Miksi asiat on opittava kantapään kautta?

Kuvittele elämääsi maisemana tai polkuna jossakin maastossa. Olisi kai
varsin tylsää, jos maasto olisi koko ajan tasaista ja polku leveä valtatie?

Miksi emme voisi oppia asioita yks kaks helposti oivaltamalla ja viisastua nopeammin, säästyen kaikenlaiselta sähläämiseltä? Miksi viisautemme kasvaa hitaasti, yrityksen ja erehdyksen, mutkien ja ryteikköjen kautta? 

Jos kaiken tiedon ja ymmärryksen saisi valmiina pakettina, helposti, ikään kuin vain noukkimalla omenan kaiken tiedon ja ymmärryksen puusta, jäisi yksi oleellinen asia ymmärtämättä syvästi (eli kokemusperäisesti oivaltamalla): se, että olemme kaikki hölmöjä, mutta meillä on mahdollisuus viisastua.

Ilman tätä opetusta emme voisi olla oikeasti viisaita, emme tiedostaisi nöyrästi ymmärryksemme rajallisuutta. Siksi tie viisauteen ja henkiseen kasvuun voi olla todella mutkikas, kivikkoinen, suossa rämpimistä, turhaa kiipeämistä, kierimistä alas, juuttumista monttuihin, räpiköimistä ja tuulimyllyjä vastaan taistelua. Täytyy oppia oma hölmöys, jotta voi joskus olla viisaampi. Eikä valmista tule tässä elämässä.

Toisin sanoen, vaikka ihminen ymmärtäisi ja tietäisi kaiken, tai ainakin enemmän kuin kukaan muu, ei voisi koskaan olla todella viisas, jos ei tajuaisi olevansa kuitenkin pelkkä hölmiskö, joka on harhaillut ja kuvitellut kulkevansa suoraan, tai kiertänyt kehää tai lamaantunut paikoilleen, pelokkaana ja epätietoisena. Oman hölmöytensä tiedostamista ei voi tapahtua ilman yritystä ja erehdystä, hölmöilyä ja harhailua. Ja ellei tajua omaa hölmöyttään, ei ansaitse viisaan nimeä.

Olevinaan kaikkitietävä viisastelija, joka ei ole muka koskaan erehtynyt missään, on ylimielinen ja omahyväinen, ja vailla myötätuntoa meitä söheltäjiä kohtaan. Jos taas pystyy näkemään omat virheensä ja epäonnistumisensa, mutta tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan omasta hölmöilystä huolimatta, kykenee ymmärtämään myös muita harhailijoita. Viisauttahan ei ole tietäminen vaan myötätuntoinen ymmärtäminen – eikä aina tarvitse edes ymmärtää, kunhan on myötätuntoinen (kuten vaikkapa oma koira).

Eli, rakkaus ratkaisee. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus rakentaa.” Eihän millään ole mitään väliä, ellei ole rakkautta. Ja kun miettii tätä maailmaa, millä asioilla on oikeastaan mitään väliä? Mitä väliä on kilpailla, taistella ja menestyä, ellei saa rakkautta, tunnustusta olemassaololleen, myötätuntoa kärsimykseensä? Mutta koska olemme olemassa, sillä täytyy olla jokin tarkoitus. Onko mitään mieltä olla olemassa, ellei voi olla oma itsensä? Teeskentely ja sisäiset ristiriidat tekevät sairaaksi (henkisesti ja fyysisesti), ja sairaus aiheuttaa kärsimystä. Eikö kärsimystä ole maailmassa tarpeeksi ilman että lisää sitä omalla kituuttamisellaan?

OK, maailma on olemassa ja minä olen olemassa, ja sillä on jokin merkitys. Ja jos olen olemassa, ei ole mitään järkeä ainakaan lisätä kenenkään kärsimystä. ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Rakkaus voittaa maailman, karkottaa pelon. En halua lisätä omaa kärsimystäni, koska siinä ei oli mitään järkeä. Se olisi väärin myös toisia kohtaan, koska se verottaa kykyjäni ja voimavarojani toisten rakastamiseen. Enkä halua lisätä toisten kärsimystä, koska empatiataipumukseni kautta se tuottaisi minulle jatkuvaa myötäkärsimystä. Lisäkärsimystä itselleni ehkäistäkseni haluan vähentää myös toisten kärsimystä. Toisten kärsimyksen lievittäminen ei ole mitenkään epäitsekästä – sehän palvelee ihmisen omaa tarvetta olla kärsimättä myötäkärsimystä! Mutta eihän se pahaakaan kellekään tee, jos yrittää lievittää toisten kärsimystä samalla kuin omaansakin? Mitä muuta ihmisen on järkevää tehdä, jos hän kerta on olemassa? Ei kai elämisen tarkoitus ole kärsiä?

Tarkoitukseni tällä pallolla on siis olla oma itseni, tuntea myötätuntoa, kun kerta olen siihen kykenevä, ja yrittää sietää tätä kaikkea ahdinkoa, joka maailmassa vallitsee. Ja siedän sitä helpommin, jos pyrin lievittämään kärsimystä. Jos maailma joka tapauksessa muuttuu tai tuhoutuu joskus, mitä muutakaan tässä odotellessa tekisi? Pyörittelisi peukaloitaan vai katselisi viihdeohjelmia? Mieluummin pysähdyn kääntämään selälleen pudonneen koppakuoriaisen jaloilleen. Se tuntuu mukavammalta, vaikkei koppakuoriainen minua siitä kiitäkään. Jos löydän pellonlaidalta kauniin, elävästä linnusta pudonneen sulan, ajattelen, että ehkä se on vastapalvelus; saan jakaa jotakin kaunista toisen olennon elämästä. Myötäelämisen kautta saan myös iloita toisten olentojen onnesta – en pelkästään kärsiä heidän kärsimystään.

Tässä maailmassa tulee aina olemaan kärsimystä ja ahdinkoa. Jos paadumme sille, emme tule koskaan pääsemään parempaankaan maailmaan, korkeammalle henkiselle tasolle. Paatuneet yksilöt luultavasti pääsevät evakkoon maapallolta Marsiin jatkamaan selviytymistaisteluaan, mutta ne, jotka säilyttävät myötätuntonsa kärsimyksessäkin, pääsevät toivon mukaan jonnekin muualle – sinne, missä on rakkautta, joka ei koskaan kuole.