 |
| Jääkarhu kärsii, minä olen kärsimätön... (Kuvan tekeminen oli myös "aivojumppaa".) |
Kirjoitan tätä päivitystä ihan vain KÄRSIMÄTTÖMYYTTÄNI. Odottavan aika on tosiaan pitkä, ja pieni aivopuuhastelu helpottanee kärsimystä. Ja minä odotan nyt, että tuorein kirjani ilmaantuisi sinne, mistä saisin sen itselleni tilattua, konkreettisena kappaleena, jotta kyseisen projektin valmiiksi saaminen todentuisi ihan käsikopelolta, ja voisin olla eläväisemmin iloinen ja kiitollinen siitä, että sain sen, Luojan kiitos, lopultakin niin valmiiksi, ja vieläpä siedin ajatuksen päästää se sisältöineen maailmalle. Niin, Herran haltuun. Kirjoitin tuon kirjan vähän niin kuin ”johdatettuna”; uskokoon sen, ken uskoo.
Mutta nyt siis odotan, ja olen ”kärsimätön”, enkä ymmärrä tuon sanan logiikkaa lainkaan, koska minusta ”kärsimättömyys” on enemmänkin nimenomaan ”kärsimistä”. Ja ”kärsivällisyys” taas on jonkinlaista kärsimyksen hyväksymistä ja sietämistä. No, olenpa nyt kärsimätön, ja silti siedän sitä kärsivällisesti.
Tein tänään jonkinlaista linssikeittoa, joka kuuluu nykyään melkeinpä suosikkiruokiini, kun olen yrittänyt siedättää itseäni edes joillekin kasviproteiininlähteille, enkä mitenkään pysty pitämään aivan kaikista. Työnnän omaan keitosversiooni linssien lisäksi sipulia, porkkanaa, paprikaa, tomaattisosetta ja tietysti mausteita. Ja joskus ”kaurakermaa”, joskus kookosmaitoa. Se on kummallisen hyvää. Minähän en pienenä lapsena syönyt mielelläni paljoakaan muuta kuin pastaa ja ketsuppia, lenkkimakkaraa ja näkkäriä, pannulla paistettua ranskanleipää ja ehkä kananmunia. Sensorisen integraation takkuilu aiheutti yökkäilyä. On oma työnsä opetella nyt syömään kasvispainotteisemmin, kun on edelleen melko nirso, eikä ruuansulatuskaan siedä mitä tahansa, ja allergiatkin häiritsee…
No, tuo ”vihreä” ruokavaliosiirtymä ei ollut edes se pääasia, vaan oikeastaan se, että maapallon jäätiköitten sulamista ei kuulemma enää onnistu estää; ne ovat jo hävinneet dramaattista tahtia viime vuosina, ja syy on tietysti kasvihuonekaasuissa, eli ihmisten toiminnassa. Maailman parantamisella on kiire. Odotellessa kärsimättömänä jotakin toista asiaa voi ehkä tehdä jotakin toista, edes pientä…
Tuntuu surulliselta ”viherpiiperrykseltä” yrittää yhden ihmisen keinoin muihinkaan ilmastouhkiin vaikuttaa, mutta silti, jos jokainen yrittäisi tehdä edes vähän sellaista ekologista, mihin pystyy, niin asiat muuttuisivat edes jonkin verran; tai, hidastuisi se ilmaston lämpeneminen edes vähän. Se taas, jos suurin osa ihmisistä ei tee edes sitä vähää, mitä voisi tehdä, ja vain jotkut pinnistelevät omasta mukavuudestaankin tinkien, aiheuttaa turhautumista ja katkeruutta…
Yritin vaikuttaa asioihin äänestämällä, että voisin sitten hyvällä omallatunnolla valittaa, kun sentään yritin jotakin. Mutta liian vähän oli samanhenkisiä äänestämässä, tärkeät asiat hukkuivat poliittiseen peliin, ja nyt usko enemmistön valtaan hiipuu edelleen, jos enemmistö on kerta sellaista väkeä, johon uppoaa populistihömppä ja ”rahaa, rahaa, rahaa”- mantra. Anteeksi vain. Mielipiteen- ja sananvapaus on toki muillakin kuin minulla, mutta en minä ainakaan haluaisi, että se, joka ajaa sitä autoa, jonka kyydissä istun, ajelee laput silmillä ja pohdiskelee vain sitä, miten hyötyisi kyytiläisistään, saisi ajettua kumoon häiritsevät sivulliset ja kaasuteltua ohi niistä, jotka kokee jotenkin uhkaaviksi (siis vertauskuvallisesti).
Minusta ihmisten mentaliteetti tarvitsee aika rajunkin muutoksen, pysähtymisen, äkkikäännöksen, havahtumisen, jotta edellytykset maapallolla elämiseen voisivat säilyä. Ihmisten on muututtava sisäisesti, jotta ulkoinen muutos todella tapahtuu. Jos annamme edelleen itsekkäitten ja ahneitten ”tahojen” vetää meitä kuin pässiä narussa, kun emme itse mitään mistään tajua, asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Jotkut itsekkäät miljardöörit ja muut ”menestyneet” taktikoijat pakenevat tietysti avaruuteen ja jättävät epäekologisten touhuilujensa tuottamat jätekasat ja saasteet tänne pallolle, kiitos vain. No, arvostan kyllä niitä rahakkaita, jotka oikeasti käyttävät varojaan ilmastotyöhön ja toisten ihmisten ja luonnon hyväksi. He ovat varansa ansainneet, jos niitä toisillekin jakavat. Kiitos heillekin, ja aamen.
No, tässähän tämä odotteluaika meni mukavasti...
Yritin vaikuttaa asioihin äänestämällä, että voisin sitten hyvällä omallatunnolla valittaa, kun sentään yritin jotakin. Mutta liian vähän oli samanhenkisiä äänestämässä, tärkeät asiat hukkuivat poliittiseen peliin, ja nyt usko enemmistön valtaan hiipuu edelleen, jos enemmistö on kerta sellaista väkeä, johon uppoaa populistihömppä ja ”rahaa, rahaa, rahaa”- mantra. Anteeksi vain. Mielipiteen- ja sananvapaus on toki muillakin kuin minulla, mutta en minä ainakaan haluaisi, että se, joka ajaa sitä autoa, jonka kyydissä istun, ajelee laput silmillä ja pohdiskelee vain sitä, miten hyötyisi kyytiläisistään, saisi ajettua kumoon häiritsevät sivulliset ja kaasuteltua ohi niistä, jotka kokee jotenkin uhkaaviksi (siis vertauskuvallisesti).
Minusta ihmisten mentaliteetti tarvitsee aika rajunkin muutoksen, pysähtymisen, äkkikäännöksen, havahtumisen, jotta edellytykset maapallolla elämiseen voisivat säilyä. Ihmisten on muututtava sisäisesti, jotta ulkoinen muutos todella tapahtuu. Jos annamme edelleen itsekkäitten ja ahneitten ”tahojen” vetää meitä kuin pässiä narussa, kun emme itse mitään mistään tajua, asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Jotkut itsekkäät miljardöörit ja muut ”menestyneet” taktikoijat pakenevat tietysti avaruuteen ja jättävät epäekologisten touhuilujensa tuottamat jätekasat ja saasteet tänne pallolle, kiitos vain. No, arvostan kyllä niitä rahakkaita, jotka oikeasti käyttävät varojaan ilmastotyöhön ja toisten ihmisten ja luonnon hyväksi. He ovat varansa ansainneet, jos niitä toisillekin jakavat. Kiitos heillekin, ja aamen.
No, tässähän tämä odotteluaika meni mukavasti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti