Mielipahaa vai mielenvikaa?

Miksiköhän masennus on niin kovin tavallista, ja vieläpä nimenomaan niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa? Jotkut ovat asiaa pohdiskeltuaan todenneet, että syy masennuksen yleisyyteen on siinä harhakäsityksessä, että onnellisuus on seurausta aineellisista asioista. Harha on niin laajalle levinnyt, että sitä pidetään ainakin länsimaisessa kulttuurissa itsestäänselvyytenä. Yrittäessään väittää jotakin muuta tulee helposti henkisesti tyrmätyksi tai hihhuliksi leimatuksi, tai muuten teilatuksi. Tai jopa ristiinnaulituksi...

Jos olet vaatimattomista oloista lähtöisin, olet ehkä saanut seurata lapsesta asti synkeitä ilmeitä ja voivottelua siitä, kun rahat eivät riitä, ja kaikki olisi paremmin, jos sitä olisi enemmän. Mitäpä yksinkertainen pieni olio muuta oppii kuin sen, että rahattomuus tarkoittaa onnettomuutta? Ja jos samanaikaisesti meille tarjoillaan näkymiä onnellisista ihmisistä ylellisissä tai vähintään mukavissa oloissa, mikä on viesti?

Kuka oikeastaan hyötyy siitä, että ihmisoliot tavoittelevat aineellista vaurautta, tavaraa ja erikoisia kokemuksia? Eikö jatkuvan talouskasvun tavoittelu pidä ihmisiä oravanpyörässään läähättämässä, samalla kun aineellisen hauskuuden tuottamisen jätökset (päästöt) jätetään tulevan sukupolven riesaksi?

Kaikki ihmisoliot eivät tietenkään tavoittele materiaa. Mutta yhtä lailla pyörä pyörii silläkin paatoksella, jolla ihmiset tavoittelevat kunniaa, julkisuutta, kokemuksia, valaistumisia, statusjuttuja, kavereita, tykkääjiä, peukkuja ja muuta katoavaista. "Sitten kun olen saavuttanut sitä ja sitä, olen onnellinen" - ajattelu tekee ihmisestä toki hetkittäin onnellisen, jos hän edes joskus saavuttaa tavoitteitaan. No, hauskaa sekin, että edes hetkittäin on onnesta soikeana. Mutta pahoittelen, onnentunne menee kyllä ohi! Sitten tulee taas kovin tyhjä olo; niinpä tarvitaan uusi tavoite, ja sitten alkaa uuden asian perässä huohottaminen.

Onni on tunne, ja tunteet syntyvät ihmisen mielessä. Ne voivat herätä ulkoisesta ärsykkeestä, mutta ovat silti sisäsyntyisiä. Ne voivat herätä myös mielikuvasta, muistosta, ajatuksesta. Jos luulemme, ettemme voi olla onnellisia, kun asiat ovat niin ja niin huonosti, emme useinkaan edes yritä muuttaa mitään sisäisessä kokemuksessamme. Edes rauhoittua. Tavoittelemamme tunne voisi kuitenkin olla vain ajatuksen päässä, jos vain se ajatus olisi oikeanlainen!

Mutta olisihan se kenties jonkun maun mukaan liian shokeeraavan absurdia olla onnellinen, jos sattuu olemaan tällainen luuserisurkimus. Iloista junttipölhöä saattaa jopa luulla mielenvikaiseksi! Ja jos joku iloitsee mielenkiintoisen näköisestä oksankäppyrästä, vaikka omistaa vain ruman pienen koslan, hänellä saattaa jonkun mielestä olla jotain vikaa päässä... Eihän kukaan voi olla iloinen, jos on luuseri?!? Ja toisaalta, jos emme tunnekaan onnea, vaikka meillä olisi kaikenlaista maallista hyvää, saatamme luulla, että meissä on jotain vikaa.

"Pitäisihän minun olla onnellinen nyt kun minulla on uusi se ja se ynnä muuta... Miksi en ole? Olenkohan ehkä masentunut???"

Mutta entä jos meissä ei olekaan mitään vikaa? Entä jos vika onkin vain siinä, että olemme kadottaneet itsemme ja tarkoituksen olemassaolollemme? Ehkä emme muista tai ymmärrä, mitä oikeasti, syvällä sisällämme tarvitsemme ja haluamme, ja kärsimme siksi kalvavaa puutetta ja surua?

On luonnollista olla surullinen ja masentunut, jos jotakin hyvin oleellista puuttuu (esim. elämän tarkoitus ja mieli). Se ei ole sairautta, eikä ainakaan parane lääkkeillä.

Tämäkin näkymä teki joskus lähes hilpeäksi.