Idealistimme on kantapäävammansa ja mustan silmänsä kautta oppinut, että menestyville ihmisille on turha puhua ”aineellisista asioista riippumattomasta hyvinvoinnista ja mielenrauhasta”. Menestynyt ihminen elää toistaiseksi itsetyytyväisenä harhansa vallassa; kuvitellen hyvän mielensä olevan seurasta elämäntyylistään ja mukavuuksistaan, ja pitäen ihmisten ihailua ja pelonsekaista kateutta "arvostuksena". Mutta mitä arvostaminen oikeastaan tarkoittaa? Kuinka moni itse asiassa nauraakaan vahingoniloisena, kun ns. arvoaseman saavuttanut ihmisolio tipahtaa jalustaltaan? Jos joku, jota oikeasti arvostamme, kärsii vahingon, tuskin iloitsemme edes salaa. Ketä me siis oikeastaan arvostamme, oikeasti?
Olipa kerran mitätön ihmisolio, joka oli juuri tullut mystisestä tunnelista maailmaan. Hänet otettiin vastaan hellien ja hyväillen, raviten ja suojaten. Hänelle kerrottiin, että hän on ihmeellinen, kaunis ja rakas. Hän tunsi olevansa maailman arvostetuin olento. Hän oppi rakastamaan itseään ja niitä, jotka häntä rakastivat, ja arvostamaan niitä, jotka häntä arvostivat. Ja olipa kerran toinen mitätön ihmisolio, joka tuli tunnelista maailmaan. Hän sai kovin kylmän vastaanoton. Häntä ei suudeltu eikä hellitty. Hän sai kyllä ruokaa, ainakin joskus, ja suojaa, toisinaan, mutta suuren osan ajasta hän kärsi epämukavuutta ja pelkoa, eikä hänelle vakuuteltu, että hän on ihmeellinen ja rakas. Hän tunsi olevansa ylimääräinen kiusankappale ja hylkiö; inhottava, vaatelias, häiritsevä, rasittava. Hän ei oppinut arvostamaan niitä, jotka häntä ruokkivat ja vaatettivat. Hän vain pelkäsi ja katkeroitui odottaessaan turhaan rakkautta ja arvostusta niiltä, joita pelkäsi.
Edellinen ihmisolio on varttunut ja elää keskellämme. Myös jälkimmäinen ihmisolio on varttunut, ja elää, ainakin toistaiseksi. Kumpi heistä on potentiaalisempi terroristi tai narsistinen johtaja? Kumpi heistä tarttuu hanakammin aineellisten mukavuuksien tuomaan lohtuun? Kumpi heistä todennäköisemmin käyttää toisia ihmisiä hyväkseen saadakseen siedettävän olon itselleen? Kumpi nauraa ilkeämmin, kun auktoriteettiasemaa nauttinut ihminen tipahtaa jalustaltaan? Ja kumpikohan näistä kahdesta hanakammin tavoittelee arvostusta, ja ellei saa sitä, tyytyy herättämään pelkoa?
Idealistimme tavoite on kenties saada ihmisoliot näkemään oman arvokkuutensa. Mutta jos joku on jäänyt vaille arvostusta ja rakkautta silloin kun sitä olisi ehdottomasti pitänyt saada, idealistikin on kovin voimaton antamaan sitä kaikille tarvitsijoille. Kovin masentavaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti