Luulitko olevasi maailman ainoa pöljä? Risuja ja keppiä apinoille!

Mosaiikkiin on piilotettu avaimia
rauhaan. Etsimisestä tulee luontevasti
pieni meditaatiohetki...

Lukaisin äsken muutaman blogitekstini vuosien takaa. Olin silloin nähtävästi jonkinlainen idealisti, ja taidan osittain olla vieläkin, kun ylipäätään mitään edes yritän sanoa kenellekään mistään ”maailman parantamisesta”. Ellei olisi mitään ”ideaa” paremmasta maailmasta edes tämän oman kuplani sisällä, en taitaisi enää vaivautua sieltä mitään ulostamaankaan, ainakaan julkisesti. Nytkin käyn sisäisessä maailmassani taistelua pessimistisen kyynikkopuoleni ja sen hieman väsähtäneen idealistisen puoleni kesken siitä, että teenkö edes tätä ”päivitystä”. Onko missään enää mitään mieltä, edelleenkään, ja toisaalta, olisiko parempi, ellei olisikaan, jos rakentavin idea onkin vapautua mielensä vallasta?

Minulla oli jonkinlainen ”unelma” saada ihmiset parantamaan ”omia maailmojaan”, jolloin tästä yhteisestä maailmasta saattaisi kehittyä muillekin ihmisille parempi paikka elää, ja ennen kaikkea koko luomakunta saisi mahdollisuuden kukoistaa, kun ihmiset lopettaisivat suunnattoman törppöilynsä. Me ihmisethän tämän maapallon olemme sössineet huonoon jamaan, joten oletin, että jos ihmiset muuttaisivat toimintaansa, saattaisi onnistua vielä pelastaa tämä nuhjuinen ja haiseva, ei enää niin sininen pallomme, tämä varsinainen ”apinoitten planeetta”.

En osaa enkä jaksa vielä tehdä kaikin puolin paremmin itsekään. Enkä etenkään kykene olemaan ärtymättä ihmisille tai ilmiöille, ja kun ärsyynnyn, saatan tulla loukanneeksi joitakuita ihmisiä ilmaisemalla ärtymykseni syyn eläimellisellä tunnepuuskalla, tosin ihmisaivojen kielellistä kehittyneisyyttä hyödyntäen. Vaikka oikeastihan ”vika” on minussa, kun ylipäätään ärsyynnyn, eikä ihmisissä, jotka vain ovat mitä ovat. Eihän minun olisi mikään pakko reagoida; ärtymys on minussa, eikä heissä. Hehän ovat vain ”apinoita”, ja minä olen ehkä kehityshäiriöinen apina, enkä sen tärkeämpi osa luomakuntaa kuin hekään.

Eikä minullakaan ole oikeutta tuomita ketään. Mielipiteeni saan ilmaista lakien puitteissa, mutta se mielipidekin kuvaa kenties vain kehityshäiriöisiä ”hermojani”, eikä sitä, että ilmiö, josta marmatan, on oikeasti, absoluuttisesti, kaikin puolin peräreiästä.

Henkilökohtaiset mielipiteet ovat vain sitä mitä ne ovat, ”mielen pitämisiä”, ja minun mieleni on yhtä törppö kuin keskimäärin muillakin ”mielensä vallassa olevilla”. Se on oikeastaan vapauttava ajatus, ettei tarvitse olla oikeassa, koska on törppö, pöljä ja apina, kuten Anthony De Mello sanoi. Minä vain pidän joistakin asioista, ja joistakin en pidä, ja jotkut asiat ovat aika samantekeviä minulle. Omatunto kolkuttelee, jos meinaa pitää sellaisista asioista, joista onkin jotakin haittaa; ja joskus omatunto saa pitämään asioista, jotka tuntuvat eettisesti hyviltä… Haluan nyt sanoa jotakin mielestäni eettisesti perusteltua, arvoihin liittyvää. Sori vain, apinalajitoverit, jos ärsyynnytte.

No, arvostan esimerkiksi erästä Ylellä esiteltyä nuorta pasifistia, joka kärsi vankeusrangaistuksen, koska ei ilmeisestikään pidä väkivaltaa oikeana keinona ratkaista konflikteja. Tällaisina aikoina on kuitenkin joissakin piireissä kovin epäsuotavaa kannattaa väkivallattomuutta. Hädin tuskin kukaan uskaltaa sanoa mitään ”toisen posken kääntämisestä”, tai siitä, että ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Saattaa siis tulla ainakin kuvainnollisesti turpaan, jos rohkenee arvostella niitä, jotka tarttuvat aseisiin tappaakseen toisia ihmisiä itseään puolustaakseen. Tappamistahan se kuitenkin on joka tapauksessa, mistä syystä kukakin sitten tappaakaan kenet, ja missä sitten meneekään tarpeellisen ja hyväksyttävän ”itsepuolustuksen” raja. Kuka sen muka määrittää, kuka ”ansaitsee” kuolla, kuka elää?

Useimmat ehkä tarttuvat jonkinlaiseen aseeseen, jos on kyseessä oma tai läheisten henki tai terveys. Luultavasti minäkin tarttuisin, mutta mieluummin silti käyttäisin jonkunlaista lamautinta, enkä tappavaa asetta. Idealistisesti ajattelen, että toimintakyvyttömiksi lamautettuja voisi myöhemmin kuntouttaa ja antaa heille mahdollisuuden valita rauhan ja sodan, hyvän- ja pahantekemisen välillä. Kuka nyt oikeasti haluaisi valita sodan, jos hänellä olisi vapaus valita?

No, monikin ilmeisesti, valitettavasti. Jotkut meistä apinoista ja pöljistä tieten tahtoen aloittavat isompia tai pienempiä nujakoita, ja tarttuvat aseisiin uhkaillakseen niillä toisia ja saadakseen siitä jotakin hyötyä itselleen. Sotimista varten tuotetaan jatkuvasti lisää aseita, joita ilmeisesti valuu joitakin reittejä myös ”rauhanaikaiseen” käyttöön, kuten erityisen opportunistisille apinoille ja pöljille.

Ei olisi mitään järkeä ryhtyä sotimaan missään päin maailmaa, koskaan, ylipäätään, ja etenkään nyt, kun ihmiskunnalla olisi maapallo pelastettavanaan. Maapallohan tuhoutuu sitäkin varmemmin, kun sotiessa (ja sotaan varustautuessa) kulutetaan luonnonvaroja, tuhotaan infrastruktuurin lisäksi myös luontoa, ja aiheutetaan älyttömiä päästöjä; tuhrataan ihmiselämiä, hukataan aikaa. Sodankäyntiin ja siihen liittyvään varusteluun kuluva aika tarvittaisiin ilmastokatastrofin ja lajikadon pysäyttämiseen, tai edes hidastamiseen. Kukaan ei loppupelissä selviä hengissä tällä pallolla, ellemme osaa lopettaa sotimista. Emme me apinatkaan, vaikka jotkut meistä osaavatkin rakentaa avaruusraketteja.

On surullista ja kohtalokasta, ellei ”osata” lopettaa sotimista siinäkään vaiheessa, kun aletaan jo ymmärtää sen haitallisuus.

Kun pienenä, itsepäisenä ipanana tappelin veljeni kanssa, äiti sanoi, että ”viisaampi lopettaa”. Tärkeintä ei siis ollut se, kumpi oli aloittanut nujakoinnin, vaan se, kumpi lopettaisi sen. Olisi ollut mieltä ylentävää saada olla se ”viisaampi”, mutta oli vaikea rauhoittua sovinnolliselle mielelle sellaisen nujakoinnin jälkeen; etenkin, jos tiesi itse aloittaneensa tappelun. Syyllisyys näet nostatti häpeää, ja häpeä muuttui aggressioksi, eikä siinä apinaraivomielentilassa voinut olla sovinnollinen. Vasta sitten, kun tuli paha mieli esimerkiksi toiselle aiheuttamastaan kivusta tai vahingosta, pystyi oikeasti lopettamaan tappelun ja sopimaan riidan.

Isommissa kahakoissa ongelma onkin siinä, etteivät niitä aloittavat tai ylläpitävät tahot taida tuntea sitä ”pahaa mieltä” etenkään toisilleen aiheuttamastaan vahingosta, tai edes menetetyistä ihmishengistä. Eihän niitä ”toisia” pidetä edes ihmisinä, joten ”niitä” saa olevinaan tappaa mielin määrin, ja on kaiketi sitäkin kunniakkaampaa, mitä enemmän ”niitä” on tappanut. Ja on olevinaan oikein uhrata ”omienkin” henkiä suuremman ”asian” puolesta, ja käyttää omaa asemaa ja arvovaltaa siihen, että käskee ihmisten uhrata henkensä sille ”asialle”.

Unohdetaan nyt hetkeksi se, että olemme apinoita niin kauan kuin emme ymmärrä, ettemme ole pelkkiä apinoita, ja puhutaan meistä ihmisinä. Eikö ole jonkinlaista hulluutta pitää ”toisia” ihmisiä vähemmän ihmisinä kuin itseään, niin että heidän henkensä on muka vähemmän arvokas kuin oma henki?

Minusta esimerkiksi kansallisidentiteetteihin perustuva luokittelu ”meihin” ja ”muihin” on haitallista, vahingollista ja tavallaan harhaistakin, ja luo pohjaa vihamieliselle eriarvoistamiselle. Olipa ihminen minkämaalainen tahansa, hän on mielestäni yhtä ihminen kuin joku toisenkin maalainen. Ulkoiseen identiteettiinsä ripustautuva raukkaparka puolustaa minäharhaansa aivan kuin hänen henkeään uhattaisiin, ja katsoo oikeudekseen jopa tappaa sen, joka uhkaa hänen ”egoaan”. Mutta emmehän me ole mitään ”identiteettejä”! Ei minun olemassaoloni siihen lakkaa, jos luulet minua ruotsalaiseksi, tai nimität joksikin saakutin hörhöläiseksi.

Joskus meiltä apinoilta meinaa unohtua sekin, että sotimaan määrätty tai painostettu ihminen on yhtä vähän syyllinen sodan aloittamiseen ja ylläpitämiseen kuin nekin, jotka kokevat oikeudekseen puolustautua hyökkääjää vastaan. Sodan uhreja ovat myös nuo sotaan pakotetut, kuolevat, haavoittuvat, traumatisoituvat ihmiset. Eivät he ole sen vähemmän inhimillisiä ihmisiä kuin nekään, jotka puolustautuvat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Yksittäiset ”pelinappulat” eivät pysty peliä lopettamaan, ei heitä voi siitä syyttää; kaikkien ”nappuloittenhan” tulisi lopettaa taistelu yhtä aikaa, ja miten sellainen olisi mahdollista ilman yhteistä tahtotilaa? Taistelun keskellä sotimisesta luopuva voi menettää henkensä, vaikka haluaisi rauhaa. Hänestä tulee rauhanaatteen marttyyri, usein tunnistamaton ja vaille kunniaa jäävä…

Ne, joilla on valta siirrellä noita nappuloita, ovat pääosin vastuussa homman aloittamisesta ja lopettamisesta. ”Pelinappuloitten” tuhoaminen puolin ja toisin saattaa ehkä lopulta päättää taistelun, jos uhrattujen ”nappuloitten” määrä ylittää jonkun tahon sietokyvyn; tai aiheutunut tuho ylittää jonkin kriittisen pisteen, ja on pakko lopettaa. Pakotettu rauha on kuitenkin vain ulkoinen rauha, ja sisäinen kauna ja katkeruus luovat pohjaa uudelle sodalle.

Ellei konflikteja pystytä sopimaan neuvottelupöydissä, ehkäpä riidan voisi ratkaista jonkinlaisena kaksintaisteluina, laajamittaisen sotimisen sijaan, ettei aiheutuisi niin paljon ja laajoja tuhoja, ihmishenkien menetystä, ja muita haittoja. Ehkäpä joku nykyaikainen Daavid napauttaisi jonkinlaista Goljattia otsaan kivilingon nykyaikaisella symbolisella vastineella, ja eturistiriita olisi selvitetty. Ja tämän voisi toteuttaa ihan vain virtuaalimaailmassa, niin ei sattuisi edes oikeaan otsaan… Tosin, ylpeyteenhän se osuma kolahtaa kuitenkin. Ja tästäpä pääsemme siihen alkuperäiseen, kaikkien maailman nujakointien pohjimmaiseen syyhyn; uhantunteeseen, pelkoon.

Yllätys, yllätys: eihän kyse oikeasti ole siitä, että sotia aloitetaan, koska haluamalla halutaan aiheuttaa ulkoisessa maailmassa hengenvaaraa ja laajaa tuhoa, vieläpä ilman mitään ”mielekästä” tavoitetta. Sodan käynnistymisen syy on aina pohjimmiltaan sisäinen. Tarve tapella, tarve saada jotakin itselleen, pelko menettämisestä, pelko tuhotuksi tulemisesta ovat kaikki sisäisiä kokemuksia. Koen uhkaa ja ylireagoin – koska en muista, että ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila. (Paitsi oikeilla apinoilla se on kai aika pieni...)

Kyse on tavallaan siitä, että ihmismielen suunnaton pöljyys ja apinamaisuus aiheuttaa ensin sisäisen konfliktin, joka heijastetaan ulkomaailmaan, josta etsitään vihollinen, koska sitä ei ole sisäisestä maailmasta tunnistettu, koska pöljät apinathan ovat sokeita. Kaikki paha, vaara ja konflikti siis ulkoistetaan, ja siksi tarvitaan keppejä, risuja ja vitsoja, jotta päästäisiin tuosta pahasta eroon. Tukki on omassa silmässä, mutta sorkitaanpa sitten risulla malkaa toisen silmästä, niin maailma valaistuu. (Ja kuvitellusta silmästä tietysti, tai näppituntumalla sinne tänne sorkkien, koska eihän sokea apina voi nähdä minkäänlaista silmää, jota olisi tarpeen sorkkia…)

Sota ja vihanpito loppuu, kun pöljä apina ottaa tukin omasta silmästään, katsoo lähimmäistään ja näkeekin tämän silmissä itsensä, ja huomaa, ettei olekaan pelkkä apina sen enempää kuin tuo toinenkaan. Get it?

Nyt, kun maailmalla edelleen soditaan, monenkin ”apinan” on ehkä henkisesti helpompi ryhtyä jopa tappelemaan ja sotimaan kuin tehdä ekologinen elämänmuutos. Onhan meille apinoille kenties psyykkisesti pienempi kynnys alkaa riehua ja tapella kuin ryhtyä harjoittamaan jonkintasoista askeesia. Kenties kaikki tämä uhmakas ja mieletön tappeleminen onkin jonkinlaista reagointia maapalloa uhkaavaan tuhoon, jonka edessä koetaan avuttomuutta… Niin, apinaparat alkavat pelätä, kääntävät pelon raivoksi, ja käyvät sokeasti toistensa kimppuun, koska avuttomuus tuntuu pahemmalta kuin raivokas tappeleminen. Keppi kädessä kokee olevansa asioitten ”herra”, kunnes joku toinen tusauttaa omalla kepillään reiän mahaan…

Ja vaikka välillä olisikin hieman rauhallisempi hetki tällä apinoitten planeetalla (ellei katso iltauutisia), nämä apinat kuitenkin herkästi tappelevat välipaloista ja varjopaikasta rapakivisellä töyräällään, tajuamatta, että töyräs on romahtamassa parin päivän päästä, kun ovat ne pöljät kuitenkin liikaa siinä riekkuneet stressitilassaan tai huolettomassa hulluudessaan. Sinnepä romahtavat, apinaparat, kesken nujakointinsa, kun eivät osanneet sitä lopettaakaan.

Surullista, eikä järin rakentavaa.

Sivistyneinä itseään pitävät ihmiset kai tietävät maapallon muuttuvan elinkelvottomaksi, elleivät he tee mitään muutoksia elintapoihinsa, ja silti he mieluummin jatkavat riekkumistaan, kekkulehtimistaan, tärkeilyään ja kaikenlaista muuta touhuiluaan, mitä tässä pöljien mielien maailmassa pidetään tärkeänä, ja sitten vielä tappelevatkin keskenään kuin… niin, apinat. Ja itsekin tässä ärsyyntyy noille joillekin toisille apinoille niin paljon, että tekee mieli hyppiä tasajalkaa, sähistä ja huitoa risulla, jos he eivät muuten herää ja havahdu. No, en huido, etten osu liian pahasti, koska on tukintynkää omissakin silmissä, eikä olisi reilua satuttaa toisia, ellei halua itseäänkään satuttaa, mutta huhuilenpa vain varovasti:

”Katsokaa itseänne! Missä on ihminen?”

Ok, minä aloitin rähinän, mutta lopetan sen nyt. Anteeksi.

PS: Apinaksi ja pöljäksi nimittelyyn intouduin lukiessani vuosien tauon jälkeen uudelleen Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Jos lukija loukkaantui tästä tekstistäni, luultavasti tuo kyseinen kirjakin olisi liian sapettavaa iltalukemista.