Kaikille,
jotka tahtovat olla olemassaja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.
Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.
”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.
Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.
”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).
Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.
Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.
Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?
Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.
”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”
Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.
Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?
Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?
”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”
”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”
”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”
T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)
”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.
Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.
”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).
Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.
Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.
Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?
Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.
”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”
Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.
Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?
Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?
”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”
”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”
”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”
T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)
Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?
Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?
Tutustu kirjaan täällä.
PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.
Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.
Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?
Tutustu kirjaan täällä.
PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.
Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti