Rumaa ja kaunista – Kauneus on katsojan silmässä

Rumankaunista Joulua!

Näin joulunpyhien alla alkaa itsestäni tuntua siltä, että olisi hyvä aika tyhjentää sisäisestä mielikuvamaailmastaan kaikki krääsäinen tekokoristeellisuus. En erityisemmin pidä luonnottoman värisistä jouluvaloista ja koristeista. Ymmärrän, että jotkut pitävät, ja se on makuasia. En vain itse halua ympärilleni koristeita, joista en pidä, joten, katselen mieluummin luonnollisempia objekteja.

Törmäsin jossakin pakkosyötetyssä uutisikkunassa kammottavaan kuvaan ”ihmis-Kenistä”, ja satuinpa näkemään joitakin ”kaunistettuja” naispuolisiakin vastaavissa väkisin tarjolle tunkevissa ”uutisotsikoissa”. ”Kaunistetut” ihmiset ovat oikeastaan kuin maalattuja, muottiin valettuja muovinukkeja; varsinaisia ”kuori-ihmisiä” siinä mielessä, että heille kuori näyttää olevan sisusta tärkeämpi.

On kyllä aivan mielenkiintoista tehdä edes jossain määrin realististen ihmisten näköisiä nukkeja, joilla voi leikkiä terapeuttisesti ikään kuin oikeitten ihmisten elämää, tai joskus fantasiatarinoitakin. Mutta ihmisen muokkaaminen esimerkiksi jonkun tietynlaisen nuken näköiseksi on varsin puistattavaa. Oikeastiko joku haluaa olla kuin muovinukke? Miksi ihmeessä? En oikein ymmärrä tätä maailmanmenoa, enkä nyt halua psykologisoida asiaa. Kuvailen vain omaa näkemystäni. Minusta näet keinotekoisuus ei ole erityisen kaunista. Se voi kyllä olla näyttävää ja hätkähdyttävää, mutta ero on tosiaan kuin muovisella ja puisella kyntteliköllä. Minä valitsisin puisen. Mutta jos ei tykkää puusta, aina voi liimata kimalletta päälle tai maalata paksulla muovimaalilla, niin saa orgaanisenkin materiaalin vaikuttamaan kivan muoviselta. Ja ihmisestäkin saa oikein siloisen ja sopivasti hehkuvan, kun laittaa tarpeeksi jotain aineita pintaan. Missähän kulkee niljakkuuden raja…

Jonkun trendikkään mallin mukainen ”kuoren” rakentaminen vie helposti kauemmas siitä, mikä on ihmisen sisällä; siitä, mikä tekee meistä ainutlaatuisia. Mutta jos rakentaa ulkoista olemustaan sellaiseksi, että se ikään kuin heijastaa sisäistä kokemusta siitä, millainen olento on, se voi joskus auttaa tulemaan nähdyksi enemmän ”omana itsenään”. On hyvä tiedostaa itse, milloin pyrkii maskeeraamaan itsensä joksikin muuksi kuin oikeasti kokee olevansa; vaikkapa silloin, kun on paine esittää jotakin roolia. Rooliasut saattavat joskus olla melkeinpä pakollisia; saattaisihan olla liian paheksuttavaa tai hämmentävää, jos joku menisi kalsareissa ja flanellipaidassa työmaalle. Mutta yhtä kaikki; ulkoinen keho ja naamataulukin ovat vain ainetta, materiaa, ja ajan myötä katoavaisia, joten turha niihin on haaskata liiaksi aikaansa ja yhteisiä resursseja…

Yritän olla selittämättä asiaa liikaa sanallisesti. Laitan vain tähän muutaman kuvan ”kuvaamaan” sitä, mitä haluan viestiä. Kauneuden löytäminen rumuuden keskeltä on haastavaa, mutta harjaannuttaa kenties havainnointikykyämme löytää myönteisiä asioita tämän maailman synkkyyden ja mädännäisyyden keskellä. Eikä näissä ole yhtään muovia, eikä mitään ihmiskäden kaunistelemaa…