Katsokaa taivaan lintuja, kakkakasoja ja elikoita maan päällä…

Eilen väsytti niin älyttömästi, etten jaksanut kirjoittaa mitään älyllistä. Luin yhden populaaripsykologisen kirjan toissaillan ja eilisen aamupäivän aikana, ja vaikka se olikin ihan kiinnostava sisällöltään, ehkäpä se paneutuva lukemiseen keskittyminen oli jotenkin myös rasittavaa. Lisäksi luin loppuun yhden toisen kirjan ja viimeistelin siihen liittyvän ”reflektion” (opiskeluihini liittyen), ja olin ihan iloinen siitä, että sain sen tehdyksi, mutta enpä sitten jaksanutkaan tehdä mitään muuta aivotyötä, enkä myöskään jaksanut keskittyä mihinkään järjelliseen kädentyöhön…

Tuli tarve lähteä ulkoilemaan, ja sain kuin sainkin sen aikeeni toteutettua muutaman minuutin sisällä, kun en alkanut sitä millään tavoin kyseenalaistamaan, eikä kukaan muukaan aikomustani estänyt. Kävin siis kävelemässä keväisessä luontoympäristössä, ihmettelin kanadanhanhien kakkakasoja muutaman kymmenen metrin päässä pihasta, hirvenkakkoja viiden minuutin kävelymatkan päässä ja niitten lisäksi kaivelujälkiä, joita jokin elukka oli tehnyt useampaan pieneen muurahaispesään siellä samalla suunnalla. Sammalikossa oli myös isohkoja painaumia, joista yksi muistutti muodoltaan varsin paljon ihmisen paljasta jalkapohjaa. Koiraani kiinnosti kovasti nuuhkia noita painaumia, ja se meni ”jäljitysmoodiin” ja meinasi lähteä seuraamaan jälkiä ylettömän innostuneena.

No, koska otaksun, ettei kukaan kyläläisistä ole talsinut avojaloin tuolla metsätien varrella, ehkäpä siellä on käynytkin karhu. Parina iltana koirani on kieltäytynyt lähtemästä pihasta yhtään kauemmas hämärtyvän metsän suuntaan, joten se on kenties aistinut karhun tai jonkun muun muurahaispesiä kaivelevan olennon, toisin kuin minä, ja halunnut suojella minua, etten joutuisi vastakkain sellaisen kanssa.

Joinakin aiempina vuosina olen nähnyt ihan selkeitä karhunjälkiä tässä lähistöllä, joten ei se outoa olisi, jos joku sellainen olisi tallustellut lähimaastossa tänäkin vuonna. Lähimetsissä kulkee myös ilveksiä ja ahmoja. Noitten kahden elukan arvelen olevan niin arkoja, että ne luultavasti pakenevat liukkaasti, kun havaitsevat ihmisen. Mäyriäkin täällä asustelee, mutta niitä en miellä lainkaan ”petomaisiksi”, enkä sen kummemmin kavahda kettujakaan, joita on silloin tällöin näkynyt talon ikkunasta.

Jonkun kyläläisen kissa hiippailee täällä pihalla luvattomilla reissuillaan, ja sitä saatan joskus säikähtää; ja varsinkin, jos koira syöksyy sen perään ja nykäisee flexin kädestäni. Jäniksiä ja rusakoita pyörii talon ympärillä syömässä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja kauriita kuljeskelee silloin tällöin ihan pihan vierestä. Monenlaisia lentäviä tai maata nokkivia siivekkäitä näkyy lumettomaan aikaan keittiön tai olohuoneen ikkunasta, ja harvinaisempiakin lintuvieraita, kuten vaikkapa harmaahaikaroita ja meriharakoita, on joskus näkynyt.

Minä pidän siitä, että kodin ympärillä lentelee ja kuljeskelee elukoita, eikä niinkään ihmisiä. Koin kaupunkilähiössä elämisen opiskeluaikaan suorastaan sairastuttavana. No, olisi tietenkin häiritsevää, jos pihassa alkaisi jatkuvasti vierailla joku potentiaalisesti vaarallinen eläin, kuten liiaksi ihmisiin tottunut karhu. Vielä en sentään ole ihan kauhuissani karhun läheisyyden takia, mutten myöskään aio tieten tahtoen mennä tuonne lähimetsään iltahämärässä. Jos taas arvelisin siellä kulkevan suden, haluaisin mennä etsiskelemään sitä, että näkisin edes vilauksen siitä. En nähtävästi pelkää susia niin paljon kuin karhuja. Oletan, ettei terve susi kävisi minun kimppuuni (eikä koiranikaan), koska pelkäisi minua ja väistyisi paikalta. Sitä en tiedä, saisiko koirani peloteltua karhua pakoon, vai kävisikö niin, että se yrittäisi piiloutua minun selkäni taakse, ja minä jähmettyisin…?

Ehkäpä terve itsesuojeluvaisto saattaisi jossain tilanteessa unohtua siksi, että minulla on aina ollut voimakas tarve saada jonkinlainen sielullinen yhteys esimerkiksi juuri susiin. Lapsena tuo tarve kohdistui paremman puutteessa vaikkapa harakkaan tai metsämyyrään. Muistan keränneeni joskus ”tukkimiehentäitä” tulitikkurasiaan ikään kuin lemmikiksi. Enimmillään niitä oli kolme, mutta jossain vaiheessa ne alkoivat hieman inhottaa, koska niillähän on kyky lentää, ja ne saattoivat yhtäkkiä pörähtää ilmaan ja laskeutua vaikkapa omaan päähän. Eivätkä ne olleet kovin miellyttävän näköisiä tai tuntuisia.

Meillä oli muinoin kaneja, joita lähinnä syötiin, ja vaikka ne olivatkin ”ihan kivoja”, en kiintynyt niihin mitenkään erityisesti. Muistan hämärästi myös kissan, josta piti luopua toisten allergian takia. Koiraakaan ei saanut pitää sisätiloissa, joten siitä ei tullut kovin läheinen. Parina kesänä meillä oli ”siipikarjaa”, ja tuolloin minulla oli lemmikkihanhi, josta piti kuitenkin luopua syksyllä. Eihän sellaiseen olisi kannattanut kiintyä, koska tiesi jo, ettei sitä saisi pitää. Mutta minkäs teet, kun on tarve kiinnittyä edes johonkin olentoon, jonka kanssa koet pystyväsi olemaan vuorovaikutuksessa, toisin kuin ”koulukavereitten”?

Kun sitten lopulta sain luvan, että saan pitää yhden itse kasvattamani koiranpenikan ja antaa sen oleskella vinttihuoneessani, kävi niin, että tuo koiraparka jäikin auton alle kylätiellä. Se oli luultavasti aika traumaattista minulle, koska siitä on saattanut jäädä aika ikävänsävyinen ja vahva uskomus: Jos minä jotakin oikein kovasti haluan itselleni ja saankin sen sitten, tulen myös menettämään sen äkkinäisesti. Sama toistui parin vuoden päästä kissan kanssa. Sain luvan ottaa kissanpennun, mutta sillä aikaa, kun olimme siskon kanssa sukulaistädin luona pitkällä vierailulla, kissa oli ”kadonnut”. Ja uskomus vahvistui.

Niin, enpä olekaan sitten vuosikausiin haluamalla halunnut mitään elukkaa itselleni kaveriksi, etten vain menettäisi sitä, kuten tuo kielteinen uskomus uhkailee päässäni. Mutta kun jälkikasvu on halunnut elikon, se on toki otettu, jos siihen ei ole muita esteitä ollut. Ja tämän erään tietyn elikon kanssa kävi niin, että siitä tuli olosuhteitten vaikutuksesta enemmän minun kaverini. Menettämisen pelko kyllä aika ajoin kummittelee; ja etenkin se hyökkäsi silloin, kun karvakaveriltani piti leikata pahanlaatuinen kasvain, ja heti perään vanhempi karvakaveri piti lopettaa.

Nyt minulla on kuitenkin ollut jo useamman vuoden elukkakaveri, jota voi silitellä ja rapsutella, ja joka ei mahdu tulitikkuaskiin. Se näyttää aavistuksen verran susimaiselta, mikä lohduttaa niissä lapsenmielisissä toiveissa, että haluaisin olla susi susien joukossa. Se osaa pyytää ruokaöljyä kuivaruuan sekaan tietynlaisella urahduksella, ja urahdella hieman eri sävyisesti eteisen oven edessä, jos kyse on kakkahädästä. Yhtenä yönä, kun sillä oli hieman löysä vatsa, se oli käynyt omin päin kakalla ulkona, vaikkei se yleensä lähde kahden kahvallisen oven läpi minnekään.

Se päättelee pukemistani vaatteista, olenko lähdössä liikkeelle autolla vai kävelemällä, ja on aina ikkunassa odottamassa, jos olen ollut kokopäivätyössä muualla. Se ilmaisee minulle kaikilla osaamillaan tavoilla, että olen sille merkityksellinen ja tärkeä. Se on iloinen siitä, että olen sen kanssa, vaikken aina sitä huomioikaan kovin aktiivisesti. Se ölisee, vonkuu ja urahtelee omalla tavallaan; yrittäen selittää minulle jotakin, silmät tapittaen minun silmiini, ollakseen vuorovaikutuksessa kanssani. Ja jos olen kipeänä, se tulee viereeni lohduttamaan läheisyydellään, tai tuo minulle lelujaan tai jonkun puruluunpätkän lohdukseni.

Katselipa niitä kaukaa tai rapsutteli lähietäisyydellä, eläimet ovat terapeuttisia. Ne ovat läsnä tässä hetkessä, ja aidosti sellaisia kuin ovat. Miten monesta ihmisestä voi sanoa samaa?

Sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä terapeuttisia kuin eläimet keskimäärin, taitaa olla etenkin nykyaikaisessa kulttuurissa aika harvassa. Pienet lapset ehkä pääsevät lähelle eläintä terapeuttisuuden näkökulmasta; siis, ainakin ennen kuin aikuiset opettavat heille nykyhetken kadottamisen ja teeskentelyn taidot.

Silitelkää siis elukkakavereitanne ja tuntekaa rakkautta ilman ihmismielen asettamia vaatimuksia, ehtoja ja suoritteita. Katselkaa taivaan lintuja, jotka ovat sanattomia sanansaattajia meidän kadottamastamme paratiisista. Tutkikaa elikoitten jättämiä jälkiä; ehkäpä ne veisivät meidät lähemmäs sellaista elämisen ja olemisen tilaa, jossa vallitsee rauha ja harmonia.