Ekstrovertit ADHD:t ja koomiset nynnyt, psykopaatti-pahikset ja ihan vain tavalliset ”hölmöt”…

Eräs perinteisemmän sankarin oloinen hahmo Ohdakemaassa
on Vaeltajasoturi Jaechim, mutta populaarikulttuurin tavan-
omaisuuksista poiketen hän onkin vain sivuroolissa...

Kuinka monen tarinan päähenkilö onkaan ”outolintu”, normeista poikkeava, erilainen, väheksytty luuseri, ennen kuin hänestä kasvaa tapahtumien myötä jonkinlainen sankarintapainen? Kuinka monen seikkailutarinan sankari saattaisikaan saada esimerkiksi ADHD-diagnoosin, jos hänenlaisensa hahmo passitettaisiin neuropsykiatrisiin oireyhtymiin perehtyneelle lääkärille?

Tiedättehän esimerkiksi uudempien Disneyn elokuvien ylivilkkaat, höseltävät, ekstrovertit ja nopeapuheiset sankarittaret, jotka poikkeavat kovin selvästi perinteisistä, hieman passiivisista ”prinsessoista”? Mieleeni tulee ainakin Disneyn versio ”Tähkäpäästä”, Frozenin Anna, ja viimeisimmänkin Disney-tarinan Mirabel…

Kliinisellä silmällä arvioiden tällaiset nykyajan populaarikulttuurin sankaritar-ihanteitten edustajat ovat yhdenlaisia ADHD-tapauksia; sellaisia ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia, touhukkaita, kaikille ystävällisiä, eivätkä tietenkään mitään ilkimyksiä tai ”häiriköitä”, levottomuudestaan huolimatta. Vastapainoksi on sitten poikapuolisia sankareita, jotka ovat hieman hajamielisiä, noloja, kömpelöitä, ujoja, jopa ”nynnyjä” – ja saattavat olla enemmän introvertteja kuin tavanomaisen ulospäinsuuntautuneita. Kuitenkin myös nämä tarinan alussa hieman luuserimaisiksi kuvatut tyypit loppujen lopuksi selviytyvät, kukistavat vihollisen, menestyvät, saavat ”prinsessansa” ja niin edelleen.

Tällaisia ”tapauksia” on jo nähty elokuvissa aika paljon, vaikken kovin monia elokuvia nykyään katsokaan. Etenkin ylivilkkaat ja ylipuheliaat sankaritarhahmot alkavat jo toistaa itseään. Ulkonäkökin noudattaa samaa ”söpöyskaavaa” (tuplaisot silmät, pieni, mutta pyöreä suu, ja mitätön leuka). Eikö seikkailuelokuvan sankaritar voi olla hiljainen, hidastempoinen, varautunut, ja yksinviihtyjä? Eipä kai, koska tarinaan olisi vaikea saada mukaan muita hahmoja, ellei päähenkilö haluaisi olla oikein kenenkään kanssa tekemisissä; eikä hän kai haluaisi seikkaillakaan, jos viihtyisi paremmin kotona erityiskiinnostuksenkohteensa parissa. Kuinka moni haluaa katsoa elokuvaa, jossa ei ole muita hahmoja kuin päähenkilö, joka on aina yksin ja nyhrää vain omia juttujaan? (Jotkut ehkä haluavat, mutta liian harva, jotta elokuvan tekeminen olisi tekijöilleen taloudellisesti kannattavaa. Vain riittävän populaari on tuottavaa, joten, enemmistön maku ratkaisee, kun tuottajan motiivina on rahallinen hyöty.)

No, ehkei tämän viimeisimmän länsimaisen hittielokuvan ”Don’t look up” sankaritarta voi määritellä ekstrovertiksi mutta kiltiksi ADHD-tytöksi, jollaisia jotkut lastenelokuvien päähenkilöt ovat. Tieteellisesti suuntautunut Kate vaikuttaa amerikkalaisessa kulttuurissa friikiltä, mutta hän onkin tietysti ”vain” karikatyyri satiiriksi luokitellussa elokuvassa. Monet länsimaisen elokuvatehtailun ”hieman oudot” hahmot ovat usein varsin karrikoituja, tai edustavat stereotyyppisiä käsityksiä vaikkapa neuropoikkevista ihmisistä. ”Oikeasti” neuropoikkeavat katsojat usein tunnistavat näitten hahmojen puutteet. Stereotypioitten vahvistaminen populaarikulttuurin tuotteitten kautta voi olla ongelmallista, jos ihmismassa uskoo kaiken minkä mediassa näkee. Olisi kaiketi hyvä tiedostaa se, että ”keksityt” jutut ilmentävät vain vaihtelevassa määrin oikeita ilmiöitä, joskus eivät lainkaan; ja se, että ”todellisuus” on joka tapauksessa suhteellista ihmismielien tasolla. Mikä on ”oikea ADHD”, kun sekin on vain ihmisten keksimä luokittelu, ihmisten määrittämä leima?

No, leikitään nyt, että on olemassa ”oikeita neuropoikkeavia ihmisiä” ja lisäksi kuvitteellisia hahmoja, jotka ilmentävät jonkinlaisia tulkintoja heistä. Sankarimielikuvat ovat kyllä muuttuneet vuosikymmenten saatossa, sukupuoliroolienkin osalta, mutta kovin usein toiminnallisissa tarinoissa päähenkilö on ekstrovertti, mikä on tilastollisesti yleisempää kuin olla introvertti. Siinä suhteessa seikkailulliset sankarihahmot edustavat useimmiten ihmiskunnan enemmistöä, jolloin enemmistön on helpompi eläytyä heihin. Mutta, sankari saattaa poiketa joiltaan ominaisuuksiltaan muista ekstroverteistä, kuten, olla epätavallisen kekseliäs, tai vilkas tai huimapäinen. Ja tietysti katsoja samaistuu mieluummin toivottuja ominaisuuksia ilmaisevaan sankariin; ikään kuin myönteisellä tavalla normitasosta poikkeavaan…

Jotkut sankarit ovat heti valmiita seikkailuun, toiset eivät. Ujo ja arka sankari saatetaan ”pakottaa” seikkailuun, vähän samaan tapaan kuin keski-ikäinen Bilbo Reppuli tuli painostetuksi pelottavaan ulkomaailmaan omalta mukavuusalueeltaan. Reippaat ja aktiiviset tyttöpuoliset sankarit ovat toki myös sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ilmaus, mutta ehkäpä seikkailunhaluiset pojat alkoivat jo muutenkin olla vanhentunut juttu populaarikulttuurissa. Ja keski-ikäiset heteromiehetkin ovat kyllä seikkailleet jo riittämiin; etenkin agentteina ja muina supermiehinä. Ehkäpä seuraavaksi ovat vuorossa ”sankarirouvat”, tai seniorisankarit. Odotan mielenkiinnolla, milloin johonkin lastenelokuvaan tulee kiistattomasti androgyyni sankarihahmo, tai ehkä se voisi olla edes joku sukupuolineutraali elukka, niin valtaosa ihmisistä ei näkisi sitä seksuaalisena hahmona…?

Hieman jo vanhempaa populaarikulttuuria edustavissa ”Taru Sormusten Herrasta” – elokuvissa esim. Pippin ja Merri ovat varsin stereotyyppisiä ulospäinsuuntautuneita ADHD-poikia. Toimintasankari Aragorn ei ole perinteinen ”seikkailija”; hänellä ei varmastikaan ole ADHD:ta, ja hän on selvästikin omissa oloissaan viihtyvä, huomiota välttelevä ja valtaa tavoittelematon introvertti. Toiminnallisista sankareista Boromir vaikuttaa ekstrovertiltä, mutta hänen veljensä Faramir taas introvertilta. Myös kotoisia oloja rakastava, rauhallinen ja nöyrä Sam vaikuttaa introvertilta, eikä hänellä vaikuta olevan keskittymisen haasteita tai yletöntä levottomuutta sen enempää kuin Frodollakaan. Silti he onnistuvat olemaan jonkinlaisia seikkailijoita ja sankareita. J. R. R. Tolkienin kirjassa hahmot ovat tietysti jossain määrin erilaisia kuin elokuvaversioissa, joissa sankarihahmoja on muovattu siihen suuntaan, millaisia katsojien oletetaan toivovan heidän olevan…

ADHD-piirteistä voi kyllä olla hyötyä seikkailijoille, niin tarinoissa kuin tosielämässä. Mutta populaarikulttuuri esittää ADHD-sankarihahmot usein sosiaalisina, ulospäinsuuntautuneina seikkailijoina. Hajamieliset professorit ja keksijät, tai muut ”eristäytyneet friikit” (usein ADD/Asperger-stereotypioita), eivät yleensä ole niitä tärkeimpiä toimintasankareita, vaan joskus niitä sivuhahmoja, joille hyväntahtoisesti naureskellaan ja jotka saadaan tarinan myötä ”houkuteltua” yhteisön pariin (koska sehän se on normaalia ja ihanteellista). Ja toisinaan eristäytyvät friikit laitetaan suorastaan pääpahiksen asemaan. Eristäytyminen kun usein mielletään ”epäsosiaalisuutena”, etenkin ekstroverttienemmistöjen kulttuureissa.

”Mitähän se siellä yksinään puuhailee? Varmaan sillä on pahat mielessä…” Tällaiset pohdinnat kertovat usein enemmän pohdiskelijan asenteista kuin pohdinnan kohteesta. ADD-ihmisissä, joilla ei ole ”hyperaktiivisuutta” kuten ADHD:ssa, on myös introvertteja, omissa oloissaan ja ajatusmaailmoissaan viihtyviä ihmisiä. Ja tuskinpa hekään ovat sen ”pahempia” ihmisiä kuin seuraa hakeva normiväestö, tai ne ADD:t, jotka ovat ekstroverttejä, mutta joilla on vaikeuksia pysyä toisten ekstroverttien ”sosiaalisessa rytmissä” mukana. Tai ne Asperger-henkilöt, jotka vaikkapa keräilevät onnellisena postimerkkejä, tekevät tieteellistä tutkimusta tai kirjoittavat kirjaa ihan yksikseen.

Populaarikulttuurituotteitten ”pahikset” ovat nekin mielenkiintoinen analyysin kohde. Jotkut pahishahmot ovat narsistisia, jotkut psykopaattistereotypioita. Ja yleensäkin, aika usein etenkin lapsille suunnatuissa tarinoissa pahis on ulkoinen, eikä sisäinen. Hyvis-sankari on hetkittäin ehkä vähän tuhma, muttei selkeästi ristiriitainen tai toistuvasti tuhmasti käyttäytyvä. Sisäisten ristiriitojen käsittely, ”pahimman vihollisen” kanssa ystävystyminen on sen verran haastavampi psykologinen teema, että sen ”mielenterveydellisesti riskitön” kuvaaminen lasten elokuvissa olisikin varsin vaativaa.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että ”psykopaattinen pahuus” on jotakin sellaista, jota ei kannata sekoittaa neuropsykiatristen piirteitten aikaansaamiin sosiaalisen elämän hankaluuksiin. Toisinaan esimerkiksi impulsiivisuus tai mielen teorian puutteet saattavat antaa vaikkapa ADHD-ihmisestä ”pahanlaatuisen” vaikutelman, mutta yksittäiset piirteet eivät tee kenestäkään ”psykopaattia”. Psykopatia on ”epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön” äärimuoto. Kaikki ”epäsosiaalisen persoonallisuuden” omaavatkaan eivät sentään ole psykopaatteja.

Psykopaattia kuvailevia piirteitä: pinnallisuus, syyllisyyden, katumuksen ja empatian puuttuminen, lipevyys, itsekeskeisyys, mahtipontisuus, valheellisuus, manipulatiivisuus, taipumus käyttää hyväksi toisia, vastuunoton vieroksuminen, depression ja ahdistuneisuuden puuttuminen sekä kyvyttömyys oppia kokemuksesta. (Lähde: https://www.duodecimlehti.fi/duo96809) Joten, ainakaan ahdistuneet ja masentuneet ADHD-ihmiset eivät ole psykopaatteja, vaikka käyttäytyisivätkin hetkittäin myötätunnottomasti tai tekisivät impulsiivisuuksissaan joskus jotakin ikävää.

Jos kuvitteellisen tarinan pahis on aina suorastaan psykopaattisen paha, sekin vääristää ”todellisuutta”. Vaikka onkin totta, että yksikin psykopaatti voi aiheuttaa paljon pahaa luomakunnalle, reaalimaailmassa myös suhteellisen tavalliset ihmiset aiheuttavat ikävyyksiä ja haittaa toisille ja itselleen. Ja heitä on 50 – 100 kertaa enemmän kuin näitä varsinaisia ”pahiksia”, joten arkinenkin pahantekeminen näkyy ja tuntuu, ja siitäkin voisi tehdä ”opettavaista” tarinaa…

Sisäinen vihollinen on psykologisesti mielenkiintoisempi teema kuin olevinaan viattoman ja puhtoisen ihmishahmon taistelu jotakin epäinhimillistä hirviötä vastaan. Omaa syyllisyyttä ei tarvitse käsitellä, kun eläytyy kaikin puolin puhtoiseen sankariin, joka joutuu ilman omaa syytään taistelemaan jotakin ulkoistettua pahaa tai ulkoista uhkaa vastaan. Ei tarvitse katsoa peiliin etsiäkseen malkaa omasta silmästä…

Tästäkin tulee mieleen edellä mainittu ”Don’t look up”- elokuva, jonka sanotaan viittaavan ilmastonmuutokseen, mutta josta oli syystä tai toisesta jätetty pois syyllisyys-elementti. Maapalloa uhkaava komeettahan ei ole kenenkään vika, mutta ilmastonmuutos on. Sitä voimakkaampi tarve ihmisillä olisi olla ”katsomatta ylös”, jos siellä ylhäällä olisi nähtävissä jokin itse aiheutettu uhka! Mutta eihän niin ahdistavaa teemaa voi populaarituotteissa käsitellä! Kuka maksaisi moisen pahaa mieltä tuottavan elokuvan katsomisesta?

Ihmiskunnan kollektiivinen syyllisyys maapalloa uhkaavaan katastrofiin jätetään siis kyseisessä elokuvassa käsittelemättä. Tarinan pahimpia pahiksia ovat vain poliitikot ja taloudellista valtaa saaneet ihmiset. Ja totta kyllä, että suurin vastuu tulisi olla niillä, joilla on valtaa, ja taloudellinen vallankäyttö taas on niljakkuuden huipentuma, joten sitä saakin kyllä kritisoida. Mutta miten kummassa sellaisia hölmöjä ihmisiä pääsee valtaan demokraattisissa systeemeissä, ja kuka ne rahat pulittaa kauppajättien pankkitileille? Ketkä sitä tavaraa ja palvelua ostavat, niin että jotkut onnistuvat rikastumaan kulutusriehakkuudestamme?

”Tavalliset ihmiset” ja jonkinlainen kummallinen ”joukkoharha” mahdollistavat sen, että jotkut hyötyä tavoittelevat ottavat toisista ihmisistä sen hyödyn irti. Ehkäpä tämä tavallisten ihmisten ”hölmöys” tuli jotenkin ”rivien välissä” viestityksi myös tuossa kyseisessä elokuvassa, mutta minulta saattoi mennä jotakin viestiä huti, koska visuaalinen kerronta oli liian sekavaa ja välähdyksenomaista. En siis pitänyt elokuvan tyylistä, mutta ymmärrän, että nettivideoihin tottunut suuri yleisö ehkä pitää juuri siitä. Ja sehän se moista viestiä ehkä enemmän tarvitseekin, ellei ole törmännyt ”olemme kaikki hölmöjä”- viestiin missään muualla. Minä luen mieluummin vaikkapa Anthony de Mellon kirjaa, koska lukiessa saa määrätä etenemistahdin oman käsityskykynsä ja -nopeutensa mukaiseksi, ja välttyä liialliselta aistiärsyketulvalta. Jossain vaiheessa se menee perille; se ajatus siis, että ”onpa sitä hölmö”…

Mutta palatakseni ADHD-stereotypioihin… Introverttejakin hyperaktiivisia ihmisiä on olemassa, vaikkakin vähemmistönä (kuten itse hyvin tiedän). Stereotyyppinen käsitys ADHD-ihmisestä on kuitenkin kuuluva ja näkyvä ekstrovertti, jota ei voi olla tunnistamatta ihmisjoukosta. Millainen sitten on ADHD-tasoisesti vilkas ja levoton introvertti? No, häntä ei näy siellä ihmisjoukossa! Hän on esimerkiksi tällainen, joka kuvittelee kaikenlaista päänsä sisällä ja värkkää paljon sekalaisia asioita omin päin, usein ilman mitään ohjeita, omissa oloissaan, kertomatta värkkäämistensä tuloksista kaveripiirille tai laajalle yleisölle, koska sellaista ei ole.

Tuskinpa on yllätys, jos yhden levottoman mieleni tuotoksen, eli Ohdakemaa- kirjasarjan hahmoista löytyy neuropsykiatrisia piirteitä, koska sattuneesta syystä minun on kirjoittaessani helppo eläytyä sellaisiin hahmoihin. Luomani sankarit ovat usein introvertteja, olematta kuitenkaan aivan passiivisia etenkään mielensä sisällä tai tunne-elämässään. Esimerkiksi Narri voisi saada nykyaikana ADHD-diagnoosin, muttei hän ole erityisen seurallinen persoona, vaan kuorensa takana introvertti. Prinsessa Jelisepa taas on ulkoisestikin hieman levoton introvertti; etenkin lapsena ylivilkkaasti käyttäytynyt, tunnesäätelyn haasteista kärsinyt, sukupuolirooleja ja ihmisten keskellä olemista inhoava neito…

Tarinoissani on myös useampi, helpommin tunnistettava ”Asperger-tapaus”, ADD-piirteillä höystettyinä. Oikeastaan Ohdakemaasta löytyy vain muutamia ”perinteisempiä” sankareita; siis sellaisia jämäkkäluontoisia, aina toimintavalmiita ja rohkeita hahmoja. Ohdakemaan keskeisillä henkilöillä on jos mitäkin psykologista poikkeavuutta; ellei nyt suorastaan ”mielenvikaisuutta”, niin ainakin sopeutumisongelmia ja vuorovaikutuksen haasteita…

Ja herätäkseni mielikuvitustarinakuplastani tähän arkiseen todellisuuteen ja tämän arjen sankareihin ja luusereihin… Riittävän ”poikkeaville” ihmisille pelkästään elämästä selviytyminen on eräänlaista seikkailua; usein varsin rasittavaa ja tympeää, eikä niinkään jännittävää, vaan joskus suorastaan liian pelottavaa, niin että sankarillisista yrityksistämme huolimatta päädymme ennemminkin ”luuserin” asemaan, emmekä suosiota osoittavan ihmisjoukon eteen, kuten amerikkalaisunelmien ekstaattisissa loppukohtauksissa.

Kokemamme vähemmistöstressi haastaa meitä astumaan epämukavuusalueella melkein joka päivä tässä enemmistön ehdoilla rakentuneessa, ihmislajin tyrannisoimassa maailmassa. Kuten Ohdakemaan ”sankareilla”, myös meillä tämän maailman normeista poikkeavilla ihmisillä jää muitten ihmisten kunnioitus usein saamatta, ja onnistumisen hetketkin vaihtelevat varsin arvaamattomasti. Mutta syvempi ilo löytyy siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että oikeasti saa olla olemassa, ja elossa, sellaisena kuin on. Olipa ihmisten silmissä luuseri tai sankari, kaikki palikat tallessa tai pihalla, on suoranainen ihme, että voi yhä elää tässä erilaisten hölmöjen ihmisten maailmassa, omankin hölmöytensä hyväksyen, päivä ja hetki kerrallaan.

Maailma tarvitsee onnellisia loppuja!

Tämä blogi on ollut viime viikkoina hieman paitsiossa, koska olen keskittynyt työstämään ”Warginmaan tarinoita”, joista kaavailen Ohdakemaa-kirjasarjan yhdeksättä tai kymmenettä osaa, riippuen siitä, miten laajasti innostun kirjoittamaan uutta tekstiä kahdeksannen osan työstövaiheen jälkeen, tai jossakin välissä muitten osien oikoluvun, muokkausluvun tai makuutuksen aikana. Olen muokannut myös yhtä ”luuseritarinaani” lukioikäisistä nuorista, ja sekin huvittaisi ehkä saada omien kriteerieni mukaiseen julkaisukuntoon lähimmän vuoden aikana.

Tarkoitukseni on myös työstää Ohdakemaa- sarjan kolmas osa valmiiksi huhti-toukokuun aikana, jos Luoja suo. Nimeksi tulee ehkä ”Ruhtinaitten Perilliset”, koska tarinassa on mukana prinsessa Jelisepan lisäksi ruhtinas Reuelin jälkeläiset. Nyt kun olen samalla työstämässä myös ”Warginmaan tarinoita”, joissa kerrotaan tapahtumista ennen Cardusian itsenäistymistä, tulee tarinakokonaisuuteen mukaan myös historiallinen perspektiivi. ”Warginmaan tarinat” tulevat lisäämään Ohdakemaan tarinoihin myös mystisemmän elementin, josta tietoisena voi olla mielenkiintoista lukea muut tarinat uudelleen. En halua tässä lipsautella spoilereita, mutta toteanpahan vain, että iso pätkä ”Warginmaan tarinoista” tulee pohjautumaan jo lapsena aloittamiini susitarinoihin, ja myös varhaisteininä kirjoittamani, kirjoituskilpailun kautta julkaistu novellini ”Susisielu” kummittelee omalla tavallaan tarinoitten taustalla. (Jos joku haluaa spoilereita siitä, mistä tuossa novellissa oli kysymys ja millä tekijänimellä kyseinen kirja julkaistiin, niin tässä linkki palstalle, josta löytyy kuvaus kyseisestä novellista. Novelli löytyy vielä antikvaarista, ja useammasta kirjastosta.)

En oikeastaan ole senkään takia kirjoittanut tähän blogiin mitään viime aikoina, koska mielessäni on ollut enemmän valitettavaa ja kritisoitavaa kuin mitään rakentavaa ja yleismyönteistä. Jatkuva valittaminen on rasittavaa etenkin toisille ihmisille, mutta myös itselle. Yritän siis tietoisesti nähdä hyviä ja rakentavia asioita tässä elämässä ja maailmassa, etten sentään taas luisu melankolian puolelle ja juutu kielteiseen. Koekuuntelin mm. ”Ashes Remainin” syksyllä julkaisemaa albumia, ja se oli myönteinen kokemus. Katsoin myös ”Dunkirk”- elokuvan, ja siitäkin tuli pari myönteistä ajatusta, sentään. Sen sijaan jotkut laadukkaina pidetyt tuoreet tv-sarjat tai elokuvat tuntuvat olevan aivan liian masentavia katsottaviksi, etenkään kovin eläytyvästi. Tympeää ja ankeaa tunnelmaa, inhottavia ihmisiä, kurjuutta, ja melkein kaikille käy lopussa jotenkin huonosti. Sitten yritetään ”piristää” tällaista viihdettä juonellisesti tarpeettomalla nakuilulla tai väkivaltasessioilla. Kuka oikeasti haluaa katsoa sellaista ja miksi; sellainenko ihminen, joka on jo valmiiksi samanlaisessa mielentilassa ja haluaa pysyä siinä? Onko ihmisissä nykyjään tilaus tällaiselle kurjalle ”viihteelle”? Ja paraneeko se tympeä, ankea ja inhottavuuksista vireyttä hakeva olotila katsomalla moista viihdettä? Ei parane. Päähän jää oksennuksenvihreä olo. Ottaisivatpa viihteen tuottajat vastuun siitä, millaiseen mielentilaan katsojat jäävät… Mutta itsepähän tilasitte! Ei ole pakko katsoa!

Ok, aloin taas valittaa, kun ajattelin tuota asiaa. Mutta oikeasti, ovatko onnettomat loput missään mielessä rakentavia? Mitä järkeä on näyttää jo valmiiksi ahdistuneille katsojille ahdistavaa epätoivoa, väkivaltaa, raakuutta, ihmisten kusipäisyyttä ja umpikujia? Voisimmeko saada viihteen alueelle lisää tarinoita, joissa umpisyväluotaavasta juonesta, ahdistavista hetkistä ja surullisista asioista huolimatta lopussa olisi kuitenkin jotakin toiveikasta, ja loppujen lopuksi kävisi jopa armollisesti niille ”pahoillekin” tyypeille? Sellainen on ehkä vallitsevan ihanteen näkökulmasta nynnyä, mutta terapeuttisesta näkökulmasta huomattavasti rakentavampaa ja eettisenkin tarkastelun kestävää…

Ei elämä ole aina hilpeää ja helppoa, muttei sen tarvitse kyllä pelkkää kärsimystä ja epätoivoakaan olla. Eikä maailma parane valittamalla, eikä omaa ja toisten paskaoloa lisäämällä (niillä oksennuksenvihreillä kulttuurituotteilla esimerkiksi). Valittamisen lisäksi (tai jopa sen sijaan) voi katsoa mitä itse suustaan päästää tai näytölle naputtelee. Yritän kyllä omissa tarinoissani pyrkiä siihen, että toivo nousee, säilyy ja pysyy, vaikka alussa olisi pelkkää kurjuutta (kuten ”Anna minulle rauha”- romaanissa). Se on toiveikasta realismia.

Jotakin syvällistä, älyllistä, toivoa antavaa, lohduttavaa ja rohkaisevaa siis, KIITOS, tilaisin myös viihdeteollisuudelta!

Julkaisen tässä mielentilassa ja solidaarisuuden hengessä nyt "Luuserikapina"- romaanini kokonaisuudessaan "Luuseritarinoita"- blogissani, jos joku haluaa kokea yhdenlaisen onnellisen lopun (ja vieläpä ilmaiseksi!).

Ja yritän nyt kovasti laittaa tähän hymynaamoja 😊 😄😁ettei jää naama venähtäneeksi tämän valituksen jälkeen.

Mielensäpahoittaja melkeinpä pahoitti mieleni

Kuva: Henri Kähkönen

Tulipahan katsottua viime vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi (Suomessa?) mainittu ”Mielensäpahoittaja” – elokuva. Ensinnäkin lienee syytä mainita, että katson aika harvoin elokuvia, ja hyvin harvoin suomalaisia elokuvia. En tunnista näyttelijöitä enkä tiedä heidän julkkiskuvastaan, eikä hirveästi kiinnostakaan tietää. En myöskään ole lukenut Tuomas Kyrön kirjoja sen enempää kuin muitakaan suomalaisia kirjoja. Luen nykyään todella vähän kertomakirjallisuutta, enkä niin ollen saa itsekään vaikutteita nykykirjailijoista omiin kirjoittamisiini. En pysty arvioimaan elokuvaa ”suhteessa muihin vastaaviin”, enkä suhteessa kirjasarjaan. Mutta eipä tämä olekaan mikään oikeaoppinut elokuvakritiikki, vaan asiaa, jota tuli mieleen, kun nyt kerta satuin nauttimaan moisesta kulttuurituotteesta.

Ensinnäkin, elokuva on sallittu kaikenikäisille. Itse en sitä kyllä (psykologina enkä henkilökohtaisestikaan) suosittelisi ihan pienille lapsille. Suomalaiset ikäsuositukset ovat kyllä aika kummallisia… En usko, että muutaman vuoden ikäiset lapset saavat mukavia kokemuksia katsellessaan ja kuunnellessaan, miten vihaiset ihmiset karjuvat ja huutavat toisilleen. Eikö henkisen väkivallan tarjoamista lapsikatsojille kannattaisi vähän rajoittaa? Elokuvassa kiroillaan sikana ja antaumuksella. Kiroillaanko suomalaisissa lapsiperheissä noin monipuolisesti ja estottomasti, ja onko ok, että lapset kuuntelevat moista kiroilua elokuvassa, jos se ei arjessa ole sallittua? Ja lapsukaiselle voi syntyä käsitys, että ihan kuka tahansa voi kiivetä moottorisahan kanssa puuhun heilumaan, mutta vain tumpelot tipahtavat sieltä, ja että naapurimaalaiset ovat vähän outoja ja kovia ryyppäämään, yms…

Niin että olisi ehkä aiheellista laittaa elokuvaan sentään jonkin sortin ikäsuositus; ahdistavan riitelyn ja kiroilemisen takia ainakin. Elokuva ei todellakaan ole yhtä harmiton lapsille kuin lastenohjelmat. Lapsille sopivuutta voisi miettiä esimerkiksi BBC:n sarjojen ikäsuosituksiin suhteutettuna.

Mutta, näyttelijäsuoritusten taso yllätti odotukseni. Pariskunta riitelee ja sopii hyvin aidontuntuisesti, ja Antti Litja on ihan aidosti ärsyttävä. Sen sijaan dialogit lapsinäyttelijöitten kanssa ovat vähän kömpelöitä. Elokuvassa on huvittavia kohtauksia ja lämpöä, ja kaikkinensa siinä on enemmän positiivisia puolia kuin rohkenin odottaa. Rakentavaa sanomaakin löytyy (esim. ei pidä olla liian joustamaton kääpä, ja on ok olla pehmo). Yksi juttu kuitenkin jäi vaivaamaan, ja se liittyy väkivaltateemaan; nimenomaan henkiseen väkivaltaan.

Mielensäpahoittajalla on emotionaalisesti tärkeä esine, Eskortti. Sillä on symboliarvoa ja tunnearvoa, ja sitä hän vaalii, varoo ja vartioi. Meillä kaikilla on varmasti samantapaisia henkilökohtaisesti tärkeitä esineitä, isompia ja pienempiä. Vaikka mielensäpahoittaja onkin ärsyttävä, joustamaton ja muutosta vastustava, ei koskaan ole oikein rikkoa toisen ihmisen omaisuutta saadakseen tässä jotain muutosta aikaan! Parisuhteissa ja perheissä tällaista toisten tavaroitten tuhoamista saatetaan käyttää manipulointiin, uhkailuun, pelotteluun, kostamiseen ja kiristykseen. Vaikka tarkoitus olisi hyvä (kuten elokuvassa tavallaan oli), ei ole eettisesti oikein tuhota mitään toiselle tärkeää.

Elokuvassa aikuinen poika aiheutti tahallaan isälleen shokin hajottamalla tämän Eskortin. Shokista seurasi jotain: papparainen meni lamaannuksiin, eikä enää jäkättänyt eikä valittanut, vaan alkoi miettiä tekojaan. Lopettiko hän jurputtamisen pelosta, että tapahtuu vielä jotain pahempaa kuin Eskortin tuhoutuminen? Pojan teko kuvataan käänteentekevän tehokkaana keinona saada pappa järkiinsä, kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta ei tuommoista toimintamallia kyllä pitäisi naureskellen hyväksyä, vaikka komediasta kyse onkin. Elokuva on kuitenkin siinä määrin realistinen, että katsoja (varsinkin lapsi ja yksinkertaisempi ihminen) voi kuvitella, että tuollaisia juttuja voi oikeastikin tapahtua.

Oikeassa arjessa kyseinen toimintatapa voi saada muodon ”nyt lentää kännykkä järveen, jos tuommoinen ei lopu” ja muita variaatioita. Toiselle tärkeitten tavaroitten tuhoaminen on henkistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan esittäminen muodossa, jossa sitä ei paheksuta riittävän selkeästi, on hivenen vastuutonta. Olisi hyvä taas kerran muistaa, että ihmismassoista suurin osa on vain keskinkertaisen älyllisiä, ja osa viihteen kuluttajista saattaa olla sitäkin vähemmän älyllistä, joten annetut vaikutteet ja toimintamallit menevät joskus turhan herkästi henkilökohtaisen ”tunneälysuodattimen” läpi…

Niin että kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun katsoin mielensäpahoittajaa tällä tavalla kriittisesti. Mutta kyllä elokuvassa oli hyviäkin oivalluksia, huumoria ja lämminhenkisyyttä, ja ennenkaikkea onnellinen loppu, joka muistutti elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Kiitos siitä tekijöille!