Onko ”päivittelyssä” mitään mieltä?

Koira vai petolaiskiainen?

Ulkona sataa vettä ja mietin täällä sisällä taas kerran tämän blogini kohtaloa. Jos en aio kirjoitella säännöllisesti, onko mitään mieltä (siis, taas kerran mieli hukassa itseltäni jossakin asiassa) kirjoittaa edes silloin tällöin? Lueskelin joitakin tekstejäni ja totesin, että niissä on kyllä edelleen sellaista asiaa, jota minun mielestäni joidenkin ihmisten olisi tärkeä tiedostaa ja ymmärtää. Sitten on tekstejä, joissa ei ole paljoakaan yleishyödyllistä, mutta tietynlaisille hyödyllistä, eikä epärakentavaa kenellekään. Ja on myös kriittisiä tekstejä, joissa ilmaisen oman näkemykseni joistakin ilmiöistä.

Loppupäätelmä "blogi-itsetutkiskelusta" on siis se, että ei kai se haittaa, jos annan tekstieni olla vielä näkösällä ja löydettävissä. Ja ellen halua niiden hautautuvan tähän internetin bittiavaruuteen täysin tavoittamattomiin, on hyvä pitää tämä blogi aktiivisena edes lyhemmillä päivityksillä. Eihän niitä ole pakko kenenkään lukea tai kyttäillä aktiivisesti omassa kiireisessä arjessaan, mutta onpahan löydettävissä ne muutamat yleishyödylliset tekstit masennuksen, stressin ja ahdistuksen hoidosta ja henkisen hyvinvoinnin lisäämisestä.

Olen viime aikoina kirjoittanut uutta tekstiä ”Ohdakemaa”- sarjaan, josta on nyt siis julkaistu kolme osaa, ja melko valmista tekstiä on vielä kuusi osaa työstettävänä julkaisukuntoon. Kirjoitan mahdollista kymmenettä osaa. Tarkoitukseni on kuitenkin myös työstää neljäs osa, ”Narrin tarina”, painokuntoon parin kuukauden sisällä. Lisäksi minulla on menossa yhden luuserisarjakuvan tekstien työstäminen ja parin oman terapeuttisen työvälineen kehittely. Ja odottamassa on myös "Junttiluuserin päiväkirjan" päivitys, ja nuortenromaani erilaisten poikkeavuuksien ja vertaisryhmän ristiriidoista.

Eskapismia tästä todellisuudesta? Kyllä, mutta kiinnittyneenä tähän todellisuuteen. Ihmisten kärsimys ja hätä herättelee kollektiivista syyllisyyttä ja tarvetta tehdä sitä mitä osaa, jotta voisi edes jossain määrin helpottaa joittenkin ihmisten henkistä tilaa. Itsetuntokysymykset ovat aina tapetilla ja ihmisarvon hämärtyminen, eriarvoisuus ja näennäissuvaitsevaisuus mietityttävät. Teen sen mitä jaksan ja osaan. Kirjoitan.

Fantasiakirjasarjani pyrkii olemaan sen verran suvaitsevainen (erilaisuutta kohtaan) kuin mihin tällä hetkellä itse kykenen. Jonkun mielestä se on liian vähän, jonkun mielestä liikaa. Mutta kukapa pystyisi miellyttämään kaikkia, ja miksi pitäisi yrittääkään, kun se on joka tapauksessa turhaa? Aina joku loukkaantuu, suuttuu, närkästyy, on eri mieltä, ahdistuu, halveksii… Miksi ei siis voisi olla oma itsensä, ellei tahallaan loukkaa tai vahingoita ketään tai riko lakia olemalla sellainen kuin on? Miksei voisi ilmaista persoonaansa, kukin tavallaan, jos vain yrittää muistaa kultaisen säännön soveltamisen; ettei tee toiselle sellaista, mitä ei toivoisi itselleenkään tehtävän?

Toisin sanoen, ehkäpä jatkan ”päivittelyä”, vaikkei siinä suurempaa mieltä olisikaan. Ja kirjoittamista jatkan vaikka pöytälaatikkoon, tai muuten joudun piiloutumaan sinne itsekin, koska luultavasti kutistun henkisesti, ellen kirjoita mitään. No, ehkä jatkan myös julkaisemista, koska ei ole tarkoitus kokonaan haudata kynttilöitään vakkojen alle. Tulipalohan siitä syntyy, tai sitten tukehduttaa oman liekkinsä kokonaan…