehkä kärsiä, koska koet ansaitsevasi sen? Etkö usko, että sinulla on oikeus olla onnellinen ja kokea rauhaa ja iloa elämässäsi? Jos olet itse tehnyt jotakin väärin, voit pyrkiä hyvittämään sen ja pyytää anteeksi. Sen jälkeen ei tarvita enempää rangaistusta. Jos kärsit siksi, että joku on tehnyt sinulle väärin, haluatko rangaista itseäsi hänen teostaan kärsimällä itse yhä? Rankaiseeko se häntä, että sinä kärsit? Onko tarpeen kärsiä edelleen asioista, jotka ovat jo mennyttä; joita ei ole olemassa enää muuta kuin muistoissa?

Muista, että menneisyys on harhaa, se on vain muistoja mielesi sisällä; ei enää olemassa. Jos haluat luopua siitä, sinä voit luopua siitä, nyt, joka hetki, uudelleen ja uudelleen. Kuole siis itsellesi; anna katkeran kärsimysminäsi kuolla joka päivä, niin kärsimystarinasi muuttuu selviytymistarinaksi, ja lopulta et tarvitse enää mitään tarinaa. Et tarvitse menneisyyttä, jota muistella, etkä tarvitse tulevaisuutta, josta haaveilla, koska elämä on vain tässä hetkessä. Voit vaalia sitä, mikä on hyvää ja mikä lisää iloa ja rakkautta, mutta luovu muusta; luovu turhasta taakasta. Et tarvitse enää kärsimysidentiteettiä; se on vain kurja haamu, joka kaappaa sinut unissakävelijäksi rinnalleen, ja masentaa sinut alituisella valituksellaan.