 |
| "Suvaitsija" ja tietyin ehdoin "suvaittu"? Onko tämä tasa-arvoa? |
Mitä "suvaitseminen" oikeastaan on? Pelkkää itsekehua, vai kaunis, utopistinen ajatus, vai usein ihan rakentava asia, muttei aivan sitä mitä yleensä luullaan? Ja mitä oikeastaan pitäisi suvaita, mitä ei?
Viime aikoina olen joutunut kuulemaan suvaitsevaisuus- sanan useammin kuin olen sitä koskaan edes mielessäni pyöritellyt, koska en ole edes ymmärtänyt kunnolla koko sanaa käyttääkseni sitä itse. Päätin tehdä sanasta google-haun ja katsoa, millaisiin määritelmiin, juttuihin ja teemoihin tuo ajankohtainen sana liitetään. Tutkiskeleminen oli mielenkiintoista ja löysin useamman filosofisen tekstin aiheeseen liittyen. Mutta kyseisen sanan kohdalla huomaa myös varsin pian, että jotkut sitä käyttävät ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sanan alkuperäistä merkitystä. Monet kuvittelevat, että on jo sinänsä hienoa olla ”suvaitsevainen”, ja käyttävät sanaa itsestään varsin mielellään. Todellisuudessa ihmiset eivät ”suvaitse” mitä tahansa, eikä se olisi ihmiskunnan hengissä säilymisen kannalta millään tavoin perusteltuakaan. Pitäisikö ”suvaita” väkivaltaa ja sodanlietsontaa, luonnonvarojen tuhlaamista itsekkäisiin tarkoituksiin, tai mitä tahansa muuta sellaista toimintaa, joka vahingoittaa toisia eläviä?
Valitettavasti kyse on taas kerran käsitteitten ja sanojen väärinymmärryksestä, tai hatarasta ymmärtämisestä, sekä ihmisten huvittavasta, mutta toisaalta vaarallisesta tavasta ryhtyä hokemaan itseensä tai toisiinsa liittyen leimaavia termejä, milloin missäkin tarkoituksessa. Niin, ihmisten välillä kukkii nimittelyä ja leimaamista, jolla on tarkoitus luoda eriarvoisuutta itsen ja toisten välille. Joku mielellään väittää, että ”minäpä olen suvaitsevainen” (=avarakatseisempi, parempi ihminen?) ja ”sinä olet suvaitsematon” (=ahdasmielinen, huono ihminen?). Ahdistaa joutua toteamaan, miten asia onkaan mennyt ihmisten mielessä sekaisin! Entäpä jos ”suvaita” sanalla tarkoitetaankin oikeastaan vain ”sietämistä”, eikä mitään avarakatseista, rakastavaa hyväksymistä? Mitä sinä siedät, mitä et?
Wikipedian ”suvaitsevaisuus”-tekstistä löytyy oheinen pätkä:
”Filosofi Jukka Hankamäen mielestä suvaitsevuuden käsite on ristiriitainen. Se tarkoittaa, että henkilö sietää jotakin, vaikka hän ei hyväksy tai kannata sitä. Hankamäen mukaan suvaitsevuus ei voi olla kaiken hyväksymistä, sillä se olisi ristiriitaista. Suvaitsevuuden on hänen mielestään oltava valikoivaa.
Filosofi Markus Neuvosen mielestä suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa kysymykseksi nousee se, kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää sietää. Neuvonen hylkäisi koko suvaitsevaisuden käsitteen, koska siihen sisältyy "aina tietynlainen alaspäin katsominen" – suvaitseminen sisältää jo sinällään asian, mahdollisesti inhottavan, jota siedetään, sekä siihen liittyvän suvaitsijan.”
Kun ”suvaitsen” jotakin, se itseasiassa tarkoittaa, että pidättäydyn vastustamasta (väkivaltaisesti) jotakin asiaa, ihmistä tai ilmiötä, jota en oikeastaan itse hyväksyisi, suosisi, tai josta en itse pidä, mutta siedän sitä, koska on jollain perusteella oikein, perusteltua, järkevää, laillista tms. sietää sitä, eikä hyökätä sitä vastaan. Olosuhteiden pakosta siis siedän jotakin, vaikken pidä siitä. OK, tämä on vielä aivan ymmärrettävää, ja voi oikeastaan olla jollekulle helpottava määritelmä ”suvaitsemisesta”. Vaikka ”suvaitsenkin” vaikkapa erilaiset mielipiteet, se ei tarkoita, että itse niistä pitäisin, tai hyväksyisin ne. Pidättäydyn vain käyttäytymästä vihamielisesti ja mitätöivästi tuota toista mielipiteenilmaisijaa kohtaan. Ja, totta lienee sekin, että se henkilö, joka vastoin todellisia tunteitaan ja arvostuksiaan ”suvaitsee” jonkun toisen erilaisuutta, asettuu jollain tapaa ylempiarvoiseksi kuin tuo toinen. Minä olen se ”suvaitsija”, sinä olet ”suvaittava”. Eikö olisi tasaveroisempaa puhua vain siitä, että me kumpikin pyrimme hyväksymään toisemme sellaisina kuin olemme, ihmisreppanoita kumpikin, ja pyrkimään yhteisymmärrykseen ja rauhaan, koska se on hyväksi meille molemmille?
Ihmiset ovat raadollisimmillaan toden totta kuin arvoasemastaan nahisteleva lauma simpansseja. Minä ”suvaitsen” sinua siinä apinankäsivarren päässä, jos annat minun syödä hedelmäni ensin ja kaivelet sitten selästäni kirppuja. Mutta jos et tee kuten suvaittuun asemaasi kuuluu, puren sinua, ja saat luvan riekkua toisella oksalla… Niin, ehkäpä suvaitsevaisuus-termi sopiikin apinalauman käyttäytymisen analysointiin!
Kaikille meille lienee jossain vaiheessa (ehkä jonkin etiikkaa käsittelevän oppitunnin aikana) selitetty, että ihminen on eri asia kuin hänen tekonsa. Tulisi arvioida tekoja, ei tuomita ihmistä. Toisin sanoen, on eri asia hyväksyä toisten ihmisten näkemykset kuin heidän tekojaan. Ja toisaalta, ei kuitenkaan tule hyväksyä näkemyksiä, jotka lietsovat epärakentavia ja väkivaltaisia tekoja ketään kohtaan. Kaikkia tekoja ei pidä myöskään ”suvaita” (eli sietää ja olla estämättä). Suvaitsevaisuus ei siis tietenkään ole mikään hyve, jos suvaitaan pahaa; se voi sen sijaan olla sinisilmäisyyttä, välinpitämättömyyttä, älyllistä laiskuutta, pelkoa puuttua vahingolliseen toimintaan…
Suvaitsevaisuus-termi on todellakin niin epämääräinen ja ristiriitainen, että se joutaisi hyllyttää. Sitä ja sen vastinparia käytetään liian paljon lyömäaseena, mikä ei ole kovin ”suvaittavaa”. Olisi helpompaa ja selkeämpää puhua ennakkoluuloisuudesta tai tuomitsemisesta, kun puhutaan ”suvaitsemattomuudesta”. Tai, kun puhutaan ”suvaitsevaisuudesta”, miksei voisi puhua lähimmäisenrakkaudesta, ihmisarvosta, elämän kunnioittamisesta, rauhan rakentamisesta, hyväksymisestä? On selkeämpää korostaa sitä, ettei ihmisiä pidä tuomita, vaan heidän tekojaan tulisi arvioida sen mukaan, seuraako niistä haittaa vai ei, kuin sotkea keskusteluun kunkin ”suvaitsemisten” taustalla olevia omia mieltymyksiä ja mielipiteitä.
Mihin tarvitaan moraalisia ohjeita, suosituksia ja lakeja, jos kaikki pitäisi vain ”suvaita”? Tämä ”suvaitsevaisuuskeskustelu” on niin hölmöä touhua, ettei tätä voi enää ”suvaita”. Mutta haluan nyt kokeilla toista keinoa pysyä rauhallisena ja rauhantahtoisena henkilökohtaisiin mieltymyksiini ja arvoihini perustuvasta suvaitsemattomuudestani tai suvaitsevaisuudestani huolimatta, eli hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa (vaikka haluaisinkin, ehkä, riippuen siitä, millä päällä olen…):
OK, ihmiset, minä mukaan lukien, ovat usein ajattelemattomia, tiedostamattomia, ja vihamielisiä. He saattavat vääryyttä koettuaan nousta barrikadeille ja käyttäytyä väkivaltaisesti ja yhtä vihamielisesti kuin heitä itseään on kohdeltu. He saattavat defensiivisessä aggressiossaan käyttäytyä yhtä ”suvaitsemattomasti” kuin ne, jotka eivät ole heitä ”suvainneet”. Mikä lopettaisi tämän mielettömyyden? Ei ainakaan paremmuuskilpailu siitä, kuka on olevinaan ”suvaitsevaisempi” kaikessa ylimielisyydessään, eikä sitten kuitenkaan suvaitse vastaväitteitä. Eikä se, että yritetään kieltää ”suvaitsemattomuus” kokonaan ja joudutaan kaaokseen, kun kaikki on sallittua...
Jospa lopetetaan koko sanan käyttö, niin itsekehun välineenä kuin lyömäaseena? PUF!
Ja vielä pari poimintaa teksteistä, joihin törmäsin aihetta tutkiessani (osoitteesta: https://www.ystavyydenmajatalo.fi/kirjoitukset/suvaitsevaisuus.html)
"Meidän täytyy aina ottaa kantaa. Neutraalisuus auttaa sortajaa, ei koskaan uhria. Vaikeneminen rohkaisee kiduttajaa, ei koskaan kidutettua." (Keskitysleirin kokenut Elie Wiesel vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkinnon 1986)
Ja toisen ihmisen ennakkoluulottomaan kohtaamiseen liittyen:
"Silloin kun näemme jokaisessa toisessa ihmisessä ehtymättömän, aavistamattomia mahdollisuuksia täynnä olevan merkitysten lähteen, ihmisyyteen kuuluva syvyyden ulottuvuus on avautunut meille." (Terho Pursiainen)
Jos vielä jaksaisi verrata ”suvaitsevaisuus” – sanan merkitystä siihen, mitä rakkaudesta sanotaan Paavalin kirjeessä korinttilaisille, niin huomaisi ehkä selkeästi, millaista asennetta kannattaa tavoitella suhteessa toisiin ihmisiin. Väkivallasta pidättäytyminen on totta kai OK, mutta kun onnistuu siinä, ollapa sen lisäksi vielä kärsivällinen ja lempeä, ja kadehtimatta, kerskumatta ja pöyhkeilemättä…
PS: Tässä tekstissä käsittelemääni teemaan liittyen sattui niin, että seuraavaksi julkaisuvuorossa oleva Ohdakemaa-sarjan osa, ”Vaeltajaprinssi”, käsittelee sukupuoli-identiteetin kirjoa ja sukupuolista suuntautuneisuutta, jotka ovat yksi aihepiiri, jonka yhteydessä nykyisin käytetään paljon ”suvaitsevaisuus”-sanaa. Jos olisin kaunokirjallisia markkinoita laskelmoiva analyytikko, en olisi osannut paljoakaan paremmin aikatauluttaa moista teemaa käsittelevän romaanin julkaisemista. Mutta kyse on puhtaasta sattumasta, suorastaan hieman kiusallisesta sellaisesta, koska en ole alun pitäenkään kirjoittanut siitä, mistä maailma puhuu, vaan siitä, mitä itselläni huvittaa kirjoittaa; eli milloin mistäkin moraalisesta epäkohdasta tai psykologisesta ongelmasta. Ja olisi suorastaan ärsyttävää, jos minun luultaisiin kirjoittavan markkinointimielessä ”laskelmoidusti” ajankohtaisista teemoista. Enhän lainkaan tiennyt silloin 2016 – 2017, kun aloin työstää romaanisarjaa julkaisukuntoon, mitä tahtia osat tulisivat julkaistavaksi, tai millaiset aiheet olisivat pinnalla heinäkuussa 2019, kun olisi seitsemännen osan vuoro. Mutta toisaalta, ehkäpä vielä vuottakin aiemmin kirjallinen homoromanssi olisi tuottanut voimakkaamman ”suvaitsemattomien” tai ”suvaitsevaisten” reaktion. Nyt sellainen alkaa ehkä olla jo vanhaa kauraa, eikä minun kenties tarvitse sietää kummankaanlaisia kommentteja aiheesta...
Muualla "suvaitsevaisuudesta":
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti