Onko missään enää mitään mieltä?

Olipa kerran sinisilmäinen maailmanparantaja, joka ei uskaltanut lähteä maailmalle. Tuli tornado ja pyyhkäisi maailmanparantajan keskelle ns. maailmanmenoa. Maailmanparantaja totesi, ettei pysty tekemään asioille mitään, palasi aikansa harhailtuaan kotiin ja eli mustasilmäisenä (ja onnettomana) elämänsä loppuun saakka.

Otettaisiinko uusiksi? Olipa kerran olio, jonka mielestä asiat eivät olleet ympäröivässä maailmassa kovin hyvin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut suutaan auki oikealla hetkellä, koska piti itseään kovin hävettävänä olentona ja pelkäsi saavansa mustan silmän, minkä jälkeen ei ainakaan ikinä mitään pakisisi julkisesti. Olosuhteet kuitenkin heittivät kyseisen surkimuksen keskelle kuvottavia, itkettäviä ja ärsyttäviä ilmiöitä, ja raivon ja kauhun sekaisin tuntein olio alkoi pullautella sammakoita suustaan, ja sai mustan silmän. Kannattaisiko ehkä jo palata kotiin itkemään? Entä jos olio tarjoaakin toisen silmänsä siitä hyvästä, että kerrankin saa "ulostaa" sydämensä kyllyydestä? Onko enää mitään hävittävää tai hävettävää? Entäpä jos olio sanoisikin sanottavansa, harhailisi kotiin sinimustasilmäisenä ja eläisi vaihtelevin tuntein elämänsä loppuun saakka...

Se joka tätä ehkä lukee, voisi kenties haluta pysähtyä hetkeksi tarkkailemaan, mitä ajatuksia, mielikuvia, tunteita ja tuntemuksia tietoisuuteen nousee, kun mietiskelee käsitettä "nykymaailma". Ja mikä on sinun osasi siinä? Porskutteletko onnellisena trendikkäissä virtauksissa? Tunnetko olevasi parkkiintunut vastarannan kiiski? Luikerteleva ankerias? Pintaliitäjä? Tämä olio kun ei osaa edes uida, se kalastelee mieluummin pohjamudissa. Happi loppuu toisinaan kesken. Mutta kun kääntyy selälleen kuin kuoleva kärpänen, pohjalta näkee kaiken, mitä ylempänä tapahtuu. Myös pinnan yläpuolella häilyvän taivaan. Kun on riittävän alhaalla, suorastaan kaivon pohjalla, on pakko katsoa ylöspäin.

Kuvittaja Henri Kähkönen

Ehkä tämä pohjamudissa kalasteleva olio saa jonain päivänä suunsa auki ja vetäisee samalla vettä henkeensä. Mutta kenties joku myötäelävä uiskentelija kiikuttaa hänet pinnalle toipumaan. Seuraavalla kerralla lienee syytä varustautua paremmin, kun lähtee etsimään mustan silmän saaneita potentiaalisia maailmanparantajia liejusta, jonne he ovat lannistuneina vajonneet tai toisten toimesta painuneet (kuten muuan Jeremia aikoinaan).


Olisiko hauskempaa parantaa maailmaa vai itseään; kumpi olisi helpompaa, ja kumpaan olisi enemmän tarvetta? Ehkä musta silmä aiheutuu hirrestä, jonka joku valistunut osoittaa löytyvän maailmanparantajan omasta silmästä. Näkökenttä kaventuneena tulee helposti mätkittyä silmille niitäkin, joitten silmissä kaihertaa vain rikka tai itku.

Ehkä on parempi mennä kotiin operoimaan silmänsä, tai ainakin myöntää näkökykynsä puutteet ennen kuin alkaa mätkiä rätillä ympäriinsä. Ehkä on parempi valmistautua jo henkisesti pyytämään anteeksi rupikonniaan ja äkkinäisiä verbaalisia huitaisujaan. Mutta ei ole syytä lannistua! Onhan olemassa satoja asioita, joissa ihmisolio voi sanoa ääneen olevansa epäonnistunut, ja sillä tavoin aiheuttaa tervehdyttävän tölväisyn myös kanssaihmisille. "Olemme kovin, kovin huonoja, voi meitä" - mielentilassa yhteisesti voivotellen koemme ihmeellisen vertaistuen voiman. Mutta surkuttelussa ei ehkä kuitenkaan kannata mennä liiallisuuksiin. "Voi meitä surkimuksia" - tyyliin onnistumme ainakin lannistamaan maailmanparannusintomme. No, onnistumme sentään jossakin, eli ei ole syytä lannistua...

Taidan sittenkin livetä hieman omahyväisen viisastelevaksi ja keljuksi ja todeta, että ehkä kannattaa joskus miettiä, onko missään enää mitään mieltä. Siitä saa ainakin tekosyyn ilmaista itseään ja purkaa patologista vihamielisyyttään. Mutta anteeksi silti.