 |
| Tässäpä erittäin kuvaava omakuva. Määritelköön ken tahtoo, että mikä laji ja mitä kromosomeja löytyy. |
Olen vuosien varrella kirjoittanut pari tekstiä, joissa kerron jotakin siitä, miksi en ole omilla kasvoillani ja oikealla nimelläni ”esillä” tässä blogissa tai ylipäätään ”kirjailijana”; tai, mitä yleensäkin ajattelen ”julkisuuskuvasta” tai vaikkapa omakuvien esittelyistä. Ohdakemaa- blogin puolella on myös jonkinlainen ”kirjailijaesittely”, jossa kerron itsestäni hieman enemmän, mutten siinäkään sen tarkemmin esimerkiksi ikäluokastani tai sukupuoli-identiteetistäni.
Siitä olen kyllä maininnut useammankin kerran, että olen introvertti, enkä hae julkisuutta, en mainetta enkä ns. menestystä, ja etten pidä kaupallisuudesta, en mainonnasta, enkä oikein mistään, mikä haiskahtaa ”rahastukselta”. Sellaisessa umpi-introvertin piileskelyasenteessa on vain se ongelma, että on hieman vaikea saada ”ääntään kuuluviin”, jos ei koskaan kerro kenellekään mitään siitä, mitä tekee, ja miksi.
Toistuvasti kuitenkin törmään myös siihen realiteettiin, että valtaosa ihmisistä on enemmän kiinnostuneita ulkoisista virikkeistä (kuten ihmisistä) kuin mielensisäisistä asioista tai vaikkapa luonnonilmiöistä. Tavalliset ihmiset siis puhuvat enemmän itsestään, toisesta ihmisestä, tai joistakuista muista ihmisistä, ja pitävät myös ehkä naamansakin esillä, kun ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, olivatpa paikan päällä tai somessa.
Friikit ihmiset taas pitävät pitkiä monologeja (tai kirjoittavat pitkiä juttuja) jostakin asiasta, joka heitä itseään kiinnostaa, innostaa tai ärsyttää. Eivätkä he välttämättä halua edes näyttää naamaansa; esittelevät vain asiaansa, nuo asiakeskeiset tylsimykset! Tai sitten he puhuvat vakavana omista näkemyksistään, nuo sosiaalisen mukavuuden pilaajat, mokomat häiriköt, jotka eivät hallitse harmittoman rupattelun jaloa taitoa…
Kiistatta kuulun, ainakin potentiaalisesti, noihin jälkimmäisiin, siis tylsimyksiin ja häiriköihin. Tavanomainen mukava rupattelu ja ”juoruilu” on minulle äärimmäistä pinnistelyä vaativaa näyttelemistä; siksi olen usein vaitonainen tavallisten ihmisten keskellä, ja minua ehkä luullaan ujoksi, kun olen hiljaa. No, todellisuudessa en aina kerro mielipiteitäni tai ryhdy puhumaan itseäni kiinnostavista asioista, koska se saattaisi pilata toisten ihmisten tavallisen mukavan tunnelman. Enkä halua tieten tahtoen tylsistyttää tai häiritä toisia. Ja vastapalveluksena haluan itse tulla jätetyksi rauhaan sellaisilta puheenaiheilta, jotka ovat minusta tyhjänpäiväisiä, sopimattomia, tunkeilevia tai epäeettisiä…
Minulla on jonkinlainen ”maailmanparannuspäähänpinttymä”, ja koska kuvittelen kirjoittaneeni sen ”parantavan ideologiani” kaikkien romaanieni riveille ja niitten rivien väleihinkin, tunnen ajoittain suunnatonta turhautumista siitä, ellei kukaan ”älyä” lukea tuota viestiäni. (Tämä on edelleen olevinaan ironista vitsailua, ellei lukija ole sitä aiemmin huomannut.) Miksei kellään kiinnosta niin tärkeä asia; ihmisen henkinen kasvu, mielitajun kehittäminen, vihamiehen rakastaminen? Mitä ihmettä?
Sen sijaan, että kehittäisivät itseään henkisesti, tavalliset ihmiset etsivät tietoa siitä, kuka tunnettu ihminen tai tuttava teki mitäkin, kuka mokasi, kuka on sössinyt, kuka kiinnostuisi minusta itsestäni, ja niin edelleen. Ja kukapa nykyään enää edes jaksaa lukea mitään romaaneja, varsinkaan yhtään syvällisempiä, kun on olemassa äänikirjoja, tai kirjoista tehtyjä elokuvia? Ja miksi kukaan varsinkaan maksaisi siitä, että joutuu ihan itse harjoittamaan lukutaitoaan ja kuvittelemaan asioita mielessään?
No, epätasaisesti toimiva järjellinen puoleni muistuttaa minua aina silloin tällöin siitä, ettei kukaan tietenkään älyä etsiä kirjojani kirjastoista tai e-kirjapalveluista, jos ei edes tiedä niitten olemassaolosta. Eiväthän kirjani ole kaupallisten kustantamojen mainoskampanjoissa mukana, eikä minulla ole ”nimeä” kirjailijana. Ja vaikka joku tietäisikin kirjojeni olemassaolosta, ei niitten sisällöstä tai tyylistä oikein saa käsitystä pelkän kannen tai nimen perusteella, ellei jaksa lukea edes niitten esittelyitä, tai lukunäytteitä.
Ja kenties joitakuita potentiaalisia lukijoita saattaa vaivata vähän sekin, ettei hän tiedä ollenkaan, mikä tai kuka olen; ihmisenä, persoonana, kirjailijana. Tai joku ehkä kuvittelee tietävänsä, millainen olen, ja olettaa jotakin, ja ehkä pitääkin minua tylsänä idioottina tai liian hörhönä ollakseni uskottava kirjoittaja. Tai, ehkä minua pidetään sellaisena friikkinä, joka todennäköisesti kirjoittaa vain jotakin ihan liian monimutkaista ja epäviihteellistä. Niin, en taida olla ihan tavallinen, siis ”perusihminen”, mutten aio sellaista esittääkään, vaikka siihen ehkä painetta olisikin, jos haluaisi olla ”populaari”, tai populisti…
Tästä pääsenkin siihen mieltäni toisinaan vaivaannuttavaan kysymykseen... että pitäisikö minun olla kirjoittajana enemmän esillä, kuten ”oikeat” kirjailijat yleensä ovat? Pitäisikö minulla olla joku huolella suunniteltu ”kirjailijakuva” jossakin nähtävänä, niin minusta saisi olevinaan jonkinlaisen käsityksen, kun poseeraan epämukavasti kyyristelevänä kameralle joissakin riittävän asiallisissa vaatteissa ja silmät tyhjyyteen tuijottaen, kun en haluaisi katsoa kameraankaan?
Minusta on olemassa kuva, jossa käännyn katsomaan kameraa aivan kuin se olisi kutsumaton vieras häiritsemässä rauhaani luonnon keskellä. Ilmeeni näyttää siinä suunnilleen samalta kuin yksivuotiaana, kun en pitänyt jostakin asiasta. Ehkäpä kameran ja minun välilläni on vastavuoroinen inhosuhde. Mutta kenties, jos antaisinkin inhoni näkyä, tulisi kerrankin oikein luonnollinen selfie?
 |
| Ja tältä minusta tuntuu, kun te määrittelette minut väärin. |
Minulla on itsepäinen tarve olla rehellinen ja aito, mutta silti pitää tiettyä välimatkaa ihmisten ja itseni välillä. Inhoan sitä, jos minut tulkitaan väärin ja minusta luodaan vääränlainen käsitys. Erityisen paljon inhoan sukupuoleen liittyviä leimoja tai stereotyyppisiä oletuksia. Olen aina inhonnut sellaisia, ja olenkin pyrkinyt välttämään ”sukupuoliroolittamista” tai ”roolinottoa”, jos vain mahdollista, koska oma sukupuolikokemukseni on kaksinapaisesta normista poikkeava.
Se, ettei minulla ”huvita” olla enemmän esillä julkisesti, kirjailijanakaan, liittyy siis osittain siihenkin, etten tiedä, miten voisin välttyä minua ärsyttäviltä ja loukkaavilta sukupuolistereotypioilta, jos joskus ”näytänkin naamani” näillä areenoilla. Minun ”omalla itselläni” ei nimittäin ole sukupuoleen sidottua sosiaalista identiteettiä. Jos sellainen identiteetti pitäisi määritellä, olisin niin sanotusti ”muu” tai ”neutri”. Ja miltä ”muunlaisen” pitäisi näyttää, jotta toisetkin ihmiset sen ”muunlaisuuden” tajuaisivat, tulkitsematta väärin sitä mitä näkevät ja tekemättä siitä vielä joitain lisäoletuksiakin?
Tiedostan kyllä ruumiilliset ”realiteetit” ja ymmärrän, että lääketieteellisessä mielessä on joissain asioissa eriteltävä, onko kyse miehestä, naisesta vai intersukupuolisesta. Tuon biologisen määrittelyn perusteella ei kuitenkaan pitäisi tehdä oletuksia henkilön sukupuoliroolista, käyttäytymisestä, mieltymyksistä, kiinnostuksista, luonteenpiirteistä tai muista sellaisista seikoista; ei myöskään feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta, mitä nekään nyt sitten tarkoittavatkaan.
Biologiseen, syntymässä määriteltyyn sukupuoleen pohjaava syrjintä ja eriarvoisuus on äärimmäisen väärin ja vastenmielistä. Mutta sekin on jo loukkaavaa, että esimerkiksi oletetaan jonkun osaavan joitakin asioita siksi, että hänet on määritelty biologisten ominaisuuksien perusteella jommaksikummaksi; tai hoitavan tietyt hommat kotona, tai reagoivan jollakin tietyllä tavalla, tai haluavan tulla ”rouvitelluksi” tai ”herroitelluksi”…
Eiväthän kaikki ihmiset yksinkertaisesti mahdu tuohon kaksinapaiseen jaotteluun biologisestikaan, tai psykologisesti, saati sitten sosiokulttuurisesti. Ja on tietysti erittäin loukkaavaa, jos ”sateenkaarevana” ihmisenä tulee määritellyksi esimerkiksi ”kehityshäiriöiseksi” tai ”kieroutuneeksi”, kuten joissakin piireissä saatetaan ajatella.
Neuropoikkeavuudestakin puhutaan ”kehityshäiriönä”, mutta siinäkin yhteydessä voisi mieluummin puhua ”kehityksellisestä monimuotoisuudesta”, eikä ”häiriöistä”. Monimuotoisuuteen kuuluvien ”poikkeamien” häiritsevyys riippuu tietysti siitä, missä tilanteessa ja ympäristössä kulloinenkin poikkeavuus esiintyy. Esimerkiksi ylikeskittyminen on joissain tilanteissa haitta, joissain siunaus.
No, jos puhutaan sukupuolikokemuksen ”poikkeavuudesta”, missähän tilanteissa se mahtaa olla ”häiriö”? Siinäkö, että porukka nolostuu, kun joku käyttäytyykin kulttuuristen sukupuolirooliodotusten vastaisesti? Tai joku pettyy, kun luuli jotakuta mielenkiintonsa kohdetta mieheksi, ja tämä olikin nainen, tai muu, tai toisinpäin? Kamala ”häiriö”! Nyt meni maailmankirjat sekaisin!
”Häiriintyneisyyden” tai viallisuuden tunne nousee ihmiselle itselleen nimenomaan toisten osoittamasta kummeksunnasta, heidän viestimästään samanlaisuuden vaatimuksesta ja väärinluokittelusta. Jos erilaisuus pelottaa, siitä halutaan usein päästä eroon, ja ”friikki” tuntee suvaitsemattomuuden nahoissaan, joskus konkreettisestikin. Ja jos läheisetkään eivät ole hyväksyneet ihmistä sellaisena kuin hän luonnostaan olisi, tietenkin siitä tulee ihmiselle viallinen olo, ja sitä myötä kehittyykin ehkä jonkin sortin psyykkinen ”häiriö”…
Ei pitäisi olettaa ja odottaa kaikkien ihmisten olevan samanlaisia; sellainen olettaminen on aika hölmöä. Ja hölmöys on minusta aika häiritsevää, mutta kun se on nähtävästi niin yleistä, niin sitä ei kai sitten pidetä ”häiriönä!” Kaikenlaiset hölmöt ja haitalliset massailmiötkin ovat vain ihmislajin tavallista käytöstä…
Niin että anteeksi vain, normatiiviset ihmiset, tämä ”häirikkö” pääsi livahtamaan kaapista ulos kaikessa määrittelemättömässä kirjavuudessaan, ja uhkaa nyt horjuttaa teidän mustavalkoista maailmankuvaanne.
PS. Jatkan vielä tästä aiheesta, kunhan vedän henkeä ja viimeistelen ehkä tekeillä olevan kirjanikin, jos Luoja suo…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti