Asiaa julkisuuskuvastani, eli, kuka kumma on ”T. H. Hukka”?

T. H. Hukka on minun ns. ”taiteilijanimeni” tai ”nimimerkkini”. Blogger-profiilikuvastani tuskin osaa päätellä, miltä näytän oikeasti, joten en esiinny tällä foorumilla myöskään omilla kasvoillani. Minun kirjailijaidentiteetilläni ei ole täsmällistä ikää, sukupuolta, kasvoja, eikä mitään muutakaan tavallisesti esille tuotavaa, millä perusteella minut voisi luokitella tietynlaiseen ihmisryhmään, ikäluokkaan tai ihmistyyppiin. Olen vain olento, joka olen. Persoonastani voi kuitenkin päätellä yhtä jos toista näitten tekstieni perusteella. Toisinaan kirjoitan esimerkkejä omasta elämästäni, ja ilmaisen kyllä henkilökohtaisia mielipiteitäni, joten en ole persoonaton, vaikka olenkin kasvoton ja sukupuolineutraali. Ja jotkut lukijoista totta kai tuntevat minut. Mutta miksi en ole sosiaalisessa mediassa omalla naamallani, tai kirjoita kirjoja omalla nimelläni?

Yksi syy, jonka olen jo aiemminkin maininnut, on se, ettei vähäinenkään julkisuus sovi yhteen työroolini kanssa. Etenkään asiakkaitteni ei todellakaan tarvitse vaivautua ihmettelemään minun persoonaani ja tekemisiäni sen enempää kuin että he tietävät minun olevan ihan oikeasti psykologi ja suhtautuvan heihin ystävällisesti. Työssäni asiakas on pääosassa, minä olen sivuhenkilö. Olisi eettisesti väärin ilmaista henkilökohtaisia mielipiteitään psykologin asiakastyössä. Mutta jos asiakas saa jotakin muuta kautta tietoonsa, että minulla on omanlaisiani eettisiä mielipiteitä, tai että uskon jonkinlaiseen "korkeampaan viisauteen" (ts. olen omalla tavallani hengellinen), se saattaa vaikuttaa häneen. Vaikkei sen tarvitsisi vaikuttaa! Mielipiteistäni huolimatta pyrin ymmärtämään myös toisenlaisia näkökulmia, ja pyrkimään hyväntahtoiseen ja arvostavaan yhteistyöhön, vaikka olisin esimerkiksi joistakin elämänarvoista hieman eri mieltä. Olisi ikävää, jos joku asiakas pelkäisi minun ajattelevan hänestä ihmisenä pahaa, jos hän vaikkapa eläisi jossain suhteessa minun mielipiteitteni vastaisesti. Silloin, kun ihminen kärsii, kärsimyksen lievittäminen on tärkeintä. Psykologin työssä en ole ”toisinajattelija”, vaan pyrin olemaan ymmärtäjä.

Toinen syy ”salanimeen” ja kasvojen piilottamiseen on olemassa leipätyöstäni huolimatta. Se on se, etten ylipäätään kirjoita mitään saadakseni julkisuutta egolleni. Kirjoitan, koska se huvittaa minua, ja julkaisen, koska haluan viestiä omasta mielestäni tärkeistä asioista. Viestin perille saaminen on totta kai tärkeämpää kuin tulla noteeratuksi viestinviejänä. Joskus epämieluisan viestin tuoja saa ikävää huomiota; hänhän on oikea pahanilmanlintu (kuten minä, kun esitän kritiikkiä). Jos taas levittää jotakin rakentavaa sanomaa, saattaa saada myönteistä huomiota, jota ei oikeastaan ansaitsisi, koska rakentava sanoma ei ole puhujan erityinen ansio; ei se useinkaan ole mitenkään ainutlaatuisesti hänen itse keksimäänsä asiaa. Hyvä sanoma on yhteistä omaisuutta; puhujalla on velvollisuus avata suunsa ja sanoa se, niin se tulee jaetuksi. Ei siitä hyvästä tarvita mitään suitsutusta sille, joka avasi suunsa! Mutta ellei sano, mitä olisi hyvä sanoa, laiminlyö velvollisuutensa. Silloin on parempi pysyä vakan alla koko ihmisen.

Mutta mitä viestiä sitten levittääkään, ihmiset uskovat herkemmin karismaattista puhujaa. Ihmiset haluavat puhujalle kasvot ja olemuksen. Mutta sellainenhan on pinnallista ja joskus jopa pahasti harhauttavaa; sillä perusteella on johdettu harhaan kokonaisia kansanjoukkoja. Minä olen mieluummin ”maan hiljaisten äänitorvi”, tai vaikkapa vain pelkkä torvi, kuin joku tyyppi, joka tunnistetaan televisiosta tai lehden kannesta. Toitotan asiaani niille, jotka haluavat kuulla, mutta sivummalla, markkinapaikkojen ulkopuolella. En millään muotoa haluaisi olla vaivautuneena hymyilevä, lukijaa tuijottava pälliskö kirjankannessa tai sivuliepeessä. Sellainen olisi introversioni ja arvojeni vastaista. Voin ehkä joskus otattaa itsestäni kuvan takaviistosta, niin etten todellakaan katso kuvassakaan lukijaa suoraan. Katson asioihin tuolla jossain, henkilöitten välisen suhteen ulkopuolella, horisontissa. Yhteys lukijoihin on epäsuora. Tekstini kautta saa kenties yhteyden minun sisäiseen maailmaani ja siellä niihin asioihin, jotka ovat ihmisille yhteisiä. Yhteys toteutuu siinä; yhteisissä asioissa ja kaikille tärkeissä teemoissa. Se ei ole face to face – yhteyttä kaikkiin lukijoihin. Olen kyllä läsnä oikeissa kohtaamisissa, mutta laajemmalle yleisölle olen läsnä vain epäsuorasti – ajatuksissani, joita he lukevat.

Pystyn kyllä puhumaan luentosalilliselle ihmisiä, jos minulla on asiaa, josta olen itse innostunut. Mutta silloinkaan minä en ole pääosassa. Asia on. Ei tekstejäni tai kirjojani lukevan tarvitse tietää, millainen olen habitukseltani. Persoonani on silti voimakkaasti läsnä siinä, mitä viestin. Ja vaikka olisinkin joistakin asioista henkilökohtaisesti mitä mieltä tahansa, en halua koskaan arvostella ketään yksittäistä ihmistä. Kritisoin asioita ja ilmiöitä yleisellä tasolla, ja yleensä eettisin perustein. Olen valmis ymmärtämään kunkin henkilökohtaiset syyt ja selitykset sille, miksi he ehkä joskus toimivat tavalla, joka näitten tekstieni perusteella on tulkittavissa minun mielestäni epärakentavaksi. Omat mieltymykseni (vaikkapa se, että pidän susista) saattavat yhtä lailla ärsyttää toisia ihmisiä. Ja mielipiteeni voivat olla hyvinkin ärsyttäviä. Olen pahoillani, jos tuotan tarpeettomasti pahaa mieltä. Mutta niin kuin suola joskus polttelee ja kirvelee, asia, joka herättää omatunnon, voi tuntua pahalta ja saada ihmisen hyökkäämään vastaan. Olen kyllä lukenut Raamatusta Paavalin ohjeen ”puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen”. Enkä aina onnistu olemaan ystävällinen, vaan olen ylisuolainen, mutten kai sentään ”mauton”…

Esiinnyn täällä sosiaalisessa mediassa sukupuolineutrina olentona. Mielestäni sukupuolellani ei pitäisi olla mitään väliä varsinkaan siinä, ovatko neuvoni hyviä tai mielipiteeni perusteltuja. Ymmärrän sen, että joillekin ihmisille ”sukupuoli” merkitsee enemmän, ja esimerkiksi vertaistukea halutaan joskus mieluummin saman sukupuolen edustajilta, koska tietyn roolin jakaminen saattaa tietysti auttaa eläytymään paremmin sellaisen tyypin elämään, joka on elänyt samantapaisessa roolissa. Mutta mikä se ”sukupuoli” edes on? Pitääkö se osata määrittää, ja vielä erikseen ruumiillisesti ja psyykkisesti? Henkisesti sitä ei onneksi ole. Kirjoitan aiheesta vielä joskus erillisen tekstin, koska se on yksi teema, jota käsittelen jossain määrin myös ”Ohdakemaa”- kirjasarjassani.

Päivitys 21.11.2021:

Tätä esittelyä laatiessani olin työstämässä sarjan neljättä osaa, ”Narrin tarinaa”, julkaisukuntoon. Jos joku karsastaa ”saman ruumiillisen sukupuolen” edustajaan kohdistuvaa romanttista ihailua, ei varmaankaan kannata ahdistaa itseään lukemalla moista tarinaa (tai varsinkaan joitakin jatko-osia). Sisällöllisesti teksti on kuitenkin samaa ”säädyllisyystasoa” kuin muutkin kirjani, joten, ei sen pitäisi liiaksi kaksitoistavuotiaitakaan järkyttää. Vaikka kirjasarja onkin siis luokiteltu aikuisten fantasiakirjallisuuteen, ei se tosiaankaan ole mitään ”aikuisviihdettä”. Se vain on ehkä teemoiltaan ja sisällöllisesti haastavampaa kuin nuortenkirjallisuus keskimäärin on, ja moniulotteisempaa kuin kevyempi fantasiakirjallisuus. Mutta varmasti jo kaksitoistavuotiaissakin olisi joitakuita, jotka osaisivat arvostaa fantasiamaailmaan sijoitettua syvällisempää, psykologista sisältöä. Ohdakemaan tarinat sopivat mielestäni erityisesti sellaisille nuorille tai vanhemmillekin, jotka kokevat jotenkin poikkeavansa massasta (esimerkiksi neuropoikkeaville, tai niille, jotka eivät, syystäkään, hyväksy ahtaita ”sukupuolinormeja”).

Tästä pääsee tutustumaan Ohdakemaahan.