Neuropoikkeavuus, stressinsietokyky ja ihmiskunnan kohtalo?

"Anna Minulle Rauha" - romaanini Joel,
esimerkki stressiherkästä yksilöstä, jolle
meinaa käydä huonosti.

Elämänmuutokset, ympäristön olosuhteet ja erilaiset suorituspaineet aiheuttavat ihmiselle enemmän tai vähemmän stressiä. Se, miten paljon yksilö sietää stressiä oirehtimatta psyykkisesti ja psykosomaattisesti, on yksilöllistä. Yksilön stressinsietokykyyn vaikuttavat esimerkiksi perintötekijät, varhaislapsuuden ympäristötekijät ja elämänkokemus. Eri ihmisiä stressaavat erilaiset asiat: joku ehkä hallitsee yrityspolitiikkaa, mutta menee pois tolaltaan, kun pitäisi hoitaa vauvaa. Surkuhupaisaa on, että stressille immuuneimmat yksilöt ovat tunnekylmiä, kun taas empaattisimmat ihmiset ovat usein stressiherkkiä sosiaalisessa ympäristössä, ja usein myös muutenkin herkkiä erilaisille ympäristön aistimuksille (kuten erityisherkät persoonat). Toiset yksilöt taas eivät välttämättä ole tunneherkkiä, mutta aistiherkkyydet saattavat tehdä heidän elämästään todella kuormittavaa nykyaikaisessa elinympäristössä.

Olemme siis varsin erilaisia, ja meillä on yksilölliset heikkoutemme ja vahvuutemme. Joku pärjää kohtalaisen hyvin tavanomaisessa elämäntavassa, joka sisältää tavallisen leipätyön, sosiaaliset suhteet, perheen ja ajanviettotavat. Joku taas voi mieluummin elää erakkona ja toteuttaa jotakin erityislahjakkuuttaan itsenäisesti. Joku on parhaimmillaan keskittyessään hoitamaan perhettään, joku saattaa panostaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joku taas tehdä pääosin fyysisesti raskaita hommia, tai kilpailla koko elämänsä. On siis yksilöllistä, millaisissa olosuhteissa yksilön vahvuudet pääsevät parhaiten esiin, niin että toisessa tilanteessa ”heikkouksina” pidetyt ominaisuudet saattavatkin osoittautua ”vahvuuksiksi”. Esimerkiksi neuroepätyypillisyys voi olla normiympäristössä haaste, mutta tietynlaisissa tilanteissa ja ympäristöissä jopa suotavaa, suorastaan välttämätöntä selviytymiselle.

Olisi toivottavaa, että kaikki voisivat löytää oman paikkansa tässä yhteisessä kokonaisuudessa. Mutta onko sopivia koloja tarjolla kaikille? Joskus ihminen voi ajautua tavallaan ”väärälle paikalle”, ja väärässä paikassa oleminen usein sekä hiertää (esim. liikaa paineita) että turhauttaa (mielekkyyttä puuttuu). Se, missä määrin yksilö kykenee muuttamaan ympäristöään, vaihtelee; samoin yksilön kyky muuttaa itseään (eli joustaa ympäristön vaatimusten mukaan). Jos nyky-yhteiskunnassa pärjääminen vaatii tietynlaisia persoonallisuudenpiirteitä (kuten ekstroverttiyttä ja neurotyypillisyyttä), osa ihmiskunnasta joutuu varsin usein ylivoimaisten haasteitten eteen. Kaikille ei olekaan tarjolla sopivia paikkoja; monet kärsivät liikaa ominaisuuksiensa ja ympäristön vaatimusten ristiriidasta.

Ihmisen onnellisuus on sisäinen tunnekokemus. Olosuhteet eivät siis sinällään tee ihmisestä onnellista tai onnetonta, vaan se, miten ihminen tulkitsee tilanteensa. Tätä tulkintaa voi muuttaa, jolloin myös tunnekokemus muuttuu. Mutta liika on liikaa! Ihmisen psyyke ei siedä mitä tahansa eikä miten paljon tahansa, eikä yksilö voi joustaa loputtomiin. Persoonansa ominaisuuksia voi muuttaa vain jossain määrin ja ajan kanssa, eikä kaikkea ole järkeä yrittääkään muuttaa vain siksi, että ympäristö niin vaatii. Jotkut piirteet eivät yksinkertaisesti muutu, eivätkä edes helpotu ajan kanssa ”siedättämällä”. Niin ollen, ei ole esimerkiksi kestävä ratkaisu käyttää vuosikausia masennuslääkettä jaksaakseen epäsopivassa leipätyössä, tai sietääkseen tätä masentavaa maailmanmenoa. Joskus on pakko yrittää muuttaa ympäristöä, vaihtaa paikkaa, oman kärsimyksensä lievittämiseksi. Vain pyhimykset kestävät mitä tahansa. Kuka haluaa valita sen tien, valitkoon, mutta harva meistä on siihen valmis.

Nykyään puhutaan paljon ”siedättämisestä”, esimerkiksi sosiaalisessa ahdistuksessa tai jopa aistiherkkyyksissä, mutta käytännössä yksilölle ei anneta tarpeeksi, jos ollenkaan, aikaa ”siedättyä” ympäristön vaatimuksiin. Laitetaan vain kaikki vaikkapa iän mukaan samanlaiseen prässiin, eikä anneta sopeutua pikku hiljaa. Yhteiskuntahan vaatii sopeutumaan ja ”siedättymään” normitahtia esim. päivähoitoon, kouluun, jatko-opintoihin, työpaikkaan, kulttuuriin, tai sosiaalisiin pelisääntöihin, jotka eivät jousta yksilön ehdoilla. Entäpä jos yksilön hermosto ei sopeudukaan riittävän nopeasti, tarpeeksi, tai ollenkaan toivotusti? Milloin prässin alta saa lähteä? Vasta sittenkö, kun oirehtii jo vakavasti? Pitkäaikaisen stressin tuottamasta uupumistilasta toipumiseen menee usein yhtä pitkä aika kuin uupumustilan (burnoutin) syntyminen kesti. Kannattaako siis sinnitellä vuosikausia, ellei toivoa muutoksesta ole näkyvissä?

Jos kaikkien ihmisten oletetaan sopeutuvan ja muovautuvan (edes ulkoisesti, käytökseltään ja tavoiltaan) olemassa oleviin, jähmeisiin rakenteisiin, lopputulos on lauma muottiin survottuja materiaklönttejä, joista on hävitetty kaikki se, mikä olisi ollut persoonallista ja yksilöllistä. Teeskentelemme ”normaaleja” ja kidumme sisäisesti; pahimmillaan koemme osan meistä kuihtuvan ja kuolevan, jos emme saa ilmaista sitä mitä oikeasti olemme. Tämä yhteiskunta, tämä kulttuuri, tämä maailma ei sovi kaikille sellaisenaan. Mutta jos yksilö aina vain muovautuu kulttuurin mukaan, kulttuuri ei muutu koskaan.

Jos saamme elää kokonaisina, persoonallisina olentoina vain päittemme sisällä ja yhteisön keskellä joudumme teeskentelemään normi-ihmistä tavanomaisine habituksinemme, maailmassa on paljon turhaa henkistä kärsimystä. Samalla ihmiskunta menettää paljon sellaista persoonallista ilmaisua, mikä voisi muovata kulttuuriamme ja ”siedättää” normi-ihmisiä hyväksymään erilaisuutta, kuten neuropoikkeavuutta. Neurodiversiteettihän on kulttuurista rikkautta. On OK olla neurotyypillinen, mutta on yhtä lailla OK olla neuropoikkeava. Se ei ole ”huonommuutta” eikä ”paremmuutta”; se on vain erilaisia ominaisuuksia, jotka sopivat enemmän tai vähemmän hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Ja neuropoikkeavatkin ovat keskenään hyvin erilaisia yksilöitä. Osa sopeutuu helpommin normatiivisten joukkoon, osa jättäytyy omasta valinnastaan ulkopuolelle, osa tulee syrjityksi, osalle käy surullisesti. Pahimman kohtalon ehkäiseminen on meidän kaikkien vastuulla. Ehkä nytkin jossakin joku kituu puristuksissa, yhteisön paineitten ja pilkan kourissa, elämänhalunsa menettäneenä. Voisitko pelastaa edes yhden kärsivän antamalla hänen olla oma, ainutkertainen itsensä?

Niin kuin kanat joskus nokkivat kuoliaaksi yksilön, joka poikkeaa joukosta, meissä ihmisissä on joitakuita, jotka eivät siedä valtavirrasta poikkeavia, vaan ottavat ”omituiset” yksilöt silmätikuikseen, aivan kuin normista poikkeaminen olisi heille henkilökohtainen loukkaus. Onhan siihen tietysti puututtava, jos lakia rikotaan tai ”omituisen” ihmisen käytös on muulla tavoin vaarallista ja haitaksi. Mutta kiusatuiksi ja syrjityiksi tulevat usein nekin ”omituiset”, jotka eivät tee tahallaan yhtään mitään haitallista toisille. He vain pistävät silmään, ärsyttävät erilaisuudellaan, ”ovat olevinaan parempia”, eivät ole supliikkeja tai symppiksen oloisia, ovat vain omissa oloissaan, eivät halua tulla joukkoon, pukeutuvat ”hullusti”, tai ihan vain jotenkin uhkaavat normatiivisuuden harmoniaa.

Tahalliselta vaikuttava erilaisuus saatetaan tulkita ylimielisyydeksi, ja tällaiset yksilöt ”ammutaan alas”, etteivät he vain herätä huonommuudentunteita tavallisissa yksilöissä. Jatkuva kilpailumentaliteetti tuottaa vertailua ja ajatuksia paremmuudesta ja huonommuudesta, menestymisestä ja häviämisestä. Poikkeavuus voidaan tulkita toisten yläpuolella tai alapuolella olemiksi, ja joissakin ”lajeissa” erityisyydestä suorastaan kilpaillaan. Mutta miksi ja mistä ihmiset kilpailevat? Asemasta yhteisössä, sosiaalisesta arvostuksesta, kumppanista tai kumppaneista, hyödykkeitten turvaamisesta, elämisen edellytyksistä… Loppujen lopuksi kilpailu on taistelua eloonjäämisestä, ja tässä taistelussa ”heikot sortuu elontiellä”, jos meillä ei ole solidaarisuutta. Miksi emme voisi auttaa toisiamme selviytymään elossa? Välitämmekö edes auttaa muita kuin itseämme ja jälkeläisiämme, jos niitäkään?

Jos kukin keskittyy huolehtimaan vain itsestään ja omasta selviytymisestään täällä pallolla, lopputuloksena on harvalukuinen lauma itsekkäitä, empatiakyvyttömiä ”menestyjiä”. Kilpailijat on näet nokittu, näännytetty ja viime kädessä tapettu matkan varrella. Nämä ”vahvat” selviytyjät ovat todennäköisesti narsisteja ja psykopaatteja, ja heidän yhteiset, promiskuiteettisessa kutemisessa alkunsa saaneet lapsensa ovat todennäköisesti ensimmäisen asteen psykopaatteja. Jatketaanko siis vain kilpailua? Voittajat selviytyvät osaksi psykopaattiyhteisöä, joka luultavasti kuluttaa maapallon varat loppuun vielä nykyistäkin nopeammin (nopeushan on kilpailussa valtti!) ja lähtee jonnekin avaruuteen jatkamaan stressitöntä selviytymistään. Ehkäpä heidän nisäkäsaivonsa surkastuvat kehityksen myötä lopullisesti, ja jäljelle jää vain liskoaivot (peruselintoiminnot ja lisääntymistarve) sekä kylmän älykäs aivokuori. Kenties tuo avaruuteen siirtynyt ihmiskunnan parhaimmisto muuttuu lopulta ulkonäöltäänkin liskomaisiksi niljakkeiksi…

No, jospa meistä jotkut kuitenkin pysyvät herkkinä, jopa erityisen herkkinä, ja empaattisina kärsimykseen saakka, ja autamme toisia luusereita selviämään vielä jonkin aikaa hengissä ennen kuin nuo matelijamaiset ”lajikumppanimme” ovat kuluttaneet yhteiset luonnonvaramme ja häipyvät tältä planeetalta seikkailemaan ja lisääntymään vaikkapa Marsin pinnalle. Oikeastaan he voisivat häipyä jo nyt, niin joittenkin nokittujen kärsimys kenties hieman lievittyisi. Tervemenoa siis, ei jää ikävä, senkin sammakot!

(PS: Luotan siihen, ettei sammakoksi nimittäminen tuota liiaksi ahdistusta em stressille immuuneille yksilöille, jotka tunnistavat itsensä tästä jutusta. Mutta todennäköisesti he eivät ole edes alentuneet lukemaan tähän saakka…)


Lue lisää psykopatiasta ja menestymiskilpailusta.

Lue sitten luusereista.

Päätä sitten, onko tärkeämpää olla "sosiaalinen" vai "solidaarinen".