Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.
Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.
Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.
Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.
Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.
No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.
Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.
Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.
Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.
Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.
Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…
Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…
Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…
En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.
Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.
Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti