Pölyisiä papereita, ironisia huokaisuja ja androgyynisiä siunauksia

Androgyyninen Jeesus siunatkoon meitä! Maalasin tämän pääsiäiseksi 2026

Koen olevani jollain tapaa velvollinen kirjoittamaan jotakin tähän blogiin, vaikka tiedän, ettei uusia postauksiani kovin laajasti odotetakaan. Olen nähtävästi lähestulkoon kokonaan lopettanut pakisevan valittamiseni tietyistä politikoista tai muista haitallisesti tai ärsyttävästi käyttäytyvistä ihmisistä. Ehkäpä olen väsähtänyt tähän maailmantilanteeseen, enkä halua tuhlata aikaa ja energiaa siitä jauhamiseen. Olen ollut jollain lailla puoliupoksissa omissa henkisissä prosesseissani, kuten siinä, miten voisin olla vastedes olemassa, toisten ihmisten silmissä, vähemmällä kärsimyksellä, kun en voi vetäytyä kokonaan poiskaan tästä stereotypioistaan turvaa etsivien normi-ihmisten maailmasta.

Tavalliset ihmiset kun usein haluavat kaiken olevan selkeää ja luokiteltavissa, ja tuppaavat muun muassa määrittämään ja luokittelemaan toisiaan esimerkiksi ulkoisen olemuksen, kehonkielen ja puhetavan ja nimen perusteella. Ja jos haluaa vaikuttaa noihin toisten tekemiin oletuksiin, on joko käytettävä suoraa kielellisistä julistusta (esim. sanottava ääneen, vaikkei kukaan mitään kysykään, ettei minua pidä ”sukupuolittaa”, tai pidettävä paitaa, jossa lukee selkokielellä, etten ole ”mikään sukupuoli”) tai ilmaistava tuo sama asia mahdollisimman monella muulla tavalla ennen kuin tuo hämmentynyt stereotyypittelijä ehtii prosessoida ensimmäisiäkään hypoteesejaan.

Voisinpa sanoa, ettei toisten ihmisten oletuksilla ole yhtään mitään väliä, mutta monenlaisissa tilanteissa väärät oletukset ovat kuitenkin vähintäänkin turhauttavia, ärsyttäviä ja rasittavia. Toisen ihmisen hämmennys siitä, ettei hänen sukupuolioletuksiaan tarvita eikä kaivata, ei ole lainkaan niin haitallista kuin noista oletuksista toiselle ihmiselle aiheutuva ahdistus. Satunnainen hämmennys ei ole vaarallista. Krooninen ahdistuneisuus sen sijaan saattaa olla.

Niin että sen kun vain hämmennytte, te jotkut, jotka uskotte vain kahteen sukupuoleen. Taivaankansi ei oikeasti romahda päällenne, enkä minä ole yhtään sen vaarallisempi ihminen ”muunlaisena” kuin olisin, jos minulla olisi jonkinlainen kaksinapaiseen sukupuolijaotteluun pohjautuva identiteetti. Saatan tosin olla sisäisesti hyvin pahastunut, jos koen tahallista väärinsukupuolittamista, ja se voi kostautua esimerkiksi pahantuulisena blogitekstipakinana kyseistä toimintaa harjoittavia ihmishenkilöitä kohtaan.

No, faktahan on, että tässä maailmassa voisi päästä helpommalla, jos sopisi niihin enemmistölle soveltuviin Aatamin ja Eevan muotteihin; samoin kuin monissa muissakin asioissa olisi helpompaa olla olematta outo, poikkeava, friikki tai vähemmistön edustaja. Mutta jos ihminen on jo syntyjään erilainen kuin 99 satunnaisesti kasaan kauhottua ihmistä, tavanomaisellakin järkeilykyvyllä varustettu normi-ihminen saattaisi aikansa asiaa pähkäiltyään tajuta, että sen erilaisen voi olla esimerkiksi aika hankalaa löytää samanhenkistä seuraa. Hänenhän pitäisi jaksaa tutustua kahteensataan ihmiseen, niin saattaisi löytää edes yhden ”henkiystävän”. Introvertti-friikki luopuu samanhenkisten löytämisen toivosta ehkä viimeistään satakunta satunnaisotannalla valikoitunutta ihmistä tavattuaan…

En silti halua valittaa siitä, millainen olen, vaikka toisten ihmisten suhtautuminen onkin ajoittain tuskastuttavaa juuri siksi, että olen oikeasti erilainen tai erilaisempi kuin he olettavat minun olevan. Ajattelin siis jatkossa auttaa heitä ja itseäni tekemällä heidän hämmentyneen luokittelupohdiskelunsa tarpeettomaksi, eli olemalla selkeämmin niin erikoinen, että he ymmärtävät heti, etten ole tavallinen, ja voivat luokitella minut yksinkertaisesti vain ”friikiksi”. Sellainen yksinkertainen luokittelutoiminta antaa heille ehkä riittävästi turvallisuudentunnetta, niin että he voivat asettua asialliseen vuorovaikutukseen kanssani, jos sellainen on ylipäätään tarpeen. Kadulla kulkiessaan he voivat ihan vain mutista tuon nimikkeen (”Mikä ihmeen friikki?”) puoliääneen tai mielessään, eikä heidän tarvitse yrittääkään kehittää mitään kohteliasta jutustelua kanssani. Ja minä saan olla rauhassa, kun he eivät edes uskalla puhutella ”friikkiä”. Win-win!

Olen viime aikoina tutkiskellut ”epätyypillisen sukupuolikokemukseni” historiaa esimerkiksi käymällä läpi vanhoja paperikasoja pölyisten laatikoitten pohjalta; niinkin paljon että olen melkein saanut silmäni tulehtumaan. Olen lohdutuksekseni löytänyt sieltä mm. kiinnostavia kuvia ja joitakin muistiinpanolappusia, joissa on ollut joitakin melko älyllisiä tai vähintään kiinnostavia lauseitakin. Osa lauseista on tosin ollut kiinnostavia jonkin aikaa lähinnä siksi, etten ole saanut käsialastani heti selvää.

Laatikoita penkoessani löysin myös vihkosen, johon olin aloittanut kirjoittamaan romaania, jossa itseään etsivä ja baarireissun jälkeen kadulla harhaileva nuorimies tapaa toisen nuorenmiehen, joka on jollain tapaa hauska ja hengellisesti erikoinen tyyppi. Se tarina oli jäänyt pian alkukohtauksen jälkeen kesken, mutta jotenkin se haiskahti aika queer-teemaiselta. Ja näitten vuosien aikana olin kokonaan unohtanut, että olin sellaista tarinaa edes aloittanut. Pääni on ilmeisesti ollut elämänmuutosten takia jotenkin höttöinen tuohon aikaan. Harmi kyllä siinä vihkosessa ei ollut päivämäärää, mutta veikkaisin, että olen aloittanut sen tarinan yli kaksikymmentä vuotta sitten…

Olen jonkin verran pohdiskellut muunsukupuolisuus-teemaa myös liittyen progressiiviseen kristilliseen teologiaan, ja käsitellyt aihetta itse asiassa myös maalaamalla. Sain inspiraation eräästä Leonardo da Vincin aikalaisen ja oppilaan, Bernardino Luinin maalauksesta, joka esittää hyvin androgyynisen oloista Kristusta. Kuva teoksesta löytyy mm. tältä sivustolta.

Maalasin tuosta teoksesta oman, mukaillun versioni, johon otin hieman vaikutteita mm. Layne Staleyn kasvoista. Pidän kuvasta itse, enkä ole sitä kaupittelemassa, joten muitten mielipiteet ovat toissijaisia, mutta laitoin sen tähän katseltavaksi, jos siunaus kelpaa.

Ja odottelen lähipäivinä, että englanninkielinen romaanini ilmestyisi myös e-kirjana, ja odotellessani ilmaisen itseäni Bluesky-tililläni postaamalla ”mielentila-kuvia” ja lyhyitä englanninkielisiä lauseita. Jos jaksaisin, tekisin ehkä nukkesarjakuvaa, mutta tällä hetkellä en ehkä jaksa muuta kuin selailla kuvia nukkehahmoista…

JK: Hieman toivoa herättävä tieto tänä keväänä oli sentään se, että kansalaisaloite kolmannesta juridisesta sukupuolesta on etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Ainakin 50 000 suomalaista siis haluaisi edistää asiaa… mutta miten lie kansanedustajat? Tai tämänhetkinen hallitus konservatiiviedustuksineen? Herran haltuun.

Rumaa ja kaunista – Kauneus on katsojan silmässä

Rumankaunista Joulua!

Näin joulunpyhien alla alkaa itsestäni tuntua siltä, että olisi hyvä aika tyhjentää sisäisestä mielikuvamaailmastaan kaikki krääsäinen tekokoristeellisuus. En erityisemmin pidä luonnottoman värisistä jouluvaloista ja koristeista. Ymmärrän, että jotkut pitävät, ja se on makuasia. En vain itse halua ympärilleni koristeita, joista en pidä, joten, katselen mieluummin luonnollisempia objekteja.

Törmäsin jossakin pakkosyötetyssä uutisikkunassa kammottavaan kuvaan ”ihmis-Kenistä”, ja satuinpa näkemään joitakin ”kaunistettuja” naispuolisiakin vastaavissa väkisin tarjolle tunkevissa ”uutisotsikoissa”. ”Kaunistetut” ihmiset ovat oikeastaan kuin maalattuja, muottiin valettuja muovinukkeja; varsinaisia ”kuori-ihmisiä” siinä mielessä, että heille kuori näyttää olevan sisusta tärkeämpi.

On kyllä aivan mielenkiintoista tehdä edes jossain määrin realististen ihmisten näköisiä nukkeja, joilla voi leikkiä terapeuttisesti ikään kuin oikeitten ihmisten elämää, tai joskus fantasiatarinoitakin. Mutta ihmisen muokkaaminen esimerkiksi jonkun tietynlaisen nuken näköiseksi on varsin puistattavaa. Oikeastiko joku haluaa olla kuin muovinukke? Miksi ihmeessä? En oikein ymmärrä tätä maailmanmenoa, enkä nyt halua psykologisoida asiaa. Kuvailen vain omaa näkemystäni. Minusta näet keinotekoisuus ei ole erityisen kaunista. Se voi kyllä olla näyttävää ja hätkähdyttävää, mutta ero on tosiaan kuin muovisella ja puisella kyntteliköllä. Minä valitsisin puisen. Mutta jos ei tykkää puusta, aina voi liimata kimalletta päälle tai maalata paksulla muovimaalilla, niin saa orgaanisenkin materiaalin vaikuttamaan kivan muoviselta. Ja ihmisestäkin saa oikein siloisen ja sopivasti hehkuvan, kun laittaa tarpeeksi jotain aineita pintaan. Missähän kulkee niljakkuuden raja…

Jonkun trendikkään mallin mukainen ”kuoren” rakentaminen vie helposti kauemmas siitä, mikä on ihmisen sisällä; siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia. Mutta jos rakentaa ulkoista olemustaan sellaiseksi, että se ikään kuin heijastaa sisäistä kokemusta siitä, millainen olento on, se voi joskus auttaa tulemaan nähdyksi enemmän ”omana itsenään”. On hyvä tiedostaa itse, milloin pyrkii maskeeraamaan itsensä joksikin muuksi kuin oikeasti kokee olevansa; vaikkapa silloin, kun on paine esittää jotakin roolia. Rooliasut saattavat joskus olla melkeinpä pakollisia; saattaisihan olla liian paheksuttavaa tai hämmentävää, jos joku menisi kalsareissa ja flanellipaidassa työmaalle. Mutta yhtä kaikki; ulkoinen keho ja naamataulukin ovat vain ainetta, materiaa, ja ajan myötä katoavaisia, joten turha niihin on haaskata liiaksi aikaansa ja yhteisiä resursseja…

Yritän olla selittämättä asiaa liikaa sanallisesti. Laitan vain tähän muutaman kuvan ”kuvaamaan” sitä, mitä haluan viestiä. Kauneuden löytäminen rumuuden keskeltä on haastavaa, mutta harjaannuttaa kenties havainnointikykyämme löytää myönteisiä asioita tämän maailman synkkyyden ja mädännäisyyden keskellä. Eikä näissä ole yhtään muovia, eikä mitään ihmiskäden kaunistelemaa…

Kuinka olla oma itsensä, kun maailma painostaa tiettyyn rooliin?

Tälläisena aamuna saatoin helposti eläytyä luomani
mielikuvitushahmon, Jelizei Reguelinpojan "unimaailmaan".
Onneksi "kaapumiestä" ei näkynyt...

Mitä on olla ihminen tässä maailmassa; roolihahmona näytelmässä, jonka käsikirjoitus on alati muuttuva ja ohjaajan pallista käydään kilvoittelua kaikin asein? Ihmiskunnan kollektiivinen ”hölmöys” pyörittää prameita teattereita, viihde-esityksiä, kilvoitteluja ja roolipeliä, joihin kadottaa itsensä, ellei ole riittävän valpas…

Mielessäni on pyörinyt ajatuksia liittyen itsetuntemukseen, minäkuvaan ja ”sisäiseen rauhaan”. Summittainen aikomukseni oli kirjoittaa jotakin noihin teemoihin liittyvää, mutta selatessani joitakin aiempia tekstejäni tajusin kirjoittaneeni noista aiheista jo sen, mikä on ehkä oleellisinta siinä, mitä haluan ylipäätään omista käsityksistäni viestiä.

Ensinnäkin on olemassa teksti muutaman vuoden takaa: Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä! (18.12.2017), joka sanoo joitakin asioita varsin suoraan, ja olen noista asioista edelleen samaa mieltä. En näe järkeä samojen asioitten naputtamisessa uudeksi tekstiksi, joten, tuon kirjoituksen voi lukaista ken uskaltaa.

Toisekseen on melkein yhtä vanha teksti: Kuka olen? Identiteettimme ydin (27.1.2018), jossa on samaa teemaa sosiaalisista rooleista versus siitä, keitä oikeasti olemme. Ja kolmas samaan aiheeseen liittyvä teksti on viime kesältä: Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen? (28.7.2021).

Jos nuo pohdinnat lukee yhtä kyytiä, saattaa saada vaikutelman, ettei ajatteluni ole kehittynyt muutaman vuoden aikana lainkaan. Toistan samaa viestiä, ja lähestulkoon yhtä pateettisesti. Se on ehkä sinänsä rasittavaa tai vähättelevästi naureksittavaa, mutta itse tunnen jonkinlaista rauhaa siksi, että olen saattanut löytää itselleni sopivan näkemyksen, koska en ole muuttanut mieltäni siinä asiassa pitkään aikaan. Ja oikeastaan, olen elämäni varrella pyöritellyt samoja teemoja päässäni jo paljon aiemminkin.

Esimerkiksi ensimmäisenä syksynä psykologiaa opiskellessani tunsin ”esittäväni” psykologianopiskelijaa numero se ja se. Tiedostin, että se, millainen olin yliopistolla, istuessani luennoilla ja vastatessani tenttikysymyksiin, oli roolisuoritus. Tunsin, ettei se ollut ”minä”, koska se ei tuntunut ”minulta”. Tavallaan olen ”tuntenut” itseni paremmin lapsena ja nuorena, itsekseni ollessani tai luonnossa ollessani, mutten ole välttämättä ymmärtänyt itseäni, enkä sitä, mistä tässä ”olemisessa” oikeastaan on kyse. Yleensäkin minulla on ollut jo lapsesta saakka tunne, että olen ”muukalainen” maan päällä ja toisten ihmisten keskuudessa. Olen ollut ikään kuin ”itsenikin ulkopuolella”, enkä aina kovinkaan hyvin läsnä kehossani. Tiedostamattani olen ollut ”se, joka tarkkailee”, mutta pitänyt sitä suorastaan huolestuttavana kokemuksena, koska en ole ymmärtänyt, mistä siinä on kyse.

Monessa muussakaan tilanteessa elämäni varrella en ole ”tuntenut” itseäni kovinkaan hyvin, enkä kokenut olevani ”oma itseni”. No, eipä ihme, koska minähän olenkin ollut se ”jokin”, joka ikään kuin tarkkailee sitä roolihahmoa, joka on vuorovaikutuksessa milloin minkäkin ihmisen kanssa, ja tunnistaa ristiriidan ulkoisen ”esityksen” ja sen välillä, mitä juuri siinä hetkessä tuntee hämärästi olevansa. Mutta mitä huolestuttavaa siinä oikeastaan edes on, jos on aina tiedostanut, ettei ole se henkilö, millaiselta vaikuttaa ulkoapäin? Tai että tiedostaa sen, ettei ole se rooli, jota esittää, tai edes se hahmo, jonka näkee peilissä?

Minä olen siis huomannut jo aikoja sitten, etten ole kovinkaan usein ”oma itseni” toisten seurassa, ja se on tuntunut hyvin epämukavalta ja rasittavalta. Nuorempana ehkä kuvittelin, että toiset ihmiset ovat enemmän ”aitoja” toisten ihmisten seurassa, eivätkä ”esitä rooleja” siinä määrin kuin itse tunsin olevani pakotettu esittämään. Nyttemmin ajattelen, että useimmat ihmiset kyllä esittävät, mutteivat välttämättä itse sitä huomaa, tai haluaisi myöntää olevansa epäaitoja. Meillä on lukuisia rooleja; osa hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia, osa hienovaraisemmin erilaisia, osa enemmän virallisesti säädeltyjä. Mutta se, joka pysyy muuttumattomana, on ”minä olen”- tietoisuus (ilman predikatiivia!).

Olemisen ja esittämisen, olemisen ja suorittamisen välinen ero on hyvä tiedostaa, ymmärtää ja muistaa. Ihmisolennon ulkoinen hahmo on toisinaan kuin näyttelijä, joka uppoaa hänelle annettuun rooliin niin syvästi, että unohtaa esittävänsä roolia. Näyttelijäsuoritus vaikuttaa silloin aidolta, ja näyttelijä on ”onnistunut roolissaan”. Mutta ihmisolennon ei kaiketi ole tarkoitus olla näyttelijä, jolle on annettu rooli, johon voi upota tai olla uppoutumatta tällä kaoottisella, tiedostamattomien ihmismielten pyörittämällä areenalla. Tai niin ainakin itse uskon.

Kenellä täällä on valta jakaa rooleja itselle ja toisille, ja millä perusteella? Eikö täällä tule ennen pitkää suorastaan "hulluksi", jos pitää vieläpä näytellä lukuisissa erilaisissa pienissä näytelmissä lyhyen ajan sisällä ja yhtään ennakoimatta, suorastaan improvisoiden? Ainakin vuorosanat sekoittuvat usein, eikä mielentilaa saa niin joustavasti muutettua kohtaukseen sopivaksi, ja miksi pitäisi saada? Eikö täällä saa edes tuntea sitä, mitä aidosti tuntee? Ajoittaisen "hulluksi tulemisen pelon" keskellä saattaa lohduttaa se ajatus, että oikea "hullu" on se, joka uppoaa harhaiseen rooliinsa; ei se, joka tunnistaa harhan harhaksi, roolin rooliksi.

Tämä näennäisrealistinen globaali roolipeli, jossa on koko ajan tarjolla myös julkisia teatteriesityksiä ja lukuisia viihdekanavia ja "sotaleikkejä", ei ole pelkästään surkuhupaisaa, vaan osittain suorastaan kammottavaa ja vaarallista pelleilyä. Joutaisi lopettaa moinen harhainen höyryäminen, pelastaa maapallo ja antaa olentojen olla rauhassa! Mutta voiko täällä elää kokonaan vapaana rooleista ja käsikirjoituksesta?

Ehkäpä voi yrittää välttää omaksumasta tarjottuja rooleja tai kirjoittamasta itse rooleja itselleen, mutta pahoin pelkään, että muut yrittävät silti laittaa minut ja sinut joksikin roolihahmoiksi omiin näytelmiinsä, leikkeihinsä ja peleihinsä. No, kulloisellakin hetkellä ohjaajaksi pyrkiytyvän tahon sopii yrittää ohjata vastahankaista näyttelijää, joka ei pidä käsikirjoituksesta, eikä roolistaan, eikä loppujen lopuksi edes jaksaisi näytellä lyhyttäkään ottoa… paitsi ehkä henkensä pitimiksi.

Jokainen roolisuoritus on onnistuneimmillaan pelkkä harha, jossa mielen ja kehon omaava ”näyttelijä” elää hetken aikaa, kunnes havahtuu ja tiedostaa, ettei ollutkaan se, joksi muut hänet luulivat, ja joksi itsekin itsensä luuli. Harhasta herääminen voi joskus olla helpottavaa, joskus tuskallista, mutta loppujen lopuksi aina tervehdyttävää. Ja se, mikä pysyy aina totuutena, tarjoaa ainakin jotakin, minkä varaan rakentaa ”maallisen majansa”. Minä en näet halua, että tulvavesi pyyhkäisee sen mukaansa.

Mitä kuuluu - ihan hyvää, ja muuta small talk -potaskaa…

Mielenmaisema, jossa usva tiivistyy, kun malttaa odottaa tekemättä mitään

Ihmettelinpä menneinä päivinä tapoja ja sanoja, joilla ihmisiä tervehditään melkein missä tahansa tilanteessa.

Mitäs kuuluu? Mitäs tässä… Ihan hyvää!

Mites menee? Siinähän se. Mites itselläsi?

”Hello, how are you?” (Amerikkalaisen eläinlääkärin asiakkaan lehmällä sattuu olemaan aika paha kohdun prolapsi parhaillaan, mutta…) ”Fine, thanks, and you?” ”I’m fine, thanks…”

Jos joku tällaisessa tilanteessa vastaa, että menee huonosti tai voi huonosti, hän rikkoo jotakin sosiaalista normia, jonka tarkoitus lienee säilyttää jonkinlainen leppoisa, mukava ja toisinaan epärealistinen sosialisointitunnelma. Harva kysyjä haluaa oikeasti jäädä kuuntelemaan toisen ihmisen ”huonoja kuulumisia”, ja siksi voi olla sosiaalisesti epäsuotavaa vastata rehellisellä vastoinkäymisten ja epäonnistumisten listalla pelkästään kohteliaisuussääntöjen vuoksi esitettyyn kysymykseen; etenkin tunteikkaasti eläytyen noihin omiin murheisiin.

Mutta jos kyse onkin vastaanottotilanteesta mielenterveyspalveluissa, ainakin minä haluan oikeasti tietää, mitä ihmiselle kuuluu ja miten hänellä ”menee”, enkä tosiaankaan odota hänen vastaavan kohteliaasti, että ”siinähän se”, ”ihan hyvää”. Ja oikeastaan, myös leipätyön ulkopuolella haluaisin tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu ja miten he ihan oikeasti voivat, jos noita asioita kysellään. Tai sitten en itse edes kysy mitään, koska en välittäisi kuulla noita mekaanisia, epäaitoja sanoja ”ihan hyvää”, etenkään kiusaantuneen, pinnistellyn hymyn kera. Ihmiset tietysti myös pelkäävät, että ammattini takia näen heidän lävitseen, ja ovat sitäkin pelokkaampia, jos juuri minä kysyn, mitä heille kuuluu...

Mikseivät ihmiset voi sanoa esimerkiksi että ”ei nyt kuulu kovin hyvää, mutten halua selittää siitä juuri nyt enempää”? Joskus se saattaisi kuvata paremmin todellisuutta ja oikeasti sopia juuri siihen tilanteeseen, kun ohimennen kohdataan, eikä olisi edes aikaa kertoa enempää. Toisinaan mietin, eivätkö jotkut ihmiset tajua itsekään, että voivat joltain osin aika huonosti, vai yrittävätkö he vain uskotella itselleen, että heillä menee ihan hyvin, eivätkä he halua kenenkään kyseenalaistavan sitä tarkentavilla kysymyksillä? Vai ajattelevatko ihmiset ihan aidosti, että heillä on kaikki hyvin, ja sanovat sen takia niin? Sehän olisi hienoa, jos joku voisi uskoa, että kaikki on tavallaan ok, vaikka maailmassa on aina kärsiviä lähimmäisiä ja eläimiä…

No, todennäköisesti ihmiset hokevat noita tyhjiä sanojaan ihan vain mekaanisesti, edes ajattelematta asiaa; tai sitten siksi, etteivät he halua paljastaa, ettei heillä mene hyvin, eivätkä he halua pilata kokonaistunnelmaa, tai vaikuttaa säälittäviltä toisen mielestä. Jotkut tosin saattaisivat oikeasti tarvita kuuntelijaa juuri siksi, ettei heillä mene hyvin, ja alkavatkin puhua aiheesta, kenties ihan liikaakin tilanteeseen nähden. Jotkut taas eivät varmaankaan halua, että asiaa aletaan käsitellä tarkemmin, koska sehän saattaisi johtaa siihen, että jokin oma epäonnistuminen paljastuisi, ja sehän nolottaisi kovasti. Toisinaan se, että ”menee huonosti”, ei ole olosuhteilla selitettävissä, vaan onkin jollain tapaa ikään kuin omaa syytä, ja kukapa sellaista haluaa ryhtyä ohimennen purkamaan keskellä kaunista päivää? Onhan "kaunis päivä tänään" – keskusteluissa omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt siitä, mitä puhutaan, ja millä ilmein.

Minä en erityisemmin pidä ihmisten kohtaamisista pelkän tyhjänpäiväisen rupattelun ja teennäisten ilmeitten merkeissä. Minun on vaikea ymmärtää epäaidon sosialisoinnin todellista arvoa. Ymmärrän kyllä sen "pinnallisemman" tarkoituksen, ainakin joten kuten. Miksi ihmiset täyttävät kohtaamisensa tyhjänpäiväisillä, merkityksettömillä sanoilla? Miksi he puhuvat innokkaasti asioista, joilla ei oikeasti ole kovinkaan paljoa merkitystä, tai jotka eivät oikeasti kiinnosta kumpaakaan osapuolta? Onko hiljaisuus niin pelottavaa ja epäilyttävää, että se on pakko täyttää puhumalla jotakin aivan pinnallista, merkityksetöntä höttöasiaa?

No, onhan totta, että ellei seurassasi oleva ihminen puhu mitään, mielikuvitus alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä hän mahtaakaan ajatella; etenkin, jos hän vieläpä mulkoilee sinua jotenkin kyräilevästi. Jos hän alkaa puhua siitä, ettei tänäänkään ehkä sada vettä, voit onnellisesti kuvitella, ettei hän kenties mietikään sitä, miten ärsyttävä ihminen sinä olet, vaan pohdiskelee leppoisasti säätä (muttei ehkä kuitenkaan ilmastonmuutosta, josta sateen vähyys saattaa johtua). Tai sitten hän on juuri niin ovela kuin ihmiset yleensä ovat; eli, peittelee puheillaan todellisia ajatuksiaan. Mutta miksi yrittää edes peitellä niitä, jos toinen kuitenkin arvaa, ettei kyse ole oikeasti säästä? Pohjimmiltaan ihmisillä lienee tarve saada selville, onko toinen ihminen uhka vai hyödyksi, vai sellainen, jonka voi huoletta jättää huomiotta. Ja jotkut ehkä yrittävät tutkailla asiaa vaikkapa testaamalla toisen kyvykkyyttä small talkin puhumiseen… Mikä lie sitten tämän tapaisen tutkailun tulos? Ei kykene rupattelemaan säästä = kartettava / uhkaava? Kykenee rupattelemaan säästä = samanlainen kuin minä, eli kiva, ei uhkaava?

Puheliaita ihmisiä on erilaisia, ja vuolaspuheisuuden motiiveissa on eroja. Jotkut puhuvat paljon, nopeasti ja hyppelevästi, ja silloin kyse on usein aidosta, mielleyhtymiä seuraavasta, innostuneesta tai tunteikkaasta puheesta, toisinaan liittyen omaan kiinnostuksenkohteeseen tai akuuttiin ongelmaan. Sellainen puhe on minun mielestäni aitoa, usein mielenkiintoistakin, ja useimmiten oikeasti tärkeääkin, jos se nousee ihmisen autenttisesta tunnekokemuksesta ja ajatusvirrasta. Sellaista puhetta voin kyllä kuunnella, jos vain on aikaa ja olen suunnilleen jaksavassa tilassa. Joskus ihminen tosin juuttuu epärakentavaan aiheeseen tai tunnelmiin omassa ajatusmyllyssään, josta puhe kumpuaa, jolloin voi olla hyvä, jos pystyy keskeyttämään puheen tai ohjaamaan sen rakentavampaan suuntaan.

Omista erityiskiinnostuksista syntyy helposti pitkiä monologeja, joitten motiivina on tarve jakaa asia toiselle tai saada toinen ymmärtämään asia aivan samalla tavoin kuin itse sen ymmärtää; ei niinkään pätemisen tarve, eikä välttämättä myöskään toisten viihdyttäminen. Ymmärrän kyllä senkin, että usein ihmisen rupattelutarpeessa voi olla pohjalla epämukavuudentunne tai jopa pelokkuus, joka saa ihmisen pakonomaisesti pyrkimään tunnelman liennyttämiseen mukavia juttelemalla. Se on inhimillistä, ja joskus oikeasti tarpeen ja hyödyksi. Mutta noissa tilanteissa voisi olla vielä parempi, jos pystyttäisiin parantamaan ilmapiiriä jollain muullakin tavoin; tai että muutkin ottaisivat vastuuta tunnelman parantamisesta kuin se, joka kokee velvollisuudekseen puhua mukavia asioita, kun toiset jurottavat. Huomion ohjaaminen myönteisiin asioihin voi olla viisasta, kun tilanne on tulenarka, mutta rauhallinen sävy ja tahti rauhoittavat tilannetta paremmin kuin hermostuneisuudesta kielivä höpöttely.

On siis monia ymmärrettäviä ja ajoittain tarpeellisiakin syitä puhua paljon ja ehkä hieman asian vierestäkin, mutta eräs puheliaisuuden muoto on minusta erityisen ärsyttävä. Kaikki varmasti tuntevat supliikkeja ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. Laskelmoidusti viihdyttämään pyrkivä höpöttely, jossa useimmiten on myös itseä tehostavia, jopa manipulatiivisia piirteitä, saa niskavillani nousemaan pystyyn. Mukavia kauppiaita ja seurapiiri-ihmisiä, höpötteleviä jokapaikanhöyliä, jotka puhuvat itsensä seuran keskipisteeksi kaikkialla, tai ulos milloin mistäkin hankalasta tilanteesta…

No, ehkä olen liian epäluuloinen ja arvioin tässä epäreilusti aivan mukavia ja hyvää tarkoittaviakin ekstroverttejä, tai niitä introvertteja, jotka joutuvat ulkoisesta paineesta esittämään supliikkia tai leppoisaa isäntää tai emäntää. Voihan olla, että jotkut supliikit ihmiset ovat oikeasti iloksi ja hyödyksi omissa piireissään. Mutta olen kuullut tapauksista, joissa ”erityisen mukava tyyppi” onkin vaikkapa omaisilleen oikea p-reikä. Ehkäpä sellaiset tarinat vahvistavat tätä epäluuloisuutta liian mukavia höpöttelijöitä kohtaan! Kaikkein maireimmat ja lipevimmät omaneduntavoittelijat ehkä tunnistetaan laajemminkin, mutta jotkut yksilöt ovat taitavampia, ja osaavat välttää yli-imartelua ja jopa teeskennellä myötätuntoa. Hedelmistään puu tunnetaan, ja mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Mutta palatakseni tavanomaisen sosiaalisen jutustelun pohdiskeluun ja alkuperäiseen kysymykseen, mitä minulle oikeastaan kuuluu ja miten minulla menee...

Mitä kuuluu? Tuulen suhinaa, läppärin kohinaa ja näppäimistön napsahduksia, koiran tuhinaa…

Mitä elämäntilanteeseeni ”kuuluu”? Paljon kaikenlaista. Osittain haastavaa, osittain arkista, osittain syvää, osittain inspiroivaa; osittain kaoottista, osittain kirkastunutta. En halua vastata ”hyvää” tai ”huonoa”. En halua arvottaa tai leimata tätä sekalaista tilannetta. Tämä on mitä on. Tunnetilat vaihtelevat, näkökulmat vaihtelevat. Tällä hetkellä pyrin tiedostamaan sen, mitä koen, ajattelen ja tunnen, nyt, sen olennon näkökulmasta, joka tätä kaikkea tarkkailee.

Jos joku kysyy, ”miten menee”... Mikä ”menee”? En ymmärrä. Mitä muuta voin sanoa kuin että olen yhä olemassa ja elän, ja elämässäni on kaikenlaisia ilmiöitä, asioita, tunteita… Mihin se kaikki ”menee”? Eteenpäinkö? Pitäisikö aina mennä eteenpäin? Miksen voi olla tässä, jos tässä on OK, enkä usko että toisaalla olisi sen parempi?

Haluaako kysyjä tietää, mitä olen puuhaillut viime aikoina? Se on sentään järkevämpi kysymys, johon osaisin jopa vastata luettelemalla joitakin konkreettisia asioita.

Itsetunto ja omakuva: Millaisen kuvan ja mielikuvan ihminen itsestään antaa?

Miksiköhän monet pinnalliset itsetunnonkohotusvinkit liittyvät ulkonäköön ja suorittamiseen? Onko itsetunnon mitta se, kuinka moni tykkää ulkonäöstäsi tai miten paljon näyttöä pystyt antamaan kaikesta, mitä olet suorittanut? Minäpä kävin siellä ja tuolla, teinpä sen ja sen asian, ja minäpä olen saanut niin ja niin paljon ”tykkäyksiä”… Ok, voihan se tuntua mukavalta, että saa huomiota, etenkin ellei sitä muulla tavoin saa. Mutta kuinka moni omakuva tai itsestämme kertomamme asia kertoo siitä, millaisia ihmisiä olemme oikeasti? Oletko oma itsesi kuvassa, jonka levität itsestäsi maailmalle, olipa kuva sitten konkreettinen tai mielikuva?

En sinänsä kritisoi sitä, että ihmisillä on kuvia itsestään esillä, kun he ilmaisevat itseään vaikkapa netissä. Jos ihminen haluaa esimerkiksi tutustua johonkuhun netin kautta tai esitellä itseään vaikkapa omanlaisenaan persoonana, ihmistyöntekijänä tai muuna sen tapaisena, on aivan luonnollista näyttää, millainen tyyppi sitä onkaan. Onhan mukava tietää esimerkiksi se, minkä oloisen ihmisen vastaanotolle on varaamassa aikaa, jos olisi vaikkapa työnohjaajaa etsimässä; tai, minkä oloisen ihmisen kanssa vaihtaa ajatuksia, jos etsii nimenomaan ”tietyn oloista” persoonaa ystäväkseen. Voihan habituksellaan viestiä paljonkin persoonaansa. Mutta onko se viesti aito? Peräänkuulutan tässä nimenomaan sitä, annammeko itsestämme aidon kuvan (siis ulkonäkökuvan) ja mielikuvan (vaikutelman siitä, millaisia olemme ihmisenä).

Sosiaalinen media pursuaa ihmisten kuvia itsestään; kaunisteltuja kasvoja, ihmeellisiä trikoopellejä treenaamassa itseään johonkin hyväksyttyyn muottiin, parhaat päällä keikistelemässä, tai reteästi seisoskelemassa statussymboliensa vierellä, omaisuutensa keskellä. Kaikki yrittävät näyttää joltakin, antaa jonkin vaikutelman itsestään, mutta eivät näytä oikeaa itseään.

Nuo kaikki kuvat huutavat huomiota. Huomatkaa minut, arvostakaa minua, ihailkaa minua, tykätkää minusta! Surullista. Niin paljon huomiotta jäämistä taustalla… Ihmiset huutavat tunnustusta olemassaololleen. Kilpailu muitten huomiosta ja ”tykkäämisestä” on kuin kilpailua siitä, saako olla olemassa vai ei. Ikään kuin ei olisi olemassa ollenkaan, ellei kukaan noteeraa. Ja aina on uhka jäädä syrjään ja unohtua, kun kuvatarjonta kasvaa. Se on kuin kasvottoman ihmismassan loputonta huutoa; katso minua, minua, minua, minua…

Ihminen tarvitsee huomiota hoivaajiltaan, kun on pieni lapsi. Oikeanlaista huomiota; rakkautta, hoivaa, rajoja. Ja jos sitä ei ole saanut silloin, jää jollain tapaa vajaaksi, tai rajattomaksi; jopa röyhkeäksi vaatimuksessaan. Kuka sitten mitenkin kuvittelee saavansa sellaista huomiota kuin haluaa, sen on eri asia, millaista huomiota jokainen ihminen tarvitsisi. Emme me tarvitse kaikkien ihmisten ihailua ja arvostusta. Tarvitsemme edes yhden ihmisen, joka kohtaa meidän sellaisena kuin me oikeasti olemme. Miksi ihminen sitten yrittää olla jotakin ”parempaa” kuin olisi aitona itsenään, ja päätyy olemaan epäaito, joskus jopa naurettava kiillotetun kuorensa kanssa?

Onneksi monet ihmiset ymmärtävät aitouden merkityksen ja kuvaavat itsensä ja itseään oman näköisenä ja persoonallisesti, ei-lavastetussa ympäristössä. Mutta sitten on sellaistakin, että huomaa kyllä oikean ihmisen peittyvän kuoren alle. On olemassa ”treenikuvia” ikään kuin ihminen olisi pelkkä kehoaan trimmaava kuori, ja sellaisia poliitikon vaalimainostyyppisiä naamoja, tai ihmeellisiä poseerauksia Napoleonin tyyliin, tai tällättynä epämukavissa vaatteissa… Niin no, onhan katsojan hauska naureskella, kun ihmiset yrittävät näyttää ”arvokkaalta” tai erityisen viehättävältä, muodikkaalta, reippaalta tai ylipäätään sellaiselta, jonka arvelevat olevan suosittua mahdollisimman monen mielestä. Ja jos yrittää mainostaa itseään sukupuoliobjektina, kun etsii ”ystävää”, niin millaisen kumppanin löytää? Jonkun, joka näkee sinut sukupuoliobjektina. Ja sehän on suoraan sanottuna typerä pohja ”ystävyydelle”. Sukupuolisella viehättävyydellä ei pitäisi olla mitään väliä silloin, jos etsii oikeasti ystävää tai jotakuta, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Persoonan pitäisi olla se ratkaiseva tekijä, ja kuvan tulisi kertoa persoonallisuudesta, luonteesta, kiinnostuksista ja arvomaailmasta.

Pelkkä kasvokuvakin kyllä kertoo paljon persoonasta, ja usein se riittää antamaan vaikutelman siitä, minkä oloinen ihminen on kyseessä. Koko ihminen mieliympäristössään, mahdollisimman luontevassa asetelmassa, kertoo hänestä vielä enemmän, mutta oleellista on silloinkin se, onko ”asetelma” aito.

”Ulkonäkö” tarkoittaa minulle ”oloisuutta”. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat miellyttävämmän oloisia kuin toiset; luonnollisempia, teeskentelemättömämpiä myös ulkoisesti, kuten myös käytöksellään. Mitä teennäisempi poseeraus, sitä enemmän herää sääliä. Teennäisyys kertoo persoonasta sen, ettei ihminen uskalla olla oma itsensä. Hän on kuori, jonka sisällä hänen oikea persoonansa huutaa yksinäisyyttään ja huomiontarvettaan. Jokin rooli ehkä pakottaa hänet olemaan epäaito, ikään kuin haarniskan tai kultasilauksen alle peitettynä. Mutta miten se oikea persoona edes voisi saada huomiota, kun se on kuoren peitossa?

Ja kun kaksi kuori-ihmistä tapaa toisensa, kuoret vaan kolisee, eikä oikeaa yhteyttä synny. Missä te siis olette, te oikeat ihmiset, jotka voisitte kohdata toisenne ja antaa toisillenne sen kokemuksen, että on OK olla oma itsensä, sellainen kuin on? Keitä te oikein olette, te kiiluvan kuorenne sisällä piileskelevät ihmiset? Miksi pitää piilottaa se, mitä oikeasti on, ja esittää jotakin muuta?

Ei kultaakaan arvioida pelkän pintakiillon perusteella, ja sinä olet äärettömästi arvokkaampi kuin puhtainkaan metalli.

Lue tästä lisää itsetunnon terveestä pohjasta. 

Ja ihmisen todellisesta olemuksesta kuoren sisällä.

Tiedostamaton mieli ja valeidentiteetti - tonttuja ja roolipellejä!

Joskus tuntuu, että maailma on kuin mieletön pelleteatteri, tonttuovineen kaikkineen...

Tänä Jouluna askarrellaan ”tonttuovia”, kenties epätoivoisena vertauskuvallisena yrityksenä päästä itse ulos omasta mielikuvituksettomasta elämästään, tai salaisena ja utopistisena toiveena päästää mystisiä pikku-ukkoja vaikuttamaan elämäänsä, jotta se muuttuisi edes hivenen mielekkäämpään suuntaan; tai tarpeesta saada kaoottinen maailma hallintaan näpräämällä jotakin sievää ja seesteistä… Askartelu voi olla mielekästä ajanvietettä, mutta tonttuovi ei oikeasti vie mihinkään. Se ei edes aukene, joten emme löydä sen takaa mielekkyyttä. Ja oikeastaan emme koskaan löydä mieltä, jos olemme sen vallassa, uponneina siihen.

Mieli, joka ei ole tietoinen itsestään, on pelkkä hölmö. Tietoinen mieli taas ei ole hölmö, koska se näkee mielen luomukset ja pystyy tarkkailemaan niitä ja vaikuttamaan niihin. Mieli on kehittänyt erilaisia ”valeminuuksia”, jotka eivät ole tietoisia itsestään, ja siksi ne ovat hölmöjä, jopa vaarallisia. Varsinaisia tonttuja. ”Minä” voin luulla olevani vaikkapa tiedemies, idoli, guru, auttaja, tuomari, äiti tai isä, peluri, menestyjä, poliitikko, kanankasvattaja tai mitä vain. Mikään näistä ei kuitenkaan ole oikea minuuteni. Ne ovat vain eräänlaisia tarpeittemme tyydyttämiseen liittyviä rooleja, valeidentiteettejä, joita mielemme kehittää selviytyäkseen täällä hölmössä yhteiskunnassa ja maailmassa.

Hölmö mielemme siis tekee meistä roolipellejä, jotka palloilevat toisten pellejen kanssa ja kasvattavat lisää pellejä, tietämättä ja tajuamatta edes, miksi näin tapahtuu; kyseenalaistamatta moisen toiminnan mielekkyyttä. Yhteiskunnallakaan ei ole tietoisuutta itsestään; siksi sekin toimii kuin hölmö, ihmisyhteisön pelisääntöjä rakennelleitten hölmöjen valeidentiteettien mielen mukaisesti. Todellinen ihmisyys unohtuu; systeemihän perustuu rooleihin ja rooliodotuksiin. Veronmaksaja. Ammattilainen. Opiskelija. Syrjäytynyt. Päättäjä. Viranhaltija. Perheellinen. Koululainen. Vanhustenhuollon asukas.

Missä ovat todelliset kohtaamiset ihmisten välillä, jos vuorovaikutus toisten kanssa perustuu rooleihin ja rooliodotuksiin? Tässä hölmössä pelissä tai näytelmässä sotkeudumme itsekin. Meistä tulee työntekijöitä tai eläkeläisiä, naisia tai miehiä, sitä tai tätä… Puhumme itsestämme yhteisesti jakamamme hölmön mielen käsitteillä ja nimityksillä. Arvotamme itseämme ja toisiamme näillä käsitteillä. Pahimmillaan luulemme, ettemme ole kukaan tai mitään, ellei meillä ole hölmön kollektiivisen harhamielen antamaa suopeaa nimikettä itsellemme. Täytyyhän nyt joku määrite olla?!? Täytyyhän sinut voida luokitella, ethän ole muuten olemassa roolipelleyhteisössämme! Ja jos sinulla ei ole roolia tässä tonttunäytelmässä, jossa näyttelijät ovat samalla katsojia, päädyt ulos koko teatterista, tai siivoamaan sitä sotkua, jota roolitettu väki tuottaa pelleillessään keskenään…

Unohda koko juttu. Et ole oikeasti tonttu tai roolipelle. Sinä olet oikeasti se, joka on tietoinen rooleistasi tai erilaisista persoonasi puolista (kuten sisäisestä lapsesta, tai kriitikosta mielesi sisällä). Sinä olet se, joka aistii, näkee, kokee, tuntee ja tarkkailee tässä ja nyt. Kuten minäkin, sinäkin olet olento, joka on olemassa ja elää, tässä ja nyt.

Vertauskuvallisesti kaikki valeidentiteettini saavat kuolla, joka päivä; siis, paljastua haamuiksi, menneeksi, ei enää olevaksi. Joka päivä luovun ”elämästäni” (siis menneisyydestäni, koska eihän sitä enää ole) ja synnyn uudelleen tähän hetkeen; aloitan joka hetki elämäni alusta. Tulevaisuutta ei tarvitse pelätä, koska sitä ei oikeastaan ole edes olemassa. On vain ajatuksia ja mielikuvia siitä; ennusteita, jotka ovat menneistä kokemuksistamme riippuen joko neutraaleja, myönteisiä tai kielteisiä. Ja kaikki ennustuksemme vaikuttavat oloomme. Murehtimiseen keskittyminen lisää murehtimista. Hyviin asioihin keskittyminen kasvattaa niitten voimaa ja lisää todennäköisyyttä uusien hyvien asioitten ilmaantumiseen.

Sanotaan jopa, fysiikan lakien mukaan, että kielteinen ajattelu vetää puoleensa lisää kielteisyyttä (ihmisiä, asioita), kun taas myönteinen ajattelu vetää puoleensa myönteisyyttä. Se kasvaa, mihin keskitymme. Saat mitä tilaat. Lopeta siis ikävien asioitten vatvominen niin pian kuin vain voit, ettet kasvata kärsimystäsi ja toisten kärsimystä. Oletko valmis ottamaan vastaan hyvää ja myönteistä? Aloita edes pienestä. Aloita myötätunnosta. Et kai sentään halua itsesi kärsivän enempää? Vai oletko vihainen jollekulle toiselle, etkä haluaisi hänelle mitään hyvää? Sisimmässäsi tiedät, että ellet kykene olemaan myötätuntoinen tuolle toiselle, et ehkä pysty antamaan itsellesikään sitä hyvää, mitä tarvitsisit. Kun annat toiselle anteeksi, hyvä tulee sinulle takaisin; hyödyt siitä eniten itse. Ja ellet anna, kärsit siitäkin itse. Eikä siinä ole mitään mieltä.